maanantai 30. joulukuuta 2013

Peter James: Kuolema katsoo kohti


Peter James: Kuolema katsoo kohti, 2011, Minerva, alkuteos Looking Good Dead 2006 , käännös Leena Mäntylä, sivumäärä 457.

Peter Jamesin modernissa juppidekkarissa Kuolema katsoo kohti on hyvin puistattavia asioita. Brightonissa löydetään silvottu naisen ruumis ilman päätä, joka myöhemmin tunnistetaan Janie Strettoniksi oikeustieteen opiskelijaksi.

Tom Bryce (36 v), jolla on markkinointilahjoja valmistava yritys, löytää junasta CD-levyn. Laittaessaan CD:n tietokoneeseen käynnistyy raaka silvontamurha. Bryce saa tietokoneeseensa viestin, joka ei unohdu. Vaimolle tulee kummia puhelinsoittoja, ja pian koko perhe, johon kuuluvat vielä tyttö ja poika ovat vaarassa tulla murhatuiksi suorassa lähetyksessä.

Sussexin poliisipiirissä rikoskomisario Roy Gracen tutkimusryhmälle tulee tämä karmea murha selvitettäväksi. Roy Gracen oma Sandy-vaimo on kadonnut jäljettömiin yhdeksän vuotta sitten ja muistot palaavat. Gracen murharyhmä saa palapeliin uusia palasia, joita he asettelevat. Janie Stretton on ollut escort-palvelun tyttö. Grace hakee Sandyn kohtalosta tietoja myös meedio-istunnoista, mutta vaimoa ei löydy. Meedioista puhutaan muutenkin ja symboleista. Toisaalta kuvataan, miten onnistuvat Roy Gracen treffit patologi-naisystävänsä kanssa?

Murhaajaryhmittymää johtaa täydellisen vinksahtanut kaveri Carl Venner, joka esitellään jo heti alussa, hänellä on palkkalistoillaan on huippu-atk-ammattilaisia ja väkivallan asiantuntijoita. He ovat tehneet internetiin salaisen paikan, jossa esitetään live-murhia. Vennerillä on ponnari ja hän on tonnari, varsin kliseinen konna siis.

Näistä aineksista on keitetty kasaan hiuksia nostattava trilleri.

***
Kerronta on rutiininomaista ja erittäin ammattitaitoista. On raakoja murhia ja hirvittäviä rikoksia, joita tekevät kansainväliset etsintäkuulutetut konnat. Hakkerointia, paikannusta ja kaikkea muuta kiellettyä ja jännittävää tapahtuu toistuvasti ja koko ajan. Miespoliisi ratkoo rikosvyyhtiä. Poliisi on yksinäinen, ja jonka lakanoissa vierailee hehkeä nainen. Rikoksen uhrit ovat juppimaista keskiluokkaa, juppien muotitietoista steriiliä kotielämää ihannoidaan. Alkuun esitellään Janie Stretton kaikkinen muotivaatteineen. Sama pätee Tom Bryceen, hänen vaimonsa Kellieen ja lapsiin, kaikilla heillä on muodin mukaiset vaatteet, vimpaimet ja lelut ovat viimeisen päälle. Kelliellä on maaninen tuhlausvimma, hän ostelee 3000 punnan grillejä ja muuta krääsää eBay:sta ja Kelliellä on myös paha alkoholiongelma. Toisaalla on nämä kamalat etovat rikokset. Seuraavat päivitykset ovat patologilta ja tarinaa on sivutolkulla. Perheen kokema piina, uhka ja ajojahti ovat minusta liian painostavia, että jaksaisin lukea koko sarjan. En pidä tästä lajityypistä. Toivottavasti teos ei edusta realismia, esimerkiksi, miten hakkerit pääsevät niin nopeasti CD-levyn kadottajan jäljille. Kadottaja oli todistajansuojausohjelmassa ollut entinen rinkiläinen, joka halusi kostaa.

Tämä toisaalta lienee erittäin suosittu formaatti maailmalla eli unohtakaa jokeltava bloggari, joka hänkin luki kirjan varsin nopeaan tahtiin.

Peter James (s. 1948 Brighton) on myynyt ilmeisesti 14 miljoonaa kirjaa, ja julkaissut 25 kirjaa ja niitä on käännetty 36 kielelle. Katsoin, että suomeksi Roy Grace -kirjoja voisi olla jopa yhdeksän ja kaikkien nimessä on sana kuolema.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Bukowski: Postitoimisto


Bukowski: Postitoimisto, wsoy pokkari, Post Office, 1971, suomentanut Kristiina Rikman, sivumäärä 219. Teos on jaettu kuuteen jaksoon.

Charles Bukowskin Postitoimisto on vahvaa ilmaisua jopa raakaa, mutta kirja on hyvä. Minäkertoja Henry "Hank" Chinaski pestautuu postin jakelijaksi.

Chinaskilla  on läpimätä jobi. Pomona on aluksi pikkumainen Jonstone, myöhemmin pikkumaisia henkilöitä on lisää. Postikantaja on liittovaltion virkamies, mihin virkaan vaaditaan monia tutkintoja. Posti kuitenkin jaetaan niin rikkaille kuin köyhille.  Slummeissa sattuu ja tapahtuu, saa pelätä henkensä puolesta, mutta myös rikkaiden alueilla on ansansa.

Päähenkilö elää viettiensä viemänä ryypäten ja naiden sussuaan, jonka nimi on alussa Betty. Töissä hän joutuu silmätikuksi, ja saa ikävimmät työt, tai välillä työtä ei ole ollenkaan, sillä Chinaski on sijaisen vakanssilla. Tilannetta ei helpota pomonilkistään Jonstonesta tehty kirjelmä, joka johtaa savustukseen. Ennen savustusta Chinaski ehtii jakoreittiensä avulla vierailla monien naisten sängyissä.

Postitoimiston ilmaisu on erittäin vahvaa, ja minusta rehellistä. Chinaski ei nosta itseään jalustalle, vaan esittää itsensä sellaisena kuin itsensä näkee "suurin osa rahoista meni viinaan niin että minun kengänpohjissa oli reiät ja sadetakki oli vanha ja risa". Chinaski mainitsee toistuvasti jatkuvasta ryyppäämisestään ja krapuloistaan, ja huimauskohtauksistaan.

Teos on jaettu kuuteen jaksoon lähinnä Chinaskin elämäntilanteen pohjalta. Chinaskin postitaival kestää pienine katkoineen tusinan verran vuosissa. Bettyn kanssa tiet eroavat, ja tilalle tulee varsin vallaton Joyce 23-vuotias miljonäärin kyltymätön tipu, jonka kanssa koetaan paljon ja yleensä makuuhuoneessa. Välillä asutaan perheen omistamassa pikkukaupungissa Texasissa välillä länsirannikolla. Joycen kanssa Chinaski menee naimisiinkin Las Vegasissa, mutta ero tulee ja Joyce lähtee lätkimään. Tarinan edetessä Betty kuolee ja Chinaski tutustuu Fayhyn vaihtoehto-naiseen  ja kirjailijaan, joka haluaa pelastaa maailman. Fay saa Chinaskin lapsen, mutta muuttaa kommuuniin Meksikoon,

Kommellukset ja toiminnat naisten kanssa ovat varsin suoraan ja vulgääristi esitettyjä. Siinä ei kumpaakaan sukupuolta nosteta ylemmäs tai lasketa alemmas, varsin raadollisena toiminta esitetään, en suosita teosta alle 18-vuotiaille, enkä niille jotka ovat herkkiä, mutta itse pidin ilmaisusta, vaikka Chinaskin kuvailut ovat varsin suorasukaisia ja hyvinkin raadollisia. En tosin itse ole boheemi, enkä hyväksy väkivaltaa enkä sen uhkaa. Väkivallan uhka  ilmenee tässä lainauksessa:
 Kirjailijatar Fay halusi siis pelastaa maailman Chinaski toteaa hänelle,
- voisitko aloittaa keittiöstä (, joka on sotkuinen)
-keittiö ei ole tärkeä
-harmaapäisiä naisia on vaikea mennä lyömään
Tässä siis Chinaski tunnustaa avoimesti väkivaltaiset tunteensa, mutta ei siis lyö Fayta.

Fay kirjailijana käy runomatineoissa, loppua kohti Chinaski yhä enemmän kommentoi kirjailijoita ja heidän tapojaan. Hänellä on työkaverinaan naisjutuillaan kerskaileva Janko, joka on kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, joka alkaa lupaavasti, mutta juuttuu lopussa oopperan maailmaan ja sisältää kankeaa dialogia. Tämä Postitoimisto -teos sen sijaan ei puhu oopperasta, eikä dialogi ole kankeaa. Kristiina Rikmanin suomennos puhekielineen minusta on hyvä.

Minusta Bukowskin teos kuvaa hyvin boheemin ihmisen sopeutumattomuutta postitoimistoon. Postitoimisto on liittovaltion järjestämä, ja postimiehet ovat liittovaltion virkamiehiä. Virallisia kirjeitä tulee, on pikkumaisia sääntöjä, tulee huomautuslappuja. Kuitenkin toiminta on niin byrokraattista kuulemisineen (kuuleminen yleensä tehdään Suomessakin hallintoasioissa kirjallisesti), että välillä naurattaa. Vaikka Chinaski selvästi syyllistyy pikku rikkeisiin ja niistä nipotetaan, on hallinto niin hitaankankeaa, että 12 vuotta saa niskuroida ja lopulta Chinaski itse eroaa. Luulin, että Amerikka arvostaa "oman onnensa seppiä" ja yrittäjyyttä, mutta liittovaltion työ kuvataan kyllä varsin tehottomaksi, säännöt ovat syvältä, ja käsittely möyrii niin kankeasti, että valmista ei tule. Kirjan tapahtumat kattanevat 1960-luvun, joten jos liittovaltion toiminta on näin kankeaa vieläkin, niin USA:n velkakriisi saa uuden ulottuvuuden. Postitoimisto on tämän teoksen mukaan paikka, jossa on hierarkkinen järjestelmä, jossa on virallinen protokolla, joka on jäykkä, että se on varmasti myös kallis. Jokainen postimieskin joutuu vannomaan liittovaltion valan. Esimiehiksi "jalostuvat" kaikesta nipottelevat nollat. He jakavat porukan suosikkeihin ja silmätikkuihin, jotka saavat pottumaisimmat jakoalueet. Jakopäivät ovat 12-tuntisia ja työolosuhteet ovat sietämättömät, on hyökkääviä koiria, joka asiasta mankuvia mummoja, lemmenkipeitä leidejä. Valituksia ei kannata tehdä, koska simputus pahenee. Chinaski siirtyy jakelijasta lajittelijaksi, ja siinä on tiukat standardit laatikko pitää tehdä alle 28 minuutin, vaikka laatikossa olisi mitä postia vain. Eri asia on minusta, pitääkö tämä teksti täysin paikkaansa, eikä kaikesta kannata tehdä arvovaltariitaa ja pottuilla pottuilun vuoksi, puolin ja toisin, joskus vain kannattaa työnsä ja kuitata palkkansa. Olen huomannut toisaalta että sellaiset nilkit, jotka niuhottavat mitättömistä säännöistä, ovat kuitenkin niitä, jotka voivat itse lipsua suuremmissa kysymyksissä esimerkiksi tasa-arvossa ja heillä on omat suosikit ja silmätikut.

Chinaski harrastaa myös uhkapeliä hevoskilpailussa, ja sitä toimintaa myös suorasukaisesti tarkastellaan.

Charles Bukowskin Postitoimisto on helppolukuinen vahvan ilmaisun rehellinen kirja viettiensä mukaan elävästä miehestä, joka inhoaa sääntöjä, ja ajelehtii naissuhteesta toiseen, inhoamansa postitoimisto jäykkine järjestelmineen tuntuu olevan hänellä ankkuri tavalliseen yhteiskuntaan sen aiheuttamasta ahdistuksesta huolimatta.

***
Postitoimiston Chinaskia voi verrata Kunderan Elämän sietämättömän keveyden Tomakseen. Chinaskillekin kelpaa nainen kuin nainen, kuten Tomasille. Chinaski pitää itseään yhtä raadollisena kuin naisensakin eikä ole yhtä teennäinen kuin Tomas, eikä asettaudu kenenkään yläpuolelle. Postitoimisto kirjanakin on suora, eikä sisällä tekotaidetta kuten Kunderan teos, sitä sisältääkö Postitoimisto taidetta en tiedä, mutta suora ja rehellinen se on. Kunderan sanoin siinä ei juuri ole kitchiä suhteessa juomiseen ja naimiseen. Kunderalle kitch oli paskan kieltämistä, ja hänellä oli puhetta paskasta. Postitoimistossa Chinaskilla on puheenvuoronsa peräaukoista, eli hyvin syvältä luotaavat molemmat teokset.

***
Charles Bukowski (1920 - 1994) oli todella töissä postissa,. Charles Bukowski oli sangen tuottelias kirjailija.

(Haluatko miljönääriksi tämä Postitoimisto -kirja oli kysymyksenä, eli olisi pitänyt tietää päähenkilö eli Henry Chinaski. Holden Caulfield on kirjassa Sieppari ruispellossa, Winston Smith on Orwellin teoksessa Vuonna 1984, olen blogannut niistä ja linkki bloggaukseen nimessä ja  Citizen Kane on Orson Wellesin elokuvassa, on hyvä elokuva, mutta on Orson Wellesin käsikirjoittama, ohjaama ja on vielä pääosissa, minusta liian vaikea alle tonnin kysymykseksi).

torstai 26. joulukuuta 2013

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi


Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi, Otava 2012.

Heikki Prepulan Kössi Kenguru ja veturi on mainio lastenkirja. Siinä Kössi Kenguru törmää vanhaan höyryveturiin, jota alkaa tutkia, aikansa tutkittuaan veturi menee paloiksi ja sisuksista laskeutuu rumpuja, pian saadaan musiikilliset karkelot, kun virvelirumpu, haihatti, bassorumpu, lautanen ja tomtom alkavat soittaa verevää rytmiä ja mukaan tulevat vielä kontrabasso ja piano. Nämä soittimet ovat kannen kuvassa, jonka skannasin. (Punainen viiva on omani, se ei kuulu kanteen, poistin sillä ylimääräisen harmaan alueen).

Kössi Kengurua on esitetty TV2:n Pikku Kakkosessa. Itse en ole katsonut sitä tv:stä, mutta youtubessa oli jakso Kössi Kenguru avaruudessa.

Heikki Prepulan(s. 1939) piirros- ja animaatiotekniikka on hienoa. Hahmot on usein tehty osista, jotka ovat muuttumattomia, mutta niiden asennot muuttuvat.

Tämä lienee varsin uusi lastenkirja, animaatiot ovat vanhempia. Voin suositella sitä lapsille, ei sisällä mitään sopimatonta, ja parasta kaikessa :rummut on esitelty hienosti.

Kirjan sain perheeltäni joululahjaksi, jotta bloggaisin siitä.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha



Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, sivumäärä 237, Riksin sarja, 1959  , The Murder of Roger Ackroyd, ilmestyi alunperin vuonna 1926.

Tämä dekkari on yksi Agatha Christien uran pohdituimpia, ja vaihtoehtoistakin syyllistä on jostain syystä etsitty. Tämän juoni ja loppuratkaisu on kirjattu monelle sivulle, joten jos haluat säilyttää jännityksen lopeta tähän, joskaan en suoraan kerro kuka on murhaaja ja miksi.

Itse tiesin tälää toisella lukukerrallani syyllisen ja koko juonen, mutta kirjan kerronta on loistavaa. Vaikea uskoa miten hyvin Agatha Christie pystyy näin mestarilliseen suoritukseen. Minusta tämä on monelta osin nerokkain Agatha Christien aikaansaannos.

Kirjassa Roger Ackroyd on murhattu veitsellä, kuten kansikuvasta ilmenee omaan huoneeseensa, jonka ovi on lukittu, ja ikkuna on auki. Ikkunalaudalla on saappaiden jälkiä, Rogerin väitetään olleen elossa tiettyyn aikaan, ja seudun lääkärille tulee valesoitto. Tarina ei ala kuitenkaan tästä, vaan minäkertoja tohtori Sheppard käy teoksen alussa toteamassa, että leskirouva Ferrars on kuollut oman käden kautta. Hänen miehensä Ashley Ferrars kuoli "vatsatautiin" aiemmin. Miehen kuolemantapauksessa epäilyksiä oli arsenikkimyrkytyksestäkin. Ferrarsin kuolema liittyy motiivina Ackroydin murhaan.

Sheppard on varsin piikikäs kertoja, hänellä on teoksen alussa hyvin voimakkaita mielipiteitä, ja tuntemuksia. Tapahtumapaikkana Englannin maaseudun hiljainen King's Abbotin kylä, jossa asuu rikkaita naimattomia naisia ja eläkkeellä olevia upseereja pääosin. Kertoja on siis tohtori James Sheppard, joka asuu naimattoman siskonsa Carolinen kanssa. Caroline on hyvin utelias ja terävä. Naapuriin muuttaa eläkepäiville kurpitsoja viljelemään Hercule Poirot, jota Sheppard epäilee eläkkeellä olevaksi kähertäjäksi, jonka nimi olisi Poirott. Sheppard laukkaa teoksen alussa Roger Ackroydin tykönä. Sheppardin mukaan Roger on ollut aikeissa avioitua rouva Ferrarsin kanssa, mutta Ferrars on tunnustanut myrkyttäneensä miehensä ja riistänyt henkensä. Samana iltana Sheppard saa valehälytyksen, Ackroyd on murhattu. Eräiden käänteiden jälkeen Roger Ackroyd onkin lyöty tikarilla hengiltä. Roger Ackroyd on ollut varakas, hänellä on kuolleen vaimonsa lapsi kapteeni Ralph Patton kasvattinaan, joka on kihlautunut veljen tyttärensä Flora Ackroydin kanssa, joka on Rogerin velivainaan tytär. Floran äiti rouva Cecil Ackroyd sen sijaan elää ja tekee velkaa, myös Ralph syö enemmän kuin tienaa. Talossa on Rogerin ystävä majuri Hector Blunt. Rogerin Ackroydin henkilökuntaa ovat hovimestari Parker, palvelijattaret Ursula Bourne ja Elsie Dale sekä sihteeri Geoffrey Raymond, taloudenhoitajatar Elizabeth Russell, ja talon liepeillä "luminuuskasulkansa" kanssa pyörii poikansa Charles Kent.

Poirotin ammatti selviää kirjan kertojalle seitsemännessä luvussa, kun Flora Ackroyd tulee pyytämään Sheppardia mukaan, jotta Flora "uskaltaisi" pyytää palveluksia mestarisalapoliisilta. Poirotille kelpaa vain koko totuus ja sen hän lopussa kertookin, selvittäen jalanjäljet, ikkunan aukiolon, valesoiton, tätä ennen hän on puutarhurin tapaan perannut rikkaruohot, valealibit, kiristysmotiivit ja muut synnit, kuten valekihlat ja oikeat aviot. Pattonin piilopaikankin hän selvittää, se on paikallinen pönttölataamo. Tätä ennen Ackroydin talon liepeillä pörränneillä ihmisillä on paljon tunnustettavaa, ja tunnustaminen on terapeuttista. Murhaajan Poirot paljastaa kahden kesken ja jättää johtopäätösten teon hänelle itselleen.

Minäkertoja Sheppard pitää itseään älykkäänä, mutta Poirot pitää häntä uutena hastingisina eli häntä älyllisesti alempana. Sheppard taas oli arvioinut Poirot'n sekä ulkomaalaiseksi että kähertäjäksi. Molempia luokitteluja:ulkomaalainen ja kähertäjä, Sheppard pitää huonoina ja molempiin termeihin liittyy alentava piilomerkitys. Itse analysoisin maalaislääkärin olleen alistetun työläisen asemassa kylässä, jossa on rikkaita tilallisia ja äveriäitä eläkeläisiä. He pitävät rahvaana kaikkia, jotka ovat toimessa.

Tohtori käy keskusteluja nokkelan vanhapiikasisarensa kanssa. Keskusteluja on nautittava seurata. Caroline pitää Jamesia heikkona kuin ruoho. Poirot analysoi taas herran kirjoituksia liian vaatimattomiksi.

Eräs rikoksen tekoajan salaamisen kannalta oleellinen laite on diktafoni tai kuten kirjassa mainitaan parlagrafi. Eli laitteeseen on jo voinut 1920-luvulla äänittää puhetta, kuten useimmat keksinnöistä se on Edisonin fonografin sovellus, jonka Edison itse keksi. Myös levysoitin, johon puhetta äänitetään oli Edisonin keksimä, tällainen laite on myös kuvattu Graham Greenen teoksessa Kiveä kovempi.

Tässä tarinassa murhan lopullinen motiivi oli rikollisen paljastumisen peittäminen. Rikollinen haluaa estää kiristyksensä julkitulon. Juoni on kuitenkin rakennettu loistavasti, miltei jokaisella on ollut rahahuolia tai aviottomia lapsia, menneet salanaimisiin tai olleet valekihloissa.

Agatha Christieltä on ollut loistava valinta käyttää minäkertojaa. Tässäkään kaikki tapahtumat eivät ole niin kuin kirjoitetaan. Christie on kuitenkin vienyt tarinan uudelle tasolle, sillä myös näköhavainnot uhrin viime hetkistä ovat harhaisia, koska myös syyttömät valehtelevat kukin eri syistä.

Agatha Christien: Roger Ackroydin murha on dekkarien aatelia ja Agathan omassakin tuotannossa kärkisijoilla.

***
Kirjan syyllistä on analysoitu muutenkin. Pierre Bayard on rakentanut toisen ratkaisun. Pidän kyllä aika paksuina Pierre Bayardin "tutkimuksia" siitä, että utelias vanha neiti-ihminen eli Caroline olisi "Christien alitajunnassa" tehnyt murhat. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia hyppiä ikkunoista, lavastaa jalanjälkiä, kantaa tavaroita ja kiristää ihmisiä, hänellä ei ole myöskään motiivia, eikä mahdollisuutta (esimerkiksi puhua Roger Ackroydin kanssa kahden), ajokortiton vanhapiika ei myöskään maaseudulla pysty liikkumaan. Bayardin teosta ja sen argumentaatiota en ole lukenut, enkä aiokaan, mutta luin osittain sen vuoksi tämän teoksen uudestaan. Christien omaelämäkerta ei myöskään anna tukea tälle. Carolinea hän pitää kiinnostavana hahmona ja Caroline on neiti Marplen esikuva, Neiti Marple astui näyttämölle teoksessa Murha maalaiskylässä. Christiellä ei ollut tarkoitus tehdä Marplesta kilpailijaa Poirot'lle

Kirjan suomennosvuotta ei ole mainittu eikä suomentajaakaan, Suomennoksessa on joitain kankeita ilmauksia, kuten  "Sähkö paloi" s.74, ehkä valot vain olivat päällä. Henkilöiden edessä ovat lyhenteinä rva, hra ja nti, ei minusta ole sujuvaa. Huvittavana voi sen pitää Floran pyörtymiseen johtanutta hermotäristystä. Tämä on ilmestynyt hiljakkoin myös bon wsoy:n dekkarina, jonka suomentajaa ei ole mainittu, mutta suomennoksen on tarkastanut Kirsti Kattelus, ja esimerkiksi nämä hra, nti, jne on karsittu pois. Kattelus on suomentanut sujuvasti myös Agatha Christien Rakkauskirjeiden salaisuuden.

Vaikka englantilaisesta dekkarista on kyse, kylässä pelataan mahjongia, lähin kaupunki on Cranchester, eli aika lähellä Lontoota ollaan, mutta maaseudulla kuitenkin.
*****
Luvussa XXIII Poirot puhuu "tyhjästä hanhensulasta"  ja Poirot jatkaa "joka kohta toi mieleeni huumausaineiden nauttijan - ja sellaisen, joka on tähän tapaan tottunut Atlantin toisella puolen, 'lumen' nuuskaaminen on paljon tavallisempaa kuin täällä".

TV-toteutuksessa Poirot lukee murhaajan laatimaa päiväkirjaa, eli lähtökohta on hieman erilainen kuin kirjassa. Ensin rouva Ferrars kuolee, ja sitten Roger Ackroyd murhataan. Tämä on saanut huonot arvioinnit. Minustakaan tämä ei yllä kirjan tasolle, eikä parhaimpien tv-toteutukset. Syyllinen on sama, mutta loppu on turhan väkivaltainen.


Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Donna Leon: Kuolema tulvan aikaan



Donna Leon: Kuolema tulvan aikaan,  Seven Otava 2012, ensimmäinen painos 2001, sivumäärä 314. Alkuteos Acqua Alta, 1996, suomentanut Kristiina Rikman.

Kuolema tulvan aikaan -teoksen tapahtumat sijoittuvat Venetsiaan, jossa tulvan Acqua Altan aikaan taistellaan oikeudesta elää.

Teoksen alussa komisario Guido Brunetti saa tutkittavaa, kun taidehistorioitsija Brett Lynch hakataan siniseksi ja punaiseksi La Scalan diivan Flavia Petrellin asunnossa. Hakkaaminen liittyy kiinalaiseen antiikkiin, Brett Lynch on alan asiantuntija, ja järjestänyt näyttelyn, osa mittaamattoman arvokkaista antiikkikeramiikasta on palautunut Kiinaan kopioina. Näyttelyn on puolestaan järjestänyt dottor Semenzato. Semenzaton roolia pohditaan, onko hän pyyteetön taiteen ystävä vai aitoustodistuksia väärentävä huijari tai peräti jäljennöksiä teettävä roisto. Semenzatolta ei ehditä asiaa kyselemään, kun kaveri hakataan antiikkitiilillä kuoliaaksi.

Dekkari menee kuitenkin leppoisasti eteenpäin, Guido Brunetti kuulee monesti naisavoparia Brett Lynch ja Flavia Petrelli, ja kotona Brunetilla on itsellään sivistynyt vaimo Paola ja tytär Chiara sekä poika Raffi. Brunetin vaimo ei ole blondi, vaan hurahtanut Henry Jamesin kirjallisuuteen. Paola metsästää täydellistä sitaattia, kirjailija Henry James on Paolan toinen mies. Kommentoidessaan miehelleen sitaattia "Be kind and then kind and then be kind", mies kysyy liian nopeasti, pilkuilla vai ilman. Brunetin kotona on sitaattikeskustelujen lomassa välillä huolia pojan oletetuista ruiskuista ja tyttären kynsiongelmista, mutta huolten haihtuessa (ruiskuilla karkotettiin tupajumeja, ja kynteen tehtiin reikä) Brunetti ehtii heiluttamaan lakanoita vaimonsa kanssa. Lopun aikaan Brunetti on töissä ja lakanat ovat pesussa.

Brunetin ovelat ja vaivihkaiset tutkimukset nostavat esiin yhteyksiä ja lisää kysymyksiä, Brunetin tutkimukset ovat intensiivisiä, mutta hienovaraisia, ja johtavat pian ison konnan jäljille ja lopulta vastauksia saadaan, mutta konna etenee tahollaan, ja jännityksen taso nousee loppua kohti, yhdessä tulvan kanssa Canal Grandella.

Pääkonna keskiaikaisen keramiikan keräilijä on kadottanut kauan sitten tolkun ja järjen viimeisenkin valon....

***
Teos antaa monta kertaa varsin omituisen kuvan maan oikeusjärjestelmästä. Kuvan mukaan "lait on tehty kierrettäviksi". s 230. Eikä pääkonnaa lopulta edes vangita vaan hän saa huinia vapaana.

Varsin sujuvaa ja lopussa jännittävää kerrontaa, josta kiitoksen ansaistee kääntäjä Kristiina Rikman.
Teos pyörii hieman samoissa vesissä aitoustodistusten kanssa kuin mainio Tintti ja AakkostaideAcqua Altassa tosin on kyse Han dynastian aikaisista keramiikkatöistä, Aakkostaiteessa taas nykytaiteesta, lopputulos on sama esteet raivataan lopullisesti.

Mätä konna on mätä konna, vaikka taidetta keräisi.
***

Donna Leon (s. 1942) on amerikkalainen New Jerseyssä syntynyt kirjailija, joka asuu nykyisin Venetsiassa. Hän on asunut muun muassa  Kiinassa. Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat sijoittuvat Venetsiaan. Listasin kirjojen nimiä alle, monissa alkupään teosten nimissä on englanniksi sana Death, tässä tosin ei, mutta suomenkielisessä käännöksessä löytyy sana Kuolema.

Listan mukaan, josta aitoustodistusta en ole nähnyt enkä tehnyt Brunetti-teoksia olisi 19.

1. Death at La Fenice, 1992 (suomeksi Kuolema oopperassa, 1997)
2. Death in a Strange Country, 1993 (suomeksi Kuolema vieraalla maalla, 1998)
3. Dressed for Death, 1994 (suomeksi Kuolema väärissä vaatteissa, 1999)
4. Death and Judgment, 1995 (suomeksi Kuolema tekee tiliä, 2000)
5. Acqua Alta, 1996 (suomeksi Kuolema tulvan aikaan, 2001)
6. The Death of Faith, 1997 (suomeksi Ajasta ikuisuuteen, 2001)
7. A Noble Radiance, 1998 (suomeksi Ylimyksen kuolema, 2002)
..
Poikkeus vahvistaa säännön
19. A Question of Belief, 2010 (suomeksi Uskon asia, 2012)

***
Tämä on BookCrossing -kirja, jonka vaiheista tein selvääkin BookCrossing-sivuilla ja vein kirjan takaisin kirjaston BookCrossing - hyllyyn.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Joy Adamson: Perheeseemme kuuluu leijona


Joy Adamson: Perheeseemme kuuluu leijona, Salamanteri, Otava, 1981, alkuteos Born free, suomentanut Martta Eskelinen, sivumäärä 170.

Tarina alkaa helmikuussa 1956, jolloin Itä-Afrikan riistanvalvoja George Adams ampuu "ihmissyöjäleijonan", jolta jää kolme pentua. George Adamsin tehtäviin kuuluu salametsästyksen estäminen, mutta myös häiriytyneiden leijonien ampuminen. Hän vie kotiinsa kolme pentua, mutta isoimmat pennut Isosiskon ja Lustican hän lähettää Rotterdamin eläintarhaan. Pennut eivät kolmipäiväisinä olisi selvinneet yksin luonnossa. Leijona on emostaan riippuvainen ainakin kahteen ikävuoteen asti. Kolmas pentu jää perheeseen ja sitä hoitaa pääosin Georgen vaimo Joy Adamson, jolla on muitakin villieläimiä lemmikkeinään esimerkiksi Pati kalliomäyrä, joka tarinan kuluessa kuolee. Alkuun leijonille syötetään maitoa, johon sekoitetaan kalanmaksaöljyä ja luujauhoa, ja myöhemmin jauhelihaa. Nisäkäs luonnollisesti imettää poikasiaan, ja leijonaemo tämän mukaan imetyksen päättymisen jälkeen syöttää poikastaan oksentamalla ruuan pennulle syötäväksi.
Elsa kasvaa ja sillä on pikku vaivoja, välin Elsaa pidetään Intian valtameren rannalla. Välillä George Adamson ampuu ihmissyöjäleijonia. "Totesimme, että lavalta ammuttu laukaus oli repinyt sen kurkun ja luultavasti vahingoittanut kaulavaltimoa. Se oli todella suurenmoinen leijona 2,4 metrin pituinen". s.59 ja samalla sivulla vielä "Useimmat leijonat ryhtyvät ihmissyöjäksi sen vuoksi, että ne ovat jollakin tavalla sairaita joko nuolenkärki on haavoittanut tai ansa on raadellut niitä tai niillä on huonot hampaat  .. tai vanhoja ja tällöin siirtyvät metsästämään helpommin tavoitettavaa ravintoa". Joy Adamson pohtii, että ihmismetsästys voi olla tapa, joka sosiaalisesti opitaan. En tiedä onko tämä ollut suuri ongelma 1950-luvulla, luultavasti on ollut, koska riistanvartijoita on tarvittu.

Elsa varttuu 27 kuukauden ikään ja on tarkoitus lähettää Elsa Rotterdamin eläintarhaan, mutta Elsa alkaa itse olla öitä poissa kotoa, Adamsonit yrittävät saada Elsa elämään villinä villin leijonan tapaan, joka edellyttää esimerkiksi riistan pyytämistä. Yritystä on ja kolmas kerta toden sanoo, ja Elsa "villiintyy".

George Adamson muuten kotiutti myös Leijonan nimeltä Christianin
***
Joy Adamson kirjoitti Elsa-leijonasta koko joukon kirjoja, mutta luullakseni tämä on ensimmäinen kirja Born Free: A lioness of two worlds (1960) tai pohjautuu ensimmäiseen osaan elokuvasta Born free.
Joy Adamson (alunperin Friederike Victoria Gessner) on nettitietojen mukaan syntynyt Itävalta-Unkarissa vuonna 1910, ja kuollut sala-ampujan luodista 1980. Kirjassa on maininta itävaltalaisesta kirjailijavieraasta nimeltään Herbert.
Joy Adamson oli naimisissa kuulun leijonatutkija George Adamsonin (1906 – 1989)  kanssa, myös George Adamson murhattiin. Aviopari-Adamson työskenteli siis aktiivisesti leijonien suojelemiseksi ja Elsasta tehtiin elokuvia ja kirjoja. Aviopari erosi myöhemmin. Joy  Adamson on kirjoittanut myös gepardeista esim. Pippa, savannien kaunotar.

*****
Kirjassa Elsaa kuvaillaan näin, poimin lainaukset muutamilta peräkkäisiltä sivulta kirjan keskikohdilta
-Elsa-parka: hellettä, jota se inhosi
-Elsa ei pitänyt tuntemattomista afrikkalaisista
-Kova tuuli sai Elsan ymmälle
-Elsan uidessa matkaseurue tähtäilee kivääreillä veteen, ettei krokotiilit häiritse Elsaa
-Elsa oli aivan valmis ottamaan osaa hauskuuteen
-Elsa rankaisi häntä (otti mustan palvelijan kengät)
-Elsalla on viehättävät käytöstavat
Pienet gasellit ärsyttävät (siis kiusaavat)  Elsaa ja Elsa sairastuu virustautiin, luultavasti on saanut sen punkista. Elsalta otetaan verinäytteet, jotka lähetetään Nairobiin. Elsa hoidetaan kuntoon. Kaiken tämän inhimillistämisen jälkeen paluu villiin luontoon onnistuu vaikeuksien kautta, ensin kaikki riista joudutaan ampumaan Elsalle!

Elsalle riistakin käydään ampumassa metsästysrajoitusten vuoksi satojen kilometrien päästä ja leijonaa kuljetetaan tuhansia kilometrejä autossa. Vesipuhvelin tappanutta Elsaa säälitään, kun otti koville, villieläin-Elsa kastui!
Onko leijonapopulaation elossapitämiseksi tämä "kotoutus" ollut tarpeellista?
Minusta ei, mutta Elsan elämästä tehtiin kirjoja ja elokuvia ja toiminnan kautta tuotiin villieläinongelmaa maailman tietoisuuteen ja saatiin resursseja toimia. Kirjassa on monia mainintoja norsuista, jotka lienevät olleet salametsästäjien riistana. Elsan tarina auttaa villieläinten suojelua kokonaisuudessaan. Hienoa työtä aviopari Adamsonilta, luontoa pitää suojella. Ihminen toimii usein induktiolla, näytetään yksilön hätää, johon voidaan samaistua.
***
Toisaalta:
Kirjassa mainittu leijona Elsa itsenäistyi vuonna 1959,
Kirjassa mainitut valtiot itsenäistyivät seuraavasti: Somalia vuonna 1960, Tansania vuonna 1961, Uganda vuonna 1962 ja Kenia vuonna 1963.

Ovatko lemmikkileijonan henkiset kärsimykset olleet aivan oikeita? Onko Elsalla tunteita? Ymmärtääkö leijona? Pitääkö sääliä vesipuhvelia tappavaa petoa, joka kastuu? Pitääkö sääliä vesipuhvelia, joka kuolee? Onko sillä tunteita? Onko meillä tunteita?

Siirtomaa-Afrikan ongelmat olivat 1950-luvun lopussa olivat sekä kansainvälisesti merkittäviä että ihmisoikeudellisesti niin suuria, että ehkä niitäkin olisi pitänyt tarkastella monin eri tv-sarjoin ja kirjasarjoin, vaikka sitten yhden ihmisen hädän kautta. Tässä yhden leijonan huolenpitoon, kuljettamiseen ja ruokkimiseen sijoitetaan iso pino puntia.

Toisaalta tärkeitä asioita pitää nostaa esille, vaikka maailmassa on aina joku suurempi ongelma. Muuten nihilismi voittaa, koska isoja ongelmia ei voi muuttaa, ei kannata ratkoa pieniäkään ongelmia. Jos jokainen ratkaisee lähiongelmansa tai ongelman jonka kokee merkitykselliseksi, maailma lienee parempi paikka. Yhdessä ratkotaan niitä isoja pulmia, ehkä tämä meni turhan kauas mukavasta Elsa-leijonasta, joka villiintyi uudestaan, eli Joy Adamsonin työ siis oli merkityksellistä, ja jatkui gepardien parissa.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Hammond Innes: Luola



Hammond Innes: Luola  sivumäärä 264, Suuri Suomalainen kirjakerho 1971, alkuteos Levkas Man 1970, suomentanut Heidi Järvenpää. Kirjassa siis lukee vuosiluku 1970, mutta nettilähteissä 1971.

Hammond Innesin Luola on varsin haastava teos kerronnaltaan. Loppujen lopuksi bloggaaminen voi antaa täysin väärän kuvan koko tekstin luonteesta. Teoksessa merimies-poika etsii yhteyttä paleontologi-isäänsä, isä etsii todisteita ihmisen alkuperästä ja koluaa luolia. Akateemista väkeä etsii toisten tutkimuksia, tai yrittää paljastaa toistensa petollisuuden. Loppuosan tapahtumapaikalla Kreikassa lisäksi paikalliset viranomaiset yrittävät löytää tutkijoita, poika isäänsä, isä luolaihmisen maalauksia ja kalloja, tutkimuksen rahoittaja tutkijoitaan. Kuka lopulta löytää kenet?

Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Talo Amsterdamissa minäkertoja Paul Van der Voort on käymässä ottoisä paleontologi Pieter Van der Voortin tykönä. Talossa vierailee liuta muita alasta kiinnostuneita etsimässä tutkijaa. Paul saa otto-isästään totuuden palasia. Kerronta on varsin hämärää, paloittaista, Paulin äiti on kuollut kuten isäkin, jonka sukunimi on ollut Scott. Pieter Van der Voort on julkaissut kaksi teosta Neuvostoliitossa, hän on ollut kommunistisen puolueen jäsen. Hän on yrittänyt julkaista kolmatta kirjaa Englannissa. Hän on saanut apurahan ja on ollut kaivauksilla Kreikassa, mutta on riitautunut ja lähtenyt pois ja on kateissa. Selviää myös, että Paulin ottoisä on myös hänen biologinen isänsä. Isän lisäksi myös hänen käsikirjoituksensa on kateissa. Tätä käsikirjoitusta etsii koko joukko hyvän- tai oikeammin pahantahtoisia tutkijoita joko julkaistakseen löydökset omissa nimissään tai mustatakseen kollegan maineen.

Toisessa osassa Etsivä ihminen Paul, jonka elämä on ollut risainen ja välit isään ovat olleet huonot ja olemattomat, lähtee salakuljettamaan antiikkitavaraa Kreetalta veneellä, mutta Paul haluaa koukata  Kreikan länsirannikolle, missä isä on ollut viimeksi. Isästä ovat kiinnostuneita myös Kreikan eritasoiset poliisiviranomaiset, jotka epäilevät häntä agentiksi kommunistitaustansa takia. Tässä osassa isästä saadaan tietoa lähinnä keskustelujen kautta. Poliiseilla on oma näkemyksensä ja tutkijatovereilla omansa.

Kolmannessa osassa eli Välinäytösessä Aigean merellä kuullaan huhuja, että Holroyd -niminen van der Voortin kilpailija olisi löytänyt jotain merkittävää.

Neljännessä ja viidennessä osassa Ihminen tappaja ja Väkivallan perintö selviää löytyvätkö tutkija, ja todisteet ihmisen alkuperästä, siirtyikö ihminen tai sen esimuodot Eurooppaan Afrikasta vai Aasiasta, mikä oli Cro Magnonin ihmisen suhde Neandertalinihmiseen, lisäksi paljastuu miksi teoksen nimi on suomeksi Luola ja englanniksi Levkas Man, eli Leukasin luolissa käydään ja niiden kalliomaalauksia ihaillaan. Myös päähenkilön matkalle saadaan välietappi.
***
Teos kuvaa hyvin intohimoisia tutkijoita, jotka kilpailevat toistensa kanssa ja myös tuntevat kateutta. Tässä kateus muuttuu jopa vihaksi, koska toisen työtä yritetään siirtää omiin nimiin. Pieter van der Voort on tässä eteläafrikkalainen ja hän "buurina" tuntee epäluuloja englantilaisia kohtaan. Kerronta rakentaa palasista kokonaisuuden, ja paljon "maata" käännetään, eli teos on hyvin raskaslukuinen, mikä ei tarkoita, että se olisi huono.
En ole antropologi enkä varmaan koskaan tule olemaankaan. Kirjasta kuitenkin saa jonkin näköisen kuvan, miten tietoja kerätään ja mitä uhrauksia tiedemiehet tekevät, ja lopulta että kuinka raadollista kaikki voi olla.
Teoksessa on eräitä kiinnostavia viitteitä: ensimmäinen Raymond Dart -nimiseen henkilöön, jonka katsoin eläneen vuosina 1893 - 1988. Tämä  Austraaliassa syntynyt eteläafrikkalainen tutkija löysi Taung-kallon, joka oli noin kuusivuotiaan lapsen kallo, ja sen epäiltiin olevan  puuttuva rengas? Katsoin netistä teorioita ihmisen alkuperästä ja kehityksestä. Lisäksi kirjassa on mainittu kirjallisuuden nobelisti Maurice Maeterlinck ja hänen teoksensa  La Vie des termites (Termiittien elämä) vuodelta 1926, tai kaivoin ranskalaisen nimen ja julkaisuvuoden netistä. Kirjailijan väitettiin plagioineen erään eteläafrikkalaisen työtä.
Teoksessa käsitellään paljon väkivaltaa. Paul on perämiehenä mennyt väliin tappeluun, ja aiheuttanut ihmisen kuoleman, tutkijat taistelevat kirjassa myös käsin ja astaloin, ja joku pääsee hengestään. Alkuihmisen väkivaltaisuudestaan puhutaan. Kreikan merialueilla tapahtunutta tilanteen kiristymistä Israelin ja Egyptin välien selvittelyiden aikana käsitellään, ilmeisesti tapahtuma-aika voisi olla niin myöhään kuin vuosi 1967. Kirjassa painotetaan myös Kreikan asemaa, monet naapurimaat olivat kommunistisia: Bulgaria, Albania ja Jugoslavia ja yhtäällä Turkki, jonka kanssa välit olivat viileät tai lämpimät, millä termillä välejä 1960-luvulla voidaan kuvata.
Luulisin, että älykkäämpi ihminen, ja kansainvälisestä politiikasta ja antropologiasta tietävä henkilö saisi kirjasta paljon enemmän irti. Minä sain irti vain tämän bloggauksen. Koin sekä tämän kirjoittamisen ja lukemisen varsin raskaaksi.
***
Hammond Innes (1913 - 1998) oli brittiläinen kirjailija.

Yläkuvan "luola" ei liity kirjaan mitenkään vaan sijaitsee Turun Stålarminkadulla, mitä luolassa on, en tiedä, kansipaperien puutteessa otin kuvan "luolasta"


maanantai 16. joulukuuta 2013

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu


Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu, Sent i November, suomentanut Kaarina Helakisa, 1970, WSOY, 2010, sivumäärä 161.
Yhdistän tämän teemoiltaan ja tapahtuma-ajaltaan Muumipappa ja meri -teokseen, vaikka kirjoitusajankohdat eroavat viidellä vuodella. Tässä kirjassa myös ilmenee, että Muumipappa ja -mamma omistavat eri makuuhuoneet, ja tässäkin jokainen nukkuu kuka missäkin. Kirjassa on lisäksi sama lasipallo, joka on Muumipappa ja meri kirjassa sekä Muumipapan tupakkamaa. Samaa on myöskin Tuhton herkkyys enteisiin, on verrattavissa enteisiin lähteä tyhjään ja sammuneeseen majakkaan.

Muumilaakson marraskuu -teoksessa muumit ovat poissa, majakalla (luulen), muut eli Hemuli, VilijonkkaTuhto Homssu, Ruttuvaari, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli kokoontuvat kuin magneetin vetämänä Muumitaloon.

Marraskuu koittaa.
Nuuskamuikkusella on uudesta sävelmästään viisi tahtia kateissa, eikä saa nistä kiinni. Hän hakeutuu metsän sijasta laaksoon ja etsii Muumipeikon kirjettä, Papan venettä ja odottelee tahteja.

Hemulille toiminta on tärkeä. Häntä alkaa tympiä, koska tajuaa, että siirtelee vain tavaroita edestakaisin ja hakeutuu laaksoon, siellä hän ahdistuu lisää ja muuttaa Nuuskamuikkusen telttaan.

Vilijonkka, joka elää omien vilijonkka-sääntöjensä mukaan, siivoaa ja järjestää kotiaan, järjestää ja siivoaa yhä uudestaa, sitten häntä alkaa huimata. Hän lähtee tapaamaan Muumimammaa. Siivoamattomassa talossa hän alkaa etsiä itseään.

Mymmeli, Pikku Myyn isosisko tulee myös taloon, mutta muumiperhe on poissa.

Ruttuvaari on vanha, ja hän unohtelee asioita, oman nimensäkin. Hän on joko ollut nuorena Muumilaaksossa tai kuullut siitä. Hän peilaa itseään ja luulee näkevänsä esi-isän. Ruttuvaari on huoleton, hän ei muista surra eikä hänen mukaansa lomalla voi kuolla.

Tärkein teoksen henkilö on kuitenkin pieni homssu Tuhto, joka asuu Hemulin veneessä. Hän kuvittelee muuttumattoman Muumilaakson, sireenit, sillan ja  Muumipapan sinisen lasipallon. Hän haluaa oikeasti sisälle muumitaloon, mutta ei kuvitelmissa. Talossa hän hakeutuu yläkertaan ja lukee nummuliiteistä. Hän kuvittelee olennon, jota kasvattaa mielessään. Tuhto oppii myös suuttumaan, vaikka aluksi häpeää reaktiotaan. Hän kaipaa Muumimammaa.

Irrallisista kasvaa yksinäisyydessä yhtenäisiä tekemisen, tutustumisen ja kinastelun kautta. Toiminta huipentuu Ruttuvaarille järjestettyihin juhliin. Tuhto lukee kirjaansa ja Vilijonkka esittää varjokuvana perheen paluun. Juhlan jälkeen Vilijonkka pystyy taas siivoamaan, Hemuli lähtee purjehtimaan Nuuskamuikkusen kanssa. Ruttuvaari menee talviunille. He jättävät jotain taakse saadakseen jotain uutta tilalle, jokainen kokeilee jotain muuta ja jotain uutta.

Homssu ja Ruttuvaari ovat vaikeampia analysoida. Ruttuvaarikin lopulta ottaa lääkkeensä ja menee talviunille ja kirjan hiljainen sankari Tuhto päättää kuvitelmistaan, ja sulkee ne lasipalloon joka tyhjentyy. Hyvä pelon ja stressin hallinnan keino. Kun Nuuskamuikkunen poistuu Tuhton odotus huipentuu. Hän aistii herkästi Muumimamman tunnetiloja. Lasipalloon ilmestyy uusi näky ...

Talo on typötyhjä, vain Tuhto jää odottamaan saapuvaa perhettä, hänellä on laiturilla lohdullinen loppunäky.

Muumilaakson marraskuu ja Muumipappa ja meri ovat muumikirjoja, joiden ongelmat tulevat henkilöidensä sisältä, heidän pitää kohdata omat ajatuksensa, rikkoa rutiininsa, ja vapautua turhista pakkomielteistään, tämän jälkeen he voivat palata omaan elämäänsä.

*****
Muumilaakson marraskuu ylioppilastehtävänä olen analysoinut täällä.
Siinä käsitellään Vilijonkan siivousahdistusta ja -seikkailua, luvussa kolme. Luvun kuvat tukevat tarinaa. Tove Janssonin teoksissa kuvat ovat tärkeä osa, esim. kuvat Vilijonkasta ilmentävät siivoustilannetta osuvasti. Tove on rakentanut itsekin tarinaa luultavasti kuvin, joten ne niveltyvät tarinaan ja syventävät tunnelmaa.
******
Tove Jansson kirjoitti ruotsiksi eli kääntäjä Kaarina Helakisa on tehnyt hienoa työtä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Tove Jansson: Muumipappa ja meri



Tove Jansson, Muumipappa ja meri, wsoy, 1965 Pappan och havet, 186 sivua, suomeksi kääntänyt Laila Järvinen. Kansikuva on upea ja näyttää meren voiman.

Muumipappa ja meri -teoksen kaikkitietävä kertoja antaa Muumipapasta masentuneen kuvan: kaikki on liian  tuttua ja turvallista, ”heidän maailmansa on tarkoin ruudutettu yksityisalue, siihen ei voi lisätä mitään. Aivan kuin kartta, jossa ei ole valkoisia läikkiä, koska kaikki on löydetty ja asutettu”.. (s.10). Muumipappa ja meri -teoksen alkukohtauksissa puhutaan myös kristallipallosta, ja tätä "lasipallo -kohtausta" luettiin myös Itsenäisyyspäivän konsetissa Tampereella 6.12.2013. Minua asia ihmetytti, miksi sitä luettiin suomeksi, kirjahan on kirjoitettu vuonna 1965 ja se on ruotsiksi, joka on toinen kansalliskielemme, teoksen nimi on Pappan och Havet. Yläkuvan teoksesta lainaus "Pappan stampade till det olycksaliga stället och gick långsamt nedåt trädgården for att titta i glaskulan. Skymningen hade växt fram ur marken som den brukade och samlat sig inne under träden".  Kohtaus jatkuu ja julkistan tämän bloggauksen.

Muumipappa tuntee itsensä tarpeettomaksi, siinä ponnin lähteä etsimään majakkaa. Pienelle karulle majakkasaarelle lähtevät Muumipapan lisäksi Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy, ja sinne saapuu myös Muumipeikkoa seuraava Mörkö, jonka hahmoon saadaan lisävalaistusta. Tapahtuma-aika on elokuun lopusta syksyyn oletettavasti marraskuulle. Majakkasaarella on myös merihevosia (ovat rannalla laukkaavia hevosia) ja outo kalastaja. Majakkasaarella asiat eivät suju: majakan avain on hukassa, ja kuvaus, kun muumit katsovat majakkaan sisälle on hyvin apea. Ikävin, ankein, luotaantyöntävin adjektiivein tekstistä on saatu hyvin nihkeä. Kun Muumipeikko löytää hyvän paikan ottaa aurinkoa, niin heti jälkeen kuvataan, että keltiäiset tulevat puremaan. Majakan lamppua Muumipappa ei saa syttymään.

Muumipappa ja meri on synkeä teos, koska siinä kohdataan omia rajoja. Muumipeikon isä kokee tyhjyyden tunteita ja oman tarpeellisuutensa rajat, Muumipeikon äidilläkin on varmastikin hillot väärässä kurkussa, hän jättää käsilaukkunsa ulos eikä passaa muita, mutta hän alkaa maalata kukkasia majakkaan koti-ikäväänsä helpottamaan. Muumipeikolla on tarve tavata Mörköä ja ihailla kauniita Merihevosia. Pikku Myy on suhteellisen normaali, häätää muurahaisetkin pois petroolilla. Sitten on saarella haahuilee tämä kalastajaksi heittäytynyt burnoutin kokenut herra Majakanvartija. Tyyppiesimerkki työuupuneesta henkilöstä, joka ei jaksa tehdä töitä, mutta ei pysty olemaan siitä kokonaan irtikään. 

Muumipappa ja meri -teosta on kiitetty, eikä turhaan, kun siihen pääsee jotenkin sisälle. Teoksessa mielikuvitus laukkaa, saari elää ja puut liikkuvat, eli lopulta kaikki päähenkilöt oivaltavat jotain. Muumipappa ja meri on lopulta terapeuttinen teos, koska ongelmiin löydetään ratkaisut tai niihin osataan suhtautua toisella tavalla. Kyse onkin aikuisten muumikirjasta, ja lukemiseen vaaditaan malttia ja ajatusta, että löytää vastauksia.

Kirjassa henkilöt ovat kompleksisia, vain Myy on neutraali, eikä hänen naiseuttaankaan tuoda esiin.
Muumipeikon äidin ja isän ongelmat ovat koti-ikävä ja itsensä toteuttamisen tai pätemisen tarve ainakin, heidän suhdettaan ei käsitellä, eikä heidän nukkumisjärjestelyjään tuoda esiin, mutta he nukkuvat erillään eikä heidän suhteensa kukoista.
Muumipeikon halu olla yksin ja nukkua ulkona ja katsella Merihevosia ja niiden vertaaminen Niiskuneitiin johtaa syvempään tulkintaan. Mikä on Muumipeikon tapaamisten syy Merihevosten ja Mör(k)ön kanssa? Mörkö tulee valoon, mutta miksi Muumipeikon on mentävä rannalle? Kyse on keskinäisestä riippuvuudesta, kuten Sandemosen Ihmissudessa. Jättämällä valon pois Muumipeikko irrottaa taakastaan? Mörkö-hahmoa on tulkittu monin tavoin, joka tapauksessa tällekin asialle saadaan selkeä loppu. Minä näin Mörön  valossa esiintyvänä varjona, kun valoa ei ollut ja uskalsi sen kohdata ja kävi kuin Varpushaukalle Maameren tarinoissa, hän uskalsi nimetä seuraavan varjon, ja varjon nimen tietämällä, se ei ollut enää hallitsematon (Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1).

Lopulta löytyvät keinot myös saada majakan valo syttymään, ja majakalle ilmaantuu vartija, kotimatka voi alkaa.

Teos päättyy terapeuttisesti ratkaisukeskeiseen loppulauseeseen. "Majakka on sytytetty".

Päättökuvana on pokasaha ja kirves!

*****
Ajallisesti tämä sijoittuu syksyyn kuten Muumilaakson marraskuukin.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Kirsti Simonsuuri: Eläintarhanhuvila yhdeksän



Kirsti Simonsuuri: Eläintarhanhuvila yhdeksän, Tammi, 2002, toinen painos 2008, sivumäärä 136.

Eläintarhanhuvila yhdeksän -teoksen alussa Kili on 2000-luvun Zagrebissa, joka hänen mukaansa muistuttaa 1950-luvun Helsinkiä, juuri sodasta selvinnyt kansa, tunnelma on sama, ja myös Zagrebista saa osataa Coca Colaa, kuten 1952 jälkeen Helsingistä. Kilillä alkaa lapsuuden muistot pulputa pintaan. Ostaessaan kiiltokuvaa hän muistaa lapsuutensa lempikuvan, missä enkeli ohjaa tyttöä ja poikaa. Hän on kuvan "poika" (ei selvinnyt onko Kili tyttö vai poika luultavasti kyllä tyttö), tyttö on hänen isosisko Ilona. Ilona, joka ei ole kehittynyt, vaan jäänyt kehitysvammaisena toisenlaiseen  maailmaan, jota Simonsuuri herkästi kuvaa teoksessaan. Kili on ollut hyvä "veli" Ilonalle, he ovat olleet yhdessä kesämökillä, vaikka Ilona on pystynyt vain istumaan.

Ilona on ollut 1950-luvun  kehitysvammainen lapsi. Vammaisuus on näyttänyt olevan yhteiskunnalle kovempi pala tuolloin. On etsitty toistuvasti syytä, miksi. Siis viranomaiset etsivät, onko ollut kehitysvammaisuutta suvussa, vaiko hulluutta, syfilistä, vai vesipäisyyttä. Pitää löytää vammaisuuden syy.

Kirjassa on kirjoitettu tunnelmia Ilonan näkökulmasta, vaikka hän ei ole osannut puhua:
"Ihaninta on kun he ottavat minut syliin niin kuin isä ja äiti ... Minun on ikävä kotiin. Mutta olen kodissa niin he sanovat. Minä saan kortteja isältä ja äidiltä ja siskolta paljon kortteja..."

Ilonalle on etsitty "kotia". Hänet onnistutaan sijoittamaan Eläintarhahuvila yhdeksään ja sinne eivät sisarukset saa mennä, joten Kili värjöttelee vanhempien joulukäynneillä ulkopuolella ja ihmettelee miksi. Ihmettely loppuu hautajaisiin, ja sen jälkeen tulee unohdus.

Kili päätyy keräämään tutkimaan perhosia, ja pohtii niiden muodonmuutosta. Välimerellä hän tutkii uhanalaisia perhosia.

Loppuosa kirjasta on Kilin taidetouhuilua Euroopassa, ja vastausten etsintää tieteestä, ja hän palaa Suomeen, käy hoitolassa, missä on Ilona lyhyen elämänsä eli.

Kirjan kansi minusta kuvaa teosta hyvin, kuten takakansitekstikin.

Kirsti Simonsuurin Eläintarhanhuvila yhdeksän tarkastelee tärkeää aihetta, ja arvostan teosta sen vuoksi. Loppuosa kirjasta on minusta varsin teennäistä ja "liian hienoa", mutta ehkä tämä antaa kauniin lopun kirjalle.


***
Kirsti Simonsuuri (s. 1945) on PhD Cambridgesta vuodelta 1977 ja dosentti, hän on julkaissut runokokoelmia ja proosaa sekä käännöksiä mm. Shakespearen soneetit. Kirjastosta löytyy useita hänen teoksiaan.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä



Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä, Minerva 2010, 296 sivua. Kansikuvassa kaksi aikuista miestä parroissaan. Tiedemies Valtaojalla on kello, joka mitannee tarkasti aikaa ainakin Suomessa.

Juha Pihkala on Tampereen hiippakunnan emerituspiispa  ja Esko Valtaoja Turun yliopiston tähtitieteen professori. Valtaojalta olen blogannut Kaiken käsikirjan täällä.

Herrat Pihkala ja Valtaoja ovat käyneet ennen tätä vastaavanlaisen keskustelukirjeenvaihdon, joka on julkaistu teoksessa Nurkkaan ajettu Jumala, ja tämä on jatkoa sille, toki nämä ovat uusia keskusteluja. Tulkintani mukaan Pihkala tietää uskovansa, ja agnostikko Valtaoja uskoo tietävänsä. Välttämättä asia ei ole aivan näin yksinkertaista.

Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä -kirjassa on kymmenen keskustelua ja epilogi. Jokainen keskustelu avataan kirjeellä, johon toinen vastaa kirjeellään, avaaja vastaa tähän ja sitten vastaaja päättää keskustelun. Puheenvuorot ovat siis JP, EV, JP ja EV, seuraavan aloittaa EV ja jatkuu JP,EV ja JP. Keskustelut on käyty aikavälillä 22.2.2009 - 16.6. 2010, toisinaan kirjeiden välillä on kuukausi yleensä vähemmän, kirje on kolmesta sivusta viiteen sivuun hyvin pohdittua ja perusteltua tekstiä. Tällä välillä muuten Valtaojalla on henkilökohtaisessa elämässä rakkaan ystävän poismeno.

Ensimmäinen keskustelu käydään uhrista ja uhrautumisesta. Juha Pihkala avaa keskustelun turhasta kuolemasta uskonnon nimissä, hän mainitsee inkojen Juanitasta, joka on uhrautunut tai uhrattu, ja on nyt löytynyt jääkuutiosta Andeilta, Valtaoja vastaa kertoen Perotine Masseyn kohtalosta roviolla, keskustelussa sivutaan ideologioita ja uskontoja, joita "tavalliset" ihmiset viime kädessä toteuttavat ja joiden ihmisten tekojen seurauksena syntyy "uhreja".

Toisen keskustelun avaa Valtaoja moraalista. Keskustelussa sivutaan kysymyksiä hyvästä ja pahasta. Tehkää hyvin on tarkoittanut eri asioita eri aikoina ja eri kulttuurissa. Eräs hyvän lähtökohta on kerätty yleismaailmalliseen YK:n ihmisoikeuksien julistukseen (täällä ja osin täällä). Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian puolesta EV myös liputtaa, ja sivulla 53 on EV:n kymmenen ohjetta, joka alkaa "Kunnioita, suojele ja rakasta elämää..." kolmoskohdassa herää agnostikko "Älä luule tietäväsi varmaa totuutta", kuudennessa kohdassa ollaan liberaalin etiikan ytimessä "Anna jokaiselle vapaus toteuttaa omaa itseään, mikäli siitä ei ole haittaa kenellekään muulle". Pihkala painottaa lähimmäisenrakkautta.

Kolmas keskustelu on käyty kesä-heinäkuussa 2009 otsikolla, "Ovatko lapset uskonnollisia?". Keskustelussa nousee lasten kasvatuksen kulmakiviä, on tiettyjä herkkyyskausia oppia asioita, esimerkiksi moraalikysymyksiä. Ihmisellä lienee taipumus moraliteetteihin. Tässä keskustelussa on puhetta myös abortista. Abortti on vaikea moraalinen ongelma lähtien siitä, koska "ihminen on ihminen", ja millä edellytyksillä voi sikiön abortoida. Jos referoisin keskustelua, voisi tulla väärinymmärryksiä, mutta tulkintani mukaan JP on enemmän aborttia vastaan kuin EV. Kysymys on tietenkin sikiön oikeuksien lisäksi myös naisten oikeuksista, mutta kehä on paljon laajempi, ja liittyy lapsuuteen, kasvatukseen ja ihmisen ja elämän määritelmään. EV toteaakin kirjassa, että keskustelu ei ole mitään naminami-bumtsibumia eli älyköt ahdistavat toisiaan nurkkaan, antavat täsmäiskuja sivistyneesti, mutta "armottomasti". Aborttikeskustelua käydään joskus julkisuudessa murhaavilla argumenteilla. Tätä kirjan keskustelua en avaa, sillä kokonaisuus argumentteineen pitää lukea, ja koko viitekehys ratkaisee, ei yksittäiset nostot, joista osa on tietoista provosointia.

Herrojen välinen keskustelu etenee. Uskonto ja nautinto on laaja kysymys eli  mikä on kiellettyä eri uskonnoissa ja miksi. Tärkeä näkökohta on myös "carpe diem" eli tartu hetkeen, sitä ei voine viedä äärimmäisyyksiin, tulevaisuutta pitää ajatella ja toista kunnioittaa, carpe diem ei käy moraalin perustaksi.

Keskustelut menevät spiraalinomaisesti ja yhä syvemmälle poraudutaan, ja lopulta viimeisessä keskustelussa EV nostaa esiin -ei vähempää kuin- koko maailmankaikkeuden, josta ilmeisesti tietää varsin paljon verrattuna muihin ihmisiin, mutta luultavasti silti ei suinkaan kaikkea kaikkeudesta, joka kaikkeus kuitenkin Valtaojan mukaan kehittyy, eli luomista tapahtuu, mutta miksi? Mikä on maailmankaikkeuden tarkoitus? Onko sitä tarkoitusta ja mikä se on ?

Keskustelu päättyy epilogiin.

Suosittelen teosta sekä uskoville että epäilijöille, ja niille, jotka pitävät sivistyneiden älykkäiden ihmisten voimanmittelöistä, ja kysymyksistä, jotka liikkuvat uskonnon, olemisen, elämisen ja tuonpuoleisen välissä. Ihailen herrojen uskomatonta tietomäärää, sivistystä ja argumentaatiokykyä.

Tämä bloggaus on vain laimea varjo kirjasta ja osoitus tiedon valon etsimisestä.

***
Julkaistu 11.12.13 klo 14.15, kun Esko Valtaojan Kaiken käsikirja -bloggaukseni on julkaistu 12.12.12 klo 12.12

perjantai 6. joulukuuta 2013

Aksel Sandemose: Ihmissusi


Aksel Sandemose: Ihmissusi, Gummerus 1969,  sivumäärä 402, Varulven 1960, suomentaja Eija Palsbo.

Aksel Sandemosen Ihmissusi on monitasoinen sekä kerronnaltaan että aikatasoiltaan, herkkä, mutta armoton kuvaus pinnan alla väreilevistä alkukantaisista tunteista ja väkivaltaisista voimista, osin ehkä psykoanalyyttinen luotaus, sillä henkilöiden rajuja unia selvitetään. Kerronta on mosaiikkimainen, missä toinen henkilö kirjoittaa, muistelee tai kertaa toisen päähenkilön tarinaa. Teoksessa ei ole erillisiä lukuja vaan otsikoiden alla on tekstiä. Teksti on tiivistä, luin kirjaa pitkään ja loppuun asti kirja leikkii uusilla mosaiikkipaloillaan ja viimeiseen sivuun asti jännite säilyy, eikä lopullisia vastauksia sielläkään anneta.

Teoksen prologissa Erling Vik soittaa Felicia Venhaugille  vuonna 1957 ja prologi tarkastelee Felician käsillä olevaa mielentilaa sekä puutarhuri Tor Andersenin hahmoa. Puutarhuri työskentelee Venhaugin isännän ja Felician aviomiehen Janin palkollisena. Erling Vikin ja Felician suhdetta käsitellään eri aikatasoissa ja eri henkilöiden silmin. Kirja tapahtuu Norjassa, paitsi toisen maailmansodan aikana myös Ruotsissa. Tapahtuma-aika on ajanjakso välillä (noin) 1910-1960. Kirja alkaa vuodesta 1957, siirtyy eri kappaleissa eri ajanjaksoihin eri henkilöiden pariin yhdistellen hellävaraisesti mutta määrätietoisesti paloja teemojen ympärille.
Teemoja on rakkaus, seksuaalisuus, miehen ja naisen suhde, mustasukkaisuus, kateus, ja sota-ajasta johtuvat natsismi ja väkivalta sekä pahuus. Vaikka sota-aikaa ei juurikaan käsitellä, siellä on tapahtunut paljon merkityksellisiä asioita, joita ruoditaan teoksen loppuvaiheissa. Eräiden murhien motiivit viittaavat sota-aikaan, tai sitten eivät. Jan, Erling ja Felicia ovat paenneet vastarintaihmisinä kaikki sodan aikana Ruotsiin turvaan, Felicia veljiensä murhien jälkeen. Norjassa teoksen mukaan puhalsi natsituulet sodan aikana, ja kirjan  Torvald Ørjelle tämä tuuli oli myötäinen. Erling kuvailee Ørjen hirviöksi, "joka sairastuu ilosta, jos joku joutuu hänen valtaansa". Torvald Ørje on yrittänyt tappaa Erlingiä, mutta ei ole onnistunut eikä Erling ole ilmiantanut tätä sodan jälkeen. Samassa yhteydessä Sandemose tarkastelee natsien ihannointia sodan aikana, mutta sodan jälkeen heidät vaan unohdettiin. Teoksessa käsitellään paljon Norjan sodanaikaisen johtajan Quislingin hahmoa, joka hallitsi natsien aikana, ja tuomittiin kuolemaan sodan jälkeen.

Ihmissusi-teos kuitenkin alkaa varsin toisenlaisissa tunnelmissa kuusitoistavuotias Erling Vik on kokenut vuonna 1915 ensirakkautensa neljätoistavuotiaan Gulnare Svaren kanssa. Heidän rakkaus on ollut nuorta ja puhdasta. Nuorten tapaamiset loppuivat Gulnaren vanhempien aavistukseen, että Gulnare salaa jotain. Isä, joka on sivistynyt oppikoulun lehtori, kiskoo tiedot Gulnaresta, ja Gulnare joutuu tunnustamaan kaiken suhteestaan Erlingiin, joista pahimmat synnit olivat jäätelön ostaminen kaupasta, ja alastomana uinti. Kodissa järjestetään pieksäjäiset, joissa Gulnare tunnustaa paljon sellaista, mitä ei ole edes tapahtunut. Tätä viattoman rakkauden väkivaltaista tappamista käsitellään monissa muodoissa teoksessa. Parisuhdeongelmat ovat eräs kirjan teema. Kolmikymppinen Erling on puolestaan ollut seitsentoistakesäisen Felician ensirakkaus ja tällöin on todellisuudessa päästy "loppuun asti", Erling pääsi Gulnaren kanssa "loppuun asti" vasta myöhemmässä unimaailmassa. Erling on jättänyt ensimmäisen yön jälkeen Felician toisen naisen Cecilian takia. Erling on tällöin ollut toimittaja ja myöhemmin kirjailijana, jolla on alkoholiongelmia. Felicia ja Erling ovat tavanneet vastarinta-aktivisteina Tukholmassa 1942, jossa on ollut myös Jan Venhaug, tuleva Felician mies. Jan Venhaug on talollinen, jonka nuoruuden kaihoisat hetket liittyvät kaksikymmenvuotiaana tapaamaansa Vigdikseen, joka Felician ja Janin avioiduttua täysin rupsahtaneena ruttunaamana tuijottaa Feliciaa. Parisuhteet noudattavat samaa kaavaa, nuoruuden rakkaus tuhotaan tai tuhoutuu ulkopuolisten kateuden voimasta tai oman mustasukkaisen käytöksen vuoksi. Erling tapaa oman nuoruuden ruusunnuppunsa kahvilassa, jossa henkisesti ja ruumiillisesti rupsahtanut rouva Gulnare Kortsen lähettää sapekkaat sanat Erlingin niskaan. Erling oli nuorukaisena odottanut kultaista Gulnare saapuvaksi, samoin kuin Felicia oli odottanut sukupuoliasioista luennoimassa ollutta Erlingiä. Erling oli teoreettisen luennon jälkeen lähtenyt soveltamaan teoriaa käytäntöön erään tyrkyn kanssa. Erlingillä on myös avioton lapsi Julia, jonka Felicia ja Jan ovat ottaneet luokseen asumaan. Julian äiti on ollut alkoholisoitunut prostituoitu (=juoppo ja huora), ja Julia oli varttunut lastenkodissa. Julia muistuttaa Feliciaa hänen omasta nuoruudestaan, Julia on ihastunut Janiin. Felicia ylläpitää ajoittaista fyysistä suhdetta Erlingiin, ja hoitaa kasvihuonetta alastomana. Alastonta Feliciaa taas katselee venttiilistä omituinen puutarhuri Tor Anderssen  Talossa on kleptomaani, Felicia epäilee Juliaa, mutta Julia on syytön...

Rakkaus-juoni ei näyttäydy näin selvänä, luin useita kohtia uudestaan, teema on rakennettu loistavan hienovaraisesti. Sama mustasukkaisuus- ja kateusteema sekä vaillinaisuus-, ja riippuvuusteema toistuu yhä uusissa ihmissuhteissa, joita on vielä ylläolevaa enemmän.

Erling Vik on työläisperheen kasvatti, palkkaräätälin poika, jonka isoveli Gustav on työn sankari. Jo pienenä hevosen teurastajan apumiehenä lyö hevosta päähän, jolloin polvet notkahtavat, ja veri lasketaan pois. Gustav on elättänyt itsensä myöhemmin räjäyttäjänä. Gustav jää henkisesti luokkaansa vaimonsa Elfriden kanssa, joka on hänen huonekalunsa. Pikkusieluinen Gustav paheksuu veljensä bohemiutta. Erling hankkii sivistystä nuorena, mutta vasta vanhana katkaisee välinsä Gustaviin, ei siksi, että Gustav on ruumiillisissa töissä, vaan että ainoa henkinen harrastus on lukea kuolinilmoituksia, ja etsiä niistä "hassuja" nimiä, kirja mainitsee esimerkkinä kreivitär de Paska:n.

Teoksen nimi Ihmissusi liittyy Sandemosen teoriaan ihmissudesta, ihmissudessa piiloutuu langennut ihminen, ihmissuden tarkoitus saada vahinkoa aikaan. Teoria on loppujen lopuksi teennäinen ja perustuu samoihin tulkintoihin kuin Hermann Hessen Arosusi, että ihmisessä olisi Susi sisällä, joka kamppailisi elintilastaan tietoisen minän kanssa. Minusta William Golding päätyy Kärpästen Herra -teoksessa ihmisen sisäiseen pahuuteen, ei tällaiseen lapselliseen tulkintaan. Sandemosen Ihmissusi-teoretisointi pilaa paljon siitä virityksestä, mitä ilman teos olisi antanut, Sandemosen ote katoaa kuten Hesselläkin Arosudesta. Sandemose pilaa kirjaansa myös lopussa. Hän on rakentanut riippuvuusteeman, missä Felicia, vaikka on naimisissa Janin kanssa on riippuvainen joko Erlingin rajusta rakkaudesta tai Erlingin poissaollessa Torin tirkistelystä, Felician on pakko poseerata. Lopun murhat Sandemose yrittää selittää sodanaikaisilla tapahtumilla ja Felicia Ormsundin veljien kohtalolla, joita veljiä ei edes esitellä kirjassa ja näin hän lipsuu omasta teoriastaan ja selittää lopun murhat molemmin puolin käsittämättömällä ihmissusi-teorialla.

Minusta Sandemose on joko kirjoittanut lopun harkitsematta tai on harkinnut sitä liian paljon.

Juonipaljastuksia tai ei, niin Felicia kirjan loppuosassa katoaa, tai murhataan. Syyllisiä kartoitetaan, ja luetellaan henkilöitä ja motiiveja, kuka voisi olla murhan takana:
Gulnare Kortsen syynä natsisympatiat, ja se, että Felicia eliminoi hänen miehensä sodan aikana sekä antipatia Erlingiä kohtaan. Vigdis syynä kateus Felicia kohtaan, Cecilia Skog  samalla motiivilla, Victoria Hagen erään kirjailija Steingrimin hirviövaimo, joka ajoi miehensä itsemurhaan. Steingrimin itsemurhaa kummastelin, sillä mies oli saanut vaimostaan eron, ja Erlingin mukaan nähnyt ja tunnistanut ihmissuden ja laittanut sen liekaan. Epäiltyinä luetellaan suurin piirtein kaikki kirjan henkilöt, jopa Erling ja Tor, jonka motiivi on maahismainen tirkistely, ja kurkisteluventtiillin kiinnilaitto Erlingin tullessa, ja on ihmissusiteoria, mutta kaikki lopuksi tilitetään sodan ajan kaunalla ja varagöbbelsiksi mainittu herran väitetään olevan murhan tekijä. Kuten aiemmin totesin tämä teema unohduttaa toistot nuoren rakkauden tuhoamisesta, jota edellä mainittujen lisäksi kuvataan erään Maryn ja asentajan suhteessa, nuori orastava rakkaus loppui talon emännän likarätin moniin iskuihin.

Aksel Sandemosen Ihmissusi on surrealistinen ja osin kubistinen kirja, jonka mosaiikkimainen rakenne esittäytyy toisaalta rujona mutta myös kauniina, puutteellisuuksistaan ja vajaavuuksistaan huolimatta minusta todellinen iätön monimerkityksellinen mestariteos, jossa kirjallisuus ylittää todellisuuden rajan ja samalla porautuu ihmismielen syviin mustiin kerroksiin.

***
Aksel Sandemose (1899 - 1965) oli maineikas tanskalais-norjalainen kirjailija. Hän on kuuluisa Janten laista, joka alkaa "älä luule, että olet jotain ...".

***
Tämä teoksen Tor Andersenia verrataan maahiseen, joka tulee joka ilta kurkisteluventtiililleen katsomaan Felician mahdollista poseerausta kasvihuoneessa. Tätä riippuvuutta analysoidaan paljonkin. Näen tässä yhtäläisyyttä myöhemmin julkaistuun Tove Janssonin Muumipappa ja meri teoksen Mörkön ja Muumipeikon kohtaamisiin, sekä Muumipeikon ja merihevosten suhteeseen, joiden motiivit voivat loppujen lopuksi olla osin piiloseksuaalisia tai ainakin molemminpuolista avutonta ja alkukantaista riippuvuutta.

torstai 5. joulukuuta 2013

Peter Spier: Maailman ihmiset



Peter Spier: Maailman ihmiset, 1990, Otava Suomentanut Jukka Kemppinen alkuteos on  People, 1980

Tunne toiset ihmiset on hyvä motto kirjalle, jota mottoa alussa siteerataan.

Maailman ihmiset on kummitädiltäni (varsin myöhään saamani) kirja, jossa hauskoin kuvin on valotettu maapallon väestöä eri näkökulmista.

Teoksessa painotetaan  että olemme jokainen ainutlaatuisia ja arvokkaita, olemmepa minkämuotoisia, kokoisia, värisiä, on meillä minkälainen tahansa, nenä, vaatetus, kasvojen muoto, hiukset...

Kirjassa on kuvia erilaisista huvituksista, taiteesta, arkkitehtuurista, lemmikeistä, mieliruuista, ja kielistä.

Tähän viimeiseen kuvaan olen ottanut häivähdyksiä sivuista (tahallaan epätarkkoja), mutta teoksessa osoitetaan, että  ero köyhien ja rikkaiden välillä on olemassa sekä näytetään se, minkälaista olisi, jos kaikki olisivat tylsän samanlaista ja vaihtoehtona sille esitetään, että kaikki voivat poiketa toisistaan.

Kirjan valmistuessa meitä oli pallolla 4 miljardia, nyt jo yli 7 miljardia.

Hieno idea, ja hieno kirja.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian


Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian, Otava 1995, tämä kappale Seven 2002, sivumäärä 186.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Iiris, joka elää yhdessä aviomiehensa Iston kanssa. Iiriksen äiti on talon polttamisesta vankilassa, ja Iston suku on taas keskinkertaista keskiluokkaa, omine keskiluokan hyveineen. Iiriksen joulun vietto on yhtä tuskaa, kun saa piikoa Iston siskon perhettä ja saa tapaninpäivälounastaa Iston sukulaisten tykönä, jotka puhuvat kunniallisesti arvonlisäverosta, joulumyynnistä, verotuksesta ja säästä .... Iiris pakenee tupakalle ulos, jossa on myös Iston sisaren tytär Tiiu, jonka kanssa käydään huvittava keskustelu
Tiiu tuijotti takinkaulukset pystyssä. Sillä oli kumisaappaat väärissä jaloissa
-Miks sä istut täällä ulkona
-Koska mä en halua istua tuolla sisällä
-Miksi.
-Koska ne vittuilee mulle, sanoin Tiiulle ...
-Laita takki kiinni, sä palellut
Se napitti takkinsa ja tuijotti.
-Älä tuijota
-Ukki sano, että sun äiti on vankilassa
-Sanoi vai, mitä muuta se sanoi?
-Ei se sanonut sitä mulle. Se sanoi sen äsken Jaanan uudelle miehelle ...

Yllä oleva keskustelu on loistava, sillä siinä tiivistyy koko perheasetelma. Miehen suku ilkeilee äidin tragedialla, jota pikkuhiljaa lukijalle avataan. Iiriksen oman perheen vyyhdissä on mukana pappi-isän itsemurha, äidin talonpoltto, mummon auton alle "jäänti", ja papan välien katkaisu ja vanhainkotielämä vaippoineen, siskon kanssa on riitaa. Iiriksellä Iston kanssa on riitaa enemmän kuin rakkautta.

Perhe on pahin ja miehen suku on toiseksi pahin, joten Iiris haihtuu omille teilleen ... paljon ja vielä enemmän tapahtuu ennen kuin viimeiselle sivulle päästään.

Kerronta on toki sujuvaa, mutta epäuskottavaa. Tässä on liikaa ankeutta, joka ei jostain syystä kosketa, onko Iiriksellä teflonia pinnassa? Vain sukulaisten "vittuilu" ja sen seuraukset koskettavat.

Teoksen nimi on väännös päähenkilön sukunimestä Laine => Lane. Kouluun menevää Linda Iiris Lainetta, eli Lindalainetta, haukutaan Lois Laneksi, kaiken muun tapahtuvan joukossa tämä olisi minusta enemmän mairittelua ei "vittuilua".

Juoni putkuttaa Iiriksen elämää takaumin ja eteenpäin aina epäselvään irtiottoon asti. Luultavasti Eve Hietamiehen (s. 1964) myöhempi tuotanto (Puolinainen, Yösyöttö ja Tarhapäivä) lienee tätä neljättä kirjaansa parempaa, mutta minusta tämä oli helppolukuinen kirja ja minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka ei näytä sitä, kuinka hyvä kirjailija Eve Hietamiehestä on tullut (tämä on luulo, ei tieto, bloggausten perusteella olen päätellyt, että Yösyöttö ja Tarhapäivä on ominta Eve Hietamiestä).

Johannes Airan poika käy pelaamassa Iiriksen tykönä Nintendoa. Kuvauksesta selviää, että kyse on Super Mariosta, mutta mikä pelikonsoli se on ja kenen, ei ainakaan Iiriksen, ja tuskin on vielä Super Nintendo vaan veikkaisin Nintendon 8-bittistä, jolla itse en ole koskaan pelannut, olen pelannut vain Super Nintendolla, Game Cubella ja Wiillä. Minusta pelaamisen kuvaus ei istu Teräsmiehen morsian -kirjaan. Sen sijaan vittuilun kuvaus kirjassa toimii. Vittuilu on taiteen laji, jonka Aira Iiriksen käly niin hienosti osaa. Ilkeilyn mestari taas on pappa.

Vittuilu voidaan minun kokemukseni mukaan jakaa sanalliseen ja sanattomaan vittuiluun. Sanalliseen vittuiluun kuuluvat ainakin täsmävittuilu, epäsuora vittuilu rivien välissä sekä vaivihkainen vittuilu.  Oikeiden mutta asenteellisten "tietojen" levittäminen aikaansaa vittuilun leviämisen koko perheeseen. Kirjassa Airan tytär Tiiu oppi sanan "vittuilu" kertarytinällä, josta äiti muisti kälyään vittuilupuhelulla. Sanattomaan vittuiluun kuuluvat minusta ainakin ilmeet, eleet, ja tietyt vilkaisut puheen kuluessa, sekä hiljaisuus. Minusta kirjan kannen piikit kuvaavat piikikkäitä suhteita ja toistuvaa vittuilua.

Iiris rukka..

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus


Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus, Bon, WSOY, 278 sivua, The Secret of Chimneys, 1925, suomentanut Kirsti Kattelus.

Rakkauskirjeiden salaisuus kuuluu Agatha Christien varhaistuotantoon. Tässä farssissa näyttämönä on englantilainen Chimneyn kartano ja siellä pelataan bridgen sijaan valtiollista shakkia Herzoslovakian valtion kruunusta ja maaperän öljystä sekä etsitään kruununjalokiveä. Herzoslovakian kuningaspari on murhattu, ja entinen pääministeri kreivi Styptich on niin ikään kuollut ja jälkeen jääneet muistelmat ovat kuumaa tavaraa. Jos ne julkaistaan, estyy lojalistien, rojalistien ja englantilaisten toive palauttaa monarkia.

Englantilaisten todellinen motiivi on saada valtion öljysopimukset itselleen. Keino siihen on saattaa valtaistuimelle Herzoslovakian prinssi Michael Obolovitch. Prinssi ei ole entisen kuningasparin lapsi vaan muu laillinen monarkkiehdokas, joka on etsitty maan aatelisten joukosta, mutta on mahdollisesti nyt murhattu.  Vastapuolella häärivät kansantasavaltaa haluavat Punaisen käden toverit ja Timanttisyndikaatti johtajanaan "kuningas" Victor, jolla on omat verkkonsa vesissä. Koska Michael-prinssin ounastellaan tulleen tapetuksi, on yhdysvaltaisilla oma prinssikandidaatti ja omat suunnitelmat öljyn hyödyntämiseksi.

Kirjassa on peräti kolmekymmentäyksi lukua ja vielä enemmän henkilöitä, joita tulee mukaan tarinan kuluessa. Vaikka pelissä on paljon, ja moni henkäisee viimeisen henkäisynsä, on kyse farssista ja kuvaus on kepeää. Henkilöiden luonne ja jopa henkilöllisyys vaihtuvat tarinan edetessä. Kartanossa hiippaillaan, ja sinne tehdään mystisiä murtoja. Lopulta selviävät kelmit ja kunkut.

Tästä kirjasta voi pitää vain, jos ummistaa silmänsä sarjalta epäloogisuuksia ja unohtaa valtiollisten juonien ikävät seuraukset. Kuvitteellinen Herzoslovakia, entinen kuningaskunta, sijaitsee Balkanilla ja pääkaupunkina on Ekarest. Lukijalla tulee mieleen Romanissa sijaitseva Bukarest, ja Herzekovina Jugoslaviassa, sekä Tsekkoslovakia. Tämä on siis kirjoitettu 1920-luvulla ei nyt. Toisaalta huumorin keinoin on saatu asetelmasta paljon irti.

Juonessa on monta säiettä. Pääosaa esittää salaperäinen Anthony Cade, joka tapaa kirjan alussa kanadalaisen Jimmy McGrathin, jolla käsikirjoitus on. Cade esiintyy McGrathina ja välillä "itsenään". Hän yrittää palauttaa entisen suurlähettilään hehkeälle 27-vuotiaalle leskelle Virginia Revelille rakkauskirjeet. Cade lyöttäytyy Revellin matkaan, kun eräästä ruumiista pitää päästä eroon. Revellin kirjoittamaksi luultua  rakkauskirjettä haluavat muutkin ja todellisuudessa sen on kirjoittanut timanttisyndikaatin houkutuslintu ja entisen kuninkaan edesmennyt puoliso. Todella hervonta menoa, mihin kytkeytyy poliiseja, englantilaisia ulkopolitikkoja George Lomax ja hänen apurinsa Bill Everleigh, Scotland Yardin tarkastaja Battle sekä Lordi Caterham, jonka kotitalossa Chimneyn kartanossa sattuu ja tapahtuu, ruumista tulee, ja lopulta siniverinen kruunupääkin löytyy.

Agatha Christien Rakkauskirjeiden salaisuus on todiste kirjoittajan kyvystä farssimaiseen kuvaukseen. Kuitenkin Agatha Christien (1890 - 1976) todellinen vahvuus on maalaisyhdyskunnan staattisten jännitteiden kuvaus tai paremminkin niiden sijoittaminen dekkareihnsa.

***
John Curran, teoksessaan Agatha Christien murhasuunnitelmat, selostaa perinpohjin tämän kirjan kirjoittamisen lähtökohdat ja juonen ristiriidat. Kiinnostavaa tässä on se, että monia tässä esiteltyjä "keinoja" käytetään myöhemmissä dekkareissa. Agatha Christie kirjoitti tämän teoksen sopimuksen pohjalta.
Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus, The Seven Dials Mystery, 1929, suomentanut Helena Luho, WSOY 1983 sivumäärä 303.

Tapahtumapaikkana on Rakkauskirjeiden salaisuudesta tuttu Chimneyn kartano, jonka on Caterhamin jaarlilta vuokrannut sir Oswald Coote, joka on muuttanut terästä kullaksi. Lady Coote pyörittää henkilökunnan kanssa taloutta, mutta jäykän aristokraattiset palvelijat eivät tottele lady Cooten toivetta tuoda viinirypäleitä kasvihuoneesta ja laittaa keilailurataa kuntoon. Tätä puutarhurin käskytystä lady Coote myöhemmin kirjassa kadehtii.

Viikonloppua viettää joukko ihmisiä. Ronny Deveraux, Bill Eversleigh, jotka työskentelevät ulkoministeriössä. Bill Eversleigh on tuttu, jo Rakkauskirjeiden salaisuudesta, sekä Jimmy Thesiger  ja Gerry Wade, lisäksi on tyttöjä Helen, Nancy ja Socks ja Lorainen Wade sekä Cooten yksityissihteeri Rupert Bateman. Gerry Wade on aamu-uninen ja "pojat" tekevät hänelle kepposen ja vievät hänen huoneeseensa kahdeksan herätyskelloa, ja laittavat ne soimaan. Teko on tehoton, sillä Gerry Wade on nukahtanut ikiuneen liiallisen unilääkeannoksen nauttineena. Kummallista on, että kelloja on enää seitsemän ja ne on aseteltu takan viereen riviin.

Caterhamien otettua isännyyden kartanossa Lady Eileen Brent "Bundle" onnistuu saamaan aatelisen etuoikeudella viinirypäleitä kasvihuoneesta ja saa keilaradan kunnostetuksi.

Hän löytää huoneestaan Gerry Waden kirjoittaman kirjeen "Loraine-kullalle", joka on jäänyt kesken unisuuden vuoksi, Bundle päättelee, että Wade ei ole ottanut unilääkettään itse. Kun hän ajaa kaupunkiin hoipertelee auton eteen vielä ammuttu mies. Bundle on hyvin aktiivonen tutkimuksissa. Aiemmasta osasta tuttu George Lomax on ulkoministerinä. Bundle nuuskii jälkiä Seitsemän kellotaulun seuraa, Eberhardin teräskaavaa, kaikki ei tule onnistumaan ilman kolhuja. Seitsemän kellon kerronta on kuitenkin hyvinkin hauska englantilaisittain ja minusta parempi kirjana kuin Rakkauskirjeiden salaisuus. Salaseurakin on varsin toisenlainen kuin Bundle olettaa.

Syylliseksi osoittautuu kaveri, joka näyttää peribritiltä, mutta on täydellinen mätämuna, vaikka häntä alussa luonnehditaan "miellyttäväksi nuoreksi mieheksi" . Itse asiassa ensimmäisen murhan tehtyään hän sanoo seuraavalle uhrilleen " Älä ota raskaasti vanha veikko, parin minuutin kuluttua olet ennallasi". Jäljempänä hän pohtii, että hän ei ollut aavistanutkaan, että Ronny ja Jimmy olivat olleet noin hyvät ystävät. Todella olivat ja isänmaan ystäviä.

Tarkastaja Battle ratkaisee rikollisen ja rikoksen motiivin. Lopussa Eileen eli Bundle ja Bill Eversleigh kihlautuvat. Eileenin isä lordi Caterham on kuvaatu hauskasti, varsinaisen kuivan huumorin mies.
****

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.