tiistai 21. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat



Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat, Sammakko 2003, sivumäärä 261.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinat on hänen palkittu esikoisteoksensa, joka koostuu lyhyistä kertomuksista, jotka nivoutuvat yhdeksi tarinakimpuksi Tora-alhontiellä. Kertomuksen minät räpistelevät tornitaloissa ja sen läheisellä kaatopaikalla, jonka myrkyt hönkivät kuoloa ja ankeutta. Iltahuutoa kuuluu myös omakotitalosta, rantakaislikkoon tuuperrutaan, koulussa opettaja jakaa karkkeja, lääketokkurassa ja luonnossa vietit vapautuvat padoistaan.

Tarinoiden tapahtuma-aika ulottuu 1970-luvulta 2000-luvun alkuun, lähiölapset varttuvat aikuisiksi, kunnes torajyvä muuttaa ja murskaa unelmat.

Korhosen ilmaisu on ollut tuolloin valmista ja kerroksellista, hän saa tarinalaattansa niitattua yhdeksi kokonaisuudeksi, joka kertoo maailman olevan rujo torso. Romaanin novellit on  jaettu neljään osaan. Novellit eivät limity toisiinsa täydellisesti, mutta myöhemmin selviää, mistä on kysymys. Koska minäkertojia harvoin esitellään, on 34 kertomuksen hahmottaminen mukavan haastavaa, ja jännite pysyy yllä.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yö tarinat aiheuttaa kuitenkin voimakkaita ristiriitaisia tunteita, myös inhoa ja kuvotusta, minua tämä yhden lähiösukupolven kasvun kuvaus ei ensi lukemisella ilahduttanut. Loppu on koskettavaa ja surullista.

Romaani on saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Antti Majander on arvioinut teoksen Hesarissa 7.11.2003 ja ylistävästi, ja toteaa, että "kaikkea ei tarvitse märehtiä lukijalle valmiiksi". Riku Korhonen on parhaimillaan tajuntaa muuttava ja avartava kirjailija.

Arvio julkaistu 21.11.2017 klo 16.30

*****
Olen blogannut tästä aiemmin tammikuussa 2012, kirjailija Korhonen tuntui arvostavan bloggaustani sen verran, että uhrasi siihen Granta 2017:n esseensä monta riviä:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis alla lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.
 
Viittaus liittyy alla olevaan lihavoituun 27.1.2012 julkaistuun tekstiini:
"Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalaisessa maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä. Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään".

Aiempaan bloggaukseeni olin ottanut 2003 painoksesta esimerkiksi seuraavat lainaukset:
s.18 Seurauksena on banaalia sisäistä draamaa, sietämätön tunne ajassa putoavan lähiöperheenisän räpiköinnistä avuttomuudesta ...
s.30 laasti mureni ja tuuli ja vesi tulivat sisään (tämä on myös traagista, kuten saastunut maaperäkin)
s. 36 Vitun lehmä! Jos sä et nyt kuvaa, mä sullon sen (kuollut mädäntynyt varis) sun suuhun
s.38 25,4 ... Minulle se tarkoittaa hänen pudotuksensa korkeutta...
Nämä kaksi edellistä lainausta viittaavat pariskuntaan, jossa runoilijamies hyppää alas kerrostalosta. Hän on luontoretkellä käskenyt vaimonsa kuvaamaan kuollutta elottavaa varista. Kun nainen on yksin, oletettavasti isättömän lapsen kanssa, tytöt järjestävät hänelle illan, jossa kaupitellaan eräänlaisia naisten apuvälineitä, ja Katja poistuukin paikalta eräs pitkähkö alapäähänsä kenties sujahtava patukka  mukanaan. Suksisauvajuttuja on, ja irvokasta on minusta suksisauvan tekemä toinen peräaukko.

Olin kiinnostunut teoksen uudelleen luvussa pitivätkö tosiaan N-sana paikkaansa, ja vesipää. Molemmat pitivät, aluksi tosin mainitaan A-talon musta mies s.24 , mutta myöhemmin puhutaan jo  4A:n n??k?ristä. Kaikki irvokkaat yksityiskohdat löytyvät kirjasta, myös Helmin ja Heikin kaikenlaiset kuvitellut petipuuhat.

Pokkaripainoksen sivulla 189 on oivallinen havainto:
"Tiedän, että maapallon reilusta kuudesta miljardista ihmisestä noin puolet on alle 25-vuotiaita. He ovat historian suurin ja levottomin nuorisolauma. Vuonna 2015 maailmassa on miljardi nuorta, enemmän, asukaslukuun nähden eniten Lähi-idässä, Afganistanissa, Pakistanissa, Meksikossa ja eteläpuolisessa Afrikassa. He tulevat olemaan sosiaalisesti nykyistäkin epävakaampi nuorisopolvi. Vanhentuneet ja epädemokraattiset koulutusjärjestelmät eivät kykene kasvattamaan heistä vallitsevien taloudellisten ja poliittisten rakenteiden aktiivisia kannattajia. 
Riku Korhonen 2003 kirjoitti tämän! Asiaa viedään eteenpäin, ja lukija saa asiaa pohtia, Korhonen kuittaa asian käsittellyksi viimeistään sivulla 191: pitelemättömäksi yltyvä paskantamisen tarve kukistaa tahdonvoiman kilpailijan pillastuneissa sisälmyksissä. Siirtymä ei ole näin sujuva, mutta Korhosen väestöhavaintoa pidän nerokkaana.

Kirjailijalla on vapaus kirjoittaa omia kirjojaan, oikeus ja velvollisuus ilmaista ne asiat, mitkä pitää sanoa. Tässä asiat on sanottu vahvasti, ja ne ovat totta, ihmiset tosiaan panevat, pissaavat (eräässä kohtauksessa pikku poika pissaa luonnon helmassa panevan parin päälle), pierivät ja paskantavat. Ehkä inhimillisyyteen kuuluvat korkeammatkin arvot ja ajatukset, ja häveliäisyydellä suojataan viettien vaurioittamaa seitinohutta sivistystä. Jos Dostojevski olisi kirjoittanut Rikoksen ja rangaistuksen tällä tyylillä, niin Raskolnikov kävisi aina välillä paskalla. Minusta tällöin Raskolnikovin persoonasta karisisi osa narsismista. Jos puolestaan  'äitipuolensa parittama' pyhimysmäinen Sonja kuva??aisiin visvainen vi??u vuo?amassa eri??ei?ä panemisen jälkeen, hänestä olisi kenties karsiutunut pyhimysmäisyys. Häveliäisyys on ollut ja on oleva tämä blogin ja bloggarin hennon humanismin suojana, yllä oleva irvokkuus on pakon sanelema poikkeus ja jää poikkeukseksi, mutta rivosti on helppo kirjoittaa, helpompaa kuin häveliäästi.

Oma miltei kahden viikon blogitaukoni on nyt takana, ja bloggaamiseni jatkuu kuten ennenkin, eli bloggaan niistä kirjoista, joista haluan, subjektiivisen objektiivisesti. Pyrin porautumaan edelleen pintakerroksen alle paljastaen sen, joka kiinnostaa tai ärsyttää minua. Tämä ei aina ole mukavaa, ei minulle eikä niille, jotka kirjasta pitävät. Porautukaa kommenteissa siihen mikä ilahduttaa tai ärsyttää. En bloggaa mielelläni kirjasta sen parhaimpana myyntiaikana, koska siitä kirjoittaminen jää aina hyvin vaillinaiseksi. Ostan pääosan kirjoista uutena tai käytettynä tai lainaan kirjastosta tai nappaan kierrätyspisteistä, mihin ne luettuani palautan. Blogiaikana taloudellinen asemani ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi.

Lopuksi iso ja lämmin kiitos kaikille minua kannustaneille bloggareille eli nelikolle Marjatta, Kyösti, Paula ja Arja, olen todella kiitollinen teille. Rivitaloasukas kehotti juuri kritiiikin vuoksi jatkamaan, koska kritiikki pyrkii suitsimaan 'arviointia'.  Kiitos

Ilman mitään vastakaikua olisin oikeasti lopettanut, tai laittanut siis blogin yksityiseksi. Mutta nyt olen palannut online näkkärilautasineni naputtelemaan tai siis viisaampien mukaan runtelemaan heidän uskoaan ilmaisuvapauteen, joka minusta kylläkään ei ole 300-vuotinen, vaan luultavasti paljonkin lyhyempi ja hauraampi. Yritän muulla tavoin - kuin kaapeleita merenpohjaan asentamalla - puolustaa sananvapautta, demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa, jossa kansa voi toteuttaa itseään lakien puitteissa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Puhu, viha. Tunnustus Grantassa


Kirjailija Riku Korhonen on taitava ja vahvaa tekstiä kynäilevä mies. Vimmaisessa esseesään hän ruotii varsin suoraan kirjojensa saamaa kritiikkiä, sivalluksesta on tullut vastasivallus, mikä on luonnollisesti varsin kohtuullista. Tottakai kirja-arvosteluja ja bloggauksia saa ja pitääkin kritisoida.

Korhosen essee on herättänyt huomiota Helsingin Sanomissa 26.10.2017.


Edit 10.11.2017 klo 16:15 (Pyynnöstä lainaukset,mistä puhutaan)
Olin itse aika yllättynyt varsin pitkästä lainauksesta omasta bloggauksestani 27.1.2012, jossa olin ruotinut Korhosen esikoisteoksen Kahden ja yhden yön tarinoita (julkaistu 2003) herättämistä ajatuksista. Kritiikki kehittää, ja tällä bloggauksella kerron myös sen, että olen Korhosen esseen lukenut, oivaksi todennut, ja otan kyllä siitä opiksi, sitä saa mitä pilaa.

Tässä kyseinen kohta (laitan sen että tiedetään, mistä kirjoitan), ensin minun bloggaukseni eräs kappale, Korhonen on lainannut vain lihavoidun osan:
Omasta tekstistäni
Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalainen (pitäisi lukea Suomalaisessa) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä.
Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään.


Korhonen tykittää hienosti vastapalloon:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.

Pidin Korhosen uusimmasta romaanista Emme enää usko pahaan (arvio siis täällä). Luin vuonna 2016 julkaistun romaanin  keväällä 2017 ja julkaisin bloggaukseni 17.9.2017 ja kesällä olin  tutkinut  romaanin tapahtumapaikkoja  Kuuvuoren huipulta, josta bloggasin 16.9.2017 ja bloggaus on luettavissa täällä.

*****
Korhonen joko oikeasti on suivaantunut kirja-arvioinneistaan, tai joka tapauksessa kirjoittaa niiden ärsyttävän, muu ainakin on fiktiota. Fiktio ja ironia ovat haastavia, joskus joku voi ymmärtää väärin, Grantan lukijat ovat älykkäitä, he eivät ymmärrä väärin. Pidän  vajaan parin viikon tuumaustauon poissa blogimaailmasta, tuumin asiaa oikein pohjamutien kautta, mistä ja miten blogataan.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina



Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina 1986, sivumäärä 139.

Olen tutustunut Tiina-sarjaan vasta blogiurani aikana, ja olen seurannut Kirjan pauloissa Paulan bloggauksia, en jaksanut enää odottaa vaan lainasin kirjastosta viimeisen osan, ja katsoin, että kehen lopulta Tiina on rakastunut. Ohjelmoin tämän vasta parin kuukauden päähän eli marraskuulle ja tässä on Paulan julkaisema postaus loppuhuipennuksesta .

Ulkomaiset tyttökirjasarjat eli L.M Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -sarjat on kirjoitettu aikuisuuteen asti kuten L.M Alcottin Pikku Naisia, kaikkine jatko-osineen. Eli päähenkilöt varttuvat aikuisiksi ja Anna sekä Marchin tytöt saavat lapsia, joiden elämää tarkastellaan. Annan aviomies Gilbert, Emilia Byrd Starrin  aviomies Teddy, sekä Marchin tytärten aviomiehet Fritz, John Brooke sekä Laurie ovat kultaisia, hyväkäytöksisiä koulutettuja, kilttejä  sekä hieman nynnyjä, mutta elättävät perheensä, kasvattavat lapsensa, antavat vaimoilleen tilaa tasa-arvoisessa avioliitossa, eivät juopottele, uhkapelaa, käytä huumeita, eivätkä hakkaa eivätkä petä vaimojaan.

Tiina ei vartu aikuiseksi, joten Tiina-sarjan idea on toinen. Tiina ei juurikaan vanhene, siksi olisin toivonut, että lukijalle olisi jäänyt enemmän liikkumavaraa, kenet Tiina kenties valitsee. Ja tämä tiinailu päättyy teini-iän ensisuudelmaan, siitä alttarille on vielä melkoinen matka.

Anni Polvan Tiina sarjan päättää teos Taitaa olla rakkautta, Tiina. Tiina on ilmeisesti keskikoulussa, ja luokka aikoo lähteä luokkaretkelle Turkuun (tai Ahvenanmaalle, mutta Turun kautta), lukiolaiset suuntaavat Tukholmaan.

Tiina stressaa tästä todella vaatimattomasta luokkaretkestä Turkuun. Ensinnäkin hän pelkää Juhan reaktiota. Eikö Tiinallakin pidä olla mahdollisuus omaan elämään, kavereihin? Hääkellotkaan eivät ole soineet, eikä Juha ole käynyt edes tuolloin pakollista asepalvelustaan eli inttiä, oppivelvollisuuskin on kesken, toimeentulosta ei ole tietoakaan.

Toisekseen Tiina stressaa yhdentekevistä arpajaisista, Tinttamari sotkee kissan kanssa arpalippuja ja sukan kutominenkin on hankalaa. Kaikki lopulta selviää.

Juha kokee sisäistä myllerrystä, näkee Matin uhkana, mutta Tiinan takana luokassa istuva Antti on pahempi kilpakosija, joka lähettelee rakkauskirjeitä Tiinalle. Lehtolan likalla on siis vientiä...

Luokkaretkeä varten Tiina luokan poikien kanssa suunnittelee ohjelmaa ja Juha on naama lasin takana. Mustankipeys kasvaa, kun ohjelmaa esitetään. Juha kuitenkin antaa lopulta Tiinan päättää, mikä minusta on ritarillista ja tytön oikeus.

Älä lue tätä, jos et halua tietää mitä tapahtui. Älä lue muutenkaan.

Tiina haluaa koiran, ja hänellä on se jonkun aikaa, samalla Tiina poimii linnun ulkoa ja nukkuu sen kanssa, aamulla lintu on kuollut ja isä hautaa sen. Kuinka oppikoululainen ottaa villieläimen kotiinsa, linnun jolla on siipi murskana? En usko, että Polvalla on tässä mitään symboliikkaa, mutta Tiinankin siipi on maassa, ja luokkaretki arvelluttaa. Tiinalle tulee hammassärky, hän jää pois linja-autosta, ja saa suudelman Juhalta, joka lintsasi koulusta katsoakseen Tiinan lähtöä linja-autolla Turkuun. Tiinan kipu katoaa. Kyse ei siis ollut Temptation Islandin  neljännestä tuotantokaudesta, jonne toki pitää mennä parina, vaan yhden päivän mittaisesta opettajien valvomasta luokkaretkestä.

Vaikea kuvitella, että tämä on kirjoitettu vuonna 1986, jolloin lasten luokkaretket, rippileirit, lomamatkat olivat jo koko kansan huvia, tämä Tiinan ja Juhan lemmenseikkailu tapahtunee varmasti aiemmin, mutta on minusta asenteeltaan hyvin kankea, tässä voi jäädä arvuuttelemaan, onko Tiinalla ja hieman aikuistuneella Juhalla mahdollisuus selvitä seurustelun, kihlautumisen kautta avioliittoon asti, vai onko heillä sitten ollut tulevaisuus avoparina, tai repivässä on off - suhteessa. Luultavasti Polva tai ainakin Jokke toivovat nuorelle parille yhteistä tulevaisuutta!

Anni Polvan Tiina-kirjasarjaa on blogattu tässä blogissa seuraavasti:

Tiina ja Tiina epäilee Juhaa
Tiina Harrastaa (sisältää teokset Tiinastako näyttelijä, Tiina harrastaa sekä Tiinakin ratsastaa)

*****
Anni Polva (1915-2003) oli tuottelias kirjailija Tiina-kirjojen lisäksi löysin 45 romaanin nimeä ja kolmisen kymmentä nuorten kirjaa. Muu tuotanto on vuosien 1945 - 1993 välillä julkaistu.

Anni Polvan aikuisten teoksesta Tule ja puserra bloggaus täällä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Barack Obama: Unelmia isältäni



Barack Obama: Unelmia isältäni. Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä,  Dreams from My Father, A Story of Race and Inheritance, 1995 ja 2004, suomennos Seppo Raudaskoski (luvut 1-11) ja Mika Tiirinen (epilogi ja 12-19), BTJ 2009, sivumäärä 543.

Barack Obaman (s.1961) Unelmia isältäni on kirjoitettu alun alkaen 1990-luvun alussa, ennen Obaman poliittista uraa, joka alkoi osavaltiossa, jatkui senaattorina ja Barack Obama oli USA:n presidentti vuosina 2009 - 2017.

Teos alkaa kahdella johdannolla, jotka on kirjoitettu vuosien 1995 ja 2004 laitoksiin. Kertomus alkaa isän kuolemasta auto-onnettomuudessa Nairobissa 1982, kun Barack asuu New Yorkissa ja on 21-vuotias. Isä on ollut kenialainen vaihto-opiskelija Havaijilla, vanhemmat ovat olleet naimisissa. Vuonna 1963 pari erosi, joten Barackin kuva isästä on muodostunut sukulaisten kertomuksien perusteella. Barack Obaman isä siis kuoli vuonna 1982 auto-onnettomuudessa. Kirjan kolmannessa osassa Barack Obama matkustaa isänsä kuoleman jälkeen Keniaan kuukaudeksi tapaamaan isän sukulaisia, ja hän tutustuu omiin juuriinsa ja tajuaa, että "tuntemani tuska oli isäni tuskaa."

Kenia itsenäistyi 12.12.1963, ja vielä 1980-luvulla siirtomaahallinnon epäsuotuisat vaikutukset ovat havaittavissa. Syrjinnän muodot ovat muuttuneet. Kenialainen Obaman velipuoli ei toisaalta hahmota, että USA:ssa mustilla on omat hankaluudet työllistyä. Keniassa rahakkaat länsimaalaiset saavat hyvää kohtelua, myös eri heimot ovat kirjan mukaan eri asemassa, lisäksi aasialaisväestöön suhtaudutaan eri lailla. Keniassa kikuju-heimo on hallinnut, Obaman isä oli kuulunut luo-heimoon.

Teoksen kahdessa ensimmäisessä osassa Barack Obama kertoo elämästään, lapsuudestaan Havaijilla, Indonesiassa, kouluistaan Havaijilla, Los Angelesissa ja New Yorkissa, sekä asukaskoordinaattorin työstään Chicagossa. Kirjan kerronta päättyy siis 1980-luvulle.

Barack Obama on siis syntynyt vuonna 1961 J.F. Kennedyn presidenttikaudella,  Obaman lapsuudessa 1960-luvulla rotukysymys oli hyvin ajankohtainen ja arka, seka-avioliitot olivat useassa osavaltiossa kiellettyjä, mutta ei Havaijilla. Äidin erottua Barack Obama vanhemmasta, hän avioituu uudestaan indonesialaisen Lolon kanssa, ja perhe muuttaa Indonesiaan, jossa Barack Obama käy koulua. Tämäkin avioliitto päättyy eroon, ja koulu jatkuu Havaijilla, jonne Barackin isä tulee kerran vierailulle.

Teini-ikäistä ja nuorta Obamaa ahdistavat rotukysymykset. Obama tuo kirjassa esille rotukysymystä tavalla, johon kukaan valkoinen ei pysty. Mustat ja värilliset puhuvat rotukysymyksestä toisin, kuin valkoiset, mustat kutsuvat slangissa tosiaan siten, miten valkoinen ei voi heitä kutsua. Obaman äiti ja äidin sukulaiset ovat valkoisia, joten Obaman asema ei ole kovinkaan yleinen USA:ssakaan. Minulla ei ole asiantuntemusta avata USA:n mustan ja värillisen väestön näkemyksiä, eikä siitä miten tasa-arvopyrkimyksissä pitäisi edetä. Kuitenkin jokaisessa tasa-arvopyrkimyksessä on radikaaleja suuntia, keskitien kulkijoita, ja niitä, joiden mukaan asiassa ei pidä edetä ollenkaan. Minusta hallitseva luokkakin jakaantuu niihin, jotka kannattavat muutosta, osa, joka puhuu muutoksesta, mutta hyötyy epätasa-arvosta, eikä halua muutosta, sekä ne, jotka pelkäävät muutosta, ja kannattavat nykytilaa. Minusta Obaman rotukysymykseen kanta on tuolloin ollut, sama kuin minullakin esim. sukupuolten tasa-arvoon, että menneisyyden vääryyksiä ei voi muuttaa, joten niihin ei kannata ankkuroida itseään. Vanhat ja nykyiset vääryydet pitää tietää, ja koittaa kaikessa toiminnassa pyrkiä todelliseen tasa-arvoon. Meistäkin osa on useassa asiassa itsekäs oman edun tavoittelija, tasa-arvosta on helppo puhua, mutta vaikea elää sen mukaan. Helpointa on puhua asioista, jotka eivät itseä kosketa, tai eivät vaadi itseltään ponnistelua.

Kiinnostava on kuvaus Barack Obaman ajasta Chicagon asukaskoordinaattoritoiminnassa. Mustat ovat asuneet laitakaupunkien vuokraslummeissa, joiden ympärillä on ollut vanhoja kaatopaikkoja, on ollut asbestiongelmaa. Suuri ongelma, minkä ratkaisemisessa kaiketi Obama onnistui, oli saada ihmiset, ja eri toimijat mukaan. Mustilla babtisti-kirkko on yhteisöllinen toimija. Obaman on aluksi pitänyt opetella "pelisäännöt", miten asiat todellisuudessa toimivat.

Kirjan nimi jäi minulta ymmärtämättä, unelmia isältäni, isästä kirjassa on varsin vähän tarinaa, ja isän odotukset Barack on varmasti täyttänyt. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että ei ymmärrä. Kirjan yksi opetuksista on minusta juuri se, että ihmiset elävät eri todellisuuksissa, eivätkä voi täydellisesti ymmärtää toisen elämän lähtökohtia. Barack Obama on käynyt pitkän tien Havaijilta Valkoiseen taloon, ja yksi sen etapeista oli Harvard, joka mustalle nuorelle ei ollut itsestäänselvyys:
"Jotta voisin saada todellisen muutoksen, minun pitäisi tietää korkokannoista, yritysfuusioista, liikeyritysten ja pankkien rakenteesta ....Minun pitäisi tietää vallan kierto kaikessa mutkikkuudessaan ... ehkä kaikki osoittautuisi pelkäksi pakenemiseksi.. Paoksi köyhyydestä, tylsistymisestä ja rikollisuudesta tai ihonvärin kahleista.... Ja niin paljon kuin Chicagossa olikin rotuerottelua, ihmisoikeusliikkeen menestys oli lähentänyt ainakin hieman yhteisöjä ja antanut enemmän liikkumatilaa minun kaltaiselleni ihmisille. Pystyin toimimaan mustassa yhteisössä yhteisökoordinaattorina tai lakimiehenä ja asumaan silti tornitalossa. .. Minua sanottaisiin roolimalliksi, esimerkiksi  mustan miehen menestyksestä." ss 349 - 351. Olen tiivistänyt Obaman sanomaa, toisessa alkupuheessa hän sanoo, että hän itse tiivistäisi sanomaansa. Ihonväri on tuolloin määrittänyt ihmisen aseman paikan yhteiskunnassa ja sen, mitä kuuluisi tehdä, missä kuuluisi asua, ja missä ja mitä opiskella.

Viipyilevä hyvä kirja, jossa tuleva presidentti  ei kehu itseään koko ajan eikä aseta itseään millekään jalustalle.

Mielipide:
Barack Obama selittää kansalaisjärjestötoiminta-aikaansa Chicagossa, joka kärsi raskaan teollisuuden alasajosta, sekä työttömyydestä. Kaikenlaisella kansalaistoiminnalla pystytään osallisuutta lisäämään, yhteistyö voi tuoda myös jonkin verran työpaikkoja. Minusta kuitenkin työpaikkoja voi syntyä pysyvästi vain yksityisen sektorin kautta. Minusta raskaan teollisuuden pitää kehittyä, eikä jäädä energiaa kuluttavaksi, mikä on ollut suuntaus nykyisin rapakon takana, ja Trump on palaamassa raskaaseen teollisuuteen. Suomalaiset ovat olleet luultavasti sitä mieltä, että Barack Obama oli hyvä presidentti, joka oli täydet kaksi kautta.

Nykypresidentti yrittää muuttaa retoriikallaan myös Obaman aikaa ja tulkintaa siitä. Luultavasti Obama teki paljon oikeita valintoja, mutta mahdollisesti myös vääriä valintoja tai oli liian pehmeä. Syyrian sota kiihtyi, Pohjois-Korea jatkoi ydinohjelmaansa, USA:n terveysuudistusta ei onnistuttu kestävästi rahoittamaan, ja siksi maahan syntyi tyytymättömyyttä, joka sai aikaan demokraattisen presidenttiehdokkaan häviämisen nykypresidentille. Mutta on sangen yleistä että vuorollaan on ollut demokraatti-tai republijaanipresidentti, USA:ssa on ollut republikaanipresidenttejä esim. George W Bush, Georga H.W Bush, Ronald Reagan, Richard Nixon (Gerald Ford), eli kaikki paitsi Ford valittiin vaaleilla, Ford oli Nixonin varapresidentti, joka astui valtaan Watergate-skandaalin jälkeen. Tämä Watergatesoppa oli vasta Nixonin toisella kaudella.

Trump voitti lopulta esivaalit, mediapelin ja myös varsinaiset vaalit ja siis Hillary Clintonin. Trumpin ympärillä seuraavat kohut ja varsinkin nämä vaalikohut eivät ole toistaiseksi ole häntä hetkauttanut, mutta koko ajan minusta pahenee ja ilma sakenee. Miten tämä kaikki oikein päättyy? Muistaako historia Trumpin hyvänä presidenttinä? Entä Obaman? Obama oli kuitenkin USA:n ensimmäinen presidentti, joka ei ollut valkoinen, ja hän oli tien avaaja. Minusta Obaman aatteet olivat hyviä, ja suunta oikea, mutta koska hänellä ei ollut molempia kongressin kamareita tukenaan, niin muutos jäi puolitiehen, lopulta kahdeksan vuotta on liian lyhyt aika muuttaa maailmaa.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus



Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus, alkuteos Mystery on the Southampton Water 1934 suomentanut Aune Suomalainen WSOY, Riksin sarja, 1959, 247 sivua.

Freeman Wills Croftsin dekkarit henkivät vanhaa aikaa. Dekkarit kuvaavat hyvin tarkoin silloista miljöötä, ja poliisitutkimukset vaikuttavat realistisemmalta kuin monissa muissa maailmansotien välissä kirjoitetuissa. Croftsin useimmissa dekkareissa sankarina on Scotland Yardin rikoskomisario Joseph French, jonka järjestelmälliset ja kekseliäät menetelmät vievät aina perille.

Wight-saaren arvoitus -dekkarissa pikasementtiä valmistava Joymount Oy on menettänyt lyhyessä ajassa markkinoita, koska  kilpaileva Chaylen yhtiö  on tehnyt innovaation ja pystyvät tekemään pikasementtiä enemmän ja halvemmalla. Chayle ei paljasta uutta menetelmää, eivätkä edes patentoi sitä, sillä he haluavat yksinoikeuden (patentista olisi voinut ostaa Englannissa lisenssin). Joymont Oy:n avainhenkilöt yrittävät ensin rehellisillä tutkimuksilla keksiä uuden valmistusmenetelmän niksit. Tämän jälkeen siirrytään epärehellisiin keinoihin, eli aiotaan murtautua kilpailijan Wight-saarella sijaitsevaan tehtaaseen. Tehtaan avaimista on teetetty tiirikat vahakopioiden avulla ja on vakoiltu yövartijan liikkeitä. Yövartija yllättää kuitenkin konnakaksikon, mutta saa nyrkiniskun leukaansa, ja kaatuessaan lyö päänsä kiveen ja kuolee. Konnat kuljettavat ruumiin mantereelle (kansikuva) ja lavastavat kuoleman auto-onnettomuudeksi. Tämä kaikki kerrotaan lukijalle dekkarin alussa, eli tämä ei ole juonipalastus, sillä tämä ei  "kuka sen teki" -dekkari, vaikka lopussa rikoksesta selviää paljon uutta, mitä alussa ei kerrota.

Paikallispoliisi pyytää apua Scotland Yardilta ja niin rikoskomisario Joseph French matkustaa Southamptoniin. Frenchin tutkimukset paljastavat auto-onnettomuuden lavastukseksi. Tutkimukset junnaavat paikallaan, koska Chaylen omistajakaksikko Havilland ja Mairs tajuavat, kuka tehtassa on käynyt ja tekevät sopimuksen Joymountin kanssa lisenssin käytöstä. Pääkonna on ovelampi ja ilkeämpi. Pian Frenchillä on kaksoismurha tutkittavana.

Kiintoisaa tässä on se, että alibin rakennuksessa on käytetty samaa esinettä kuin Agatha Christien  dekkarissa Roger Ackroydin murha (joka julkaistiin jo vuonna 1926), eli varta vasten äänitettyä äänilevyä ja gramofonia (Christiellä nimi oli diktafoni myös Edisonin keksimä fonofrafi tallensi ääntä, tässä oli teetetty äänilevy!).

Täytyy sanoa, että viihdyn Joseph Frenchin seurassa, Wight-saaren arvoitus sisälsi alkuasetelmastaan huolimatta monia yllättäviä seikkoja, jotka eivät ilmene tässä lyhyehkössä postauksessa.

***
Rautatieinsinööri Freeman Wills Crofts (1879 - 1957) oli erittäin tuottelias dekkaristi. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain yhdeksän teosta, "romaaneja" eli minusta dekkareita hän julkaisi 37, ja päälle kokoelmia. Olen lukenut niistä joitain, ja niissä päähenkilönä on ollut tarkastaja French.

Olen blogannut teoksista
Groote-puiston murha
Kiristäjä
Kuin varas yöllä

tiistai 31. lokakuuta 2017

Åsa Larsson: Sudentaival


Åsa Larsson: Sudentaival, alkuteos Det blod som spillts, 2004, suomentanut Katriina Savolainen, Otava 2006, sivumäärä 352.

Vaikka Åsa Larssonin toinen dekkari Sudentaival on koko Rebecka Martinsson -sarjan ehkä heikoin esitys, oli se kiinnostava lukea uudestaan ja on hyvä.

Kiirunassa juhannuksena  Jukkasjärven kirkosta löytyy hirtettynä naispappi Milred Nilsson.

Tukholmassa asianajotoimisto Meijer & Ditzingerillä työskentelevä kirjasarjan päähenkilö Rebecka Martinsson voi hyvin huonosti, hän joutui tappamaan itsepuolustukseksi kolme miestä sarjan avausosassa Aurinkomyrsky. Rebecka on täysin loppu ja on sairaslomalla. (Teoksessa ilmenee, että aurinkomyrskystä pelastuneet  Sanna Strandgård ja lapset Sara ja Luna ovat muuttaneet pois Kiirunasta, ja hyväksikäyttökuvio on ehkä ratkaisematta johtuen viranomaisten vähäisistä resursseista).

Syyskuussa Rebecka Martinsson lähtee toimistossa työskentelevän Torsten Karlssonin kanssa Kiirunaan sopimaan seurakuntien raha-asioista. (Torstenia sanotaan Katto-Kassiseksi, asian ymmärtää kaikki, jotka tietävät, että Katto-Kassinen on ruotsiksi Karlsson på taket :)

Kirjan alku on yhtä kankea, kuin tämän bloggauksenkin, mutta juoni lähtee kuitenkin viemään, Rebecka jää pohjoiseen ja alkaa penkoa hirtetyn papin taustoja. Milred on naimisissa miehensä kanssa, mutta on hylännyt tämän fyysisesti, ja hänellä on suhde vetämänsä naisverkoston jäsenen Lisan kanssa. Lisan serkku Lars-Gunnarin poika Björn eli Nalle on sairastanut aivokalvontulehduksen, ja jäänyt "lapsen tasolle". Lisan tytär Mimmi pitää majataloa Micken kanssa. Nalle tulee majataloon aamuisin luvatta. Rebecka majoittuu majataloon, Rebecka tutustuu Nalleen, jonka kanssa menee Kurravaaraan isoäitinsä talolle. Naapurissa asuu edelleen Sivving Fjällborg, ja Bella-koira. Åsa Larsson kuvaa henkilöt hyvin elävästi ja raadollisesti. Ihmisillä on paljon koiria ja niiden liikkeitä havainnoidaan. Valitettavasti myös koiria lopetetaan.

Murhattu Milred on ollut susien suojelija, joka sekoittaa riistanhoitoyhdistyksen asioita. Naisasianaisena Milred on "yllyttänyt" naisia hylkäämään juopot, ja väkivaltaiset miehensä. Työpaikalla on kipeitä, aristavia asioita ja riitoja miespappien kanssa. Murhan motiivia tuntuisi  löytyvän, kun suhde Lisaankin on joutunut kriisiin eikä suhteen selvittely ole minusta normaalia.

Åsa Larssonin Rebecka Martinsson sarjan suola on myös paikallispoliisien suhteiden tarkastelu. Anna-Maria Mella on palannut neljännen lapsen synnytyksen jälkeen töihin, hänen työkaverinaan jatkaa eronnut Sven-Erik Stålnacken.

Tutkinta porautuu yhä syvemmälle, ja menneisyyttä pöyhitään. Kuka ja miksi? Sekavin takaumin asia alkaa selvitä. Osa tapahtumista on hyvin kuvottavia, ja voimakkaita, loppuratkaisu on taas raju, mutta Rebecka tuntuu taas taipuvan, ja taipuu, mutta myös toipuu, sillä sarjan seuraava osassa Rebecka on jo tolpillaan. Sarjan kolmas osa Musta polku on sarjan teoksista hyvin erilainen.

Sudentaival on ympätty sivujuonteena kirjaan eli Keltatassu-suden vaellusta ja elämää seurataan melko tyhjänpäiväisesti ja sutta turhaan inhimillistäen, Keltatassu vaeltaa Karjalasta Kiirunaan. Minusta susi kuuluu luontoon, mutta ei tähän kirjaan.

Rebecka Martinsson -sarja:
Aurinkomyrsky (2003)
Suden taival (2006)
Musta polku (2007)
Kunnes vihasi asettuu (2008)
Uhrilahja

*****
Åsa Larsson (s. 28.6.1966) on ruotsalainen kirjailija. Tämä Sudentaival tuli noin viikko sitten MTV3:lta, en kuitenkaan viitsinyt aikaistaa ohjelmoimaani bloggaustani, maikkarilla omat aikataulut, Jokkella omansa.

Dekkarisarjan päähenkilö Rebecka Martinsson on alunperin Kiirunasta, mutta toimi Tukholmassa asianajotoimistossa, josta on siis palaamassa kotiseuduilleen. Rebeckalla on jonkinnäköinen suhde entiseen työkaveriinsa (tai on Rebeckan pomo) Måns Wenngreniin.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Leena Lander: Liekin lapset


Leena Lander: Liekin lapset, Siltala 2010, sivumäärä 418.

Leena Landerin Liekin lapset porautuu Suomen sisällissodan vaiettuihin ja haudattuihin tapauksiin. Kertoja muurari Risto Salin eroaa lastensa aikuistuttua ilkeästä ja itsekkäästä vaimostaan ja muuttaa Halikon Vartsalaan Saida-mummolta perinnöksi saamaansa mökkiin. Hän löytää  vanhoja päiväkirjavihkosia ja hän on tietoinen. että Märynummella on ammuttu  50 punaista miestä joukkohautaan.

Kirjan alussa on lainaus Jobin kirjasta  5: 6 - 7: "Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle". Lainauksen yhteyden teokseen ehkä ymmärtää vielä paremmin laajemmasta lainauksesta:
Mielettömän tappaa suuttumus, tyhmän surmaa kiivaus.
Minä näin mielettömän juurtuvan, mutta äkkiä sain huutaa hänen asuinsijansa kirousta.
Hänen lapsensa ovat onnesta kaukana, heitä poljetaan portissa, eikä auttajaa ole.
Ja minkä he ovat leikanneet, syö nälkäinen - ottaa sen vaikka orjantappuroista - ja janoiset tavoittelevat heidän tavaraansa.
Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle.
Mutta minä ainakin etsisin Jumalaa ja asettaisin asiani Jumalan eteen, hänen, joka tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää, joka antaa sateen maan päälle ja lähettää vettä vainioille, että hän korottaisi alhaiset ja surevaiset kohoaisivat onneen.

Teos kattaa "Liekin lasten" vaiheita vuodesta 1903 vuoteen 1929, sekä kertojan tutkimuksia ja havaintoja nykyhetkessä vuonna 2009. Henkilökatraan kautta tarkastellaan paikallisen kyläyhteisön suhteita, sahan toimintaa, ja samalla maailmanhistoria ja Suomen itsenäistymisprosessi menee eteenpäin kohti kansalaissotaa ja kärsimystä.

Tarina alkaa vuonna 1903 jolloin takaumajakson päähenkilö kertojan isoäiti Saida Harjula on seitsemän, ja hänen tuleva aviomies Sakari Salin on 20-vuotias. Sakari avioituu tosin Seelian kanssa, mutta tämä kuolee  keuhkotautiin, ja Sakari jää pienten lasten yksinhuoltajaksi. Joel Tammiston päiväkirjan otteita on kirjassa, hän on syntynyt 1884. Hänenkin ensimmäinen vaimo kuolee, ja hän avioituu kansalaissodan alla toveri Viitasen eli Selman kanssa. Joel on työväenyhdistyksen aktiiveja ja otettu kiinni 1918 kansalaissodan jälkeen ja tuomittu kuritushuoneeseen. Joel, kuten Suojeluskunnan kuulustelupöytäkirjassa mainitaan, on vouhottaja, mutta hän on täysin rauhanomainen henkilö. Joelin pelasti teloitukselta ja vankileiriltä kiinnostus lentokoneisiin ja suhteet. Joel pelasti punaisten vallassaolo aikana tutun tuomarin, jonka tunsi lentokoneharrastuksensa kautta.

Monet henkilöt toimivat läheisessä Joensuun kartanossa, siellä on tarinan herkkä kokija hevosmies Arvid Malmberg. Arvid tai lyhemmin Arvi tutustuu kartanon poikien vieraaseen ruotsalaiseen kukonpoika Anders Holmiin, joka aiheuttaa jo teinipoikana ikäviä tilanteita, ja levittää toilaustensa jälkeen ilkeitä, mutta perättömiä  huhuja Saidasta. Huhut vahingoittavat Saidaa ja traumatisoi hänen isänsä uskonnollisen Herman Harjulan. Anders Holm  tulee vapaussodan jälkeen punaisten paetessa saariston kautta Vartsalaan kukkoilemaan kohtalokkain seurauksin.

Ihmettelin kirjassa, mikä lentokone oli Joel Tammiston mainitsema Focker, kyse on minusta Fokkerista. Useassa bloggauksessa päähenkilöä kutsutaan Risto Pajuksi, minusta hän oli Risto Salin, mikä ilmenee kirjeen allekirjoituksesta.

Leena Landerin Liekin lapset on minusta hyvä kirja, kun vain tarinaan pääsee sisälle. Se on erilainen teos, kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, jonka kirjan tapahtumia Pentinkulmalla Risto Salin vertaa Vartsalan tapahtumiin. Kirjan näkökulma on taaksepäin katsominen tavallisten ihmisten elämään. Risto Salinin äiti on kuollut, kun tämä on ollut neljä, hän on asunut isovanhempiensa luona, mutta ei ole tuntenut isoäitinsä elämän kivuliaita avaintapahtumia. Isoäiti Saida on ollut hyvin vahva nainen, joka on kestänyt paljon ja säilyttänyt toimintakykynsä.

Bloggauksia kansalaissotaa käsittelevistä kirjoista
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Kansalaissota ja siihen ajautuminen ja seuraukset käsitelty kirjasarjassa Pentinkulman asukkaiden näkökulmasta)
F.E Sillanpää: Hurskas kurjuus

Routavuosia  ja jääkäriksi lähtöä on käsitelty
K.A Wegelius: Routaa ja rautaa
Routavuodet ja jääkäriksi lähteminen Linnan mukaan, on käsitelty täällä.
*****
Leena Lander (syntynyt 1955) on etevä kirjailija, joka on tunnetuin teoksestaan Tummien perhosten koti.

Osallistun tällä Ompun 1918-haasteeseen.

torstai 26. lokakuuta 2017

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky



Åsa Larsson: Aurinkomyrsky, alkuteos Solstorm 2003, suomentanut Katriina Savolainen, Otava 2005, sivumäärä 299.

Aurinkomyrsky on Åsa Larssonin vimmainen esikoisteos ja ensimmäinen osa Rebecka Martinsson -sarjassa.

Kiirunassa Voimaanlähteen kirkossa on raa'asti tapettu ja silvottu saarnaaja Viktor Strandgård, paikalliset poliisit suorittavat rikospaikkatutkinnan. Ruumiin löytänyt saarnaajan sisar Sanna Strandgård on pääepäilty, hän on karkumatkalla kahden lapsensa Saran ja Lunan kanssa. Sanna soittaa Tukholmaan lapsuuden ystävälleen Rebecka Martinssonille, joka heiluu Asianajotoimisto Meijer & Ditzingerillä burnoutin partaalla. Rebecka riitelee pomonsa Måns Wenngrenin kanssa ja lentää Kiirunaan. Hän tapaa "psykoosissa olevan" Sannan ja tämän lapset isovanhempiensa talossa.

Paikalliset poliisit porautuvat murhaan, raskaana oleva Anna-Maria Mella yhdessä Sven-Erik Stålnackenin kanssa kuulustelevat seurakunnan pappeja, Lars Pohjanen tekee ruumiinavauksen. Syyttäjän valtuuksilla kukkoilee ongelmallinen Carl von Post.

Tutkinta porautuu yhä syvemmälle, ja menneisyyttä pöyhitään. Kuka ja miksi?

Rebecka on itse ollut herätysliikkeen jäsen lukioaikoinaan, ja tunsi sekä Viktorin että Sannan. Miksi Rebecka jätti ensin kirkon ja myöhemmin Kiirunan? Viktor oli myöhemmin joutunut auto-onnettomuuteen, ja 'kuollut' sairaalassa, mutta herättyään väittänyt käyneensä taivaassa. Hänen kirjansa Menopaluu taivaaseen on bestseller, jolla rahoitetaan seurakunnan toimintaa.

Poliisit tunkeutuvat Kristallikirkon kulissien taakse, Rebecka puolustaa Sannaa, ja tutkii samalla omalta osaltaan Kristallikirkon rahavirtoja, pastorien verotietoja, vaimojen varallisuutta...

Lopulta paljastuu Viktorin elämästä mahdollisia motiiveja murhaan, mutta kuka? Lopulta Rebecka Martinsson joutuu taistelemaan hengestään Jällivaaran talvisessa "aurinkomyrskyssä".

Åsa Larssonin esikoisdekkari Aurinkomyrsky on raju ja raaka!

Älä lue jos, et ole lukenut dekkaria
Murhien primääri motiivi on voimakas ja tekotapa on poikkeuksellinen raaka, koska teolla on sekundäärisia motiiveja, ja kyse on ketjumaisesta yllytyksestä, koska myös totuuden tihkumista yritetään estää tappamalla. Rikokset ja niiden motiivit, sekä luokaton loppuratkaisu ovat minun makuuni liian iljettäviä ja raakoja. Lisäksi epäilyt murhattua kohtaan saattavat olla vääriäkin, tai toisen henkilön aikaansaannoksia: "En edes ole varma oliko se Viktor, Rebecka sanoi. - Ehkä se olikin vain Olof. Koko ajan. ". s. 297. Minusta kirjoittajan olisi hyvä kertoa, olivatko epäilykset aiheellisia.

Dekkareita ja tarinoita, jossa pöyhitään uskonnollisia yhteisöjä ja ihmisen raadollisuutta, on ilmestynyt yhä enemmän. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen, jonka luin. Tämä ei anna mairittelevaa kuvaa 'lahkon' toiminnasta. Tässä papit koskettavat nuoria sanalla ja 'muutenkin'. Nuorena Rebecka joutui yhden papin makaamaksi, ja tuli tästä raskaaksi, mutta teetti abortin, papin ja papin perheen painostuksesta huolimatta.

Toiminnan rahavirrat ohjataan omalle tai lähipiirin pankkitileille. Pappien itse itselleen maksamat palkat myöskin ovat kohtuuttoman korkeitä. Tämähän on käsitelty ja 'tuomittu' Apostolien teoissa eli tarina Ananiaasta ja Safirasta (Apostolien teot 5).

Pidän Aurinkomyrskystä tarinan kehittelyn, miljöön ja hahmojen takia. Rebecka Martinssonin hahmo on ristiriitainen herkkä, mutta kova. Myös paikallispoliisien tarinat kiinnostavat, ja  Anna-Maria Mellan, ja Stålnacken, ja Lars Pohjasen tarinat jatkuvat seuraavissa osissa. Dekkarisarjan jatkossa päähenkilö Rebecka Martinsson on yhä useammin Kiirunassa kuin Tukholmassa asianajotoimistossa, Rebeckalla on jonkinnäköinen suhde entiseen työkaveriinsa (tai on pomo) Måns Wenngreniin, josta lisää jatko-osissa, jotka bloggaan loppusyksyn aikana.

Annikan kirjoissa on blogattu tästä NÄIN.


Tästä Aurinkomyrskystä on tehty elokuva, joka näytettiin Suomessakin 1.6.2017. Rebecka Martinssonia näytteli loistava Izabella Scorupco. Vesa-pappia esittää Antti Reini.

Rebecka Martinsson -sarjaa jatkaa tämän Aurinkomyrskyn (2003) jälkeen Suden taival (2006), jossa Rebecka toipuu Aurinkomyrskyn seurauksista. Musta polku (2007) ja  Kunnes vihasi asettuu (2008) ovat minusta hyviä ja erilaisia tarinoita, ja joista bloggaan vielä. Uhrilahja on uusin Åsa Larssonin teos, josta olen jo blogannut TÄÄLLÄ.

****
Åsa Larsson (s. 28.6.1966) on ruotsalainen entinen verojuristi ja nykyisin myös kirjailija.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Jean Ramsay, Kalle Björklid: Anssi Kela -Kosketusetäisyydellä



Jean Ramsay, Kalle Björklid: Anssi Kela -Kosketusetäisyydellä, Docendo Oy 2017, sivumäärä 208.

"Kosketusetäisyydelläkin Anssi Kela jää pienen välimatkan päähän".  lainaus teoksen sivulta 194.
Tässä kiteytetään hyvin artisti Anssi Kelan julkinen minä, jota olen seurannut jo Nummela-levystä lähtien itsekin hieman etäältä. Vaikka kuuntelen Anssi Kelan musiikkia, en halua erityisesti tietää hänen yksityiselämästään. Kirjassakaan ei yksityiselämää sivuta vaan tässä käsitellään uraa, esikuvia, solmukohtia, sekä ylä- ja alamäkiä. Kirja alkaa Tennispalatsin katolta toukokuun alussa 2016, kun 50 000 Facebook-tykkäystä oli ylitetty ja maestro esiintyy. Kirjan mukaan nykynousu kuitenkin alkoi Eric Claptonin lämppärinä olosta 6.6. 2011. Rumban artikkeli keikasta on täällä. Lainaus jutusta "Clapton tuntui (Anssi Kelan lämmittelyaktista huolimatta) toimivan itse omana lämppärinään: hän säästi toivotuimmat kappaleensa ja isot hittinsä keikan jälkipuoliskolle ".

Oma suhteeni Anssi Kelan musiikkiin on paljolti kirjan kuvauksen mukainen, ostin levyt Nummelan, Suuria kuvioita, joka oli minusta hyvä levy, sen  sijaan en pitänyt levystä Rakkaus on murhaa, biisit levyllä olivat hyviä, kokonaisuus ei toimi, mikä todetaan kirjassakin. Sen sijaan pidin eheästä levystä Aukio, joka möi huonosti. Kun artisti alkoi osallistua erään presidenttiehdokkaan kampanjaan, oma kiinnostukseni lopahti, kyse ei artistin kannattamasta ehdokkaasta vaan minusta väärällä tontilla mestaroinnista. Minulle Anssi Kelan nousu alkoi biisistä Levoton tyttö, eheästä Vain elämää -kaudesta sekä Petri Ruusunen singlestä. Minut houkuteltiin uudestaan Kelan keikoille, ja samalla ostin Singlelevyt cd:n ja Nostalgia ja Anssi Kela levyt.

Kosketusetäisyydellä kirja sisältää paljon kuvia, ja minusta parhaat ovat ne kuvat, joissa yleisön kasvoista näkyy ilmeitä esimerkiksi sivulla 161, myös sivun 187 sivun kuvan peukkua näyttävä kuva lapsesta on mainio. Kansikuvan sormien yhdistyminen on koskettavaa.

Kirjan tarina ei etene lineaarisesti, mutta kirja kattaa oikeastaan kelavuodet 1986- 2016. Kaikki musiikilliset ja bändilliset yhteydet tulevat ilmi, Anssin gospel-tausta, coutryvaikutteet, esikuvat eli Raymond Carver,  Bruce Springsteenin Born in the USA, Anssin bändin Yhdeksäs hetki, sittemmin Pekka ja Susi, jonka singlellä Karhun elämää radiosoitto oli kohtalaista, mutta levy ei myynyt. Yllätti Anssi Kelan yhteydet Mikko Rimmiseen, jonka Pussikaljaromaani on loistava ja blogattu täällä

Asko Kallonen oli alkuun tärkeä, ja hänestä on kerrottu, jo Nummela -kirjassa. Bändissäkin on tapahtunut muutoksia. Kelly Ketonen eli rumpali lähti, ja Tuomas Wäinölä kitaristi tuli. Eron saundissa huomaa, olen ollut keikalla molempien kokoonpanojen aikana, ja molemmat ovat hyviä, mutta Wäinölä on tuonut paljon uutta potkua. Antti Karisalmesta ja Saara Metsbergistä on omat tarinansa, jotka jokainen voi lukea kirjasta. Kalevi Sorsaakin sivutaan,  valtiomies oli kummastellut Nummelan sanoja, mun täytyy kävellä näin. Anssi on kirjoittanut myöhemmin kirjoittanut teoksen Kesä Kalevi Sorsan kanssa, jossa ei oikeasti ole Kalevi Sorsaa, vaikka hänen kanssaan käydään dialogia. Anssin keikkavarusteisiin kuuluu muuten Urho Kekkosen pienoispatsas.

Jäähallikeikan 6.5.2017 Helsingissä Anssi nostaa tärkeäksi, ja se on minustakin paras Anssi Kelan keikka, missä olen ollut, myös akustinen Anssi on hyvä.


Yllä valokuva Jäähalli-keikalta, takana basisti Antti Karisalmi.



Olin myös 17.8.2017 katsomassa miltei kosketusetäisyydellä Turun Samppalinnassa, oli erityisen hyvä keikka.

Kirjan viimeiset sanat kerrotaan tärkeästä henkilöstä Anssin takana, eli nykyisin rumpuja paukuttavasta Ville Kelasta. Pidän Villen asenteesta. Hän trimmaili rumpuja Samppalinnassa, ja on kovan luokan ammattilainen, ja myös hän on elänyt samaa lapsuutta, kuin kirjan päähenkilö.

Olen lukenut viime aikoina näitä artistikirjoja, JVG:stä, Yöstä, mutta bloggauksen tasolle en ole niitä tuonut. Minusta Jean Ramsay tekstein ja  Kalle Björklid valokuvin ovat onnistuneet pääsemään  Anssi Kelaan kosketusetäisyydellä, mutta ei liian lähelle.

Minusta kirja on hyvä.

Olen blogannut myös Anssi Kelan kirjasta Matkamuistoja, joka oli tehty ennen uutta nousua, bloggaus löytyy TÄÄLTÄ.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki



Fredrik Backman: Kiekkokaupunki, Björnstad 2016, suomentanut  Riie Heikkilä, Otava 2017, sivumäärä 461.

Fredrik Backmanin romaani Kiekkokaupunki on kiihkeä kertomus voitontavoitteluista, omaan napaan tuijottelusta, väärästä joukkuehengestä ja unelmien murskaantumisesta.

Kiekkokaupunki on petollinen romaani kerronta matelee moneen kertaan tallattuja polkuja noin puoleen väliin, kunnes ...

Björnstadin kaupunki elää jääkiekkohuumaa.  Björnstadin kaupungissa on iso tehdas ja jäähalli, se on kuitenkin vain taantuva pikkukaupunki, jota on alkanut vaivata kasvava työttömyys. Kaupungin edustusjoukkue on vuosikymmeniä sitten saavuttanut hopeaa, nyt edustusjoukkue pelaa mutasarjassa, keräten lähinnä häpeää, mutta kaupungin juniorijoukkue on kivunnut semifinaaliin asti, ja jääkiekkohuuma villitsee kaupunkia.

Edustusjoukkuetta valmentaa ja on 'aina' valmentanut seniori-ikäinen Sune, jota ollaan siirtämässä syrjään. Piirit ovat pienet, mutta asiat paisuvat isoiksi. Seuran urheilutoimenjohtajana on entinen NHL-pelaaja Peter Andersson, jonka lupaava ura päättyi NHL:ssa luunmurtumiin, ja jonka vaimo Mira on lakimies. Perheellä on kaksi lasta 12-vuotias Leo ja 15-vuotias Maya, joka soittaa kitaraa, jolla on henkiystävätär Ana.

Juniorijoukkueen tähtipelaaja on Kevin Erdahl, rikkaan perheen perfektionisti poika. Perheen vanhemmat eivät ole kiinnostuneita jääkiekosta vaan menestymisestä. Isä vaatii pojalta paljon (liikaa?), he myöskin maksavat miljoonia kruunuja joukkueen varusteista, mutta eivät käy peleissä, kuten muiden vanhemmat. Joukkueen valmentaja David on armoton piiskaaja ja hänelle käy vain voitto. Davidin hermot kuitenkaan eivät tahdo kestää otteluja. Kaupungin lähiössä asuu 15-vuotias Amat, pieni sinnikäs poika, jonka leski-äiti Fatima on hyljeksitty siivooja. Ykkösketjun Benjamin, joka on myös köyhistä oloista, osoittautuu hyvikseksi, kuten Amatkin.

Kiihkeän semifinaalivoiton jälkeen tapahtuu kirjan suurin ja rankin käännekohta. Juniorien voittobileissä kuluu viinaa ja huumeita, ja siellä tapahtuu raaka raiskaus. Raiskaus on aina raaka, mutta uhri on vain 15-vuotias, ja raiskaaja on joukkueen 17-vuotias tähti.

Alkuosa kirja tuntui varsin tyhjänpäiväiseltä, mutta käännekohdan jälkeen, sävy muuttuu, tarinaan tulee merkityksiä, vastakkainasetteluja. Tyttö, joka on raiskattu menee rikki, ja pohtii kymmenen vuoden päästä, että omalle perheelle ja yhteisölle tämä oli vielä suurempi asia, jotenkin yhteisö on elänyt lintukodossa. Mikä on yhteisön, raiskaajan, tämän perheen, joukkueen, kaupungin reaktiot. Hyllytetäänkö huippu, joutuuko vankilaan. Miten käy mestaruusottelun ja Kevinin NHL-varaukselle.

Loppuosa kirjasta todella koskettavaa, ja myös lukijan raivo kasvaa, ja niin se kasvaa kirjan henkilöilläkin. Kirja alkaa siitä, että jotakin katsellaan haulikon piippua pitkin! Sama teema ja asetelma kuin Joyce Carol Oatesin Kosto rakkaustarinassa Koulussa raiskattua kiusataan kuin Oatesin Syntipukissa. Tähden rikas perhe palkkaa lakimiesarmadan, ja alkaa lahjoa ja painostaa. Entä miten käy joukkueen, yhteisön?? Jääkiekkoyhteisö hiillostaa perhettä, teinit lähettelevät raiskatulle prepaid-liittymistä vihaviestejä, 'lutka', 'itse kerjäsit', jne jne. Vanhemmat päivittelevät, 'ei meidän lapsi voi tehdä sellaista'. Itse olen aina ihmetellyt vanhempia, jotka luovuttavat kotinsa teineille päihdejuhlia varten, ei tuntematon asia Suomessakaan.

Yhteisö huutaa, että jääkiekkojoukkueen etu käy yksilön edun edelle. Backman on kuitenkin oivaltava, suurin osa tähdistä siirtyy aikuisissa isompaan joukkueeseen eli se yhteisestä edusta, myös sponsorit lähtevät.

Kirjalle on tulossa jatko-osia, ja tässä kurkistetaan kymmenen vuoden päähän. Tässä ei oikeastaan mikään asia (uutuuskirjan juonea en ala paljastaa) pääty hyvin, eli tämä ei ole siirappinen happy end -juttu, joskin kymmenen vuoden päässä asioiden kanssa osataan jo elää, vaikka näistä haavoista ei toivuta.

*****
Fredrik Backman (s. 1981) on sangen myyty ruotsalainen kirjailija Kiekkokaupunki on hänen viides romaaninsa ja toiseksi uusin.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

H. Rider Haggard: Kuningas Salomonin kaivokset



H. Rider Haggard: Kuningas Salomon kaivokset, King Solomon's Mines 1885, Otava 1908, kääntäjä tuntematon, kuva Anni Swanin suomennoksesta 1927, jossa on sivuja 299.

H. Rider Haggardin Kuningas Salomon kaivokset on puhdas, perinteinen ja erittäin jännittävä seikkailuromaani, joka alkaa kolmen miehen kohtaamisella laivassa. Allan Quatermain on norsunmetsästäjä ja kertoja, jota sir Henry Curtis pyytää etsimään veljensä George Nevillen. George Neville on etsinyt legendaarisia kuningas Salomonin kaivoksia. Curtisin kumppanina on entinen laivaston kapteeni Good.

Allan Quatermainilla on portugalilaisen Jose da Silvestran muistiinpanot 300 vuoden takaa. Curtis kustantaa Durbanista lähtevän matkan kustannukset, ja lupaa, että aarre jaetaan Quatermainin ja Goodin kesken. jos huonosti käy. Matkalle tulee mukaan paikallisia oppaita. ja kantajia, vankkurikaravaania vetää kaksikymmentä härkää. Matkan alkuosassa tsetsekärpäset kiusaavat, kirahveja ja norsuja metsästetään. Elefantteja tapetaan lopulta yhdeksän, ja norsunluut piilotetaan. Sattuu vastoinkäymisiä ja vankkurit, kantajat ja härät menetetään, jäljelle jäävät kolme valkoista miestä Curtis, Good ja Quatermain sekä zulu Umbopa sekä hottentotti Ventvögel. Viisikko etsii kuningas Salomon tietä, jossa kuljetaan aavikon ja lumisten vuorten läpi. Janon ja vastoinkäymisten jälkeen miehet saapuvat kukualaisten luo. Kukualaiset yrittävät tappaa muukalaiset, mutta pelästyvät Goodin tekohampaita, ja valkoisten miesten kiväärejä. Tutkimusretkikunta jatkaa kukualaisten kuninkaan Twalan luo. Twala on karkoittanut vanhan kuninkaan, ja kaapannut vallan, hänellä on 20 000 keihäin varustettua sotilasta. Twala uhraa julmissa riiteissään 101 miestä. Umbopa paljastaa itsensä, hän on vallasta syöstyn kuninkaan poika. Sanansa hän osoittaa todeksi sinisellä käärmetatuoinnilla. Kukualaisista osa tukee Umbopaa eli Imfadusta. Syntyy mittavat taistelut. Twalan miehet antautuvat, ja Twala vaatii kaksintaistelua Curtisin kanssa. Curtis selviää voittajana lyötyään Twalan kaulan poikki. Kirja on sangen jännittävä ja joissain kohdissa raaka. Ajankohtaan nähden se on kuitenkin yllättävän siisti, eikä ole esimerkiksi niin asenteellinen kun myöhemmin julkaistut Tarzanit.

Valkoiset lähtevät Salomon kaivoksille mukanaan heimon ilkeä noita. Joukkio vaeltaa tippukiviluolissa, näkee ruumiita, sokkeloita, löytää aarteen, mutta jää loukkuun. Kuoleman kolkutellessa joukkio pääsee pieni määrä timantteja mukanaan pois kaivoksesta. He selviävät takaisin Durbaniin ja löytävät matkalla vielä Curtisin veljenkin.

Kirjan merkitys
Uskoisin Haggardin Kuningas Salomon kaivoksilla  olleen suuri merkitys. Siinä on juonenkäänteitä, joita on toistettu muissa seikkailukirjoissa. Valkoiset tietävät tulevasta auringonpimennyksestä, he manaavat auringon pois. Herge on käyttänyt myöhemmin Auringon temppelissä vastaavaa juonen käännettä, Tintti tosin oli silloin roviolla, jonka auringon piti sytyttää. Lisäksi matka Salomonin temppeliin kulkee lumen ja luolien kautta, kuten Tintin matkakin.

Kirja ei ole ajankohtaansa nähden kuin vain asenteellinen, se ei minusta edusta pahinta rasismia, minusta asenne on paljon tasa-arvoisempi kuin tarzaneissa. Sir Henry Curtis esitetään tosin hyveelliseksi, mutta niin esitetään myös Umbopa, joka halveksii valkoisen miehen ahneutta ja jalokivien himoa.

Suomennos on lyhennelty ja paikoin minusta erittäin huono. Kapteeni Good on kapteeni God, Allan Quatermainia ei mainita kertaakaan sukunimeltä ei Projekt Lönnrotin nimettömässä suomennoksessa, eikä edes Anni Swanin suomennoksessa. Suomennoksista on jätetty myös huumoria pois. Kapteeni Good on 31-vuotias, ja on jo "eläkkeellä", hänellä on tekohampaat. Alkutekstin mukaan peräti kahdet ja hyvät tekohampaat. Sen sijaan 55-vuotiaan Quatermainin tekohampaat ovat huonot ja aiheuttavat hankaluuksia. Tekohampailla on myöhemmin käyttöä. Molemmissa suomennoksissa puhutaan kaffereista, tätä sanaa ei suinkaan käytetä alkuperäisessä teoksessa vaan sanaa boys, tosin kerran puhutaan termistä kafir name. Kirjan alkuosissa on metsästyskohtauksia, nimettömässä suomennoksessa puhutaan giraffeista, ja Anni Swan sirahveista.  Edes suomennosten kankeus ei pysty laimentamaan eksoottista seikkailua ja piinaavaa jännitystä.

H. Rider Haggardin Kuningas Salomon kaivokset on kuten aluksi jo kirjoitin, puhdas, perinteinen ja erittäin jännittävä seikkailuromaani

*****
H.Rider Haggard oli kirjailija sir Henry Rider Haggard (1856 - 1925), hän oli kahdeksas lapsi (kymmenestä) isälleen sir Williamille. Henry Rider Haggardin ura ei auennut Englannissa, joten hänet lähetettiin Etelä-Afrikkaan. Hän palasi Englantiin ja avioitui, luki lakia, ja julkaisi Kuningas Salomonin kaivokset vuonna 1885. Allan Quatermain oli sankarina monessa Haggardin teoksessa, mutta tämän Kunigas Salomonin kaivokset Haggard kirjoitti ensiksi. Tämä jännittävä ja viihdyttävä kirja on siirretty ainakin viidesti valkokankaalle.


Vuoden 1950 filmiversio on tunnetuin ja yllä on sen traileri. Kirjassa ei siis ole matkassa valkoista naista, vain miehiä.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Joe Buchan: 39 askelta



John Buchan: 39 askelta, The Thirty-nine Steps 1915, suomentanut Anssi Hynynen, Faros-kustannus Oy, 2011, sivumäärä 194.

John Buchanin agenttijännärin 39 askelta päähenkilö Richard Hannay on saapunut Englantiin ja on tylsistynyt: "I returned from the City about three o'clock on that May afternoon pretty well disgusted with life. I had been three months in the Old Country, and was fed up with it".
Hannay on oleskellut Etelä-Afrikassa ja toiminut kaivosinsinöörinä Rhodesiassa, ja on sijoittanut varansa pörssiin, mutta hän on pitkästynyt, kunnes hänen yläkerran naapurinsa hermoheikko salaliittoteorioiden tutkija Franklin P. Scudder tulee valottamaan Hannaylle suurta salaliittoa, missä Saksa ja Venäjä halutaan riitoihin ja sytyttää sota Balkanilla. Kirjan tapahtuma-aika on juuri ensimmäisen maailmansodan aatto eli 1914 alkuvuosi (Franz Ferdinand ammuttiin 28.6.1914 ja sota syttyi 28.7.1914). Salaliittolaisten tarkoitus on murhata Britanniassa vieraileva Kreikan pääministeri Konstantin Karolides. Herra Scudder päättää lavastaa oman kuolemansa ja piiloutua Hannayn asuntoon. Suunnitelma onnistuukin, mutta sitten oikea Scudder oikeasti murhataan ja Hannay joutuu pakenemaan poliiseja Skotlantiin Dumfriesiin, missä hän saa peräänsä kolme salaliittolaista. Hannay käyttää eri valepukuja: maitomiehen, paimenen, ja tietyömiehen. Hannay sairastuu malariaan, ja palaa etelään. Menemättä lainkaan yksityiskohtiin Hannay ratkaisee Scudderin muistikirjan koodin, saa yhteyden omin miehiinsä ja ...

Minä pidin tästä agenttijännäristä, se on paikoin hauska ja jopa uskottava. Kirja lisäksi kuvaa kirjailijan kotimaata myötätunnolla ja hauskasti. Erästä skottia kuvataan ytimekkäästi; "Itsepäisempää otusta ei voi olla olemassakaan". s 131. Mies ei halua ottaa korvausta majoituksesta ja malarian hoitamisesta. Brittityyliin ihmiset eivät juuri hätkähdä yllättäviä tilanteita. Kun Hannay saapuu sir Walterin luo, jolle hän haluaisi kertoa salaliitosta. Sir Walter laittaa asiat tärkeysjärjestykseen: " Kaikki on hyvin. Älkää antako sen pilata ruokahaluanne. Voimme puhua näistä illallisen jälkeen". s.137.

Kirjan nimi tulee vihjeestä Scudderin muistikirjasta: "Thirty-nine steps - I counted them - high tide 10:17 P.M".
****
Skotlantilainen John Buchan (1875 - 1940) oli asianajaja, kustantaja ja politikko, tämä on kirjoitettu 1915 Buchanin ollessa sairaana, Hannayn seikkailut jatkuivat muilla kirjoilla, ja wikipedian mukaan Buchan oli myös Kanadan kenraalikuvernööri 1935 -1940, listassa nimellä lordi Tweedsmuir.

39 askeleesta tehtiin ensi kerran elokuva vuonna 1935. Ohjaajana oli legendaarinen Alfred Hitchcock, ja Hannayta esitti Robert Donnay, kirjassa ei ole naisia, mutta filmissä naispääosaa esittää Madeleinen Carroll, filmin käsikirjoitusta on muokattu, mutta on hyvä filmi.

torstai 12. lokakuuta 2017

Ilkka Remes: Pahan perimä



Ilkka Remes: Pahan perimä, WSOY 2007, sivumäärä 527.

Ilkka Remeksen Pahan perimä on alkuasetelmaltaan minusta parhaita Remeksen kirjoja. Luin tämän nyt toiseen kertaan.

Yhdeksissäkymmenissä oleva Rolf Narva katoaa Berliinissä. Hänet on houkuteltu sinne. Erik Narva hänen poikansa alkaa etsiä isäänsä, ja samalla tutustuu isänsä ja äitinsä Ingrid Stormaren salattuun menneisyyteen Saksassa. Lukija on tietämättömän Erikin asemassa - koko vanhempien menneisyys alkaa purkautua. Myös isän eli Rolfin päässä alkaa myllertää torjuttuja muistoja. Rolf on toiminut Hitlerin atomipommiprojektissa, ja konnat tietävät sen, pian myös Erikille selviää, että fatsi on ollut natsi, tai ainakin heidän palveluksessaan. Hitler on yrittänyt kehittää atomipommia, ja ohjuksia. Erikille on suurempi ja ikävämpi yllätys, että myös hänen äitinsä ruotsalainen Ingrid Stormare on ollut sodan aikana Saksassa eugeniikkaa eli rodunjalostusta tutkimassa, erityisesti Stormare on tutkinut silmiä, ja niitä on tuotu tutkimuspöydälle läheiseltä keskitysleiriltä. Mutsi on ollut fatsiakin natsimpi.

Erikin vanhemmat ovat eronneet asuessaan Yhdysvalloissa. Äiti Ingrid, kuten Erikin oma perhe, vaimo Katja ja lapset Emil ja Olivia, asuvat Englannissa. Erikillä on Gendo-yritys, jota ollaan myymässä Kiinaan. Se on kerännyt kattavia DNA-rekistereitä. Rolfin äiti väittää Katjalle, että on ollut sodan aikana USA:ssa, jonne Rolf värvättiin rakettitutkimukseen toisen maailmansodan jälkeen. Erik saa isästään ja myös äidistään yhä enemmän natsitietoutta, mutta kovanaamainen Ingrid kiistää kaiken ennen kuin kaikki paljastuu dokumenteista.

Ilkka Remes toivoo, että lukijat eivät paljasta juonikuviota tuleville lukijoille. Tämä on Pahan perimässä helppo toteuttaa. Rikastetun uraanierän perässä on laukannut useampi ryhmä, ja lavastuksia on toinen toisensa jälkeen. Yksi yllättävä poppoo on Otaniemen teekkarit. Päätouhottaja on Rolfin entisen työtoverin Hans Plöggin Otaniemessä opiskeleva pojanpoika Robert, joka pääsee ensin uraanikätkölle, ja tekee omia ohjuskokeitaan, kunnes hänet siirretään ajasta iäisyyteen. Tämän jälkeen Jämeräntaipaleella alkavat kuulustelut,  mukana olleet teekkarit Teemu mukaan lukien aloittavat syntiensä tunnustamisen poliiseille. Teemu Teekkarikylästä on Remekseltä hyvä huomio. Tämän jälkeen alkaa kaleidoskooppinen juoni punoutua yhä uusiin kierroksiin, joku jopa kurottaa Kuuhun, mikä ilmenee kirjan kannesta.

Remeksen Pahan perimässä  Erik on toiminnan keskipiste, mutta myös hänen vaimonsa ja äitinsä. Erik joutuu punnitsemaan vanhempiensa moraalisia ratkaisuja ja tekoja, mutta myös taistelemaan omasta hengestään ja myös yrittämään estää joukkotuhontaa. Erikin isä Rolf, kuten hänen vaimonsa Ingrid kertoo, on sentimentaalinen haihattelija, joka ei tunne pelin sääntöjä. Erik on tehnyt anteeksi antamattomia möhläyksiä.

Remes on kirjan liitteisiin kerännyt aineistoa Karin Magnussenista, Dachausta ja avaruuslääketieteestä, rodunjalostuksen rahoituksesta, lisäksi on Maan alta kuuhun -artikkeli, jossa mainitaan tiedemiesten sodanjälkeisistä siirroista Saksasta USA:han, wikipediassa on artikkeli "Operaatio Paperclip" suomeksi TÄÄLLÄ sekä Hitlerin atomipommiohjelmasta. Sen sijaan kirjan teksti on liian tuttua Remestä, on Suomen natoasetelmaa, ja lopulta kaiken takana ei ole nainen vaan joko CIA tai KGB.

Ilkka Remeksen Pahan perimä on minusta kuitenkin asetelmaltaan, ja moraalisilta pohdinnoiltaan Remeksen parhaita. Juonen käänteitä siinä on ainakin riittävästi ja yllättäviäkin, itse pidän siitä, että lopulta kaleidoskoopin kuva on kaunis.
--
Ilkka Remes (s.1962) on Suomen myydyimpiä kirjailijoita. Pahan perimä on ollut vuoden 2007 myydyin teos  133 100 kpl, toisena Laila Hirvisaaren Grand Hotel 118 500, kolmas on ollut Reijo Mäen Uhkapelimerkki 63 500, vuoden 2007 Finlandiavoittaja Hannu Väisäsen Toiset kengät oli sijalla 5 painosmäärällä 52 300 kpl.

Ilkka Remeksen tuotantoa:
Antti Korvesta kertovat kirjat ovat:
Ikiyö (2003)
Hiroshiman portti (2004)
Nimessä ja veressä (2005)
6/12 (2006)
Isku ytimeen (2009)

Aaro Korpi -sarjan bloggaus 
Piraatit (WSOY 2003)
Musta kobra (2004)
Pimeän pyöveli (2005)
Kirottu koodi (2006)
Hermes (2007)
Draculan ratsu (2008)
Operaatio Solaris (2009)
Riskiraja (2010)
Bloggaus TÄÄLLÄ.

Nämä kaikki olen joskus lukenut lukuun ottamatta Musta Kobraa.

Muista Remes-kirjoista olen myös blogannut
Pääkallokehrääjä (Esikoisteos)
Karjalan lunnaat
Uhrilento
Itäveri
Omertan liitto
Horna ja Jäätyvä helvetti
Kiirastuli

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja



Kazuo Ishiguro: Yösoittoja, alkuteos Nocturnes: Five Stories of Music and Nightfall 2009, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2011, sivumäärä 226.

Vuoden 2017 nobelisti Kazuo Ishiguron Yösoittoja sisältää viisi lyhyttä tarinaa, joita yhdistävät musiikki, ihmissuhteet ja suhtautuminen elämään ja haaveiden kariutuminen. Lisäksi tarinoissa on hieman epäonnistunut tai itseään etsivä  minäkertoja. Hyvä kokoelma, mutta ei yllä Ishiguron romaanien korkeaan tasoon.

Iskelmähurmuri avaa teoksen. Tarinan kertojana on itäeurooppalainen katusoittaja ja kitaristi Jan eli Janeck. Hän tapaa äitinsä suuren suosikin ikääntyvän iskelmätähden Tony Gardnerin, jolla on nuorempi vaimo Lindy. Yllättäen Lindyn tarina nousee keskiöön. Lindy oli aikoinaan haaveillut Hollywoodista, ja kytännyt tarjoilijana mahdollisuuttaan ja käynyt vanhemman tarjoilijan opastamana piireihin pääsemisen korkeakoulua. Ensimmäinen porras Lindylle on ollut iskelmälaulaja Dino Hartman. Tony Gardner on ollut toinen porras. Las Vegasissa naimisiin mentiin, Lontoossa pantiin, ja Venetsiassa häämatkalla oltiin. Nyt toinen matka Venetsiaan on viimeinen, vaikka Janin säestämänä Tony Gardner luikauttaa lemmenserenadin gondolista Lindylle. Samalla Tony tajuaa, että myös hänen pitää tuntea ura-avioliittojen pelisäännöt, ero on edessä, mikä kertojaa surettaa, koska Tony on hänen mielestään kunnon kaveri, ja vielä ollut rakkaan äitinsä suosikki.

Neljäs tarina Yösoittoja palaa Lindy Gardneriin, joka on päässyt Hollywoodiin, ja siellä oleilee hotellissa avioeron ja kauneusleikkauksen jälkeen. Kertojana on 38-vuotias Steve vaimonsa jättämä, vaimon uuden miehen rahoin kasvonsa trimmaava rivisaksofonisti. Hän tutustuu ja lähenee Lindyn kanssa. He kiertelevät kuin pikku lapset öistä hotellia kasvot siteissä (kirjan kansikuva). Vaikka Lindyllä on hauskaa ja öiset salapuuhat yhdistävät Steveä ja Lindyä, ei Lindyn julkkiksen ura-arjessa ole tilaa tusinafonistille.

Come Rain or Come Shine -tarinan kertoja on Raymond, joka on opiskeluaikana kuunnellut Emilyn kanssa "Broadway musiikkia". "Emily oli siihen aikaan hoikka ja kaunis ...". s.47. Lause on kirjassa tyypillinen ja paljastaa lukijalle, että Emily ei ole enää kaunis eikä hoikka. Kaunis ja hoikka Emily on kuitenkin avioitunut Raymondin parhaan ystävän Charlien kanssa. Vuosia myöhemmin kaikki ei ole kunnossa, ei avioliitossa eikä Emilyn suhteen. "Minun on sanottava, että järkytyin nähdessäni, kuinka paljon hän (Emily) oli vanhentunut. Eikä se johtunut vain siitä, että hän oli lihonut reippaasti edellisen käyntini jälkeen. Hänen ennen niin luonnollisen suloiset kasvonsa roikkuivat kuin bulldogilla, ja suun tienoilla oli tyytymätön juonne". s.55.  Tässä Ishiguro vahvistaa jo lukijalle aiemmin kertomansa asiantilan. Charlie ja Emily asuvat isossa talossa, heillä on henkilökuntaa pitämässä talon järjestystä. Avioliitto on lapseton, ja onneton. Charlie pyytää Raymondia asumaan talossaan Emilyn kanssa Saksan matkansa ajan, ja käymään teatterissa ja saamaan Emily hyvälle tuulelle. Ishiguron teos on julkaistu 2009, mutta tarinoissa ei ole ilmitasolla mitään piikikästä, ilkeää eikä nykyisin yleistä kaksimielisyyttä. Ilmitasolla Raymond on herrasmies ja Emily on siveä. Syvemmällä tasolla minusta ei ole näin, minusta Charlie laskelmoi. Hän ohjaa reppana Raytä puhelimitse, ja itse Raymondia  Emily kutsuu muistikirjassaan ruikuttajien ruhtinaaksi. s. 64

Tarinassa käydään keskustelu toisesta miehestä. Ray lataa Charlielle: "Mielessäni ei ole koskaan käynytkään, että voisit olla homo. Ei edes silloin kerran loppuottelun jälkeen, kun joit itsesi kamalaan känniin,  ja leikit ... " s. 66 - 67. Tätä Ishiguro ei avaa ja minusta Ishiguro vihjaa Raysta, että hän ei olisi kiinnostunutkaan Emilystä ...

Malvern Hills -tarinassa lontooolainen kitaristi menee kesäksi sisarensa Maggien luo Malverniin. Maggie-sisko pitää miehensä Geoffin kanssa kesäkahvilaa. Kitaristiveli ei vaikuta työnsankarilta, hän välttelee kahvilan aamuja, silloin on paljon asiakkaita, muutenkin hän huinii ulkosalla. Kitaristi tutustuu vanhempaan sveitsiläiseen muusikkopariskuntaan Tiloon ja Sonjaan, jotka ovat elättäneet itsensä soittamalla eri paikoissa. Perhe-elämässä ei mene hyvin. Pariskunnan poika ei halua pitää yhteyttä ja omatkin rivit rakoilevat, pari mahdolisesti eroaa. Kitaristi haaveilee urasta omalla bändillä ja omilla biiseillä, mikö minusta ei varmaankaan onnistu.

Sellisti päättää teoksen. Tarinassa katusoittaja havaitsee Tiborin, sellistin, jonka hän tunsi vuosia sitten. Tibor oli tuolloin saanut vanhemmasta naisesta sellonopettajan, opettajan, joka ei koskaan itse soittanut koulutussessioissa. Tämäkin tarina kertoo lopulta naissellonopettajan omasta äidin ohjelmoimasta sellistin urasta, joka loppui jo yksitoistavuotiaana, ja nyt 41-vuotiaan naisen uudelleen avioitumiskuvioista.

Tarinoissa on mitäänsanomaton minäkertoja, joka lopulta tarkkailee muiden elämää, ja kirjaa ylös toisten pettymyksiä. Tarkastellaan haaveita, jotka ovat ehkä lyhyellä tähtäimellä toteutuneet, mutta pidemmällä tähtäimellä  ura ei olekaan kantanut, avioliittojenkin eväät on syöty ja lähtökiihdytyksen jälkeen kaikki on umpisolmussa.

Ishiguron tekstiä lukee kyllä mielellään, nämä tarinat kertovat tosiaan muusikkoihmisten haaveista ja niiden lopullisesta lässähdyksestä. Minusta kirja oli loppuun asti  luettuna lievä lässähdys. Omin kylläkin puhekieleeni Helene Bützowin loistavasta käännöksestä termin ruikuttajien ruhtinas, ajattelin muotoilla termin rutisijoiden ruhtinaaksi.

*****
Japanissa syntynyt Englannissa asunut Kazuo Ishiguro (s. 8.11.1954) voitti vuoden 2017 Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Hänen teoksiaan on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, ja niitä on paljon myös blogattu. Kommenteista voi päätellä, että kirjojen ja tarinoiden ystävät ovat ottaneet Ishiguron palkinnon vastaan ilolla. Kazuo Ishiguron romaanit ovat loistavia, bloggaan niistä kunhan ennätän.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Juhani Peltonen: Elmo



Juhani Peltonen: Elmo, 1978, WSOY, luettu Suomen kansalliskirjaston e-kirjana.

Kirjailija Juhani Peltonen (1941- 1998) kirjoitti radioselostuksia parodioivan radiokuunnelman Elmo - urheilija (1977) sekä myöhemmin  Elmo - muu maailma (1978), ne ovat kuunneltavissa Ylen elävässä arkistossa TÄÄLLÄ

Elmo on uskomaton urheilija, mutta hauskinta kuunnelmassa ovat urheiluselostajat ylipääselostaja Immo (Kauko Helovirta), sekä pääselostaja Lyly (Jarno Hiilloskorpi), Elmona esiintyy kuunnelmassa Ossi Ahlapuro, Aliisana Saara Pakkasvirta.

Suomi 101-kirjaa on valinnut tämän idean pohjalta Juhani Peltosen kirjoittaman romaanin Elmo, jossa pääpaino ei olekaan radioselostuksissa, vaikka niitäkin kirjassa on, vaan Elmon elämänkaaressa. 

Elmo syntyi Kainalniemellä. Kastajaisissa pappi oli juovuksissa, ja aiottu nimi Tapio muuttui muotoon Tappio, joten päädyttiin Elmoon. Elmolla on kaksi aikuista ulkomailla naimisissa olevaa sisarta, ja Elmokin lähtee 15-vuotiaana merille. Hän jättää kirjeen ja sormuksen Aliisa Maastolalle, johon on ihastunut. Tarinan myöhemmässä vaiheessa he menevät naimisiin, ja matkustelevat, mutta asiaan liittyy tragediaa.

Elmo on minusta pyrkimyksissään yksin. Oltuaan neljä vuotta merillä hän osallistuu Romaniassa juoksukilpailuihin, joissa on voitokas. Elmon varsinainen läpimurto tapahtuu Andien talvikisoissa, missä Elmo voittaa roppakaupalla kultamitaleja. Suomi saavuttaa ensimmäisen kultamitalin syöksylaskusta, Elmo tuo kultaa myös paljon selostetusta 50 km hiihdosta, vaikka "kymmenen kilometrin kohdalla johti Nepalin Karakatawandu, kertakaikkinen yllätyssijakoitsija. Toisena nuo kolme ruotsalaista. Sitten Endre Kiss Unkarista. Ja Elmo vasta kahdentenatoista.  -Tämä oli vähän takaiskuinen tieto. Tosin Elmo on kuulemma valvonut koko viime yön: hän on päättänyt ottaa myös kaunoluisteluun". Elmo oli treenannut pakollisia kuvioita ja hyppyjä koko yön ja saavuttikin myöhemmin kaunoluistelusta kultaa ja myös pikaluistelusta. Elmon voimin voitetaan myös jääkiekkoturnaus. Elmo on pasifisti, joten Maamme - laulua eikä Porilaisten marssia soiteta. Elmo syö pemmikaania (intiaaneilta peräisin oleva kaloripitoinen säilyvä ruoka) ja omenoita sekä juo rommia.

Kesälajit ovat vuorossa Derwangan jättiläiskisoissa. Siteeratuin on 100 metsrin juoksu, jossa Elmo saavuttaa kultaa, ja maailmanennätyksen kaaduttuaankin, aikansa oli 9.72, Endre Kiss on toisena. Endre Kiss ystävystyy Elmon kanssa, ja heillä on omat kosteat seikkailut kisojen aikana. Endre Kiss johtaa keihäsfinaalia tuloksellaan 98,16, kun Elmo on repäissyt vain 88,08.Viimeisellään Immon ja Lylyn selostaessa Elmo tempaisee kultaa tuloksella 109,70 m. Sitten Kiss ja Elmo juoksevat kympin, ja Elmo voittaa ennen Endre Kissiä. Seipäässä Elmo ylittää 6 metriä, ja pituudessa 10,13 m. Elmo voittaa myös kerroshypyt ja pyöräilyn. Elmo ottaa urheilun rennosti ja piiputtelee usein suorituksen aikana. Kisoista takaisin tulo on vaikeampaa, ja Elmo piilottelee, mutta lähtee Aliisansa kanssa ulkomaille. Aliisa palaa kotimaahan synnytyspuuhiin ...

Minusta Elmo-kuunnelmat ovat hyvin hauskoja ja oivaa parodiaa. Kirja on minusta osin väkisin väännetty, Elmo lopettaa Perustuslaillisen puolueen, Suomen maaseudun puolueen ja Kristillisen liiton. Kirjassa ei sanota miksi, eikä sitä, mikä puolueita yhdistää, mutta nämä olivat ne puolueet, jotka olivat 1978 presidentin valitsijamiesvaalissa Kekkosta vastaan! SKYP oli myös UKK:n vastustaja, mutta  ei saanut yhtään valisijamiestä ja SMP:stä loikanneiden puolue hävisi pian puoluekartalta. (kuten ehkä tulevat Siniset?)

Kirjan jutut ovat hieman korneja: "Se on makuasia sanoi koira kun muniaan nuoli". Sama pätee myös tähän kirjaan, se on makuasia, minusta kirjaelmo ei yllä riman yli, vaikka kuunnelmat ovat hauskoja, lopetus on minusta liian melodramaattinen ja surullinen.

Elmo on suomalainen sankari, johon tutustuu parhaiten Ylen elävän arkiston kuunnelmissa TÄÄLLÄ.  Elmo-kirja on huono verrattuna hauskoihin kuunnelmiin, joiden pääpaino on oikeasti selostajissa ja kansan urheiluhulluudessa (pidän itse urheiluselostuksista ja urheilun seuraamisesta), kuunnelmissa on tärkeää suomalaisen voitto,  ei Elmo itsessään, ja minusta väärin valita Elmo 101:n parhaimman kirjan joukkoon. Ihmetyttää lisäksi kuunnelmista tehdyn kirjan valinta listalle juuri vuonna 1978, jolloin Märta Tikkasen teos Århundradets kärlekssaga julkaistiin.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt


Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt, Strändernas svall 1946, suomentanut Katri Ingman, WSOY 1976, sivumäärä 417.

Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt on nykyaikaistettu Odysseia-saaga ja aaltojen pärskiessä rantakallioihin Odysseus on jumissa saarella. "Hän kuuli jälleen rantatyrskyt, käheät lokkien huudot, tiirojen". s.9 ""Nyt hän kuuli jälleen selvästi rantaan murtuvat tyrskyt" s.12.  Odysseuksella  on raskaita ajatuksia, hän on nymfi Kalypson vankina. Odysseus kylläkin vierailee hänen sängyssään, mutta miettii ajan kulumista ja poikaansa Telemakhosta.

Teoksessa ei selvitetä kovinkaan tarkkaan henkilöiden historiaa, joten Rantojen tyrskyt -teoksen lukemisessa on tunnettava alkuperäinen saaga varsin perinpohjaisesti. Rantojen tyrskyissä on toisenlainen tunnelma, hyvin apea, olettaisin sen johtuvan toisesta maailmansodasta, joka oli juuri päättynyt.

Odysseus seuraa tyrskyjä ja odottaa. Toisaalla Odysseuksen vaimo Penelope on kilpakosijoiden piirittämä. Eurykleia, Odysseuksen imettäjä, on Penelopen tukena, mutta Dolioksen tytär Melantho pitää Penelopea rupsahtaneena, ja ikäähän Penelopella on yli neljäkymmentä (nykyisin nainen on nuori vielä kuusikymppisenä). Telemakhos on 22-vuotias, häntä opettaa Laertes, Odysseuksen isä. Telemakhos on vielä hintelä, mutta on miehistymässä.

Teoksen luvut tarkastelevat vuorollaan Odysseusta, Penelopea ja Telemakhosta, ja erittelevät heidän ajatuksiaan, jotka ovat myös haparoivia ja apeita. Teoksen  hienous tai joidenkin mielestä  erikoisuus on siinä, että tilannetta tarkastellaan nykyisen mittapuun mukaan ja henkilöiden ikääntymiseen, esimerkiksi hampaiden lähtemiseen kiinnitetään huomiota. Odysseus on epävarma, eikä hän halua palata. Hän karkeloi Kalypson kanssa. Hermes tulee sanansaattajaksi, ja saa Odysseuksen lähtemään, ja Kalypson päästämään Odysseuksen lähtemään. Kalypso antaisi Odysseukselle kuolemattomuuden, jos tämä jäisi saarelle, eli tähän kuolevaisuuteen Eyvind Johnson on porautunut ikääntymisen tarkastelulla. Samalla Odysseus pohtii Telemakhoksen varttumista. Samaan epävarmuuteen liittyy Odysseuksen käynti kuolleen äitinsä Antiklean luona. Odysseus joutuu vielä haveriin, jonka jälkeen Nausikaa ottaa hänet vastaan. Odysseuksen kertomat tarinat Eyvind Johnson kuittaa varsin lyhyesti.

Penelope pelaa aikaa kilpakosijoita vastaan Ithakalla. Kilpakosijat ovat todellinen maanvaiva, heitä on peräti 108 ja he tyydyttävät tarpeitaan naisten kanssa, ja Melantholla on suhde ainakin Antinoosin, ja mahdollisesti Eurymakhoksen kanssa. Melanthon vatsa on alkanut pyöristyä.  Penelopea ahdistellaan jatkuvasti. Teos antaa ymmärtää, että vain viimeisen vuoden aikana Penelopen reidet ovat pysyneet kiinni. Penelope joutuu yhdessä emäntänsä Eurykleian kanssa ruokkimaan kilpakosijat ja oman satahenkisen palveluväkensä. Karja alkaa loppua jatkuvan mässäilyn vuoksi. Penelope käy kauppaa, villalla, langalla, ja kankailla, ja kartuttaa karjavaroja, ja juuri kehräämöön ja kutomoon linkitetään Penelopen kankaanteko. Hänhän lupaa valita vasta kun kangas on valmiiksi tehty.

Kirjassa kilpakosijat ovat perustaneet puolueen, joka on Edistyspuolue. Sen mukaan edistys on orjuuden säilyttämistä ja militarismia. Kosijat nauravat Telemakhoksen "ulos", ja hengenvaarassa Telemakhos lähtee retkilleen. Johnson seuraa juoneltaan Odysseiaa, eli isä ja poika tapaavat, ja tutustuvat, ja Odysseus palaa kotiinsa aluksi tuntemattomana, ja henkilöllisyys selviää jousen jännityksessä ja ampumisessa, samalla kilpakosijat tapetaan. Myös pääportot tapetaan, Melantho synnyttää aviottoman lapsen, hänen kohtalonsa voi tulkita eri tavoin, muuttaako Manalaan lapsensa kanssa, vai karkotetaanko vain saarelta.

Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt on upea ja apea nykyaikaistettu Odysseia, johon on liitetty tunteet, seksuaalisuus, ikääntyminen ja epäröinti, jopa masentuneisuus. Jumalat esitetään tympeässä valossa, sodan tarkoitus kyseenalaistetaan, samoin puhutaan sodassa vihollislasten tappamisesta. Tämä on inhimillinen ja pasifistinen teos.

*****
Ruotsalainen Eyvind Johnson (1900 - 1976) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon yhdessä toisen ruotsalaisen Harry Martinsonin kanssa vuonna 1974.  Vaikka voittajat ovat maanmiehiä, kovin erilaisia he ovat tyyliltään ja aihevalinnaltaan. Martinsonin kuuluisin teos on loistava runoteos Aniara.

Nobelisti Eyvind Johnsonin ristimänimi on ruotsalaisen wikipedian mukaan Olof  Edvin Verner Johnson. Eyvind Johnsonin kirjasta Tulta ja ruusuja bloggaus on TÄÄLLÄ.

Vaimoni löysi tämän kirjan kierrätyskirjahyllyltä, kirjaa ei ole luettu ja se on ollut kallis kirja, ja siis hyvä. Luvun 20 nimi teoksessa on Pölykaste, vaikka sen kuuluisi olla Polykaste, joka oli siis legendan mukaan Nestorin nuorin tytär, jonka Telemakhos tapasi. Telemakhos on teoksen aikana "naisen kanssa" ainakin Melanthon kanssa. Polykaste kylvettää Telemakhoksen, ja tämän jälkeen Nestor uhraa hiehon, joka käristetään ja syödään. Telemakhos varmasti löysi kumppanin, mahdollisesti Nausikaan.

Homeros ehkä kokosi teosparin Ilias ja Odysseia. Eepokset ovat syntyneet viimeistään 700 eKr, jolloin Homeros eli. Homeros oli sokea runonlausuja tai -laulaja. Se, kirjoittiko Homeros eepokset itse, on epäselvää, mutta ne kertovat ajasta noin 1600 - 1200 eKr. Ilias -eepoksesta olen blogannut täällä, se kertoo kymmenvuotisen sodan loppuvaiheesta ja koostuu kahdestakymmenestäneljästä runomittaisesta laulusta, jotka Otto Manninen on kääntänyt runomitassa suomeksi.