keskiviikko 13. elokuuta 2014

Agatha Christie: Syyttävä sormi



Agatha Christie: Syyttävä sormi 2010 Wsoy, The Moving Finger 1943, suomennoksen tarkistanut Eva Siikarla, sivumäärä 248.

Syyttävä sormi -dekkarissa Jerry Burton kuninkaallisten ilmavoimien pudonnut lentäjä muuttaa sisarensa Joannan kanssa rauhalliseen Lymstockin kylään. Jerry on kuntoutumassa liikuntakyvyttömyydestään.
Kyläyhteisöön kuuluvat Emily Barton ikäneito, jolta Jerry Burton vuokrasi talon, Partridge heidän taloudenhoitajansa, Beatrice, sisäkkö ja hänen äitinsä rouva Baker, eversti Appleton, lääkäri Owen Griffith ja hänen sisarensa Aimee Griffith, lakimies Richard Symmington, edellisen vaimo rouva Symmington, rouva Symmingtonin tytär Megan Hunter, Symmingtoneiden pojat Brian ja Colin, näiden kaunis kotiopettajatar Elsie Holland, Agnes Woodale, kylän noidaksi kutsuttu rouva Cleat ja tietenkin lopussa piipahtava neiti Marple, joka tulee kirkkoherran Caleb Dane Calthropen sisaren Dane Calthorpen kutsumana.

Lymstockin kylä on idyllinen, mutta pian alkaa Jerrylle ja muille kyläläisille sataa nimettömiä törkyposteja. Kirjeisiin on liimattu leikekirjaimia ja sanoja, ja vihjaukset ovat seksuaalisia. Väitetään sisarusten Jerryn ja Joannan olevan rakastavaisia, toisaalta vihjataan sihteerin suhteesta lakimieheen, sisäkön suhteesta Jerryyn. Pyylevä naismainen herra Pye saa oman törkypostinsa, jota kasvot punaisena lukee. Kun rouva Symmington saa oman postinsa, jossa epäillään hänen pojillaan olevan eri isät, hän päätyy itsemurhaan myrkyllä. Tai teko kuitataan itsemurhaksi. Kun Symmingtonin palvelustyttö Agnes saa paistipiikistä kuolettavan iskun, etsitään jo murhaajaa ja itsemurhaa epäillään murhaksi.

*****
Mahdollisesti sisältää juonipaljastuksia:
Arvasin miltei heti, miksi rouva Symmington kuolee ja aika pian, kuka on murhaaja. Agatha Christie hämää lukijaa rouva Symmingtonin tyttärellä Megan Hunterilla, joka kaksikymmenvuotiaana resuisissa vaatteissa kulkee ja puhuu Jerrylle vihaansa kyläläisiä kohtaan. Toisaalta hämätään rouva Cleatin noita-hahmolla, jota syyllistetään törkypostin lähetyksestä. Kun Megan vielä puhuu kuningas Learistajohdetaan hieman harhaan, sillä Lear jakoi valtaa tyttärilleen, mutta jäi ilman rakkautta ja suojaa. Learin tyttäret unohtivat tyystiin isänsä, ja tämä harhailee nummella. Learin tarinaan kytkeytyy lisäksi Edgar ja Edmund, joista toinen on Glosterin äpäräpoika ja toinen "oikea" poika. Koko Lear on pelkkää sumutusta, tai siis tässä teoksessa muuten todella nautittava ja kiihkeä näytelmä. Tuskin tyypillinen suomalainen dekkarin lukija tästä tekee vääriä johtopäätöksiä, mutta englantilainen saattaa tehdäkin.

Enemmän Agatha Christietä lukenut näkee tämän savuverhon taakse. Kirjassa käytetään juuri tätä termiä savuverho. Tekstissä syyttävä sormi osoittaa milloin herra Pyetä, milloin neiti Griffithiä, milloin rouva Cleatia. Kuka hyötyy savuverhosta? Tietenkin rouva Symmingtonin murhaaja. Olennaisin kysymys on koko ajan on miksi rouva murhattiin ja siitä seuraa, että kuka hänet murhasi. Christien savuverhoa on epämääräisten Lear-vertausten lisäksi Meganin harhailu, joka tuo mieleen dekkarin Varjossa auringon alla. Megan ei ole syyllinen, mutta loogisia syyllisiä on oikeastaan koko ajan vain kaksi, joista toinen ilmeisempi osoittautuu tämän kirje- ja murhamyllyn pyörittäjäksi. Christien hienoutta on sotkea seestyneeseen tilanteeseen vielä sakeampi tuprahdus uusia törkykirjeitä ja epäilyksiä.

Neiti Marplen osuus dekkarissa on varsin pieni. Rouva Symmington kuolee viidennessä luvussa ja Agnes katoaa luvussa 7 ja löytyy kuolleena luvussa 8, mutta vasta luvussa 10 Marple kuulee tapauksesta loput viisi lukua menevät pitkälti ilman viisasta neiti Marplea, mutta Jane Marplen terävä äly kuitenkin ratkaisee rikoksen.

Tyypilliseen tapaan mieskertoja vie tarinaa eteenpäin. Tämä on minusta erittäin hyvä dekkari ja sisältää kertojan kannalta onnellisen päätepisteen. Lentäjä Jerry Burton parantuu sekä fyysisesti että psyykkisesti ja löytää elämänkumppaninsa.

*****

John Curran on kirjoittanut teoksen Agatha Christien Salaiset muistikirjat. Siellä on tätäkin teosta koskevia merkintöjä ja pohdintoja. Tässä teoksessa Curranin mielestä herra Pye, joka on naismainen, pyylevä ja sisustuksesta kiinnostunut karikatyyri, edustaisi tiettyä vähemmistöä. Tähän viitataan dekkarissa Pyestä puhuttaessa "etkö voi kuvitella hänen salaa vihaavan kaikkia normaaleja, onnellisia ihmisiä ...". Nykymittapuun mukaan tämä on minusta hyvin omituinen huomio. Englantilaisessa "dekkarikylässä" kaikki ovat minusta omituisia ja onnettomia ihmisriekaleita. Edelleen vihjataan Pyen olevan keski-ikäinen vanhapiika, ei siis vanhapoika, lisäksi pohditaan hänen olevan tasapainoton, sopeutumaton ja rikas ja hänellä on omituisia ystäviä. Miksei Curran analysoi, mitä tarkoittaa vanhapiika? Mikä "termi" vastaa alkukielellä tätä, miksi Agatha on sitä käyttänyt. Toisin kuin Curran vihjaa, Pye on minusta täysin normaali ja vieläpä harmiton heppu eikä Agatha Christie minusta piikittele häntä. Pyessä ei ole mitään pahaa eikä hän käyttäydy mitenkään sopimattomasti eikä vanha piika -termissäkään ole minusta mitään pahaa. Se, että hän näin vertaa Pyetä vanhaan piikaan voi olla minusta ilkeää, sekä Pyen että naimattomien neitien vuoksi. Minusta jokainen saa olla sellainen kuin on ja usea ihminen on sen lisäksi varsin siveä. Ujoja on paljon. Tämä pohdinta on minusta vanhoillista kumua ja liittyy törkypostien sanomaan, joka on puhtaasti seksuaalinen. Britit ymmärtävät rivienvälit paremmin kuin suomalainen harrastelijabloggari. Pyen hahmosta sanotaan rivien välissä paljon, mutta hän ei ole minusta sopeutumaton eikä tasapainoton tai ei ainakaan sen enempää kuin muutkaan kuvatut kyläläiset karikatyyrit, minusta hän on joko onnellinen tai ei ole niin onneton kuin eräät kyläläiset. Pyen häälahja Jerry Burtonille oli "viehättävä Crown Derby -teekalusto". Hyvä lahja englantilaiselle. Splendeed indeed.

*****
Agatha Christie (1890 - 1976)  itse arvosti tätä dekkaria muistelmissaan, arvion hän teki luettuaan dekkareitaan uudestaan.


Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

Tämän tv-versio tulee 10.7.2016.

6 kommenttia:

  1. Syyttävä sormi on minun suosikkejani Christien tuotannosta, vaikka syyllinen on helppo arvata ja vaikka (tai ehkä siksi) että takaa paljastuu Christien loppujen lopuksi aika armoton näkemys ihmisestä. Hahmoista minua viehättää eniten Megan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, hyvä dekkari ja Megan on "sympaattinen hahmo". Rouva Cleatin tapaista hahmoa käytetään myös Ikiyössä.
      Olen alkanut lukea uudestaan näitä Christien dekkareita ja olen alkanut entistä enemmän ihailla Christien kykyä rakentaa tarinat omassa maailmassaan jopa uskottavaksi ja näissä on hyviä psykologisia pointteja, joita ei ehkä voi yleistää, mutta dekkareina loistavia.
      Luin Stylesin tapauksen uudestaan, bloggaan siitä myöhemmin (kuten Ikiyöstäkin), Stylesin tapauksessa asetelma saatiin monta kertaa ylösalaisin taikurimaisilla liikkeillä ja kyseessä oli esikoisdekkari.

      Poista
  2. Olen tämän lukenut ja jonkinlainen mielikuva olisi syyllisestäkin, mutta lukermisesta on jo sen verran aikaa, etten mene takuuseen, onko ajatuskuvioni oikea. Minä taidan kyllä olla sellainen, joka aina sotkeutuu "lillukanvarsiin" syyllisen jahdissaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä unohtaa aika äkkiä, ja Agathalla on kyky sekoittaa kaikkiin lillukanvarsiin. Lillukanvarsilla huiskitaan varsinkin puolenvälin jälkeen :)

      Poista
  3. Itse tulkkasin herra Pyen heti pömpöösiksi vuosisadan alun homoseksuelliksi. Sinälläänhän Christie ei tuomitse häntä, paremminkin vain tuo esiin ihmistyypin jonka monet aikalaislukijat varmasti tunnistivat. Naismaisena Pye oli ainoa nimettömien kirjeiden lähettäjäksi psykologisesti soveltuva mies. Oma suosikkini Christiestä on Robert Ackroydin murha, jossa kertojan käyttö oli muuten hiukan samantyyppistä kuin tässä kirjassa, mutta syyttävä sormi pääsi niin ikään top viitoseen.

    Itse en arvannut murhaajaa, se toki kävi mielessä, mutta pidin ratkaisua liian yksinkertaisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ylläolevista asioista samaa mieltä, eli Christie tunnistaa ihmistyypin, mutta ei tuomitse.

      Tämä Syyttävä sormi oli minusta Christien tuotannon selkeästi paremmalla puolella :)

      Poista