torstai 9. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Puhu, viha. Tunnustus Grantassa


Kirjailija Riku Korhonen on taitava ja vahvaa tekstiä kynäilevä mies. Vimmaisessa esseesään hän ruotii varsin suoraan kirjojensa saamaa kritiikkiä, sivalluksesta on tullut vastasivallus, mikä on luonnollisesti varsin kohtuullista. Tottakai kirja-arvosteluja ja bloggauksia saa ja pitääkin kritisoida.

Korhosen essee on herättänyt huomiota Helsingin Sanomissa 26.10.2017.


Edit 10.11.2017 klo 16:15 (Pyynnöstä lainaukset,mistä puhutaan)
Olin itse aika yllättynyt varsin pitkästä lainauksesta omasta bloggauksestani 27.1.2012, jossa olin ruotinut Korhosen esikoisteoksen Kahden ja yhden yön tarinoita (julkaistu 2003) herättämistä ajatuksista. Kritiikki kehittää, ja tällä bloggauksella kerron myös sen, että olen Korhosen esseen lukenut, oivaksi todennut, ja otan kyllä siitä opiksi, sitä saa mitä pilaa.

Tässä kyseinen kohta (laitan sen että tiedetään, mistä kirjoitan), ensin minun bloggaukseni eräs kappale, Korhonen on lainannut vain lihavoidun osan:
Omasta tekstistäni
Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalainen (pitäisi lukea Suomalaisessa) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä.
Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään.


Korhonen tykittää hienosti vastapalloon:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.

Pidin Korhosen uusimmasta romaanista Emme enää usko pahaan (arvio siis täällä). Luin vuonna 2016 julkaistun romaanin  keväällä 2017 ja julkaisin bloggaukseni 17.9.2017 ja kesällä olin  tutkinut  romaanin tapahtumapaikkoja  Kuuvuoren huipulta, josta bloggasin 16.9.2017 ja bloggaus on luettavissa täällä.

*****
Korhonen joko oikeasti on suivaantunut kirja-arvioinneistaan, tai joka tapauksessa kirjoittaa niiden ärsyttävän, muu ainakin on fiktiota. Fiktio ja ironia ovat haastavia, joskus joku voi ymmärtää väärin, Grantan lukijat ovat älykkäitä, he eivät ymmärrä väärin. Pidän  parin viikon tuumaustauon poissa blogimaailmasta, tuumin asiaa oikein pohjamutien kautta, mistä ja miten blogataan.

10 kommenttia:

  1. Fiktiivisenä minäkin Korhosen Tunnustus-esseen luin, osin ainakin, onhan siinä mm väkivaltafantasioita.

    Kuuvuoren seutu on tuttua. Poika asuu siinä lähellä.

    Tämä oli Korhoselta radikaali ja harvinainen purkaus, koska kirjailijathan yleensä vaikenevat saamansa kritiikin vaikutuksista.

    Muuta en nyt tohdi sanoa, ettei tule sanomista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse inhoan väkivaltaa kaikissa sen muodoissa, joten koin ne kohdat sangen etovina ja rankkoina.

      Poista
  2. Jokke, sen vielä sanon, ettei sinulla ole mielestäni mitään syytä tuumaustaukoja pitää. Olet ollut korrekti bloggaaja, vetaa kehen tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta, olen mielestäni korrekti, mutta koin kyllä tämän kirjan tekstin kohdalla epämukavuutta, minusta tuntui että maailma nähtiin liian irvokkaana. Luen sen uudestaan ja tuumailu on kaikille avartavaa.
      Sain tämän lainaksi ja kysymyksellä onko hyvä kirja koululaisille, luin tämän joulun välipäivinä.

      Poista
  3. Kaikkihan - tai melkein – palautuu kysymykseen: kenelle kirjallisuuskritiikkiä kirjoitetaan?

    Yleisesti kai ajatellaan, että sitä (niin kuin muutakin taidekritiikkiä) kirjoitetaan päivälehdissä (ja niihin kai blogit vertautuvat) lukijoille, taiteen kuluttajille eikä taiteilijoille. Tämä tarkoittanee että kriitikko yrittää kertoa lukijalle mitä kirja (esim.) kertoo maailmasta, ihmisistä ja ylipäänsä sellaisista asioista, joista kriitikko tietää jotakin, usein enemmänkin kuin kirjailija. Romaanin estetiikasta on turha lähteä kauheasti paasaamaan, koska siinä kirjailija (ehkä) on parempi asiantuntija kuin kriitikko.

    Näinollen kirjailijalla ei ole mitään objektiivista perustelua moittia lukijaa siitä miten tämä lukemansa kokee ja tunnistaa osaksi ulkoista maailmaa. Tietenkin subjektiivisella tasolla kirjailijalla on oikeus närkästyä ja ilmaista se vaikkapa kritiikin kritiikkinä.

    Tottahan sekin on, että yleensä lukijat ymmärtävät lukemansa ”väärin”, tästähän esim. Philip Roth on puhunut paljon, mutta sehän on lukijan ”tehtävä”, ymmärtää lukemansa omasta kokemus- ja tietomaailmastaan käsin eikä kirjailijan päästä käsin. Paul Auster on kirjoittanut ettei kukaan ihminen edes ymmärrä itseään, saati sitten muita eikä ole mitään tieteellistä apparattia tunnistaa mitä kaverin päässä tapahtuu.

    Joten kriitikon ehdoton oikeus on käsitellä omassa päässään tuntuvaa ja liikkuvaa eikä siihen suurimillakaan kirjailijoilla ole nokan koputtamista.

    Kirjailijathan ovat mieluusti haastamassa yhteiskunnan eri puolia ja instituutioita kriittisessä mielessä – joten ei kannata heidänkään loukkaantua jos tuolla ulkona elävät ihmiset haastavat kirjailijan näkemykset. Arvosfäärit kilpailevat eikä ehdotonta totuutta ole olemassakaan, ei varsinkaan fiktiossa.

    Joten… kriitikon ei kannata antaa periksi, vaikka tuntisi joskus jopa erehtyneensä. Erehtymättömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla.

    Kaikki kirjoitukset kuvastavat todellisuutta ja ovat siksi arvokkaita, hyväksyypä vain joku tai joskus ihan monet nuo kirjoitukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kyösti.
      Voin tunnustaa, että en ymmärrä mitä Korhonen perimmältään haluaa. Hän kyllä ruotiii ruotijoitaan. Loppuosaa esseen tarkoituksesta en ymmärrä, mutta se on sitä samaa ilmaisuvapautta, mutta mitä hän haluaa tapahtuvaksi?

      Poista
  4. Kiitos, Jokke, tästä bloggauksesta. Olen nähnyt kirjoituksia Korhosen reaktiosta ja kritiikin kritiikistä, mutta kun en ole lukenut HS:n artikkelia, en ole oikein tiennyt, mistä on ollut puhe. Nyt asia vähän valkeni. Pitää varmaan lukea tuo Grantan essee. Hmmm! Ehkä siinä on vastaus tuohon edellä olevaan kysymykseesi: Korhonen haluaa esseensä (ja koko Grantan) luettavaksi.

    Samaa mieltä Marjatan kanssa: kirjoitat ja arvioit korrektisti, joten siinä ei syytä blogitaukoon. Muista syistähän sen voi kokea olevan paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Paula.

      Itse pääsen hyvin vähällä. Luen parhaillaa Korosen Kahden ja yhden yön tarinoita ja ne todella ovat rumia, mutta voimakkaita. En kuitenkaan ole muuttamassa mielipidettäni. Halua uskoa uskoa kaikesta pahasta huolimatta hyvään ja kauniiseen. Arvostan todella korkealle sinun, Marjatan ja Kyöstin kannustuksen.

      Poista
  5. Käsitin Korhosen tekstin - joka sinänsä on hyvä, terävä, harkittu ja hauska, jos sisällön yksityiskohtiin ei puutu - ilmituloksi siitä, että kritiikki tai jopa blogikirjoitus (kirjablogit nousivat arvoon arvaamattomaan, kriitikoiden tasolle!) voi vahingoittaa kirjan myyntiä tai kiinnostusta siihen ja sitä kautta kirjailjan elantoa ja henkistä hyvinvointia, joten löysiä lauseita meidän pitää välttämän. Eli väitteitä, jotka eivät pohjaudu todellisuuteen - ei niitä, jotka pohjautuvat omaan (perusteltuun) mielipiteeseen. Ymmärrän kirjailijan turhautumisen, mutta sen (ja seurausten) miettiminen ei liene kirjoista keskustelevien asia, vaan julkisen ammatin riskejä. Bloggareiden rinnastus niin kriitikkoihin kuin anonyymeihin nettihuutelijoihin hämmensi minua eniten - sama kuin vertaisimme kotimaista normikirjailijaa vaikkapa koko maailman tuntevaan Nobel-voittajaan tai kotilähiössään päiväkirjaa rustaavaan teiniin. (Fiktiivisesti, tietysti - mutta henkilönimet mainiten, hah.) Mutta kirjailijan tunteista nyt olikin kyse, ei kirjoittajan arvovallasta, luulen? Ja ehkä myös jonkin verran nettilukutaidosta. Jos viisi vuotta vanhassa bloggauksessa on virhe, jota kirjailija nyt nostaa painetussa sanassa esille, herää kysymyksiä: keskustelu ja kommentointi on blogien yksi idea. Korhonen suoristi mutkia rankalla kädellä, mutta ei mielipiteitä kenenkään sen takia ole syytä muuttaa. Näkemyksiä mahtuu maailmaan ja nettiin. Tuo Hesarinkin nosto on vain yksi kapea otos, kun somea seuraa ja ihmisten kommentteja kuuntelee, myös kriitikoiden. Korhosen sattumanvaraiset blogiesimerkit ovat pieni rikka rokassa tuossa hänen jutussaan. Joten omalla linjalla edelleen, Jokke! Kiinnostavaa on seurata, miten kirjakeskustelu kehittyy tai ei kehity.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Arja kannustuksesta ja erittäin hyvästä kommentista.

      Nykyaika on pullollaan lobbaajia ja joskus myös bloggaajia, joiden antama informaatio jostain asiasta ei ole täysin puolueetonta.

      Myös kirjojen markkinointi ei minusta aina perustu välttämättä hirveän objektiiviseen näkemykseen. Ymmärrän myöskin sen, että arvion pitää perustua sekä analyysiin, joka on objektiivista, ja subjektiivisilta osiltaan pitää olla selvää, että se perustuu kirjoittajan mieltymyksiin, kaikki ei hurmioidu samoista asioista.

      Itse en bloggaa kuin muutamasta uutuuskirjasta vuosittain. Uutuuskirjojen blogiarviot on minusta ennemminkin liian myönteisiä kuin kielteisiä, mutta varmasti punnittuja. En kirjoita arvioita, että osta tämä kirja, tai älä osta tätä kirjaa. Sen sijaan voin kirjoitttaa, mikä minua risoo ja ilahduttaa. Kirja parhaimillaan synnyttää tunnetiloja, ja om mahdollisuus läpikäydä tilanteita. Yleensä nostan ne asiat, jotka ovat minulle merkityksellisiä, tai mitkä ovat nyt merkittäviä

      Oma arvioni oli blogini ensimmäiseltä vuodelta, ja oli Korhosen kirjoista enesimmäinen, ja silloin 9 vuoden ikäinen, nyt siis 14-vuotias. Itse asiassa luin mainitun kirjan sen jälkeen kun luin Grantan, ja palaan sillä bloggauksella tauolta 23.11.2017. ilta-aikaan. Väitän, että kirja on erittäin hyvä, toisella lukemisella parempi. Siellä on kuitenkin tiettyjä hiertäviä asioita, joista olen edelleen samaa mieltä kuin viisi vuotta sitten. Kirjassaan Korhonen on tehnyt viiltävän hyvän huomion vuodesta 2015, jonkalaista en muista muiden tehneen!

      Minusta jotkut kirjabloggaukset ovat parempia kuin isojen lehtien arviot, ilmaisjakelulehdet kirjoittavat kirjoista varsin lyhyesti, joten niitä ei voi verrata bloggauksiin.

      Muistan, että pidit Lääkäri-romaanista ja Emme enää usko pahaan. En ole lukenut Lääkäriromaania, mutta Emme enää usko pahaan oli kyllä mainio ilotulitus.

      Minulla on kehittynyt aika kovat säännöt jotka koskevat kirjailijoiden ja ihmisten yksityisyyttä, seikkaa jota minusta Korhonen esseesään asiasta kritisoi. Minusta kirjailijan yksityiselämällä ei pitäisi olla mitään merkitystä siihen, mitä hän välittää lukijalle kirjojensa avulla.


      Pidän kirjoista bloggaamisesta. Kirjailija, joka ei nostata tunnetta, ei kosketa.

      Poista