maanantai 29. elokuuta 2011

Haavio Heikki, Rehtorin muistelmat


Heikki Haavio: Rehtorin muistelmat

Heikki Haavio toimi Turun klassillisen lyseo rehtorina 1960-luvulla.

Heikki Haavion Rehtorin muistelmat vuodelta 1968. Teos muistuttaa kirjoitustyyliltään Urho Kekkosen Vuosisatani 1/3, ja yhdistävänä tekijänä on varmasti HH:n ja UKK:n aikalaisuus, mutta myös Haavion ja Kekkosen ajatusmaailmassa ja sanan käytössä on paljon samaa. Tietynlaiset lapsuuden kodin kasvatusmetodit, koulun käynti: kansakoulu, oppikoulu, Helsingin yliopisto ovat olleet yhtäläisiä. Myöhemmin urat ovat urenneet toisiin suuntiin. Kirja alkaa käynnillä äidin haudalla vuonna 1935 Heikin ja pojan kanssa. Perheen äiti on kuollut vuonna 1906 keuhkotautiin (keuhkoissa oli vikaa, en tiedä oliko keuhkotauti, tuberkuloosi vai mikä). Sen jälkeen kuten UKK:n kirjassa käydään isän ja äidin taustat läpi.

Runoilija P Mustapää eli Martti Haavio (s. 1899)  oli Heikin isoveli.
Heikki pitää Marttia hyvänä isona veljenä. Martti kävi silloisen joustavan koulun, eli siirtyi kansakoulun ykköseltä kolmoselle. Wikipedian mukaan Martti oli aikuisena sekä maalaisliiton jäsen, että AKS:ssa, joten varmastikin Heikin ajatusmaailma on samansuuntaista. Kekkonen oli ML:n ja AKS:n jäsen. Martti oli Heikille tärkeä, koska äiti kuoli jo vuonna 1906, isä meni myöhemmin naimisiin, mutta äitipuoli ei varmasti ollut tärkeä, koska pojat menivät toiselle paikkakunnalle oppikouluun ja asuivat alivuokralaisina. Maallisesta kunniasta pieni maininta. Wikipedian mukaan Martilla oli veli Jaakko. Katri ja tämän teoksen kirjoittaja Heikki, joka on syntynyt 1901 on jätetty mainitsematta. Sen sijaan Martin kohdalla on mainittu Elina Haavio-Mannila emerita professori, joka on Martin tytär. Eli wikipediatasolla Heikki ei ole tunnettu, mutta siitä huolimatta minä pidin kirjasta se kuvaa ahkeruutta, arkipäivää, koulukasvatusta, työtä oppikoulun ja yhteiskunnan hyväksi, kirjassa on myös tragediaa, sortoa, kieliriitaa, 1918 luokkavihaa, sairautta, kuolemaa ja muuta, mutta se on kertomus eteenpäin katsomisesta ja optimismista. Kirjassa on myös maininta, että Heikki olisi kerännyt kesällä 1918 nimiä kuninkaan puolesta, ja asevelvollisuusaikana oltiin Ahvenanmaalla, kun sieelä oli haluja ollut ruotsittua, mutta Kansainliitossa oli toista mielipidettä.

Tämä kirjapostaus on mennyt sivuladuille P Mustapäähän, mutta tarina on myös Turun Lyseon, eli nykyisen Turun Klassikon lukion historiaa. Heikin isä kävi koulun, joka perustettiin 1879, ja myös Heikki kävi tämän oppikoulun. Myös Heikin poika kävi koulun ja lopulta Heikki oli myös koulun rehtori, ja oli muuttamassa "koulua" nykyiseen koulurakennukseen vuonna 1964, jonka päädystä yläkuva on, koulurakennuksessa tehdään remonttia parhaillaan.

Kirjassa kuvataan 1900-luvun alku, pappilat, ja torpparit. Tottijärveltä kun muutettiin Yläneelle, muuten muutossa siirrettiin hevoset ja lehmät, isä toimi pappilassa myös maanviljelijänä. Oppikouluaikaan osuu venäläistämistä, ruotsalaisuus-suomalaisuus -asiaa, vapaussotaa. Tässä yhteydessä Sirkkalan kasarmilla vartiossa olleena, toteaa Väinö Linnan Hennalan olojen kuvauksen uskottavaksi, tästäkin varmasti oli keskustelua 1960-luvulla. Yläneellä Haaviot joutuivat vapaussodan lopussa tukalaan paikkaan punaisten lähtiessä "itään päin", ja varoitus vangiksi ottamisesta tuli onneksi ajoissa, olisi yksi tulenkantaja voinut olla vähemmän.
Heikki Haavion kirjoitustapa on  loogista ja rauhallista kuten Kekkosella, kun puhutaan perheen ystävistä ja kylän ihmisistä, on kuvauksessa rauhallista asiallisuutta ja lämpöä.
Heikki käy kansakoulun ja oppikoulun, sitten yliopiston, ja opettajan auskultointi. Yliopistoajankin kuvaus on mielenkiintoista, sitten seuraa naimisiin meno, Saarijärvelle muutto. Saarijärveäkin kuvaillaan, ja se vaikuttaa hyvältä paikalta asua, sitten on tämä sota-asia 1939 alkaen, ja lopuksi muutto Turkuun ja Turun klassillisen oppikoulun rehtorina olo. Koulu oli tuolloin poikakoulu, jossa luettiin latinaa. Opettajakuvasta päätellen osa opettajista oli kuitenkin naisia. 

Kirja on kuvausta Venäjän vallan ajalta 1900-luvun alusta tai jo kauempaa, 1960-luvulle, siinä on oppikoulunkin historiaa paljon, esimerkiksi pappisisä meni oppikouluun vasta 20-vuotiaana, ja jotkut olivat vasta 10-vuotiaina. Toisaalta se on myös kasvatuksen historiaa. Lapset lähetettiin ennen kaupunkiin kouluun, ja harva meni "steissille hengaan", vaan herroja heistä tuli, tosin ei tappeiluitta. Kirjailijalle on ollut tärkeää kirjoittaa oppikoulun opettajien opetusmetodeista, tätä oli kiinnostavaa lukea, mutta monissa kirjoissa on ollut samaa, vaikka he olivat erikoisia personallisuuksia, ei ehkä niin uniikkeja.

Vanhoja kirjoja kannattaa lukea, ei ehkä juuri tätä, mutta vastaava, niin ymmärtää, kuinka elämän meno ja rytmi ovat muuttuneet. Halveksimme ehkä entisajan tietämystä, mutta esimerkiksi Heikin kertomus, mitä vaadittiin pelkästään oppikoulun pääsytutkinnossa ihmetytti, mm. suomen kielen aine, ja Päijänteen vesistön ominaispiirteiden analyysi ja laskentoa. Nykyäänhän kaikki siirretään vaan luokalta seuraavalle, ja todetaan olevamme Pisan huipulla. Torni on kuitenkin minusta kallistumassa, eli kirjoja lukemalla voisi sivistyksen ja lukutaidon perustaa rakentaa tukevammaksi, uskon nimittäin yleissivistyksen kasvattavaan voimaan.

Sapienti sat, vox audita perit, littera scripta manet.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Barbara Sleigh: Carbonel kuninkaallinen kissa ja Carbonelin kuningaskunta

Teokset ovat Kariston painamia vuodelta 1957 ja 1961. Ensimmäisessä osassa päähenkilö Rosemary Brown leskiäidin köyhä lapsi ostaa torilta luudan, jotta voisi tienata lisää rahaa kotiin, kun äiti käy piikomassa muualla varsin pienellä palkalla ja ompeleekin. Luudan hinnaksi sovitaan 2 shillinkiä, 5 pennyä ja 3 farthingiä. Brittien vanha (ja uusi) rahajärjestelmä on mysteeri, ilmeisesti fartfingi oli neljännes penny. Asialla oli merkitystä, koska kyseessä oli noidan luuta ja samalla tuli kaupat Carbonel kissasta joka piti maksaa rahalla, joka oli Viktorian aikuista. Kun Rosemary pitää luudasta kiinni, hän ymmärtää Carbonelin puhetta ja on Carbonelin herra lumouksen vuoksi. Tarinan päähenkilöksi saadaan vielä poika John, ja sitten alkaa noidan padan etsiminen ja taikaliemen keittely ja loitsujen luenta. Carbonel on kissojen kunkku, matka pohjalta huipulle voi alkaa, mutta ilman ponnisteluja ei kuninkuutta saada. Carbolin kuningaskunta on  kirjan jatko-osa jatko-osa, joka on hieman pidempi ja joka johtaa suhteellisen onnelliseen loppuun. Jatko-osa on varmasti tarkoitettu esim. lapselle, jolle on luettu ykkösosa, ja sitten voisi lukea itse kakkososan, en tiedä, koska selasin itse vain jatkokirjan nopeasti.
Pidin vastaavanlaisista Keskiyön kansaa ja Tohtori Tattisen tarinasta, ja tämä saattaa lapsiin  upota, jos on uusintapainos joskus ajankohtainen, uskoisin, että alle kymmenenvuotiaille. Tarina ei ole liian jännä ja asennekasvatusta "köyhä on kiltti ja rikas voi olla hyvä" on tarjolla, ja loruja on joukossa, laitan tähän yhden (suomentanut Hannu Tolsa).
Viipsin vaapsin kieputa lieputa
Köynnökset varttuu kiertyy tarttuu
    Orjantappura ja kuusama kaunis
    punakoiso ja koirannauris

Heikuta keikuta kierrä ja nypi
Eiköhän kiertokin irti jo hypi
   Muratti vielä ja virnakin hoikka
   Niin irrotettu jo on koko roikka
Äänettömästi nyt kahleet avaa,
On ikuisesti orja jo vapaa

Runon idea on vapauttaa Carbonel lumouksesta, joka syöksi sen kuningashissistä, on sitä huonompiakin  loruja lapsille luettu.

Seppo Roth, Erik Ahonen: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää tietokoneista, mutta et ole koskaan osannut kysyä

Opettelin joskus DOS-käyttöjärjestelmän käyttöä mm. Petteri Järvisen hyvistä DOS-oppaista. Osasin PC:tä ja DOSsia käyttää, mutta pidin itseäni peruskäyttäjänä. Petteri loi PC-perustan ja on minulla vieläkin Tietotekniikan termit Järviseltä PC-tietosanakirja, vuodelta 1996, joskuin sekin on myöhemmin alesta hankittu, siinä oli 3374 hakusanaa...

Sitten ostin alekopasta Rothin ja Ahosen 222 PC-vinkin kokoelman, ja näsäviisaus lisääntyi ja arvonanto, koska nippelitiedolla pystyy myös hämäämään. En kehuskellut osaamisellani, mutta en myöskään kertonut, että minulla on vinkkiopas. Vinkkiopas on painettu 1991, mutta itse hankin sen varmasti aikaisintaan muutamia vuosia myöhemmin.  Windows3.1 ja myöhemmin Windows 95 aikaan, mutta alkuwindowsien allahan toimi puhdas DOS, joten oppaalla oli hyvinkin käyttöä.

DOS (Disk Operating System :) on jäänyt historiaan, ja Windows pörrää PC:ssä, mutta oppaan haluan säilyttää. Oppaan usea vinkki koskee Wordperfectiä tai muuta ohjelmaa esim. Tekoa, joita ohjelmia ei minulla edes ollut PC:ssä, mutta siellä on paljon hyviä perus dos-komentojonoja, näitä .bat loppuisia komentoja ja oli config.sys ja autoexec.bat vinkkejä, ja pelien hiscore tiedostojen löytämistä ja muuttamista. Omien kansioiden tekemistä ansi/ascii tiedolla. Kovalevyn putsaukseenkin oli omat vinkit.

Vaikka DOS on mennyttä, tietyt periaatteet siitä on jäänyt, eli C-asema, hakemistot ja tietty hierarkkisuus, hiiri muutti paljon, ja sitten netti, ja nyt nämä älykännykät.

tiistai 23. elokuuta 2011

Stanislaw Lem: Voittamaton



Stanislaw Lemin  Voittamaton, Kirjayhtymä 1979, kuulunut yhtymän Scifisarjaan, 211 sivua, alkuteos Nietzwyciezony 1964 suomentaneet Päivi Paloposki ja Kirsti Siraste.

Stanislaw Lemin  Voittamaton on puolalaisscifiä vuodelta 1964. Teos on minusta mahtava. Kansi joka on Piotr Tomaszewskin kertoo asetelman. Voittamaton avaruusalus telakoituu Regis III planeetalle. Planeetalla on kaasukehä, jossa on 16% happea ja merissä elämää, mutta planeetan pinta on asumaton.

Aluksen 83 astronauttia on vaivutettu uneen, kun alus matkaa avaruudessa, heidät herätetään ennen laskeutumista (vrt. Avaruusseikkailu 2001, Avatar-filmi). Kun planeettaa tutkitaan, paljastuu outoja kuolleita rakennelmia, jotka hajoavat kuten Wall-E:n filmissä, muutakin yhteistä Wall-E:hen on, koska myös korjausroboteista puhutaan.

Itse asiassa kysymys on jännitysromaanista. Miehistö joutuu ratkomaan, mitä tapahtui aiemmin laskeutuneelle Kondor avaruusalukselle. Pelottavia kysymyksiä on paljon: miksi sen miehistö menetti järkensä. Ajatusluotaimella saadaan jäätyneen vainaan viime muistot, ja näky on karmea, samoin kun aluksen sisäosa. Kaikki vaikuttaa, että omat miehet olisivat aikaansaaneet tuhon. Aluksella on tiedemiehiä ja heistä tohtori Lauda kehittää teorian.

Teoriaa ja käytäntöä tarvitaan, sillä retkikunnille sattuu onnettomuuksia, ja pian antimateriaheitinkin on tehoton. Pelottavaa on, että kukaan ei tiedä, miksi retkikunnan jäseniltä nollautuu muisti, mitä ovat autiot kennokaupungit ja metallipisarat? Miesvahvuus hupenee 83:sta ajan kuluessa.

Mistä kärpäsistä kuolleiden viime muistot kertoivat.

Päähenkilöt Rohan ja Horpach joutuvat järjettömään elonjäämistaisteluun. Rohan kohtaa pilven ja...

Toivottavasti eivät juonipaljastukset ole liiallisia, mutta tällä planeetalla koneiden evoluutio on johtanut isompiin koneisiin, jotka ovat kuitenkin tuhoutuneet. Pienet älykiteet, kärpäset ovat alkaneet kehittyä, ja muodostavat tarvittaessa pilviä, pilvi yhdessä edustaa järkeä  ...

Vaikka kirja on pian 50 vuotta sitten kirjoitettu, luin sen mielelläni. Tekninen osuus ei ole niinkään vanhentunut, kuten joissain scifi-seikkailuissa. Siinä on objektiivista fiktiota  ja loogista kerrontaa. Kirja tapahtuu tulevaisuuden Linnunradalla, jossa on muutakin älyllistä elämää kuin ihmiset.

Kirjan teemoja on: ihmisen äly, evoluutio ja elonjääminen.

Kiinnostavaksi kirjan teki havainto koneiden evoluutiosta. Paljon energiaa tarvitsevat automaatit kuolivat sukupuuttoon, ja jäljelle jäivät pienet älykiteet, jotka tarpeen tullen saavat yhteyden toisiin, ja muodostavat pilviä ja joiden tuhoutuminen ei ollut ratkaisevaa. Yksin ne olivat pieniä kiteitä. Minusta internet ja muut verkostot toimivat samoin. Eli yhteyksiä on mutta niitä voidaan korvata toisilla, ei ole mitään massiivista keskuskonetta, joka hallitsisi kaikkea.

Lopussa älykidepilvi osoittaa inhimillisyyttä Rohanille.

Huikea kirja minun mielestäni.

*****
Stanislaw Lem (1921 - 2006)  oli wikipedian mukaan puolalainen kirjailija, jolla oli lääkärin koulutus, hänen tunnetuin teoksensa oli Voittamatonta edeltänyt Solaris. Hänen kirjojaan on käännetty 41 eri kielelle.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Lummaan Poliittinen siivekäs

Yliopistossa oli ilmaisjakelussa väitöskirjoja ja luin FM Karoliina Lummaan väitöskirjan, joka oli julkaistu kirjasarjassa nimellä Poliittinen siivekäs. Työssä oli tarkasteltu linturunoja ja etenkin 1970-luvun linturunoja. Teoksen ensimmäiselle sivulle oli laitettu se minusta kiinnostavin runo eli Pentti Saaritsan runo Mitä näenkään vuodelta 1979, joka löytyy  väikkäristä ja netistä, mutta sen alku on minusta kaunis, vaikka loppua en ymmärräkään. 

Luonto haihtuu paperilta:
puuton, maaton, kylmä ilta.

Päätä huimaavina kaivot,
kuiden kuvajaiset: aivot....


Varsinkin kohta puuton, maaton, kylmä ilta on soljuvaa, kuvaavaa ja iskevää, lisäksi tässä runossa on loppusoinnut, mutta monessa muussa ympäristörunossa ei ole kuin ajatus, josta en aina saanut kiinni :)
 
Runoja oli väikkärissä aika ajoin, ja oli runo kurmitsan siivestä ja DDT-runoa. En oikein ymmärtänyt näitä runoja, sillä minusta runossa pitää olla loppusoinnut, alkusoinnut, trokee tai poljento, joku kielellinen juttu, eikä pelkkiä toisiinsa sopimattomia sanoja, minusta sanojen rypäs ei ole runo. Tämä tietenkään ei ole väitöskirjan vika, se oli laadukas.
 
Yliopiston sivun väitösesittelyssä on todettu "FM Karoliina Lummaa osoittaa väitöskirjassaan, että tällaisten linturunojen kirjoittaminen oli runoilijoiden keino osallistua ajan ympäristökeskusteluun" mutta myös "runous voi erilaisin sisällöllisin ja muodollisin keinoin ilmaista lintujen ei-inhimillisyyttä, erilaisuutta suhteessa ihmisiin".
 
Itse asiassa itse hain teoksesta runon tulkintaa ja analyysia, ja minulle sen teoksen arvo on siinä. Ympäristökeskustelu menee omalla urallaan. TV:n luontodokumenteissa minua haittaa yleensä se, että ensin näytetään upeaa luontoa, eläimiä ja niiden ihmeellisyyksiä, sen jälkeen kettu tai muu peto tulee ja pistää poskeensa jotain pienempää riistaa, ja lopulta sinne tulee kaivuri, traktori, rakennus tai näytetään viemäriä, tai sitten vaan puhutaan, että "voi voi, kun saastuu". Tässä genressä ei tietenkään ole mitään huonoa, olen samaa mieltä, mutta näitä on ollut jo niin kauan kuin muistan, ja onko niillä ollut vaikutusta.

Sitä en tiedä, ovatko linturunot olleet tehokkaita, toivottavasti.

Kesäisillä pyörälenkeilläni olen havainnoinut: espanjan siruetana on yleinen, mutta vain yksi ukkoetana näkynyt, kyykäärmeitä ja tarhakäärmeitä on näkynyt, jääneet auton alle, mutta olen nähnyt rantaniityillä kaksi uljasta kurkea, satoja hanhia, kyyhkysiä, pääskysiä puhelinlangoilla, kaksi korppia, keltasirkkuja, tikkojen koputusta on kuulunut olen nähnyt kolme eri tikkalajia, peura on peuhannut rantaniityllä ...
 
Luonto on parhaimmillaan itse havainnoituna.

Kurkia , jokke 2011

Siruetana, jokke 2011


lauantai 20. elokuuta 2011

Evelyn Waughin Mennyt Maailma

Evelyn Waugh:  Mennyt Maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat, Seven 2009, suomentanut Pentti Lehtinen, prologi, epilogi ja kolme osaa, sivumäärä 333. Kansi elokuvan mukaan, alkuteos Brideshead revisited  The Sacred and Profane Memories of Captain Charles Ryder. 1945 Aivan alhaalla TV-sarjan DVD:n kuva

Henkilöt
Charles Ryder, Oxfordin opiskelija, ja tuleva taiteilija. Charles on syntynyt 1900-luvun alussa ehkä 1904, on Venetsiassa 19-vuotias, on siis kirjan lopussa vain noin 35 vuotias.
Ned Ryder, Charlesilla on "kuiva"  (ja myös ilkeän hauska) isä Ned, ei muuta perhettä, Charlesin äiti kuollut sodassa oli Punaisen Ristin palveluksessa Serbiassa. Charlesin isä on todella humoristinen hahmo, joka huumori kumpuaa englantilaisesta kuivasta ihmistyypistä ja hillitystä ivasta. Sivuhahmo.
Sebastian Flyte, Oxfordin opiskelija ja lordi Marchmainin nuorempi poika, nuorukainen, joka on juuttunut lapsuuteen, ja jonka (alkoholi)-ongelmat pahenevat
Julia Flyte, lordi Marchmainin vanhempi tytär, konservatiivi, oli naimisissa Rex Mottramin kanssa, aikoi avioitua Charlesin kanssa, mutta saatuaan arvonimet ja perinnöt alkaa uskonnolliseksi. Julia on syntynyt vuonna 1905, eli sodan alkaessa 1939 hän on vain 34-vuotias.
Rex Mottram, kanadalaissyntyinen liikemies, ja poliitikko, Julian aviomies ja ex-mies, ministeri
Lady Marchmain (Teresa), roomalaiskatolinen, lordi Marchmainin vaimo, ja perheen valtaa käyttävä ja manipuloiva valtiatar.
Lordi Marchmain (Alex), vaimoaan paossa oleva lordi. Mies lähti sotaan vuonna 1914 ja jäi sodan jälkeen ulkomaille.
"Bridey" on Flyten perheen esikoinen ja Bridesheadin jaarli, pedantti ihminen, hän avioituu rouva Musprattin kanssa kirjan loppusivuilla.
Cordelia Flyte, perheen kuopus, uskonnollinen ja vilpitön, haluaa nunnaksi, toimii sairaanhoitajana, tekee yllättäviä tempauksia, syntynyt v. 1911.
Anthony Blanche, eksentrinen hahmo Sebastianin ja myöhemmin Charlesin ystävä, erikoiset elämäntavat, mutta terävä kaveri, varoittaa Charlesia useasti "kammottavasta perheestä". Rehellinen ja kummallinen.
"Boy" Mulcaster, Charlesin ystävä, oikeistolainen lordi, kamala öykkäri, mutta tästäkin hahmosta pidin, on rehellinen ja suora omalla tavallaan.
Celia Mulcaster, Charlesin herttainen mutta pettävä vaimo, lapset Johnjohn ja Caroline.
Samgrass, Sebastianin äidin petollinen pikku kätyri, historian dosentti ja kiinnostunut sukututkimuksesta ja rojalismismista, monsignour Bell on myös äidin kätyri
Cara, venetsialainen kaunotar, ja lordi Marchmainin kumppani. Hyvä ihminen, joka pelasti lordin juomasta itseään hengiltä
Nanny Hawkins, Sebastianin lastenhoitaja, joka asuu Bridesheadissa. Sebastianille rakas ihminen.
Kurt, Sebastianin asuintoveri ulkomailla, muukalaislegionalainen, jolla kuppa ja märkivä jalka
Lunt, Charlesin palvelija Oxfordissa,
Jasper Charlesin serkku Oxfordissa,
Wilcox on hovimestarina Bridesheadissa pääasiallisin tehtävä on ensin tarjota viinejä ja myöhemmin olla tarjoamatta alkoholia Sebastianille.

Tapahtuma-aika ja -paikka
Tapahtumat kattavat vuodet 1923:sta aina toiseen maailmansodan syttymiseen asti 1939 tai 1940, milloin joukkoja koulutettiin Bridesheadin alueella. Tapahtumapaikkoja on Brideshead, Oxford, Lontoo, Venetsia ja Pohjois-Afrikka sekä Pariisi.

Kirjan juoni tiivistetysti:
Prologissa Paluu Bridesheadiin Charles Ryder on kapteeni Britannian armeijassa toisen maailmansodan aikana, he majoittautuvat hienoon Brideshiden linnaan, muu komppania ihmettelee hienoa linnaa, joka on tyhjillään. Roomalaiskatolinen kirkko ja suihkulähde on ihmetyksen kohteena. Charles tunnustaa Hooperille linnan olleen hyvinkin tuttu ja tarina alkaa.
Ensimmäisessa kirjassa Et in Arkadia Ego Charles toteaa olleensa Bridesheadissa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Charles on nimittäin opiskellut Oxfordissa, mutta hän kävi Bridesheadissa vasta vuonna 1923. Hän  oli saanut asunnon ensimmäisestä kerroksesta, ja Sebastian oli antanut ylen viinisekoitusta Charlesin asuntoon. Kolmannella lukukaudella soutukilpailujen aikana juhlijoita on ja mitä kirjassa paheksutaan hameväkeä. Hän tutustuu paremmin lordin poikaan Sebastian Flyteen. Hän käy Sebastianin kanssa kurmitsan munia syömässä, ja tämän perheen kotilinnassa Bridesheadissa avoautolla katsomassa Sebastianin lastenhoitaja Nanny Hawkingia, ensimmäisellä kerralla Sebastian näyttää agnostikko Ryderille perheen upean kappelin. Sebastianilla on perhe eli isoveli Brideshead, sisko Julia, joka kuuluu konservatiivinaisiin, ja pikkusisko Cordelia, joka on hyvin uskonnollinen, kuten perheen äiti lady Marchmain. Perhe on katolinen. Perheen isä on muuttanut uskonnollisuutta Italiaan ja asuu siellä naisystävänsä kanssa Caran kanssa. Sebastian haluaa pitää Charlesin erossa perheestään. Sebastian ja Charles viettävät vapaa-aikansa yhdessä lähinnä juhlien. Käänne tapahtuu, kun Sebastianille sattuu pikku haaveri krokettikentällä ja nilkan nimetön luu murtuu, ja pojat viettävät kesän kahdestaan Bridesheadissa, lumotussa linnassa, kuten Charles aikaa kuvaa. Charles maalaa toimistoon. Lisäksi he käyvät Sebastianin isä luona Venetsiassa. Charles ja Sebastian matkustavat Italiaan, missä perheen isä on paossa manipuloivaa vaimoaan. Cara kertoo Charlesille, että lordi on ollut juoda itsensä hengiltä, ja Sebastian on ongelmissa. Sebastian ja Charles juovat, mutta Sebastianin juominen on erilaista, tuhoisaa. Hän juo paetakseen perhettään, jota vihaa, luultavasti hän vihaa myös itseään. Sebastian haluaa Charlesin seuraa, mutta ei halua perheen sekaantuvan Charlesin ja hänen väleihinsä. Sebastian on seuraavan lukuvuoden kontrollissa. Lady on hyvin manipuloiva ja paha ihminen, vaikka näyttelee hurskasta. Sebastian on hyvin juro ja juo. Sebastian yhä useammin juo liikaa hän riitelee myös Charlesin kanssa. Heidät pidätetään, ja Rex Mottram saa heidät vapaaksi sakoilla. Ensimmäinen osa päättyy siihen, kun perhe lähettää Sebastianin päällystakkinsa kanssa herra Samgrassin kanssa ulkomaille. Charles lopettaa Oxfordissa ja aloittaa taidekoulun ulkomailla.
Toisessa kirjassa Hylätty Brideshead Charles kutsutaan vieraaksi kartanoon jouluksi on taidekoulussa Ranskassa. Samgrass esittelee kuvia ulkomaan matkalta, todellisuudessa Sebastian on kadonnut ja juonut ja katoillut. Sebastian on tarkkailussa, ja viinat pidetään piilossa ja Charlesin välit perheeseen katkeavat, koska hän lainasi Sebastianille rahaa ketunmetsästyksen aikaan, ja Sebastian jättäytyi pois jahdista ja joi itsensä juovuksiin. Charles palaa ulkomaille taidekouluun. Rex yrittää viedä Sebastiania hoitoon, mutta Sebastian karkaa Rexin pelivoittojen kanssa. Cordeliakin on salakuljettanut viskiä Sebastianille. Julia tahollaan menee naimisiin onnenonkijan Rex Mottramin kanssa. Rex on ollut aiemmin naimisissa, joka perheen äitiä kauhistuttaa. Rexin vanha avioliitto mitätöidään ja he menevät naimisiin. Rex pärjää liike-elämässä ja politiikassa, mutta avioliitto on onneton. Julian raskaus päättyy kesken. Lady Marchmain on sairas, hän ei suostunut Rexin ja Julian liittoon vaan luvan Rex pyysi lordilta. Charles tulee Englantiin vuonna 1926 poliittisen tilanteen vuoksi. Lady Marcmain hyvin sairas ja myöhemmin kuolee. Charles yrittää hakea Sebastiania kotiin. Sebastian asuu Pohjois-Afrikassa Marokossa Fezissä rähjäisesti erään entisen muukalaislegioonalaisen Kurtin kanssa. Kurtilla on kuppa ja ampunut itseään jalkaan. Sebastian on todella heikossa kunnossa, eikä tule kotiin vaikka äiti on kuollut. Charles järjestää Sebastianin "raha-asiat" ja palaa Englantiin. Lordi Marchmain myy kaupunkiasunnon ja järjestelee raha-asioita, jotta perheen vararikko estetään.
Kolmannessa osassa Lankaa nykäistään
Charles on naimisissa Boy Mulcasterin siskon kanssa. Tullessaan maalausmatkalta Etelä-Amerikasta Charles tapaa Julian laivassa, koska oma vaimo on merisairas, he viettävät aikansa sängyssä. Charles ottaa avioeron, ja menettää molemmat lapsensa vaimolleen, joka on ollut uskoton avoliiton aikana. Julia ottaa tahollaan avioeron Rexistä. Heidän pitää mennä naimisiin.
Lordi Marchmain on kuolemassa Bridesheadissa. Brideshead on nainut lesken.
Isä kuolee ja jättää omaisuuden Julialle, koska Julia on menossa naimisiin Charlesin kanssa. Julia muuttuu yht'äkkiä hyvin jyrkäksi ja uskonto alkaa vaikuttaa. Hän jättää Charlesin, pitää omaisuuden, ja Charles jää yksin. Sota alkaa ja Charles joutuu palvelukseen, ja päätyy vielä kerran Bridesheadiin, joka on tyhjänä.
Teos päättyy epilogiin Paluu Bridesheadiin jossa Charles tapaa neiti Hawkinsin, jonka mukaan lady Marcmain eli Julia ja Cordelia ovat Palestiinassa, kaikki on tyhjää niin rakennus, kuin Charlesin elämä. Charlesin elämä rakkaudeton, lapseton (menetti oikeuden nähdä poikansa varttuvan) ja on keski-ikäinen.

Mennyt  maailma on hyvä suomennos, englanniksi Brideshead revisited. Se on kapteeni Charles Ryderin kaihoisaa muistelua maailmasta, joka on iäksi mennyt, uusintavisiitti Bridesheadin kivilinnaan kovia kokeneena kapteenina, ei niinkään sodassa vaan rakkaudessa. Sotajoukkojen harjoituksista annetaan hieman sarkastinen kuva, mutta Britannia ei hävinnyt maailmansotia, vaikka tietty elämäntapa hävisikin talous-  ja siirtomaamenetysten myötä.

Evelyn Waughin teoksen kantavat teemat ovat kiintymys, rakkaus, väärät valinnat, petollisuus, manipulointi, mutta etupäässä ja uskonnollisuus ja tekopyhyys. Teoksen tekee loistavaksi sen yksityiskohtainen kerronta Oxfordin maailmasta ja sen yläluokan omituisuuksista, maailmasta, joka on mennyt. Kirjan ote tarinasta on minusta jopa parempi kuin tv-sarjan. Toisaalta tv-sarja on musiikiltaan, kuvaukseltaan ja järjestelyiltään hienoin näkemäni sarja. Waughin sanat on saatu elävinä kuvina tv-ruutuun.

Sebastian tilaa ylenantonsa jälkeen Charlesin asunnon täyteen kukkia, kymmenittäin erilaisia kukkalajikkeita, ja eri värisiä. Kuka normaali ihminen toimii näin? Tv-sarjassa tilanne on lavastettu visuaalisesti oikein. Sebastian, Charles ja nalle lähtevät ajelulle, jossa nautitaan korillinen mansikoita ja merkkiviiniä. Romaanissa tuodaan Sebastianin ongelmat heti näkyville, Sebastian on jäänyt lapsuuteen, joka ilmenee nallen kantamisena. Nallella on jopa oma nimi (Aloysius), jolle puhutaan, johon siirretään tunteita, ja jonka väitetään tekevän asioita. Nallelle ostetaan hiusharja kampaamosta, eikö kenenkään kellot kilise, ja toimita kaveria hoitoon? Sebastian vie uuden ystävänsä Charlesin katsomaan ensiksi lastenhoitajaansa, joka hypelöi rukousnauhaansa, sinäänsä mukava henkilö tämä Nanny Hawkins, jota Sebastian ei ota Oxfordiin, koska hän patistaisi tätä kirkkoon. Äidin manipulointi on tuhonnut Sebastianin mahdollisuudet rakentaa omaa elämää ja tehdä jotain itse. Sebastian esittelee linnan "perheeni asuu tuolla", eikä "tämä on kotini" Sebastian ei halua esitellä Charlesille perheelleen, ja pelkää tämän ystävyyttä perheeseen. He ovat niin hemmetin mukavia, ja sinä et ole minun ystäväni, ja juuri näin siinä sitten käykin. Perheen ja varsinkin äidin "mukavuuden" vahvistaa vielä isän asuinkumppani Cara, jos jollekin asia jäi jotenkin epäselväksi. Kirjan ainoa heikkous on liiallinen selittäminen, ymmärsin heikot viestit hyvin, joskin olin katsonut ensin tv-sarjan. Sebastian häpeää itseään ja se on ainakin yksi juomisen syy. Sebastian on onnellinen vain kerran ensimmäisellä retkellään Charlesin kanssa. Charlesin luonnehdinta Sebastianista oli "hän oli hurmaava suvuttomassa kauneudessaan"

Oxfordissa Charles tapaa miltei heti Anthony Blanchen, jota sarjan perusteella pidin liian absurdina henkilönä, jolla on teatraaliset eleet ja änkyttävä "äksentti". Kirjassa kaverista saa maneereistaan huolimatta paljon terävämmän kuvan ja häntä kuvataan "synnillisyyden perikuvaksi". Anthonyn Blanchen analyysi tilanteesta jo alun alkaen oli pureva, mutta valitettavan osuva, syntyi "kaameaan perheeseen". Anthony Blanchen kuvailussa tuodaan kaverista ja perheestä kaikki esille. Hän pystyy esiintymään omana itsenään, joka ei 1920-luvulla ollut lainkaan yleistä. Waugh käyttää Blanchea välillä päivittämään tapahtumat ulkomailla. Toinen sarjan öykkäri oli Boy Mulcaster, joka on ehkä vähemmän ärsyttävä kirjassa, itse asiassa varsin suorasukainen henkilö, kuten Rex Mottram, jonka uraputkea ihmetyksellä voi seurata aina parlamenttiin asti. Jasper varoittaa Blachesta Charlesia, ja Charlesia Anthony Blanche koko perheestä.

Kuivaa englantilaista huumoria esitellään paljonkin isä ja poika Ryderin ruokahetkissä. En muuten ymmärrä isän ja pojan "sotaa". Mikä on isän tarkoitus vinoilla hienovaraisesti Charlesille ja hänen ja omille vieraille, miksei asiaa voi esittää suoraan, tai olla kutsumatta vieraita. Teosta lukiessa Charlesin isästä saa vielä kuivemman kuvan, mutta toisella kertaa teosta lukiessani nauroin melkein ääneen näitä kummallisia ruokahetkiä ja keskusteluja. Pojan aloittaessa opiskelut käytiin vain seuraava keskustelu "Tapasin tulevan valvojasi Athenaeumissa, halusin puhua etruskienkuolemattomuuskäsityksistä, hän halusi puhua työväenluokan iltakursseista;niinpä teimme kompromissin ja puhuimme sinusta". Kesälomakeskustelut kannattaa lukea vaikka irrallisina, ne edustavat hauskaa englantilaista huumoria. Isän huomiot kirjan lopussa ovat ihan teräviä.

Kirjassa on jonkin verran mainintoja viinistä ja ruuasta. Bridesheadin mukaan viini on "merkittävä yhdysside miesten välillä", minusta ei ole ainakaan tässä kirjassa, esimerkiksi Rex ei ymmärrä Charlesin kanssa lounastaessaan viineistä mitään kuten ei arvosta Charlesin tilaamia ruokia suolaheinäkeittoa eikä merianturaa. Kirjassa on mainintoja kirjoista. Lady lukee ääneen perheelleen The Diary of Nobody -teosta, jonka katsoin olevan humoristinen Grossmithien kirjoittama teos. Ladyn läsnäollessa huumori on tosin kaukana, kamala manipulointi saa varmasti kuuntelijat hymähtelemään tekopyhästi. Ladyn pahimpana sanallisena ylilyöntinä pidän Rexin taustan epäilyä. Hänestä epäillyttävää on siirtomaatausta, ja hänen tummuutensa, "hänessä saattaa olla jopa n-verta -itse asiassa hän on epäilyttävän tumma." s.183!

Charlesin kiinnostus piirtämiseen ja arkkitehtuuriin ilmenee kirjassa heti, kuten myös tv-sarjassa. Charles piirtää luennollakin. Charles tekee pyöräretkiä, joilla piirtelee rakennuksia jo "poikasena", ja maalausjuttua selitetään paljon enemmän kirjassa, hän maalaa Bridesheadiin monta maalausta kuten maalaa Marchers Housesta neljä maalausta: julkisivun, puiston, portaat ja suuren salongin. Charlesin tulkinta isästään on, että hän pitkästynyt kuten Sebastianinkin isä, joka on maanpaossa Italiassa, pommisuojassa vaimon tekopyhän manipuloinnin vuoksi, mutta jättää valitettavasti lapset sille alttiiksi. Caran luona on helppo olla turvassa lady Marchmainilta. Lady Marchmain tuntuu olevan manipuloiva, kun saa kolmasosan pyörimään tahtonsa mukaan, kolmasosan karkaamaan, ja kolmasosan oireilemaan joko juomalla tai muuten. Oikeastaan kirjan ainoat henkilöt, jotka ovat suoria ja "normaaleja" ovat Boy Mulcaster sekä Anthony Blanche.

Charlesinkin käytös oli varsin omituista, kuinka voi olla naimisissa ja olla isä, eikä ole edes kiinnostunut, minkä nimisiä lapsia itsellä on. No asiaa esitettiin Celian uskottomuudella, ja  oliko tytär edes hänen, entä poika ja Charles puhuu vain taiteestaan.  Charlesin kummallisuutta lisää minun silmissäni se, että on ilmeisesti ollut ensin rakastunut veljeen ja sitten siskoon. En uskalla analysoida tätä syvemmälle, mutta tuntuu, että on syvemmin rakastunut Sebastianiin kuin Juliaan, jonka kanssa vain oli fyysinen suhde. Charles oli väärän perheen lumoissa niin kuin Blanche kahdesti kertoi, mutta Charles ei uskonut. Valitettavasti Julia uskoi, että ei voinut mennä naimisiin. Erojen taustat on minusta selvitetty uskottavasti lapsettomuus, uskottomuus ja yhteenmeno "puhdas" rakkaus, mutta miksi jättää asiat aina puolitiehen, Julian vanhemmathan olivat jo kuolleet. Sebastianin kohtalon ja käytöksen tajuan ja ymmärrän, mutta en Lady Julian käytöstä alun alkaenkaan. Sebastian ei kestänyt perheen ilmapiiriä, mutta miksi Julia hurskasteli, kun hän oli saanut isän perinnön itselleen. Jotain hyvin merkillistä vanhassa Ladyssäkin oli, hänen näennäisen altruistinen huokailunsa ja näennäinen hyvyyshän saa toisissa kummaa käytöstä aikaan. Monet manipuloinnit hoidetaan sanomalla, vaikenemalla, rahahanan avaamisella tai kiinnipitämisellä. Ikävää näissä manipulaattoreissa on se, että heidän vaikutus jatkuu heidän poismenonsakin jälkeen, jolloin loputkin myöntyvät ladyn vaatimuksiin, Julian ratkaisu siis oli äitinsä "toive" tai kuten hän yrittää selittää rukous.

Useissa Mennyt maailma -teoksen analyyseissa on korostettu uskontoa ja kritiikkiä siihen, tässä kutsutaan nimellä langan veto, toisessa suomennoksessa siiman nykäisy. Näen tragedian olevan kuitenkin vain ihmisten aiheuttamaa, uskonto on läsnä heille tärkeänä taustalla. Analyysini voi olla vääräkin, koska Brideshead ja Cordelia ovat aitouskovia, kuten lienee ollut itse ladykin, ainakin vanhempi.

Päähenkilö kapteeni Charles Ryder saakin syyttää itseään, että jätettiin, jättihän hän itse perheensä. Vaihtokauppa ei minusta ollut hyvä, mutta omista valinnoista ei voi muita syyttää. Hän pohtii asiaa itsekin, mutta toteaa lapsuutensa jääneen elämättä sotavuosien ja äidin kuoleman vuoksi. Hänen lapsuutensa oli yksinäinen, ja isän erakoitumisen vuoksi hän halusi pitää hauskaa. Charles ei syytä muita, hän alistuu osaansa.

Perinnön saanut lady Julia oli varmasti tyytyväinen, elihän hän "itse" jo synnissä "Eustacensa" kanssa. Eustace liittyy hänen nuoruuden haaveisiin ja hänellä oli rakkaussuhde kuninkaallisen henkivartiokaartin majurin kanssa ja joitain suhteita ikäisiinsä. Hän kuitenkin meni naimisiin Rexin kanssa jo 20-vuotiaana. Charles kuvaa Juliaa poikamaiseksi (piirteitä kuten Sebastianissa!), pitkäraajainen ja lattarintainen. Julia harrasti "sitä" Rexin kanssa jo ennen avioliittoa. Amerikassa hän oli rakastajansa luona, vaikka oli Rexin kanssa naimisissa. Hän oli seksisuhteessa myös Charlesin kanssa avioliittonsa aikana. Miksi hän omaisuuden saatuaan alkoi hyveelliseksi ja jää naimattomaksi?,  Anthony Blanche totesi kirjan alussa, jo että hän esiintyy mielellään kuvalehdissä ja eikä yritä teeskennellä minkäänlaista viattomuutta. Ihmettelenpä, onko hän lesbo. En oikein usko; hän ei halua muuta kuin valtaa." s.55. Blanchen analyysi oli oikea, hän halusi valtaa ja arvonimen ja omaisuuden. Kaikki muu on minusta tekopyhyyttä!

Mulcasterin sisko ja lapset olivat varmasti tyytyväisiä lopulta kun pääsivät penseästä perheenpäästä eroon niinkin helposti, ja ilman rahan menetyksiä ja raivoisampaa riitaa. Celiahan oli uskoton avioliitossa, mutta oliko se Charlesin saamattomuutta. Tämä on hyvinkin mahdollista.

Koska Sebastianin elämä oli jo pilalla jo heti kirjan alussa. Luettuani kirjan toistamiseen havaitsin, että Sebastian on täysin kolmevuotiaan tasolla (on oikeasti iso kokoinen alistettu kiukutteleva lapsi). Hän peilaa kaiken nallensa kautta, tämä ei minusta ilmennyt tv-sarjassa näin paljon. Miksi mies tilaa koko asunnon täyteen kukkia? Onko motiivilla eroa jos kukat ovat miehelle tai naiselle?  Toisaalta tunnustan täydellisen tietämättömyyteni Oxfordin opiskelijaelämästä 1920-luvulla. Mutta aikuinen mies nallensa kanssa, ja joka pelkää äitiään! Fezissä Sebastianilla ei ole enää nallea, mutta hän hoivaa Kurtia, ja peilaa kaiken Kurtin kautta. Kurt on Aloysius. Tämä on mielenkiintoinen psykologinen näkökohta, jonka tajusin toisella lukukerralla.

Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat päättyvät kaihoon ja pettymykseen kaikista mahdollisuuksista ja komeista kulisseista huolimatta.

Käännöksestä
Ensimmäisen kirjan ET IN ARCADIA EGO IV luvun alku on minusta käännetty ovelasti, eri tavalla kuin teoksen Suuren suomalaisen kirjakerhon käännöksessä, kääntäjää ei mainita teoskappaleessa, tämän kääntäjä on taitava Pentti Lehtinen, arvostan uusintalukukerroilla hänen käännöstään.
Lehtinen ylistää luvun alussa  Nuoruuden velttoutta,  .. "uskoin olevani varsin lähellä taivasta noina velttouden päivinä Bridesheadissa". Toisessa käännöksessä puhutaan Nuoruuden joutilaisuudesta  ... Minä ainakin tunsin olevani hyvin lähellä taivasta näinä Bridesheadin joutilaina päivinä. Uusintalukukerralla velttous on parempi kuin joutilaisuus, sillä aateliset ovat aina joutilaita. Pojat olivat kieltämättä velttoja.

Seuraava käännös on veikeä ... "tavoitin seksuaalisuuden ohuen lepakonpiipahduksen, jonka kuulin vain yksin" (sytyttää tupakan Julialle, joka ajaa autoa s.76) ja toisessa käännöksessä "kuulin vienon eroottisen äännähdyksen, heikon kuin lepakon vihellyksen, jonka tajusi vain minun korvani", jälkimmäinen käännös ei ole niin kryptinen.

Sebastianin ja Charlesin juodessa vuosikertaviinejä puhutaan " ja kylvimme kylvön, jonka tuottama sato oli tuova minulle lohtua monena ankeana vuonna". Toisessa käännöksessä kylvökohta kuuluu: kylvin siemenen, joka oli kantava runsaan sadon ja tuottava lohtua monina tyhjinä vuosinani.

Sivulla 250/333 s kuvataan Charlesin ja Julian ensimmäistä "yhteistä hetkeä" myrskyssä laivamatkalla ja käännöksissä varsin erilaisesti.
"Nyt ei ollut oikea hetki nautinnon hienostuneille ihanuuksille; niidenkin vuoro oli tuleva ajallaan pääskysten myötä ja lehmusten kukkiessa. Nyt ankaran merenkäynnin aikana, kysymys oli vain mahdollisuuksien toteuttamisesta. Oli kuin kapeiden lanteidensa luovutuskirja olisi laadittu ja sinetöity. ....josta olisin nauttiva myöhemmin eri mahdollisuuksia kaikessa rauhassa kehitellen".

Toisessa käännöksessä, kansikuva yllä
"Se ei ollut oikea hetki hekuman iloille, ne tulisivat aikanaan, ne tulisivat aikanaan, pääskysten ja lehmuksenkukkien keralla. ... uudesti synnyin hänen hennoista helmastansa....alkuperältään ikivanha ja merkitykseltään juhlallinen pyhä toimitus".
Nämä käännökset ovat varsin erilaisia, joskin olen leikellyt niitä tulisi turhan pitkiä lainauksia.

Minusta käännökset osoittavat, että alkuperäisteksti on erikoista mutta kaunista, mutta vaikeasti käännettävää, ja ajan kuluessa, myös kielen sanojen merkitykset muuttuvat. Nykyään veltto ei ole kaikille sana joka toisi mieleen autuutta, onnea, auerta, positiivisuutta, eikä edes viattomuutta, mutta kuten totesin pidän kovin käännöksestä, sehän kuvaa menneyytä maailmaa entisenä aikana.

Nimet
Teoksessa esiintyvät nimet, tarkoittavatko ne jotain: Brideshead (brides morsiamet), Rex (latinaa rex=kuningas), Samgrass (some grass tätä merkitystä puoltaa Rexin nimitys Greenacre), Hardcastle (lujalinna), Cara (cara mia, italiaa =rakkaani), Julia (Romeo ja Julia, ei mikään onnellinen loppu), Charles (kuten Flaubertin Madame Bovaryn  "sankari"), liian kaukaa haettua, mutta erikoisia nimiä teoksessa on.

Kokonaisuus
Kirjan on oman aikakautensa mestariteos. Siinä on ajaton tarina loistosta ja rakkaudesta, mutta sisältää viiltoja oman aikakautensa ilmiöihin esimerkiksi sotaan ja tekopyhään kulissielämään. Waughin kerronta on kaihoisan tarkkaa ja hän osaa vangita tunneväreilyn. Waugh taitaa myös kuivan huumorin, jota kirjassa viljelee Ned Ryder.
Yksinjäämisen kaihon kokee Charels Ryder, joka oli lopulta lonely rider. Samalla lukijalle valottuu englantilainen aristokraattinen ontto tekopyhä ydin.

Kirjailija Evelyn Waughista eli vuosina 1903-1966. Evelyn Waughin elämänvaiheet ovat hieman kuin Mennyt maailma -kirjassa, hieman opiskelua Oxfordissa (1922 alkaen) aristokraattisia ystäviä. Hän on tiettävästi käynyt taidekoulua ulkomailla. Hän kääntyi roomalaiskatoliseksi, koska ensimmäinen avioliitto ajoi karille, hän meni toistamiseen naimisiin. Waugh oli  mukana toisessa maailmansodassa. Waugh kuvaa prologissa avioliiton neljäntenä vuotena tapahtuvaa pettymystä, kun kyllästyy rutiineihin ja huomaa toisen vilpillisyyden.

Tämä on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Mestariteos.

***

TV-sarjasta on tehty DVD, jonka kansi on skannattu ylhäällä. Kannen kuvassa ovat Charles, Sebastian ja nalle, eli Aloysius eli näyttelijät Jeremy Irons ja Anthony Andrews. Tämä Granadan sarja kestää yli 11 tuntia, ja se lienee yksi kaikkien aikojen hienoimpia tv-sarjoja ikinä, näyttelijöinä edellä mainittujen lisäksi John Gielgud ja Sir Laurence Olivier. TV-sarja on vuodelta 1981.

Osa kirjan kohtauksista on karsittu tv-sarjasta, esimerkiksi poikien viinin maistelua, jossa kylvetään kylvöä, ei näytetä. Charlesin maalausta näytetään Bridesheadissa vähemmän, toisaalta linna on muutenkin upea. Velttoudesta ei puhuta vaan raukeudesta. Mutta Charles sytyttää tv-sarjassakin tupakan Julialle ja kokee sen eroottisesti, mutta lepakon piipahduksista ei puhuta käännöksessä. Sen sijaan isän ja pojan ruokahetkiä on runsaasti, minusta ne eivät ole tv-sarjassa hauskoja vaan kiusallisia.

Julialle Sebastian sanoo, että ei saa sanoa Mr Ryder, mitä Julia käyttää, vaan Charles, ja Cordelialle puolestaan että pitää sanoa Mr Ryder eikä Charles, jota Cordelia käyttää.

Cordelia on hyvin kuvattu tv-sarjassa ja reipas tyttö, on ainoita positiivisia hahmoja koko sarjassa.

Ihmettelin sekä kirjassa että tv-sarjassa Sebastianin lukemaa yksittäistä lehtiuutista, että on taas tuhma partiojohtaja, mihin tämä liittyy, sillä on joku merkitys ollut itse kirjoittajalle, veikkaan, mitään linkkiä teokseen sillä ei ole.

*****

Mennyt maailma on filmattu vuonna 2008, jonka vuoksi kirjakin on uudelleen julkaistu. Kirjan kannessa (yllä) ovat keskeiset näyttelijät ja hahmot eli ldy Marchmain, Charles, Julia ja Sebastian. Tarina leikkaa toisesta maailmansodasta suoraan aiempaan taidenäyttelyyn ja laivamatkaan, jossa Charles (Matthew Goode)  tapaa Julian (Hayley Atwell), jonka jälkeen palataan ajassa taakse päin Oxfordiin, missä Sebastian (Ben Whishaw) puklii Charlesin asuntoon. Eloukuva etenee kronologisesti loppuun, osa kirjan tapahtumista on muutettu tai poistettu.
Filmin ote on kovin erilainen ja motiivit Charles ihastuu filmissä varsin pian Juliaan. Tehokeinona käytetään paljon suulle suutelemista. Anthony Blanche suutelee Sebastiania suulle , kuten myös Sebastian Charlesia.  Sebastian suutelee suulle myös siskoaan Juliaa. Hän sanoo rakastavansa tätä, koska hän on "minun kaltaiseni". Kirjassa nimeenomaan Sebastian inhoaa itseään, ja sanoo, ettei voisi rakastaa itsensä kaltaista. Sebastianin ahdingon pahentajana on äiti. Sebastianin äiti vaikuttaa varsin inhottavalta. Julia on sidottu kiinteämmin juoneen jo alusta saakka. Charlesista on tehty ateisti eikä agnostikko. Kirjassa hän oli agnostikko. Julia on kirjasta poikkeavasti jo Venetsiassa. Julia ja Charles suutelevat yöllä porttikongissa ja Sebastian murjottaa mustasukkaisena. Julian äiti ei hyväksy Charlesin ateismia ja naittaa Julian. Tämä on outoa, sillä isällähän on päätösvalta ja rahat, lisäksi Julia on täysi-ikäinen.  Rex Mottram tulee kuvioihin, toisin kun kirjassa Rex myy myöhemmin Julian kahdesta Charlesin taulusta Charlesille, asiasta tulee riitaa vanhan lordin kuolinvuoteella.
Filmin tulkinta on hyvin erilainen kuin kirjassa, sillä filmissä Charles on lapseton eikä Charlesin vaimon uskottomuudesta puhuta mitään filmissä. Filmissä Charles on aktiivinen toimija ja minusta jopa onnen onkija, kirjassa pelkkä sivusta katsoja. Filmissä Sebastian on kiukutteleva ja hänestä leivotaan jotenkin poikkeavaa. Kirjan tulkinta on toinen, hän oli äidin uhri, mutta sinäänsä tavallinen paljon herkempi ja monisyisempi, tosin hänen nalleaan analysoidaan paljonkin. Filmin selitys Julian talon omistajuudelle on Brideshedin kuoleminen pommituksessa, ei testamentti. Filmikäsikirjoituksessa olisi pitänyt uskaltaa muuttaa vielä enemmän tai mennä kirjan juonen mukaan. Samankaltaisuus tv-sarjaan ilmenee kuvauspaikoissa: Brideshead, Oxford ja Venetsia.

--- Last edit 2.1.2014, minusta klassikko sekä kirjana ja sarjana---

Hankin 9.10.2014 kirjan englanninkielisenä pokkarina, minusta aivan upea kansi, tässä on Bridesheadin talo ja auto.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Hugh Lofting: Tohtori Tattisen tarina

Hugh Loftingin Tohtori Tattisen tarina on mainio lastenkirja vuodelta 1953 (toinen wsoy:n painos). Teoksessa on 140 sivua, ja mukavaa tekstiä ja tekijän piirtämiä naivistisia kuvia, josta näyte alla.

Tohtori Tattinen on lääketieteen tohtori, oikea tohtori Puistolan kaupungista. Hänen talossaan on suuri puutarha, jota hän hoitaa itse, mutta sisar Saara hoitaa taloutta. Hänen kanssaan asuu joukko eläimiä, joten tohtori Tattisen ihmispotilaat vähenevät. Tohtori Tattinen opettelee eläinten kieltä ja ryhtyy eläinlääkäriksi, jolloin eläinlauma lisääntyy ja tohtorille tulee rahahuolia. 

Viestin vuoksi Tattinen lähtee laivalla Afrikkaan parantamaan sairastunutta apinalaumaa, seikkailuja on kosolti, mutta niistä selvitään, ja raha-asiatkin oikenevat. 

Tattisella on hyviä eläinystäviä: papukaija Polyneesia, apina Tsii-Tsii, Ankka Vank-Vank ja pääskynen, kaikilla on hauska nimi, joka on lapsen mielelle ja kielelle muokattu  ... 

Näin selostettuna tuntuu aika lapsellisesta, ja niin lasten kirjan pitää ollakin. 

Kirjassa on parasta Tattisen elämänasenne ja elämän arvot.

Kirjan tapahtumat eivät ole liian jännittäviä, mutta osin hauskojakin. Jotenkin minulle tulee Tohtori Sykerö tästä mieleen, vaikka tässä on kyse eläinlääkäristä. Kirjassa tavataan eläimiä, alkuasukkaita, merirosvoja  ja on tohtorilla rahahuoliakin.

Kirjassa on lyhyitä lukuja ja optimistinen asenne, luultavasti kirja kävisi kirjaksi, jota luetaan 3 - 8 -vuotialle ja itseluettavaksi 7- 10 -vuotiaillle. Tässä ei ole mitään pelottavaa eikä pahaa, eräissä kohdin tosin on eräitä vanhahtavia siirtomaa-asenteita.

Luin teosta ihan mielelläni, on Tohtori Tattinen niin kova kaveri.

Käännös on minusta hyvä, se on Toivo T Kailan.

"Huuhkaja Huu-Huu, jolla oli hyvä laskupää, otti selville, että rahat riittäisivät ainoastaan viikon ajaksi ... Niinpä sovittiin, että Apina Tsii-Tsii keittäisi ja parsisi, koira lakaisi lattiat, ankka pyyhkisi pölyt ..."

***
Hugh Lofting on itse asiassa sangen kuuluisa kirjailija, ja Dr Dolittle on joillain listoilla rankattu klassikoksi. Hugh Lofting syntyi Englannissa vuonna 1886 ja kuoli vuonna 1947. Hugh Lofting oli diplomi-insinööri, joka haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa. Tämä yllä kuvattu teos The Story of Doctor Dolittle on julkaistu vuonna 1920, ja sitä on seurannut kolmetoista Dr Dolittle -jatko-osaa, viimeinen vuodelta 1952 eli tekijän kuoleman jälkeen.

Tämä kirja on myös Gutenbergissä täällä. Teos on gutenbergissä ilman mainiota kuvitusta.

"And the owl, Too-Too, who was good at arithmetic, figured it out that there was only money enough left to last another week ... So it was agreed that the monkey, Chee-Chee, was to do the cooking and mending; the dog was to sweep the floors; the duck was to dust ..."

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Margaret Mitchellin Tuulen viemää (engl. Gone with the Wind)


Margaret Mitchell: Tuulen viemää (engl. Gone with the Wind), 1936, suomeksi 1937, Otava 2008, sivumäärä 894, lukuja 63. Suomentaja Maijaliisa Auterinen.

Margaret Mitchellin Tuulen viemää on mahtava teos. Lukuaikakin oli pitkä, aloitin lukemisen 16.7.11 ja kirja oli loppuun luettuna vasta 14.8.11 Luin muita teoksia välillä, koska en halunnut kiirehtiä klassikkoa, asiaa oli paljon sulateltavaksi.

Teoksen juoni on netissä ja lyhykäisyydessään seuraava. Nuori plantaasin omistajan tytär Scarlett O'Hara on tolkuttomasti rakastunut läheisen tilan Ashley Wilkesiin. Tanssiaisiin valmistautuessaan hän kuulee Ashleyn olevan kihloissa Melanie Hamiltonin kanssa, jonka kanssa meneekin naimisiin ja saa myöhemmin pojan Beaun. Alun tanssiaisia kuvataan pitkään, joiden aikana syntyy USA:n sisällissota, Scarlett asuu Georgiassa Etelävaltioissa. Scarlett "nai" kostoksi Melanien nynnyn veljen Charles Hamiltonin, joka kuitenkin kuolee keuhkokuumeeseen. Kirjassa Scarlett saa lapsen joka avioliitossaan, esikoisen nimi on Wade Hampton. Avioliitoja on Scarlettilla kolme. Sisällissota riehuu, jenkit voittavat ja etelän elämäntapa plantaaseineen ja orjineen hajoaa, jenkit ja mustat (entiset orjat) saavat valtaa, plantaasit on poltettu ja takavarikoitu. Jenkkiliikemiehet tekevät omaisuuksia. O'Harat ja muut entiset rikkaat ovat puilla paljailla. Scarlettin äiti Ellen on kuollut, isä-Gerald on menettänyt järkensä. Jenkit vaativat Tarasta 300 $:n maksua, ja sen saamiseksi  Scarlett "hankkii kakkosaviomieheksi" kauppias Frank Kennedyn, jonka piti mennä naimisiin Scarlettin siskon Suellenin kanssa. Scarlett pitää huolen koko perheestä, mutta myös nynnystä Ashleysta, jonka kanssa haluaisi karata. Scarlett alkaa pitää Frankin kauppaa Atlantassa, ja hankkii myös sahan. Hän synnyttää tytön Ella Lorenan Frankille. Frank kuolee, mutta suruaika jää lyhyeksi.
Ympäristö paheksuu aikaansaavaa ja aggressiivista Scarlettia. Nykymittapuun mukaan Scarlett voisi olla arvostettu aikuinen. Eräiden vaiheiden jälkeen Scarlett menee naimisiin inhoamansa miehen retkun Rhett Butlerin kanssa. Rhett on rikas, ja suorapuheinen, mutta ei kuulu etelän eliittiin. Rhett on ollut koko ajan tekemisissä Scarlettin kanssa. Scarlett synnyttää Rhettille tytön Bonnie Blue Butlerin, joka kuitenkin kuolee poniratsastustapaturmassa, myös Melanie kuolee raskauden vuoksi. Rhett ja Scarlett eroavat eikä avioliitto ole ollut rakkauden täyttämä vaan riitaisa, mutta lopussa Scarlett haikailee Rhettin perään, eikä enää välitä nynnystä Ashleysta, jonka varmasti olisi saanut, sillä Melanie pyytää Scarlettia pitämään huolta Ashleysta ja Beausta. Scarlett päättää palata Taraan, sillä huomenna on uusi päivä, ja niitä Scarlettilla on edessä vielä monia. Scarlett on vasta 28-vuotias, kun kirjan päättyy, ja Rhett on 45-vuotias.

Päähenkilöitä
Scarlett O'Hara, päähenkilö Geraldin ja Ellenin esikoinen, Taran tyttö
Rhett Butler, boheemi onnenonkija, viisas, muttei älykäs, Scarlettin aviomies numero 3.
Gerald O'Hara, irlantilainen siirtolainen, puuvillaplantaasi Taran omistaja, minusta suvaitsevainen, lähinnä siksi, että on irlantilainen ja on siksi itsekin syrjitty
Ellen O'Hara, Geraldin vaimo, pitää plantaasin ohjia käsissään, kuolee sisällissodan aikana, on hyvä hahmo, auttaa aina omaa väkeä, toimii "sairaanhoitajana", jos joku on sairas, uhrautuu avioliitossaan, koki onnettoman rakkauden ja avioitui Geraldin kanssa, tyytyy ylpeänä osaansa.
Ashley Wilkes, haaveileva Melanien mies. Haaveet kaatuivat tosin rintamalla, idealismi maatui.
Melanie Wilkes (s.Hamilton), Ashleyn vaimo, kuuluu kirjan hyviin ihmisiin
Charles Hamilton, Scarlettin aviomies numero 1
Frank Kennedy, Scarlettin aviomies numero 2
Carreen, Scarlettin pikkusisar, menetti rakkaansa rintamalle, ja hautoo luostariajatuksia
Suellen, Scarlettin pikkusisar, jolta Scarlett "vei" Frankin, kaupan ja sahan, Suellen meni naimisiin jalkapuoli Will Benteenin kanssa, katkera Scarlettille
Honey Wilkes, Ashleyn sisar, hieman hupsu, mutta löysi itselleen miehen
India Wilkes, katkera juoruämmä, Ashleyn vanhapiikasisar
Mammy, sisä-orja, Ellenin oikea käsi, hieno ihminen
Prissy, orja, ei niin hieno ihminen
Pittypat, Scarlettin täti Atlantassa
Tom ja Ellie Slattery, halveksittu valkoinen tilallispariskunta
Jonas Wilkersin, petollinen tilanhoitaja, joka yhdessä Ellie Slatteryn kanssa kostaa O'Haroille ja muille nöyryytyksensä
Betty Watling, "kapakoitsija" ja ilotyttö, kuvattu kirjassa hyväksi, Rhettin ystävä
Kirjassa on satoja henkilöitä, mutta nämä nyt ainakin ovat keskeisiä ja vielä yksi eli Etelä.

Etelä
Eräs ”päähenkilö” on Etelä ja etenkin Georgia. Tämä tulee esille monessa kohtaa. Etelävaltiot, niiden elämäntapa, etelän yläluokka, maa, Tara, Atlanta, kaikki ovat keskeisiä, ja tärkeitä. Sen sijaan nousukkaat, jenkit ja onnenonkijat lytätään toistuvasti. Mitä pahaa on onnen tavoittelussa, sitähän Scarlett koko ajan tekee? Ovatko Scarlettin kärsimykset jotenkin suurempia, kuin niiden, joiden rakkaat aviomiehet tai pojat jäivät rintamalle, rampautuivat tai menettivät raajansa tai järkensä. Eikö kaikki yritä selviytyä, ja keinotella ja onkia onnea, paitsi tietenkin etelän ylimystö, jotka pitävät periaatteistaan kiinni ja pitävät lihakestejään, vaikka ei olekaan enää lihaa? Sodassa hävisi kirjan mukaan Etelän maailma, heidän tapansa, elämäntapa. Se oli hieno, pidettiin huolta omista, ja omia olivat suku, toiset suvut, joiden kesken jaettiin kaikki ja avioliitotkin solmittiin näiden kesken, omia olivat myös orjat, joita teoksen mukaan pidettiin perheenjäseninä, ja kunnioitettiin. Muita halveksittiin, he jäivät ulkopuolelle, he olivat roskaväkeä, onnenonkijoita, keinottelijoita.  Kuvaavaa on sisäorjan ja mustan Mammyn puhe valkoisista Slatteryistä tähän tapaan teoksen 24 luvun sivulla 352 . ”… tuo kurja ja kelvoton ja viheliäinen roskaväki se tappo Miss Ellenin..”

Jäikö huomaamatta maailman muutos, vapauden tarve, orjuuden kieltäminen (synnytään orjaksi), ja teollisuuden kehitys, olisiko elämäntapa voinut olla muuttumatta, vaikka sotaa ei olisi ollutkaan?

Kirja on Etelän kirja, siinä on dokumentoitu ensimmäisellä sadalla sivulla elämän tapa, puuvillaplantaasit, kestit ja pieni seurapiiri ja uho, sitten taistelu, tappio, kurjuus, kolmen K:n kerho (Ku Klux Klan), orjien vapautuksen seuraukset, ja uusi nousu, joka huipentuu georgialaisten kalossien iskeytyessä Bullockin ja ”muun roskaväen” takamuksiin ja elämän jatkuminen.

Äänen nopeus ilmassa on 340 m/s, Atlantassa juorujen kulkunopeus tuntuu olevan suurempi. Ovatko seurapiirit sitä, että levitetään juoruja? Scarlettin ja Rhettin kunniaksi täytyy sanoa, että vain he Melanien lisäksi keskittyvät työn tekemiseen, jälleen rakennukseen ja resurssien turvaamiseen, eikä jatkuviin juoruiluihin. Scarlett elätti Taran ja monta muuta Atlantassa ja ympärillä, Scarlett tajuaa Taran tärkeyden jo sivulla  356  Tara oli hänen kohtalonsa, hänen taisteltavansa, ja hänen oli se valloitettava”

Etelän lesket Rhett Butlerin mukaan haudataan elävältä. Eli tytön kulta-aikaa on tanssiaiset, mutta avioliitto muuttaa naisen plantaasipomoksi, synnyttäjäksi, ja leskenä surupukuun. Etelän naiset kuten Ellen saavat tahtonsa kuitenkin tahtonsa läpi puhumalla miehensä suostuvaiseksi, tai laittamalla ovensa lukkoon, mutta yhteisön paine on sellainen, että se ei naista ylennä. Teoksen yhdessä avainkohtauksen jälkeen Scarlett saa kritiikkiä, koska on ollut yksin liikkeellä "provosoiden" hyökkäyksen, nykymittapuun mukaan nainen ei ole "riistaa", jos liikkuu yksin. Pahinta tässä on se, että juoruämmät (myös urhea KKK) sitä eniten paheksuvat. Ei kai kenenkään kannata mennä tekemään omia kostoretkiä tilanteessa, missä ei sitten lopulta mitään tapahtunut.

Etelän tapaan kuuluu pyytää tyttären kättä isältä, tai sitten kun isää ei ole perheen päältä. Miehet olivat naisia vanhempia. Suku- ja perhetausta olivat kaikki kaikessa. 

Rotuasia on minusta pinnalla koko ajan. Kirjassa irlantilaisuus ei ole erityinen hyve. Mutta jenkkejä ja mustia tarkastellaan kipakasti Scarlettin silmin. Heidän mainitaan humaltuneen vapaudesta. Heillä on äänioikeus, muttei etelävaltiolaisilla. Etelään pidetään kertojan mukaan polvillaan provinssina. Etelän plantaaseilla lämminveriset hevoset olivat myös tärkeimpiä, ja koirat, no molemmat menivät sodan myötä. Rotuteemaa, ja avioliittoja tarkastellaan hyvinkin paljon. Plantaasin omistajien lasten kasvatuksesta huolehti osin sisä-orjat, ja imettäjiä käytettiin, tässä kyllä päti sekä hyvässä että pahassa että koko "kylä" (=etelän plantaasiväki) kasvattaa.

Teoksen aikakäsitys on hieman sekava, se johtuu siihen, että kerronnan nopeus vaihtelee, välillä ajassa hypätään eteenpäin, välillä taas jauhetaan asioita dialogien tai kuvailuin, tämä siksi (minusta), että kirjailija saa kerrotuksi, mitä sydämmellä on. Rhettin kanssa käydään monet keskustelut. Usean sivuhenkilön roolin näen näiden ajatusten kertomisessa. Tästä aiheutuu se, että yhtä tai kahta päivää käsitellään pitkän aikaa, ja siinä tuntuu tapahtuvan muutenkin paljon rakentamista, tai saha tuottaa voittoa tai tappiota. Todellisuudessa tehtiin "vain" kuusi päiväistä työviikkoa. Ajanjakso on välillä noin 1860 tai 1861-1871.

Koulutusasia ei nouse tärkeäksi. Plantaasin pojilla tuntui olevan koulusta vain keskeytyksiä, kuitenkin Etelän väki piti itseään etevänä. Lopussa kyllä ilmenee, että Charles Hamilton nuoresta iästään huolimatta oli lakimies, kuten ilmeisesti Henry-setänsäkin.

--
Luonteita
Tuulen Viemää -teoksessa ihmetyttää Scarletin käytös että Ashleyn haihattelu.

Ashleyhän elää miltei koko ajan Scarletin siivellä, ja täydellisen selkärangaton siipiveikko, eikä saa tehoja irti, paitsi äijäporukalla kolmen Ku Klux Klanissaan, joka valkoisessa raukkamaisuudessaan on jotakin hyvin alhaista. Mursiko sota Ashley Wilkesin selkärangan vai eikö sitä ollutkaan.

Scarletin tehoja ei voi moittia, hän on KAIKKI-MULLE-HETI -henkilö ja  katsoin vielä narsistin tunnusmerkistöä ja hämmästyin:

Jotta ... narsistinen persoonallisuushäiriö, ... vähintään viisi kohtaa seuraavista ..
Henkilöllä on suuret käsitykset itsestään, hän voi liioitella lahjoillaan ja saavutuksillaan sekä odottaa perusteettomasti muiden pitävän häntä ylivertaisena.
=> Tämä, koska Scarlett sekoittaa kaikkien päät jo ensimmäisissä tanssiaisissa, ja pyörittää sekä Charlesin että Frankin itselleen  Frankin valheellisesti. Tosin Scarlett kyllä pistää saha-asiassa itsensä likoon...

Henkilö keskittyy ajatuksissaan jatkuvasti mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta.
=> Minusta tämäkin, suuresta rakkaudesta ainakin haaveillee koko 894 sivua, eikä tarjolla olevat vaihtoehdot kelpaa. Raha myös tuntuu motivoivan ja rikkaus

Henkilö uskoo olevansa jotenkin erikoinen ja ainutlaatuinen, kokee että häntä ymmärtävät vain muut huomattavat henkilöt ja instituutiot, joiden kanssa hänen tulisi olla tekemisissä.
 => Minusta myös tämä, ottaa kaikki toisten nenän edestä.

Henkilö vaatii korostunutta ihailua.
=> Eikö tämäkin? Haaveilee joistain tanssiaista ja kutsuista ja haluaa olla sievä.

Henkilö kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun ja saamaan toiveensa täytettyä
 => Ja vielä tämä, eikö koko ajan orjat ja vapaat juokse Scarletin oikkujen perässä.

Henkilö käyttää häikäilemättömästi muita hyväkseen.
=> Ehdottomasti tämä, kaikkia kolmea aviomiestään käyttää hyväksi ja narraa narrit itselleen ja heidän heilansa itkevät

Henkilöllä on empaattisuuden puute: haluttomuus huomata toisten tunteita ja tarpeita tai eläytyä niihin.
=> Tarjoilee korvapuusteja itkijöille, ei näe ongelmaa ottaa sitä minkä saa. Rhettkin hoitaa Charlesin ja hänen poikaa Wadea enemmän, vaikka on vain Scarletin lapsi. Scarlett ilmoittaa Rhetille, että makuuhuone on jatkossa kiinni, ja Rhett ei osoita empatiaa, ja Scarlett ajattelee s.770 "Scarlett oli nolona   . nyt hän huomasi, miten turhaa oli ollut toivoa, että niin tärkeän asian olisi saanut selvitetyksi sovinnollista tietä varsinkaan sellaisen itsekkään porsaan kuin Rhettin kanssa".

Henkilö on usein kateellinen muille tai uskoo myös muiden kadehtivan häntä.
 => Melanielle Scarlett on erityisen kateellinen Ashleystä, jos jollakin on jotain ollaan heti kateellisia, asenteella -kaikki, minulle nyt ja äkkiä- Hän on kateellinen kaikille, joilla on yritys tai rahaa.

Henkilö on ylimielinen, hänellä on röyhkeä käytös tai asennoituminen.
=> Eikö ole ylimielinen, eikö halveksi "valkoista roskaväkeä", Atlantan seurapiirejä, Rhettiä, Charlesia, Frankia, Melanieta ...
Scarlett ilmoittaa inhoavansa pikkulapsia. Siksikö, että ne ovat avuttomia, tai vaativat huomiota?
Narsismi-asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksioikoinen, sillä ovat olot aika poikkeukselliset, sisällissota, joka vie kaiken vanhan ja arvokkaan mukanaan. Asenne, että jättää menneet taakseen ja pystyy aloittamaan puhtaalta pöydältä, ehkä auttaa selviytymään ja on varmasti oikea tiettyyn rajaan asti. Toisaalta, jos olisi ollut rauha, miten Scarlett olisi toiminut. Tätä on turha pohtia, koska kyse on "vain" kirjasta. Niiden henkilöiden on hyvä katsoa huomiseen, ja unohtaa eilinen, jotka ovat loukanneet toisia, niitä, joita on loukattu, eivät niin helposti toivu huomiseen. Pahoittihan Scarlett mielensä jopa Archielle, joka vain arvosteli rangaistusvankien käyttöä. Miesten viemistä en pidä pahana syntinä (Scarletille) toisten tyttöjen nenän edestä, päätös kosinnasta oli lopulta Charlesin ja Frankin, saavat syyttää itseään, kuten Rhett Scarlettille toteaa.

Toisaalta Scarlett joutuu arvosteluun ensimmäisestä sahavälikohtauksesta ja naiskirjailija on kirjoittanut Rhettin sanottavaksi kaksi lausetta, joista Scarlett ei tunnu pahoittavan mieltä sivulla 771  ”yhä vain samanlainen lapsi, uskovan että he (miehet) ovat kuin naiset vaihdevuosiensa jälkeen” tai kun Scarlett jäi sahalla sylittelystä kiinni ja olisi pitänyt mennä ”yllätysjuhliin”, mutta pää särki ja Rhett toteaa hänelle 53 luvun sivulla 799 "Oletpas sinä aika jänishousu huora"

Aikuistuuhan Scarlettkin?

Teoksen kakkospari Melanie ja Rhett ovat avuliaisuudessaan kultakimpaileita.

Rhetillä on pelisilmää ja rohkeutta, vaikka hän on holtiton ja lopussa aivan rappiolla, hän ei pilaa muuta kuin oman elämänsä, jos sitäkään. Tietenkin hän on ylimielinen, hieman väkivaltainen, opportunisti, mutta jos lukee koko kirjan läpi ja kirjaa tapaukset, joissa Rhett auttaa jotakin, ja missä Rhettiä autetaan tilanne on varmasti 100 - 12,  Melanie auttaa Rhettiä puhumalla hänestä hyvää puolen tusinaa kertaa, ja kun Scarlett on kaiken tuhonnut niin Melanie näyttelee osansa kiltisti, eli loput puolen tusinaa tulee tästä, auttaa siis myös Rhettiä. Ihmetyttää Rhettin murjottaminen asioissa, jotka koskevat Ashleytä, eli vaivaako Rhettiä kuitenkin alemmuuskompleksi, jota yrittää hukuttaa viinaan.

Melanie on rohkea ja ajattelee muista pelkästään hyvää. Rhetthän lunastaa hänen vihkisormuksensa takaisin, muttei Scarlettin, tämä tapahtui alussa, kun kerättiin rahaa sotaponnistuksiin. Scarlett innolla luopui sormuksestaan. Melanie on ainoa joka arvostaa Rhettiä ja ilotalon Belleä ja ottaa rangaistusvangin kotiinsa ...

Loistava kirja, joka on varmasti luettu teos USA:ssa ja Georgiassa.
--
FILMI VS KIRJA

Vasemmalla oleva elokuvan juliste on todella elävä, kirjan kansi on staattinen. Scarlett retkottaa ja odottaa varmastikin Rhetin huulien kosketusta silmät kiinni kuin koulutyttö kädet Rhetin kaulassa. Filmin julisteessa on tunnetta ja intohimoa paljon enemmän. Varsinkin Scarlett vaikuttaa minusta kirjan kannessa nynnyltä.


--- Sisältää juonipaljastuksia---,
Filmi alkaa kuten kirja tanssiaisten valmisteluilla ja tanssiaisilla, jonka jälkeen sota alkaa. Ashley ja Melanie, sekä Scarlett ja Charles menevät naimisiin. Rhett tietää alusta saakka, että Scarlett rakastaa ja haikailee Ashleyn perään. Scarlett saa filmissä vain yhden lapsen.

Ikäerot
Kirjassa Scarletin äiti Ellen  oli 15-vuotias mennessään Gerald O'Haran 43-vuotias kanssa naimisiin. Näyttelijöiden ikäero on "vain" 17-vuotta, mutta olennaista on, että ikäeroasiaa ei nosteta fimissä esille kirjassa se on tärkeä asia.
Leslie Howard, eli Ashley Wilkesin näyttelijä oli syntynyt jo vuonna 1893, eli oli 23 vuotta vanhempi kuin vastanäyttelijänsä Olivia de Havilland, joka näyttelee Melanie Wilkesin os. Hamiltonia. Clark Gable  (retku-Rhett) oli syntynyt vuonna 1901 ja Vivian Leigh 1913. Filmissä ikäeroa 18 vuotta, näyttelijöillä "vain" 12 vuotta. Minusta Olivia de Havilland on "kaunis" siinä kuin Vivien Leighkin, eli kirjan "tasoero" filmissä ei näy.

Leslie Howard on minusta parempi Punaisessa neilikassa, mutta on hyvä tässäkin hieman uneliaana. Leigh ja Gable ovat loistavia, ja ovat huonoimmillaan kun he näyttelevät, päähenkilöidensä näyttelevän, muuten todella hyviä. Näyttelemisen näytteleminen tuo Gablessa mieleen Harrison Fordin episodi VI:ssa, kun hän kuulee Leian olevan Luken siskon. Mustat Mammy ja Prissy on toteutettu loistavasti.

Serkukset
Filmissä ei myöskään puhuta juurikaan eteläisestä tavasta serkkujen avioliitoista, joskin se tulee ilmi filmissäkin, mutta se ei olennaista. myöskään jenkkien ja rotuasioiden käsittely tapahtuu silkkihansikkain filmissä verrattuna kirjan karkeisiin kannanottoihin.

Etelän naiset, keimailevia neitejä, ja sitten ..
Etelän naisten osa tulee kirjassa varsin hyvin ilmi, eli muutaman vuoden kestää tanssiais- ja keimailukausi, sitten avioliitto lapsia ja työtä, ja plantaasin narut pitää saada hyppysiin. Filmissä ei tuoda myöskään ilmi sitä, että Scarletilla oli ollut myös kolme veljeä, jotka kuolivat noin yhden kahden vuoden iässä. Muutenkin kirja tuo enemmän esille lapsi ja vuosi -tahtia, tai sitten hankitaan oma makuuhuone. Koska Melaniekaan ei voi saada lapsia, on moni ovi suljettu, ja ihmeen vähän se aiheuttaa "jännitteitä".

Sukutausta:
Gerald O'Hara oli lyhyempi (filmissä ei ole) kuin vaimonsa. Kirjassa Geraldin oli pakko paeta Irlannista, ja saada omaisuus ja arvostus, koska plantaasin omistajat olivat sisäänpäin lämpenevää sakkia. Etelän eliittiä verrataan Englannin aristokraatteihin kirjassa.

Ellenin serkku, jota Ellen tapaili lähti pois suvun painostuksesta ja teki henkilökohtaisen ratkaisun, jonka jälkeen Ellen hautasi sydänsurunsa, meni naimisiin ja alkoi työkoneeksi ja plantaasin pomoksi, ja epäitsekkääksi kätilö/sairaanhoitaja/ tautien hoitajaksi, joka koituikin hänen kohtaloksi. Gerald sai kirjassa Taran hyvällä viinapäällä, kortilla, ja ahkeruudella. Kirjassa Gerald oli Ellenin kuoleman jälkeen totaalisen tiedoton, mutta filmissä Gerald tuli huutamaan, että sota on loppu, ja Gerald ymmärsi, että Slattery-Wilkersonin juoni on saada Tara, ja lähtee seuraamaan näitä  ja kuolee.

Orja-asia, sota, ja sodan jälkeen
Orja-asiaa on kirjassa todella paljon. Myöskin sotilaiden ja jenkkien touhuista puhutaan paljon. Esimerkiksi sitä, että jenkit olisivat käyttäneet eurooppalaisia palkkasotureita. Lisäksi jenkeillä oli Tarassa tukikohta, ja tulivat sen vielä ryöstämään. Minusta kirjassa on orja-asiassa unohdettu, että vapaus on tärkein ihmisoikeus. Scarletinkin mukaan sodan jälkeen ei entisille orjille olisi kuulunut äänioikeuksia, kun ovat tulleet Afrikan viidakoista sukupolvi sitten...  (Kirjan sivulla  561 Omituinen näytelmä oli tässä käynnissä: toiset puolet kansakuntaa pakotti toista puolta pistimien voimalla alistumaan ....) Minusta eivät he tulleet, vaan tuotiin pakolla orjiksi. Minusta tämä orja-asia, joka lienee myös sodan syykin on kirjassa tuotu esille hieman omituisessa valossa. Tottakai vapaus pitkän kahleajan jälkeen tuo omia  ongelmiaan, mutta silti vapaus on arvo, joka kuuluu jo 2000-luvulla toivoakseni kaikille, 1860-luvulla ei ihan jokaiselle).
Tosin Scarletin havainto on kirjassa, että jenkit, vaikka vapauttivatkin orjat syrjivät heitä rankasti, etelässä taas he ovat perheenjäseniä. Vapaus lienee se avainsana.

Scarletin lapset, suruaika, ja kätilönä toimiminen
Scarlett saa lapsen heti ensimmäisen aviomiehen kanssa. Wade oli Charlesin siis ensimmäisen aviomiehen lapsi, Lapsen olemassa olo muuttaa Scarletin asemaa kirjassa monin tavoin, esimerkiksi jenkkien tuhotyössä, he yrittävät varastaa kultakahvaisen miekan, joka oli Waden isovanhempien, eikä sitä takavarikoitu. Minusta ratkaiseva on sormuskohtauskin. Kirjassa Scarlett myy nimeenomaan sormuksensa ensin hyväntekeväisyystilaisuudessa, filmissä Melanie, mikä on todella iso kannanotto, kirjassa Scarlett liidaa, Melanie peesaa. Filmissä Rhett lunastaa molempien sormukset, mutta kirjassa vain Melanien. Muutenkin Rhett kiusaa Scarlettia tämän aviolittoista, tietää syyt. Myöskin Scarletin avustaminen Melanien synnytyksessä on uskottavampaa, kun on oman lapsen synnyttänyt. Myöskin Ella tuli ennen Bonnieta.

Scarlettia on fimiin siloiteltu, ja Rhettiä rosoistettu retkuksi, mikä minusta on sääli. Tosin kirjassa Rhetin rappiotakaan ei näytetä. Scarlett on kirjassa aika inhottava jo siskoilleenkin ja vihaa ajoittain heidän saamattomuuttaan ja valittamistaan ja jakaa heille korvapuusteja, ja nappaa Suellenin -kihlatunkin. Suelleniä filmissä ei näytetä kuin vanhana piikana, mutta kirjassa saa Will Benteenin huolehtimaan itsestään, koska Carreen luostaroituu. Will on filmissä poissa kuten kaikki rammat ja raajarikot, sodan arpia ei nosteta mitenkään esille.

Ashley on filmissä rauhallinen uneliaan näköinen, mutta menestyvä, mm. sahalla. Saha-asia on kirjassa aivan toisenlainen. Ashley on täydellinen tumpelo, ja hassaa kaikki rahat. Ashley on kirjassa totaalinen nynny ja saamaton nahjus, tästä en voi kirjoittaa ilman juonipaljastuksia enempää.

Kirjassa on todella monia kohtauksia, joissa syvennetään kertomuksia Mexicon sotaan, ja intiaanisotiin, ja korostetaan etelän vieranvaraisuutta, ja tuodaan esiin heidän rankilistansa: Etelän plantaasin omistajat, pientilalliset, orjat, valkoinen roskaväki, ja viimeisenä jenkit. Jenkkien sodan aikana ja sen jälkeen tekemiä asioita tuodaan esiin kirjassa, kuten myös Etelän härkäpäisyyttä. Filmin ei siis ole haluttu olevan Amerikkaa repivä vaan rakentava. Sota-asiasta on monia huomioita ja pitempiäkin raportteja kirjassa, mutta jätän ne amerikkalaisten pohdittavaksi, suomalaiset voivat lukea vastaavat Täällä Pohjantähden alla, monessa maassa on asein soviteltu niiitä riitoja, joihin sanat eivät ole riittäneet.

Kirjassa Pork ja Mammy ovat ehdottomia hyviksiä, he ovat lojaaleita sodan jälkeenkin eli mustat on minusta Prissyä, ja eräitä muita lukuunottamatta esitelty erittäin lojaaleiksi, hyviksi ja järkeviksi. Kirjassa Scarlett oli erilainen jo lapsena hän leikki poikien ja mustien kanssa, toisin kuin muut tytöt. Mammyn tehtävänä on koulia tytöt myös Scarlett hienon neidin tavoille, ja Mammyllä on kirjassa listoja moneen tilanteeseen, eli miten puhutaan vanhoille miehille, ujosti ja hieman keimaillen, naimissa oleville, naimattomille ...

Pukeutumisesta en ymmärrä mitään, mutta filmissä minua ihmetytti se, että Scarlett oli filmin aluksi ulkona ilman hellehattua ja lyhythihaisessa "mekossa", vaikka kirjassa kaikkein tärkeintä oli pitää iho vaaleana ja välttää kesakoita ja rusketusta eli siis olemalla joko sisällä tai vaihtoehtoisesti pukea sellaiset vaatteet, että aurinko ei tartu ihoon. Filmissä on minusta pukuihin panostettu ja ne ovat näyttäviä. Kirjan alun taftipuku, pumassiini- ja organdpuku, en tiedä mitä ovat, kureliivit myös esiintyy ja niitä filmissäkin kiristellään.

Filmiversiossa on hyvä se, että pahimmat rönsyilyt on katkaistu ja paljon henkilöitä siten puuttuu esim. Fontainen mummo, joidenkin tapahtumien välistä on jätetty pois, tämä siksi, että filmistä olisi saatu alle nelituntinen, eli filmi on hyvä, ja lopun sumukohtaus on erityisen hyvä kytkemään uni lopun kontekstiin

Kirjassa Scarletin lempihaju oli etelän miehen haju, joka koostui whiskystä, tupakasta ja hevosista. Filmin kuvauksista olen lukenut netistä, että Vivian Leigh inhosi Clark Gablen hajua, koska hän poltti sikaria (vahvista tieto, jos levität eteenpäin, kirjan lempihaju on varmasti näin :)

torstai 11. elokuuta 2011

Juhani Kopposela: Työyhteisö sairastaa, toimittanut Anu Ahonen


Alekopat ovat mielenkiintoisia, koska niissä on usein todella hyviä kirjoja, nyt luin alle eurolla myydyn
Juhani Kopposela: Työyhteisö sairastaa, toimittanut Anu Ahonen, painovuosi on jo 2005, joten se selittänee poiston syyn.

Olen käynyt koulun, rippikoulun ja armeijan. Kaikki oli pakko käydä, ja olivat kasvattavia kokemuksia. Näissä organisaatioissa on myös työyhteisöongelmia. Tämä on yllättävää, koska armeija on johtamisen ja organisoinnin saralla tehokas, koulussa on kasvatuksen asiantuntijoita, ja kirkko on sielunhoidon paikka. Tämä tarkoittaa minusta sitä, että joka työyhteisö voi alkaa sairastaa.

Juhani Kopposelan kirja on kokemuksia ja ajatuksia seurakuntayhtymän työyhteisökriisistä.

Kirjassa oli hyviä havaintoja: (lainaukset eivät aivan sanatarkkoja, vaan omaa tulkintaa)
Työpaikan ongelmia voi kuvata flunssaisella ololla, ei ole oikein sairas, mutta ei tervekään s.11
Työpaikalla pitää olla oma laskuoja, jotta haisevat vellit pääsevät pois s.13 … muuten häviää vähitellen käsitys normaalista käytännöstä  s.13
Valta on työyhteisön johdolla … tai jos hän ei sitä käytä, jollakin toisella … vallankäyttö voidaan naamioida.
On parempi, että alainen reagoi, kuin että hän pitää pahan olon sisällä, … johtaja ei saa pelätä alaisen reaktiota
Jos kiusaaja eristetään kiusattavasta, hän etsii uuden kiusattavan
Sairastunut työyhteisö voi näyttää ulospäin toimivan hyvin, mutta siellä ei puhuta, ei tunneta eikä luoteta.

Yksittäinen henkilö ei voi ratkaista koko työyhteisön ongelmia, koska kyse on koko työyhteisöstä.

Luin kirjan 175 sivua suhteellisen nopeasti, koska sivut ovat pieniä, fontti suurta ja lukujen välissä on kuva ja tyhjä sivu. Kuitenkin kirja oli hyvä, sain paljon uusia ajatuksia ja pystyin jäsentämään omia kokemuksiakin. Kirja ei ole kaikkitietävä, mikä on hyvä, siinä ei ole liikaa: ei teoriaa eikä omia kokemuksia, vaan kokemukset on koetettu pyöräyttää yleiselle tasolle. Kiitos Kopposela :)

maanantai 8. elokuuta 2011

Analyysi Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Analysoin Agatha Christien Kuolema Niilillä dekkarin. Teos on ilmestynyt 1937 ja teoksen suomennos on 1978 ja lukemani teoksen painovuosi oli 2008. Kirjassa on 250 sivua, ja 31 lukua, joista ensimmäinen luku jakaantuu 12 eri osaan.

Dekkari on juoniselostuksineen wikipediassa ja siitä on oma tv-elokuva, mutta porauduin teoksen rakenteeseen ja yksityiskohtiin, kun luin sen.

Juonen ydin on seuraava:
Linnet Ridgeway on rikas nuori nainen, jonka perittyä omaisuutta hoitaa asianajajat, hänen tulevaa aviomiestä arvuutellaan. Linnetin nuoruuden ystävä Jacqueline De Bellefort käy vierailulla, hän seurustelee Simon Doylen kanssa. Käy niin, että parit vaihtuvat ja myöhemmin aviopari Linnet Doyle ja Simon Doyle ovat häämatkalla Egyptissä. Simonin entinen kihlattu Jacqueline De Bellefort seurailee paria. Avioituminen aiheuttaa harmaita hiuksia myös Linnetin omaisuuden hoitajille.

Pian S.S. Karnak-laivalla alkavat murhatalkoot, pahaksi onneksi laivalla on myös Hercule Poirot, joka selvittää kaikki rikokset ja myös murhat. Muita mukana olijoita aviopari Doylen ja De Bellefortin lisäksi ovat rouva Otterbourne ja tytär Rosalie, Andrew Pennington, jonka asiat mutkistuvat avioliiton myötä,  neiti van Schyler, Ferguson, Fleetwood, rouva Allerton ja Tim Allerton, Cornelia Robson, neiti Bowers, Tohtori Bessner, signor Richetti, James Fanthorp ja eversti Race joka esiintyy muissakin Christien dekkareissa.

Teoksessa Hercule Poirot ratkaisee kolmen murhan tekijän tai tekijät.

Ensimmäinen onnettomuus tapahtuu luvussa 10 ja sivulla 97, ampuminen luvussa 12 ja sivulla 112, ja päähenkirikos tapahtuu heti sen jälkeen sitä on selitetty sivuilla 116-118 luvun 12 lopussa ja luvussa 13, ja sitä peittelevät henkirikokset luvussa 22 ja sivuilla 189 sekä luvussa 24 ja sivulla 202. Rikoksethan tapahtuvat laivalla, jonka hyttijärjestyksen kuva on luvussa 16 ja sivulla 147.

Alkuosassa esitellään siis henkilöt ja miljöötä, jos dekkarin lukisi uudestaan, löytyvät motiivit helposti. Kirjailija on kuitenkin ensinnäkin peittänyt asioita, ja koska on kyse dekkarista, niin kaikilla henkilöillä on rötöksiä tehtynä ja uusiin rötöksiin motiivit ja näitä varsin laveasti esitellään. Lisäksi oikeiden rikosten motiiviin johtavat langat lyhennetään, joskin ne ovat kyllä aivan avoimesti pöydällä, mutta muutamalla silmänkääntötempulla asia saadaan pois mielestä.

Englantilaisissa kirjoissa rikkauteen liittyvät motiivit ovat voimakkaampia kuin rakkauteen. Suomessa sanonnan mukaan ”kateus voittaa kiiman”, eli ihan uskottavaa rikkauden himo on suurempi kuin rakkauden himo? Rikkauden himo aiheuttaa sen, että kiristäjiä pitää hoidella dekkareissa päärikoksen tapahduttua.

Vääriä vihjeitä tulee siksi, että syyllinen ei tietenkään kerro oikeita motiiveja ja salaa asioita, koska on kyse englantilaisista kaikki muutkin salaavat kaikkea, joten ennen päärikosta tilanne on pingottunut ja teet menevät usein väärään kurkkuun.  Toisekseen, kuten Poirot monesti toteaa, eivät kaikki ryhdy rikokseen, eli motiivi ei aiheuta useinkaan toimintaa.

Päärikoksen jälkeen alkaa selvittely, joka keskeytyy uusien rikoksen tapahtuessa, joka useinkin vähentää epäiltyjen joukkoa. Poirot on yleensä armelias tyyppi ja pikkurikoksia kuten rikkailta varastamista hän voi katsoa läpi sormien, jos saa murhan selvitetyksi.

Loppuhuipennus, joka on yleensä useita lukuja, on Hercule Poirotin näytöstä
s. 233 ”Pidän yleisöstä, se minun on tunnustettava. Katsokaahan olen turhamainen. Pullistelen itserakkautta. Sanon mielelläni: Miten älykäs on Hercule Poirot”.
Näytöksen tarkoituksena on kirjassa sekä tyydyttää Poirotin turhamaisuus, ja usein saada murhaaja tunnustamaan. Lisäksi lukijoille selvitetään asia perinjuurin.

Murhakaava (älä lue, mahdollinen juonipaljastus)
Murha on hyvin suunniteltu, ilmeisen murhaajakandidaatin ongelma poistetaan harhautuksella. Liittolaismurha ei tule välttämättä ensiksi lukijan mieleen. Motiivi on viime kädessä raha. Tätä samaa murhakaavaa Christie on käyttänyt ainakin esikoisdekkarissaan Stylesin tapaus sekä myöhäistuotannon parhaimmassa teoksessaan Ikiyössä.

Agatha Christien Kuolema Niilillä täytti hyvän dekkarin kriteerit, epäiltyjä oli riittävästi, rikos oli uskottava, enkä arvannut kokonaan miten homma hoidettiin. Tässä dekkarissa olisi etua ns. kuvasta. Kun esimerkiksi salongissa tapahtuu ampuminen, olisi ollut hyödyllistä nähdä tilanne kokonaisuudessaan. Tätä kutsutaan lavastetuksi rikokseksi. Kuolema Niilillä loppuratkaisu on traaginen ja helposti muistiin jäävä.

Dekkareiden kaikkitietävät kertojat tietävät kaiken, mutta pimittävät juuri olennaisen tiedon, ja siinä on juuri dekkarin juju, ja tämän Agatha Christie (1890 - 1976) osasi.

**
TV-toteutus tuli 28.8.2015 (ja tuli 14.8.2005), alku on "rohkea" tai Simon ja Jackie ovat pedissä. Tämän jälkeen Jackie tulee Linnetin luo. Linnet vaikuttaa tv-toteutuksessa varsin ylimieliseltä ja hiukset blondatuilta. Jackie kertoo kihlauksestaan Simonin kanssa ja "tarjoaa" häntä tilanhoitajaksi. Linnet ja Simon tapaavat.
Poirot (David Suchet) saa tehtävän Linnetiltä, hän on avioitunut Simonin kanssa, ja Jackie ei ota asiaa kovin hyvin. Poirot ei ota tehtävää vastaan, mutta yrittää ohjeistaa Jackieta.
Tim Allertonista on tehty varsinainen puudeli. Kirjassa hän avioituu Rosalien kanssa, tv-filmissä ei, ei kiinnosta, samoin Poirot tanssii väkinäisesti rouva Otterbournen kanssa, jota on näytelty yli. Kirjassa murhan (Linnetin) suoritustapa on uskottava, minusta tv-toteutuksessa ei. Loppuhuipennus on kirjassa ja on toteutettu minusta hyvin.

Dekkari on filmattu myös 1970-luvun lopussa, ensi-ilta oli 1978. Poirot'a näyttelee Peter Ustinov, Lois Chiles on Linnet Ridgeway, Mia Farrow on Jacqueline  de Bellefort, Angela Lansbury on rouva Otterbourne, Bette Davis on van Schyler, Maggie Smith (mm. Potterien McGarmiwa) neiti Bowers, ja eversti Racena on David Niven, olen pari kertaa nähnyt tämän version ja siinä on kohtia, joista pidän. Ustinovin habitus ei ehkä vedä vertoja Suchetille, mutta se on lopulta makuasia. Kirjaa on myyty filmillä tai päinvastoin, tässä englanninkielisessä kannessa on kaikki päänäyttelijätkin.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.