tiistai 29. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus


Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus, Murder is Easy 1939, suomentanut Eero Ahmavaara, WSOY 1985. Sivumäärä 280.

Intiassa  Mariporissa (Mayang Straitsissa) palvellut poliisimies Luke Fitzwilliam tapaa junassa mukavan mummelin neiti Pinkertonin, jonka mukaan hänen kylässään Wychwoodissa murhaillaan ihmisiä ja se on liian helppoa. Hän on menossa suoraan Scotland Yardiin kertomaan huolensa. Lontoossa neiti Pinkerton jää kuitenkin auton alle ja kuolee. Lavinia Pinkertonin mukaan seuraava uhri olisi tohtori Humbleby ja hänet on pelastettava. Kun  Luke Fitzwilliam näkee Humblebyn kuolinilmoituksen lehdessä, hän päättää mennä tutkimaan tilannetta paikan päälle. Hän ottaa yhteyttä ystävänsä Jimmy Lorrimerin serkkuun kolmikymppiseen Bridget Conwayhyn. Bridget asuu lordi Whitfieldin kihlattuna entisenä sihteerinä ja entisessä kotitalossaan. Lordi Gordon Whitfield julkaisee ilkeitä viikkolehtiä, ja on runnonut tiensä huipulle.

Lukella on peiterooli kirjantekijänä. Luke on tutkivinaan kansantaruja ja hautajaistapoja, ja kylällähän on ollut hautajaisia varsin runsaasti: tohtori Humbleby on kuollut verenmyrkytykseen, Tommy Pierce putosi tikapuilta, Amy Gibbs joi hattumaalia yskänlääkkeenä, rouva Horton kuoli vatsakalvontulehdukseen, ja herra Carter suistui virtaan.

Neiti Pinkertonin salaisuus -kirja kuvaa hyvin maalaiskylän ristiriitoja. Kylässä lakimies herra Abbott on ollut riidoissa eräiden murhattujen kanssa, tohtori Thomas hyötyy toisen tohtorin kuolemasta ja hänellä oli kollegansa tytär kiikarissa, taidemaalari Ellsworthy on maalatessaan käyttänyt Amy Gibbsiä mallinaan. Kaverilta löytyy outoja kuvia, ja oudoista esineistä. Neiti Honoria Waynflete väittää olleensa neiti Pinkertonin ystävätär ja hänellä on Lavinian kissa Wonky Pooh. Kirkkoherra Wake saattaa olla fanaatikko ja majuri Hortonin yllättäen kuollut vaimo on ollut hyvin hankala.

Seuraavaksi avaan hieman asetelmaa, en kuitenkaan syyllistä enkä motiivia, mutta tässä voi tulla välillisesti juonipaljastuksia.

Kylän henkilöt ovat riidoissa. Kyse on kuitenkin arkipäivän hankauksista. Murhaaja sen sen sijaan toimii toisin motiivein ja tavoin. Neiti  Pinkertonin salaisuus -kirjassa esiintyy lopussa myös tarkastaja Battle, joka on muutamassa Christie-dekkarissa myös Kohti nollapistettä -teoksessa, jossa murhaajan päämäärä ja motiivi olivat täysin identtinen. Minusta Agatha monisti murhakaavan, joskin tämä on todella erityyppinen teos, joka osoittaa Agatha Christien taitoa dekkaristina. Tässäkin murhaaja on täydellinen mielipuoli, joka punoi samoin kuin aiemman dekkarin narsisti pahan verkkonsa.

Kaikki epäilykset tuntuvat lankeavan rahvaanomaisen lordin niskaan. Pinkerton on jäänyt Rolls Roycen alle, vielä kun lordin autonkuljettaja kopautetaan ikiuneen hiekkasäkillä. Lisäksi Luke Fitzwilliam rakastuu lordin kihlattuun Bridget Conwayhyn...

Kannessa on punaista hattumaalia, ja kanarialintu. Pahan symboli on kirjassa vuohi. Runon säkeistö avaa motiivin ...

Kuten aiemmin mainitussa Kohti nollapistettä -teoksessa tässä loppu on varsin yllätyksellinen. Neiti Pinkertonin salaisuus on minusta hyvä dekkari.

Agatha Christien (1890 - 1976) etunimi alkaa A:lla, miltei kaikki dekkarit ovat myös laatua A, vaikka niissä ei olisikaan vakiohahmoja Hercule Poirot'a tai neiti Marplea. Tästä on tehty filmi, jossa salapoliisina on neiti Marple.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Kaikki päättyy kuolemaan



Agatha Christie: Kaikki päättyy kuolemaan, alkuteos Death Comes as the End  1945, suomentanut Anna-Liisa Laine, SAPO 1974, sivumäärä 221

Agatha Christien Kaikki päättyy kuolemaan on perinteinen dekkari, vaikka se sijoittuukin 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Egyptin Theebaan.

Kirja alkaa, kun päähenkilö Renisenb palaa kotiin nuorena leskenä, mukanaan poikansa Teti. Renisenb luulee, että kaikki on ennallaan. Hänen isänsä Ka-pappi ja maanomistaja Imhotep hallitsee omaisuuttaan. Renisenbillä on kaksi veljeä Jahmose ja Sobek. Jahmose on hiljainen ja harkitseva, kun taas hänen vaimonsa Satipy on varsinainen kiljukaula ja riidanhaastaja. Sobek on räiskyvä persoona, ja hänen vaimonsa Kait on pyylevä ja ruma, ja kaitsee lapsikatrastaan. Sobek käy vieraissa. Imhotepillä on toisesta avioliitostaan poika Ipy, joka on todellinen lellitty kukonpoika.

Renisenb kuuntelee, kun vaimot kinastelevat entiseen malliin, Perheeseen kuuluu myös isoäiti Esa. Perheen taloudenhoitajana häärää isännälleen uskollinen, mutta muille häijy Henet. Juonen kannalta merkittäviä ovat myös kirjurit tilustenhoitaja Hori ja uusi kirjuri ja runoratsu Kameni. Tilalla viljellään ohraa, vehnää ja puuvillaa sekä pidetään karjaa.

Kun Imhotep tulee tiluksiltaan pohjoisesta ja tuo kotiinsa  19-vuotiaan kauniin uuden ilkeän ja komentelevan (jalka)vaimon Nofretin, menee leipä ja sorsapaisti väärään kurkkuun monella. Isä-Imhotepin poissa ollessa pojat ovat pitäneet tilaa. Esikoinen Jahmose on liian arka antamaan käskyjä, mutta Sobek on hillitön ja on epäonnistunut puukaupoissa. Vanhempien veljien varjossa heidän nuori velipuolensa Ipy hamuaa valtaa. Kaikki veljekset haluavat isänsä huomiota. Renisenb yrittää pysytellä naisten juoruilusta ja riidoista erossa. Renisenb kaipaa Osiriksen luo matkannutta miestään Khaytä.

Nofret ottaa asemansa ja vaatii muilta nöyristelyä. Nofret on ilmiriidoissa kaikkien kanssa. Kun Imhotep palaa pohjoisille tiluksilleen, alkavat pienet vahingot kiusata Nofretia. Nofret kantelee kirjeitse miehelleen. Isän vastauspapyryksessa luvataan ajaa Jahmose ja Sobek kotoa. Isän kotimatkan aikana kateus ja vallanhimo ryöstäytyvät käsistä. Tämän jälkeen Nofret suistuu polulta jyrkänteeseen.

Nofretin kuolemaa pidetään tapaturmana, mutta kuolemantapaukset jatkuvat. Kaikki paha ei purkautunutkaan, vaan pahuuden lipas aukeni ja tapahtuu neljä murhaa lisää ja lopulta kirjuri Hori selvittää tekijän, ja ehjää viimeisenä murhaajan raivon kohdanneen Reninsenbin.


Agatha Christien (1890 - 1976) toinen aviomies oli arkeologi Max Malloway (1904 - 1978). Kaikki päättyy kuolemaan -dekkari on sujuvasti siirretty miljööseensä. Luin dekkarin nyt toiseen kertaan. Yllätyin ensimmäisellä kerralla syyllisen henkilöllisyydestä. Nyt muistin murhaajan ja "motiivin" ja keskityin itse tarinaan, joka on varsin sujuva.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Mary Westmacottin koko tuotanto on laadukasta



Mary Westmacott on kirjoittanut kuusi romaania vuosina 1930 - 1956. Näitä todellisuudessa Agatha Christien (1890 - 1976) romaaneja on joku luokitellut romanttiseksi, mutta minusta näistä on monesta romantiikka kaukana ja dramatiikka lähellä. Vaikka puhutaan useimmin miehen ja naisen välisestä suhteesta, romanttiset viritykset väistyvät kipeitten kohtaloiden tieltä.
Kirjat alkavat monesti kankeahkosti minäkertojan muistelulla tai saamalla kirjeellä, mutta porautuvat usein menneisyydessä tapahtuneisiin varsin kipeisiin märkäpesäkkeisiin. 

Westmacottit ovat minusta kuitenkin kelpo lukemista, vaikka en pidä tämän tyylisistä kirjoista. Westemacoteista eittämättä paras on minusta Yksinäinen kevät, jonka olen lukenut vain englanniksi. Siinä kaikki tapahtuu yhden ihmisen "päässä", hän muistelee ja tajuaa avioliittoaan ja lastensa suhteita. Paljastavin kirjoista on minusta kakkosromaani Kuin muuttolintu, sillä siinä on paljon Agatha Christien omasta lapsuudesta ja avioliitosta ja avioerosta.


1. Mary Westmacott: Kaksi rakkautta, Giant's Bread, 1930. WSOY 1976, suomentaneet Riitta Hakulinen ja Eila Pennanen, sivumäärä 422.

Tarinan alkutahdit kuullaan Lontoon kansallisoopperassa, missä kuullaan aivan uudenlainen teos Boris Groenin Jättiläinen. Kriitikko Carl Bowerman arvaa, että säveltäjä on valenimestään huolimatta englantilainen. Oopperan omistaja Sebastian Levinne kertoo (mielessään) säveltäjän, jonka oikea nimi on Vernon Deyren, tarinan. Vernon Deyre käy kirjassa läpi todellisen tuskien tien, jossa hänen aikuisiällään on romahdusta romahduksen jälkeenkin, 

Kaksi rakkautta on hyvin sentimentaalinen ja melodramaattinen teos. Teos on minusta vaikuttava, mutta osin pitkästyttävä ja sisältää minun makuuni liian uskomattomia väänteitä ja käänteitä.

Vernon Deyren lapsuutta kuvataan, isä Walter on naisiin ja lastenhoitajiin menevä mies, äiti Myra hermoheikko hysteerikko. Serkku Josephine muuttaa kotiin Myran siskon kuoltua. Vernonin häntäheikki-isä menee buurisotaan, jossa kaatuu. Perheen kotipaikka Abbots Puissants annetaan vuokralle. Sebastian Levinnen perhe muuttaa Vernonin naapurustoon, hänestä ja Sebastianista ja Josephinesta tulee ystävät. Lähiseudulla on myös ruikuttava Nell Vereker. Aikaa kuluu ja Vernon on käynyt Levinnen kanssa Etonin ja Cambridgen ja on enonsa palveluksessa Birminghamissa. Abbots Puissants on vuokralla.

Romaanin traagisuus on siinä, että rakastavaiset eivät saa toisiaan. Rikas Levinne kosii Josephinea, saa rukkaset. Josephinen päätyy huonoihin suhteisiin. Sebastian jää yksin. Vernon on korviaan myöten rakastunut Nell Verekeriin, jonka äiti on elänyt veloiksi, eikä anna tytärtään naitavaksi kuin  upporikkaalle. Jane Harding on oopperalaulaja, joka asuu Chelseassa. Hänellä on ollut miessuhde (nykyisin ei olisi kamalaa, tällöin luultavasti oli riippa tulevalle siipalle). Vernon kiinnostunut Janen laulusta. Jane rohkaisee Vernonia toteuttamaan edes yhden unelmansa, rahaa hän saisi myymällä Abbots Puissantsin. Myra ei hyväksy Vernonin tuttavuutta Janen kanssa, vaikka suhde on (aluksi) platonisella tasolla. Kun Nell on aikeissa mennä naimisiin. Vernon solmii fyysisen suhteen Janen kanssa. Nell joka on tyypillinen seurapiirileidi, roikkuu Vernonin puntissa ja ennen ensimmäistä maailmansotaa he avioituvat. Vernon katoaa rintamalla. Nell avioituu ...

Loppuosa kirjasta on täynnä toinen toistaan uskomattomia, ja yllättäviä juonenkäänteitä. 
Vernon jojoilee kahden naisen välillä ja tekee vääriä valintoja ja uhrauksia. Kaiken menettäneenä
hän yksin ja hylättynä säveltää Jättiläistään, uudenlaista oopperaansa valenimellä.

Teos oli omaan makuuni liian uskomaton, mutta teoksessa on paljon hyvää ja rohkeaa. Levinne on yksi kirjan sankareista ja kaikella tavalla hyvä hahmo. Häntä kiusataan kirjassa hänen etnisen alkuperänsä vuoksi. Tässä kirjassa minusta luodaan suvaitsevaisuuden ilmapiiriä etniselle ryhmälle, jota jo rankasti syrjittiin kirjan ilmestymisen aikana Manner-Euroopassa  ja jo ennen ensimmäistä maailman sotaa myös idempänä, mikä kirjassa myös ilmenee. 





2. Mary Westmacott: Kuin muuttolintu, Unfinished Potrait 1934, WSOY 1976, sivumäärä 332.

Mary Westmacottin Kuin muuttolintu on hyvin henkilökohtainen romaani. Rampautunut taidemaalari kirjoittaa Celian tarinan, sellaisen naisen tarinan, jonka usko täyteen elämään on kuollut, ja joka hautoo itsemurha-aikeita. Syynä on katala ketale, joka löysi toisen naisen ja lähti kotoa, missä Celian lisäksi oli tytär Judit. Minusta Celia on kuitenkin pettynyt itseensä, koska hän ei nähnyt varoitusmerkkejä ja avioliitto ajautui karille.

Tämä on toinen Mary Westmacottin romani ja tämän perusteella ainakin yksi henkilö tiesi, että tämä on Agatha Christien käsialaa. Tässä on hänen elämästään ja ajatuksiakin, vaikka suuri melodramaattisuus on keksittyä ja osa tapahtumista, arvion perustan siihen, että olen lukenut Agatha Christien oma kirjoittaman omaelämäkerran.

Celialla on kuten Agathalla on  lapsena hoitaja Nanny, rahapulan vuoksi muutetaan Ranskaan Pauhun, sitten takaisin Englantiin, jossa isä kuolee. Celia lähetetään viimeistelemään kasvatuksensa Ranskaan. Suunnitellaan esiintymistä tanssiaisissa Egyptissä, siellä on huokeampaa. Tanssiaisissa tapahtuu kosintoja. Sitten astuu upseeri Michael Dermot estradille ja muut lyödään laudalta. Syttyy ensimmäinen maailmansota ja mennään pikaisesti avioliittoon, sitten seuraavat raskaus ja lapsi. On eräitä muitakin tapahtumia, jotka yhdistin Christien omaan elämään, joskin saavat muutkin lapsia ja avioituvat.  Tässäkin avioliitto käytännössä loppuu, kun Dermot on  ihastunut toiseen. Celian yksi teoskin julkaistaan. Tässä on niin monia Agathan elämän tapahtumia, toisaalta montaa kohtaa on muutettu. Dermot ei ole rintamalla eikä Celia sairaanhoitajana vaan Dermot on töissä sotaministeriössä. Tässä on toisaalta muutamia ajatuksia, joita Agatha on kirjannut muistelmiinsa, eli avioeron jälkeen ei voi luottaa toiseen, sillä kukaan ei voi loukata kuin aviomies, kukaan muu ei ole tarpeeksi lähellä. Tässä Celia kokee Paun vuoret pettymykseksi ja pelästyy lastenhoitajan kanssa kukkien poimintaretkellä vihaista maanomistajaa, kuten Agatha kertoo muistelmissaan...

Luultavasti tarinan kertoja J.Larraby saa Celian eheytettyä, jolloin tämä voi elää 39-vuotiaana elämässään vielä täyspainoisia vuosia, kuten Agathalle avioeron jälkeen tapahtui.






3. Mary Westmacott Absent in the Spring, 1944, blogattu 14.1.2015 tämä on käännetty suomeksi nimellä "Yksinäinen kevät".

Yksinäinen kevät kertoo keski-ikäisestä Joan Scudamoresta, joka on matkalla Englantiin tyttärensä Barbaran  ja tämän miehensä tyköä Bagdadista Irakista. Joan jumittuu liikenneyhteyksien pettäessä keskelle "autiomaata" juna-aseman vierastaloon ja hän viettää (luultavasti ensimmäisen kerran elämässään) aikaa yksin omien ajatustensa kanssa. Hän joutuu käymään yksin läpi avioliittonsa. Hän on tajuamaisillaan miehensä Rodneyn ajatuksista ja kiusauksista, ja siitä, että hänestä ei erityisemmin pidetä. Joanin tyttärellä on ollut suhde avioliiton ulkopuolella, ja Rodney on joutunut lataamoon erään rakkautensa kuoltua.

Kirjan nimi viittaa William Shakespearen sonettiin 98 ja siinä riviin:
From you have I been absent in the spring.

Teoksen ydin löytyy William Shakespearen sonetista 18

Shall I compare thee to a summer's day?
...
But thy eternal summer shall not fade,


Rodney ei haluaisi ikuisen kesän katoavan ja hän mieltää kesän, maatilan, rohkeuden ja herkkyyden kovia kokeneeseen yksinhuoltajaan Leslieen!

Kaikki ajatusprosessi on lopulta turhaa, sillä Joan päästyään aavikon "harhoista" Englantiin hylkää sydämensä ja omatuntonsa äänet haihatteluina ja jatkaa entisenä teflontätinä.
Omaelämäkerrassaan Agatha Christie (1890 - 1976)  kertoo kirjan syntyprosessista toisen maailmansodan aikana. Aihe oli kypsynyt hänen mielessään ja hän alkoi kirjoittaa intensiivisesti tätä. Teokseen hän sai kaiken minkä halusikin ja oli tyytyväinen tähän teokseen. Majapaikalle on esikuva Mesopotamiassa. Minusta tämä oli loistava kirja


4. Mary Westmacott: Ruusun aika,  alkuteos The Rose and the Yewtree, 1948, suomentanut Eva Sikarla, WSOY 1976, sivumäärä 293.
Ruusun aika -kirjan tapahtuma-aika on toisen maailmansodan loppuvaihe ja sen jälkeiset ajat. Hugh Norreysia pyydetään tapaamaan kuolevaa majuri John Gabrielia. Hugh Norreys on hyvin penseä tapaamiselle, mutta toteuttaa John Gabrielin tahdon. John Gabriel kertoo, miten Gabrielin mukaan lähtenyt Isabella-neito todella kuoli, ja lukijalle ja Hugh Norreysille selviää, mitä John Gabriel oli itäisessä Euroopassa tehnyt eli pelastanut ihmishenkiä. Kirja on itsessään väkisin väännetty melodraama, jossa on ankeita ihmiskohtaloita komeissa kulisseissa. Hugh Norreys on sodan jälkeen vammautunut autokolarissa ja joutunut ruhjoutuneena mieskuntonsa menettäneenä rullatuoliin. Hugh Norreys oli matkalla häihin. Tyttöystävä häipyy kirjan sivuilta ja Hugh Norreys asuu veljensä perheen tykönä St Loon kartanon lähellä, missä odotetaan häitä. Burmassa Japania vastaan taisteleva lordi St Loo aikoo naida kauniin Isabella-impyen. Toisaalla käydään vaaleja, jossa majuri John Gabriel on konservatiivien ehdokas ja tulee valituksi skandaaleista huolimatta. Hän kuitenkin eroaa, ja häipyy ulkomaille Isabellan kanssa, joka tuskin on enää impye. Kun Hugh leikataan ulkomailla liikuntakuntoon, tapaa hän alkoholisoituneen majuri Gabrielin ja hehkeän Isabellan, jotka ovat yhdessä, mutta eivät ole avioliitossa. Isabella saa surmansa ampumavälikohtauksessa. Juoni on näin kerrottuna jännittävä, mutta minusta se oli puiseva ja väkisin venytetty ja teennäinen. Kirjan englanninkielinen nimi The Rose and the Yewtree tulee T.S Eliotilta ja lauseesta "The moment of the rose and the moment of the yew-tree, Are of equal duration"
Romaanissa viitataan sekä Hamletiin, Othelloon että Macbethiin, mikä on Christielle tyypillistä. Isabellaa mainitaan naispuoliseksi Fortinbrasiksi. Fortinbras on Norjan prinssi, joka perii voiton Hamletin ja Claudius-kuninkaan kuollessa. Teoksessa pidetään Hamletia huonona näytelmänä sen juonen vuoksi. Hamletin olisi pitänyt surmata (vallananastaja) kuningas heti ensimmäisessä näytöksessä. Minusta Hamlet oli varsin masentunut ja neuvoton, joten tuollainen ei ole mieleeni juolahtanut. Ralf Långbackan analyysissa mainitaan Fortinbras vain ohimennen lopussa, hän pohtii paljon muita hahmoja, Hamletia, Claudiusta, Gertrudia, Poloniusta ja Ofeliaa. Minusta Hamlet  ei edes ollut alussa varma isänsä kohtalosta. Långbackan mukaan Tanskassa vallitsi verikosto, joten tästä seuraa, että Hamlet tulee surmaamaan Claudiuksen. Hamlet näytelmänä on pohdiskelujen näytelmä, ja sisältää paljon yksinpuhelua, joten ihmetyttävät Fortibras-vertaukset, sillä nimeenomaan Isabella kuoli. Ennemmin olisin "hyväksynyt" vaikka Ofelia -vertauksen. Vielä kummallisempi oli Othellon Yago-viittaus. John Gabriel puhuu siitä, miksi kukaan ei sääli Jagoa, Othello-näytelmän kelmiä mestarimanipuloijaa ja salamurhaajaa. Pitäisikö häntä vielä sääliä?
Tämä teos oli teennäinen ja  minusta huono hutikuti.




5. Mary Westmacott: Tyttären tarina, A Daughter's a Daughter, 1952, suomentanut Hilkka Pekkanen, WSOY 1976, sivumäärä 292.

Tyttären tarina on varsin moniulotteinen romaani, joka kertoo leskiäidistä Ann Prenticestä, jonka mies kuoli, kun heidän tyttärensä Sarah oli kolmen vanha. Kun Sarah on  (miltei) aikuinen (19-vuotias) Ann on avioitumassa niin ikään lesken Richard Cauldfieldin kanssa. Sarah torpedoi ilkeydellään suhteen aikuisen suhteen, ja Ann "valitsee" Sarahin.
Toisessa osassa Richard menee tahollaan naimisiin. Annin alamäki alkaa, ehostuksen takana nainen on vapiseva raunio, jota rauhoitetaan päivisin ryypyillä ja öisin unilääkkein. Sarahin mielitietty Gerald "Gerry" Lloyd lähtee kokeilemaan siipiään siirtomaihin. Sarah avioituu eronneen päihdeplayboyn Lawrence Steenen kanssa, eikä varmasti ole aviossaan onnellinen. Mies on ylimielinen ja pitää vaimoaan kauniina keräilytavarana.
Kolmannessa osassa  Gerry saapuu emämaahan rutiköyhänä luuserina tapaamaan Sarahia. Sarah haluaisi lohduttaa Gerryä ja jättää rikkaan rappeutuneen huumesiippansa.

Romaanin jännitteenä on, minkälaisia valintoja äiti ja tytär tekevät ja pystyvätkö  he eheyttämään itsensä ja suhteensa..


6. Mary Westmacott: Rakkauden kevyt taakka, The Burden, 1956, suomentanut Raija Mattila, WSOY 1975, sivumäärä 277.
Rakkauden kevyt taakka on erittäin huono nimi. The Burden kannattaa kääntää suoraan joko taakaksi tai rasitteeksi. Kohtalo, väärät valinnat ja omistava rakkaus saa aikaan samanlaisia solmuja, mitä oli edellisessä teoksessa Tyttären tarina.

 Rakkauden kevyt taakka -romaanissa Laura Franklin joutuu vastuuseen siskostaan. Ensin hänen rakastettu isoveljensä kuolee polioon, vanhemmat kuolevat lento-onnettomuudessa. Laura joutuu ottamaan vastuun kolmivuotiaasta pikkusiskostaan Shirleystä  vain 14-vuotiaana, pikkusiskostaan, jonka kuolemaa ensin on toivonut ja sitten pelastanut palavasta talosta. Kun Shirley lähestyy täysikäisyyttä, Shirley rakastuu renttuun Henry Glyn-Edwardsiin. Laura vastustaa avioliittoa, mutta antaa myöten. Avioliitto on onneton, sillä Henry elää velaksi, ja pettää ja elostelee. Shirleyllä  on jo omalla tahollaan suhde rikkaan ja kunnollisen Richard Wildingin kanssa, kun Henry sairastuu polioon, ja joutuu vuoteen omaksi. Ensin Shirley ja myöhemmin Laura joutuvat hyvin vaikeiden valintojen ja tilanteiden eteen, ja myös elämään niiden kanssa. Tämä on hyvin murheellinen tarina, jota en enempää avaa.
Romaani muistuttaa näytelmää, sillä siinä on esinäytöksen lisäksi neljä osaa eri ajanhetkinä. Tämä muistuttaa eniten Christien dekkareita, sillä näytökset eivät kerro kaikkea, ja vasta lopussa selviää suurimmat arvoitukset.
Teema on rakkauden taakka, joka on raskas. Laura pilaa siskonsa Shirleyn elämän yrittämällä että hän olisi onnellinen. Laura ei ymmärrä, että jokaisen on tehtävä omat valinnat ja elettävä niiden mukaan, Elämään kuuluu onnellisuutta ja varsinkin tässä teoksessa onnettomuutta ja onnettomuuksia. Tämä on hyvin Christiemäinen teos. Hän viittaa Macbethin vuorosanoihin "Hän olis saanut toiste kuolla". Murhamies Macbeth on saanut kuulla yllyttäjävaimonsa kuolleen. Kuolema on aina ikävä, joskin Macbethit luultavasti ansaitsivat kohtalonsa, tässä kuolemantapaukset, joita oli peräti viisi (joista yksi vanhuuteen) olivat hyvin valitettavia.
Tarinan valopilkku on Lauran vanhempien naapuri Baldock ja Lauran ystävä, hyvin vanha ja terävä, mutta niin englantilaisen kyyninen. Baldock on mainio tyyppi. Tämä on minusta Westmacoteista toiseksi paras teos.
*****
Mary Westmacottin teokset ovat enemmän westmacottilaisia, kuin Agatha Christien dekkarien kaltaisia. Näiden teosten kirjoittaminen varmasti antoi haastetta ja jopa huvia kirjoittajalleen, joskin hän mainitsee, että Yksinäinen kevät -teoksen kirjoitusprosessi olleen hyvinkin raju ja kuluttava, mutta hän kirjoitti toisaalta muutamissa päivissä romaanin, jota oli haudutellut pitkään mielessään.

Luin nämä kirjat ja bloggasin kirjoista keväällä (ja ohjelmoin ne tänne syksylle). Kun luin bloggaukseni "eilen", se vaikutti kankealta ja puisevalta ja ponnettomilta, mitä minun makuuni myös osa kirjoistakin oli. Minusta kuitenkin Yksinäinen kevät ainakin englanniksi vaikutti hyvältä teokselta, se on minusta näistä paras teos, minusta myös Rakkauden kevyt taakka on myös hyvä teos. Toisaalta tunnustan, että en ole tämän tyylisuunnan ihailija enkä kyllä tuntijakaan.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Hiirenloukku


Agatha Christie: Hiirenloukku, kahdeksan rikoskertomusta, alkuteos Three Blind Mice and Other Stories. wsoy 1977. Kokonaismitta on 224 sivua.

Kolme sokeaa hiirtä myös nimellä Hiirenloukku, suomentanut Kirsti Kattelus on alkujaan kuunnelma ja näytelmä, mutta jonka Agatha Christie kirjoitti pitkäksi novelliksi, sen mitta on 84 sivua ja dekkariversio julkaistiin Englannissa vasta Agatha Christien (1890 - 1976) kuoltua.

Hiirenloukku -tarina tapahtuu toisen maailman sodan jälkeen Monkswell Manorin täysihoitolassa. Toisaalla kuullaan, että rouva Lyon murhattu raa'asti, ja murhaaja viheltänyt Kolme sokeaa hiirtä -sävelmää. Sävelmä ja loru nousevat monesti esille.

Poliisi edistyy tutkimuksissaan ja murhaajalta pudonneessa muistikirjassa on täysihoitolan osoite. Epäilykset tulevasta uhrista ja tekijästä kohdistuvat täysihoitolan asukkaisiin ja henkilökuntaan. Täysihoitolaa pitää pariskunta Molly ja Giles Davis. Vieraat ovat nuori neuroottinen arkkitehti Christopher Wran, rouva Boyle, jonka valtiolta vapautuvaa taloa korjataan. Rouva ruikuttaa kaikesta. Vieraana ovat myös majuri Metcalf ja itseään meikannut Paravicini.

Täysihoitola on lumen saartama. Ylietsivä Trottier tulee suksilla paikalle. Etsivän mukaan murhattu rouva Lyon oli todellisuudessa vastuussa erään sijoitetun lapsen kaltoinkohtelusta ja kuolemasta. Pian katkeavat puhelinlinjatkin. Kun toinen uhri löytyy kuristettuna, alkaa paniikki, sillä laulun pätkästä päätellään, että uhreja tulee kolme.

Hiirenloukku on yllättävä tarina, jossa on traaginen motiivi. Näytelmässä henkilöt ovat riittävän omaperäisiä, ja jotkut kohtaukset ovat näyttämöllä ehkä hauskojakin. Loppu on onnellinen, kun Molly saa eräältä tarinan henkilöltä lihaa ja nylonsukkia, henkilö on mustanpörssin kauppias. Molly iloitsee tavarasta niin, että kakku pääsee palamaan.

*****
Kirjassa Neiti Marple seikkailee tarinoissa: Mittanauhamurha, Täydellisen palvelijan tarina sekä Talonmiehen tapaus.

Mittanauhamurha kertoo murhan tekotavan. Neiti Marple päättelee tekijän ja motiivin, joka on kateus. Nainen murhaa vanhan rikoskumppaninsa rouva Spenlow'n kateudesta. Koska rouvalta on tulossa iso perintö, miestä joka on houkuteltu puhelinsoitolla pois kotoa, epäillään.

Täydellisen palvelijan tarinassa neiti Marple puhdistaa varkaudesta epäillyn palvelijan maineen ja samalla oikea jää kiinni.

Talonmiehen tapaus on erittäin kiinnostava, siksi, että tohtori Haydockin tarina sisältää Ikiyön aihion. Neiti Marple on masentunut, Haydock hoitaa flunssaa ja antaa kirjoittamansa tarinan. Siinä rikastunut Harry Laxton saapuu kotipaikkakunnalleen ulkomaalailta tuomansa Louise vaimon kanssa, Heti alkaa kylä noita-akka Murgatroyd pelotella ja luoda pahoja enteitä. Tarinassa Louise  putoaa hevosen selästä ... Tämä samanlainen tarina on Christielle tyypillinen, lavastettuja enteitä, riitoja, ja mahdollisesti liittolaismurha.

Hercule Poirot seikkailee tarinoissa  Huoneisto neljännessä kerroksessa, Johnnie Wawerlyn seikkailu sekä Kaksi tusinaa mustarastasta

Huoneisto neljännessä kerroksessa tiivistää tilanteen. Nainen on murhattu neljännessä kerroksessa. Hercule Poirot asuu talossa yllättäen nimellä O'Connor, ei varmaankaan muistuta normi-irlantilaista. Lisäksi Poirot huijaa varsin ovelalla ja hieman moraalittomalla tavalla murhaajaa. Tarinan eräs henkilö on Donovan Bailey. Hänen tosielämänsä kaima juoksi Kanadan väreissä pikamatkoja. Tästä tarinasta on tehty jakso tv-sarjaan.

Johnnie Wawerlyn seikkailu on lapsen kidnappaustarina, jossa Poirot'n tuntosarvet paljastavat rikoksen "lähipiiristä". Kunnon puhuttelu saa asiat tolalle. Lunnasvaatimus on peräti 50 000 puntaa. Tästä on tehty jakso tv-sarjaan eli "Johnnien seikkailu".

Kaksi tusinaa mustarastasta -tarinassa ollaan kulinaristissa nautinnoissa. Poirot syö merianturaa ja kalkkunaa ja kastanjoita. Eräs ravintolan asiakas on kuollut. Poirot päättelee vatsalaukun sisällöstä ja hampaista valheellisen kuolinajan ja itseasiassa murhan ja tekijän. Murhaajan narautti makunautinnot, hän piti liikaa karhunvatukkapiiraasta.
Tästä on tehty jakso tv-sarjaan, joskin murhan uhrista on tehty taiteilija, jakson nimi on Neljäkolmatta mustarastasta, jaksossa on mukana Japp ja Hastings.
Tarinan nimi viittaa englantilaiseen lastenloruun Sing a Song of Sixpence, mistä lorusta on otettu idea myös Christien dekkariin Salaperäiset rukiinjyvät. Avaan 5.11.2015 enemmän tätä lorua, Salaperäisten rukiinjyvien kohdalta. Salapoliisina siinä on neiti Marple.

Viimeinen tarina Lemmen salapoliisit on herra Quin -kertomus. Sir James Dwighton on murhattu. Epäilykset kohdistuvat Paul Delanque'hen, jonka vainaja heitti kartanostaan, koska "tapasi miehen arvattavasti rakastelemasta hänen vaimoaan". Vainaja oli jäänyt Venus-patsaan alle. Tässä tarinassa on siirretty kelloja ja on yritetty sumentaa rikoksen tekoaikaa ja näin hankkia alibeja, näppärä tarina. Tarina alkaa eversti Melrosen luota, joka on alueen poliisipäällikkö. Hänen luonaan on herra Satterthwaite joka on sekä ranskalaisen keittiön, naisten vaatteiden ja skandaalien erikoistuntija. Kuten muissakin herra Quin tarinoissa, Harley Quin putkahtaa seikkailuun yllättäen, tässä autosta, johon Melrose törmää. Harley Quin kuvastuu ruudullisissa vaatteissa. Herra Quin toimii katalyytin tavoin ja Satterthwaite löytää hajotetun golf-kellon lasin takasta, joka lasi on yksi päätodiste, Lemmen salapoliisit on erinomainen päättötarina, jonka murhasuunnitelma on varsin näppärä.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Kolmetoista


Agatha Christie: Kolmetoista,  The Thirteen Problems, 1932, suomentanut  WSOY:n kääntäjäseminaari,  1983, sivumäärä 243.

Agatha Christien Kolmetoista on novellikokoelma, jonka novellit niveltyvät hienosti yhteen. Koska novellit on pääosin kirjoitettu 1920-luvun lopulla, ne taustoittavat neiti Marplea ja myös muita kylän henkilöitä. Lyhytdekkareissa on nerokkaita juonikulkuja ja varmasti siksi näihin on viitattu peräti 18 kertaa  John Curranin teoksessa Agatha Christien murhasuunnitelmat. Tässä leikitellään lisäksi Agathalle poikkeuksellisesti eri kerrontatekniikoilla (tai näkökulmilla), kun tarinoita kerrotaan, puhutaan monesti Tuhannen ja yhden yön tarinoista ja kertojasta eli Shahrazadesta, kirjassa muodossa Šeherazade.

Tiistaikerho, suomentanut Paula Hietaranta
Tiistaikerho perustetaan neiti Marplen sisarenpojan kirjailija Raymond Westin ehdotettua, että valikoitu joukko esittää toisilleen arvoituksia. Taiteilija ja "hieno nainen" Joyce Lampriére ehdottaa tiistaikerhoa, jossa olisivat mukana Scotland Yardin entinen päällikkö sir Henry Clithering, nyt jo eläkkeellä, kirkkoherrana toimiva tohtori Render sekä asianajaja Petherick. Joycen mielestä tarvitaan kuusi, ja neiti Marple ilmoittautuu kernaasti mukaan. Joyce osoittaa neiti Marplelle halveksuntaa, ja kertoo olevansa taiteilija, nainen ja hän tuntee ihmiset. Lisäksi raadissa on Joycen mukaan poliisivoimien edustaja, sanataiteilija, hengenmies ja looginen asianajaja. Neiti Marple lopulta pääsee mukaan ja ratkoo ongelmat kutoessaan ja muistellessaan St Mary Meadsin kylän elämänkohtaloita.

Tiistaikerhon ensimmäisen murhamysteerin kertoo Scotland Yardin sir Henry Clithering. Perustarina on arsenikkimyrkytys kolmen hengen illallisella. Ainoa, joka tajuaa myrkytysmurhan motiivin ja myrkytystavan on neiti Marple. Taiteilija Joyce Lampriere on suuna päänä tarinassa, ja sortaa neiti Marplea, jonka rauhallinen viisaus ja siniset silmät välähtävät, kun hän kertoo hänelle ilmiselvän ratkaisun kuin apteekin hyllyltä, josta ehkä myös arsenikki, jota tarjoiltiin kakun päällä, oli hankittu.

Astarten temppeli, suomentanut, Kristiina Drews
Astarten temppeli -tarinan kertoo kirkkoherra Render. Isohko seurue majoittautuu tiluksille, jonka läheisyydessä on ns. Astarten temppeli, joka juontaa Foinikiaan. Seurapiirityrkky Diana Astley ehdottaa naamiaisia, joissa kuolee isäntä Richard Hayden. Taiteilijaturhake Lampriére ehdottaa yliluonnollista ratkaisua, mutta Jane Marple löytää oikean ratkaisun. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa ratkaisu oli jäänyt aikanaan saamatta, ja ratkaisu oli saatu tunnustuskirjeellä.

Kultaharkot, suomentanut Erkki Hakala
Kultaharkot -tarinan kertoo Raymond West, Tämä minusta muistuttaa kahdelta osin Marple-tarinaa Greenshoren hassahdus, sillä Raymond Westiä oli ensinnäkin vedätetty "kultaharkkotarinassa", lisäksi ratkaisuun liittyy puutarhassa kaivamista, ja neiti Marple ymmärtää, että kukaan englantilainen ammattipuutarhuri ei ole toisena helluntaipäivänä töissä.

Veriset katukivet, suomentanut Jukka Saarikivi
Joyce Lampriére kertoo tarinan Cornwallin Ratholesta, kalastajakylästä, missä hän on maalaamassa. Ratholessa lomaileva  Dacren pariskunta tapaa "yllättäen" värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneen herran vanhan tutun Carolin. Rouva Dacre hukkuu ja  Joyce näkee maalatessaan veripisaroita katukivillä. Marple näkee värien taakse, ja tarina on idealtaan samantyyppinen kuin Varjossa auringon alla.

Motiivi vastaan tilaisuus, suomentanut Heikki Kaskimies
Asianajaja Petherick kertoo mystisestä testamentista. Simon Clode hurahtaa meedioon, koska hänen orpo pojantyttärensäkin kuolee, Clode haluaa yhteyden tuonpuoleiseen. Clode on tyytyväinen "tuloksiin" ja testamenttaa omaisuutensa sairasvuoteellaan meediolle. Kun sinetöity testamenttikuori avataan, kuoressa on tyhjä paperi. Marple ratkaisee tyhjän testamentin ongelman (oikein).

Pyhän Pietarin peukalonjälki, suomentanut  Kirsti Kattelus
Neiti Marplen tarina koskee hänen sisarentyttärensä Mabelin aviomiehen kuolemaa, joka oli lopulta murha. Neiti Marple rukoilee ja näkee kalakaupan ikkunassa Pietarin kalan, jonka näkemisen jälkeen hän ymmärtää vainajan viimeiset sanat. Murhaaja jää siis kiinni, ja Mabel pääsee epävarmuuden ja pelon lie'asta. Samassa jutussa neiti Marple kertoo tietävänsä, että Raymond ja Joyce ovat hakeneet kuulutukset. Raymond siis menee naimisiin, myöhemmissä jutuissa tämän taidemaalarivaimon nimi on Joan. Joan on myös mukava ihminen eikä ylimielinen nirppanokka.

Sininen Pelargoni, suomentanut Kimmo Lonkama
Edellisestä tiistai-istunnosta on kulunut jo vuoden verran. Sir Henry Clithering on käymässä St Mary Meadsissa Bantryjen luona. Sir Henry haluaa että neiti Marple kutsutaan paikalle. Kysymys on "kummitustarinasta", George Pritchardin erittäin vaikea ennustajiin hurahtanut vaimo on kuollut ja kuolemaan liittyy eräs kummallinen yksityiskohta eli  siniseksi muuttuneet pelargoniat, jotka liittyvät kuoleman ennustuksiin. Marple osaa myös kemiaa ja ymmärtää lakmuksen toiminnan happohöyryjen kohdatessa ja murhaaja saadaan selville. George Pritchard voi aloittaa elämänsä taas puhtaalta pöydältä ilman murhaepäilyksiä rakastamansa naisen kanssa.

Seuralainen, suomentanut Anu Niroma
Tohtori Lloyd kertoo seuraavan tarinan, joka alkaa Kanariansaarilta, jatkuu Englannissa, ja päättyy Australiaan. Neiti Mary Burtonin seuralainen neiti Amy Bantry hukkuu Kanarialla, ja neiti Burton häviää uintiretkellä Englannissa, Neiti Marple, jolla on joka tarinassa vastaava vertailukohde kylässä, ratkaisee suvereenisti tämänkin tarinan. Neiti Marplen ylivertaisuus kuullostaa tylsältä, mutta kun eri kertojat kertovat tarinaa ja muut arvailevat ratkaisua on kerronnassa minusta jotakin ainutlaatuista Christien tuotannossa.

Neljä epäiltyä, suomentanut Aulis Rantanen
Sir Henry Clithering saa kertojan viitan. Hän kertoo erään saksalaisen herran murhasta, missä oli vain neljä epäiltyä, motiivina oli kosto, hän oli paljastanut saksalaisen rikollisjärjestön ja asui nyt Englannissa. Hän oli saanut kuolinpäivänään kaksi kirjettä. Kirjeet (salakielen) ja niissä olevat kukat analysoimalla neiti Marple pystyy päättelemään syyllisen.

Jouluinen murhenäytelmä, suomentanut Matti Rosvall
Neiti Marple kertoo alkuun tarinan, missä Jane Marple tietää että mies aikoo murhata vaimonsa, tai että vaimolle sattuu onnettomuus. Marple ei onnistu estämään murhenäytelmää, mutta saa kuin saakin ketkun miehen murhasta kiinni. Tuolloin oli voimassa kuolemanrangaistus, mistä Marple on tyytyväinen, sillä mies on sarjamurhaaja. Itse murhasuunnitelma on poikkeuksellinen ja yllättävä. Syyllinen vaihtaa ruumiita ja saa siten alibin itselleen.

Kuoleman yrtti, suomentanut Leena Tamminen
Rouva Bantry eli Dolly kertoo myrkytystarinan tai antaa läsnäolijoiden kysellä. Salvian sekaan on joutunut sormustinkukkia, ja isännän kasvattitytär Sylvia sairastuu salviasta ja kuolee. Muilla jonkin verran oireita. Tämän murhan motiivi tulee esiin myös Neiti Marple koston jumalattaressa esiin. Murhakaavakin on muunneltuna käytetty myöhemmin.

Tapahtui huvilassa, suomentanut  Anne Poutanen
Näyttelijätär neiti Jane Halier on kertomisvuorossa  Hänen haparoiva ja epämääräinen tarina koskettelee "ystävätärtä", joka  joutuu kiertueella kummallisen murron todistajaksi. Tämä tarina poikkeaa kaikista muista tarinoista kerrontatavan, aikamuodon ja "syyllisen" osalta. Syyllisehdokkaita ja teorioita on ilmassa. Marple lähtee kotiin ja kuiskaa Halierille ohjeen. Halier kysyy läsnäolijoilta, onko Marple tavallinen. Dolly toteaa ensin, että on, mutta kiistää sitten. Halierkaan ei ole niin tyhmä, ettei jätä noudattamatta kaimansa neiti Jane Marplen hyvinkin viisasta ja kauaskantavaa ohjetta.

Hukkumiskuolema, suomentanut Kristiina Rikman.
Sir Henry on Bantryjen luona, kun kuulee, että Rose Emmott on hukuttautunut, syynä on raskaus. Huolestunut neiti Marple saapuu paikalle ja vakuuttaa sir Henrylle, että kyse on murhasta. Marple toivoo sir Henryn tutkivan asian ja kirjaa epäillyn nimen paperiin. Sir Henry tutkii, mutta ei pysty murtamaan alibia, mutta saa  neiti Marplelta lisää äidillistä ohjausta. Rikollinen on varsin yllättävä henkilö. Tämäkin oli hyvä tarina, kuten edellisetkin kaksitoista tarinaa.




Agatha Christien (1890 -1976) Kolmetoista oli hyvä ja tai oikeastaan loistavasti limittyvä Marple-tarinoiden kavalkadi.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50


Agatha Christie: Paddingtonista klo 16.50, alkuteos 4.50 from Paddington 1957, suomentanut Anna-Liisa Laine, WSOY 1999, sivumäärä 247.

Rouva Elspeth McGillicuddy touhuttaa juna-asemalle jouluostoksineen ja menee 16:50 lähtevään junaan. Kun kaksi junaa kohtaa, hän näkee selin olevan miehen kuristavan naisen. Hän ilmoittaa havainnostaan junassa ja viranomaisille, turhaan. Vanhojen muorien sana ei paina maailmassa nuorien. Sen sijaan Elspethin ilmoitus neiti Jane Marplelle saa aikaan vanhan neidin kiinnostuksen ja tutkimusten aloittamisen.

Dekkari Paddingtonista klo 16.50 on minusta erinomainen. Neiti Marple tekee järkevän suunnitelman selvittääkseen, mitä on tapahtunut, missä ruumis voi olla ja miten se löydetään, ketju jatkuu eli kuka voisi olla uhri, tämän jälkeen vasta selviää, kuka on tekijä. Neiti Marple ottaakin yhteyttä sisarenpoikansa Raymondin poikaan Davidiin, joka on töissä rautateillä. Murha Maalaiskylässä esiintyneen Griseldan poika Leonard taas tietää kaiken kartoista, hänkin saa postia neiti Marplelta. Neiti Marple päättelee viereisen junan reitin, ja päättelee, että ruumis on toimitettu junasta pois ja arvioi sopivan kohdan, missä "poisto" on tapahtunut.

Jane Marple palkkaa tuntemansa tehokkaan taloudenhoitaja Lucy Eyelesbarrowin ottamaan pestin Rutherford Halliin, jonka mailla Marple arvelee ruumiin olevan tai olleen. Rutherford Hallin vanha isäntä on itara ja kiukutteleva kärttyinen vanhaherra Luther Crackenthorpe, jonka vanhapiika tytär Emma Crackenthorpe asuu isänsä haukuttavana. Isä on saituudestaan huolimatta upporikas. Perheessä on poikia, jotka ovat lentäneet maailmalle, tarinan kuluessa kaikki kokoontuvat kartanoon.

Neiti Eyelesbarrow löytää ruumiin sarkofagista ja niin rikostutkimus voi alkaa. Lopulta neiti Marple ratkaisee mysteerin, motiivit ja narauttaa syyllisen, jonka murhaaja noteeraa huudahduksella:"senkin pirullinen vanha noita".

Dekkari on varsin moderni, sillä alkuasetelmassa ei ole edes ruumista, sen jälkeen ruumista ei tunnisteta, loppuun asti ruumiin todellinen henkilöllisyys on lukijalle epäselvä. Epäiltyjen piiri kasvaa, mutta kirjan myötä harvenee kahdella murhatulla. Rikoksen eräs motiivi on raha, Myös kiristyvästä verotuksesta puhutaan. Motiivi tunnetaan nimellä Ahneus.

Crackenthorpejen rapea omaisuus on peräisin keksitehtaasta. Lutherin isä on testamentannut omaisuutensa suoraan poikansa Lutherin lapsille. Lutherille, joka on ollut kiinnostunut vain taide-esineistä, on omaisuuteen vain hallintaoikeus. Tämän takia minua ihmetytti ukon loputon kitsaus, eivät olleet edes omia rahoja, mitä piilotteli.

Tarinan sankari ja ehdoton piristyspilleri on Lucy Eyelesbarrow, 32-vuotias nainen, joka on lukenut Oxfordissa matematiikkaakin. Hän on huippu taloudenhoitaja, joka saa asiat järjestymään ja tekee erinomaista ruokaa, mikä on keksi-suvun makunystyröille iloinen yllätys. Lucy tutkii paikkoja golfin peluun varjolla. Lyömällä palloja kummallisiin paikkoihin, voi tutkia erikoisia paikkoja. Lucy on reipas, älykäs, aikaansaava ja optimistinen, sellainen nainen kirjan mukaan, jonka on vaikea löytää aviomiestä. Englantilaista 1950-luvun dekkarimiestä vaivaa sama kuin suomalaista nykymiestä?

Luther Crackenthorpen reaktiot olivat sangen kyynisiä. Hän toteaa ruumiin löydyttyä, että miksi jonkun hullun naisen on tultava makaamaan siihen (Italiasta 1900-luvun alussa tuomaansa sarkofagiin) kuolleena!

Murhaajaa kuvaillaan ensimmäisen kerran kirjassa seuraavasti: kookas, ystävällisen näköinen, kursailematon käytös.

Paddingtonista 16.50 -dekkari on kerronnaltaan varsin moderni, nerokas ja viihdyttävä neiti Marple -tarina. Kuten useimmissakin Poirot-tarinoissa tämän Marple-tarinan lopussa voivat soida kahdet hääkellot, joista toiset kilkattavat Lucylle. Sodan jälkeisiä dekkareita leimaavat puheet verotuksen korkeudesta. Agatha Christie (1890 -1976) joutui oman ymmärryksensä mukaan liian korkean verotuksen piiriin, joka hidasti työtahtia.

******

TV:stä tämä tulee 19.6.2016 neiti Marplena Geraldine McEwan ja löytyy kuukauden Yle Areenasta.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Väärän vänkyrä talo


Agatha Christie: Väärän vänkyrä talo, alkuteos Crooked House 1949, suomentanut Juhani Jaskari, SaPo 212, sivumäärä 236.

Agatha Christie: Väärän vänkyrä talo -teos alkaa, kun minäkertoja Charles Hayward  tapaa Sophia Leonideen ja lupaa kosia häntä Englannissa. Kun Charles Hayward muutaman vuoden päästä tulee esittämään suuren kysymyksensä, on Sophian 85-vuotias upporikas isoisä Aristide Leonides murhattu insuliiniin sekoitetuilla silmätipoilla. Vainaja asui Väärän vänkyrän talossa, jonka oli itse rakennuttanut. Hän oli muuttanut Kreikasta Englantiin 1884  ja rakentanut taloudellisen imperiumin. Vainajalla oli ensimmäisen vaimonsa kuollessa 1905 seitsemän pientä lasta. Nyt talossa asuvat vainajan aikuiset pojat lapseton Roger Leonides Clemency-vaimoineen sekä Philip Leonides, jolla on näyttelijävaimonsa Magdan kanssa kolme lasta Sophia, Eustace ja Josephine. Nuoremmille lapsille on palkattu kotiopettaja Laurence Brown, joka on liiankin läheisissä väleissä vainajan nuoren "uuden" vaimon Brenda Leonideen kanssa. Aviopuolisoiden ikäero on huikeat 51 vuotta, avioliitto on kestänyt kuitenkin kymmenisen vuotta. Talossa asuvat lastenhoitaja Nanny, vainajan ensimmäisen vaimon sisar Edith de Havilland. Tapahtumapaikka on sodanjälkeinen Lontoo.

Charles löytää väärän vänkyrän kulisseista vihjeitä, näitä antaa pääasiassa salapoliisia leikkivä kaksitoistavuotias pikkuvanha kauhukakara Josephine (kansikuvassa). Tutkimusmetodeina ovat salakuuntelu ja kirjeiden availu. Josephinen mukaan Roger on lähdössä pois, vihjaa kavallukseen. Isä on laittanut Rogerin johtamaan Einesyhtiötä. Kuoleman jälkeen ilmenee, että uusi testamentti onkin allekirjoittamatta ja pian paljastuu kenelle perheen johtajuus siirtyy. Kaikenlaista pikku epäilystä on ilmassa, kunnes Josephinea vahingoitetaan marmorileijonalla.

Loppua kohden jännitys tiivistyy ja varsin sairaasta murhaajasta on kyse, joka jatkaa, kunnes  ... loppuratkaisu on mullistava.

Agatha Christie on rakentanut varsin hyytävän dekkarin, jonka murhien motiivina on jonkinnäköinen naiivi narsismi.

****
Sivulla 81 viitataan Kuningas Cophetuan ja kerjäläistytön avioliittoon, jota olen käsitellyt Alice Munron Kerjäläistytön yhteydessä. Joskin Aristide on kuulemma tiennyt mitä tekee ja alunperin avioliitto oli onnellinen, tässä välttämättä ei ollut, ainakin nuori vaimo etsii nuorta lempeä.

Päähenkilö Charles pääsee lopussa arvattavasti naimisiin. Hän on "vasta" 35-vuotias ja 184-senttinen. Hänen isänsä on poliisi ja poliisi pohtii, minkälainen on murhaaja. Murhaajat ovat isän mukaan moraalisesti kypsymättömiä, erillään muista olevia ja turhamaisia. Lisäksi puhutaan sukurasitteesta. Tässä on kyse laajasta perheestä ja  kuten isä sanoo, huonot geenit ovat ohjautuneet vain yhteen yksilöön.

Teoksen tapahtuma-aika on sodanjälkeinen maailma, jolloin vielä kotimaassa epäonnistunut britti voi yrittää uutta starttia siirtomaissa. Eräs väärän vänkyrän henkilöistä pohtii muuttamista Barbadokselle kahvia kasvattamaan.

Agatha antaa taas vääriä vihjeitä, puhutaan paljon Edith Thompsonista. Tämä ei suomalaiselle sano mitään, mutta tapaus on 1920-luvulla tapahtunut kolmiodraamamurha, jossa kirjeet olivat eräs johtonka, on varmasti perusbritille ollut tuttu tapaus.

Agatha Christien (1890 - 1976) tuotanto on laaja. Tämä Väärän vänkyrä talo -teos on noteerattu hänen tuotannossaan varsin korkealle, vaikka siinä ei olekaan ketään "vakiohahmoa". Dekkarista jää todella voimakas muistijälki. Agatha itsekin arvostaa tätä teosta.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut



Harper Lee: Kaikki taivaan linnut, alkuteos Go Set a Watchman, suomentanut Kristiina Drews, Gummerus 2015, sivumäärä 286.

Kaikki taivaan linnut -teos alkaa, kun 26-vuotias Jean Louise Finch (eli  Kuin surmaisi satakielen -teoksen Scout) tulee New Yorkista kotiin tällä kertaa junalla. Hänen perheensä ja sukunsa asuvat Alabaman Maycombissa. Isä Atticus on yli 70-vuotias ja vaikka nivelreuma vaivaa, hän on entisellään. Atticus on leski, ja myös perheen poika Jem on kuollut, hänellä oli heikko sydän kuten äidilläänkin. Atticuksen oppipoikana on reipas, ahkera ja nöyrä Henry Clinton, joka toistuvasti kosii Jean Louisea, mutta saa rukkaset.

Jean Louise on 26-vuotias akateemista oppia ammentanut ja New Yorkin "vapaudesta" nauttinut neiti, joka saapuu kotiasemalleen, ja saa junassa valkoisena oletettavasti mustien pyyteetöntä palvelua.

Itse kirja on varsin lyhytkestoinen ja siinä on vähän ulkoisia tapahtumia. Jean Louise muistelee lapsuudessaan tapahtuneita varsin viattomia sattumuksiaan. Minusta kaikki tapahtumat osoittavat minusta Jean Louiselta suurta lapsellisuutta, mikä on lapselta luonnollinen ja sympaattinen ominaisuus, mutta akateemiselta kaikkitietävältä neidiltä ei.

Jean Louise kokee suurta vierautta kotikonnullaan, joka vieraantuminen aikaansaa ison myrskyn hänen korviensa välissä. Hän ottaa yhteen lähimpiensä kanssa, sekä Henryn että Atticuksen kanssa, jotka eivät kuitenkaan hylkää häntä vaan rakastavat Jean Louisea syytöksistä ja nimittelyistä huolimatta.

Luin tämän sen ilmestyttyä, mutta en halunnut blogata siitä. Luin sen toistamiseen ja päätin blogata tästä, sillä Jean Louisen mielen myllerrys johtaa yhteenottoon Atticus-isän kanssa. He ovat eri mieltä "rotukysymyksestä", mustien asemasta ja siitä, miten yhteisö toimii. Jean Louise, joka luulee tietävänsä, miten maailma toimii, on mielipiteissään jyrkkä ja minusta kiihkomielinen ja tuomitseva, vaikka hän puhuu tasa-arvosta. Jean Louise on itse aina saanut ja odottanut parempaa palvelua kuin muut. Hänellä on ollut aina olkapää mihin nojata. Hänelle on aina kaikki maksettu, kaikki on ollut valmiina, hänelle on kaikki suotu ja hyväksytty. Hän ei hyväksy muissa niitä asioita, joita hän olettaa virheiksi. Hänellä on yhteisössä vain oikeuksia, ei lainkaan vastuuta eikä velvollisuuksia. Hän ei lainkaan ymmärrä isänsä maltillista asennetta, eikä hänen osallistumista valkoisten järjestöihin. Isän mukaan Jean Louisen pitäisi jäädä Maycombiin, sillä kaikkien pitää taistella syrjintää vastaan omalla esimerkillään. Atticus pitää kiinni tasa-arvokäsityksestään, mutta vastustaa kiihkomielisyyttä sekä mustien että valkoisten keskuudessa. Hän kuuntelee tosin valkoisten kokouksissa rasistisia kiihkoiluja, mutta yrittää vaikuttaa sisältä päin ja puuttuu laittomuuksiin. Atticus on yhteiskunnallinen realisti.

Minusta tämä Suomen "pakolaiskeskustelu" osoittaa samanlaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä "ei ole mitään rajaa, paljonko tänne voi tulla ihmisiä",  toisten mielestä olisi pitänyt asettaa rajat. Itse en osallistu keskusteluun, mutta demokraattinen sivistysvaltio voi toimia vain, jos demokraattisista periaatteista ja sopimuksista pidetään kiinni. Tässä pitää pystyä hallittuun prosessiin ja maltilliseen keskusteluun, nopeaa ratkaisua ei ole, eikä helppoa. Perustuslain 'kaikki' minusta tarkoittaa Suomen oikeuspiiriin kuuluvaa luonnollista henkilöä. Minulle ei ole aivan selvää, missä on Suomen oikeuspiirin raja ja miten Dublinin sopimus siihen vaikuttaa. Suomi ei ole minusta rikas maa, vaan syvissä ongelmissa oleva liiaksi velkaantunut valtio, joka toimii edelleen kuin rikas valtio. Pitää muistaa, että yhteiskuntamme on velkaongelman ja säästötoimien vuoksi vasta hyvin vaikean prosessin alussa. Tähän Atticuskin viittaa, hän sanoo, että uuden tilanteen syntyminen on kivulias ja vaikea prosessi. Atticuksen mukaan kansalaisoikeuksien vastapainoksi tulevat tietyt velvollisuudet ja vastuu. Suomen oikeuspiiriin kuuluvalle luonnolliselle henkilölle kuuluvat oikeuksien lisäksi myös velvollisuudet. Jokaista pitää kohdella tasaveroisesti ja jokaisella on samat oikeudet ja velvollisuudet ja vastuu vähintään omista tekemisistään.

Jean Louise peilaa yhteisöä, mikä on muuttunut ja mikä ennallaan. Hän, kuten Henry Clinton huomauttaa, on saanut olla etuoikeutettu Finchin tytär, jolle kaikki on ollut luvallista ja hyväksyttyä. Sen sijaan Henry Clintonin isä on kadonnut ja juoppoäiti on kuollut. Hank on opiskellut itsensä juristiksi, ollut sodassa ja haluaa olla yhteisön jäsen, sen arvostettu ylläpitäjä. Hankille ei mikään ole itsestään selvyys, hän kuuluu taustaltaan "roskäväkeen". Näin yhteisö toimii. Hank on pelastanut Jean Louisen hengen (tai vähintään terveyden), mutta Jean Louise ei arvosta Hankia, koska asettaa omat mielipiteensä ja arvonsa Hankin arvojen yläpuolelle. Jean Louise ei ymmärrä, miten Etelä toimii. Hän ei ymmärrä myöskään Etelän miestä, joka heimona ei ole päässyt yli sisällissodasta. Kuten Atticus toteaa, uuden sivilisaation syntymä on kivulias prosessi,  Minusta tasa-arvoasiassa ei koskaan päästä täydellisyyteen, ja uutisten mukaan se ei ole toteutunut Etelässä, tai niin minä sen tulkitsen, mutta sitä kohtaan on pakko mennä. Jean Louise syyttää Atticusta siitä, että hän ei anna toivoa mustille. Toisaalta turhan toivon antaminen ilman olojen kohenemista katkeroittaa vielä enemmän. Myös New Yorkissa oli pidätetty syyskuussa 2015 entinen tennispelaaja Blake, ilmeisesti ihonvärinsä vuoksi. Eli ei ole olemassa aluetta, jossa vallitsisi täydellinen harmonia.

Katsoin taannoin Reggie Yatesin ohjelman Etelä-Afrikan nuorista (kolmiosaisen ohjelman ensimmäinen osa koko sarja oli hyvä). Vaikka Etelä-Afrikka on "mallimaa" muutoksessa enemmistövaltaan, selvisi ohjelmassa myös valkoisten nuorten syrjäytymiskierre, joka johtuu osin mustien positiivisesta erityiskohtelusta. Vaikka edelleen valkoiset omistavat paljon resursseja, myös valkoinen voi asua hökkelikylässä tai teltassa tai hylätyissä vanhainkodissa, jonka vieressä mustat rikkaat nuoret entisellä "vain valkoisten" golfkentällä juhlivat. Tämä on tasa-arvoa, osattomuus ja köyhyys katkeroittavat, niitä joita se kohtaa. Luultavasti keskimäärin valkoisilla on edelleen paremmat olosuhteet, ja pääosa osattomista on mustia, mutta myös valkoisia putoaa yhä enemmän elintasokilpailussa pois. Muutosprosessi on kipeä.

Olen epävarma, pitääkö tätä bloggausta lainkaan julkaista. Luulen, että yllä oleva mielipiteeni aiheuttaa reaktioita kaikissa. Tällaisessa keskusteluissa reaktio on aina kielteinen ja tekstiin nähden liian iso, kuten myös Jean Louisen ja Atticuksen keskustelussa, joka minusta on tönkkö ja kummallinen. Itse en ole kummankaan kannalla. Minusta kansalaisoikeudet ja perusoikeudet kuuluvat kaikille. Eli esimerkiksi Suomen oikeuspiiriin kuuluvalla ON oikeudet ja velvollisuudet. Luultavasti viranomaiset tietävät, missä oikeuspiirin raja on. Minusta Suomesta on annettu vääriä signaaleja. Minusta hulppeita omakotitaloja ei ole tarkoitettu tämänlaiseen toimintaan. Itse elän hyvin ahtaasti. Toisaalta on ennakoitavissa, että tulijoihin ei suhtauduta netraalisti. Tämä on minusta EU-tasolla ja Suomessa osin hallitsematon prosessi, missä on uhkia enemmän kuin mahdollisuuksia.

Rauha ja yhteistyö ovat niitä asioita, joita pitää saada sinne, missä soditaan. Ilman suurvaltoja ei minusta rauhaa voi aikaansaada kriisipesäkkeisiin.

Pyydän "oikeutta" editoida tai poistaa tekstin, olen epävarma tämän julkaisusta. Kirjan ansio on minusta tämä yksi keskustelu, muuten kirja on lähinnä nuorelle alakoulua käyvälle tytölle sopiva teos (sattumukset ovat osa tytön kasvua naiseksi: ihastuminen, tanssiaiset ja ...), ja minusta varsin raakilemainen, kuten tämä postauskin. Lisäksi Atticuksen henkilö on toisenlainen kun edellisessä Harper Leen teoksessa, sitä paitsi kyseisen kirjan raiskaustapaukseen viitattiin. Kuin surmaisi satakielen traagisuus oli siinä, että syytön mies tuomittiin ja hän  kuoli vankilassa ihonvärinsä vuoksi eikä suinkaan vapautunut kuten tässä annetaan ymmärtää.

****
Harper Leen (1926 - 2016) pääteos on legendaarinen Kuin surmaisi satakielen. Pöytälaatikosta yllättäen löytyi tämäkin käsikirjoitus, joka julkaistaan  kesällä 2015 puolisen vuotta ennen loistavan kirjailijattaren kuolemaa.

Watchman (tai watchmen) on mainittu Raamatun Vanhassa Testamentissa Jesaja 62:6:ssa
On your walls, O Jerusalem,
I have set watchmen;
all the day and all the night
they shall never be silent.
You who put the Lord in remembrance,
take no rest,

"Sinun muureillesi, Jerusalem, minä asetan vartijat; älkööt he milloinkaan vaietko, ei päivällä eikä yöllä. Te, jotka ylistätte Herraa, älkää itsellenne lepoa suoko".

Harper Leen toinen romaanikäsikirjoitus on nyt siis suomennettu. Hyvä lisä, mutta ei minusta yllä Kuin surmaisi satakielen tasolle.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä


Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä, They do it with mirrors, 1952, suomentaneet Leena ja Matti Jaskari, wsoy-pokkari 2011,sivumäärä 196.

Rouva Ruth van Rydock pyytää ystäväänsä neiti Jane Marplea menemään sisarensa Carrie Louisen luo asumaan. Neiti Marple tuntee sisarukset ja on heidän koulutoverinsa. Rouva van Rydockilla on pahoja tuntemuksia Carrie Louisen "kommuunista". Carrie Louise on kolmatta kertaa naimisissa, nyt Lewis Serrocoldin kanssa. Lewis Serrocold on maailmanparantaja, joka on perustanut ammattikoulun Stonygatesiin nuorisorikollisille. Paikassa on siis ammattirikollisia, psykiatreja, ja työterapeutteja. Lewis Serrocold on aikeissa laajentaa toimintaa ulkomaille.

Carrie Louise on ollut kolmesti "hupsuissa" naimisissa, 17-vuotiaana nai Eric Gulbrandsenin, ja adoptoivat tytön Pipan, joka kuoli synnyttäessään omaa lastaan Ginaa. Adoptoituaan Pipan Carrie Louise sai myös oman tyttären Milred Streten, joka asuu nyt leskenä Stonygatesissa. Seuraava aviomies Johnnie Restrick lähti toisen naisen matkaan, vaikka (tai koska?)  oli nainut Carrie Louisen rahojen takia, Johnnie Restrickillä on kaksi poikaa Alex Restrick ja Stephen Restrick.

Stonygatesin säätiön tiloissa ovat Lewis Serrocold, hänen avustajansa Edgar Lawson, jolla tuntuu olevan pahoja mielenterveysongelmia, Gina ja hänen murjottava amerikkalainen aviomiehensä Walter Hudd, Johnny Restrickin pojat, joista molemmat  ovat ihastuneita Ginaan, työterapeutti Baumgartner, psykiatri Maverick, Carrie Louisen seuraneiti neiti Juliet Bellever. Neiti Marple käy avaavia keskusteluja asukkaiden kanssa. Walter on tyytymätön suvun painostukseen. Gina on myös tyytymätön avoliittoonsa ja flirttailee Stephenin kanssa. Lawsonin puheet ovat vainoharhaisia, hänellä on isäkompleksi, väittää Marplelle olevansa Winston Churchillin vesa. Myös  Milred närkästynyt ei pidä lainkaan Ginasta, eikä pitänyt ankeasta lapsuudestaan. Kirjassa puhutaan, että tuolloin adoptioprosessissa olisi valittu "kauniita lapsia". Milred on väritön, ujo ja ruma, täysin Pippan vastakohta, Milred inhoaa syvästi Ginaa.

Jännitteet kasvavat äärimmilleen. Säätiön hallituksen puheenjohtaja ja Carrie Louisen ensimmäisen aviomiehen poika Christian Gulbrandsen tulee säätiön asioissa tapaamaan Lewis Serrocoldia.

Tapahtumat räjähtävät.  Lawson uhkailee Walter Huddin aseella Lewis Serrocoldia ja ampuu pari hutikutia. Kun tilanne asettuu havaitaan, että Christian Gulbrandsen on ammuttu. Samaan aikaan saapuu kommuuniin Alex Restrick.

Dekkarin ensimmäinen suuri yllätys on uhri, joka on paikalle juuri saapunut Christian Gulbrandsen. Hänen kirjoituskoneestaan löytyy  kirje, jossa väitetään, että Carrie Louisea myrkytetään.

Poliisista asiaa tutkii tarkastaja Curry. Itse tutkintavaihe on sangen lyhyt ja koostuu kuulusteluista. Neiti Marplea ei päästetä kuulusteluihin, mutta neiti Marplea ei petetä ja hänellä on käsitys syyllisestä tai syyllisistä.

Epäsuoria juonipaljatuksia, motiivin tarkastelua
Minusta dekkari Neiti Marplea ei petetä on voimakkaasti kantaaottava tällaisia laitoksia vastaan. Kirjan englanninkielinen nimi viittaa taikatempuissa käytettyihin peileihin. Tässä murha on ennalta suunniteltu ja paljon toimia on lavastettu, koko Stonygates on suuri näyttämö, myös nuorisorikollisten auttaminen. Laitoksessa on runsaat kaksisataa nuorisorikollista. Murhan motiivi on raha tai oikeastaan sen varastaminen. Etevimmistä nuorisorikollista kasvatetaan mestarivarkaita ja tämän pääuhri tajusi. Dekkarin aikana kuolee toki muitakin.

Edgar Lawsonia verrataan Uriah Heepiin. Kaverissa on tosiaan samaa valheellisuutta. Lawsonin isä paljastetaan lukijalle, samoin kuin Pipan tausta. Pipan äiti tuomittiin miehensä myrkyttämisestä. Rikollisuus ei periytyne geeneissä, eikä Gina ole syyllinen, eikä hänen miehensäkään, vaikka sitä haluttaisiin. Milred suorastaan vihaa Ginaa, kommuunissa maailmanparantajat tuntuvat olevan hyvinkin ennakkoluuloisia.

Taloudelliset olosuhteet ovat mielenkiintoiset. Kaikki raha on joko Carrie Louisen perimää rahaa tai hänen ensimmäisen aviomiehensä Eric Gulbrandsenin säätiömää. Säätiö on Carrie Louisen hallinnassa. Carrie Louisen sisar Ruth van Rydock pitää sisartaan henkilönä, joka menee huonoihin naimisiin. Rouva van Rydock ei ole väärässä.

Tästä tuli 10.6.2017 filmiversio TV:stä. Vaikka juoni oli jonkin verran muutettu, niin syyllinen oli sama ja motiivikin. Olin näkevinäni Joan Collinsin sivuosassa.

Agatha Christien Neiti Marplea ei petetä on Damen taattua tuotantoa.

*****
Agatha  Christie (1890-1976) arvioi "nykyajan" ilmiöitä neiti Marple -dekkareissaan. Tässäkin minusta hän minusta epäsuorasti pitää tällaista auttamista vääränä. Agatha myös viittaa usein Shakespeareen., tässä sivulla  7 "aivan kuin Desmodena ja Othello", joka on siis pääpari Othellossa. Tässä vain viitataan näytelmän alkuosaan, jossa Othello nai Desmodenan.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit



Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit, Kohtalona 1930-luvun Suomi, Otava 2010, sivumäärä 287.

Sirpa Kähkönen kirjoittaa isoisänsä tarinaa tai paremminkin kirjoittaa tarinaa isoisän elämän kipupisteistä.  Kähkösen isoisä kuoli vuonna 1971 ja isoäiti poltti hänen paperinsa vuonna 1972. Kähkösen teksti lähtee tästä polttotapahtumasta ja palaa Kuopioon isoisän syntymään ja nuoruuteen vuosisadan alkuvuosille ja kansalaissodan seuraamuksiin perheessä. Isoisän kaksi veljeä saivat minusta varsin korkeat tuomiot varsin lyhyestä osallistumisestaan kapinan alkuvaiheissa. Myöhemmin veljet siirtyivät itärajan taakse ja kuolivat vainoissa 1930-luvulla, kuten isoisän tyttöystäväkin, jonka tarinaa sivutaan myös teoksessa.

Tässä blogissa ei kirjoiteta sivullisten henkilötietoja, mutta aika hyvä käsityksen saa tästä Agricola-kirjojen linkistä, siellä on isoisän koko nimi ja elinaika  ja aika pitkä arviointi. Laitan bloggauksen alle linkkejä wikipediaan henkilöiden osalta.

Tämä bloggaus kertoo tästä kirjasta ja kirja perustuu historiaan, jota ei enää voida muuttaa, omaa tulkintaa tosin voi aina muuttaa ja omaa tietoisuuttaan lisätä.

Veljessodan ja asepalveluksen jälkeen isoisä suorittaa rajan takana punaupseerikurssin, mutta palaa Suomeen ja joutuu kahdesti vankilaan osallistumisestaam kommunistien toimintaan tai ensimmäinen tuomio tuli punaupseerikurssin käymisestä. Toisen vankeustuomion aikana isoisä oli naimisissa, vaimo ei ollut osallisena kommunistien toiminnassa, mutta joutui kärsimään sekä suoraan miehensä vankeustuomiosta, että myös välillisesti syrjintänä. Toisen vankeustuomion aikana ollut nälkälakko romahdutti terveyttä, mutta isoisä osallistui rajavartijana jatkosotaan ja vielä Lapin sotaan. Sotien jälkeen hän oli kova kommunisti, hermostunut isä, ymmärtämätön aviomies, mutta lämmin ja hyvä isoisä, jonka vuoksi varmastikin tämä kirja on syntynyt.

Historian faktoja ei voi muuttaa, mutta on hyvä tuoda eri näkökantoja esille. Vapaussodan voiton jälkeen punaisia suljettiin vankilaan ja teloitettiin, (olisiko päinvastaisessa tilanteessa toimittu toisin ?). Presidentti K.J Ståhlbergin aikana saatiin tuomioita kohtuullistetuksi ja oli armahduksia, mutta 1920-luvun lopulla ja etenkin 1930-luvun alussa tilanne kiristyi uudestaan. Kirjassakin puhutaan presidentti Ståhlbergin kyydityksestä (14.10.1930) , joka päättyi onneksi jo Joensuuhun. Minusta teko oli erityisen väärä ja siitä langetettiin tuomiot, kyyditystapahtumaan joutui myös presidentin vaimo Ester, mikä oli minusta erittäin raskauttava asianhaara.

Kähkösen kirja tuo esiin myös tämän jännitteen. Kyydityksistä ja muusta vastaavasta laittomasta toiminnasta saadut tuomiot verrattuna tuomiot  kommunistien toiminnasta. SKP oli laiton järjestö, se toimi ulkomailla, pääosin, oli perustettu Moskovassa 1918. Oletettavasti sen tarkoitus ei ollut rauhanomainen, vaan vallankumouksellinen. Nykyisinkin rikoslaissa ovat luvut  12 Maanpetosrikoksista, luku 13 Valtionpetosrikoksista sekä 14 Rikoksista poliittisia oikeuksia vastaan.

Poliittiset vangit sijoitettiin Tammisaaren vankilaan, jossa oli ollut runsaasti punavankeja hävityn kansalaissodan jälkeen. Sisällissodan jälkeen punavankien kuolleisuus oli  todella suurta, eikä laitoksen maine varmasti ollut hyvä. Toisaalta varsinkin alkuvaiheissa poliittisten punavankien olot olivat varsin hyvät, jokainen ymmärtää, että vankeuden pahin seuraamus on vapauden ja itsemääräämisoikeuden menettäminen. Eräät piirit pitivät vankien oloja  liian hyvänä.

Kähkösen kerronta Tammisaaren pakkotyölaitoksen arjesta ja vankien, vartijoiden, lääkärien ja hoitajien toiminnasta on kirjan parasta antia. Vangit ovat ihmisiä ja se velvoittaa demokraattisen sivistysvaltion kohtelemaan vankeja  tavalla, joka ylittää tietyt sovitut standardit. Tammisaaren olot muodostuivat silmätikuksi Lapuan liikkeen aikana. Puhuttiin Tammisaaren yliopistosta. Olot kiristyivät ja nälkälakkoja vankilassa oli kaksi vuosina 1929 ja 1933. Vuoden 1933 nälkälakossa kuoli  viisi vankia, ja siihen osallistui enemmistö kuudestasadasta vangista eli 374. Kähkösen neutraalisti kirjoittamat pakkoruokintajutut olivat minusta varsin kuvottavia, ne ovat kuitenkin oikeasti tapahtuneet ja nälkälakkolaiset ovat tämän kokeneet, myös Kähkösen isoisä, jonka vatsavaivat lienevät olleet nälkälakon aiheuttamia.

Sirpa Kähkösen kirjan nimi on vihan ja rakkauden liekit. Minusta vihaa oli kansalaissodassa, ja sen jälkeen ja vankilassakin. Sitä ei minusta erityisemmin tuoda teoksessa esille, eikä minusta oikein rakkauttakaan. Minusta parasta antia ovat selvitykset vankien kommunikointitavoista, parin vangin keskinäisestä rakkaussuhteesta, erään vastarannan kiisken tarina, sekä Mary Pekkalan tarina. Mary Pekkala, joka oli Eino Pekkalan brittiläinen maorilaista sukujuurta omaava vaimo, oli syntyään rikkaasta suvusta. Mary Pekkala perusti Vankien Apu -järjestön ja toimi konflikteissa vankien apuna, hän muun muassa vetosi presidenttiin.

Minusta monet vankeustuomion saaneet olivat varsin pikkutekijöitä. Vankila on näiden kannalta päästänyt tiettyihin piireihin ja katkeroittanut. Toisaalta jokainen voi aina pohtia toisia vaihtoehtoja. Nämä ovat kirjoja, jotka kertovat ihmisten hukkumisesta ja kärsimisestä historian ja aatteiden rattaissa. Vaikka veljessodasta on kulunut pian sata vuotta ja toisesta maailmansodasta 70 vuotta, arvet ovat näkyvillä ja ovat olemassa. Suomi on onneksi nykyisin kaikkien Suomi, eli tämäntyyppisestä vastakkainasettelusta ollaan päästy eroon. Mikään ei ole itsestään selvyys, demokratian, ihmisoikeuksien, ja vapauden ideaaleja on puolustettava ja ihmisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta on kunnioitettava. Suomessa ymmärretään hyvin, että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, ja rasismi on kielletty. Viimeaikoina minusta on alkanut tuntua, että ei hyväksytä erilaisia mielipiteitä ja on alettu "arvostelemaan" , "sorsimaan" ja "karttamaan" täysin laillisten mielipiteiden perusteella. Suomessa on mielipiteen vapaus, eli tämä mielipide on lausuttu mielipiteen vapauden piirissä.

Parhaimmat teoksen osat käsittelevät Tammisaaren pakkotyölaitosta ja Mary Pekkalaa, ei Kähkösen isoisää, joka tosin oli 1930-luvulla pakkotyölaitoksessa 6,5 vuotta mutta Kähkönen on tämän kirjan osion käsitellyt ilman isoisän omia kokemuksia.

Kähkösen kirja olisi minusta ollut parempi ilman turhia rönsyjä:
Tolstoin Anna Kareninassa Pietari oli yksi henkilöhahmoista ... s.39, minusta ei ollut, mutta se oli kylläkin Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa, minusta tämän pohtiminen on turha rönsy.

Minusta myös Ekenäs ja Tammisaari -vertailu oli varsin turhaa ja Helene Schjerbeckin ymppääminen teokseen oli aivan turhaa, sivulla 52 lukee mm "Schjerfbeck oudoksui kaupungissa (Tammisaaressa siis!) vallinnutta vapaakirkollisuutta". Tämä on yksi kirjan monista turhista rönsyistä

Jaana on blogissaan Toisen tähden alla blogannut näin.

Lauri Tuomaisesta kiinnostunut voi lukea Kansan uutisten arvion täältä

Eino Pekkalasta wikipediassa täällä ja viitataan hänen vaimoonsa Mary Pekkalaan, alkuperäiseltä nimeltä Mary Moorhouse.

Tammisaaren vankileiristä, pakkotyölaitoksesta ja "yliopistosta" ja nälkälakoista wikipediassa täällä, lähteeksi on merkitty myös tämä kirja.

*****
Sirpa Kähkönen (s.1964) on kirjailija, mutta hän on myös tietokirjailija. Tämä teos perustuu sekä arkistolähteisiin että Kähkösen isoisän kirjalliseen jäämistöön (lähde: teoksen takalieve).

Sirpa Kähkönen on tunnettu etenkin Kuopio-sarjastaan. En ole lukenut kyseistä sarjaa, mutta Sirpa Kähkönen analysoi hyvin Hergén Castafioren koruja ohjelmassa 10 kirjaa lapsuudessa, jonka jälkeen päätin lukea tämän kirjan.

Kirjasta Otavan linkki täällä.

Tämä blogi yrittää pysyä neutraalina. Tämä asia on jakanut Suomea vuosisata sitten. Vaikka kansa on eheytynyt, tuntuu joskus, että rintamalinjat ovat olemassa jossakin hyvin syvällä ehkä alitajunnassamme. 

perjantai 4. syyskuuta 2015

Reijo Mäki: Sheriffi



Reijo Mäki: Sheriffi, pokkaripainos 2014, kovakantinen kirja ilmestyi 2012, Otava, sivumäärä pokkarissa on 412.

Turkulaistunut Siikaisilla syntynyt Reijo Mäki (s.1958) osaa kirjoittaa jännitysdekkareita. Mäen Vares-dekkari Sheriffi on minusta sieltä paremmasta päästä. Mäki vie kaksoismurhan sisältävän Sheriffi -tarinan suhteellisen hyvin ratkaisuun. Kirjassa on tuttuun tapaan prologi, seitsemän osaa ja epilogi.

Juoni ja henkilöt,  lähtökohtia
Sairaslomalla oleva poliisi löytyy kiikkumasta äitinsä ja vaimonsa morsiushuntu päällä pihakeinusta.  Johannes Pietari Salomaa on 36-vuotias eronnut ja traumatisoitunut poliisi, joka oli ollut kahdesti YK-joukoissa. Salomaan ex-vaimo, uskossa oleva Pamela, on hammaslääkäri, jolla on parin kahden lapsen huoltajuus. Talon sisältä löytyy surmattuna myös Salomaan tyttöystävä keski-ikää lähestyvä tilitoimistoyrittäjä Anneli Vasama. Murha on tapahtunut Turun Pajamäessä.
Poliisi on lopettanut keinumurhan tutkimukset, mutta vainajan äiti Kreeta Vasama, paraislainen nykyään naissuhteessa elävä järkevä (tämä on minun luonnehdinta ei Mäen) nainen, palkkaa Vareksen selvittämään tappajan, jonka asian Vares tekeekin.

Kaksoismurhatutkimus
Reijo Mäki on minusta saanut tähän kiinnostavat henkilöt, joilla kaikilla on omat motiivinsa murhaan. Salomaan ex-vaimo seurustelee nykyisin Salomaan ex-poliisipartiokaverin ja ex-poliisin Markon Erkan kanssa. Vasaman suvusta löytyy myös "kiinnostavia tyyppejä", mutta eniten palstatilaa saa mystinen neljän miehen rikolliskopla "Raatimies", johon  kuuluvat Kalle Shostakovitch, Seppo "Soonmoro" Rahja, Rauli "Sylvi" Kekkonen ja Pekka Koskenlaskija. Murhatutkimus rullaa minusta eteenpäin nykydekkarin mukaan, kaikki vihjeet käydään läpi, ja jossakin vaiheessa tulee läpimurto, aika yllättäväkin. Sheriffi ja sheriffijulisteiden linkittyvät näppärällä tavalla rikokseen.

Henkilöistä huomioita
Hahmokatras on runsas, ja ihmisistä tehdään karikatyyrejä, joita vuorollaan irvitään. Vakiona on Ruuhio, Kyypakkaus ja  novellikirjailija Luusalmi. Lisäksi Vares törmää naisista pitävään hakkeriin Harriet Potteriin eli Anki Erikssoniin, joka kylläkin luopuu valeasustaan ja piehtaroi Vareksen kanssa lakanoissa. Lisäksi vainajan Pamela-vaimon uskonkavereita tarkastellaan ironisesti, kuten Marko Mallasmaata, jonka vaimolla on silikonit, minusta täysin tarpeeton huomio.
Tuttuun tapaan Luusalmi saa horisevista juopoista eniten tilaa, hänellä on sutinoita ja kahinoita tyttöystäviensä kanssa ja  Luusalmi debytoi Jäkärlän Uuden Runouden Yhdistyksen runoillassa. Luusalmen runo ei ole kaksinen, mutta hyvinkin kaksimielinen, josta ote sen kevyemmästä päästä

Nyt ei sula sokeri, maistuu kitkerältä karkki.
Satiaiset satuttaa, navan alla Nooan arkki ...

Runoiltojen yhteydessä mainitaan oikeita runoilijoita eli  Esa Hirvonen ja Kinnunen (Tapani), myös  Mika Kivelä, jota ei mainita, on myös turkulainen lavarunoilija. Minusta Kinnusen ja Kivelän runot ovat katu-uskottavia, eivätkä eroa välttämättä aina tematiikaltaankaan Luusalmen lyriikasta, mutta ovat jokseekin paljon parempia. Luusalmella loppusoinnut toimivat, mutta runo itse ei ole edes rytmillisesti tai soinnillisesti loppusoinnuistaan huolimatta toimiva (tulee ilmi vasta luettaessa ääneen). Runoillan kutsussa on minusta käytetty nykysuomen nasevaa ilmaisua eli Mullqvistia. Tämä Mullqvist -nimitys on hyvä kuvaamaan ja puhuttelemaan tiettyjä ihmisiä, Toivottavasti tämä blogisti ei ole mulkero eikä mullqvist. Useimmille mullqvisteille ei tosin kannata antaa suoraan rehellistä palautetta heidän tosiminästään.

Ennakkoluuloja lisää vai niistä eroon, Turkukuva
Lukija voi miettiä, lisääkö Luusalmen ja muiden hahmojen veistely ennakkoluuloja vai poistaako se niitä. Kirjassa puhutaan torin vieressä olevasta Ryssän kirkosta. Luultavasti tässä tarkoitetaan Turun ortodoksista kirkkoa. "Suomen ortodoksinen kirkko on toinen Suomen ns. kansallisista kirkoista", lähde täällä. Minusta venäläinen on venäläinen, eikä ole syytä käyttää mitään muuta termiä. Suomen ortodoksinen kirkko minusta kuuluu Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin, ei Moskovan patriarkaattiin. Suomen ortodoksisuuden juuret ovat minusta syvällä ja on itäistä perua, ihmettelin heittoa. Minusta Turussa ei puhuta Ryssän kirkosta vaan Ortodoksisesta kirkosta. Turussa asuu myös venäläisiä, jotka rakentavat koko Turkua ja ovat turkulaisia, siinä kuin muutkin. Ripaus suvaitsevaisuutta tarvitaan. Turkulainen asukas on parempi kuin Vares-dekkarit antavat ymmärtää. Kaikki eivät kisko alkoholia juottoloissa. Rahamies ei ole paha mies. Hirvensalossa jotkut asuvat hienosti ja hulppeasti, eivät kaikki, Hirvensalossa on asumisoikeustaloja, vuokra-asuntoja ja kerrostalojakin, eivätkä edes kaikki omakotitalot ole Pitkänsalmenrannassa.

Loppuratkaisu
Lopullinen ratkaisu on tosin jo liian tyypillinen Vareksissa, eli konna ei jää poliisin haaviin, vaan elimoidaan muuten. Monesti Vareksen romanssin poikaset päättyvät verisesti, muutenkin loppu on täysin samanlainen kuin eräissä muissa vareksissa.

****
Reijo Mäki (s. 1958) on nykyään Turussa asuva kauppakorkeakoulusta valmistunut omalla sarallaan tuottelias ja monien mielestä laadukas kirjailija. Analyysistäni huolimatta tai sen ansiosta voin vakuuttaa, että Reijo Mäki on omassa lajityypissään ja kirjailijalokerossaan minusta Suomen paras. Tietenkin kukin päättää, kuinka iso tämä ekologinen lokero on ja viitsiikö ostaa lukemista sieltä. Painosmääristä päätellen lokerosta kirjoja kuitenkin ostetaan.

*****
Kirsi on blogannut tämän kirjanurkassaan näin.
Ketjukolaaja blogissaan Tahaton lueskelija näin

Olen blogannut
Black Jackin ja Valkovenäläisen täällä
Suomen Villin Lännen -trilogian, jonka avausosa tämä oli, jälkimmäiset osat olen blogannut
Cowboyn täällä
Intiaanin täällä

Olen blogannut Reijo Mäen toiseksi uusimman
Tulivuoren näin.

Mäellä on myös Roivas-sarja, olen blogannut Kruunun vasikan TÄÄLLÄ ja Slussenin TÄÄLLÄ.

Luusalmen Siivellä eläjän näin.

torstai 3. syyskuuta 2015

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla



Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla, Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier, suomentaja Lotta Toivanen, WSOY 2015, sivumäärä 136.

Luin kirjan Turun kaupungin kirjaston lukusalissa, kuva teoskappaleesta, se on modianomaisesti häilyväinen ja hämärä, kuten tämä teos, mikä on positiivinen määritelmä Modianon teoksia, jotka tarkastelevat muistamisen ja unohtamisen utumaista rajapintaa. Tämän teoksen avausluvussa mainitaan:  "Menneisyys oli ajan myötä muuttunut läpikuultavaksi ... usvaharsoiksi, joka haihtui auringossa". Tässä tapauksessa hyvä, sillä kertojan lapsuusmuistot ovat kipeitä.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla -teoksen päähenkilö on kirjailija Jean Daragane, joka saa puhelinsoiton keskellä yötä. Hänen puhelinmuistionsa on löydetty. Gilles Ottolini tivaa kirjalija Daraganelta tietoja Guy Torstelista. Hänen mukanaan nainen oleva nainen Chantal Grippay ahdistelee myöhemminkin kirjailijaa Daraganea kertomaa tietonsa Ottolinille. Muistot ovat kipeitä, ettei niihin halua palata. Jean Daragane tekee kuitenkin taas matkan menneisyyteensä muutamaan eri tasoon, vastentahtoisesti. Kirjan nykyisyys on arvattavasti 2014, sillä edellisvuosi mainitaan 4.12.2012:ksi. Menneisyydessä tarkastellaan erästä kesää Jeanin lapsuudessa ja esikoiskirjansa Kesän pimeyden julkistamisen aikoja.

Gilles Ottolinikin on lukenut Daraganen esikoisteoksen ja haluaa tietää muistiossa olevasta Guy Torstelista, joka on myös mainittu kirjassa. Torstel linkittyy Jeanin vanhempiin...

Kesän pimeyteen Daragane ei ole kirjoittanut tositapahtumia kuin yhden, valokuvan ottamisen automaatilla, myöhemmin selviää, että väärennettyä passia varten, Modianon päähenkilö on taas muistelemassa tilannetta, jossa on haihduttava.

Miksi tällä kertaa on pakko poistua? Siitä kirja antaa epämääräisiä vihjeitä ja jokainen tekee omat päätelmänsä ja tiivistää usvasta totuuden pisaroita.

Voiko tämä olla sumun tiivistymä? (älä lue, jos haluat tehdä oman tulkinnan)
Tulkinta on tehty aika vähäisten viitteiden perusteella ja voi olla väärä, jotta en eksyisi tässä bloggauksessa.
Pikku-Jean asuu Annie Astrandin luona. Luultavasti Annie ei ole Jeanin äiti. Yöllä asunnossa rampataan. Anniesta on kiinnostunut siveyspoliisi. Onko tanssijan työpaikka bordelli? Annien mainitaan olleen vankilassa, ja pidätyshetki on määritetty 21.7.1952, jolloin hänen mukanaan on ollut kolme valokuvaa tuntemattomasta pojasta (Jeanista). Annie on vankilatuomion jälkeen vaihtanut etunimeään ja mennyt naimisiin ja Jean tapaa hänet nimellä Annie Vincent 15 vuotta varhaisempien tapausten jälkeen. Tekstissä mainitaan Colette Laurentin murha. Colette mainitaan Annien koulukaveriksi. Annie on pakenemassa. Annie ottaa Jeanin mukaan, ja Jeanilla on väärä passi. Annien rikos on tuskin kovinkaan törkeä, sillä hän matkustanee omalla nimellään? Vai onko hän tyhmä? Lapsen kanssa hän suuntaa Rivieralle. Annie puhuu Roomasta, mutta Rivieralla Annie haihtuu ja Jean jää yksin. Ainoa muisto Anniesta on lappu, jossa lukee osoite ja " Jotta et eksyisi näillä kulmilla".

Miksi muuten Jean ei halua puhua poliisin pelossa alussa Gilles Ottolinin kanssa? Jos tapahtumista on 60 vuotta (oletus, ajankohdat häilyvät, kuten muistotkin näissä modianoissa), kyse on varmasti muusta kuin pikkurikoksesta. Ottolinin löytämä puhelinmuistio on kadonnut Rivieralla, paikassa, jossa pikku-Jean on jäänyt yksin. Mitä iso-Jean siellä haahuilee?  Modianolaisten silhuttien pakkomielle on usein haahuilu.

Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla on taattua Modiano-laatua. Usvassa näkyy menneisyyden mörköjä, mutta onneksi intiaanikesän vieno tuuli hajottaa ajatusautereen pois.

Rita on blogannut kirjasta näin
Ulla näin.

******
Ranskalainen Patrick Modiano on syntynyt vuonna 1945 luultavasti, myös syntymävuosia 1947 ja 1942 on ollut kirjojen takakansissa. Modiano  on vuoden 2014 Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaja. Kadonneen korttelin takakannessa viitataan hänen lapsuuteensa. "Varmana voi ehkä pitää, että Modiano on juutalaista syntyperää, hänen äitinsä oli unkarilainen näyttelijätär, että hänen isänsä katosi omille teilleen ...", lukee kirjan sivukannessa. Nämä ovat Modianolle hyvin tyypillisiä kirjojen  teemoja. Kadonneen korttelin Dekkerin äiti oli varieteetanssija, ja isästä ei ollut mainintoja. Tässä kirjassa vanhemmista ei ollut tarkkaa kuvaa, mutta Annie Astrand, jonka luona Jean Daragane asuu, on töissä tanssijana, ehkä toimenkuvaan kuuluu muutakin, kun asuntoon tehdään etsintä ja bordelli mainitaan ja lisäksi Annie on ollut vankilassa.

Patrick Modianon 
Kehäbulevardit olen blogannut täällä
Hämärien puotien kujan täällä
Villa Tristen täällä
Kadonneen korttelin täällä.