sunnuntai 29. syyskuuta 2013

J M G le Clésio: Kaupunki nimeltä Onitsha



J M G le Clésio: Kaupunki nimeltä Onitsha, neljä osaa  sivumäärä 191, alkuteos Onitsha, 1991, suomentanut Annikki Suni, Sevenpokkari, 2008, toinen painos. Kirjassa neljä osaa: Pitkä matka, Onitsha, Aro Chuku sekä Kaukana Onitshasta.

Teos alkaa, kun toisella kymmenellä oleva poika Fintan lähtee 14.3.1948 Surabaya-laivalla äitinsä Maoun kanssa Ranskasta Afrikkaan Onitshan kaupunkiin isänsä luo. Pitkää matkaa kohti tuntematonta kuvataan kauniisti. Fintanin ensikosketus Afrikan mantereeseen on Dakarin öljyn ja maapähkinän löyhkän kyllästämä kaupunki, romanttiset haaveet rapautuvat lopullisesti perillä joen rannalla Onitshassa isänsä ventovieraan Geoffroy Allenin vuotavassa kodissa, täti oli jo Ranskassa kutsunut herraa "porco inglese -lempinimellä".  Mies ei ole ympäristössään sen enempää hullu kuin muutkaan, mutta pieksää valitettavasti poikaansa.

Sota on erottanut avioparin toisistaan miltei vuosikymmeneksi, eivätkä Fintan ja Maou sopeudu brittiläiseen siirtomaaetikettiin, jossa valkoiset seurustelevat vain keskenään, pelaavat bridgeä ja vakoilevat toisiaan. Maou "irtisanoutuu" seuraelämästä, ja kohtelee kunnioittavasti paikallisia, Fintan liikkuu paljasjaloin paljasjalkaisten mustien kanssa. Kerronta on kaihoisaa, luontoa sen ilmiöitä ja ihmisten suhteita kuvataan  Fintanin silmin. Onitsha on luonnoltaan upeaa. Paikalliset puhuvat omia kieliään tai "pidgin-englantia" eli pidginiä. Kerronta ensimmäisessä osassa varsinkin on hyvin kevyttä, ilmavaa ja kaihoisaa. Kirjan kansi kuvaa kerronnan tyyliä, katse on muistoissa, joita verhoaa kuuman kesäpäivän sateen jättämä usva, jonka läpi katsotaan valoa kohti. Muistoissa näkyy lapsen usko, unelmat ja kaiken uuden kokeminen.

ss 54-55
Fintan lähti kulkemaan polkuja, joita tuskin näki. Ennen Omerunjokea oli aukio ja siitä laskeuduttiin hiekkarantaan. Siellä lähiseudun naiset kävivät uimassa ja pesemässä pyykkiä. Bony oli näyttänyt paikan Fintanille. Se oli salainen paikka täynnä naurua ja laulua, missä pojat eivät voineet näyttäytyä tai saivat toruja tai selkäänsä....

Aamuisin keltainen ruohotasanko näytti äänettömältä. Polkuja ei näkynyt. Bony tunsi reitit ...

Bonyn kautta Fintan saa kokea siirtomaan luonnon ja siirtomaan luonne tulee koetuksi englantilaisen yhteisön kautta. Tässä on kirjan kahdenlainen rakenne. Fintan ja Maou kokevat sateen, tuulen, ukkosen, joen, ja paikallisen elämän, he heräävät rummutukseen, toisaalta he kuuluvat brittiyhteisöön, jonka järjestelmän mukaan eletään. Brittihallinto ei suvaitse siirtomaaetiketin rikkojia, se horjuttaa heidän mukaansa tasapainoa. Yhteisöön kuuluu Gerald Simpson, mies joka kaivauttaa uima-allastaan vankien avulla. Vangit ovat kahleissa  Maou protestoi kohtelua, joka ei muutu. Vangit alkavat kapinoida ja ammutaan, allas ei tule koskaan valmiiksi.
Kaikki on päättymässä, kuten omituinen talonsa leopardinnahoilla, valtaistuimilla ja muulla "sotasaaliilla" vuorannut poikamies Sabine Rodes (oikealta nimeltään Roderick Matthews, 42v) ennustaa. Sabine Rodes on myös sangen hyljeksitty, ja mainitaan hyvin kyyniseksi. Sabine Rodes aikoo jäädä maahan, kun Imperiumi on lopussa, ja hän haluaa nähdä, kun laiva uppoaa. Fintanin isä Geoffroy Allen kuten muutkin britit ovat töissä United Africa -nimisessä yrityksessä, joka vie tavaroita emämaahan. Geoffroy Allen irtisanotaan toimesta. Syyksi paljastuu Sabine Rodesin raportit. Hän on myös tiedustelu-upseeri. Rodesin perusteet ovat se, että Allenit eivät sovi siirtomaihin, käytöksellään he aikaansaavat liikehdintää, joiden ensimmäisiä uhreja he itse tulisivat olemaan.  Sabinen mukaan heidän "pitäisi nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, eikä sellaisina kuin tahtoisi niiden olevan. Me olemme siirtomaaherroja emme ihmiskunnan hyväntekijöitä".

Fintan, Geoffroy Allen ja Maou lähtevät Eurooppaan, Fintan asui Afrikassa vain runsaan vuoden ajan, mutta muistelee sitä vielä kahden vuosikymmenen jälkeen käytyään ankean sisäoppilaitoksen Englannissa ja toimii opettajana siellä ja kertoo lapsuudestaan pikkusiskolle, joka "syntyi" Onitshassa. Fintan palaa Onitshaan vuonna 1968, kun Nigeria on itsenäistynyt ja Biafraa yritetään synnyttää, mutta kaikki on murskaantumassa pommien alle.

Teoksessa mainitaan öljyetsijät, yritykset BP ja Gulf, mutta suurempi paino teoksessa on asioiden tuntemisella, myyteillä ja taikuudella. Bony, joka on alkuun Fintanin ystävä on "käärmemies" ja jonka veli ammuttiin Simpsonin altaaseen. Joella olevassa hylyssä asuu kuuromykkä arvoituksellinen nainen Oya, jota verrataan entisaikojen myyttiseen mustaan kuningattareen ja oraakkeliin, vaikka hän on tullut joelle Lagosista, missä on ollut yleisenä naisena. Aya on kaikkien hyljeksimä huolimatta kauneudestaan.  Hän "avioituu" Sabinen palvelijan Okawhon kanssa ja synnyttää pojan hylyssä Fintanin ollessa paikalla. Oya liittyy Geoffroy Allenin levottomiin ja toistuviin uniin. Allen on tutkinut myyttiä faraon aikaisen mustan kuningattaren valtakunnasta, joka on nyt aavikon keskellä. Luulen, että tämä on sama paikka, mitä Englantilainen potilas Almásy etsi, Allenin unissa vilistävät autiomaassa musta kuningatar, Ra, Horus ja Aton, kuten konsanaan Sinuhella. Allen lähtee etsimään myyttistä lähdettäkin, ja oraakkelin valtakuntaa, mutta kaikki päättyy horkkakohtauksiin.

Fintanin sieluun Onitsha jäi ikuisesti, hän muistelee varsinkin virtaa, myös Maou oppii Onitshasta hitauden.

***
Jean-Marie Gustavo Le Clésio voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2008.  Le Clésio on syntynyt 1940 Nizzassa, ja asunut Nigeriassa. Teoksen Fintan oli syntynyt 1936 Nizzassa, he (Maou ja Fintan) ovat paenneet Italiasta Ranskaan Marseilleen sota-aikana, josta he maaliskuussa 1948 lähtivät nykyiseen Nigeriaan. Englantilaisen wikipedian mukaan le Clesio olisi asunut Nigeriassa ja opiskellut Bristolissa, missä Fintan kirjassa asuu. Vertailtuani elämänkertaa vielä tarkemmin,  Kaupunki nimeltä Onitsha -teos  on vain omaelämäkerrallinen, vaikka yhtymäkohtia löytyykin.

Nigeria oli ennen brittiläinen siirtomaa, joka itsenäistyi 1.10.1960. Itä-Nigeriassa ollut Biafra julistautui itsenäiseksi, saarto ym. sisällissota tapahtui 1960-luvun lopulla (1967-1970).

Tämä on minun nobelistipostauksiani. Tätä kirjaa lienee avattu viisaampien voimin, joten pidättäydyn monilta huonoilta huomioiltani, ja kehotan itse lukemaan ja kokemaan.

Teoksissa siirtomaa-aihe taustalla 
Atlasperhonen
Myrskyn varjossa
Siintää Sargassomeri


Orjien vapautuminen on esillä teoksessa
Tuulen viemää

perjantai 27. syyskuuta 2013

Harry Potter - Legenda, Bob McCabe



Harry Potter - Legenda, Kirja Harry Potter-elokuvien tekijöiltä on 531-sivuinen kirja elokuvasarjan ideasta, elokuvien teosta, elokuvista, hahmoista, tavaroista ja kaikesta siihen liittyvästä, teoksessa on paljon kuvia, ja se lienee Harry Potter -fanien kirjahyllyllä, jos se vielä kestää. Teos on nimittäin varsin raskas - noin neljä kiloa.

Kirjan mukaan vuonna 1997 David Heyman etsi filmattavaa tarinaa. Hän tarttui Harry Potterin tarinaan. Heyman oli itsekin käynyt sisäoppilaitosta, joka taikuuden ohella on kirjasarjassa vahvasti esillä, onhan kirjat jaksotettu lukuvuosien mukaan. Potterin idea myytiin myös Warnerille, eli elokuva-ajatus on ollut jo hyvin varhain esillä. Alkuvaiheissa animaatiovaihtoehto hylättiin. Tuotantoa varten hankittiin paikka Leavesdenistä, missä oli tehty elokuvia jo aiemmin, mutta missä oli ollut alun alkaen Rolls Roycen "koti".

Elokuva on muuttanut monien fanien elämää. Useimmat ovat luultavasti lukeneet ensin kirjat ja katsoneet sitten filmit. Itse olen pohtinut jo ennen tämän kirjan lukemista, kuinka paljon filmisarja on muuttanut näyttelijöiden elämää, eniten tietenkin trion, Daniel Radcliffe (joka on muuten ennen pottereita esiintynyt David Copperfieldinä), Rupert Grint ja Emma Watson, kohtaloa, onko heistä kuuluisuuden ja vaurauden lisäksi tullut joidenkin silmissä Harry, Ron ja Hermione, toivottavasti ei. Kirjassa on kuvia heistä eri vaiheissa, hehän ovat kasvaneet yhdessä filmien mukana aikuiseksi.

Kirjassa on selitetty kuvausjärjestelyjä  vaiheittain, miten esimerkiksi tällipaju ja lentävä Anglia on luonnosteltu, tehty ja kuvattu. Kuva kirjasta on tarkoituksella epäselvä, oikeudet eivät ole tämän blogin, mutta kuva osoittakoon teoksen hienoutta, ulkoasu on siis tahallista huonoutta. 
Anglioita on ollut useita lähinnä ilman moottoria, ja osa autoista on sahattu tai muuten käsitelty. Jokainen ymmärtää, että auto ei oikeasti lennä, kuten ei näyttelijätkään. Huispaus on eräs Harry Potter kirjojen bravuureja, ja huispauksen kuvauksen ideaa on selitetty. Huispaus on luudilla tapahtuva jännittävä peli, joka kestoltaan muistuttaa englantilaisen yläluokan suosikkilajia krikettiä ja vauhdikkuudeltaan hevospooloa, mutta lisänä on etsijöiden kohteena oleva kultainen sieppi.

Kuva on taas tarkoituksella epäselvä, mutta siinä ilmenee kuvausidea, ensin kuvataan ja tausta on sininen, on pienoismallia ja digitaalista taustaa, joita yhdistellään. Likusteritie on myös tehty osin oikeista taloista, joita on digitaalisesti "monistettu", samoin kuin Huispauksen MM-kisojen telttakylä. Osa elokuvan hahmoista on digitaalisia, kuten eräs päähahmo  kotitonttu Dobby, jonka tilalla on kuvauksissa tennispallo, joskin osasta hahmoista on tehty myös malleja. Kultasieppi on tietysti täysin digitaalinen.

Kirjan avulla muistuu mieleen erilaisia välineitä: Kelmien kartta, ajatusseula, ajankääntäjä, lajitteluhattu (kuka ei voisi muistaa näitä), tai hahmoista Fawkes, thestralit, ankeuttajat , ...

Kuvottavia kuviakin on paljon. Eräs kuvottava hahmo on minusta Doris Pimento, jonka huone on "ihanaisen" pinkki, mutta Pimento  käyttäytyi kuin punkki.

Kirjassa on minulle harvinaisempia paikkoja kuten Sianpään pubi, vaakunoita on erilaisia, pukuja ...

Olen tunnustautunut Potterit lukeneeksi henkilöksi täällä.

Filmit olen katsonut, mutta vain osan 2 Salaisuuksien kammion elokuvateatterissa, loput olen katsonut DVD:ltä tai tv:stä.

tiistai 24. syyskuuta 2013

J.M Coetzee: Foe



J.M Coetzee: Foe, Otava 1987, 150 sivua, suomentanut Seppo Loponen, alkuteos Foe, 1986. Kirja on neliosainen.

Teoksen juoni tiivistetysti
Ensimmäisessä osassa Susan Barton, kirjan minäkertoja soutaa saarelle, vaikka teos alkaa "lopulta en jaksanut enää soutaa". Saarella elävät haaksirikkoutuneena Robinson CRUSO ja Perjantai, joka on musta, käännöksessä käytetään N-sanaa.

Cruso on Susan Bartonin kertoman mukaan aikaansaamaton nahjus, joka elää alkeellisissa oloissa, ja Perjantai on kielen katkaisun vuoksi mykkä. Cruso ei ole haalinut tavaraa itselleen, ei metsästä, eikä viljele, eikä ole uskonnollinen, hän vain rakentaa penkereitä, jos joku niitä joskus vaikka viljelisi. Pelastus tulee kolmikolle noin vuoden kuluttua. Laivamatkalla Barton väittää olevansa Cruson vaimo ja majoittautuu tämän hyttiin. Barton väittää tekstissään, että Robinson on maannut hänen kanssaan kerran saarella. Jo saarella Cruso oli sairaalloinen ja Cruso kuoleekin laivamatkalla, ja satamassa Barton yrittää myydä tarinaansa Foe -nimiselle kirjailijalle, joka joutuu velkavankeuteen.

Kakkososa kirjasta on Bartonin kirjeiden kirjoittamista poissa olevalle Foelle, kirjeet ovat päiväkirjanomaisia yksinpuheluita, monotonisia monologeja Arvoisalle herra Foelle, joissa Barton pohtii, miksi Perjantai ei puhu, ja miettii kuka vei Perjantain kielen. Susanin oletetussa tarinassa hän on lähtenyt laivamatkalle kaapatun tyttärensä perään ja oleskellut Bahiassa, josta poistunut laivalla, joka kaapattu, ja hän on päässyt soutuveneellä pois. (ei sitten realismin häivääkään !?!)

Kolmososa alkaa sanoin "Portaikko oli pimeä ja ankea", Susan Barton tapaa Foen, ainoa konkreettinen toimi osassa, mitä Foe tekee on, maata Susan Bartonin kanssa, loput lauseet ovat monimerkityksellistä* mosaiikkia. Romaanissa ei yhteenkään kysymykseen saada ainuttakaan vastausta. Kysymyksiä on siis tuhansittain, vastauksia on pyöreä nolla. Susanin tytär ja Bahian matkakin kyseenalaistetaan kuten romaanissa kyseenalaistetaan Crusoen saarella olo. Perjantain olemus on muutettu mustaksi kielettömäksi orjaksi. Foe tuo asuntoonsa nuoren naisen Amyn ja tekstissä väitetään, että hän on Bartonin tytär toisessa hahmossa, mistä Susan Barton toteaa "että vaikka uskonkin tyttäreni kaikonneen Brasilian ruohoaavikolle, niin yhtä hyvin hän on voinut asua menneen vuoden Englannissa ja on nyt hahmossa, josta en häntä tunnista". Tästä en tunnista tolkkua! Coetzee kuitenkin heittää vettä kiukaalle ... "Tarkastelkaamme pahinta pelkoamme, sitä että  meille tuntematon taikuri on loihtinut meidät maailmaan toiselta tasolta (jonka olemme unohtaneet), kuten sinä sanot mananneesi tyttäresi ja hänen kumppaninsa (mitä en ole tehnyt)". Löylyn lyömä tolkuttomuus jatkuu!

Neljäs osa alkaa kuten kolmososakin. "Portaikko oli pimeä ja ankea." Neljäs osa on vain runsaan neljän sivun mittainen pimeä ja ankea, ruumisiin kompastellaan, kenen, lukija  ei saa siihenkään tolkkua. Sitten tunnistamaton minä-kertoja näkee kyltin "Daniel Defoe, kirjailija" ja pian pulahdetaan veteen ja laivan hylkyyn, laivan hylyssä on lisää ruumiita... Lukija epäilee, että neljäs osa tapahtuu kolmesataa vuotta myöhemmin, lukija veikkaa nykyhetkeä, vaikka tolkuttomuus jatkuu.

Minusta nobelistilta huono romaani, vaikka takakansitekstissä hehkutetaan monitasoista ironiaa ja kuvitteellista lähtökohtaa. Kuvitteellinen lähtökohta lienee yksitasoista ironiaa, romaanithan ovat yleensä aina kuvitteellisia. Monitasoinen (* tai monimerkityksellinen) tarkoittaa omassa kirjoituksessani, että en ole ymmärtänyt romaania (tai ironiaa) millään tasolla, mutta luulen, että jonkun mielestä se on hienoa. Lukemisesta tulee olo, että kirjailija on laittanut romaaniinsa erivärisiä langanpätkiä, joita hän heiluttelee lukijan nenän edessä. Langan pätkää voi analysoida, mutta mitään se ei kerro kokonaisuudessa, koska yksittäiset langan pätkät muodostavat vain  pinon langanpätkiä. Esimerkiksi kirjassa on vertaus "Kirjaimet ovat sanan peilejä". Minusta eivät ole, esimerkiksi A-kirjain on varsin monessa sanassa. Kirjaimet ovat sanan muodostamisen kannalta vain apuvälineitä, kirjaimet muodostavat tavuja ja äänteitä ja tavut sanoja. Sana taas liittyy johonkin olioon, joka voi olla abstraktio tai konkreettinen. Olion peilikuva on enemmänkin sana, mutta kirjain se ei voi olla, eikä kirjain ole sanan peili tai peilikuva. Viisikirjaimisia sanoja on 28 potenssiin 5 eli (17 210 368 kpl), merkitys ja visio tulevat jostain muusta kuin kirjaimista, sanat muodostavat lauseita, lauseet tarinoita, merkitys ei synny siis kirjaimista, ne syntyvät tajunnassa monimutkaisemmin.

Kirjassa on muutama nasevakin huomio.
1. Todetaan, että kirjailija on tarinoiden varastaja. On puhetta, että tarinaa pitää parannella, eli pelkkä oleminen saarella ei riitä. Suomeksi sanottuna: toisten tarinat parastetaan.
2. Kieli ei ole ainoa, joka on ihmiselle ominaista, on myös kädet. Kielijuttu on minusta myös Irvingin Garpin maailmassa. Siinähän uhrilta leikataan kieli, mutta hän osaakin kirjoittaa.
3. Jonkin verran vapautta pohditaan. Perjantai ei voi olla vapaa, vaikka saisikin vapautuskirjan, sillä ympäröivä yhteisö ei hyväksy sitä tai ei kunnioita sen laillisuutta.
***
Romaanissa on yllättävän vähän viitteitä lopulta  Robinson Crusoe -romaaniin, joka on Daniel Defoen (n.1660 -1731) vuonna 1719 julkaisema.  Robinson Crusoesta olen blogannut ensin  ja toistamiseen. Coetzeen Foe-romaanin yksi ulottuvuus on, että Daniel Defoe oli syntyjään kauppiaan poika sukunimeltään FOE. Defoe on kuten romaanin Foe velkavankeudessa, mutta mikään kultakaivos Robinsonin ensimmäinen kertomus tuskin Defoelle oli, sillä hän kirjoitti niitä lisää. Tässähän viimeisessä luvussa Foe linkitetään kyltin kautta Defoeen. Coetzeen tekstissä toistuva sana on Flander, lieneekö tämä teleportti Moll Flandersiin, Defoen romaani sekin.

Defoen Robinson -tarina ei ole "totta", joten Coetzeen kirjan lähtökohta on minusta omituinen ja turha, eikä Foe-kirjalla lopulta ole mitään tekemistä Robinson Crusoen kanssa vaan Foen kanssa. Toisin oli romaani Robinson Crusoen kanssa, se kirjoitettiin vuonna 1719, ja perustui osittain (mutta vain osittain) Aleksander Selkirkin selviytymiseen autiolla saarella, Selkirkin seikkailut kestivät "vain" viitisen vuotta vuosina 1704-1709. Robinson oli saarella kuusinkertaisen ajan.

Robinson Crusoe syntyi Defoen romaanissa vuonna 1632, erinäisten seikkailuiden jälkeen Robinson perustaa plantaasin Brasiliaan, ja lähtee oppaaksi orjan hakumatkalle, jolla matkalla laiva haaksirikkoutuu ja Robinson joutuu yksin saarelle. Robinson on yksin saarella yli 20 vuotta tai koira ja kaksi kissaa selviävät ja Robinson kesyttää papukaijan ja koko saaressa oloaika on 28 vuotta. Myös papukaija mainitaan useasti, ja sillä oli jopa nimi Poll, papukaija oli myös Perjantain aikana, ja Robinson vie sen saarelta pois kuten myös Perjantain.

Toisin kun Coetzeen romaanissa Defoen Robinson ahkeroi saarella, pitää päiväkirjaa ja rukoilee ja viljelee maata toisin kuin Foe-irvikuvassa. Saarelle tulo jo paljastaa Defoen Robinsonin käytännöllisyyden, hän pelastaa kaiken laivasta, ja myös myöhemmin haaksirikkoutuvasta laivasta, ja lopussa hoitelee plantaasiasiansa kuntoon. Saaren omistusoikeus jää myöskin Robinsonille. Robinson toteaa jo saarelle tullessaan, että ”olin jo oppinut olemaan lannistumatta mistään

Defoen Robinson pelastaa alkuasukkaan, vasta aivan saarella olo ajan loppuosalla. Ihmisen hän ristii Perjantaiksi, koska Robinson on kaiken aikaa pitänyt almanakkaansa ajan tasalla. Toisin kuin Coetzeella Perjantai ei ole musta, Defoen Perjantai on kuvattu varsin vaaleaksi suoratukkaiseksi ja pieninenäiseksi ja on kuvattu älykkääksi ja mukautuvaksi. Defoen Perjantai oli tärkeä puhekumppani, ja käymällä Robinsonin ja Perjantain dialogeja läpi nähdään valistuksellinen asetelma, mitä ei tietenkään Foe romaanissa ole, koska Perjantain kieli on leikattu. Alkuperäinen Robinson pelastaa Perjantain kannibaalien käsistä. Valistusfilosofia on nähtävissä Perjantain paimentamisessa protestantiksi  ”otti ilomielin vastaan tiedon Jeesuksesta Kristuksesta”, ja ylipäätään miten Perjantaita opetetaan. Perjantai on kuuliainen palvelija, ja Robinson on "Master", ja Robinsonin on kuuliainen hyvin kasvatettu palvelija, joka on poisopetettu myös ihmislihan himostaan, sillä myös kannibalismia teoksessa käsitellään. Tätä samaa teemaa miettii Susan Barton Foessa, mutta ei pääse tässäkään kysymyksessä vastaukseen asti.

Alkuperäinen teos on varsin uskonnollinen, sillä Jumalasta Robinson paljon kirjoittaa. Kirja on kaikilta osin valistuksellinen siirtomaateos, jossa on vain miehinen näkökulma.

Analyysia Foesta
Toisin kuin Coetzeen romaanissa Robinson oli vain kerran sairas ja se oli saarella oloajan alussa, ja sairauden aikana hän kääntyi korkeampaan maaliin ja alkoi rukoilla. Defoen Robinson on -myönnetään- aina tarmokas ja itserakas, Coetzeen Cruso on murjottava ja saamaton nahjus, ovat siis vastakohtia.

Alkuperäisen romaanin suurin käännekohta on  toisen ihmisen jalanjäljen löytyminen hiekkarannalta. Robinson  näkee villin pelastamisesta untakin. Tätä alati rohkea Robinson hautoo asumuksessaan noin 500 päivää, ennen kuin muutaman villien vierailun jälkeen Robinson pelastaa Perjantain. Alkuperäisessä versiossa ymmärtää paremmin tunnekuohun, mikä Robinsonissa myllertää. Tähän viittaa Foe -teoksen kansikuva, joka on huono, sillä jalanjälkeä ei käsitellä millään tasolla Coetzeen teoksessa.

Defoen teoksen aikakäsitys on minusta hieman kummallinen, niin kauan kuin Robinson olikin (yksin) saarellaan, Robinson ei tutkinut koko saarta, kun hän havaitsee hiekassa ihmisen jalanjäljen, mutta aikakäsitystä se ei minusta avaa. Tähän Coetzee tarttuu, mutta päästää tästäkin irti. Aikakäsityksen muuttuminen voi johtua turtumuksesta, tai korkeamman johdatuksen hyväksymisestä.

Coetzee tuo naisen saarelle. Pohdin itsekin ykköspostauksessani, mitä olisi tapahtunut, jos jälki olisi ollutkin naisen (Chapter XI Finds print of man's foot on the sand), eikä siis miehen, jonka tekstistä tulkitsen, ja saarelle olisi tullutkin PerjanTAINA, siis nainen (her name's Frida not Friday). Naisen tuominen saarelle on ainoa uusi elementti, tosin nyt Coetzeen "tuoma" nainen on epäluotettava kertoja, Coetzeen Crusohan kuolee matkalla kotiin, ja nainen on karkotettu aiemmin ja valitti koko saarella oloaikansa omienkin kirjoitustensa mukaan. Kuinka luotettava on Bartonin "todistus". Coetzee kuvaama nainen Susan Barton on kahdesti "fyysisesti muusa", ja fyysisenä muusana olo on miltei ainoa konkretia, mikä ankkuroi Foe-teoksen reaalimaailmaan, mutta kategorisoi naisen fyysiseksi objektiksi.
*****
J.M Coetzee (s.1940) on eteläafrikkalainen Nobel-kirjailija, palkinnon hän sai vuonna 2003, hän on opettanut englantilaista kirjallisuutta ja ollut alan professorina Kapkaupungissa, joten hän on hyvin perillä Robinson Crusoe -romaanin kirjoitusprosessista. Monien Nobel-teosten tapaan tämä FOE on varsin raskas (ei rakas) lukukokemus, ja lopullista totuutta on vaikea nähdä, tuskin sitä onkaan.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän



Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, ilmestyi 2005, tämä painos on vuodelta 2010, Teos. Sivumäärä 398, neljä osaa ja Intro ja Encore. Kirjan kannessa viisisakarainen tähti ja valinnat 33 ja 45, kirja kertoo musiikista. 33 ja 45 lienevät äänilevyjen soittonopeuksia.

Juha Itkosen (s.1975) toinen romaani Anna minun rakastaa enemmän on laadukas luotaus poptähti Summer Maplen (Suvi Vaahtera) uraan, ja kuraan, mitä uran luonti sitten roiskii muiden päälle ja polttaa loppuun myös urautujaa. Teoksessa vuorottelevat entisen poikaystävän Antti Salokosken ja äidin Leena Vaahteran takaumat. Kolmannen levyn aikoihin Suvi saa tyttären Rosan, ja samaan aikaan myös isä kuolee. Nykyhetkessä amerikkalaistunut entinen hämeenlinnalainen Suvi Vaahtera aka Summer Maple on kokenut Mosambikissa "burn outin" ja "on kadonnut".

Suvi on tavallisen jääkiekkokaupungin keskiluokkaisen perheen ainoa lapsi, hän on halunnut kaiken ja saanut: lelut, harrastukset, näytelmien pääosat ja vaihto-opiskeluvuoden. Suvi haluaa aina olla paras ja on liian kilpailuhenkinen. Laman myötä perhe joutuu ahdinkoon, isä on ollut pankinjohtajana. Onneksi lukiosta on löytynyt tukeva tai tutiseva olkapää, joka kuuluu Antti Salokoski -nimiselle avioeroperheen lapselle, jonka kotona on kasapäin C-kasetteja ja vinyylejä. Suvi ja Antti aloittavat seksisuhteen, seurustelun ja perustavat The Black Lilies -nimisen nelihenkisen bändin. Suvin tavoite on kuitenkin korkeammalla, hän neuvottelee soolosopimuksen ensin kotimaahan ja sitten ulkomaille. Äiti ja varsinkin Antti oireilevat pahastikin Suvin nousua. Ensin hajoaa Antin bändi, sitten seurustelusuhde, ja lopuksi pää.

Juha Itkosen tarinan vienti on ajoin loisteliasta, kirjan keskivaiheilla minusta tarinat eivät limity ja ristiriita tarinoissa kasvaa, kaikella on kuitenkin "looginen selitys". Teoksessa Suvia vie eteenpäin silkka kunnianhimo, Antin motiiveja en kirjaa ja äiti-Leenaa piiskaa äidin side tyttäreen.

Teoksessa on kaksi ydintä. Ensimmäinen sisältyy Suvin haluun ja kykyyn vangita elävä perhonen käsiinsä ja pidellä sitä. Tämä tapahtuma tulee äidin takaumassa ja sitä käytetään vertauskuvauksellisesti teoksessa. Vertauksella voi tarkastella Suvin luovuutta, mutta myös ambitioita. Itse laajentaisin perspektiiviä. Mikä oikeus meillä on vangita perhonen elävänä, ja riskillä, että rutistamme sen hengiltä tai jo ennen kiinni saamista perhosen siivet rikkoutuvat? Toinen ydin on Antin kirjaama "minä olen Summer Maplen laulujen hän", joka pakkomielteen omaisesti ruokki hänen kirjoitusvimmaansa.

Kaksoisydin on kuorrutettu Leena-äidin muistelulla oman parisuhteen synnystä ja yhteisten juurten kasvattamisella (sama idea kuin myöhemmin Juha Tapion Kaksi puuta -biisissä) ja tuokiokuvia Suvin lapsuudesta, 1990-luvun karmivan laman kertaamista. Äiti kokee vahvasti myös Suvin ja Antin suhteen alun, tyttären itsenäistymisen ja omien juurten kasvattamisen. Suhteen kehittyminen nähdään Antin silmin kuten koko fyysinen parisuhde, - henkisellä tasolla ei minulle jäänyt tekstistä käteen mitään. Enemmän kerronnassa päivittyy musiikki, bänditreenit, ensimmäiset keikat, myöhemmin kakkua kuorrutetaan mielenterveysongelmilla, parisuhteella, urapyrkyryydellä, musiikin tekemisen hankaluuksilla, kiertuesekoiluilla ja fantasioilla, jotka eivät perustu tosiasioihin. Kirjassa on 1900-luvun lopun ajankuva tarttunut hyvinkin. Kirjan keskivaiheen on-off -suhde puuduttaa pahastikin eikä ole mitenkään uskottava, mutta mahdollistaa hypnoottisen lopun.

Anna minun rakastaa enemmän on hyvä romaani, jonka rakennelma osoittautuu osin tuulen tuvaksi osoittaen, onko mahdollista todella rakastaa ilman vastarakkautta fantasioiden itsensä toisen luo.

***
Kirjasta on pakko blogata lyhyesti, ettei pilaa toisten lukunautintoa, juonta ja asetelmaa ei voi avata enempää. Kirjaan on laitettu "lehtiartikkeleja", jotka peilaavat Suvia tai Summer Maplen uraa. Kirja osoittaa sooloutumisen ja uran luonnin hinnan, samalla se irvii yläkeskiluokan  ja "dinkku"-elämän (kaksi palkkaa kaksi aikuista) onttoja motiiveja ja samalla räiskii jääkiekkokaupungin ummehtunutta vettä. Minusta mitään parempaa ei osoitettu teoksessa tilalle.

Kirjan loppuratkaisu syö suurimman osan kirjan omakohtaisista havainnoista pois ja estää kunnon bloggauksen, juonipaljastuksia ei voi antaa. Kirjailija kuitenkin varoitti loppuratkaisusta monesti, enteet minusta ilmenivät liiankin selvästi limittymisongelmilla ja aikajanassa oli liikaa tapahtumia, eli itse arvasin, että kaikki ei ole niinkuin kerrotaan, eihän koskaan minäkerronta ole täysin objektiivista. Minua haittasi myös monet tarpeettomat musiikilliset viitteet ja Kunderan teoksesta Elämisen sietämätön keveys tuttu loru "Einmal ist Keinmal". Minulle riitti yksi lukukerta ja se on enemmän kuin ei yhtään lukukertaa.

Stalkkeriongelmaa ei ole juurikaan kirjoissa käsitelty, tässä käsitellään. Pasilan Stalkkeri-jaksossa Kyösti Pöysti kysyy stalkkeri Sami Rauniolta useasti "oikeasti vai hullujen maailmassa" ja se on miltei ainoita stalkkeri-analyyseja (missä ei mennä äärimmäisiin tekoihin), mitä olen nähnyt tai lukenut.

Anna minun rakastaa enemmän
- Oikeasti vai hullujen maailmassa?
Tässä teoksessa useammin hullujen maailmassa!

***
Katri on blogannut teoksesta blogissaan Le petite lectrice näin. hienosti.
Olen blogannut Itkosen teoksesta Hetken hohtava valo näin huonosti.
Tähän teokseen tuli "jatko-osa" Palatkaa perhoset, eli Antti Salokoski tekee kirjaa Kaliforniassa rokkareista, Suvi on noin nelikymppinen. Bloggaukseni täällä.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Georges Simenon: Maigret ja latvialainen



Georges Simenon: Maigret ja latvialainen  toinen painos, Otava, 19 lukua 198 sivua ja sisällys, alkuteos Pietr-le-Letton, 1931, ensimmäinen Maigret, suomentanut Osmo Mäkeläinen, 1969.

Liikkuvan polisin ensimmäisen komennuskunnan komisario Maigret on piippuineen Peter Latvialaisen jäljillä. Takaa-ajettavasta on tuntomerkit: 32 vuotta 169 cm, harjaviikset ja vaaleat hiukset. Komisario Maigret on tittelinsä mukaan liikkuva poliisi, koko ajan liikkeellä Peter Latvialaisen kannoilla, jota epäillään suurhuijariksi. Maigretin matka taittuu jalan, junalla ja muilla keinoin. Välin käydään vieraisilla naisten luona, välillä loistohotellissa, ja välin teatterissa.  Juoni on minusta varsin sekava, ja tapahtumien suhteet epäuskottavia, ihmisten perässä laukataan, intimiteettiä loukataan, vaikka mitään todisteita ei ole, eikä edes pidätysmääräystä, mutta kansikuvassa näkyvän piipun tarina on selkeä ja kuvaa takaa-ajon vaiheita hyvin.
Komisario veti piipusta savuja lyhyin nopein imaisuin... piippu oli kuin naulittu suupielessä ... päästämättä piippua sammumaan Maigret alkoi syödä ja juoda...Piippukin, joka oli taskussa oli kastunut - täyttäen pahantuulisena märkää piippuaan.. Komisario poltti piipullisen kädet taskussa, happamen näköisenä.... Hän poltti piippuaan lyhyin nopein vedoin. Komisario Maigret oli avannut ikkunan ja poltti lakkaamatta.

Kirjan keskivaiheilla Maigretia ammutaankin, ja hän lähtee sairaalan sijasta hotelliin, josta löytää työparinsa Torrencen tapettuna. Pienestä ampumahaavasta ei ole Maigretin pysäyttäjäksi, mutta piippu sammuu ja psykologinen peli latvialaista kohtaan alkaa, Maigret vilauttaa erään naisen kuvaa, ja huomauttaa irtoviiksistä, johan saa reaktoita Latvialaisessa aikaan. Tarinassa ei minusta ole juuri punaista lankaa, mutta lopussa tulee selventävä yhteenveto. Sitä ennen roistot ovat tehneet selvää toisistaan. Kun päärikollinen siemailee rommia Maigretin kanssa, ja polttaa tupakkaa, "latvialainen" tunnustaa ja selittää kaiken, ja lopulta päättää päivänsä.
***
Maigret ja latvialainen on minusta varsin asenteellinen, varsinkin naisia kohtaan. Anna Gorskinen etnistä taustaa tuodaan voimakkaasti esiin, vaikka se ei ole mitenkään olennaista. Maigret on "onnellisesti" naimisissa, ja rouva Maigret mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 67
-Eikö vaimoni ole soittanut?
-Kyllä hän soitti aamulla. Hänelle sanottiin, että te olette asialla.
Vaimo oli siihen tottunut. Maigret totesi voivansa palata kotiin vaimon rupeamatta kyselemään, hän tyytyisi tarjoamaan vain suudelman ja ryhtyisi kalistelemaan kattiloita täyttääkseen lautasen hyväntuoksuisella lihamuhennoksella ...
Lopussa rouva käyttää jopa puheenvuoron.
Ei todella ole iloa siitä, että on poliisimiehen vaimo ... kun jotakin tapahtuu kuulen siitä portinvartijalta...
Eli onko rouva Maigret vain hellan ääressä?
***
Minusta Maigret ja latvialainen on pitkän sarjan huono avausosa, ehkä muutamaa viimeistä lukua lukuunottamatta. Rikollinen tai rikolliset (ovat kaksosia) ovat itse asiassa virolaisia, eivätkä latvialaisia, nimeltään Peter ja Hans Johannson. Johannson on varsin ruotsalainen nimi, joskin siinä on kaksi n-kirjainta sukunimessä. Johannsonit ovat syntyneet Pihkovassa Venäjällä. Hans lukee eestiläistä lehteä Revaler Botea. Minusta varsin outo virolaisen lehden nimi, lehti, jota olisi voinut lukea Ranskassa. Juoni on siis hatara, Maigret vaan liikkuu epäillyn perässä, ja ruumiit kaatuvat eteen, ja lopulta tulee rikollisen spontaani tunnustus ja oman käden kautta rangaistus. Itse juttu ei kestä minkään näköistä kriittistä tarkastelua, mutta se ei Simenonia haitannut, hän julkaisi samana vuonna monta maigretia lisää, ja olen lukenut myöhemmistä muutamia ja blogannutkin, esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Maigret ja viinikauppiaan. Minusta se oli parempi itse asiassa varsin hyvä, eli jostain sarjan on kuitenkin alettava.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Knut Hamsun: Nälkä


Knut Hamsun: Nälkä, 1964, sivumäärä 169, suomentanut Viki Kärkkäinen, Wsoy Kolibri-sarjaa, alkuteos Sult. Tämä on Hamsunin esikoisteos, minämuotoista kerrontaa. Kirjan kansi on hyvä ja kuvaa hyvin kirjan sisältöä: kaulusköyhälistön miespuolinen olio on epätoivoinen, pää ja vatsa ovat sekaisin nälästä. Teos on jaettu neljään osaan ilman suurempaa syytä, mitään käännekohtia teoksessa ei ole, vaan se on kyynis-depressiivistä nälän, alakulon ja rahapulan kuvaamista. Kun laskut erääntyvät pantataan liivit, huinitaan kadulla ja kirjoitetaan artikkeleita, joita ei niiden sekavuuden vuoksi julkaista.

Nälkä on sekoittanut päähenkilön pään. Kirja tapahtuu "siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa". Minäkertoja ei ilmaise omaa nimeään, koulutustaan, ystäviään eikä sukulaisiaan. Kaveri on yksinäisyytensä tai nälkänsä vuoksi hullu, tai hän käyttäytyy kuin mielipuoli. Hän saa naurukohtauksia, kokee raivon tunteita,ja kaikenlaisia kummia mielenliikkeitä. Hänellä on yhden nuoren naisen kanssa järkevä keskustelu, mutta senkin hän pilaa käymällä tähän käsiksi. Voin suoraan tunnustaa, että näitä kyynis-depressiivisiä yksinpuheluja tai maanisia manifesteja, en voi sietää, mutta teos on silti loistava ja satakaksikymmentä vuotta sitten teoksen arvo oli näyttää ihmisen ahdinko. Myös nobelisti Herta Mullerin Hengityskeinu on minusta ansiokas nälän kuvaus. Nykykirjoissa on monta teemaa tai vivahteikkaampi juoni, tässä vain yksi, minusta tämän eväät riittäisivät myös pitkähköön novelliin, ei pienoisromaaniin. Sivumäärä 169 hieman valehtelee, sillä painoasu on erittäin tiivis, toisella ladonnalla tämä olisi ollut yli 200-sivuinen pokkari. Nälkä-teema on tosin erittäin hyvin kuvattu. Henkilön aliravitsemus ja syömättömyys aiheuttaa myös sen, että ruoka ei pysy sisällä, vaikka sitä olisikin. Monet anoreksian kuvaukset ovat olleet hieman samanlaisia.

Takakannen mukaan siinä on "huumoria, kauhukuvauksia, realistisia kuvia nuoren kirjailijan taistelusta". Huumori on todella kaukana, ainoastaan loppulause voi olla sitä "jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat kirkkaina joka kodista". Tässä on joko suuri ristiriita, kirjan kuluessa valot eivät todellakaan loistaneet kuvauksessa kertaakaan tai sitten tämä on sitä huumoria. Toinen hieman humoristinen hetki tai enemmän perverssi tilanne oli kohtaus, missä täyshoitolan emännän mies, näyttää avaimenreiästä päähenkilölle vaimonsa ja perämiehen "puuhat" ja nauraa tilannetta, koska emännän liikuntakyvytön isä on myös kammarissa katsomassa puuhia, jotka tapahtuvat ilman peittojen verhoilua. Minusta tilanne on lähinnä kuvottava, ei siis humoristinen. Tämä kohta ja myös kohtaus, jossa päähenkilö "lääppii  nuoren neidin rintoja" osoittaa Hamsunin tarkastelevan tilanteita naturalistisesti ilman vaatteiden tai sanojen verhoa, mikä on aikakausi huomioiden ehdoton hyve, mitään ei jää arvailujen varaan.

Nobelistin esikoisteos on kuvaus nälästä, oudoista ajatuksista, ja miehen kujanjuoksusta leipäpalan ja yösijan perässä. Kirja on lyhyydestään huolimatta lukukokemuksena varsin raskas jo aiheensakin perusteella.

***
Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotain. s.48   .... s.49 Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, ...

s.51 Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis pieni reikäleipä, jota voisi pureskella ... tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut...

***
Knut Hamsun (1859  -1952) on norjalainen kirjailija  ja Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaja vuonna 1920. Tämä teoksen perusteella Hamsunin tyyli on hieman samanlaista kuin Fjodor Dostojevskin, mutta naturalistisempaa.

torstai 12. syyskuuta 2013

John Steinbeck: Torstai on toivoa täynnä


John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, Tammi Kurki-kirjat, 1967 kolmas painos sivumäärä 283. Alkuteos Sweet Thursday, 1954, suomentanut Jouko Linturi, prologi ja 40 lyhyttä ja hauskaa lukua.

Teoksen kansikuva kertoo tunnelmasta paljon, miljöö on toisen maailmansodan jälkeinen unelias amerikkalainen kyläpahanen lähellä Tyynen valtameren rannalla. Cannery Row:n kylässä toiminut säilyketehdas on sulkenut ovensa, kiinalainen kauppias lähtenyt merille, kylän "älykkö" Tohtori on sota-aikana uittanut aivojaan spriissä, ja palaa rappeutuneeseen tutkimuslaboratorioonsa Lännen Biologiseen Laboratorioonsa. Kaupungissa tärkeitä paikkoja ovat  Ison Idan kapakka ja Faunan Karhulippu -niminen ilotalo sekä Lee Tshongin lahjoittama kiinteistö Palatsiruokala, eräs hylätty höyrypannu sekä Kultainen Unikko "ravintola" . Kaupungin asujaimistosta kannattaa mainita Mack, yksi päähenkilöistä, Hazel, josta horoskooppeihin hurahtanut Fauna ennustaa USA:n presidenttiä, hieman epärehellinen pikkuliikemies Josef ja Maria (on todella tämän niminen), ilotalon kokki Joe Elegant sekä uusin ilotyttö Suzy kaksikymmentäyksivuotias kovia kokenut tyttö.

Tohtori on kylän keskushahmo, ja hän ei ole enää entisellään. Mackin aloitteesta yritetään Tohtoria saada entiseen kuosiin, mukaan hän saa kyläläisiä, ja järjestetään arpajaiset, joiden tarkoituksena on myydä arpoja, ja Tohtori voittaisi pääpalkinnon. Fauna on havainnut Suzyn liian sentimentaaliksi ja äkkipikaiseksi toimimaan porttona ja antaa tälle ohjeita elämän varrelle ja kehoittaa häntä lounaalle Tohtorin kanssa. Tohtori on hyvin kiinnostunut laboratoriostaan, ja meritähdistä, mustekaloista "joita" jalostaa ja myy ehkä elävänäkin, mutta erilaisin kehitysastein, ja yrittää kirjoittaa tutkielmaa. Suzyn ja Tohtorin välillä kipinöi. Toiveikasta torstaita seuraa monta kehnoa keskiviikkoa, ennenkuin palaset loksahtavat kohdalleen, ja Hazelilla on onnelliseen loppuun iso rooli, vaikka teoksen aikana hänestä ei presidenttiä tulekaan. Hazelin haave esiintyä satuprinssinä sen sijaan toteutuu Palatsiruokalan "kihlajaisissa".

Juonen ja tarkoituksena on saattaa siis Tohtori ja Suzy yhteen, mutta kirja on Steinbeckin letkeää kuvausta uneliaasta kaupungista ja monista sen humoristisista tavoista ja tapahtumista, välillä päivitetään naapurikaupunkien kummallisuuksia. Pohjimmiltaan on kysymys humaanista ymmärtämisestä ja yhteen hiileen puhaltamisesta ja elämästä. Kerronta sisältää myötäsukaista ironiaa, ja teräviä havaintoja. Ihmiset ovat kuvattu aitoina, ja turhaan moralisoimatta. Ilotalon toiminnan tarkoitus ja moraalinen perusta avataan jo ensimmäisessä Suzyn ja Tohtorin välisessä keskustelussa. Steinbeck ei siis moralisoi, hän esittää kaiken ironisessa mutta oikeassa valossa. Steinbeck irvii myös naisia, jotka menevät rikkaiden miesten kanssa naimisiin ja tulevat tekstin mukaan heti allergisiksi tiskivedelle. Monta muuta vaivaa ilmestyy, ja rikkaat miehet ovatkin potilaiden kanssa naimisissa, joita voi parantaa erilaisin kalliiden valohoitojen avulla ja "lääkesekoituksin". Kirjaa voi joku moittia sovinistiseksi, mutta myös miehet esitetään yhtä lailla raadollisiksi. Kirjan suurimmat sankarit ovat minusta naisia eli Suzy ja Fauna. Fauna ilotalon emäntä on ollut lähetyssaarnaajana, ja teräs- ja kemikaalitehtailijana, pitää tytöille käytöskoulua, ja opettaa esim. kaikki erilaiset haarukat (osteri-, kala- salaattihaarukka ...), haarukoita on lukematon määrä. Hänen ohjeensa pätevät yleisemminkin: jos pystyy muu, pystyn minäkin, olet tärkeä ja ainutlaatuinen, älä peittele aitoa uteliasuuttasi, äläkä ole tietävinäsi enemmän kuin tiedät, muista, että suora kysymys ei loukkaa.

Pienen, mutta äärimmäisen tärkeän hetken sankarina ja tapahtumien jouduttaja on "luuserimies" Hazel, joka näin lunastaa paikkansa yhteisön tukipilarina.

Minusta Torstai on toivoa täynnä -teoksen kerronta muistuttaa hieman John Irvingin tekstiä mahtavien henkilögallerian ja lukuisten tapahtumien vuoksi, myös juonen kuljetuksessa on samankaltaisuutta. Minusta Steinbeck on tässä tyylilajissa parempi, ehkä vain siksi, että suurimmat rönsyt on leikattu pois, eikä Steinbeck käsittele kovinkaan arkoja aiheita.

Kirja on on hyvin kesäinen ja hyvin elävä.

***

Onko teos sitten ilkeä? Päättele itse ykkössivun tekstin perusteella
"Säilyketehtaat sotivat kumouttamalla kalansuojelukiintiöt ja kiskomalla merestä kaiken, minkä kiinni saivat. Isänmaallisuus niillä yllykkeenä oli, mutta ei se kala siitä takaisin tullut. Sardiinien oli käynyt samalla laillakuin Alicen ostereiden: "He söivät jokaisen". Tämä jalo kannustin kaatoi kaikki metsät Lännestä ja pumppaa parhaillaan Kalifornian maaperästä ilmoille vettä nopeammin kuin sade ennättää sitä takaisin valuttaa ..."

***
John Steinbeck (1902 - 1968) on amerikkainen Nobel-voittaja, ja voittovuosi oli 1962. Aivan mahtavaa sanankäyttöä ja lempeää hyväntahtoista ironiaa nobelistilta. Kirjassa latkitaan monesti Vanhaa Tenniskenkää, tämän "vitsin" tajuaminen kesti minulta noin 80 sivua, pitkät piuhat kun omistan, ja huonon viskisivistyksen. Kyseessä on tietysti OLD TENNESSEE, joka ehkä on vääntynyt muotoon OLD TENNIS SHOE, joka on kääntynyt sitten vanhaksi tenniskengäksi. Kirjan prologissa Mack kritisoi teosta Hyvien ihmisten juhlat, joka on niin ikään kirjailijan itsensä rustaama teos.

Steinbeckin teoksista olen blogannut
Oikutteleva bussi
Helmi
Ystävyyden talo

tiistai 10. syyskuuta 2013

Freeman Wills Crofts: Kuin varas yöllä


Freeman Wills Crofts: Kuin varas yöllä, WSOY, 1958 neljäs painos, Riksin sarja n:o 6. Dekkarin sivumäärä on 295, suomentanut Heikki Seppälä, alkuteos Sudden death, kirjan sisäkannessa lukee tekijän nimi muodossa Grofts,

Kuin varas yöllä alkaa Anne Day saadessa pestin Ashbridgeen  asianajaja Severus Grinsmeadin palvelukseen emännöitsijäksi ja pitämään "vainoharhaiselle" rouvalle Sybil Grinsmeadille seuraa. Talossa on kotiopettajatar Edith Cheame, keittäjänä rouva Meakin, puutarhuri Hersey, ja palvelijoita. Anne Day on itse orpo, joka on kituutellut Lontoossa pienen elinkorkonsa ja vähäisten työtulojen varassa. Grinsmead maksaa 28-vuotiaalle Annelle paljon jopa 120£ vuodessa. Hiljalleen Anne havaitsee merkkejä, että kaikki ei ole kunnossa. Puolisoilla on omat makuuhuoneet ja rouvalla on sähkösalpa ovessa, miehellä tuntuu olevan suhde "tilapäiväisleski" Irene Holt-Lancingin kanssa, vaikka perheessä on kuusi- ja viisivuotiaat tyttö ja poika. Irenen mies on merikapteeni, tilapäisleski on termi, jota kirjassa käytetään. Ilmapiiri kiristyy edelleen, kun anoppi tulee vierailulle, ja Holt-Lancing, ja eräitä muita, ja bridgeä pelataan. Hermostunut emäntä bridgeillanistujaisten jälkeen lääkitsee itseään unilääkkeellä ja menee nukkumaan viimeisen kerran. Huone on lukittu sähkösalvalla, Anne tuntee aamulla kaasun hajun, mutta kun ovi saadaan murretuksi auki, on jo liian myöhäistä.  Tohtorikin "yritti vielä keinotekoista hengitystä", mutta turhaan. Kun poliisi saapuu huomataan, että ikkunat, jotka normaalisti ovat auki, ovat nyt kiinni. Kuolemansyyn tutkimuksen vetää herra Smallpiece, mutta kuolema julistetaan luonnolliseksi.

Epäilysten herätessä Scotlandin Yardin tarkastaja herra Joseph French tulee paikalle tekemään lisätutkimuksia ja kuulemisia. French on perinpohjainen herrasmies, joka tekee teknisiä tutkimuksia kaasuverkoston salaisuuksien selvittämisessä. Hän havaitsee, että ulkopuolelta nyörillä, vieterein ja suuttimet tukkimalla saadaan kaasu virtaamaan jos halutaan, hän testaa itse teoriaa ja toteaa tempun tepsivän. Kun vielä rouvan sormenjäljet viittavat kaasuhanan sulkemiseen ei avaamisen, on murhatutkinta virallisesti alkanut.  French selvittää myös vietereiden ostajia, ja kaikenlaisten juorujen totuuspohjan. Seuraavaksi tapahtuu pääepäillyn "itsemurha" käsiaseella suljetussa huoneessa. Frenchin pitää selvittää kaksi lukitun huoneen mysteeriä ennen kuin kaksoismurhaaja on selvillä. Monta piipullista on palanut, ennen kuin French keksii miksi ja kuka, lopulta miten oli helpoin selvittää.
***
Vaikka dekkari alkoi Anne Dayn elämäntarinalla, ja pohjustus rikokseen oli pitkähkö, itse rikokset ja syyllinen olivat sangen yllättäviä ja kirja viihdyttävä ja jännittävä. French edustaa perinpohjaista sivistynyttä tutkijaa, joka etenee loogisesti ja määrätietoisesti kohti ratkaisua. Dekkari on jaettu viiteen osaan, jotka ovat joko Anne Dayn silmin nähtynä tai poliisitarkastaja Frenchin silmin. Anne Day tajuaa lopulta kuka on murhaaja ja miksi, ja toiseen murhaan myös miten. French ennättää onneksi loppuselvittelyihin.

Juoni jakaantuu alkulämmittelyyn, rikoksiin ja sen selviämiseen, jonka yhteydessä käydään mittelö mielenvikaisen murhaajan kanssa. Kirja kirjoitusajankohtaansa nähden varsin moderni, rouva Grinsmead ehdottaa Annelle golfin pelaamista vapaa-aikana läheisellä klubilla, ja avioerosta puhutaan eräänä mahdollisuutena ratkaista avio-ongelma.

Pidin kokonaisuudessaan Croftsin tyylistä, aiemmin olen lukenut Croftsia täällä, ja 30.10 olen ohjelmoinut bloggauksen Croftsin dekkarista Kiristäjä, jossa on tarkastaja French pääosissa.
****

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Rudyard Kipling: Kim, koko maailman ystävä


Rudyard Kipling: Kim, koko maailman ystävä, 2009 Delfiini kirjat, Käännös Tuikku Ljungberg. Kansi ja taitto Lauri Hautamäki, 15 lukua, sivumäärä 315. Alkuperäinen teos 1901.

Kim, koko maailman ystävä on teos, joka on varsin ennalta arvaamaton, mutta monilta osin se on opettavainen ja kiinnostava. Se on julkaistu vuosina 1900-1901 jatkokertomuksena lehdissä, ja se minusta heijastuu kerrontaan: teoksessa on paljon kertausta luvuittain ja välillä punainen lanka miltei katkeaa. Toisaalta jokainen luku on tavallaan eri tarinaa, mutta sisältää siirtymän seuraavan "aiheeseen". Teos on kuitenkin minusta liian hajanainen ja sisältää kolme erilaista juonta: Kimin kasvutarinan hieman yli kuusitoistavuotiaaksi asti, erään pyhän miehen eli laman (kirjoitusasu teoksen mukainen kuten myös seuraavankin) Nuolen Virran etsinnän sekä brittiläisen vakoilupelin Intiassa.

Kim on eurooppalaisten vanhempien orpo katulapsi Intiassa. Hänen isänsä Kimball O'Hara palveli irlantilaisessa Maverics-rykmentissä, Kimin isä ja hänen silloinen naisystävänsä kuolevat oopiumin polton seurauksiin ja Kim jää selviytymään yksin Intian kaduille, hänestä kehittyy kulttuurien keskellä selviytyvä älykäs poika, joka kohtaa teoksen alussa Teshoo laman, jonka oppipojaksi eli chelaksi hän ryhtyy, sekä Mahbub Alin, joka on afgaanitaustainen hevoskauppias ja salaisten tietojen välittäjä ja eräs vakoilupeliin osallistuva. Myöhemmin Kim kohtaa vielä vakoilutoimintaa organisoivat ja toteuttavat eversti Creightonin, joka on brittiupseeri, Lurgan Sahibin, joka kouluttaa Kimiä sekä bengalilaisen Hurren Babun, joka niinikään vakoilee. Lisäksi on joukko sivuhenkilöitä, joista tärkein on vanha nainen "shahiba". Tarina alkaa Lahoresta, kuljetaan Hindustaniassa ja käydään myös Himalajalla.

Edellä olevasta voisi päätellä, että vakoilutoiminta olisi päällimmäisenä teoksessa. Se on kyllä mukana, koska matkamiehet kuljettavat ja välittävät viestejä, mutta Kimin suhteet muihin ja Nuolen Virran etsintä ovat tärkeämpiä teemoja. Kirjassa on paljon keskusteluja, jossa Kim puhuu joko laman tai Mahbubin kanssa, tai sitten on kolme keskustelijaa kuten Mahbub, Kim ja Creighton.

Kirja on siinä mielessä hyvä kuvaus aasialaisesta elämästä, ettei se ole niin suoraviivaisen lineaarinen kuin eurooppalaiset kirjat. Kim lähtee taipaleelle laman kanssa, joka etsii Virtaa, joka parantaa. Sitä kuinka valaistunut lama on alussa, en osaa arvioida, mutta luultavasti hän ei ole kovinkaan pitkällä valaistumisen tiellä. Hän esimerkiksi etsii Virtaa minusta aktiivisesti "Entä minun parantava virtani   ... kun löydän se valaistuminen on väistämätön", myöhemmin hän minusta hyväksyy, että Virta löytyy. Kirjan alussa hän kertoo, että aion vapauttaa itseni olevaisuuden pyörästä  aion katkaista omat kahleeni. Minusta loppuosassa kirjaa selviää, että kahleet katkeavat ei tarvitse katkaista, kun lakkaa haluamasta? Alussa lama ja Kim majoittuvat ja tätä kummastelin  mieheni serkun pikkuveljen luo (eikö hän ole myös serkku?) ja minusta tekstistä ilmenee, että lama on riippuvuuden vallassa "Siemaiskaa hieman lämmintä maitoa  ... Kim lääkinnyt oopiumin käyttäjiä   .. pappi oli tuhlannut oopiumia mieheen, jolla ei ollut mukanaan lainkaan rahaa" siksi jäähyväiset olivat kylmät ja etäiset), ja saa päättelemään, että lama ei ole vapaa. Lama piirtää olevaisuuden pyörän ja tutkii sitä, ymmärtää sen. Kirjan alkuosassa hän nuuskaa, loppuosassa mietiskelee ja paastoaa ja ...

Kirjan alussa Mahbub käskee laman mukaan lähtevän Kimin välittää tiedot "valkoisen oriin sukutaulusta", eli kysymyksessä on koodikieltä. Matka taittuu laman kanssa keskellä brittiläistä Intiaa. Tiedot aikaansaavat pienen rangaistusretken paikallisia juonijoita vastaan. Lama nimeää Kimin koko maailman ystäväksi ja kokee että hänet on lähetetty auttamaan Virran etsinnöissä. Kim hankkikin kerjäämällä ja kekseliäisyydellään hänelle ja lamalle ruokaa ja junakuljetuksia. Kimin tie vie kuitenkin enteiden mukaan isän rykmenttiin "isä sanoi että löytäisin punaisen härän niityltä" rykmentin lipussa  on punainen härkä. Rykmentistä Kim lähetetään kolmeksi vuodeksi sahibien kouluun, kouluajasta ei kerrota juuri lainkaan. Kim on sahib, eli valkoinen, mutta hän osaa urdua ja muita paikallisia kieliä ja osaa sulautua paikallisväestöön tummentaen ihonsa ja pukeutuen esimerkiksi alemman kastin asuun. Lama maksaa Kimin koulun, rykmentissä eversti Creighton pestaa Kimin välittämään tietoja. Kim on Lurganin koulutuksessa, erityisesti Kimin muistia, havaintojen tekemistä ja mielenhallintaa kehitetään. Lurgan tekee illuusiotemppuja ja Kim on ensimmäinen joka pystyy näkemään illuusion oikein, ja tekee sen toistelemalla englanniksi kertotaulua. Suuressa pelissä, joka on kirjan mukaan vaarallista ja on vain miehille on monta koodimiestä. Vakoilusta kertominen vaikuttaa nykyisin varsin lapselliselta, mutta on varmasti ollut tuolloin jännittävää. Agentti E23 kertoo Kimille "me peliin osallistuvat olemme täysin suojattomia". Varsin neuroottinen E23 nieleekin oopiumpillerin, joka hänen mukaansa "auttaa nälkään, pelkoon ja viluun"...pian hän toteaakin "olen saanut rohkeuteni takaisin".

Kim välittääkin ainakin kolme kertaa erilaisia tietoja, tärkeimmät liittyvät paikallisiin juonitteluihin venäläisten tutkimukseen alueen pohjoisosassa. Asian eettistä puolta ei minusta juuri avata. Vakoilutoiminnan juoni ei näyttäydy näin suoraan, itse asiassa luvut pitää lukea varsin tarkasti, jotta pysyy kärryillä.

Kirjassa oli paljon huomioita eri uskonnoista ja väestöryhmistä. Blogisääntöjen vuoksi koetan mahdollisimman vähän kommentoida uskontoja ja etnisiä ryhmiä. Kimiä voi pitää miltei paikallisena "hän kohteli Kimiä vertaisenaan nimittäin aasialaisena". Englantilaisten erot nousevat joitain kertoja esille. Esimerkiksi englantilaisilla tuntuu oleman patenttilääke järkytykseen "antakaa hänelle lasi sherryä" eikä "valkoiselle miehelle ei kannata puhua ennen kuin on syönyt".

Iästä myös puhutaan sen tuomasta edusta ja haitasta
Isoäidit osaavat erään kommentin mukaan hoitaa lapsia paremmin kuin äidit, "äideillä ei ole hallussaan meidän ikäpolven viisautta" samainen lama on aiemmin todennut, että "vanhat ihmiset ovat lapsen kaltaisia, jos he haluavat jotain, se pitää saada heti tai he murjottavat tai parkuvat" eli kumpi olikaan nyt parempi?

Ilman suurempia kommentointeja totean, että seuraavat lainaukset ovat suoraan teoksesta.
Tuollainen voima on todellisuudessa heikkoutta

Rikkovat kaikkia muitakin hyvän elämän ohjeita vastaan. Täälläkin istutaan vieri vieressä kaikenrotuisten ihmisten ja kastien edustajien kanssa

Hän on kaltaisemme kiinni olevaisuuden pyörässä

Avioliitto ja lasten saaminen ovat sumentaneet totuuden valon ... putoavatko lapset taivaalta sinun kotiseudullaSI. (edit 24.10.13 katso kommentit).

Kaikki haluaminen on syntiä ... paitsi hyvän tekeminen

***
Muistipeli Kim on peräisin tästä teoksesta. Osana koulutusta Lurgan Sahib kehittää Kimin muistia ja havaintokykyä. Kim joutuu painamaan mieleen erilaisia jalokiviä, jotka peitetään, pelistä on teoksessa monia muunnelmia. Olen itsekin pelannut sitä partioaikana. Partiopoika-aikoina luin myös Kiplingin Meren urhoja, joka on varsin kasvattava teos, ja pätee monilta osiltaan vieläkin, siinä miljönäärin hemmoteltu lapsi putoaa valtamerilaivasta ja joutuu kalastaja-alukselle, jossa työ ja kapteeni miehistävät hänet isän hyväksymiin mittoihin. Viidakkokirja lienee Kiplingin tunnetuin teos.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

J.M Barrie: Peter Pan

J.M Barrien Peter Pan, 1978 Otava, 116 sivua 10 lukua . Tämä on lyhennelmä, sillä teos on on englanniksi Gutenbergissä nimellä Peter Pan and Wendy ja myös muodossa Peter Pan,  siinä on 17 lukua ja alkaa sanoin: "All children, except one, grow up". Kuvan teos alkaa suomeksi vasta toisesta kappaleesta, jossa puhutaan perheen asuvan talossa numero 14 ja esitellään Darlingin lapset: Wendy 9v, John 7 v sekä Michael 4 v. Olen nähnyt kirjasta toisenkin suomennoksen, jossa lapsien nimet ovat Leena, Jukka ja Mikko, minusta sekään teos ei sisällä kaikkea gutenbergin aineistoa.

Juoni on varsin yksinkertainen. Perheen nimi englanniksi on siis Darling ja tyttö on Wendy  ja pojat ovat John ja Michael. Peter Pan, joka on talossa Helinä-keijun kanssa, pyytää Wendyä mukaansa Mikä-Mikä maahan, jonne päästään lentämällä keijupölyn avulla ja sehän on "Second to the right, and straight on till morning."  Mukaan lähtevät myös perheen pojat. Mikä-Mikä-Maa on saari, jossa on  merirosvoja, petoja. merenneitoja, punanahkoja (redskins) ja kadonneita poikia. Useimmat ryhmät ajavat toisiaan takaa murhanhimoisina. Helinä yrittää hankkiutua eroon Wendystä kateuden vuoksi, ja saa pojat ampumaan nuolella lentävää Wendyä, joka putoaa, mutta ei kuole, sillä Peter Panin antama nappi pelastaa hänet. Saarella käydään yhteenottoja, ja lopullinen välienselvittely on merirosvolaivalla, jonne saapuu myös herätyskelloa vatsassaan kantava Kapteeni Koukun makuun päässyt krokotiili. Lopuksi kadonneet pojat ja Darlingin lapset palaavat koti-Englantiin.

Barrien Peter Pan -teoksen on tunnetuin teema on "Poika, joka ei halua kasvaa aikuiseksi".
Perheen lastenvahti (tai heidän koiransa) Nana on napannut Peterin varjon. Kun varjon uudelleen kiinnitys ei onnistu, Peter Pan alkaa itkeä "he sat on the floor and cried". Peter on lapsi, ja lapseksi jää, ja haluaa jäädä: "minä en halua kasvaa, tulla aikuiseksi. Minä haluan olla pikkupoika ja pitää hauskaa". Varjon kiinnitys ei ole hauskaa, joten Wendy ompelee sen. Wendy tulee äidiksi, siis aikuiseksi saarelle. Peter perustelee omaa karkaamistaan, sillä, että hänen vanhempansa puhuvat, mitä Peteristä tulee isona. Peter on nähnyt myöhemmin,  että hänen vanhempansa ovat hankkineet uuden lapsen "hänen" huoneeseensa.

Aikuisuuden teemaan helposti linkittyy äitiys, joka saarella ei ole biologista. Äidin malli on Mikä-Mikä-Maassa ja Englannissa samanlainen. Äiti on kotona, parsii vaatteita, kokkaa, lukee iltasatuja ja peittelee lapset. Kapteeni Koukun mielestä pojat syövät myrkytetyn kakun, sillä heillä ei ole äitiä varoittamasta kakun epäterveellisyydestä. Kaksoset ilmoittavat Wendylle, että "olemme nyt sinun lapsiasi". Lopussa kadonneet pojat kasvavat kuitenkin Englannissa, ja usea menee toimistoon aikuisena kantaen laukkua ja sateenvarjoa. Hoikka nai ladyn, joten hänestä tuli lordi. Pojat kasvavat siis miehiksi, aikuisiksi. Merirosvotkin olisivat halunneet Wendystä äidin, mutta Englannissa Wendy menee aikanaan naimisiin ja saa kokea oikean biologisen äitiyden. Aikuisuuteen kuuluu vastuunotto ja omien tarpeiden siirtäminen myöhemmäksi. Lapsena pidin tästä sadusta, vaikka nyt Peter Pan tuntuu lähinnä häiriintyneeltä räkänokalta, silloin hän oli SANKARI. Ehkä lapsena aikuisuuden näkee myös turhana pingottamisena ja nipotuksena, aikuisena ymmärtää vastuun viitan raskauden, lapsena luulee, että Peter Panin malli voisi toimia, aikuisena ymmärtää, että sadussa on sadun säännöt.

Teos alkaa siis sanoin "All children, except one, grow up", adult -sanaa tosin käytetään vain kerran, sen sijaan grow / grow up ilmaisua käytetään 34 kertaa, sana mother  on tekstissä 121 kertaa, kun father sana esiintyy 48 kertaa, child/children -termi on tekstissä 112 kertaa. Aikuiseksi kasvaminen on luonnollista, jota myös kuolemakin on. Äidin kuolema ilmoitetaankin varsin lakonisesti "Mrs Darling was now dead and forgotten" ja myös Nanasta "She died of old age". Peter säilyy ikinuorena, sillä Wendyn tytär piipahtaa Peterin luona: Peter comes for Margaret and takes her to the Neverland, where she tells him stories about himself, to which he listens eagerly. When Margaret grows up she will have a daughter, who is to be Peter's mother in turn; and thus it will go on, so long as children are gay and innocent and heartless. Tapahtumien tiimellyksessä ei ole näin iloista. Peter puhuu tappamistaan tuhansista merirosvoista. Helinä yrittää murhauttaa Wendyä, joka murhayritys kommentoidaan näin "You are too late, he cried proudly, I have shot the Wendy. Peter will be so pleased with me". Tiikerinlilja yritetään hukuttaa nousuveteen. Lasten saduksi paljon tappamista. Toisaalta  teos oli  sarkastisen hauska. Sarkasmi kohdistuu perheen isään, joka majoittuu lasten poissaollessa koirankoppiin ja  perheenpää onkin varsin avuton, kuin pikkuvauva.
***
Teos on yli satavuotta vanha. Skotti James Matthew Barrie (1860 - 1937) kirjoitti näytelmän jo vuonna 1902 ja vajaata kymmentä vuotta myöhemmin kirjana. Olen nähnyt myös Disneyn vastaavan filmin, joka on tehty jo vuonna 1953, ja lasten nimet on käännetty Leena, Jukka ja Mikko (Kultanen). Peter Panin lukukokemusta suomeksi haittaa nimisekaannusta enemmän se, että monissa painoksissa on eri tekstit, eli on jätetty jotain pois ja käännöksissä on otetty vapauksia. Tässä kirjassa esimerkiksi kohta, missä mainitaan, että Hoikka on lordi. Alkutekstistä ilmenee, että lordin arvo tulee naimiskaupan tuloksena, mutta tässä laitoksessa todetaan Hoikan olevan isona lordi. Lasten kirjan henkeen kuuluu tietenkin asioiden yksinkertaisuus, mutta minusta pitää julkaista koko käännös, tai selkeästi ilmoittaa, että kysymys on mukaelmasta.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Agatha Christie: Varjossa auringon alla



Agatha Christie: Varjossa auringon alla, Evil under the Sun, 1940-41, Suuri Suomalainen kirjakerho 1982, 256 sisältäen esittelyn "Näin syntyi mestarietsivä Hercule Poirot". Tämä pitää sisällään lähinnä selvityksen, että Agatha Christie ei halunnut omasta salapoliisistaan tehdä Sherlock Holmesin kaltaista, hän keksi tehdä salapoliisista belgialaisen sotapakolaisen (epäilemättä ensimmäisestä maailmansodasta), seuraavaksi syntyi etunimi, ja lopulta siihen sopiva sukunimi ...

Teoksen Varjossa auringon alla alussa on henkilöluettelo ja kartta, jotka ovat oivat apuvälineet arvioitaessa, henkilöiden ja paikkojen suhteita. Tapahtumapaikka on  Jolly Roger's Hotel -niminen kesänviettopaikka, jossa Hercule Poirot pohtii ulkonäköään tai isoa vatsaansa ja ruumiinkulttuuria harjoittavia auringonpalvojia. Tuleva uhri on vamppi Arlena, jolla on aviomies ja tytärpuoli. Arlenan sukunimi on Marshall. Kenneth Marshall on Arlenan aviomies vaimoaan vanhempi ja entinen upseeri, vaimo on muiden mukaan punapäävamppi Arlena, joka vetää magneetin lailla miehiä puoleensa. Kennethillä on lapsi Linda ensimmäisestä avioliitostaan. Lindan äitiä Ruthia oli syytetty liiallisesta arsenikin käytöstä oman aviomiehensä kuollessa, mutta Ruth oli vapautettu syytteistä. Kenneth ja Arlena nukkuvat eri makuuhuoneissa!
Jolly Roger's Hotel:ssa on kaksi avioparia: amerikkalaiset Gardenerit, tyypillisiä turisteja, Redfernit, vasta vihitty aviopari, joista Christine on entinen opettaja, ja Patrick on komea ja "kiimainen", ja laukkaa Arlenan perässä. Saarella on lisäksi muotisuunnittelija Rosamund Darnley, joka tuntee Kennethin nuoruudestaan, kiihkeä kirkkoherra Lane, Intiassa palvellut majuri Barry, vanhapiika Emily Brewster sekä nousukas Horace Blatt, mies joka on rikas, ja puhuu mielellään Horace Blattista.

Alkuun Hercule Poirotin läsnäolo kirvoittaa keskusteluja pahasta, ja pappi näkee pahaa auringon alla. Lindan auringon sumentaa ikävä äitipuoli, Christine näkee punaista, kun katselee Arlenaa, ja ennakkoaavistukset toteutuvat luvussa 4 (lukuja kaikkiaan 13), kun Arlena löytyy kuristettuna syrjäiseltä rannalta. Paha on saarella, monella on motiivi, kenellä on ollut tilaisuus, ja ratkaisevaa, kuka on kuristaja ja miksi.

Hercule Poirot on onneksi paikalla, kun tarkastaja Colgate tulee "hampaat vaahdossa" kuulustelemaan epäiltyjä. Christiemäiseen tapaan lukija ei voi päätellä, kuka valehtelee ja miksi.

Poirot löytää steariinimöykyn, hiuksia ja nuppineulan takan vierestä, ja erään kirjan, jota lukijalle ei paljasteta, myös kartonkimaista paperia on poltettu. Kirjan kansikuva (yllä) viittaa näihin esineisiin, mutta nämä esineet eivät paljasta rikoksen motiivia, eikä tekijää tai tekijöitä  ...

Hercule Poirot on yksin ilman kapteeni Hastingsia, ja Colgatella on aihetta hohtavaan hymyyn, hänen ja poliisin apua tarvitaan, sillä susi tai susia on lampaan tai lampaiden vaatteissa ja pohjatyöhön tarvitaan poliisia.

Minusta tämä oli hyvin yllättävä kirja, jota avaan hieman alempana, mutta syyllisiä enkä motiivia en kirjaa.

TV-toteutus (2001) on hyvä linkki areenaan. Poirot'n matkaa hotelliin perustellaan sairaskohtauksella, joka johtui liikalihavuudesta. Sairaskohtaus johtui ravintolan ruuasta. Hastings oli taas tehnyt hölmön sijoituksen. Tämä tosin ilmenee jakson lopussa.
Kenneth Marshallin lapsen sukupuoli oli vaihtunut, tv-toteutuksessa poika Lionel oli 17-vuotias nörtin näköinen poika. Muuten murhat ja murhaajat olivat samoja, kirjassa toinen murha ilmeni vasta lopussa. Minusta hiekkarantakohtaus ja luola oli toteutettu hyvin ja miljöö kaiken kaikkiaan.
Poirot hikoili samanlaisessa höyrykaapissa kuin James Bond (Sean Connery) filmissä Pallosalama. Muutenkin Poirot'lle syötettiin terveysruokaa ja juotettiin terveysjuomia.

***
Varo mahdollisia juonipaljastuksia

John Curran: Agatha Christien murhasuunnitelmat, 432 sivua, sisältää tiukkaa analyysia Agatha Christien kirjojen murhasuunnitelmista. Minulla on ollut kirja jonkin aikaa, ja luettuani tämän teoksen katsoin miten Curranin kirja kertoo teoksesta Varjossa auringon alla. Hakemistosta löytyi yhteensä kymmenen osumaa, ja viisi "murhasuunnitelmaa" tai piirrettä jota Agatha Christie on käyttänyt tai jota salapoliisiromaaneissa on yleisesti käytetty, näitä ovat:
1. Lavastettu riita. 
Tämä on sinäänsä huvittava, koska dekkareissa tämä ei paljasta paljoakaan, sillä on lavastettuja ja oikeita riitoja. Valhetta ja totta puhutaan. Syyllinen ei tietenkään koskaan puhu totta itse murhasta.
2. Liittolaismurha
Tämä paljastaa jo paljon enemmän, kuka on ollut liitossa, sitä en paljasta, ja miten.
3. Epäluotettava kello
Tämäkään ei yksin paljasta, sillä jonkun alibi kaatuu.
4.Ilmeinen syyllinen
Tämäkään ei paljasta, mutta itse arvelin häntä melko varhaisessa vaiheessa
5. Lavastettu rikos

Viidettä en uskalla "aitona" kirjata, koska se paljastaa juonesta jo liikaa. Mutta teoksessa Kuolema Niilillä on minusta käytetty tätäkin, ja myös rikostapahtuma on samanlainen, minusta ei kovinkaan uskottava vaan aika uskomaton. Jos rikospaikasta olisi kuva syyllinen selviäisi helpommin. Kuolema Niilillä teoksessa tapahtui monta veritekoa kirjan aikana, Varjossa auringon alla teoksessa muutama oli tapahtunut ennen tätä kertomusta. Tässä dekkarissa on myös usein käytetty juonenkäänne eli syytön luulee olevansa syyllinen ja alkaa toimia sen mukaan, näin tapahtui esimerkiksi Dorothy Sayersin kirjassa Kuolema vierailee kerhossa

 Kuolema ilmoittaa lehdessä  ja Murha Mesopotamiassa -teoksissa on minusta käytetty samaa temppua, mitä Curran ei suoraan myöskään listaa, eli henkilöt eivät ole sitä, mitä he uskottelevat olevansa, tosin tässä eri motiivilla. Miljöö muistuttaa hieman ympäristöä N-saarella teoksessa Eikä yksikään pelastunut, joskin tässä kulkuyhteydet pelaavat.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.