torstai 21. joulukuuta 2017

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa



Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Gruppenbild mit Dame, 1971, suomentanut Kai Kaila, Otava 1973. sivumäärä 392.

Heinrich Böllin romaani Nainen ryhmäkuvassa kertoo nykyhetkessä 48-vuotiaan Leni Pfeifferin (syntyi Gruytenin perheeseen vuonna 1922) elämänvaiheita siihen saakka, kun hän saa neuvostoliittolaisen sotavangin kanssa lapsen Levin. Kirjan lopussa tehdään katsaus nykyhetkeen vuonna 1970, jolloin Lev Gruyten pääsee vankilasta kärsittyään pienehkön tuomion shekkipetoksista.

Kirjan kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on haastatellut lukuisan määrän Lenin tuntevia ja elossa olevia ihmisiä, jotka esitellään teoksen alussa. "Kertoja" käyttää itsestään lyhennystä tek. Teoksen nykyaika on siis alkuvuosi 1970, mutta pääosa tapahtumista sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, joskin tapahtumia pohjustetaan sotaa edeltävältä ajalta.

Kertoja ja kerronta
Kertoja nimeää itseään lyhenteellä tek. joka kaiketi tarkoittaa tekijää. Tekijä on haastatellut ihmisiä, useita moneen kertaan, sillä Leni ei ole antanut lausuntoja. ja kirjan loppu osa on "reaaliaikainen".

Kirjan tyyli dokumentaarista tarkkaa kerrontaa, jossa näkökulmat vaihtelevat. Valtaosa kirjasta eli Lenin nuoruuden kuvaus on hyvinkin onnistunutta. Kirjassa ei minusta ole kysymys Lenistä, eikä Levistä, vaan Saksan sotaan valmistautumisesta, ja siviilielämästä sodan aikana ja Saksan valloituksen ajasta ja miten ihmiset menettelilivät sodan jälkeen. Vuoden 1970 kuvaus sen sijaan on minusta hyvinkin kummallista ja haparoivaa. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä.

Jos et halua tietää juonesta ja henkilöistä lopeta luku-urakka tähän (juonta on käsitelty myös Wikipediassa täällä, itse en allekirjoita kuvauksesta juuri mitään. "Leni ei sopeudu kulutus-, suoritus- ja voitto-orientoituneeseen yhteiskuntaan", ei niin, mutta Leni on irrallaan ja omituinen jo syntymästään saakka.  Romaanin "rakennetta on verrattu muun muassa oikeudenkäyntiin ja roomalaiskatolisen kirkon autuaaksijulistamiseen, sillä Leni yhdistettiin useissa kohdissa Jumalan äitiin Mariaan". Tämäkään ei minusta pidä paikkaansa. Ihme-asia liittyi nunnaan nimeltä Rahel, ja se selitettiin vanhoilla geysireillä alueella, Rahelin haudalla kukki ruusupensas. Kirjan alkuosassa selitetään, että "Hän on tuttavallisessa suhteessa neitsyt Mariaan, näkee hänet television kuvaruudussa miltei päivittäin, joka kerta yllättyneenä, että neitsyt Maria on vaaleaverikkö ...". s. 17. Koska Leni itse on vaaleaverikkö, luulen, että hän näkee omat kasvonsa tv-ruudussa.

Juoni ja henkilöt (en kerro, miten kirja päättyy, mutta minusta kirjan juoni on seuraava)
Lenin isä Hubert Gruyten oli syntynyt 1899 ja oli rintamalla vuoden ensimmäisessä maailmansodassa, hän avioituu Helene Barkelin kanssa  ja saa runsaat myötäjäiset perustaa rakennusalan yrityksen, joka kukoistaa 1930-luvun lopussa Saksan tehdessä linnoituksia ja bunkkereita. Leni valittiin koulunsa saksalaisimmaksi tytöksi, hän on pitkä ja vaaleatukkainen. Leni oli huono koulussa, ja sai siirron miltei apukouluun. Oppikoulukaan ei sujunut, ja hän kävi myös luostarissa koulua. Luostari-aikaan puhutaan ulosteista, jota analysoi Rahel-niminen nunna, joka lopulta kuolee ja haudataan. Hänen haudallaan kukkii ruusupensas. Lenin ystäviin kuuluu Margret Ziest (myöh. Schlömer), joka suhtautuu naimiseen vapaasti, hän saa potkut koulusta, oltuaan yhteyksissä koko kirkkokuoron kanssa tosin vain yhden kanssa kerrallaan. Hän kuolee vuonna 1970 sairaalassa johonkin sukupuolitautiin. Kertoja koittaa jostain syystä porautua Lenin miehiin. Leni toimii alkuun isänsä yrityksessä, ja on neuvotteluissa lähinnä ulkomuotonsa vuoksi. Hänen ensimmäinen vakava ihastumisensa on serkkunsa Erhart, jonka kanssa hän haluaisi "olla sillai" kanervikossa, "hän hautoi mielessään tuumaa käydä Erhardin luona pohjoisessa ja saavuttaa täyttymyksensä hänen kanssaan kanervikossa" s.89. Kanerva-asia linkitetään Suomeen, en ymmärtänyt, miksi, mutta Lenin myöhemmät naiskentelemiset tapahtuvat monesti kanervien päällä. Erhardin vanhemmat vastustavat suhdetta, eikä se saa kruunuaan, kun Lenin veli Heinrich ja Erhart teloitetaan. Lenin veli Heinrich vastustaa sotaa, siitä teloitus johtuu. Leni masentuu, mutta tutustuu tanssiaisissa Alois Pfeifferiin, saksalaiseen sotilaaseen. Tanssiaiset jatkuvat salsalla sängyssä, ja pari menee naimisiin. Vihkiloma päättyy, ja Alois lähtee ja kaatuu, Leni on yksin.

Lenin isän liiketoimet käyvät ylikierroksilla, rahaa tulee kuin rännistä. Lenin vanhempien suhde on muuttunut platoniseksi äidin sairauden vuoksi, ja isällä on suhde yrityksen sihteerin Lotte Hoyserin kanssa. Lottella on kaksi lasta Kurt ja Werner, ja Loten mies kaatuu rintamalla. Yritykseen tehdään tilintarkastus, kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta tilintarkastaja ihmettelee yrityksen työntekijöitä, he ovat venäläisten klassikoiden henkilöiden nimisiä. Kyse on huijauksesta, ja Lenin isä välttää vain niukasti kuolemantuomion, hän saa elinkautisen tuomion ja omaisuus takavarikoidaan.  (Isä pääsee rauhan aikana vankilasta, mutta kuolee tapaturmassa rakennustyömaalla).

Leni joutuu työvelvolliseksi seppeleitä tekevään hautausalan yritykseen, jota johtaa Walter Pelzer, joka hankki omaisuuden ensimmäisen maailmansodan taistelukentiltä. Hän puhdisti kaatuneet omaisuudesta, siirsi rahat, lompakot omaan taskuunsa, repi irti vainajien kultahampaat. Sodan jälkeen hän toimitti ruumiita haudattavaksi Yhdysvaltoihin ja poimi vainajien kultapaikat itselleen. Myöhemmin hän harrasti kiinteistökauppaa. Lenillä on suhde venäläisen sotavangin Boriksen kanssa. Vuonna 1944 Walter Pelzer tajusi että sota hävitään ja katsoi Lenin ja Boriksen suhdetta hiljaa. Walter Pelzer oli sotarosvo, opportunisti ja natsi, kuten Böll tiivistää, mutta myös aviomies ja fatsi.

Seppeletehdas pyörii rintamakuolemien vuoksi ylikierroksilla. Sitomossa on omat raportoivat natsinsa. Boris Lvovits Koltovski on ollut Saksassa ennen sotaa ja  osaa puhua saksaa. Hän saa suhteillaan (vakoilu?) järjestettyä itsensä sisätöihin, mutta yöpyy vankileirillä, ellei ole töissä öisin. Lenillä ja Boriksella on intohimoinen suhde, pääosin hautakammioissa kanervaseppeleiden päällä. Leni tulee raskaaksi, ja raskausaika on hyvin pelottava jatkuvien pommitusten vuoksi. Liittoutuneiden (amerikkalaisten saapuessa) Leni ja Boris ovat piiloutuneet hautakatakombeihin. Rauhan tullessa Boris vaihtaa henkilöllisyyttä saksalaiseksi sotilaaksi, koska ei halua lähteä Neuvostoliittoon. Boris piilottelee Lenin luona, mutta jää kesällä kiinni saksalaisen sotilaan paperit taskussaan, ja joutuu amerikkalaisten vankileirille ja kuolee tapaturmassa kaivoksessa.

Lopulta Leni merkitsee Levin syntymätodistukseen isäksi Boriksen, jonka takia eräät naiset solvaavat Leniä neuvostohuoraksi, mitä hän ei tietenkään ole. (Lev nimenä esiintyy ainakin Dostojevskin romaanissa Idiootti, jonka päähenkilö on Lev Nikolajevitš Myškin).

Vielä kiinnostavampaa on ihmisten käytös, kun sotaonni kääntyy ja Saksaa valloitetaan. Sitomon johtaja on yhtä hunajaa, ja hyväntahtoisuutta. Hän haluaa pestä itsensä puhtaaksi. Leni käyttäytyy sodan aikana holtittomasti, hän kiinnittää kaiken omaisuutensa ja menettää asuntonsa. Hän myy asunnon vanhalle Hoyserille, joka antaa tämän asua siinä miltei ilmaiseksi. Leni lopettaa sodan jälkeen työnteon. Vuoden 1970 tilanteesta voi päätellä, että Leni lopettaa myöskin laskujen maksun. Kuinka Leni voi kuvitella, että yhteiskunnassa ei olisi lainkaan velvollisuuksia, tai vain itse päättämällä voisi saada resurssit ilmaiseksi käyttöönsä. Leni majoittaa tilavaan asuntoonsa turkkilaisia, portugalilaisia ja muita siirtotyöläisiä. Hänellä on suhde ainakin yhden turkkilaisen kanssa, josta saa lapsen. Tämä on armeliasta toimintaa, mutta ei ole minusta peruste jättää omia velvoitteita hoitamatta.

Aivan viimeiset luvut käsittelevät kuin ohimennen Levin tuomiota. Lev on kasvatettu vapaasti. Äiti on antanut pojan olla kotona, eikä pakottanut tätä kouluun.  Leni on luetuttanut pikku pojallaan Boriksen lukemaa Kafkan novellia Rangaistussiirtolassa. Novellissa on kyse vankileiristä ja teloituksista, ei kovin sopivaa lukemista seitsenvuotiaalle. Levin isähän selvisi kyllä ensimmäisestä vankeusajastaan, mutta jäi kiinni varomattomuuttaan saksalaisella identiteetillä, mutta häntä ei teloitettu. Leni on outo lintu jo ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Leni liittyy kommunisteihin, mutta saa lähteä. Kommunistit ilmeisesti arvostavat myös työntekoa, ei pelkällä siivellä elämistä.

Lev pärjää koulussa (kun lopulta sinne menee) kohtalaisesti äidin liiallisesta suojelusta huolimatta, ja on lopulta jäteauton kuljettaja, mikä minusta on kunnioitettava ammatti. Lev ei halua edetä urallaan ja tekee shekkipetoksia. Neljännen shekin väärennös vie hänet oikeuden kautta vankilaan. Ilmiannon poliisille tekevät Lotte Hoyserin pojat, joista Walter on Levin kummisetä. Heidän mukaansa rajattomuuden piti loppua.

Kirjan kerronnassa Lenin tuntevat ihmiset tulevat lukijalle hyvin tutuiksi. Osa heistä haluaa pelastaa Lenin häädöltä. Useat Lenin alivuokralaiset ovat jätekuskeja, kuten Levikin. Ukkomaiset  jätekuskit ajavat tahallisia kolareita, jotta viranomaiset eivät pääse häätämään Leniä, ennen laskujen maksamista. Tämänkään teon moraalia en ymmärtänyt. (Entä jos ambulanssin tai paloauton olisi pitänyt päästä onnettomuuspaikalle, entä jos kolarit aiheuttavat loukkaantumisia?)

Lenin paras naispuolinen ystävä on Margaret Schlömer, joka on hyvin aistillinen ja makaa eri miesten kanssa (ilmaiseksi). Hän on pohjimmiltaan minusta hyvä ihminen. Hän auttaa Leniä ja Borista sodan aikana eri tavoin. Isän yrityksen sihteeri Lotte Hoyser on miehiin menevä. Hänen poikansa Kurt ja Werner ovat tulleet Lotten appeen, ja pääsevät hyvään varallisuusasemaan. Tosin myös koulutuksensa ansiosta, toinen lukee lakia, ja toinen teknisisä aineita. Ihmetyttää Böllin välittämä näkemys siitä, että koulutusta ei kannattaisi hankkia, eikä töissä käydä. Böll itse ei valmistunut yliopistosta, mutta kirjoitti ahkerasti kuunnelmia, ja proosaa. Böll oli lähtöisin katolisesta perheestä, ja minusta se näkyy kerronnassa.
Marja van Doorn on paljon äänessä, Marja toimi Gruytenin perheen kotiapulaisena. Jonkin verran puhutaan Lenin pianonsoitosta, ja Herweg Schirtenstein oli pianonsoiton opettaja, Leni ei minusta oppinut soittamaan pianoa. Boriksen vankitovereista mainitaan Bokakov, jolla on Neuvostoliitossa vaimo ja lapsi, hän jäi kuitenkin Saksaan, tai Länsi-Saksaan. Teoksessa puhutaan näistä miehitysvyöhykkeistä. Luultavasti kirja tapahtuu USA:n vyöhykkeellä.

Sitomoyrittäjä Peltzer on korviaan myöten rakastunut Leniin, mutta ei saa vastakaikua rakkaudelleen. Peltzer pyristelee itsensä pinnalle sodan jälkeen ja jatkaa yrittäjänä. Myös hän auttaa 48-vuotiasta Leniä.

Kirjan kerronta on varsin ymmärrettävää, joskin sivulatuja on paljon. Kirjoittajan (tek:n) sivuladut ovat kummallisimpia: "Tek. joutuu nyt pahaan pulaan, sillä hän oli halunnut hakuteoksesta saada määritelmän sille Lenin otaksutulle ominaisuudelle jota yleisesti nimitetään viattomuudeksi. Sen vastakohdasta (Schuld) oli tietoja ... aiemmin tek. on määritellyt kyyneleet, naurun autuuden. "Kyyneleet, lat lacrimae, k-rauhasten erittämä neste, joka kostuttaa silmän sidekalvopussia, estää silmää kuivumasta..."

Nainen ryhmäkuvassa -romaani on parhaimmillaan kertoessaan tavallisten ihmisten tunnoista tappion häämöttäessä ja mitä tapahtui kun liittoutuneet tulivat Saksaan. Sen sijaan en itse jaa Lenin (Böllin?) näkemystä siitä, että demokraattisessa markkinatalousyhteiskunnassa voisi ja pitäisi elää täysin ilman sitoumuksia. Niin ei eletty tuolloin edes Länsi-Saksan itäisessä naapurimaassa DDR:ssä. Luultavasti DDR:ssä oli enemmän velvollisuuksia, ja vähemmän vapautta. Maailma ei minusta voi olla vailla hierarkioita ja velvollisuuksia. Ensimmäinen hierarkia on vanhempi  - lapsi, jossa vanhemman pitää ottaa vastuu lapsestaan ja olla aikuinen huolehtien ja kasvattaen tätä aikuiseksi ja antaa yhä enemmän tilaa. Tätäkään hierarkiaa Leni ei hyväksy eikä hahmota,
*****
Länsisaksalainen Heinrich Böll (1917 - 1985) voitti Nobelin kirjallisuudenpalkinnon vuonna 1972. Hän oli myös rintamalla toisessa maailmansodassa Saksan armeijan univormussa, mutta yritti monesti päästä pois asepalvelusta, haavottui neljästi.

Tänään on kulunut sata vuotta Heinrich Böllin syntymästä.

Böllin tuotannosta olen blogannut vähäeleisestä romaanista Ei sanonut sanaakaan.

****
Kaikkein omituisinta kirjassa oli viittaus Suomeen sivulla 67:
"syytös, että rouva Gruyten 'oli hulluna suomalaisiin'. Koska sana (Finnen) ei voinut tarkoittaa ihotautia, finnejä eli näppylöitä (Marja: 'Iho? Hänen ihonsa oli oikein hyvä. Ei, meinaan suomalaisia'), eikä missään muissa lausumissa ollut vähäisintäänkään viittausta Suomeen".
Eli takaan, että Nainen ryhmäkuvassa on välillä vähän raskasta lukemista, yllä oleva lainaus linkitetään myöhemmin kanervikkoon, joka pölyää ja pöllyää.

6 kommenttia:

  1. Luin tämän silloin kun suomennos ilmestyi eli kauan sitten. Mieleen jäi jotenkin kliininen vaikutelma, siis siinä mielessä kliininen, että Lenistä ei oikein saanut otetta, kun häntä tarkasteltiin ulkopuolelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta ja itsekin ajattelin, että Böllin sanoma löytyy muualta.

      Poista
  2. Olen lukenut tämän saksaksi vuonna 1984 :). Tuo Suomi-juttu oli niin omituinen, että kaivoin DTV-kappaleeni esille ja tsekkasin. Kun en muista juonesta juuri mitään, villi arvaukseni on, että se liittyy jotenkin Marja van Doorniin, hänen etunimensä on suomalainen. Kappale jatkuu sitten, ja selitetään, että se ei ollutkaan "Finnen" vaan "Fenier" jne...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää analyysiä. Itsellä on vain suomekielinen laitos, eikä sakasankielentaitoni riitä vielä (tai enää) romaanin lukuun.
      Kokonaisuutena hieno kirja, mutta tosiaan kyllä hieman omituinen, ja ajattelen itse monesta asiasta eri tavalla, mutta Böll oli ikäluokkaa 1917 ja joutui rintamalle, ja joutui kärsimään sodan jälkeen ...

      Poista
    2. Kyllä, Böllin kanssa ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, se ei estä kuitenkaan nauttimasta hänen romaaneistaan. Böll on jollain tavalla unohtunut, en oikein tiedä ketään, joka nykyään lukisi tai jopa fanittaisi häntä. Itse luin häntä juuri 1980-luvun keskivaiheilla ja sen jäkeen en oikeastaan ollenkaan. Pitäisi tehdä testi miten hän nyt vaikuttaa :). Bölliltä opin saksankieleni, samoin kuin Siegfried Lenzin ja Thomas Mannin romaaneista.

      Poista
    3. Böllin Ei sanonut sanaakaan on varsin toisenlainen, mutta siinä on paljon mistä pidän, vaikka päähenkilöiden käytöstä en ymmärrä enkä hyväksy.

      Lukeminen opettaa lukemista, olen lukemisen myötä kesyttänyt romaani-ruotsin ja -englannin.

      Ihailen kattavaa ja erittäin syvällistä sivistystäsi :)

      Poista