sunnuntai 11. elokuuta 2013

Pär Lagerkvist: Kääpiö


Pär Lagerkvist: Kääpiö, wsoy, 1945, sivumäärä 226, suomentanut Helka Verho, alkuteos Dvärgen 1944.
*** Se mitä kirjoitan bloggauksessa on kirjan Kääpiöstä, ei lyhytkasvuisesta ihmisestä, nimittäin kirjan Kääpiö on hirvittävä, paha olento, jonka ajatukset ja teot ovat tuhoavia, ilkeitä ja pahoja, käytän jatkossa kirjan Kääpiöstä välillä termiä päähenkilö***

"Olen 26 tuuman pituinen, sopusuhtainen, pääni mahdollisesti on vähän liian suuri", näin aloittaa Kääpiö päiväkirjanomaisen monologinsa. "En ole narri. Olen kääpiö ja vain kääpiö. Sitä vastoin minulla on terävä kieli". Kääpiö kirjoittaakin minä-muodossa hovin tapahtumia sekä ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.

Kirjassa  Kääpiö ei ole lukuja, tekstiä on ainoastaan jaettu kappaleisiin. Tavallaan teos jakautuu kahteen tai kolmeen osaan. Alussa päähenkilö kertoo hovista, missä asuu. Hän on ruhtinaan ja ruhtinattaren palvelija. Ruhtinasta hän jonkin verran arvostaa, mutta ruhtinatar Teodoraa hän halveksii monin tavoin. Hän pitää tätä porttona, ja totta onkin, että Kääpiön sanojen mukaan tällä on don Ricardon kanssa suhde. Angelicaa, joka on ruhtinasparin lapsi, päähenkilö myös inhoaa, hän vihjailee tämän olevan äpärän. Alussa Kääpiö puhuu tapahtumista, mitä on jo tapahtunut. Sen jälkeen syntyy sota, mitä Kääpiö kuvailee, sotaa, jossa ensin ruhtinas hyökkää Ludovico Montazan kimppuun, mutta joutuu myöhemmin puolustautumaan lyhyen rauhan jakson jälkeen, jonka Kääpiö teoillaan rikkoo, lopuksi Kääpiön tilanne muuttuu... juonta en viitsi enempää avata.

Kääpiö on loistava romaani, en yleensä pidä analysoivista minämuotoisista monologeista, mutta en hetkeäkään epäillyt, etteikö Kääpiö olisi kirjoittanut näitä kokemuksiaan, vaikka kirjoittaja on nobelisti Pär Lagerkvist. Yhtäläisyyksiä on Camusin Putoaminen -teokseen, jossa kerronta on samantyyppistä. Lagerkvistin kertomus kasvaa kuitenkin suurempiin mittasuhteisiin, Päähenkilön toiminnan laineet ovat ekspansiiviset, teoksen loppu on hyvin rakennettu ja jättää pohtimaan, mihin ruhtinas tarvitsee päähenkilön palveluksia.

Vaatimaton yritykseni on pohtia teoksen toistuvia motiiveja, teemoja, merkityksiä ja vertauskuvia.

Viha
Ensimmäisessä osassa Kääpiö tilittää tuntemuksiaan, yleensä hän vähättelee tai inhoaa jotakin, harvoin hän iloitsee, ja silloinkin toisen kuolemasta, mutta useimmin hän vihaa.

-Olin niin raivoissani, että tuskin tiesin, mitä tein (oli tappanut lapsen kissan ja heittänyt sen tunkiolle)
-Olen iloinen, että myös Josafat on kuollut ... olen iloinen, että olen yksin .. mutta minä vihaan myös itseäni
-En tunne kauhua enkä katumusta, en mitään ...
-En ole milloinkaan vihannut ihmisiä niinkuin tuona hirvittävänä hetkenä
Näitä lainauksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta lopuksi laitan erittäin kuvottavan
-Vihaa olen imenyt itseeni ensi hetkestä alkaen juonut sen katkeraa mehua, äidinrinta, joka on ollut täynnä sappea, on ravinnut minua

Rakkaus
Teoksessa Kääpiö halveksii ja ihmettelee ihmisten rakkautta, hän ei pidä itseään ihmisenä, vaan eri rotuna, ja hän tarkastelee ihmisten heikkoutta, joka ilmenee leikkinä, puhumisena ja rakkautena. Nuori lempi leiskuu, kilpailevien ruhtinaiden lapset Giovanni ja Angelica ovat rakastavaisia, hieman samalla tavalla kuin Romeo ja Julia tässä teoksessa on muutenkin samanlaisia teemoja kuin Hamletissa tai Romeossa ja Juliassa, mutta tässä ei ole lainkaan huumoria, ja tarkastellaan vihaa, sotaa ja pahuutta. Ruhtinatar Teodaralla on suhde don Ricardon kanssa ja ruhtinaalla on suhde Fiamettan kanssa, joka tapauksessa päähenkilö vihaa rakkautta, ja sen aiheuttamaa lientymystä, ja Kääpiö vihaa myös rauhaa.

Sota
Sodan teema nousee teoksen puolessa välissä. Alussa tehdään havaintoja tähdistä ennustajista, joita on hovissa. Tähdistä ennustajat luonnollisesti povaavat hyvää sotamenestystä. Sodan alkaessa tulee ilmi sen kamalan kiihko, hyökkäysvaiheen katteeton optimismi ja hurmeen hurma, joka on siviilin surma. Ruhtinaat käyttävät palkkasotureita apuna, ja molemmat vielä samoja Boccarosan joukkoja, kun rahat loppuvat vaihtuu palkkasotureiden univormu. Sodan kulku, sodan raakuus, sodan tuomat lieveilmiöt: barbarismi, tuhoaminen, köyhtyminen, sodan kalleus, ja sen hyödyttömyys tulevat hyvin ilmi, mutta myös jälleenrakennus ja uusi toivo. Sota loppuu muuten ruttoon, palkka-armeija ei sen jälkeen halunnut sotia.

Pahuus
Kääpiö on raivoissaan kaikesta, rakkaus ja rauha on kuvottavaa, hänen ajatuksensa ovat tuhoavia, Kääpiö ei nuku, ajatukset siirtyvät loppuosassa kirjaa teoiksi, ja jälki on kamalaa. Juonta en halua liiaksi avata, mutta loppuosassa päähenkilö purkaa vihaansa tuhoten kaiken kauniin, kaiken erilaisen ja alussa myös omat "lajitoverinsa", ikivanhan suvun, kuten hän kaltaisiaan kutsuu.

Ei ole kuitenkaan mitään absoluuttista totuutta. Päähenkilön havainnot ruhtinattaresta ovat oikeita. Hän ehkä on portto, mutta kuoleman jälkeen madonna, jota palvotaan. Ihmiset ovat ailahtelevaisia, toisin kuin päähenkilö, mutta kuolleen kunnioitus kuuluu ihmisten tapoihin ja ailahtelevaisuus, mihin myös Camus Putoamisessa kiinnittää huomiota. Päähenkilö ei kadu, ei tunnusta, ei osoita ulkonaista heikkoutta, hän ihmettelee, miksei hänelle langetettu kuolemanrangaistusta. Teosta, mistä häntä aiheellisesti syytettiin ja tuomittiin, ei voi antaa kuolemanrangaistusta, eikä minusta mistään muustakaan, mutta hänen toimillaan oli hirvittävät vaikutukset sekä suoraan että välillisesti.

Vertauskuvat
Mitä päähenkilö itsessään kuvaa? "Jos oikein tunnen herrani, ei hän voi ajan pitkään olla ilman kääpiötään". Jos kääpiö on vertauskuva pahalle, miksemme voi elää rakentaen hyvää ja luopuen pahasta. Miksi panettelu, kateus ja viha ovat voimakkaampia kuin kannustaminen, yhteistyö ja rakkaus, ainakin niin, että yksi kateellinen saa tuhoa enemmän kuin monta yhteistyötä tehneet henkilöt ovat rakentaneet.
Kun kirja on kirjoitettu vuonna 1944 onko sodan kuva toinen maailmansota, ja hyökännyt valta kenties natsi-Saksa? Mikä silloin on rutto? Ei ehkä atomipommi, sillä se laukaistiin vasta vuonna 1945.
Teoksessa on paljon uskonnollisia symboleja, ja erään taiteilijan "kokeita" valotetaan, mutta nämä jätän täysin avaamatta, mutta molempia kannattaa itse pohtia, jos lukee teoksen.

Nobelisti Pär Lagerkvistin Kääpiö on vaikuttava teos, joka antaa ajattelemisen aihetta. Yksinpuhelu on tuhoava testamentti, joka pistää ajattelemaan sodan, vihan ja panettelun tuhoavaa vaikutusta ja tekojemme moraalista oikeutusta.

***
Ruotsalainen Pär Lagerkvist (1891 - 1974) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1951.
***

Takakansiteksti
Kirjan takakannen tekstiä ihmettelin "Kääpiö on päiväkirjamuotoon kirjoitettu erittäin persoonallinen romaani, jonka "minä" italialaisen pikkuruhtinaan hovissa palveleva kääpiö, katselee "tuhatvuotisen viisautensa" silmillä ihmisten rotua ja punnitsee ankarin mittapuin sen arvoa."
Faktat ovat oikein. Italialaisen pikkuruhtinaan voi päätellä, sillä lainaavat sotaan varten rahaa Venetsista. Kääpiö tarkastelee ihmisten rotua ja viisaus on "lainausmerkeissä".

Sen sijaan minulle tulee virkkeestä aivan väärä käsitys eli tulkitsen kirjan toisin kun takakansiteksti.

Kääpiön viisaus on pahuutta, pahansuopaisuutta ja rakkauden kieltämistä ja puhdasta pahaa vihaa. Jos Kääpiö olisi vain punninnut ihmisen arvoa ankaralla mittapuulla asia olisi ollutkin oikein, mutta hänen käsiensä ja aivojensa kautta moni menettää henkensä, hän myrkyttää rauhanjuhlassa mahtimiehiä ja aiheuttaa sodan, joka aiheuttaa ruton pienenä yksityiskohtana, joten minua takakansi johti harhaan, kun sitä luin. Kääpiö vihaa viatonta rakkautta, inhoaa tyhjänpäiväistä leikkiä.

12 kommenttia:

  1. Kääpiöhän vaikuttaa melkoiselta kirjalta, kiinnostus kyllä nyt heräsi. En ollut kirjasta aiemmin kuullut, joten kiitosta mielenkiintoisesti kirjoitetusta arviosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain novellin Kellarissa, mikä sekin on minusta hyvä, kertoo muistaakseni liikuntakyvyttömästä vanhuksesta kellarissa, jonka asenne on kuitenkin valoisa :)

      Poista
  2. Tämä on kyllä vaikuttava kirja (niinkuin kaikki Lagerkvistit jotka olen lukenut), päähenkilö on kaikessa kyynisyydessään ja vihassaan äärimmilleen viety mutta silti pysyy uskottavana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ei tullut mieleenkään, etteikö Kääpiön kertomus olisi "totta".

      Poista
  3. Tämän kirjan lukemisesta on minulla kauan, mutta kääpiö hahmona on jäänyt pysyvästi mieleeni. Hyvin analysoit häntä.

    VastaaPoista
  4. Hurjalta kuulostaa! Ja tekstisi houkuttelee lukemaan, joten täytyy etsiä tämä jostain :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ... ja on hurjaa, mutta minusta paketti pysyy hyvin kasassa toisin kuin muissa vastaavissa, joissa monologi joko puuduttaa taiu tarinan uskottavuus katoaa.

      Poista
  5. Mä ihailen sun kirjavalintoja, löydät aina kaikkea kiehtovaa ja persoonallista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän lukea laajasti, personaallisuudesta en tiedä.

      Tämä teoskappale on merkittävä, se on käännetty ennen Lagerkvistin Nobel-palkintoa, yleensä käännösvimma tulee vasta palkinnon jälkeen.

      Näissä nobelisteissa on haitallisena ominaisuutena se, että ne ovat varsin työläitä luettavia, vaikka teokset itsessään olisivat lyhyitä. Monologi ilmaisumuotona on varsin haastava :)

      Poista
  6. Tulee vaikutelma, että "Kääpiö" on surkastunut omaan kateuteensa. Mielenkiintoinen postaus teoksesta, joka minulle on ennestään tuntematon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen tulkinta :)

      Kirja oli minullekin tuntematon, ja takakansi johti odotuksia väärille laduille.

      Poista