sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Lehtolainen Leena: Henkivartija, Tammi 2009,


Leena Lehtolaisen Henkivartija on Tammen kustantama teos, jolla on mittaa 24 lukua ja 355 sivua.
Teos kertomus Hilja Ilveskeron henkivartijuudesta, ilvestyttö on  "yksin pahassa maailmassa", onneksi on Queensin henkivartija-akatemia käytynä ja Mike Virtuen opit muistissa.

Teoksen juoni on varsin tyypillinen.  Hilja todistaa liian läheltä Anita Nuutisen surmaa Moskovassa. Ennen tätä Ilveskero on loikannut Nuutisen palveluksesta. Surma oletetaan liittyvän Nuutisen kiinteistökauppoihin Valentin Paskevichin kanssa. Ilveskero selviää kotiin, ja viivähtää lapsuuden maisemissa Itä-Suomessa, missä on kasvanut enon ja ilveksen kanssa. Hiljan ankeaa lapsuutta käydään läpi, äidin kuolema, nimen muutos, suhteet isään, terveydenhoitajan tempaukset, ilveksen kohtalo, inttikokemukset. Lisäksi juonessa on kaikki idän ”ihmeet” alkaen politikoista, kaasuputkesta, miliisistä, sitten on europolit, torpedot, salaiset kiinteistökaupat, mustasukkaiset runoilijamiehet, Obaman valintaprosessi, oligargit ja terrorismi eli taas teos kaikilla lisukkeilla.

Lehtolaisen kerronta on alussa sujuvaa, mutta puuroutuu kaikkien pää- ja sivuhenkilöiden koko elämän tarinan ja sukujuurten esittämiseen, jopa henkilöiden väitöskirjan aiheet mainitaan. Hiljan miesnaamioasu alterego Reijo Räsänen oli minusta täysin turha ja väkisin keksitty. Tarina soutaa eteenpäin ja Hilja saa uuden toimeksiannon, josta hän pääsee ratkomaan Nuutisen murhaa, mutta sitten ollaan taas sata sivua tyvenessä.

Tarina on viihteellinen ja se sisältää mysteerisen ihannemiehen David Stahlin hahmon, samalla käydään läpi Ilveskeron tuntemukset lakanoiden välissä läpi liian moneen kertaan, minusta turhan ihanteellista, viihteellistä ja pinnallista, jostain voi tuntua jopa piinalliselta lukea.

Eniten minua kuitenkin ärsyttivät vakiovälein tulevat muistukset Queensin henkijavartijakoulusta New Yorkista, noin viiden sivun välein toistellaan mitä Mike Virtue oli sanonut, ja mitä Queensin koulussa oli sattunut ja minkä maalainen rodeomies siellä oli mitäkin opettanut. Hilja osaa ampua, Hilja osaa lassota sen vuoksi, mutta judon mustan vyön tarina on toinen, eli kaikki oli ympätty 355:een sivuun. Myöskin suuri kontrasti Hiljan oletettujen taitojen ja soluasumisen välillä. Teoksessa on varsin stereotyyppinen henkilögalleria: eteenpäin menevä bisnesnainen, muutama peruspahis, erikoinen etsivä, idealisti politikko, utelias naapuri, ennakkoluuloinen opettaja, retku runoilija. Eniten jäin odottamaan ilves-asiaan paneutumista ja voimakkaampaa kytkentää luontoon

Kitinästä huolimatta tämä on best seller ja loistava teos, minua se ei puhutellut. Painii samassa sarjassa remesten ja mäkien kanssa, nimittäin "idästä itää uhka". Leena Lehtolaisen  ja toimintadekkarien ystäville suosittelen lukemaan ja kokemaan.

Tätä kirjaa on arvioitu blogistaniassa osana trilogiaa, josta on kaksi osaa ilmestynyt

Kirsin kirjanurkassa täällä.
ja  
Tarukirjassa täällä.

12 kommenttia:

  1. Etpä sinäkään juuri lämmennyt :) Mike Virtue opetti, mutta Hilja, kovapäinen, ei oppinut tai ainakaan työssään oppeja muistanut noudattaa. Kakkososa vielä pahempaa diipadaapaa, kolmonen jo painovalmiina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kakkososa jää minulta väliin. Tunnustan kirjan ansiot, mutta en itse pidä tästä genrestä, ajankohtaisten asioiden ymppääminen juoneen on usein arveluttavaa, kuten tässä esim. kaasuputki.

      Ostin kirjan alesta.

      Virtuen vinkit tosiaan oli muistissa, mutta ei käytössä :)

      Poista
    2. Itse asiassa monesti mietin, onko Virtue Lehtolaisen vitsi. Virtue tarkoittaa "siveys", "hyveellisyys" jne, toisaalta virtue on "virtuaalinen" ...

      Poista
  2. Olen viihtynyt hyvin Leena Lehtolaisen kirjojen parissa muuten, mutta ainakin nämä kaksi Hilja Ilveskerosta kertovaa kirjaa ovat olleet pettymyksiä. Hahmot ja juonenkäänteet eivät olleet kovinkaan kiinnostavia eivätkä uskottavia. Olen lukenut kaikki Lehtolaisen kirjat, joten tuskin pystyn tästä huolimatta olemaan lukematta syksyllä uusinta Lehtolaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Olen lukenut yhden Maria Kallion, ja siitä kyllä pidin.

      Poista
  3. Jokke, sinä sanoit, mitä minä ajattelin. Tein tämän kirjan vielä ja Minne tytöt kadonneet, joka olikin parempi, mutta minä en jaksa enää tuota sekavutta, tempoa, toiston toistoa ja koko Ilveskero on alkanut minusta olla niin...

    Siis Leena Lehtolainen osaa kirjoittaa, mutta minusta hän ui nyt väärissä vesissä. Lehtolainen kykenee mihin vain, mutta ainakin minä odotan nyt tämän 'vaiheen' ohimenoa.

    Olen pitänyt hänen Kallio -sarjastaan sekä erityisesti kirjasta Luonas en ollutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Totta kaimasi varmasti pystyisi ja pystyy. Luin joskus Maria Kallion ja siitä pidin, ja tv-sarja oli minusta hyvin toteutettu.

      Poista
  4. Kiitos linkityksestä! Kuten kirjoitin omassa jutussani, Maria Kallio -kirjoista pidän, mutta nämä Ilveskerot ovat vähän niin ja näin. Aika moni muu taitaa olla samalla kannalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä tuntuu olevan bloggarien mielipide.

      Poista
  5. Minä olen vähemmistöä, sillä minä taas olen pitänyt Hilja Ilveskero-kirjoista. Pidän Hiljan epätäydellisyydestä, epävarmuudesta ja rikkinäisyydestä. Pidin todella paljon myös hänen lapsuusmuistoistaan ja kuinka kirjassa kerrottiin ilveksestä. Kaikki juonenkäänteet eivät minunkaan mielestäni olleet uskottavia, mutta siitä huolimatta odotan syksyllä ilmestyvää kolmatta kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista.

      Ilves-asiaa minäkin olisi halunnut enemmän, nyt tuli kuittia Virtuesta. Ilves-asiassa kummastutti se, että ilves jäi auton alle kaksi vuotiaana, eli kuinka iso osa se siis lapsuutta oli, ajallisesti ei kovinkaan iso, mutta ilmeisesti muuten varsin valtava.

      Poista