perjantai 26. syyskuuta 2014

Henri Alain-Fournier: Suuri seikkailu



Henri Alain-Fournier: Suuri seikkailu, Tammi 1963, alkuteos Le Grand Meaulnes ilmestyi 1913, suomentanut Jaakko Ahokas, sivumäärä 252, sisältää 11-sivuiset suomentajan alkusanat ja sisällyksen.

Suuri seikkailu -romaani on kaihoisa François Seurelin muistelo Meaulnesista ja ajasta, jolloin jokin särkyi. Teos alkaa, kun François'n vanhempien johtamaan kouluun tuli Augustin Meaulnes. François on viisitoistavuotias lonkkavaivainen poika, joka ihannoi seitsemäntoistavuotiasta "Iso-Meaulnesia".

Meaulnes katoaa koulusta muutamaksi päiväksi. Myöhemmin hän kertoo eksyneensä ja olleensa muutamia päiviä suuressa kartanossa, jossa valmistauduttiin häihin. Morsian jäi vain saapumatta. Ennen juhlaväen hajaantumista,  Meaulnes tapaa maanisen sulhasen Frantz de Galaisin, joka epätoivoissaan pakenee tunteitaan, ja suuntaa aseen päähänsä. Meaulnes tapaa myös ihanan ja kauniin Yvonne de Galais'n, johon rakastuu ensi silmäyksellä.

Meulnes etsii kiihkoisasti kartanoa hahmotellen karttaa. Kouluun iskee rosvojoukko, jota johtaa sidepäinen "mustalainen", joka osoittautuu Frantziksi. Kuula ei osunut täysin maaliinsa.

Koulu loppuu ja päähenkilö valmistuu opettajaksi ja pitää omaa kouluaan. Meaulnes on Pariisissa. François löytää sattumalta Yvonnen ja tämän isän. Kartano on purettu, Frantz on kadonnut. Selviää Frantzin olleen vain uhmakkaan pikku pojan, jolle järjestettiin juhlia, juhlia ja juhlia. Juonen edetessä Frantzin morsiamen tausta ja syy lähtöön selviää.

François saattaa Meulnesin ja Yvonnen yhteen, ja he menevät naimisiin.

Meulnesia vaivaa sama ongelma kuin Frantzia, hän on rakastaa haaveita, ja elää illuusiossa. Hän lähtee pois, etsimään ehkä Franzin morsianta.

Tapahtuu monia traagisia juonenkäänteitä ...

Suuren seikkailun teksti on hyvin runollista kaihoisaa ja kuvailevaa. Pintatasolla kertomusveden pinnassa on hyvin vähän kareita, mutta pinnan alla on voimakkaita tunteita. En osaa sanoa kumpi on suurempi haihattelija Frantz vai Meaulnes (joka alkupuheen mukaan ääntyy yksinkertaisesti Moon). Takertumalla menneisyyden pilvilinnoihin he eivät elä hetkessä, eivätkä suuntaa tulevaisuuteen. He jättävät läheisensä eivätkä kasva aikuisiksi vaan jäävät kiukutteleviksi pikkulapsiksi.

Kuvailun osalta minusta hyvin ranskalainen kirja, joka monessa kohdin toi mieleeni Victor Hugon Kurjien osan Fantine ja Cosette, jopa eräitä ihmiskohtaloita myöten.

Lainaus ensimmäisen osan kolmannestatoista luvusta Oudot juhlat, joka on siis koko kirjan merkittävin käännekohta ja tapaus.
...Yön jäinen henkäys puhalsi hänen kasvoihinsa ja liehautti hänen päällystakkinsa lievettä. Hän kulki askeleen ja havaitsi taivaalta kajastavassa himmeässä valossa lähiympäristön sijainnin. ... Kaikki oli rappeutunutta ja vanhaa ... siitä huolimatta kaikki rakennukset olivat salaperäisellä tavalla  juhlavan näköisiä  ...
Kuvailua, jonka olen katkaissut väkivaltaisesti useassa kohdin jatkuu koko loppu luvun. Vielä luvussa 17 käsitellään juhlia. Koko juhlajakso lopettaa romaanin ensimmäisen osan seuraavasti:
... kun taas vanhat vaunut, jotka olivat muisto salaperäisistä juhlista, kääntyivät pois sorapintaiselta tieltä ja erääntyivät äänettömästi töyssähdellen sivutien ruohikolla. Niistä näkyi enää ajajan hattu, joka pomppi aitojen yläpuolella ...

*****
Jaakko Ahokkaan esipuheen mukaan miltei jokainen ranskalainen on lukenut tämän mestariteoksen. Edelleen hän mainitsee Grassin ottaneen asetelman teokseensa Kissa ja hiiri. Tällaiset kaihot romaanit ovat varsin suosittuja, sivuun jäänyt kertoo nuoruudestaan ja elää muistoja toisen kokemusten, ihanteiden ja unelmien kautta. Oma elämä jää pitkälti elämättä. Toisaalta tämä on tarina on paljon suurempi, sillä se kertoo ystävästä, jonka sisäistä kamppailua päähenkilö myötätunnolla seuraa tarinaan kytkeytyy tämän ihastus ja myös tämän veli.
Nuoruuden ystävyys on minustakin tärkeintä, se ei monesti riipu suurista elkeistä vaan tosi ystävyys vaan syntyy. Osa nuoruuden ystävistä voi kuolla ja monen kanssa ei yhteistä puhuttavaa vanhempana enää löydy, mikä on surullista. Maailma erottaa monesti nuoruuden ystävät ja kadonnutta nuoruutta haikaillessaan myös ystäviä kaivataan. Toisaalta se antaa motivaation kirjoittaa loistavia kirjoja. Itse ihmettelen romaanin henkilöiden takertumista haavekuviin. Juhlathan oli näytelty tapahtuma, ei tavallista elämää. Henkilöiden eläminen haaveissa johtaa katastrofiin, tässä useisiin. Näen tällä tarinalla olevan yhteyksiä myös The Great Gatsby -kirjaan, jo nimensäkin puolesta. Haaveet ovat menneisyyden aaveita, joihin ei voi elämäänsä perustaa.

*****
Henri Alain-Fournier oikealta nimeltään Henri-Alban Fournier on jäänyt kirjallisuuden historian tällä mainiolla romaanillaan. Henri Alain-Fournier (1886 – 1914) ranskalainen kirjailija kuoli ensimmäisessä maailmansodassa.



Annamin Vive La France -haaste on osaltani paketissa.
Tämän bloggauksen lisäksi keräsin trikolorin teoksilla:
Camusin Rutto
Nobelistipostauksin: Prudhomme, Perse  ja Mistral
Francen Pingviinien saari
Mauriacin Käärmesolmu
Lisäksi luin uudestaan Kolme muskettisoturia ja "parantelin" bloggaustani.


lauantai 20. syyskuuta 2014

Mo Yan: Seitsemän elämääni



Mo Yan: Seitsemän elämääni Otava 2013, Shengsi pilao 2006, suomentanut Riina Vuokko . Sivumäärä 730, kirja on viisiosainen.

Seitsemän elämääni kertoo suurtilallisen Ximen Naon sielunvaelluksesta eri eläinhahmoihin ja lopulta takaisin ihmiseksi. Yhtä paljon tai enemmän kirja kertoo Ximenin kylän tapahtumista ja muutoksesta, joka alkoi vuonna 1948, jolloin Mao pääsi valtaan. Kiinan Kansantasavalata perustettiin virallisesti 1.10. 1949. Kirjassa Ximenin kylän kautta koetaan Kiinan historian isot muutokset kansantasavaltaan siirtyminen, suuri harppaus, nälkävuodet, kulttuurivallankumous, Maon kuolema ja Dengin aika sekä ripeä talouskasvu. Maon nimi mainitaan lukuisia kertoja, Deng Xiǎopíng vain kerran. Tarina jatkuu aina vuoteen 2000 saakka, tavallaan kerronta muistuttaa suomalaista klassikkoa Täällä Pohjantähden alla. Mo Yanin Seitsemän elämääni -kirja ei ole historiateos, eikä realismia kuten Linnan trilogia vaan välistä asiat menevät yliluonnolliseksi ja aikuisten saduksi, joka kiihtyy ja tummuu vuosituhannen lähestyessä. Kerronta on alkuvaiheessa osittain ironista mutta minusta hyväntahtoista kritiikkiä maailman menosta. Ihmiset lopulta ovat samanlaisia, järjestelmät ovat joskus oikeasti tai näennäisesti erilaisia.
Kirjan kerronnassa on paljon yllätyksiä ja vaihtelevuutta. Koska Ximen on ensin aasi, sitten sonni ja sika, näkökulma on maan tasalla. Koska sielunvaellus päätyy ihmiseen on tarinaan kertomassa myös ihmisiä.

Henkilöistä, osista ja juonesta
Kirjan alussa on kattava henkilölista, jossa on henkilön nimi, asema sekä mitä tapahtuu henkilölle. Tämä on hyvin hyödyllinen ja helpotta lukemista.
Romaanin ensimmäisessä osassa Aasin koettelemukset Ximen Nao teloitaan siis Kiinassa vuonna 1948 ja mies joutuu Manalaan, mutta kidutuksen jälkeen pääsee takaisin ja Ximen Nao syntyy aasintammasta uutenavuotena 1950. Ximen Naolla on ollut vaimo Bai. Liitto on ollut lapseton, mutta Ximen Naolla on ollut kaksi jalkavaimoa Bai Yingchun, joka on synnyttänyt Ximen Naolle pojan Ximen Jinlongin ja tyttären Ximen Baofengin. Toinen jalkavaimo on kaunis Wu Qiuxiang. Ximen Nao muistelee teloitusta edeltänyttä elämäänsä. Hän pitää itseään syyttömänä sankarina ja hyväntahtoisena henkilönä, kuten muutkin kirjan kertojat ja eläinhahmot (ovat Ximenin reinkarnaatioita). Kuitenkin Ximenillä oli paljon omaisuutta myös kätkössä, vaimo ja kaksi jalkavaimoa. Ximenillä oli paljon palvelijoita ja vaikutusvaltaa. Ximen havaitsee mykkänä mutta ymmärtävänä aasina, että valta on vaihtunut, hänen renkinsä Lan Lian on naimisissa toisen jalkavaimonsa Yingchunin kanssa ja on ottanut Ximenin lapset omikseen. Ximen Nao on tämän yksityisen talonpojan viriili ja kaikkivoipa aasi. Kylässä punaiset ovat vallassa. Toinen jalkavaimo Qiuxiang avioitui rengin kanssa ja toinen tyrkympi ja kipakampi teloittajan Huang Tongin kanssa. Ximen Nao on harmistunut kylän uudesta komennosta. Kuitenkin elämä jatkuu, aasin taival päättyy siihen vuonna 1959, nälänhädän aikana se syödään.

Ensimmäisessä osassa kuten muissakin osissa aasi on varsin kaikkivoipa ja kaikkitietävä toimija. Se tappelee susien kanssa, on viriili ja saattaa järjestellä asioita. Seuraava reinkarnaatio sonnina kävelee jopa kahdella jalalla, sikana Ximen osaa kiivetä puuhun ja tarkkaila ihmisiä sekä seurata tv-lähetyksiä. Samaa pätee koirahahmoon. Koirat pitävät kokouksia ja varastelevat olutta ja makkaraa. Apina-hahmoa tarkastellaan varsin vähän, mutta kuten muutkin hahmot se hyökkäilee eräiden sen mielestä huonojen ihmisten kimppuun.

Kirjan yksi sankareista on entinen renki, nyt itsenäinen talonpoika Lan Lian. Vaikka kommuuneja tulee, Lan Lian pysyy itsenäisenä ja itsepäisenä. Kirjan mukaan Mao ei vaatinut kaiken kollektivisointia, vaan se perustui vapaaehtoisuuteen, johon yhteisö tosin kirjan mukaan jopa nyrkeillä avitti. Lan pitää tästä itsenäisyydestään kiinni. Lanin mieltä yritetään muuttaa ja vaikka muu osa perheestä liittyykin, hän jää itsenäiseksi. Tilanne muuttuu Maon kuoleman jälkeen. Lan Lian ei myöskään muutu suurmaanomistajaksi, eikä keinottele vaan on konservatiivisuuden ja itsenäisyyden perikuva.

Ximen syntyy uudestaan 1.10.1964 sonniksi romaanin toisessa osassa Sonnin voima. Lan Lian ostaa sonnin markkinoilta ja näkee silmistä, että se on hänen lempiaasinsa. Sonni ja Lan viljelevät yhä pienempää aluettaan. Sonnivaihetta kestää koko kulttuurivallankumouksen ajan. Kulttuurivallankumouksen aikana asetelmat muuttuvat, useat kylän silmäätekevät menettävät valtansa, uusia ihmisiä nousee vallankahvaan, niin myös Ximenin poika Jinlong. Jinlongin kautta koetaan kulttuurivallankumous. Jinlong on varsin voimakas hahmo. Hän saavuttaa poliittista valtaa ja painostaa kasvatti-isäänsä liittymään kommuuniin, turhaan. Jinlong elää 1980- ja 1990-luvulla taloudellisen nousun, mutta joutuu eräisiin vaikeuksiin. Lan Lian saa Yingchunin kanssa lapsen Lan Jiefangin. Jiefang on kirjan toinen kertoja yhdessä Ximeninin eri hahmojen kanssa. Jiefangin kautta tarkastellaan puolueaktiivin uraa. Ximenin toinen jalkavaimo Qiuxiang synnyttää kaksoset Huzhun ja Hezuon. Velipuolet Jinlong ja Jiefang ovat rakastuneita kauniiseen ja pitkähiuksiseen Huzhuun. Vuonna 1976 vietetään tuplahäät, jossa Jinlong nai Huzhun ja Jiefang Hezuon. Jiefang elää rakkaudettomassa liitossa. Jiefangin hahmon kautta tarkastellaan avioeron tai sen yrittämisen  vaikutusta polittiiseen uraan. Jinlongin kautta nähdään vaurastuminen ja nuorten äveriäs asema 1990-luvun alussa.
Sonnina pusketaan kulttuurivallankumokseen ja nähdään punakuohunta. Sonnikin siirtyy kommuunille, ja Lan vetää auraa itse, Lanin asenteessa on samaa kuin Väinö Linnan Akseli Koskelassa. Kun muut maalavat punavärillä aprikoosipuita ja kiljuvat punaoopperaa, hän kyntää itse auraa vetäen. Sonnin taival päättyy julman Jinlongin ruokintaan ja lopulta Jinlong polttaa sonnin (poika ja isä!).
Romaanin kolmas osa Ilakoiva sika on minusta hauskin. Manalan ruhtinas lupaa Ximenin seuraavan hahmon isällä olevan audin ja äidillä bemarin mutta Ximen syntyy Huzhun ja Jinlongin pikku possuksi, jolle oma tytär Baofeng antaa hoitoa. Ximen-sika ei ole kovinkaan ilakoiva vaan varsin älykäs, ylimielinen ja sikamainen  -todellinen porsas. Sikaa tulee hoitamaan oma vaimo Ximen Bai, hän tunnistaa sian ihmiseksi. Ilakointia tapahtuu kerronnassa. Ximenin kylään perustetaan mallisikala siitoskäyttöön. Ximen on ykköskarju, mutta joutuu taistelemaan vallasta sika Diao Kolmosta vastaan. Moni yhteenotto on kuvattu varsin sikamaisesti ja hauskasti. Ximen on todella sikamainen ja murjoo Diao Kolmosta, joka on ollut ennen reinkarmatiotaan sotapäällikkö. Yksilöimättä voi todeta, että varsin porsasmaiset keinot ovat käytössä. Siitosasioistakin käydään läpi, muissakin romaanin osissa Mo Yan kertoilee alapään asioista varsin paljon. Kylässä järjestetään seminaareja. Siat parturoidaan ja pulerataan, maalataan täyteen iskulauseita, ja sikoja verrataan pommeihin imperialisteja vastaan. Tarkoituksena on lopulta syödä sianlihaa, mutta tämä sikala on siittola. Sian hoito joutuu kriisiin Maon  kuoltua ja Ximen karkaa kylästä ja toimii villisikojen johtajana. On sikasotia, ja lopulta Ximen-sika lähtee laumasta ja pelastaa heikoista jäistä kylän leikkiviä lapsia. Sikaepisodiin Mo Yan on linkittänyt kuoharitarinan. Kylän kuohitsija poistaa eläimiltä kiveksiä ja syö ne. Ximen-sika taistelee kuoharin kanssa ja havaitsee tämän synnynnäiseksi eunukiksi.

Kolmannen osan lopussa kerronta alkaa muuttua kummalliseksi. Toisaalta ajatkin ovat muuttuneet. Kirjassa jopa Quomindangin entiset upseerit ovat vapautettu. Yhteisöllisyydestä siirrytään yksityisyyteen. Ximen kuolee sikana ja syntyy koiraksi. Romaanin neljännessä osassa Koiran luonto Ximen pääsee Lan Jiefangin koiraksi. Lan Jiefang ei rakasta vaimoaan, ja lapsi Lai Kaifang saa koiran. Tässä osassa koirilla on paremmat aineelliset olosuhteet kuin alussa ihmisillä. Siirrytään yltäkylläiseen yhdeksänkymmentäluvun kaupunkikotiin. Jinlong on menestyvä yritysjohtaja, Jiefangilla on poliittista nostetta. Suhteet ovat politiikassa tärkeitä. Jiefang alkaa suhteen nuoren  Pang  Chunmiaon kanssa. Sitä paheksutaan, ja Liefang joutuu paheksunnan, halveksunnan ja väkivallankin kohteeksi. Jiefang on velipuolensa Jie Longin kanssa yrittänyt tehdä Ximenin kylästä Kulttuurivallankumous-museoaluetta, jossa olisi hotelleja ja palveluja sekä golfkenttä. Lapsilla on omat hienot koulut ja yksityinen mammona on tärkeää.

Loppuosa kirjasta on monien hahmojen kohdalla alamäkeä ja onnettomuutta. Kirjan kerronnan luonne vaihtelee monin osin. Se on monipuolista, mutta ankeaa. Itse olisin pitänyt parempana lopettaa tarina joko vuoteen 1976 tai 1980-luvulle tai edes 1990-luvulle. Lopputarina on osin sadistista satuilua.

Kerronta
Mo Yanin kerronta on siis hyvin vaihtelevaa ja taitavaa. Hän vaihtaa näkökulmaa hyvin ja on uskottava. Melko varhaisessa vaiheessa romaaniin kerronnan viitteet Mo Yaniin alkavat ärsyttää. Niitä on nimittäin jatkuvasti ja liikaa. Mo Yan on yksi kirjan hahmoista, hän syntyy kirjassa vuonna 1954. Häntä mollataan milloin mistäkin. Lisäksi kirjassa on lukuisia viitteitä hänen teoksiin ja lainauksia niistä. Luultavasti kirjoja ei ole eikä niin ollen lainauksiakaan. Onko tällainen nöyristely, mollaus ja toisaalta omat lainailut ollut tietoinen tapa lieventää tai voimistaa sanomaa? Vai onko se vain tyylikeino? Minulle tulee kirjasta käsitys, että kaikesta aineellisista puutteistaan huolimatta maalaisidylli on se, johon Mo Yan romanttisesti katsoo. Myös kulttuurikuohunnan kuvaus on kaihoisaa, sen sijaan elintason nousu on johtanut yhteisön pirstaloitumisen ja lopulta kaikille hahmoille käy joko huonosti tai hyvin huonosti. Jokainen on oman onnensa tai onnettomuutensa puuseppä

Mo Yanilla on voimakkaita yhteyksiä myös muiden mestarien teokseen hän viittaa nobelisti Solohoviin teokseen  Hiljaa virtaa Don tai peräti ottaa lainauksia. Lisäksi hahmojen kohtalo muistuttaa nobelisti Pasternakin teosta  tohtori Zivago, aiemmin viittasin jo Pentikulman näkökulmasta Suomen historiaa tarkastelevaan Linnan mestariteokseen. Tuntuu, että jokaisen kansakunnan täytyy etsiä linjansa ja käydä karkelonsa. Lisäksi Mo Yan viittaa Tolstoin Anna Kareniinaan. Mo Yanin teos on kuitenkin omanlaisensa, joka ei mitenkään nojaa näihin merkkipaaluihin

Päätelmiä ja ajatuksia
Loppujen lopuksi tiedän kiinalaisesta menosta varsin vähän. Olen lukenut Petri Sarasteen kirjan Laowai kiinalaista menoa, mistä saa käsityksen, että kiinalaiset ovat sangen paljon useissa asioissa kuin suomalaiset (ja kaikki ihmiset), mutta systeemi ja järjestelmä eroavat kovinkin paljon. Kannattaa muistaa, että kiinalaiset ovat monien keksintöjen takana ja kiinan kieli on yksi vanhimpia kieliä samoin kuin kirjalliset lähteet. Olen lukenut vastaavalta ajalta tai lähinnä 1960 - ja 1970-luvulta kertovan kirjan Liang Hengin ja Judith Shapiron teoksen Kiinalainen nuoruus, molemmat asuvat luultavasti nykyisin poissa Kiinasta, mutta kertovat Kulttuurivallankumouksen ajasta. Tätä teosta lukiessa helposti saa käsityksen, että taloudellinen nousu on ollut ripeää ja elintaso on noussut varsin nopeasti. Paljon puhutaan cadillaceista, audeista ja bemareista.
Puhuttaessa 1990-luvun alusta mainitaan lapsen pelaavan käsikonsolilla Tetristä. Suomessa Game Boyt yleistyivät vasta myöhemmin, tuli Game Boy Color, DS ja Ds-lite. Ihmettelen, oliko suhteellisen tavallisen henkilön lapsella varaa Game Boyhin ja pelasiko hän todella sillä vain Tetristä. Ensimmäinen Game Boy lanseerattin jo tai vasta vuonna 1989 ja siihen luultavasti sai Tetriksen, tämä minusta kuvaa varsin korkeaa elintasoa. Pelin sai luultavasti vain japaniksi tai englanniksi.
Yleltä tuli dokumentti 2010-luvun Kiinasta, missä kurilla ja terapiaalla peliaddiktoituneita poikia vierotettiin tietokonepeleistä paikassa, mikä oli armeijamainen hoitola. Pojat ja ilmeisesti jokunen tyttö saivat terapiaa, työtä ja uudelleen kasvatusta. Esim WOW:a oli pelattu nettikahviloissa, hoitoon ei menty vapaaehtoisesti. Vanhemmille tilanne ei ollut helppo, kun lapset kaiken lisäksi eivät totelleet heitä ja olivat hyvinkin aggressiivisia.

Erheitä tai virheitä
Uusi vuosi Kiinassa alkaa tammikuun lopulla tai helmikuun alussa, ei tammikuun ensimmäinen päivä, kuten käännöksen eräästä kohdasta saattaa saada käsityksen.
Mo Yan kertoo Sika-osiossa tuplahäistä, jotka järjestetään vuonna 1976 ja samalla kertomalla sika tietää tv:stä, että Sergei Bubka on ylittänyt seiväshypyssä 615. Sergei Bubkan ylitys tapahtui vasta vuonna 1985, Sergei Bubka on syntynyt vasta 4.12.1963.

Lopuksi
Mo Yanin Seitsemän elämääni  -romaani osoittaa, miten kerronnan tasoja vaihdellen voidaan saada mosaiikkimainen kuva historiasta. Jälleensyntymisen pyörän mukaan Ximen tarpoo maallista taivaltaan osoittaen, että kärsimystä on, mutta kaikki on lopulta suhteellista. Lupaavasti alkanut romaani lässähti lukukokemuksenani osien edetessä. Myös hahmojen vyörytys vei tehoa kerronnalta. Suosittelen kuitenkin teosta nobelistien ystäville.

*****
Mo Yan (s.1955) oikealta nimeltään Guan Moye sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2012. Kulttuurivallankumouksen vuonna Mo Yan on käynyt vain 11-vuotiaaksi koulua (lähde teoksen sisäkansi). Hänen minusta huonommasta Viinamaa -kirjasta olen blogannut näin.

J Fenimore Cooper: Haukansilmä


J Fenimore Cooper: Haukansilmä, Wsoy 1964, The Pathfinder, suomentaja Ville Hynynen, sivumäärä 240. Teos kuuluu Cooperin (1789 - 1851) kirjoittamaan viisiosaiseen nahkasukkasarjaan, joka kertoo Natty Bumpposta, jota kutsutaan eri nimillä kuten Pitkä Pyssy, Hirventappaja, Opas, Polunlöytäjä, Nahkasukka ja tässä teoksessa Hirventappaja. Natty on valkoinen, mutta elää erämaassa lähinnä intiaaniystäviensä kanssa delawarien tai mohikaanien seurassa, tässä teoksessa on mukana päällikkö Chingachgook, jonka lisänimi on myös Suuri Käärme. Nattylla on vuohennahkapuku, mokkasiinit, kivääri, metsästyspuukko ja tulukset, jolla saa elintärkeän tulen aikaan. Nahkasukkasarjan alussa Natty on 23-vuotias. Tapahtumat alkavat 1740-luvulla.
Haukansilmä -kirjan idea on varsin yksinkertainen ja osin samanlainen kuin  Viimeisen mohikaani -kirjan, vaikkei aivan niin traaginen. Käynnissä on sota englantilaisten ja ranskalaisten välillä, joka aiheuttaa Nattyn opastamille ihmisille vaaroja, ja monen henki lähtee ja eräiltä päänahka.
Sota (historiassa) lopulta päättyi englantilaisten voittoon, sillä esimerkiksi Quebec vallattiin 1759. Tämän kirjan tapahtuma-aikaa ei ole aivan tarkalleen määritelty. Britit tässä lähinnä englantilaiset ja skotit joutuvat selviämään sodan keskellä. Osa siviilileistä on kaupungissa tai emämaassa ja osa menee perheen luo linnakkeisiin.
Tarinan alussa merimies Charles Cap on viemässä sisarentytärtään Mabel Dunhamia linnakkeeseen kersantti-isän luo. Kaksikkoa on saattamassa intiaani Nuolenpää ja tämän vaimo Kevätkaste. Kun saattovastuu siirtyy Natylle eli Hirventappajalle, Chingachgookille eli Suurelle Käärmeelle sekä Jasper Westernille eli Vesikoiralle, Nuolenpää kavaltaa joukon mingoille ja irokeeseille. Joukkion on ollut tarkoitus matkata linnakkeeseen kanooteilla, mistä on kansikuvakin. He joutuvat voimakkaiden virtausten ja sitten iskujen kohteeksi. Kovien taistelujen jälkeen Chingachgookilla on monta päänahkaa vyöllään, mutta Ontarioon lopulta saavutaan. Varuskunnassa tutustutaan majoitusmestari Muiriin, miehellä on kovat luulot itsestään. Hän kosii myös Mabelia, mutta tytön käsi on luvattu Haukansilmälle. Matka jatkuu Lokki-laivalla ja Jasperin ranskankielen taito herättää epäilyksiä ja ainoa vedet tunteva mies laitetaan karanteeniin. Kahakkaa on sen jälkeen isompaa ja pienempää, Kevätkaste lukittautuu Mabelin kanssa Hirsilinnaan, ja Mabelin silmien eteen tulee liuta raatoja, osa ilman skalppia. Kirjan suurin jännite syntyy siitä, kuka saa Mabelin omakseen ja somakseen. Varsin arvattavaa sen sijaan on, kuka briteistä on ranskalaisten kätyri. Joukossa yksi kauppaa kunniansa kultarahoista. Nuolenpään oikea luontokin selviää.
Koska tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, jää Natty naisetta erämaahan samoilemaan. Chingachgookin taival myös jatkuu ja kaverilla on aimo läjä päänahkoja vyöllään.
Nämä Nahkasukkasarjan kirjat ovat luultavasti varsin osuvia intiaanikirjoja. Loppujen lopuksi, mitä tapahtuu ei ole tärkeää vaan miten. Cooper on aikalainen ja asunut intiaanien mantereella ja hänellä on ollut omakohtaisia kokemuksia ja kirjoitetusta ajasta hänellä on perimätietoa. Teoksissa juonen lisäksi on paljon erätaitoa, Silloin ei ole ollut gps:ää, ei kännykkää, ei teknisiä vaatteita eikä edes tulitikkuja. Jos eksyi tai loukkaantui, luultavasti menehtyi tai tapettiin. Kirjan kerronnassa on paljon melodramaattisia juonenkäänteitä rakkauden vasamat viuhuvat tiuhemmin kuin intiaanien nuolet, joista ei ole ollenkaan mainintaa tässä kirjassa. Nuolenpääkin oli lopussa ilman päänahkaansa.
Tämä on legendaarinen poikakirja.
*****

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kirsten Jacobsen: Mankell



Kirsten Jacobsen: Mankell, alkuteos Mankell (om) Mankell, Otava 2012, suomentanut Päivi Kivelä, sivumäärä 398.

Kirsten Jacobsenin Mankell -kirja perustuu Mankellin ja Jacobsenin ruotsalaisen (miehen) ja tanskalaisen (naisen) välisiin keskusteluihin. Lisäksi kirjassa on lainauksia Mankellin kirjoista ja eräiden läheisten näkökulmia. Kirja ei ole mitenkään kronologinen historia vaan antaa näkökulmia Mankelliin ja Mankellin luomiin maailmoihin. Jacobsen ei ole tuntenut Mankellia, mutta on pohjaksi lukenut hänen teoksensa.

Mankell -kirjassa on monia hyviä näkökohtia, mutta se on kuitenkin paksuudestaan huolimatta vain raapaisu, mutta siinä tulee ilmi hyvin olennaisia asioita Mankellin lapsuudesta, kirjalijan uran alusta ja poliittisista mielipiteistä. Henning Mankellin kirjoista heijastuvat kyllä hänen humaanit ajatuksensa ilman välikäsiä, eli en hirveästi lämmennyt Mankellin polittiisista mielipiteistä. (Ylipäätään on helppo sanoa, miten asiat pitäisi olla, vaikeampaa on kertoa oikeat keinot asioiden saavuttamiseksi, vaikeinta on oikeasti tehdä asioille jotain ja muuttaa maailmaa paremmaksi, monesti oma toiminta on kuin mereen heitetty pikku kivi, joka menee pohjaan ja väreilyt häipyvät pian näkyvistä).

Jacobsen kertoo, että Mankell on syntynyt Tukholmassa ja muuttanut vanhempien avioeron jälkeen Svegiin yksivuotiaana. Sveg on pieni paikka (nykyään noin 2500 asukasta) Jämtlandissa Ruotsin keskellä. Äiti jätti kylmästi perheen. Tällaista teemaa on käsitelty lukemistani kirjoista Leopardin silmässä, josta on paljon lainauksia sekä nuorten kirjassa Pyryssä nukkuva poika, molempien kirjojen päähenkilöiden äiti lähti ja isän kanssa sitten pärjättiin tai oli pärjättävä. Molemmissa kirjoissa on teemana myös Afrikka, mikä on miljöönä myös viitatussa teoksessa Comédia infantil.

Mankell asui Svegissä noin kaksitoistavuotiaaksi asti ja muutti sitten etelämmäs isosiskon lukion vuoksi. Henning sen sijaan lähti merille ja alkoi kirjoittaa Norjassa esikoisteostaan Panokset. Myöhemmin hän kiinnostui Afrikasta ja asuu siellä nykyisin osan vuotta ja on mukana Mosambikissa Maputossa teatteri Teatro Avenidassa. Afrikka-teema on myös lukemissani teoksissa Kennedyn aivot. Jacobsen on poiminut Kiinalainen -teoksesta paljon lainauksia, sitä en ole lukenut. Etelä-Afrikan tilannetta tarkastellaan Wallander-tarinassa Valkoinen naarasleijona, joka minusta Etelä-Afrikka -osaltaan on varsin hyvä, mutta Ruotsin puoli minusta ontuu tai on minusta epäuskottava. Mankell on monissa mukana hyväntekeväisyystempauksissa osassa matalalla profiililla ja elää ihmisiksi Afrikassa. Mankell kertoo, että kirjoissaankin esiintyvää valkoisten ylimielisyyttä vielä esiintyy entisissä siirtomaissa ja "väärinkäsityksiä" avustuskohteissa tapahtuu. Leopardin silmä -teoksessa on avustusjärjestön eräitä työntekijöitä esitetty kyynisessä valossa. Mosambikissa Mankell elättää useaa kymmentä ihmistä lähinnä teatterin piirissä.

Jacobsenin Mankell -kirja on varsin hyvä, mutta vaatii sen, että tuntee entuudestaan Mankellin hyvin ja on lukenut hänen teoksensa. Koska kirja on haastatteluja, keskusteluja niin taustat jäävät ohuiksi. Toisaalta Mankell puhuu tarinoiden voimasta ja keksimisestä, tämä on kirjallisuuden yksi ydin.

Mankellin poliittista ajatuksia ja tekojakin, jotka lienevät varsin punaisia, on käsitelty. Ne jokainen löytää tästä kirjasta, jonka sain ostamalla kirjakaupasta, mutta myös kirjaston hyllyltä tämä löytyy. Teatteri on Mankellille sydämen asia ja sitä on paljon käsitelty. Myös nykyistä avioliittoa sivutaan ja Ingmar Bergmania käsitellään.

Wallander-kirjassa Kasvoton kuolema Kurt Wallander kiinnitti huomionsa Ruotsissa nousseeseen muukalaisvihaan ja rasismiin. Myös poliisin on ollut Wallander-kirjojen mukaan vaikea toimia muuttuvassa maailmassa. Yhteiskunnan muutosta Mankell on paljon käsitellyt ja vastustaa solidaarisuuden vähentymistä. Nyt jokainen katsoo vain omaa etuaan. Edelleen Mankell pohtii oikeusvaltion nykytilaa ja välinpitämättömyyttä siitä, ei nyt ihan näillä sanoilla, mutta ydin on siinä, että olemme keinottomia "oikeuden halventamisen suhteen". Myöskin Mankell ottaa kantaa toisaalta Lampeduusassa olevaan rajaan, joka erottaa Afrikan Euroopasta, mutta toisaalta puuttuvasta maahanmuuttokeskustelusta. Sivulla 205 lukee "Ruotsissa pätee Ruotsin laki", tämä on linkitetty eräisiin kunniakäsityksiin, mutta asiallista keskustelua tarvitaan. Toisaalla Mankell näkee, että Ruotsin ammoinen kuntauudistus 1960-luvulla vei päätösvaltaa kauemmas, sitä Mankell katsoo ongelmien alkaneen.
*****
Mankellin kanssa voi olla monesta asiasta yhtä mieltä, mutta monesta olen eri mieltä. En tunne Ruotsin kuntauudistusta, mutta ainakin Suomessa demokratia ja ihmisoikeudet ovat jatkuvasti lisääntyneet, eivät minusta vähentyneet. Suomessa kunnioitetaan perusoikeuksia. Mankellin väite välinpitämättömyydestä liittyy erääseen vakavaan rikokseen, joka oli kohdistunut vanhaan naiseen.

Tulkintani mukaan syyllisten oikeusturvasta kiinnipitäminen aiheuttaa uhrille monia ongelmia. Tämä on keskustelu, mitä pitäisi käydä. Minusta oikeuksien ja velvollisuuksien keskinäisestä suhteesta on kyse. Kuinka suuri on rikoksen näyttökynnys, minkälaisia keinoja virkavalta saa käyttää hankkiakseen näyttöä. Kuinka aukoton näytön pitää olla, miksi lähtökohtaisesti uhrin asema on niin heikko. Keskustelu ei ole vain Suomen tasoinen vaan laajempi, sillä Euroopan ihmisoikeussopimus linkittyy siihen. Minusta hyvinvointivaltion suurin uhka on sen paisumisesta aiheutuva holtiton velkaantuminen. Suomen valtion velka on pian 100 miljardia, eli kahden vuoden budjetin verran. Velka kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Nykyisessä tilanteessa, kun työelämästä poistuu eläkkeelle enemmän ihmisiä kuin työmarkkinoille tulee, emme enää selviä ilman leikkauksia. Toisaalta leikkaukset luovat työttömyyttä ja verotulojen vähenemistä ja ehkä kurjuutta. Myös oikeusvaltion uhkana on mielestäni poliisiin kohdistuvat leikkaukset sekä jo suoritetut leikkaukset oikeuslaitoksessa. Pitää olla riittävästi syyttäjiä ja tuomareita, mutta myös tutkijoita. Myös oikeudenkäyntien hinnat "osallisille" esim. riitajutuissa ovat kasvaneet (eli kannattaa elää sovussa). Hyvät keinot olisivat tarpeen, koska valtion velka on liian suuri. Pitäisikö rahapolitiikkaa muuttaa?
*****
Varsin kiinnostava oli myös raportti kirjailija keskustelusta, mihin osallistuivat Henning Mankell ja kanadalainen Michael Ondaatje, jonka tunnetuin romaani lienee Englantilainen potilas. Keskustelussa ilmeni, että Mankell on palkannut taustatyötä tekemään oman henkilön, vaikka myös itse taustoittaa romaanejaan.

Mankell on hieno ihminen ja hieno kirjailija. Itse en ole, mutta olen lukenut alla olevat teokset. Näissä teoksissa kirjailijan hienous korostuu. Kuten Mankell toteaa, hän on saanut urallaan paljon rahaa ja verot on maksettu Ruotsiin. Mankellille itsellekin on jäänyt jotain. Eri taloja ja niissä oleskelua luetellaan, niitä oli ainakin neljä, lisäksi kirjailija reissaa lentäen pitkin maailmaa, huonolle ihmiselle tuli - ei niin hieno olo.

Mankell viittaa moniin kirjailijoihin Shakespeareen, mutta Robinson Crusoe -teosta hän tuntuu todella arvostavan.
*****
Henning Mankellin (s. 1948)  kirjoista olen lukenut
Panokset (1973)
Leopardin silmä (1990)
Comédia infantil (1995)
Pyryssä nukkuva poika (1996)
Tanssinopettajan paluu (2000)
Nimeltään Tea-Bag (2001)
Syvyys (2004)
Kennedyn aivot (2005)
Italialaiset kengät (2006)

Wallander-sarjasta olen lukenut
Kasvoton kuolema (1991)
Riian verikoirat (1992)
Valkoinen naarasleijona (1993)
Hymyilevä mies (1994)
Väärillä jäljillä (1995)
Viides nainen (1996)
Askeleen jäljessä (1997)
Palomuuri (1998)
Pyramidi (1999)
Ennen routaa (2002)
Haudattu (ilmestynyt Hollannissa jo 2003)
Rauhaton mies (2009)

***
Mankell oli eilen 16.9.2014 SVT:n haastattelussa. Katsoin ohjelman, joka oli ilman tekstejä. Näitä samoja teemoja osin käsiteltiin toimittaja Anna Hedenmon kanssa ja mainittiin jopa tämä kirja Mankell om Mankell ilman sulkuja :)

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi



Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi, Seven Otava, 2010, sivumäärä 381.

Teos alkaa pikku-Mikon kauhun kokemuksella lapsuudesta. Mikon isä kuristaa äitiä, pienet avuttomat lapset Mikko ja Marja yrittävät suojella äitiä. Alkukuvauksessa havainnoidaan tunnelmia Mikon 'särkyneen' mielen kautta.

Seuraavaksi tarkastellaan maahiseksi tunneleihin siirtyneen pahan papin mielen liikkeitä. Kuka ottaa (ja miksi) käskyjä korkeammalta voimalta Maammolta? Miksi hän uhraa puluja, palvoo junia ja mumisee latinaa?

Timo Juhani Harjunpää, poliisi kohtaa muumioituneen äidin ja pojan ja koiran. Poliisin arki on karua.

Metrotunnelissa työnnetään viaton perheenisä metron alle.

Joensuu saa aikaan sirpalemaisella kerronnallaan paljon jännitteitä ja vastakkain asetteluja aikaan.
Kuka on pahan pappi ja miksi? Miksi hän  murhaa? Vastapoolina on osin Harjunpään vaimo Elisa, hän on tullut oikeaan uskoon. Harjunpäällä on perinteinen monilapsinen ydinperhe. Kukaan ei ole kuitenkaan turvassa hullujen maailmassa.

Miten tarinan riekaleiset ihmiset liittyvät juttuun? Ovatko he uhreja vai tekijöitä? Tajunnanvirtaa esitellään hyvin, alistamisen kuvaus on osuvaa. Kirjassa syntyy nopeasti jännite siitä, kuka on vuorta palvova tappaja ja miten kaltoinkohdellut tai kaltoinkohtelevat  ihmisrepaleet liittyvät tarinaan, onko joku heistä syyllinen.

Toisaalta kirjan päähenkilö ei minusta mongerteluineen kiinnostanut, latinan lätinä on turha juonne, lisäksi motiivit ovat minulle liian korkealentoisia, mutta jännitys pysyy yllä ja nousee. Mutta loppuvatkaus on liian perinpohjainen ja mystinen minun makuuni.

Mutta perhehelvetti oli liiankin kammottavasti kuvattu:
Alkukuvauksessa kuvataan Mikkoa ja Marjaa, avuttomia lapsia, jotka joutuvat narsistisen isän ja sairaan äidin armoille. Perheraamia ei avata, tulee olo, että ollaan syrjäytyneiden vuokrakasarmissa. Myöhemmin ilmenee, että Mikko on "MMM" eli  Mikko Matias Moisio, sivuraiteille ajautunut kirjailija, joka -kun oli vielä kirjoituskunnossa- kirjoitti onnellisesta perheestä. Hänelläkin oli ollut onnellinen perhe siis vaimo ja kaksi lasta. Nyt narsistinen vaimo Cecilia on heittänyt miehen asunnosta ja myrkyttää lasten välejä isäänsä. Mikon poika Matti on vieroitettu isästä. Mattia kiusataan kotona ja koulussa. Koulukiusaamisen kuvaus on hyytävää. Kiusataan toista, kunnes reagoidaan, ja sitten kannellaan, kun toinen on saatu reagoimaan. Matin äiti Cecilia ja hänen uusiosiippansa moppaavat Mattia ja piilottelevat tavaroita. Mikon "lapsuuden perhe" on ollut kamalista kamalin. Mikon isä ja äiti paljastuvat kuitenkin yhteiskunnan hyvä-osaisiksi tukipylväiksi. Isä on pankkimies, ekonomi ja tupojen takuumies, hän on varakas, äveriäs sijoitusasuntojen omistaja. Kehykset ovat kultaa, mutta taustalla vaikuttaa sadismi, pervoilu ja narsismi. Marja, oma tytär on ajettu Hakaniemeen pultsariksi, yleiseksi naiseksi. Isän mielestä oma syy, eikä sääli eikä ainakaan auta, kuten ei auta poikaansakaan, eikä edes ole lukenut tämän kirjoja, narsisti haluaa tietää vain itsestään. Kultakolikolla on joskus ikävä kääntöpuoli. Teoksessa siis kuvataan hyvin, melkein liiankin hyvin yli sukupolvien ja sukupuolien jatkuva henkinen ja fyysinen väkivalta, alistaminen ja mielen murtaminen ja murtuminen. Onko Mikolla ja Matilla mahdollisuuksia?

Matti Yrjänä Joensuun kerronta antaa kummallisia teostodellisuuden sirpaleita, osin etovia, mutta perhehelvetin osalta tuntuvat tosilta. Nämä huomiot ovat sivulauseissa. Itse tarina kertoo siis murhista, turhista murhista ja osa tekstistä minusta on turhaa, vähempikin olisi riittänyt.
***
Poliisilaitoksen arki kuvataan hyvin. Miespoliiseilla on "vain" sukunimet: Rummukainen, Rannilla, Viitanen, Viitasaari, Tupala, Piipponen, Rastas, Mäki, Piipponen, joistan on lempinimi kuten Piippis ja Harjis. Etunimellä vain Onerva ja hän kutsuu Harjunpäätä Timoksi.

*****

Harjunpää ja pahan pappi on toiseksi viimeinen Matti Yrjänä Joensuun (1948 - 2011) Harjunpää -sarjasta. Kirjoja on siis kymmenen ja kahdeksannesta eli teoksesta Harjunpää ja rakkauden nälkä on blogattu täällä. Matti Yrjänä Joensuu on minusta näiden kahden lukemani kirjan perusteella mielestäni parhaimpia suomalaisia rikoskirjailijoita ja häntä voidaan verrata myös tasapäisesti kansainvälisiin dekkaristeihin.

Tälläkin osallistun Oksan hyllyltä Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Erich Kästner: Lentävä luokka


Erich Kästner: Lentävä luokka, NTK 68, Wsoy 1976 toinen painos, alkuteos Das Fiegende Klassenzimmer 1933 , suomentanut Asser Jokinen, sivumäärä 156. Teoksessa on mustavalkoisia kuvia, jotka on piirtänyt Walter Trier. Kansikuva on ilmeisesti Ami Hauhion.

Erich Kästnerin Lentävä luokka on kertomus Kirchbergin asuntolakoulun eräästä luokasta ja sen pojista ja poikien kommelluksista. Matthias "Matz" Selbmann on aina nälkäinen, Uli von Simmern on arka vaalea poika, Sebastian Frank on näsäviisas, Martin Thaler, neljännen luokan priimus on taiteilija, Johnny Trotz on kirjoittanut joulunäytelmäksi runomittaan tehdyn Lentävä luokka -näytelmän, luokanvalvojana heillä on oikeudenmukainen Tohtori "Justus" Bökh, Koulun läheisessä hylätyssä rautatievaunussa asuu pianisti, jota kutsutaan tupakoitsemattomaksi. Mies asuu yksin ja auttaa poikia.

En ole lukenut Lentävää luokkaa koskaan ennen, mutta lukemani perusteella nostan sen nuorten kirjojen kärkeen. Eheän juonen ohella kirjassa käsitellään tärkeitä teemoja kunniaa, itsensä etsimistä, köyhyyttä, häpeää, menetyksiä, ystävyyttä, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Kirja on sangen pateettinenkin, mutta päättyy onnelliseen jouluun.

Poikakoulun viikarit harjoittelevat Lentävä luokka -näytelmää tulevaisuuden koulusta, jossa lentokoneella kierretään aidoille opetuspaikoille, Vesuviuksen juurelle maantiedossa ja historiassa, Gisen pyramidien (minusta ne ovat Gizan) luo maantiedossa ja historiassa, lisäksi käydään Pohjoisnavalla, mutta joudutaankin vielä Pyhän Pietarin puheille. Lopulta näytelmä esitetään ja se on menestys.

Tätä ennen ovat kilpailevan reaalikoulun pojat kaapanneet ulko-oppilas Kreuzkammin. Hänet on vangittu reaalikoululaisen Egerlandin kellariin. Viikarit eivät noudata koulun sääntöjä vaan lähtevät pelastamaan Kreuzkammia ja hänen mukanaan olleita oikeinkirjoitusvihkoja. On tulossa yhteenotto. Tupakoimaton ehdottaa siistiä kaksintaistelua, joka ratkaisisi lopputuloksen. Matthias Selbman tyrmää nyrkkitappelussa reaalikoululaisen Heinrich Wawerkan. Kaapparit eivät suostu sopimiinsa ehtoihin eikä Kreuzkammia vapauteta ja alkaa joukkotappelu. Martin, Matthias ja Johhny vapauttavat korvapuusteja saavan Rudi Kreuzkammin. Oikeinkirjoitusvihot, joita Kreutkamm oli kuljettamassa, on poltettu. Vapautus on sankarillinen, mutta alkusysäys vihollisuuksille on menneisyydessä, joka on johtanut nahinointiin. Lopullinen syy Kreuzkammin vangitsemiseen, oli reaalikoululaisten lipun repiminen, sotaisassa suhteessa tunteita nostattava teko. Reaalikoululaiset hävittyään eivät täytä lupaustaan, mutta vanki on jo vapautettu. Tässä on paljon sotienkin allegoriaa. Monesti vihollisuudet juontuvat historiasta, provokaatio johtaa kostoon ja taisteluun. Tässä kuitenkin päästään normaaliin päiväjärjestykseen.

Näen kuitenkin lopun tapahtumat tätä sotaisaa välikohtausta isompana teemana.
-Justus käsittelee luvattoman poistumisen ja arvostaa poikien toverillisuutta ja kunnian tunnetta
-Justus ja hänen erittäin kovia kokenut ystävänsä Tupakoitsematon tapaavat monen vuoden jälkeen, ja Tupakoitsematon palaa lääkärin ammattiinsa (koululääkäriksi)
-Uli haluaa heittää pelkurin viittansa pois ja hyppää korkealta ja katkaisee säärensä, mutta parantaa oman korvien välinsä
-Martin Thalerin isä on joutunut työttömäksi ja rahat ei riitä kotimatkaan. Justus tajuaa pojan asioiden olevan hullusti ja maksaa matkat. Matthiaksen ylpeys ei estä vastaanottamasta rahaa, ja vanhemmat hyväksyvät teon. Joulu on onnellinen.
-Johnny Trotz pohtii tulevaisuutta. Tätä lukiessa tiedämme, että maailmansotien nielu oli pian ottava poikia pätsiinsä.

Erittäin vaikuttava nuorten kirja.

*****
Tällä osallistun Suketuksen "Pojat lukemaan" -haasteeseen.

Erich Kästnerin teosta Pojat salapoliiseina ja pikku jäbien sielun elämää olen raottanut täällä.

torstai 11. syyskuuta 2014

Ms Mandu: Oblivion High, Laulu


Ms Mandu: Oblivion High, Laulu, Otava 2011, 112 sivua

Tämä on kotimainen mangasarjakuva, mustavalkoiseksi piirretty. En ole mangan asiantuntija, mutta minusta Ms Mandun kuvien takana on Nina von Rudiker ja teksteistä vastaa Johanna Koljonen, lukee nimittäin kirjassa. Tämä manga oli sommiteltu normaalin kirjan tavoin, eikä alkanut "takaa".

Alkusivuilla on tarinaa pohjustettu aiempien osien tapahtumilla ja henkilöillä:
Japanilainen vaihto-oppilas Masato Takahashi eli Nix on paljastunut Näkiksi, Soon Mi on korealais-ruotsalainen koulukiusattu, sitten on Juha, Max, Kon ja Nin sekä luokan pahat pissikset Carro & Sofie,että kilttikset Leila & Paula, Keiki Masato ja Karim.

Sitten on laitettu runo Kalevalasta (tämä lainaus Gutenbergistä):
Sitä itken, impi rukka,kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.


ja piirroksia missä Aino menee veteen Näkin valtakuntaan, muistaakseni Kalevalassa puhutaan Vellamosta ei Näkistä eikä syy ole Näkissä vaan peruste on Väinämöiselle naitto. Ainon masennuksen kuvaus Kalevalassa on minusta hienoa.

Tämän jälkeen palataan mangan nykyhetkeen, jossa koulussa nokitellaan (ei näkitellä) toisia ja lutkitellaan, pidetään vaalit ja hengataan vapaa-aikana. Bänditouhu on myös käsittelyssä. Kun rannalle mennään lopussa alkaa Nix muistaa Näkkiytensä ja albumi päättyykin tähän.

Hyvin piirretty ja tekstattu, mutta itse en ole kohdeyleisöä ja vain Pokemon-piirros -sarjaa olen katsonut, ilmeiden kuvaus hieman samanlaista, joten en osaa sanoa uppoaako lukijoihin. Odotin ripeämpää juonen kehittelyä, itse asiassa tämä eteni kuin etana ja oli varsin tylsä. Kuten alussa totesin, jos Kalevalasta etsii pohjaa, se on paljon moniuloitteisempi ja  loistavampi. Ehkä kohdeyleisö toisaalta ei ole lukenut Kalevalaa.

Sen sijaan pidin kovastikin albumin lopussa olleista sivun mittaisista sarjakuvista, niitä olisi lukenut enemmänkin.

Suomalaisia nuoria pitää kannustaa. Asenne oli hyvä.
*****
Tämän kirjan (fani:)sivut ovat täällä. Ms Mandu blogi sijaitsee täällä.

Ostin kirjan kesällä alesta 50 sentin hinnalla.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö



Alice Munro: Kerjäläistyttö, Tarinoita Flosta ja Rosesta, sivumäärä 259. suomentanut Kristiina Rikman, Tammi Nobel 2013,  alkuteos vuodelta 1977  Who Do You Think You Are? myös nimellä The Beggar Maid. Novelleista koostuva kertomus, joka voisi olla myös romaani, niin hyvin juoni ja teema jatkuvat.

Kerjäläistyttö on tarinoita sekatavarakauppiaan tytär Rosesta, jonka äiti on kuollut ja isäkin kuolee ja jota pääosin kasvattaa äitipuoli Flo. Rose itsenäistyy ja aloittaa opinnot yliopistossa, jossa tapaa tavarataloketjun omistajan pojan Patrick Blatchfordin.

Takakansitekstin Kerjäläistytöstä ja juonipaljastuksista
Takakansiteksti avaa kirjan juonta ja ytimen ydintä. Muutamalla lauseella kerrotaan päähenkilö Rosen kohtalosta ja taustasta sekä avioliitosta Patrickin kanssa.  Selviää, että Rose, joka on äitipuoli Flon kasvattama sekatavarakaupan tyttö, on sielultaan kerjäläinen. Tämä taas viittaa vanhaan tarinaan, jota myös Dorothy L Sayers on käyttänyt Myrkkyä teoksessaan, jossa Harriet Vane pohtii  tarinaa suhteessaan rikkaaseen lordi Peter Wimseyhyn. Myös William Shakespearen Romeossa ja Juliassa viitataan samaan tarinaan.
Mercutio:
Nuort' Amor herraa, mi niin sieväst' ampui.
Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. — [4]
Ei kuule hän, ei järky hän, ei liiku hän!


Kääntäjä Paavo Cajander kertoo selityksessään  viittauksen alkuperän
[4]Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. Sh. viittaa tässä, niinkuin usein muuallakin, erääseen vanhaan englantilaiseen ballaadiin, nimeltä "Kuningas Cophetua ja kerjäläistyttö"
(Lainaukset Gutenbergistä Paavo Cajanderin 1881 suomennoksesta).

Alice Munron kirjassa Patrick toteaa sivulla 96 Roselle kirjastossa, jossa Patrick lukee ja Rose on töissä: "Minä olen iloinen siitä, että olet köyhä. Sinä olet suloinen. Kuin kerjäläistyttö." Patrick viittaa Edward Burne-Jonesin maalaukseen "The King and the Beggar-maid", joka siis perustuu vanhaan tarinaan kuningas Cophetuasta ja hänen rakkaudestaan kerjäläistyttöön. Alkuperäisessä tarinassa solmittu avioliitto oli luultavasti onnistunut.  Vanhoissa tarinoissa on useita ulottuvuuksia ja uudelleen tulkintoja. Avioliitto kuninkaan ja kerjäläistytön kesken voi olla onnellinen, mutta useimmin viittaus on juuri päinvastainen eli "These King Cophetua marriages seldom work out!". Takakansiteksti kertoo, kumpi tämä tuleva avioliitto on. Kirjassa tulee ilmi, että köyhyys ei ole oikeasti hauskaa vaan kiusallista. Patrickin perhe on rikas, he omistavat tavarataloja Brittiläisessä Kolumbiassa ja rikkaat joko tietoisesti tai tiedostamatta halveksivat köyhiä, asenne imetään äidinmaidossa tai sen korvikkeessa. Köyhä voi olla ja usein on sisimmältään köyhä, vaikka rahaa naisikin tai saisikin.
*****
Munron Kerjäläistyttö on enemmän kuin pelkkä yksi vertaus tai viittaus tarinaan, se on syvä ihmissuhdekudelma ja kuvaus oikeasta elämästä. Kanadalaisen alkuteoksen nimikin kertoo vain toisen ulottuvuuden Who Do You Think You Are? Kuka sinä oikein luulet olevasi? Kysymys on vallitseva nöyryytysmenetelmä myös Suomessa. Hanrattyn lukiossa oppilas ei saanut luulla olevansa mitään. Myöskään kotona ei saa ylpistellä, silloin tulee ruhtinaallinen selkäsauna. Alkuperäisessä tarinassa Rosen lapsuuden kuvaus on aidon karheaa, jopa rumaa ja rujoa. Kaikki kuona sataa silmille ja vyörytetään korvien kuultavaksi. Kirjan kuvaus on spiraalimaista ja monessa kohtaa Munro kirjoittaa häpeän esille ja samalla tulee esiin eri henkilöiden taustaa perheväkivaltaa, rutsaa, viiltelyä, pettämistä tai sen yritystä. Tämä on elämää. Teos paljastaa myös sosiaalisten suhteiden kitkan ja tekopyhyyden. Rosella on kitkaiset välit velipuolensa Brianin ja tämän siipan Phoeben kanssa. Brianin äiti Flo ei tule toimeen poikansa kanssa ja Flo halveksii Rosen näyttelijättaren uraa. Brian halveksii kaikkia taiteilijoita ja humanisteja. Rosen mies Patrick osaa myös väkivallan kielen. Hänen suhteensa vanhempiinsa on täynnä skismaa. Patrick vaahtoaa politiikkaa kutsuilla, jotka ovat teennäisiä marionettien pakkoliikehdintää.

Kerjäläistyttö on siis rankkoja tarinoita ja rujoja asioita.  Kirjan aika kuluu eteenpäin ja lopussa eletään jo televisio-aikakautta. Välillä palataan alkuun ja tarinat kietoutuvat uusiin sanaharsoihin. Hanratty on varsinainen takapajula, missä on polion sairastanut tyttö, jota isä kaltoinkohtelee. On aivovammainen tyttö, jota veli ja koko kylä käyttävät hyväksi ja jonka sterilointia pohditaan, mutta kohde kuoleekin keuhkokuumeseen. Rose pääsee oppikouluun ja kätkee köyhälistötaustansa, mutta paremmissakin piireissä on herkkutyrkkyä, samanlaisia, joita oppikoulun pojat käyttävät hyväksi pusikoissa Hanrattyssa. Yliopistossakaan Rose ei pääse pakoon Hanrattya, joka on hänessä sisällä.

Myös aikuisuuden, äitiyden ja omien vanhojen sukulaisten kuvaus on aitoa, mutta karheaa, mutta ei karmeaa, elämä on kuitenkin karheudessaankin kaunista. Kirja on loistava, eikä sitä voi selittää, jokainen löytää tekstistä ja sen sisältä aivan uusia piilomaailmoja, missä häpeää yritetään piilottaa ja epävarmuutta peittää. Kaikki kuitenkin lopulta on turhaa, parasta olisi kohdata itsensä ja myöntää avuttomuutensa oman itsensä ja yhteisön edessä ja olla välittämättä vaillinaisuudestaan. Yhteisö on hyvin raadollinen, mutta erityisen huonomuistinen.

Äitipuoli Flo moralisoi ja paheksuu Rosea, kun keski-ikäinen Rose teatterinäytöksessä paljastaa toisen rintansa. Ottaen huomioon pikkukaupungin kummajaisten itsensäpaljastelut, hinkkaamiset ja hyväksikäytöt, taiteen nimissä näkyvissä oleva rinta on sen rinnalla varsin pieni ja harmiton asia. Munro puhuu hunajankerääjästä samassa merkityksessä kuin nobelisti Grass teoksessa Kissa ja Hiiri. Tytöt katsovat hanrattylaisten ulkovessassa asiointeja ja paljaita takapuolia ja hunajankerääjä lapioi suoraan sanottuna paskaa. Tässäkään viitekehyksessä en ymmärrä Flon reaktiota taiteen nimissä tehdystä paljastuksesta. Jos L.M Montgomery on kertonut pullantuoksuisesta kotimaastaan, Kanadan maassa on Munron mukaan hunajaa.

*****
Kanadalainen naiskirjailija Alice Munro (s. 1931) sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2013. Perusteluissa todetaan "master of the contemporary short story" eli lyhyen aikalaistarinan mestari, sanaa contemporarya en osaa suoraan kääntää, mutta jokainen ymmärtäköön sen tavallaan. Alice Munro vakuutti minut jo tällä yhdellä kirjalla. Vaikka tämä on sarjassamme "Nobel 2013"-kirja eli koitetaan suurelle yleisölle myydä palkinnon vuoksi laatukirja kirjahyllyyn. Minusta tämä pitäisi ostaa vain luettavaksi.

Luettu sitä onkin blogeissa ahkerasti:
Margit on blogannut 2011 kirjasta Tarukirjassaan näin

Myöhemmin
Luettua elämää blogin Elina on blogannut näin
Suketus näin
Mai Laakso Kirjasähkökäyrässä näin
Katri blogissaan La petite Lectrice näin
Kaisa Reetta toukokuussa, kun bloggaukseni kirjoitin näin.
*****
Teoksessa muuten Rose hankkii kahdesti rahaa luovuttamalla rahapulassaan verta.

Jos verenluovutuksesta maksetaan rahaa, se johtaa helposti ongelmiin veren laadussa. Suomen systeemi on parempi, toiminta on vapaaehtoista. Suomi on hyvä maa tässä ja monessa muussa suhteessa. Suomalaiset ovat hoitaneet hyvin isänmaatamme.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Agatha Christie: Ikiyö


Agatha Christie: Ikiyö, Suuri Suomalainen kirjakerho 1981, alkuteos Endless night 1967,   suomentanut Anna-Liisa Laine, sivumäärä 250 sisältää Dame Agathan esittelyn.

Ikiyön minäkertoja on sekalaisia töitä tehnyt Michael "Mike" Rogers, joka tapaa tulevan vaimonsa Ellien Mustalaismäellä. Tapaamiseen liittyy pahoja enteitä. Ennustajaeukko Lee ennustaa molemmille murhenäytelmää, paikkaa pitäisi välttää.

Ellie on todellisuudessa rikas 20-vuotias perijätär Fenella "Ellie" Guteman, jolla on tehokas ruotsalais-saksalainen seuraneiti Greta Andersen, joka hoitaa neidin asioita. Lisäksi mittavaa omaisuutta hoitavat monet lakimiehet, kuten herra Lippincott. Kun Fenella tulee täysikäiseksi, hän avioituu Miken kanssa ja he rakennuttavat talon Mustalaismäelle. Arkkitehtinä on Miken ystävä arkkitehti Santonix. Talo on hieno. Rudolf Santonix on nero, mutta hän sairastaa parantumatonta veritautia ja on kuolemassa.

Ikiyössä on erityinen synkän kaihoisan painostava tunnelma. Eräs kirjan avaintapahtuma on kirjan keskivaiheilla luvussa 14 sivulla 146 (tämän painoksen mukaan) laulettu William Blaken (1757 - 1827) Endless night -runon kohta:
Every night and every morn
Some to misery are born,
Every morn and every night
Some are born to sweet delight

Some are born to sweet delight
Some are born to endless night

Yö ja aamun jokainen
jollekin tuo kurjuuden

joka aamu, joka yö
jonkun sydän riemuin lyö

jonkun sydän riemuin lyö
jonkun osa ikiyö

Murhatalkoot alkavat varsin myöhään, mutta murhaaja tai murhaajat ovat lopulta mielipuolia. Tapahtuu kolme murhaa ja yksi tappo (eräs hahmo kuolee "vahingossa"), lisäksi kuvataan vielä kaksi murhaa.

Luin tämän nuorena ja muistan sen olleen vaikuttava kokemus. Vaikka nyt muistin miksi murhattiin ja kuka murhat suoritti, kirjan loppu vaikutti edelleen varsin voimakkaasti.

*****
Varo mahdollisia juonipaljastuksia!

Älä siis lue tätä jos et ole lukenut kirjaa.

Agatha Christien kirjoissa on eräitä vakiomurhasuunnitelmia

Tämä ratkaisu on murhaajien ja motiivien osalta aivan samanlainen kuin teoksessa Kuolema Niilillä myös teoksessa Varjossa auringon alla on kysymys liittolaismurhasta. Kertojan osalta tämä on vahvasti sukua teokselle Roger Ackroydin murha.
Tässä on samanlaista pahaenteisyyttä kuin teoksessa Totuus Hallavan hevosen majatalosta. Enteet ovat tehtyjä. Tässä on myös luotu savuverho kuten teoksessa Syyttävä sormi.

Kirja on vaikuttava ja hyvin painostava.

Kirjassa on erityisesti kaksi pahaa kohtaa.

Fenella, joka murhataan ja huijataan avioliittoon, on täydellisen viaton ja hyvä ihminen. Hän aistii pahan ympärillään, mutta vastaa pahaan hyvällä. Tämä on erittäin painostavaa. Kaikki järjestetyt enteet, kiven heitot ja muut, ne ovat erityisen väärin, väärin hyvyyttä kohtaan.

Murhaaja eli Mike Rogers kertoo lopussa  kahdesta aiemmasta murhasta. Toisessa hän työntää jäihin pudonnutta koulutoveriaan jäiseen veteen ottaessaan kallista kelloa ranteesta. Toisessa hän murhaa armeijakaverinsa peli-illan jälkeisen puukotuksen yhteydessä ottaessaan hänen voittamat setelit. Pahuuden kuvaus on miltei liian hyvin onnistunut. Rogers toteaa lakonisesti murhat ja äidin epäilykset, mutta ei kadu eikä osoita minkäänlaista mielenliikutusta tekojen johdosta.

Armeijatarina on hyvin epäuskottava, sillä Mike on vasta 22-vuotias, ja toiminut elämässään monissa hanttiammateissa. Kuinka hän olisi ehtinyt olla armeijassa? Tai pystynyt mukautumaan sen kuriin? Ehkä hän saikin lipun maitojunaan. Autonkuljettajana Mike on kuskaillut rikkaita pitkin Eurooppaan, tätä kautta hän tuntee myös Santonixin, joka on hyvä ihminen, mutta kuolemassa verisairauteen. Sekä hän että Fenella näkevät Gretan ja Miken pahuuden, mutta ovat voimattomia kun kaikki kauneus tapetaan. Murhan motiivi on hyvin poikkeava, vaikka se on raha, Rogers puhuu Gretasta "seksin henkilöitymänä". Vaikka Mike on murhaaja, Greta on Fenellan murhasuunnitelman takana ja yhtä syyllinen siihen sen tekotavan vuoksi.

Murhaaja on täydellisen sekaisin lopussa, muuten hänessä on samanlaista välinpitämättömyyttä ja yksinkertaisuutta kuin Camusin Sivullisen Meursaultissa. Myös Mike Rogersin äidistä puhutaan, ja lopussa hän on joko vankilassa tai mielisairaalassa, missä kirjoittaa tarinaansa, harhaista ja pahaa tarinaansa.

Omituista minusta on myös asianajaja Lippincottin käytös. Hän oli saanut lehtileikkeen missä Hampurissa oli lehtikuvassa Greta ja Mike, mutta hän ei paljastanut korttejaan.

*****
Agatha Christie (1890 -1976) on kirjoittanut paljon dekkareita, tässäkin teoksessa oli 68 suomennetun dekkarin nimet sekä kuuden nimellä Mary Westmacott kirjoittamaa teosta. Painovuoden jälkeen on suomennettu lisää teoksia. Jossain vaiheessa alkavat ideat kiertää kehää, mutta vaikka tässä on käytetty vakioreseptejä, on Ikiyö tunnelmaltaan todella painostava ja minusta erinomainen pahuuden ja mielenvikaisuuden kuvaus ehkä liiankin hyvä.

Nobel-kirjailijatar Nadine Gordimer on kirjoittanut  Jonkun sydän riemuin lyö -novellin, jossa hän on käyttänyt yllä olevaa William Blaken runoa.
*****
IKIYÖ tuli Ylen TV1:lta sunnuntaina 4.1.2015 klo 18:45. Tarinaa on muutettu siten, että tämä on neiti Marple -tarina. Marplea esittää Julia McKenzie. Alkuperäinen tarinan aihio on julkaistu tosin nimellä Talonmiehen tapaus, siinä on neiti Marple, henkilöt ovat tosin eri nimisiä ja tarina on varsin lyhyt.

TV-elokuvassa Mike menee naimisiin Fenellan kanssa, arkkitehti on Miken ystävä. Hukkumistapaus näytetään aluksi. Hukkunut Pete on Robbien veli, jota ei ole kirjassa vaan on Santonix. Robbie tajuaa lopussa kellosta, kuka on syyllinen. Tarina on siirretty vuoteen 1956. Neiti Marple tajuaa vasta Claudian onnettomuudesta syyllisen. Filmin loppu on myös erilainen. Kirjan lopussa Mike paljastaa totuuden hukkumisesta, ja kertoo tarinan armeija-ajastaan. Äiti oli arvannut kellosta Miken tekoset, tässä äiti ja kello eivät tulleet ilmi, äiti vaikutti kyyniseltä, Mike vieraili äitinsä tykönä ennen avioliittoa. Greta oli Fenellan ystävä tai esiliina filmissä, mutta ei mitenkään kaunis ei minusta kauniimpi kuin Ellie. Karmiva tarina.


Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Isaac Asimov: Säätiö ja Maa


Isaac Asimov: Säätiö ja Maa, WSOY 1991, alkuteos Foundation and Earth, 1986, suomentanut Pekka Markkula, sivumäärä 490.

Säätiö kirjallisena ideana syntyi vuonna 1941. Isaac Asimov (1920 - 1992) ja Astounding-lehden päätoimittaja John Campbellin ideoivat psykohistoria-tiedettä, joka on kirjasarjan perusideoita. Psykohistoriassa voidaan ennustaa ihmisjoukkojen käyttäytymistä, yhteiskuntien nousua ja rappiota. Tavallaan psykohistoria on mallinnettu tilastollinen moniuloitteinen yhtälöryhmä, joka ennustaa tietyllä todennäköisyydellä tapahtumat, mallissa ihmisiä käsitellään joukkoina.

Asimov kirjoitti Säätiö -tarinaa Astouding-lehteen, ensimmäinen osa ilmestyi toukokuussa 1942. Alkuperäinen Säätiö-trilogia julkaistiin kirjoina vuosina 1951, 1952 ja 1953. Asimov suostui jatkamaan sarjaa kustantajan ja lukijoiden vaatimuksesta 1980-luvulla. Säätiö veitsenterällä ilmestyi vuonna 1982 ja Säätiö ja Maa -teos siis 1986. Tämän jälkeen Asimov kirjoitti vielä Säätiö-trilogian alkuun pari teosta. Näin sekä Säätiö-sarja että Robotit-sarja yhdistyvät.

Säätiö ja Maa päättää siis ajallisesti Säätiö-sarjan. Se on yleisön pyynnöstä kirjoitettu kirja. Juoni on jännittävä ja monipolvinen. Golan Trevize, joka teki edellisessä osassa valinnan GAIA:n ja Galaksian puolesta haluaa vahvistusta valinnalleen. Golan Trevize on kotoisin Terminukselta, hän on (ensimmäisen) Säätiön kansalainen ja valtuutettu. Trevizen valinta edellisen osan pattitilanteessa hylkäsi Hari Seldonin psykohistoriaan perustuvan suunnitelman ja samalla molemmat säätiöt, myös toisen, jonka pääpaikka on Trantorissa, entisellä Imperiumin keskusplaneetalla. Säätiön alkuideana oli se, että psykohistoria ennusti mahtavan imperiumin romahduksen ja kaaoksen vuosituhannet (30 000). Perustamalla kaksi säätiötä "Linnunradan molempiin päihin" kaaosaika pienenee ennustuksen mukaan noin tuhanneksi vuodeksi. Ensimmäinen Säätiö perustuu teknologiseen ylivaltaan, Toinen Säätiö taas henkiseen. Toisen Säätiön jäsenet käsittelevät psykohistorian kaavoja käytännössä ja "tökkivät" asioita oikeaan suuntaan muovaamalla ajatuksia hienovaraisesti. Heillä on myös kyky pyyhkiä muistoja ja muistia. Poikkeusyksilö Muulin takia Ensimmäinen Säätiö sai vihiä piilossa olevasta Toisesta Säätiöstä. Ensimmäinen Säätiö hyökkäsi Toisen kimppuun ja uskoi tuhonneensa sen, luulo oli väärä. Todellisuudessa Toinen Säätiö jäi pesäpaikkaansa tuhoutuneeseen Trantoriin. Koska Seldonin suunnitelmaan oli tullut useita poikkeamia, herätti ihmetystä Seldonin aikaholvin ennustusten täydellinen onnistuminen Muulin aiheuttamasta isosta poikkeamasta huolimatta. Onnistumisen takana oli planeetta Gaia, ei henkiin jäänyt Toinen säätiö. Gaian idea on siinä, että se on superorganismi, jossa kaikki elolliset ja elottomat olennot ovat "symbioosissa". Se on voimakas tekijä, mutta on sidottu "robotiikan pääsääntöihin", jonka vuoksi tarvittiin Golan Trevizeä tekemään päätös Linnunradan tulevaisuudesta. Golan Trevize haluaa siis vahvistusta päätökselleen, mutta sekä Golan Trevize että terminuslainen historioitsija Janov Pelorat haluavat löytää myyttisen (myyttien) Maan, ihmisen alkukodon, josta Linnunrata on asutettu. Bliss gaialainen nainen ja siis osa GAIA:a lähtee Peloratin ja Golan Trevizen kumppanina mukaan. Matka on täynnä seikkailuja ja vastoinkäymisiä, painovoima-alus Kaukotähti-avaruusalus hyppii hyperavaruudessa eri maailmoihin päämääränä myyttien Maa. Ympyrä sulkeutuu, sillä tätä ihmisen alkukotoa pohditaan jo alkuperäisessä Säätiö-kirjassa. Samassa kirjassa Hober Mallow'n kaupparuhtinaan ja Terminuksen pormestarin aluksen nimi oli juuri Kaukotähti.

Toinen tärkeä osa Säätiö ja Maa -kirjassa on vastausten saaminen tai vastausten antaminen Säätiö-ja Robotit -sarjojen lukijoille. Miten Linnunrata on asutettu, mitä on tapahtunut Maalle, mitä Maassa lopulta on? Mitä avaruuslaisten maailmoille esimerkiksi Auroralle ja Solarialle on tapahtunut?

Mikä osuus on auroralaisella ihmisenkaltaisella robootilla R.Daneel Olivawilla?
Teräsluolat on ensimmäinen teos, missä esiintyy R Daneel Olivaw, jonka  Sarton -niminen auroralainen ihminen suunnitteli omaksi kuvakseen. Elijah Baley on Teräsluolien etsivä, joka menee tutkimaan murhaa myös Solariaan kirjassa Alaston Aurinko, Yhdessä Daneelin kanssa he pääsevät ehjin nahoin pois Solariasta. Tässä ilmenee, että Solariassa jatkettiin valittua eristäytymistä ja robotteihin perustuvaa taloutta. Solarialaisia on nykyisellään arviolta 1200 ja he ovat hermafrodiitteja ja heillä on transduktiokykyjä. Eli ei ole erikseen miehiä tai naisia. Solarialainen päättää itse, koska lisääntyy ja hän pystyy muokkaamaan geenejään. Ulkopuoliset he tappavat. He määrittelevät vapauden siten, että jokainen voi omalla alueellaan tehdä, mitä huvittaa, mutta kaikki tulijat pitää tappaa. Kolmikko laskeutuu planeetalle. Alueen herra Sarton Bander tekee poikkeuksen, hän ei tapa tulijoita heti, vaan haluaa kerskailla erinomaisuudellaan. Solarialainen ohjaa tilaansa ja robottejaan tranduktio-nystyröillään, kaikki energia saadaan planeetan lämpötilaeroista. Lämpötilaerosta saatavalla energialla toimi myös Trantorin hissit aluperäisessä Säätiö-kirjassa. Sarton kerskailee aikansa, jonka jälkeen yrittää surmata tulijat. Kolmikko pääsee ehjin nahoin planeetalta, mutta Sarton oli pakko tappaa. He ottavat mukaan tämän jälkeläisen Fallomin. Solarialaisen etunimi Sarton on sama kuin R. Daneel Olivawin suunnittelijan, se on tuskin sattuma. Varsinkin kun Sartonin jälkeläinen Fallom jää Maan Kuuhun, hänellä on tehtävä, sillä Daneelin positronisten aivojen kestokyky on äärirajoilla. Fallom viihtyy kuussa. Hän ei kaipaa Solariasta vanhempaansa, jota tuskin on tavannutkaan, vaan hän kaipaa kasvattajaansa robotti Jembyä. Tässä on jotain pelottavaa, koska tällainen kehitys on nyky-Maassakin tulevaisuudessa mahdollinen. Maa on asumaton, koska sen radioaktiivisuus nousi paljon (selvitetty muissa kirjoissa) ja kaikkien ihmisten oli lopulta jätettävä Maa, viimeiset pakenivat Uuteen Maahan, joka oli siis vihamielinen planeetta.

Vielä tämän kirjan jälkeen jälkeen on kirjoitettu teokset Säätiön alkusoitto ja Kohti Säätiötä Säätiö-sarjan alkuun. Teoksissa ilmenee, että psykohistoria ei olisi ollutkaan Hari Seldonin keksimää vaan pitkälti R.Daneel Olivawin. Minusta kummallinen ratkaisu Isaac Asimovilta. Koko universumia pyörittää robotti, joka on myös Imperiumin johtotehtävissäkin.

Säätiö ja Maa -kirjassa avaruuden planeetat ovat vihamielisiä, tämän ymmärtää, sillä Imperiumin ja Trantorin kukistumisen jälkeen vallitsee anarkia. Jokainen planeetta on joko ekosystemiltään sekaisin tai yhteiskuntarakenteiltaan sairas. Käynti Auroralla on päättyä huonosti. Avaruuslaiset ovat kuolleet ja planeetta on villien koirien vallassa. Melpomeniassa avaruuslaisten planeetalla kasvaa sammalta, joka tukahduttaa avaruuspukujen ilmajohtimet. Alfa Kentaurilla sijaitseva Uusi Maa ei tee poikkeusta, vähälukuisat asukkaat näyttelevät vieraanvaraisia, mutta tappavat kaikki planeetalle saapuvat. Retkikunnan nelikon pelastaa paikallinen nainen Hiriko, hän tuntee sääliä ja empatiaa lähinnä Fallomin herkkyyden vuoksi. Hiriko on tartuttanut Trevizeen seksissä tappavan viruksen, ja se odottaa aktivointia, mitä ei ehdi tapahtua. Trevize pohtii aktivoituuko virus koskaan. Tämä on myös merkittävä yksittäinen teema, koska nettitietojen mukaan Asimov olisi saanut sydänleikkauksen aikana saastunutta verta, eräät lähteet mainitsevat vuodeksi 1983, ennen kirjan kirjoitusajankohtaa. Tämä tieto tekee ymmärrettäväksi, miksi sarjat päätettiin kirjoittaa loppuun, oli päätös tietoinen tai alitajuinen

Vanheneminen on yksi kirjan piiloteemoista. Janov Pelorat on vanha, mutta todellinen vanhus on R. Daneel Olivaw, jonka täytyy keksiä keino pysyä hengissä vielä tovi, että hänen uusin projektinsa saadaan päätökseen. Vanhuus tulee myös ilmi Daneelin omien "tekeleiden" psykohistorian ja evakuointitoimien kriittisenä tarkasteluna. Kaikki ei mennyt niin kuin suunniteltiin. Daneel haluaa saada yhden tekeleensä Gaian ja Galaksian valmiiksi, mikä voi olla monen aikaa vastaan taistelevan toiveena. Janov Pelorat on myös vanha, hänellä on suhde nuorempaan kaunottareen Blissiin. Bliss näkee Peloratin uhrautuvaisuuden ja epäitsekkyyden ei niinkään fyysistä ikää. Golan Trevize ei ole empaattinen eikä sympaattinenkaan, mutta omaa kyvyn tehdä ratkaisuja, kuten alkuperäisen Säätiö kirjan legendaariset Terminus Cityn pormestarit Salvor Hardin ja Hober Mallow, jotka olivat tosin vielä kylmähermoisempia omissa Hari Seldonin -kriiseissäan.

Säätiö ja Maa on Asimov- ja Säätiö-fanien kirja, se on varsin jännittävä juonivetoinen seikkailu. Se myös sitoo pakettiin Säätiön saagan. Ensimmäisellä lukukerralla muistan syvän pettymyksen loppuratkaisun vuoksi, Hari Seldonin suunnitelma romuttui.  Toisella lukukerralla ymmärtää, että tulevaisuuden yhteiskunta ei voi perustua Toisen Säätiön mentaaliseen hallintaan, eikä Ensimmäisen Säätiön puhtaasti teknokraattiseen johtamiseen, pitää olla joku parempi keino, varsinkin kun Linnunradalla soditaan varsin paljon.

Säätiö ja Maa -kirjassa etenkin Solarian kuvaus on loistavaa, mihin rodunjalostus, eristäytyminen ja robottitalous lopulta johtavat.

Lisäksi vanheneminen on yksi tärkeä teema, joka tavallaan voi olla vain tallentunut kirjaan "sattumalta" alitajuisesti. Kohti Säätiötä on minusta myös hyvin apea kirja, aika on loppumassa kesken. Teos on julkaistu vuonna 1992, Asimovin kuolinvuotena se antaa kuitenkin vastauksia vielä lisää ja esittelee Hari Seldonia ja varsinkin Toisen Säätiön syntyä.

Myönnän, että tämä bloggaus varsinkin sarjaa lukemattomalle näyttäytyy huonona ja sekavana, olen kuitenkin kasvanut Säätiö-sarjan kanssa ja lukenut teoksia varsin monta kertaa. Uusintalukukerroilla kirjoitan hajanaisia ajatuksia sarjan tiimoilta. Tämän bloggauksen jälkeen luin
Säätiön etkoista eli kirjoista Säätiön alkusoitto ja Kohti Säätiötä  TÄÄLLÄ
koko Säätiö-trilogiasta (Säätiö, Säätiö ja Imperiumi sekä Toinen säätiöTÄÄLLÄ.