torstai 16. toukokuuta 2013

Helen Keller Elämäni tarina


Helen Keller Elämäni tarina, Wsoy Taskukirja, 1964 neljäs painos, alkuteos The Story of my Life, 1903, suomentanut Martti Montonen. 171 sisältäen sivua alku- ja loppusanat.

Helen Keller syntyi vuonna 1880 Tuscumbiassa Alabamassa, hän menetti noin puolitoistavuotiaana (tarkalleen 19 kk) puhe-, kuulo-, ja näkökykynsä rajun kuumeen seurauksena. Perhe asui varsin isossa talossa. Isä oli entinen etelävaltioiden armeijan kapteeni ja leski, joka meni uudestaan naimisiin, josta avioliitosta Helen ja hänen pikkusiskonsa olivat. Isällä oli myös lapsia ensimmäisestä avioliitosta. Kun näkö- ja kuuloaisti menivät, Helen oli vanhempien hoidossa, ja otti tiettyjä vapauksia. 3.3.1887 hänelle palkattiin opettaja Anne Sullivan, jonka Helen lukitsi tilaan ja piilotti avaimen. Helen oli jo tuolloin oppinut viittomaan omia merkkejään, ja tunnustelemaan tavaroita ja oppinut lukon, lukitsemisen ja avaimen piilottamisen salaisuudet.

Tämä teos mainitsee ylläolevan lukitsemisen, mutta ei tuo oppimisprosessin alkuvaihetta esiin.  Joka tapauksessa hiljalleen Helen oppi merkkejä, Sullivan opetti sanoja "tavaamalla niitä Helenin käteen".  Tästä alkoi pitkä ja antoisa opin polku. Vuonna 1890 Helen oppi puhumaan, mitä voi pitää isona edistysaskeleena. Helen kävi koulua, ja lopulta opiskeli yliopistossa, alkoi kirjoittaa kirjoja.

Kellerille lukeminen, kirjat, runous, purjehdus ja ystävät olivat tärkeitä. Hän mainitsee tutustuneensa moneen kirjailijaan ja tiedemieheen mm. Mark Twainiin ja Alexander Graham Belliin.

Kirja on siis Helen Kellerin kirjoittama, onko hän pistekirjoittanut sen käteen, sanellut tai käyttänyt kirjassa mainittua omaa kirjoituskonettaan, en tiedä, mutta hän on päässyt abstaktioiden maailmaan ja pystyy kuvaamaan hyvin tarkasti luonnon ilmiöitä
"Lumipyry lakkasi myrskyn kestettyä kolmatta päivää. Aurinko ilmantui näkyviin pilvien lomasta ja paistoi kumpuilevalle valkoiselle tasangolle. Joka taholla oli kummallisen näköisiä kohoumia ja pyramideja, läpitunkemattomia nietoksia". s.69

Keller tutustui aina tavaroihin tunnustelemalla sekä tuoksujen ja hajujen avulla. Se, miten kokonainen maisema hahmotetaan, on hankalampaa. Miten kieli ja ajattelu muotoutuvat. Miksi pystymme käsittelemään sanoja, vaikka emme tiedä niiden vastaavuutta mihinkään tai emme edes tiedä ovatko niitä edes olemassa. Miten voidaan rakentaa teorioita maailmankaikkeuden synnystä tai aineen rakenteesta. Avaruustähtitieteessä ja fysiikassa joudutaan  työskentelemään lähinnä abstraktioiden kanssa, joilla tosin on oltava vastavuus, koska olemme luultavasti olemassa. Mikä on kvarkki tai hadroni? Miten kemiallinen sidos syntyy, kiertävätkö sidoselektronit molempien atomien ytimiä, miten protoni on muotoutunut, ovatko kvarkit toistensa vankeja? Mitä sähkö on? Miksi elektronit liikkuvat toiseen suuntaan kuin sähkö? Miksi sähköä voi muuttaa työksi? Loppujen lopuksi ihmisen ylivertaisuus perustuu teorioihin ja abstraktioihin ja niiden ylös kirjaamiseen. Miten tämä liittyy Helen Kelleriin? Siten, että kirjan anti onkin siinä, miten tällainen ihme on mahdollista, miten elämän aiheuttamat esteet voitetaan, eletään, edetään ja vielä kannustetaan muita, miten päästä aistivammaisena abstraktioiden tasolle. Stephen Hawking on nykyajan helenkeller, hän on älykkäimpiä ihmisiä, mutta lähtökohdat ovat varsin epäsuotuisat, kesken opiskeluja puhjennut ALS-sairaus, joka ei kuitenkaan pysäyttänyt tiedemiestä ja jonka ura on todella pitkä. Bloggaus Hawkingin teoksesta Ajan lyhyt historia ilmestyy 30.5.2013.


***
Wikipedian artikkeli Helen Kelleristä on täällä.

Se kiteyttää Kellerin tarinan, mutta tuo esille opettajan Anne Sullivanin vaikeuksia saada Helen Keller opintielle. Näkemäni filmin ja wikipedian mukaan Helenin kuurosokeus oli johtanut tietynlaiseen rajattomuuteen kasvatuksessa. Artikkelissa tuodaan myös esille esipuheessa mainittu Anne Sullivanin ja Helen Kellerin pitkä yhteistyö eli 49 vuotta. Kirjassa ei tuoda esille sitä että Anne Sullivan on itsekin näkövammainen, tärkeää näkövammaisuudessa on se, että Sullivan toi Kellerille rajat ja realiteetit. Rajattomuuden vuoksi Sullivan lukittautui Helenin kanssa tilaan, ja sai oppimisprosessin alkuun määrätietoisilla rajoilla, sitä ennen Helenille oli annettu useimmiten periksi.
Tätä seikkaa painotetaan Felix Hollanderin alkusanoissa: "Helen Kellerissä ei tapahtunut tälläista kehitystä ennen kuin Anne Mansfield Sullivan saapui häntä opettamaan" samoin Holländer esittää saman kysymyksen, joka minulle tulee mieleen " Kumpaa meidän pitää ihailla enemmän, kuuromykkää ja sokeaa tyttöä, ... vai hänen opettajaansa". ss 6-7. Kuinka moni opettaja olisi ollut niin uhrautuvainen  ja altis kuin neiti Anne Sullivan ja tarmokas ja määrätietoinen, ja sitoutunut koko elämänaikaiseksi "tulkiksi"? Kuinka moni kuuro-mykkä-sokea jaksaa raivata esteet tieltään masentumatta?

Teoksen lopuksi Niilo Mäki avaa loppusanoissa Helen Kellerin myöhempiä elämänvaiheita.Anne Sullivan kuoli vuonna 1936, jolloin miss Sullivan oli kouluttanut tulkin Kellerille miss Polly Thompsonin, Keller kuoli vuonna 1968. Niilo Mäki myös pohdiskelee "korvaavia" aistihavaintoja. Olen lukenut sokeasta pojasta, joka oppi ohjaamaan äänellään puhelinverkkoa (analoginen äänen taajuuteen perustuva ohjaus), pojalla oli ilmeisesti sangen kehittynyt kuuloaisti sekä kyky tuottaa tarkasti erilaisia ääniä.
***
Tämä Helen Kellerin tarina on siis tärkeä siksi, että useimpien fyysisten vammojen kanssa pystyy elämään, mutta asennevamman kanssa ei. Fyysisten vammojen vuoksi se on satakertaisesti vaikeampaa, ensinnäkin on se vamma, toiseksi ympäröivän yhteisön asenne on joko hyssyttely tai selän kääntäminen, ja olisi vain helpompi antaa periksi ja olla yrittämättä. Tunnustan, että minulla on enemmän asennevammoja kuin fyysisiä rajoitteita. Kuinka helppoa on elää laiskanpulleaa elämää ja rutista enemmin kuin rutistaa.
***
Yksi asia, joka minua kummastutti teoksessa, liittyy akateemisiin opintoihin. Kellerille niitä oli kehystänyt romantiikan auer. Todellisuus oli toista ja Keller kirjoittaa: Mutta yliopisto ei ole Ateena, jollaiseksi sitä luulin. Siellä ei tapaa suuria ja viisaita miehiä, ei katsoa silmästä silmään... kyllähän hekin ovat yliopistossa, mutta siellä he vaikuttavat muuttuneen muumioiksi. s. 129. Itse näen tieteen toisin. Tiede kehittyy pääasiassa julkaisuin, jotka ovat joko filosofisia läpimurtoja, teoreettisia tutkimuksia, tai kokeellisia tutkimusta. Kaikki julkaisut ovat julkisia, ja kriittiselle tarkastelulle alttiita. Yhden ihmisen panos koko länsimaisen tieteen verkostossa on pienehkö, vaikka tiedemies olisi "suuri" ja "viisas". Moni läpimurto on tehty monesti samaan aikaan, eli tiede suuntaa mielenkiintoa, moni tutkii samoja ilmiöitä, teorioita koetellaan ja parannellaan, tieto muuttuu. Tiedettä varmasti on hyvä popularisoida, mutta minusta se kuuluu uran loppuvaiheeseen, alku-ura on enemmän porautumista syvemmälle, teorioiden rakennusta, kokeilua, uuden löytämistä omaa innostumista. Omaa tutkimusta kannattaa hehkuttaa vasta sitten kun on itse lopettelemassa uraansa, ja etsii työlleen jatkajaa. Suuren tiedemiehen tapaaminen voi olla inspiroivaa, mutta ei ole edellytys omalle tutkijan uralle, jos vaihtoehtona, on lukea oppiaineen teoria, julkaisut, kokeet, ja tehdä itse tutkimusta, saada rahoitusta ja resursseja, luultavasti kaikkein tärkein edellytys on sama kuin Sullivanilla ja Kellerillä - palava intohimo, halu ja motivaatio.

11 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen elämäntarina. Kielen kehitys on kiehtova kysymys; jotain valmiuksia ihmisellä syntyessään on mutta tarvitaan ympäristön sytyke ja tässä Helenin tarinassa hän hahmotti maailmaa eri tavoin ja siltikin saavutti kielelliset taidot. Aivot mukautuvat ja etsivät uusia reittejä. Tulee mieleeni Genien tarina, jossa kieli puolestaan menetettiin ja tukahdutettiin eristämisen seurauksena, ja myöhemmin tapahtuva kehitys ei enää ollut niin nopeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ovat mielenkiintoisia asioita. Keller oli ilmeisen älykäs, ja oli kaiketi oppimassa puhumaan ennen "aivokuumetta". Kuitenkin ikävuodet 2-7 menetettiin ainakin osittain, koska Sullivan saapui vasta kun Keller oli seitsemän.

      Poista
  2. Minun pitää ehdottomasti lukea tämä kirja, kiitos Jokke plokkauksesta. Tuttavani lapsi on nyt 4v. ja hän menetti näkökykynsä, liikkumisen ja kuulon ihan vastaavasti 3v. sitten, mutta joka päivä tapahtuu ihmeitä. Lapsen aivot pystyvät muokkautumaan ihmeellisesti eli aivot eivät ole stabiilit ja hermot pystyvät muokkautumaan uuteen tilanteeseen. Olen aina ihaillut Helen Kelleriä ja olen katsonut jonkin dokumentin tai elokuvan hänestä.
    Itse tein gradun pienten lasten oppimisvaikeuksista, joten aihe kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä on minusta uskomatonta, ja vielä uskomattomampaa, että se on totta, ja Keller ja Sullivan kiersivät vielä 1930-luvulla esitelmöimässä. Sullivan luoli 1930-luvulla, ja Keller sai silloin uuden "tulkin".
      ***
      Niilo-Mäki-instituutti tuottaa kaikenlaisia apuvälineiutä oppivaikeuksiin ja tekee tutkimusta, itse laitosta en tunne, ja Niilo Mäki oli lausunut loppusanat.

      Poista
    2. Olen ollut töissä Niilo Mäki Instituutin oppimustutkimushankkeessa pari vuotta. Heiltä löytyy mm. Ekapeli, tietokoneavusteinen peli, joka avustaa esikoulusta ylöspäin oppimista.

      Poista
  3. Tämä pitäisikin lukea uudestaan! Puhuimme Helen Kelleristä lukiossa psykologian tunnilla ja silloin luin juuri tämän kirjankin. Minulle on jäänyt mieleen, että Helen koki jonkinlaisen ahaa-elämyksen, kun Sullivan piti hänen kättään juoksevan veden alla ja "tavasi" käteen sanaa vesi. Sekoitankohan johonkin muuhun? Senkin luulen muistavani, että Keller olisi kirjoittanut jonkun lastenkirjan, joka sitten olikin plagiaatti jostakin sadusta jota Kellerille olisi luettu aivan pienenä.

    On ihan totta, että elämässä vastoinkäymisten suuruus on pitkälti asenteesta kiinni. Turhan usein keskitytään surkuttelemaan menetettyä ja voivotellaan sitä, miten vaikeaksi elämä menee jonkin ei-toivotun muutoksen myötä. Luulen, että on ihan tervettä surra menetystä, mutta ihanteellista olisi, jos sitten pystyisi keskittymään jälleen olennaiseen. (Minä en varmaan pystyisi - olen ärsyttävän pessimistinen luonne.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molemmat tiedot ovat kirjassa.
      Vesipumppukohta on myös Keller-filmissä ja plagiaattikohtaa Keller ei tuunusta, mutta avoimeksi jää alitajuinen toiminta.
      Asenteen takia tämä kirja on loistava, ei ehkä kaunokirjallisesti merkittävä, mutta olosuhteisiin nähden loistava, Keller on kirjoittanut muitakin teoksia.

      Poista
    2. Minulla taitaa hyllyssäni olla tämä kirja odottamassa uutta lukukertaa. Mielenkiintoinen, monipuolinen ja avartava postaus sinulla. Olen itse miettinyt aisteja, kuinka merkityksellisiä ne on ja mistä aistista olisi helpointa luopua. Luuulen, että voisi tottua hiljaisuuteen, mutta näön menettäminen olisi kova pala, ei sillä, kyllä kuulokin on tärkeä juttu... Itse olen harrastanut jonkin verran viittomakieltä ihan mielenkiinnosta.
      Tuosta plagiaattijutusta muuten tulee mieleen, kuinka kerran kirjoitin yhden ajatelman, jonka luulin, että se on aivan oma ideani, sitten jostain luin samansuuntaisen ajatuksen, ei ihan samoilla sanoilla, mutta kuitenkin ja mietin, olisinko voinut joskus kuulla tai nähdä sen aiemmin. Toisaalta ajatukset ovat aika merkillisä ja ei ole sanottu, että kahdelle tai useammalle ihmiselle iskisi toisistaan tietämättä samansuuntaiset ajatukset. Mikä lopulta onkaan tässä maailmassa aivan omaamme? Niin paljon mielenkiintoisia asioita ja ilmiöitä maailmaan kyllä mahtuu.

      Poista
  4. Katsoin talvella sen filmin. Paljon herätti ajatuksia autistiskehitysvammaisen puhumattoman lapsen äitinä.

    VastaaPoista