keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi


Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi, 1924, Otava 1965, sivumäärä 318.

Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi kertoo kurjuudesta Kainuussa. Jooseppi Kenkkunen asuu Ryysyrannan pirtissä. Pirtissä asuvat myös kuusi lasta, vaimo Kaisa-Reeta, ja tämän äiti Retriikka. Koska kyse on Kiannon romaanista, kaiken kuvaus on ankeaa, köyhillä on kauheaa ja rikkaita ja sivistyneitä irvitään. Joosepin lahoamispisteessaä olevassa tuvassa asuu myös kuusituhatta russakkaa, joita Jooseppi ei litistä. Kaisa-Reetalla on elinkautinen kurjuutta, köyhyyttä, ja lapsilauma sitoo hänet kotiin, toisaalta  Kaisa-Reetalla ei ole edes hametta eikä paitaa.

Köyhyys on vallitseva olotila. Jooseppi vihaa ja kadehtii herroja, mutta varmasti haluaisi olla itsekin herra. Jooseppi on saamaton. Hän on nostanut kunnalta ennakkoa halkourakasta, mutta halkoja ei ole eikä enää rahaakaan. Hän yrittää hakea lisää ennakkoa, mutta saa vain perheen tarvitsemia jauhoja. Jooseppi on sangen yksinkertainen, hän ihmettelee, miksei rikkailla porvareilla ole paljoa sikiöitä.

Kylillä Jooseppi tapaa Riepuniemen Matin, jolla on viinaa. Jooseppi  hiihtää rekineen ja koirineen kotiin, ja alkaa viinankeittoon vanhimman poikansa Aapelin kanssa. Anoppi Retriikka toimii viinan maistajana (kuvassa),


Teoksen on kuvittanut hienon mustavalkoisesti Toivo-Pentti Pakkala (tässä osa kuvasta ja sekin skannattu ja pienennetty).

Viina on kelvollista. Jooseppi tekee halkoja muutaman päivän, mutta lähtee viinoineen kylille, häntä sanotaan hilpeäksi korvenveikoksi ja Petkelniemen haisunäädäksi.

Halkometsällä Joosepilta sujuu taas muutamia päiviä, mutta sitten taas on käytävä viinantekoon. Velipoika Konsta tulee käymään ja jää kupittelemaan viinaa. Kopsua ottaa taloissa uusi nimismies Carolus Koskelin, ja myös Ryysyrannassa. Pontikkaillan päätteeksi Jooseppi nukkuu humalaansa ja näkee unta Lex Kenkkusesta, kieltolain purkamisesta, eletäänhän Kansalaissodan jälkimaininkeja ja keskellä kieltolakia. Känniunen aikana Ryysyrannan poikiva lehmä kuolee ja "lehmä - poikiva lehmä - sepä kirotun korven ainoa valonsäde, elon side ..."

Teoksessa kuvataan Suojeluskunnan iltamia, missä juhlivat tienoon rikkaat ja ruotsalaiset, ja on siellä Jooseppikin, mutta käväisee myös Työväentalolla, Siellä häntä agitoidaan, ja käsketään pitää suu kiinni, ja annetaan tuhat markkaa, ja aamulla tulee toimintaohjeet. Kirjan tyyliin Jooseppi näkee neuvostovenäläisen unen, ja lopussa Ryysyranta palaa. Jooseppi antaa rahat pois ja ilmoittaa, että suu pysyy kiinni, mutta hän ei lähde mukaan. Raha-agentti sihisee "Perkeleh lahdargädyr".

Jooseppi sai kunnalta uuden lehmän Rinsessan, joka on ollut huonolla hoidolla, ja lopulta kuolee puroon. Jooseppi kauppaa lehmän lihoja ja pontikkaa kasarmille, joutuu pidätetyksi ja oikeuteen asti. Lopulta hänet tuomitaan "ehdonalaiseen vapauteen". Tämä on ainoita iloja, koska Kaisa-Reeta on saanut vajavaisen lapsen, joka kuolee kesällä, Aapeli lyö kirveellä polveensa, myrsky hajottaa rakennelmia. Kuluu kaksi vuotta, ja lapsi luku on kasvanut kahdella, ja yksi on vatsassa, kun halla vie viljan. Jooseppi lähtee paperipuusavottaan, ja jää kaatamansa petäjän alle, kuolintoreissaan hän näkee unen, missä pääsee taivaaseen, missä listataan hänen syntinsä.

Joosepin elämä ei ole hääppöistä. Hän kuitenkin on aktiivinen hiihtoretkillään ja pontikankeitossaan. Maanviljelys ja metsätyöt kiinnostavat vähemmän. Torppa on sekainen, likainen ja hutera. "Ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle kaatumassa - se on Suomen kansaa se!".  s.111. Ainoa toimi, missä Jooseppi on tarkka, on maaviinan keittäminen, hän käskee poikansakin pestä kätensä.

Ilmari Kianto taitaa kurjuuden kuvaamisen, mutta minusta Ilmari Kianto ei kuvaa riittävästi Kaisa-Reetan kurjuutta. Kaisa-Reetalla ei ole hametta ei paitaa, eikä Jooseppi tietenkään  tue kasvatustyössä, Jooseppi ei kunnosta kotia, ja ramppaa Amantan luona, joskin tappelemassa. Kaisa-Reetan lapsiluku kasvaa, lopulta Kaisa-Reeta jää yksin. Kiannon tyylinä on, että lopulta kaikki vain kurjistuu, eikä lukukokemus ole miellyttävä. En sitä paitsi ymmärrä, mitä Kianto haluaa lopulta sanoa. Jos Kainuussa oleminen on niin kauheaa, niin miksi siellä sitten asutaan. Köyhälistö on kuvattu huonossa valossa, mutta myös kaikki muutkin, hieman parempi väki, ja virkamiehet. Toisaalta Kiannon kurjuuskirjoja lukiessa ei tule kaipuuta menneeseen, tämä on ollut viheliäistä aikaa.

Ilmari Kiannon kertoo murteisesti  Ryysyrannan Joosepin korven kyynelistä, ja miten köyhyys kurittaa Kainuun kansaa. Köyhän kohtalo on kuolema!
*****
Ilmari Kianto (1874 – 1970) on kuulu suomalainen kirjailija, joka vaihtoi sukunimensä 1906, aiempi sukunimi oli Calamnius.

Punaisesta viivasta Kiannon toisesta kuuluisasta kertomuksesta bloggaus täällä.

9 kommenttia:

  1. Osuva postaus! Olen lukenut tämän kauan sitten ja valitettavasti ilman tuota Pakkalan hienoa kuvitusta. Postauksesi toi mieleen tuolloisen ahdistuneen ja ihmettelevän lukutunnelman ja kiukunpoikasen Kaisa-Reetan ei hametta - ei paitaa elon ja olon suhteen. Kurjuuden kuvaajana Kianto on kyllä vertaansa vailla, vaikkei uusi lukija varmaankaan juuri tarttumapintaa noihin aikoihin koe löytävänsä. Ehkä jotain sentään on nykyisin sittenkin paremmin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvitus oli upea, mutta kirja oli todella "luettu".

      Kianto osaa kirjoittaa, mutta minusta rypee liian syvissä vesissä, joskin ennen oli paljon puutteita hygieniassa, sosiaalisissa oloissa, ennen ei tosiaan ollut paremmin. Kiitos kommentista :)

      Poista
  2. (äitiltä saanut ja kerroinko kun Göteborgin yliopisto tyhjensi suomalaisen OS-satsningen, niin vain kotiin, tavallisetkin kirjastot siivoo suamalaisii kirjoi, jos sattuu olee palkan pääl niin parhaat vien omaan kirjahyllyyn :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessakin myydään poistoina, ja joskus saa ilmaiseksikin :)

      Poista
    2. (suomalaisen osston... iPad ei osaa suamee :)

      Poista
  3. Joo semmosta se on kurjuus parhaimillaan tai tarkoitan pahimillaan, eipä oikein huvita, mieluummin komediaa tähän elämän tilanteeseen. Kurjuus ahdistaa, inhorealismi tympäsee. Hieno kirjaesittely siitä huolimatta. Ja osuit asian ytimeen, mikähän lie perimmäinen sanoma Kiannon kerran-helvetissä-aina-helvetissä (niin totta kuin se monesti onkin) kuvauksella.

    VastaaPoista