Louisa M. Alcott: Viimevuotiset ystävämme

L.M Alcott: Viimevuotiset ystävämme, wsoy, suomentanut Annikki Haahti.

L.M Alcottin Viimevuotiset ystävämme on jatko-osa Pikku Naisiin. Kirja kertoo Marchin perheestä, johon kuuluvat äiti ja sisällissodassa ollut isä, ja tyttäret ikäjärjestyksessä vanhin eli Meg, Jo, Beth ja Amy. Naapurissa asuu isoisänsä kanssa Laurie. Marchit ovat köyhtymässä tai köyhtyneet, mutta Laurie on varakas. Meg on mennyt naimisiin John Brooken kanssa, ja hänen avioliiton alkutaipaletta seurataan, kuten myös sitä, lähentyykö Jo ja Laurie miehenä ja naisena, ja kuka nai Amyn. Se, että tervehtyykö Beth on teoksen kiperiä kysymyksiä.

Viimevuotiset ystävämme on erittäin  hyvä teos, josta pidin. Se vaalii jokseenkin perinteisiä arvoja, varsinkin Meg ja John ovat perinteinen aviopari, jossa mies käy töissä ja nainen hoitaa kotia, ja tuhlaa rahaa, kunnes ymmärtää shoppailla vähemmän. Tämä teos on myös uudempana painoksena nimeltään Pikku Naisia II.

Pidän Alcottin tavasta kirjoittaa, ja muistelen pienenä nähneeni kirjoja meillä kotonakin, kuten myös Anna-kirjoja, vaikka niihin en kumpikaan koskenutkaan. Tästä olen päätellyt äitini lukeneen kirjoja, lukemani teos on kuitenkin vaimoni omaisuutta vuodelta 1967, eli sen alkuperää en tiedä. Luulen saaneeni äidiltäni varsin alcottilaisen kasvatuksen, eli olen saanut huseerata tietyissä rajoissa, mutta ruotuun on aina palauteltu. Alcottilaisuutta on myös lukemaan kannustus, joka ei pienenä edennyt kuin sarjakuviin, poikakirjoihin, scifiin ja dekkareihin. En tiedä näkyykö blogissani, mutta useasta asiasta minulla on varsin konservatiiviset mielipiteet liberaalilla painotuksella, jokainen voi tehdä mitä vaan, jos se ei haittaa muita, ja omista valinnoista ei kannata syyttää muita ja mokan jälkeen otetaan opiksi. Konseravatismi on monesti statusquon säilyttämistä, ja kuten Pikku Ystävissä, säilömisessä on oma ongelmansa, mikään ei muutu. Olen saanut tietyn kasvatuksen ja välitän joitain arvoja blogissani eteenpäin, eli  naisen ja miehen tasa-arvo on tärkeä, molempiin suuntiin kaikissa tilanteissa (myös avioeron kohdatessa), koulutusmahdollisuuden tasa-arvoisuutta ja sivistyspalvelujen maksuttomuutta kannatan, lisäksi tiedon etsiminen ja oikean tiedon perusteella toimiminen ovat monesti hyödyllisiä, ja monesti kannattaa kiinnittää tekoihin huomiota eikä vain puheisiin.

Pikku ystävien juonesta sen verran, että Jo aloittaa kirjallisen uransa lehtilukemistoillaan palkkioiden vuoksi, köyhällä on kurjaa, ja Jo julkaisee jopa romaanin, mutta ottaa sitten etäisyyttä naapurin poikaan  ja muuttaa New Yorkiin, jossa tapaa professori Bhaerin, joka elättää itsensä lisäksi siskonsa orvot lapset, Amylla on omat matkansa Euroopassa, ja Amyltä ja Jo:lta saamme tietoa kirjeiden muodossa ja Euroopassa tapahtuu muutakin.

Beth on sairauden jälkeisessä eteerisessä tilassa ja kamppailee henkensä puolesta.

Amyllä puolestaan kuten Jo:lla on puolison valinta-aika. Amyn kirjeistä päätellen  hän on päätynyt samaan johtopäätökseen kun Uuno Turhapuro vuosisata myöhemmin, kunnon rikkaisiin naimisiin on jonkun siskoista päästävä.

Juonipaljastuksia haluan välttää, mutta voin todeta, että pidin erityisesti tästä teoksesta, vaikka se on ehkä muille pelkkä välivaihe seuraavaan. Teoksen on suomentanut Annikki Haahti, eli kaikilla lukemillani Alcottin teoksilla on ollut eri suomentajat, se ei minusta näy, eli voisi olla jopa samat. Yhtään käännöskukkasta en tästä löytänyt, eli Tyyni Haapasen verbaliuden tasolle ei päästy.

Kirja on minusta jopa konservatiisempi kuin muut Alcotin teokset, kuolemaan suhtautuminen ja avioliitot. Avioliittoja ja perheitä rakennetaan ja ne päivittyvät, teoksessa esitellään lisäksi seuraavan teoksen kaksoset Demijohn ja Margaret (Daisy) ja monia muita hahmoja kuten herra ja rouva Bhaer, ja kerrotaan Plumfieldin alkutaival. Hakkailun alkeiskurssikin annetaan, ja hakkailuhan on jonkinnäköistä puolisokandidaatin iskemistä. Alkeiskurssilla kerrotaan, että miehet eivät pidä lörpöttelijöistä eivätkä keimailijoista, vaan herttaisista ja vaatimattomista tytöistä. Myöskin Alcott antaa ymmärtää, että köyhyys ja vilpittömyys ovat tärkeitä, ei syntyperä, liian samanlaiset mies ja nainen eivät sovi toisilleen, ja sydäntä pitää käsitellä yhtä hellävaraisesti kuin kukkaa, eli antaa sen itse avautua, ja perusalcottilainen viisaus on seuraava vaikka joku käyttäytyisi huonosti älä käyttäydy itse niin, tässä voi olla periaatteessa mikä huonoa käytöstä ilmaiseva verbi vain. Alcottin asenne, että jos joku asia on hullusti, pitää yrittää uudelleen on hyvä, ei jäädä märehtimään eikä murehtimaan, eikä syyttelemään muita. Meg muuttaa kurssiaan suhteessa Johniin.

Tämäkin on "amerikanenglanniksi" gutenbergissä yhdessä Pikku Naisten kanssa täällä

"Pateettisen romanttinen ja opettavainen ajaton tyttökirja"

--
Tästä on tehty 1994 filmi Pikku Naisia, eli kattaa Pikku Naisia kirjan ja tämän Viimevuotiset ystävämme.

 Jo:ta esittää itse Winona Ryder, legendaarinen Susan Sarandon on äitinä ja filmi on varsin kirjojen mukainen, mutta kattaa miltei pari tuntisena myös myös Viimevuotiset ystävämme, missä professori Bhaeria esittää Gabriel Byrne, joka esiintyi sarjassa Terapiassa Paul Weston-nimisenä.

Tarina jatkuu Pikku miehissä ja Plumfieldin pojissa.