Elias Canetti: Elämäntarina -trilogia

Elias Canetti: Pelastunut kieli, erään nuoruuden tarina, Die gerettete Zunge Gesichichte einer Jugend 1977, suomentanut Kyllikki Villa, 1984 Tammi, sivumäärä 357.

Elias Canetti (1905 - 1994) syntyi vuosisadan alussa Tonavan rantakaupunki Rustšukissa (nykyisin Ruse). Elias Canettin elämä jo varhaislapsuudessa on ollut vaihtelevaa kiinnostavaa, täynnä muuttoja, erilaisia yhteisöjä ja eri kieliä ja kirjallisuutta. Muistelmat on kirjoitettu vanhana ja niiden ensimmäisen osa on minusta hyvinkin mielenkiintoinen.

Varhaislapsuudessa 1905 - 1911 Canettin Rustšukissa perheyhteisöä hallitsi isoisä Canetti tyrannimaisesti. Hänellä oli siirtomaaliike. Suhteet toiseen isoisään olivat kitkaisen katkerat, eikä suhteet muuttuneet helpommiksi, kun äidin veljen kuoleman takia Eliasin isä muuttaa perheineen Manchesteriin ottaakseen osakkuuden enojen kauppahuoneesta. Ensimmäinen osa kirjasta kuvaa varhaislapsuuden muistoja, joita ovat Tonavan vesi, mustalaiset, monet kielet, Halleyn komeetta ja "kiihkeän traaginen" suhde Lauraica-serkkuun.

Manchesteriin muutettiin vastoin isoisän Canettin tahtoa, ja isoisä oli kironnut poikansa, joka saikin sydänkohtauksen ja kuoli. Muuton syy oli siis osallistua Ardiittien kauppahuoneen toimintaan. Manchesterin vaihe kesti vuodet 1911 - 1913, johon aikakauteen mahtui Titanicin tuho ja Scottin häviö Amundsenille. Scottin traaginen kuolema Antarktiksella oli aikansa järkyttäviä tapahtumia Elias oppii lukemaan, ja seitsenvuotias lukee Tuhannen ja yhden tarinoita, Robinson Crusoeta, Gulliverin retkiä uudestaan ja uudestaan. Canettin isä ja varsinkin äiti ohjaa poikaa lukemaan. Näitä kirjallisia vaikutteita käydään varsin paljon läpi, eräs Elias Canettin myöhemmistä suosikeista oli David Copperfield.

Äiti ottaa tiukasti perheen ohjat käteensä. Hän oli ollut onnellinen Wienissä. Äiti haluaa opettaa pojalle saksaa, mistä tulikin Elias Canettin teosten julkaisukieli. Wienissä asuttiin vuodet 1913 -1916, joka oli kuohuvaa aikaa. Wienissä reagoidaan voimakkaasti arkkiherttuan murhaan. Wienissä myös juutalaisia nimiteltiin. Canettin äiti piti heitä spanjoneina (ja minusta he olivat todella monikansallinen ja kulttuurinen perhe, Eliasin äiti oli Ardiitti, kotoisin Italiasta, Canetteilla oli tiettävästi myös turkkilainen passi, he asuivat monessa maassa ja puhuivat montaa kieltä). Elias oppi, että englannin puhuminen ei ollut viisasta ja perheen englantilainen lastenhoitaja palasi kotimaahansa. Wienissä Elias kokee mustasukkaisuutta, kun äitiä kosiskellaan Perhe suuntaa sodan aikana lopulta Zürichiin.

Maailmansodan jälkeen äiti sairastui influenssaan, jonka jälkitaudit runtelivat. Äiti oli tämän jälkeen hyvinkin paljon parantoloissa ja perhe hajosi. Elias kuvaa aikaa Zürichissä paratiisina, vaikka alkuun oli vaikeaa. Koulussa on juutalaisvastaisuutta ja nimittelyä, mutta koulun johto toimii viisaasti, he eivät tee mitään viralliselle valitukselle, mutta vaikuttavat yhteisöön niin, että suvaitsevainen ja oppiva ilmapiiri palaa. Eliaskin oppii hillitsemään yli-innokasta viittaamistaan. Elias asuu mukavassa täysihoitolassa, jossa on paljon tyttöjä, mutta käy siis poikakoulua, jonka opettajia hän paljon kuvaa, Moni opettaja on innoittanut Eliasia niin, että hän hehkuttaa vaikutusta vielä vanhanakin. Hän saa kipinän myös Kreikan historiaan, kouluun tulee 23-vuotias opettaja Witz, joka on intomielinen ja astuu kateederilta alas. Tosin hän saa koulusta kenkää ja joutuu ulos.

Elias, joka on ollut isän kuoltua sekä perheen vanhin mies, ja varsin riippuvainen äidin mielipiteistä, ajautuu avoimeen konfliktiin äidin kanssa. Aiemmin enot ovat ehdotelleet uraa kauppaliikkeessä. Myös isänisäkin käy paikalle ja perhe on vieraillut Bulgariassa.

Äidin mielestä pojan pitää ansaita elantonsa ja oppia eikä olla loisena. Hän päättää sijoittaa pojan sodan hävinneeseen Saksaan. Elannosta puhuminen kummastutti, sillä isän kuoleman jälkeen kukaan ei ole tehnyt mitään. Äitikään on luultavasti elänyt joko omalla tai sukulaistensa varoilla tai niiden koroilla.

Canetin muistot lapsuudesta ovat rikkaat ja lämpimät, ankeista tapahtumista huolimatta. Canetti on ollut intomielinen oppija, hän hallitsi monia kieliä, ilmeisesti myös ladinoa, kieltä, jota spaniolit puhuivat. Kirja sopii minusta myös opettajille, sillä kirjassa opettajien opetustyyleistä on puhetta. Tämä olisi minusta mielenkiintoinen kirja, vaikka Canetti ei olisikaan saanut Nobelin kirjallisuuden palkintoa vuonna 1981 eikä sen jälkeen. Trilogiassa vilahtelee kiintoisia ja yllättäviäkin henkilöitä. Tässä ensimmäisessä osassa Elias Canettin äiti on hurahtunut Rudolf Steinerin luentoihin, hurahdus ei kuitenkaan jatkunut.

Kirja-Aitta on blogannut Pelastuneesta kielestä näin.

Elias Canetti: Soihtu korvassa, Die Fackel im Ohr 1980 suomentanut Kyllikki Villa, Tammi   1985, sivumäärä 374.

Teoksen ensimmäisessä osassa Franfurt 1921 - 1924, kerrataan edellisen osan muuttokonfliktia "Repeämä oli väkivaltainen, ja kaikki  mihin olin vedonnut halutessani jäädä Zürichiin joutui pilkattavaksi. Sen tuhoisan keskustelun jälkeen jossa kohtaloni ratkaistiin, minä leimauduin naurettavaksi pikkusieluksi, pelkuriksi joka kirjojen  takia ei katsonut silmiin elämää, julkeaksi tyypiksi joka oli tupattu täyteen aivan hyödytöntä tietoa, ahtaaksi ja itsetyytyväiseksi, minä olin loiseläjä, eläkeläinen, ukko, kunnes voisin osoittautua joksikin". s.9
Minusta tämä lainaus on kummallinen. Kysymys on 16-vuotiaasta pojasta, jota äiti (ja isä) ovat kannustaneet lukemaan ja sivistymään, ja joka isän kuoleman sekä äidin parantolassa olon vuoksi on sijoitettu kouluun ja täysihoitolaan pärjäämään yksikseen. Minusta äiti ei ole kovinkaan ponnekkaasti tehnyt itse muuta kuin raivonnut ja loisinut.
Joka tapauksessa perhe, eli äiti ja kolme lasta majoittuvat Frankfurtiin täysihoitola Charlotteen. Kimmokkeen äiti on saanut ilmeisesti parantolassa erikoiselta herra Hungerbachilta, joka on minusta varsinainen kovan kurikasvatuksen karikatyyri.

Elias Canetti kuvaa sekä täysihoitolan mielenkiintoisia vieraita että erästä koulukaveria. Täysihoitolaa pitää sotaleski rouva Kupfer. Asukkaista ensiksi esitellään säihkysäärinen mannekiini neiti Rahm, joka on jaollinen monelle miehelle. Herra Schutt on katkeroitunut sotainvalidi, Redhuhn on kansallismielinen juutalainen (minusta myöhempää kehitystä varten erikoinen yhdistelmä), aviopari Bemberg, jonka herra on pörssimeklari, muutama nelikymppinen vanhapiika ja muuta sekalaista seurakuntaa. Täysihoitolaan muuttaa kyyninen ja ironiaa viljelevä turhake eli herra Capoli

Monet teemat jäävät kesken. Äidin patistelut eivät johda mihinkään, puolet kuukausirahasta tulee isoisältä, ja Eliasin luona Wienissä asuu pikkuveli. Elias on aloittanut opiskelunsa yliopistossa kemian laitoksella. Äiti on saanut Arosan parantolassa ”jokainen on oman onnensa seppä” –vaikutteita. Äidin reaktio on myöskin kumma, hän kovettaa itsensä köyhyydeltä. Miksi siis piti muuttaa pois Sveitsistä, jonne Elias kaipaa? Äiti lähtee taas parantolaan, sillä tuntee olevansa sairas.

Wienissä Karl Krausin luennolla Elias tapaa Vezan nuoren spaniolinaisen, joka on lukenut paljon kirjallisuutta ja jolla tuntuu olevan niistä mielipiteitä. Elias on kiinnostunut ja mustasukkainen Vezasta, jopa niin paljon, että ei halua tavata tätä. Muutenkin Eliasin elämä on pinnalta toista kuin "oikeasti". Bulgarian matkallaan Elias tunnustaa serkulleen, että kemian opinnot ovat hämäystä, ovat valmistautumista muuhun. Bulgariassa hän tapaa myös Laurican, joka pelkää 23-vuotiaana jäävänsä vanhaksi piiaksi.

Asuinpaikka vaihtuu ja vaihtuu, äiti mielestään on uhrautunut (miksi ja miten, eikö äidin ole velvollisuus kasvattaa ja huolehtia lapsistaan, minusta äiti ei kovin ponnekkaasti ole lapsia kasvattanut ja kotitalous- tai muita töitä tehnyt?).

Elias Canetti kokee murroksen 1925 loppukesällä. Hän tajuaa, että jokin voima pakottaa ihmiset massoiksi, toisaalta on myös erilleen pyrkiviä yksilöitä ja erottavia voimia. Massavietti vastaan persoonallisuusvietti, siinä on hänelle pohdittavaa. Elias haluaa patikkaretkelle, jonka äiti kieltää vedoten rahaan. Elias purkautuu kirjoittamalla vimmaisesti. Lääkäri suosittaa patikkaretkeä. Siellä hän kirjoittaa pohjan vasta 1960 julkaistulle Joukko ja valta -teokselleen. Hän asettautuu Freudin teoriaa vastaan ja mikä vielä tärkeämpää katkaisee henkisen riippuvuuden äitiinsä.

Veza asuu äitinsä ja tyrannimaisen isoisänsä kanssa. Elias ei (muka) uskalla pitää yhteyttä Vezaan, mutta on kuitenkin mustasukkainen. Irrottauduttuaan äidistään, hän ryhdistäytyy ja alkaa käydä Vezan luona. He puhuvat paljon kirjallisuudesta. Veza kertoo ettei voi elää ilman tiettyjä kirjoja (Victor Hugon Kurjat, Anna Karenina, Madame Bovary), lisäksi Veza on hullaantunut Poen Korppi -runoon.

Äiti inhoaa Vezaa ja koittaa saada Eliasta pois Wienistä. Äidin inho Vezaa kohtaan jatkuu äidin Pariisissa olosta huolimatta. Elias keksii naisia, johon on hurmaantunut, ja kirjoittelee niistä äidille. Minusta äidin ote pojasta on liian tiukka.  Elias valmistuu kemian tohtoriksi, mutta alkaa kääntää proosaa Amerikan kielestä (eikö Amerikassa kirjoiteta englanniksi?). Elias tutustuu Ibbyyn unkarilaiseen runoilijattareen ja avittaa luomista tai ainakin kääntämistä. Elias lähtee Ibbyn houkuttelemana Berliiniin, jossa tutustuu sen aikaisiin kulttuuripersooniin mm. Bertold Brehtiin.

Loppuosassa teosta Elias kuvaa suhdettaan Thomas Marekiin, nuoreen mieheen, joka ei pysty liikkumaan, mutta valmistelee filosofian väitöskirjaa. Canetti itse aloittaa raskaan luomistyön ja kirjoittaa romaania, joka imee mukaansa, (kirjaa ei minusta koskaan julkaistu).

Toinen osa muistelmista alkaa puuroutua paakuiksi.

Susar on blogannut Soihdusta korvassa täällä.

Elias Canetti: Silmäpeli. Elämäntarina vuosilta 1931–1937, Das Augenspiel, 1985 Suomentanut Kyllikki Villa. Tammi, 1986. Sivumäärä 344.

Trilogian täydentää teos Silmäpeli, joka kattaa vuodet 1931 -1937. Teoksen lopussa on suomentajan laatima valaiseva henkilöluettelo.

Elias jatkaa romaanikäsikirjoitusten kirjoittamista, hän uppoutuu liiaksi kirjoitustyöhön, luultavasti toinenkin käsikirjoitus jäi kesken tai julkaisematta. Ilmeisesti ensimmäinen julkaistu teos oli vasta Turhamaisuuden komedia, vuonna 1934. Tämän jälkeen Elias menee naimisiin Vezan kanssa, jonka hän ohimennen mainitsee tapahtuneen, puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen vuonna 1934. Äiti on ilahtunut kirjan julkaisusta, sen sijaan hän ei ilahtunut avioitumisesta.

Henkilökohtaisesti ihmettelin Elämäntarinan kolmatta osaa kovin. Kirjailija selittää tapaamiensa henkilöiden touhuja. Tässä osassa Elias laukkaa Anna Mahlerin perässä, myös Strasbourgiin asti, jossa saa lopulta pakit, edellisessä osassa hän oli Ibbyn lumoissa ja laukkasi Berliiniin. Veza oli avioituessaan 37-vuotias, ja pari oli tuntenut vuosikausia. Luonnollisesti jokaisella on oikeus avioitua tai olla avioitumatta ja laukata naisten tai miesten perässä. Teos päättyy äidin kuolemaan tai oikeastaan tunnustuksiin. Isä oli ollut jonkinverran mustasukkainen ja epäileväinen äidin parantolareissuista.  Lukiessani Elias Canettista englanninkielisestä wikipediasta, siellä lukee "In 1934 he married Veza (Venetiana) Taubner-Calderon (1897–1963) with whom he had a dynamic relationship. She acted as his muse and devoted literary assistant. Canetti however remained open to relationships with other women. ". Olen sen verran tyhmä, että Canettin tekstistä en tajua millä tasolla suhde on. Tässä kirjassa puhetta vain kirjoista ja kirjojen vaikutuksista. Koska monissa luetelluista teoksista on sama ongelma, eli millä tasolla Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan suhteet miehiin ovat. Luultavasti ne ovat lihallisellakin tasolla, sillä sekä Rouva Bovarylla eli Emmalla ja Vronskijn rakastajattarella eli Anna Kareniinalla oli jälkikasvua, vaikka toiminta, joka reaalimaailmassa aikaansaa hedelmöittymistä, jääkin kuvaamatta. Olisiko tässäkin jäänyt jotakin kertomatta? Luultavasti Canetti siis heilutti peittoa, Veza ilmeisesti heilutti kirjan lehtiä ja eli sivujen välissä? Olen niin sokea näissä.

Toinen asia, josta juuri lainkaan puhuttiin oli raha. Kukaan ei kirjan mukaan tehnyt työtä. Elias Canetti muutti paikasta toiseen, asui täysihoitoloissa (tai hotelleissa) ja opiskeli ja laukkasi naisten perässä pisin Eurooppaa. Ensimmäisen kerran hän sai omalla työllään rahaa käännöstyöstä vasta 1930-luvulla. Tuskin muutaman niteen kääntämisestä montaakaan ropoa on tippunut. Eli kun joku maksaa elon ja olon, voi haihatella ja rallatella suhteellisen huolettomana? Vai jäikö tässäkin jotakin kertomatta tai tyhmällä bloggarilla jotakin taas ymmärtämättä?

Elias Canettin Elämäntarinan avausosa oli hyvä, jatko-osa oli kohtalainen ja päättöosa oli minusta mahalasku mutavellin.

Kemppinen on tarkastellut 2007 tätä kirjaa ja Canettia täällä.
*****
Elias Canetti, todellinen multikansalainen, Bulgariassa syntynyt spanioli, saksaksi kirjoittanut britti sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1981. Canetti oli (siis kuten ylätekstistä ilmenee) tohtori, mutta kemian alalta.

Kaksi ensimmäistä kirjaa olen ostanut, kolmannen lainasin kirjastosta.