Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, Gummerus 2013, sivumäärä 284. Skanssin kirjaston pikalaina.

Taivaslaulu alkaa lyyrisesti riimitellen lapsiperheen auvoista arkea, leikkiviä lapsia, ihmeitä ihailevia ihania ipanoita, kesäseuroissa käydään ja saarnoja kuunnellaan. Päähenkilö ja kirjan minä on Vilja, äiti ja vaimo, Viljan kasvavaa pahaa oloa kuvataan. Viljan miehen Aleksin näkökulmasta tarkastellaan Aleksin nuoruutta ja Viljan ja Aleksin suhdetta sekä sen syntyä. Avioliitto on solmittu ja perhettä on siunattu monella lapsella, Kaisla, Otso, Aava ja Lumikukka vaikuttavat sympaattisilta lapsilta. Kohdussa on ollut myös kuollut lapsi, nyt kaksoset.

Kirjassa on vatsanäkökulma:
Olen kahlittu nainen. Olen vatsani vanki, enkä pysty ... s. 38
Jouduin tekemään lajivalintani nuorena, vailla yhtään harjoituskierrosta ...Huomasin nopeasti, että kehoni sopi kehnosti tähän lajiin s. 39
Mahan kautta tervehtiminen on loukkaavaa s. 42

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on kaunista kieltä ja sanoma tulee ymmärretyksi. Kyse on vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellosta, tai niin ainakin oletan. En kommentoi sanomaa enkä mitään yksittäistä uskonnollista liikettä, vaan lähinnä kirjasta käytyä keskustelua, jonka ymmärrän lähinnä syyllistäväksi. Minusta kirja symboloi hyvin Viljan ilmavia haaveita, idylli paljastuu osin tuulentuvaksi. Loppuosassa koin Aleksin blogikirjoittelun lähinnä lapselliseksi. Mies päättää siitä mitä tekee, mitä ajattelee ja missä uskonnollisessa ryhmässä on, eikä minusta levittele asioita blogissa. Myös oman isän vierailun tulkinta painostukseksi, on siitä kiinni kummalta puolelta asiaa katsotaan, minusta se ei ollut. Avautumiset uskon asioista kannattaa jättää nettiin lähettämättä. Minusta blogijuttu oli kirjassa turha rönsy. Samoin kuin Viljan lenkkeilyluku. Lenkkeilyssä ollaan vapaita niin vapaita! Kuinka moni neljän lapsen äiti, joka ei ehdi mitään muuta kuin miettiä ajanpuutettaan, yht'äkkiä onkin himolenkkeilijä, jonka askel on kevyt kuin varsan? Miksei sitten kriisin sattuessa terapiana ollutkaan juoksu? Ai niin, silloin katsottiinkin lintuja! Eikö lintuja olisi voinut seurata aiemmin? Lisäksi kovasti ihmettelin, missä olivat serkut ja pikkuserkut, sedät ja tädit. Viljan äidillä ainakin 11 lasta ja Aleksilla isoja veljiä. Myös lasten asialliset ja viattomat kysymykset, koetaan ahdistaviksi. Onko lasten kotihoidossa jotain ongelmaa? Pitääkö kaikki lapset viedä kunnalliseen kyselemään ja kasvatettavaksi?

Kirjan juonen voi tiivistää hyvin lyhyesti Viljaa alkaa ahdistaa, kerronta on kermavaahtoa, vähän asiaa, paljon ilmavuutta sanoissa vaahdon alla paakkuja eli pohjatonta pahaa oloa.

Viljan ja Aleksin omat vertaukset toisistaan  Rikoksen ja rangaistuksen Sonjaan ja Raskolnikoviin olivat minusta todella mauttomia. Raskolnikov oli minusta narsistinen raivohullu yli-ihmisharhan vallassa ollut syyttömän naisen murhaaja ja Sonja oli uskovainen, mutta alistettu huora, joka säilytti hyveellisyytensä. Vertauksen aikana Viljan ja Aleksin suhde oli ollut täysin platoninen, molemmat olivat täysin "puhtaita". Raskolnikov oli kämpässään harhoissaan makaava velkaantunut äitinsä rahat tuhlannut mielipuoli lukunsa jättänyt oikeustieteen opiskelija. Molemmat Aleksi ja Vilja minusta olivat reippaita, raittiita ja asiallisia nuoria. Todella kummallinen vertaus!

*****
Eniten ihmettelen sitä, että tästäkin yksittäisestä kaunokirjallisesta kirjasta käydään yleistävää ja minusta syyllistävää keskustelua Suomessa. Kirja on kaunis, mutta yksittäinen fiktiivinen teos, osin varsin lapsellinen ja lopussa steriili.

Varasin kirjan keväällä ja sain sen pikalainana 15.7.2014  minulla ei olisi vieläkään kirjaa ilman Skanssin loistavaa kirjastoa Turussa eli kirjalla on iso tilaus ja se kiinnostaa. Tämä bloggaus on mielipide, ja  se on vain omani eikä ole yleistettävissä eikä ole syyllistävä, lähinnä ihmettelevä.

Yksittäinen ihminen (myös kirjan fiktiivinen hahmo) on aina uhri ja sympatiat hänelle. Uupuminen on lohdutonta. Toisaalta maratonien järjestämistä ei lopeteta, jos muutama prosentti juoksijoista ei selviä maaliin vaan väsyneet uupuvat ja joutuvat hoitotoimiin.

Ylipäätäänkin Suomen perustuslaki takaa ihmisille tietyt perusoikeudet. Sen takia on kummallista antaa vaikutelma, että jonkun olisi pakko Suomessa mennä naimisiin ja synnyttää lapsia vasten tahtoaan. Suomessa on uskonnon, omantunnon ja yhdistymisen vapaus, kenenkään ei ole pakko harjoittaa uskontoa tai kuulua johonkin uskonnolliseen tai poliittiseen liikkeeseen vastoin tahtoaan. Pakkoavioliitot ovat kielletty. Avioero, ehkäisymenetelmät ja abortti ovat mahdollisia. Kysymys on juridisesti mutta myös tosiasiallisesti lopulta omasta valinnasta. Jos kuulut johonkin liikkeeseen, joudut joustamaan omista periaatteistasi. Jos et hyväksy periaatteita, voit noudattaa omiasi, mutta et voi kuulua siihen liikkeeseen, jonka periaatteita et hyväksy. Myöskään koulussa ei ole pakko kirjoittaa uskostaan. Koulussa voi kieltää oman tuotoksensa lukemisen. Tämä vaatii rohkeutta, kuten elämässä aina vaaditaan. Lisäksi perusoikeuksien loukkauksista voi kannella useille eri viranomaisille (yhdelle kerrallaan). Täysikäinen nuori eli  yli 18-vuotias voi erota uskonnollisesta liikkeestä ja muuttaa kotoa pois. Irrottautumisesta seuraa aina tietynlainen tyhjyys ja yksinolo, tuskin tuodaan kiertoilmauunin lämpimäistä leipää. Vaikka joka asiasta voi valittaa ja kannella, parempi on minusta elää tasapainossa itsensä ja yhteisöjen kanssa tai erillään, mutta antaa yhteisön elää omaa elämäänsä omien periaatteiden mukaan. Joka asiasta ei kannata tehdä isoa mölyä. Hiljaa hyvää tulee.

Ymmärrän, että käytännössä yksilöllä ei ole aina tai ei koskaan helppoa, mutta irrottautumiseen vaaditaankin uhrauksia, pitää käydä kivinen pitkä lohduton kärsimysten tie. Kaikkea ei voi koskaan saada, pitää uhrautua ja tehdä kompromisseja.

Lapsiperheenkin pyörittäminen vaatii uhrautumista ja kompromisseja ja venymistä. Kaikki ei ole kasvattajien vastuulla, sillä jossain vaiheessa lapsilta voi vaatia myös omaa vastuunkantoa ja "järkeä". En näe useampilapsisia perheitä ongelmina. 1940-luvulla syntyi yli 100 000 lasta vuodessa, kuinka silloin pärjättiin, vaikka ei ollutkaan tiskikonetta, kuten Viljan perheellä oli. nyt sysntyy lapsia puolet tuosta.

Tämä ei ollut minulle kirjoitettu opus vaan naisten ja äitien kirja. Miehen näkökulmasta minulle on selvää, että vaimo voi useinkin päättää lapsiensa lukumäärän avioliitossa (lapsettomuus on tragedia, siihen ei voi vaikuttaa). Avioerotilanteessa äiti saa pääsääntöisesti jäädä asumaan lasten kanssa perheen yhteiseen asuntoon ja saada ex-mieheltä elatusapua ja yhteiskunnalta asianmukaiset tuet. Yksinhuoltajan arki voi olla kuitenkin vieläkin uuvuttavampaa ja vaatia enemmän vastuunkantoa ja verkostoja, sillä aikuisia vastuunkantajia on vain yksi. Elatusapua maksavan puolison asema on monesti myös huono ja alisteinen, useimmin tämä maksava ja huonosti jaksava osapuoli on mies. Ulkopuolisen on mahdoton arvioida toisen perheen tilannetta, sillä ei tunne olosuhteita, siksi kirjassa toisissa yhteyksissä esiintyvä syyllistäminen ja ulkopuolisten vaatimukset ovat todella tuhoisia. Avioliitto on aina hauras ja lapsiperheen arki vaatii koossa pysyäkseen yhteen hiileen puhaltamista, pitkäjännitteisyyttä, uhrautumista, venymistä ja etenkin vastuun kantoa, mutta myös usein omien tarpeiden siirtämistä tulevaisuuteen. Avioero ei ole siis aina huono asia, eikä avioliitto hyvä eikä päinvastoinkaan. Avioero voi joskus selkiyttää tilanteen, joskus sekoittaa.

Taivaslaulu -kirja on kaunis, eikä syyllistä, mutta kirjasta käydyssä keskustelussa on ollut minusta syyllistäviä sävyjä. Kysynkin lopuksi, kuinka monta ongelmaa on ratkaistu syyllistämällä?

Pauliina Rauhalan toinen romaani on Synninkantajat