lauantai 28. helmikuuta 2015

Agatha Christie: Mabellen kahdet kasvot


Agatha Christie: Mabellen kahdet kasvot, One, Two, Buckle My Shoe, 1940, suomentanut Eero Ahmavaara, wsoy 1994, sivumäärä 227.

Ensimmäisessä luvussa Hercule Poirot menee puolivuositarkastukseen hammaslääkärilleen herra Morleylle. Morley porailee Poirotia pariin hampaaseen. Hammaslääkärin  apulainen Gladys Nevill on saanut yllättäen sähkeen ja mennyt sairaan sukulaisen tueksi. Potilaita riittää ruuhkaksi asti, nuori amerikkalainen osoittautuu herra Raikesiksi, lisäksi potilastilaan tulevat englantilainen rahamies Alistar Blunt, eversti Arrowbumby, Poirot ja neiti Mabelle Sainsbury Seale ja kreikkalainen herra Amberiotis.

Sitten tarkastaja Japp ottaa yhteyttä Poirotiin, hammaslääkäri Morley on löytynyt revolverin luoti päässään vastaanotoltaan. Poirot päättelee, että kyse ei ole itsemurhasta, ja niin murhatutkimukset alkavat.

Tarinan luvut on rakennettu lasten lorun mukaan. Ensimmäisen luvun nimi on yksi, kaksi, kuka kengänsoljen raksi. Poirot havaitsee "ihkauudet kiiltonahkakengät, jossa oli suuri ja kiiltävä solki." Tällä yksityiskohdalla on merkitystä, kun lopulta on tiliteon aika. Sitä ennen ilmenee, että hotellissa asunut salaperäinen kreikkalainen Amberiotis on kuollut, hän on saanut hammaslääkärissä puudutetta liiaksi.

Hercule Poirot ja Japp luotaavat hammaslääkärin lähipiiriin ja asiakaskuntaan huomiota.  Alistar Blunt on Englannin vaikutusvaltaisimpia rahamiehiä. Hän on nainut rahaa, eli parikymmentä vuotta vanhemman eronneen naisen, jonka rahakkaat sukugeenit ovat yhdistäneet Rothersteinin ja Arnholtin miljoonat. Bluntin vaimo on jo kuollut. Bluntin luona asuvat Julia Olivera, vaimon sisar sekä hänen Jane tyttärensä, jolla on siteitä herra Raikesiin. Vastaanottoapulainen Gladys riiaa kommunisti Frank Carteria, jolla on antipatioita suurpääoman omistajiin kuten myös agitaattori Howard Raikesilla. Morleyn yhtiökumppani on irlantilainen Reilly. Kun juttua pöyhitään on hammaslääkärissä rampannut varsin kirjavaa porukkaa.

Dekkarin nimihenkilö Mabelle Sainsbury Seale on saapunut Kalkuttasta, missä on pitänyt naisten lausuntakoulua. Koko dekkarin juonivyyhti keräytyy Mabellen kahdenlaiseen persoonaan. Aikansa homssuiltuaan Mabelle katoaa. Pian löytyy naisen ruumis, joka kuitenkaan hammaskartan mukaan ei olekaan yllättäen Sainsbury Seale.

Tätä dekkaria ei parane avata yhtään lisää. Tutkintalinjat hajaantuvat itsemurha vai murha, ja oliko murha vakoiluun, kommunistien antipatioihin liittyvä. Lopulta henkilökohtainen kiima on politiikkaa kuumempaa.

En henkilökohtaisesti pitänyt lainkaan  Agatha Christien Mabellen kahdet kasvot  -dekkarista. Motiivi on varsin voimakas kunnia ja kiima tai yli-ihmisjatus ja narsismi, miten asian haluaa tulkita. Ratkaisun yllätyksellisyydestä huolimatta pidin tätä varsin hatarasti perusteltuna paistoksena, vaikea uskoa, että ihminen, joka on asunut Intiassa olisi käynyt vain yhdellä lontoolaisella hammaslääkärillä. 

****
TV-toteutuksessa kuvataan ensin Intian aikoja, ja sitten Hercule Poirot (David Suchet) kärsii hammaslääkärissä. Muuten poraudutaan hammaslääkärin surmaan samalla tekniikalla kuin kirjassa. TV-toteutus on minusta hyvä.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

John Dickson Carr: Kuiskaava kuolema



John Dickson Carr: Kuiskaava kuolema, He Who Whispers 1946, SaPo 24 wsoy 1957, suomentanut Arto Tuovinen, sivumäärä 317.

Kuiskaava kuolema -dekkari on erittäin haastava rakenteeltaan. Tarina alkaa toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 Lontoossa. Murhakerhon on tarkoitus kokoontua pitkän tauon jälkeen. Paikalle menee Miles Hammond, joka on perinyt enonsa rahat ja kirjaston yhdessä sisarensa Marionin kanssa. Marion on kihloissa Steve Curtisin kanssa

Paikalla Murhakerhon istunnossa ovat lopulta vain Frederik hovimestari, Barbara Morelli, nainen, joka ei liity kerhoon sekä vieraileva professori Rigaud, jonka on tarkoitus selvittää mystistä murhaa. Tarina kertoo brittineidon Fay Setonin tulosta ranskalaispaikkakunnalle nahkayrittäjän Howard Brooken yksityissihteeriksi. Perheen lahjakas poika Harry ihastuu Fayhyn ja kihlaa tämän. Isä vihastuu juoruista ja haluaa maksaa Fayn poistumaan paikalta. Viimeinen tapaaminen on sovittu tornin huipulle, josta nahkamies löytyy lävistettynä omalla kävelykeppimiekalla. Murha vaikuttaa yliluonnolliselta, kukaan ei ole ollut paikalla tornissa "murhahetkellä", eikä kukaan ole voinut mennä tai tulla paikalta ettei häntä olisi nähty. Punatukkainen Fay Seton keikistelee uimapuvun kanssa lähistöllä, jossa on myös muita retkeilijöitä

Miles Hammond lähtee Murhakerhosta salaperäisen Barbara Morellin kanssa, mutta jo seuraavana päivänä Fay Seton tulee hakemaan töitä enon kirjaston setvimiseen. Miles palkkaa hehkeän Fayn. Ilmapiiri muuttuu talossa kireäksi. Professori Morelli saapuu paikalle tohtori Gideon Fellin kanssa ja varoittaa, että sekä Miles että Marion ovat kuoleman omia.

Seuraavaksi Marion yritetään murhata suljetussa huoneessa ylimmässä kerroksessa. Tapaukseen liittyy kuiskaavaa ääntä ja hallusinaatioita. Aiemmin on pohdittu vampyyreja, naisten eroottisuutta, alkemiaa ja yliluonnollisuutta.

Teoksen tekee haastavaksi sen limittäinen rakenne. Kaikki henkilöt liittyvät tapahtumiin suoraan tai epäsuorasti. Syyllinen on ihminen, kysymys on inhimillisestä pahuudesta, ei yliluonnollisuudesta. Vampyyreja kirjassa ei ole, eikä murhassa ei ollut kyse vampistakaan, niin silti alapääasialla erään henkilön päälle stigmainen leima.
Lainauksia:
Sivulta 262: "XX:n täytyi olla kanssakäymisissä miesten kanssa… kysymyksessä on muuan fyysillisen sairauden muoto, jota hän on potenut nuoruudestaan saakka. … kuin hänet voitaisiin tuomita sydänvikansa vuoksi, joka oli hänen sairautensa rinnakaisilmiö". Tässä siis asiasta puhutaan ja niputetaan sydänvika "oireyhtymään". Asiaan palataan ja esimerkiksi sivulla 283 todetaan: "XX oli harrastelijaportto!"

John Dickson Carrilla on vankkumaton asema kulta-ajan huippudekkaristina ja monia fanittajia. Tämä bloggari ei liittynyt joukkoon. Teknisenä suorituksenakaan tämä ei minua vakuuttanut, liikaa epäuskottavia yhteensattumia ja minusta aikamoinen pannukakku (olen lapsesta asti inhonnut pannukakkua) kaikkine käänteineen. Syyllisen olisi pitänyt oikeastaan heti paljastua. Tarinaa en yhtään halua avata, halukkaat voivat hankkia kirjan, itse ostin sen antikvariaatista.

*****
John Dickson Carr (1906 - 1977) oli amerikkalainen suljetun huoneen mysteerien dekkaristi, joka kirjoitti myös nimellä Carter Dickson. Dekkareita on valtavasti. Wikipedian listasta katsoin, että John Dickson Carr -nimellä dekkareita on suunnilleen 45, tämä on julkaistu noin puolessa välissä "uraa", hän on kirjoittanut lisäksi teoksen The Life of Sir Arthur Conan Doyle sekä The Exploits of Sherlock Holmes yhdessä Adrian Conan Doylen kanssa. Carter Dickson nimellä on dekkareita 25, novellikokoelmia on 9.

Tässä  on minusta joitain samoja elementtejä kuin Freeman Wills Croftsin dekkarit esimerkiksi Groote-puiston murha, jossa kaikki henkilöt eivät ole, ketä he "esittävät". Minä pidän Croftsin (1879 - 1957) dekkareista.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli



Patrick Modiano: Kadonnut kortteli, Quartier Perdu, 1984, suomentanut Jorma Kapari, wsoy 1987, sivumäärä 171.

Patrick Modianon Kadonnut kortteli alkaa toteamuksella, että "oli omituista kuulla puhuttavan ranskaa". Toteamus on Jarvis-kirjoistaan kuullun Ambrose Guisen, joka on asunut Pariisissa kaksikymmenvuotiaaksi asti, mutta on sen jälkeen muuttanut Englantiin, ja kirjoittaa huonoja kirjoja hyvin, mutta englanniksi, joka on ollut hänen varieteetanssija-äitinsä äidinkieli. Guise katselee fasadeja, ja pohtii niiden kätkevän raunioita, häntä vaivaa vierauden tuntu, vaikka Pariisi on ollut hänen kotikaupunkinsa. Ambrose Guise tapaa kustannussyistä japanilaisen Yoko Tatsuken, joka ylvästelee ranskalaisen ruokakulttuurin tiedoillaan asuttuaan viitisen vuotta Pariisissa. Hän ei osaa aavistaa, että "englantilainen kirjailija" on syntyperäinen ranskalainen. Tapaamisen aikana Ambrose Guise alkaa uudestaan ranskalaistua, puhua ranskaa ja matka menneisyyteen ja siluettiin nimeltä Jean Dekker alkaa. Kirjan juoni on varsin lineaarinen, mutta jättää asioita riittävästi avoimiksi ja selittämättä. Kerronnan tuoksinassa selviää, miksi Jean Dekker on haihtunut Pariisista ja tiivistynyt brittikirjailijaksi Ambrose Guiseksi. Romaanissa on uskomattoman hyvin kuvattu metamorfoosi: porvarillinen englantilainen äveriäs perheenisä muuttuu ranskalaiseksi veltoksi vetelehtijäksi, joka muistelee päihteistä häntäheikkiaikaansa. Romaanin jännite kasvaa äärimmilleen, loppu jää sopivasti ilmaan leijumaan autereena. Kumpaan olomuotoon autere kiteytyy?

Tapahtumat alkavat laukata, kun Jean Dekker ottaa yhteyttä Ghita Whattieriin, joka oli ollut tuomari Daniel de Rockoyn kumppani. Metamorfoosi alkaa. Matkalla menneisyyteen tulee mukaan muita hahmoja. Modianon tapaan avaintapahtuman henkilöt jäävät täysin taustoittamatta ja Dekkerin ja Carpentierin takaa-ajo varjojen perässä on pitkälti kerronnan harhaa, kuten suurin osa tapahtumista. Pariisin käyneille voi miljöön kuvaus toki antaa muistoja, itse en ole käynyt Pariisissa, joten keskityin muihin kerronnan elementteihin,. Draaman ydintapahtumat tulevat henkilöiden suhteista, useimmin lakanoiden välistä, jota lakanaleikkiä ei kuitenkaan kuvata.

Modianolaisia elementtejä kirjassa ovat puheet aaveista, raunioista ja fasadeista, "ehkäpä talojen fasadit kätkivät rauniot". Menneisyyden muistelu kiertää ja lähestyy tarinan ydintä. Lopulta ytimeen poraudutaan ja välittömästi paine katoaa eli tarinan jännite laskee. Tyypillistä ovat ihmisten valokuva-albumien otokset, henkilöiden selittämättömät katoamiset, silhuettimainen toikkarointi, rahasta pelaaminen, orgiat ja sukupuolinen kanssakäyminen, viinan juonti, huumeiden käyttö, ihmisten vieraus ja kaksoiselämä. Paikkoina ovat taas Sveitsin rajalla oleva "talviurheilukeskus", Geneve mainitaan ja Pariisi. Ammattina on mainittu antiikkikauppias. Lisäksi naiset ovat ulkonäöltään komeita, mutta moraaliltaan löysiä. Kerronnan aina tasoja on kaksi 1960-luvun puoliväli ja arviolta 1980-luvun alkupuoli.

Luvut 19 ja 39 sekä kesäkuukaudet
Kirjassa luvut 19 ja 39 toistuvat. Päähenkilö oli 19 vuotta, kun hänen suhdesoppansa alkoi. Vastapuolen Carmenin ikä oli 39, mikä oli päähenkilön ikä tapahtumahetkellä. Carmen puolestaan tutustui 19-vuotiaana Mailloutiin vuonna 1939. Lisäksi Ghita oli ollut rakastunut Mailloutiin 19-vuotiaana.

Henkilöt ovat syntyneet pääosin heinäkuussa, mutta myös kesä- ja   elokuussa. Kirjan tapahtumat ajoittuvat kesä- heinä ja elokuuhun.
Robert Carpentier on syntynyt 7.6 ja Georges Maillout 21.7.
Jean Dekker on syntynyt 25.7, tumma (ja tuhma) nainen oli päivän nuorempi tai vanhempi, "olimme syntyneet päivän välein".
Carmen on syntynyt 4.8, muiden syntymäaikaa ei kerrota.
Kirjailija Patrick Modiano lienee itse syntynyt 30.7.

****
Kirjaan on alkusanat kirjoittanut Jan Blomstedt. Hän korostaa, että unohtaminen ja muistaminen eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia. Hän kuvaa arviointeja kirjasta, monesti todetaan, että kirja on hieno, mutta pinnallinen. Minusta Modianon pinnallisuus tarkoittaa monesti sitä, että henkilöt ovat "paparinukkeja" heidän luonteensa, motiivinsa ja taustansa jäävät hämärän peittoon. Modianon teoksissa on minusta lisäksi dilemma, että niistä ei jää vahvoja muistoja ! Tämän Blomstedtkin toteaa.

Modianolle tyypillistä on minusta seuraava lainaus:
Tuolla kohosi helleautereesta vihreä puinen kioski josta lapsuusaikana ostin makeisia, se oli suljettu, ehkä lopullisesti. s.35
Kaipuu ja kaiho menneeseen, usein jotakin henkilöä tai hänen hahmoaan ajetaan takaa, tässä Robert Carpentier ajaa takaa kuollutta Mailloutia tai autoa, jossa hän kuvittelee tämän olevan. Tätä seuraa yö yön jälkeen. Lopulta koko asialla ja Mailloutilla ei ole itse tragedian kannalta merkitystä, vaan tragedian osapuolet tulevat mukaan kohtaukseen hetkeä ennen, ja jäävät sen jälkeen varjoihin. Monta kertaa puhutaan pyhinvaelluksesta, vaikka lopulta kyse on aivan muusta, lähinnä pakonomaisesta tarpeesta palata tapahtumapaikoille.

Hämärää Modiano pitää imartelevana, vanheneminen ei näy siinä.

Vanhahtavaa ilmaisua ovat minusta puheet reseptiosta ja reseptionistista
Hotellin reseptionisti s. 16 (vastaanottovirkailija)
Concorden reseptiossa s.18 (vastaanotossa, "respassa")
Termit reseptio ja reseptonisti  toistuvat yhä uudestaan ja uudestaan. Samoin puhutaan Eiffelin tornista toistuvasti. Eiffel torni lienee parempi muoto.

Carpentieriä sanotaan Tintiniksi. Tintin minusta viittaa Tinttiin, eli Hergén luomukseen. Ilmeisesti lempinimi tulee vain vaaleista hiuksista. Carpentier on autonkuljettaja, Tintti taas lehtimies ja seikkailija, heidän moraalinsa eivät ole samankaltaisia. Tintti on hyveellinen partiopoika.

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli on loistava romaani identiteetin täydellisestä muuntumisesta ja porvarillisen elämäntavan poisheittämisestä. Ilmaisu on harsomaista ja kirjan mitta on lyhyt, kuitenkin kaikki olennainen tieto välittyy lukijalle.

Ranskalainen Patrick Modiano on syntynyt vuonna 1945 luultavasti, myös syntymävuosia 1947 ja 1942 on ollut kirjojen takakansissa. Modiano  on vuoden 2014 Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaja. Tässä takakannessa viitataan hänen lapsuuteensa. "Varmana voi ehkä pitää, että Modiano on juutalaista syntyperää, hänen äitinsä oli unkarilainen näyttelijätär, että hänen isänsä katosi omille teilleen ...", lukee kirjan sivukannessa. Nämä ovat Modianolle hyvin tyypillisiäkirjojen  teemoja. Kadonneen korttelin Dekkerin äiti oli varieteetanssija, ja isästä ei ollut mainintoja. Juutalaisteema ei juuri tässä kirjassa nouse esille, mutta muissa teoksissa kyllä.

Patrick Modianon 
Kehäbulevardit olen blogannut täällä
Hämärien puotien kujan täällä
Villa Tristen täällä

Ulla on blogannut Kadonneesta korttelista (ja Hämärien puotien kujasta) täällä.
Katja on blogannut täällä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Agatha Christie: Kohtalokas viikonloppu



Agatha Christie: Kohtalokas viikonloppu, WSOY 2006 kuudes painos, alkuteos The Hollow 1948, suomentanut Annikki Setälä, sivumäärä 263.

John Christowille, komealle lääkärille viikonloppu on kohtalokas. Dekkari alkaa  keskeisten henkilöiden perinpohjaisella esittelyllä. Christie rakentaa asetelman siten, että lukija tajuaa, että juuri John tullaan murhaamaan. En paljasta juonta enkä murha-asetelmaa, joka selviää luvuissa 10 ja 11. Mestarisalapoliisi Hercule Poirot tulee kutsuttuna paikalle aterioimaan, mutta murha on juuri tapahtunut.

Tragedia tapahtuu lady Lucy Angkatellin huvilalla.  Lady Angkatellilla on vilkas ajatuksen juoksu, hänestä on paljon viittauksia, että hän pystyisi murhaan, hän on erittäin älykäs. Hänen miehensä Sir Henry Angkatellin "hobbyna" ovat aseet. Herran kaapit ovat täynnä revolvereja ja aseita, joilla ammuskellaan yksin ja yhdessä ennen verityötä maaleihin. Lucyn serkku Midge Hardcastle jää esittelyissä hieman taka-alalle, mutta hän on ihastunut Edward Angkatelliin, joka on "rikas kirjatoukka", joka kerää kirjojen ensipainoksia. Midge Hardcastle on köyhä ja hänen vanhempansa ovat kuolleet. Midgelle avioliitto sopisi Edwardin kanssa . Edward on rakastunut perheen sukulaiseen kuvanveistäjä Henrietta Savernakaan, joka on puolestaan hullaantunut John Christowiin. John Christow on taas naimisissa hissukkamaisen, epävarman Gerdan kanssa, jota mielellään ojentaa ja ripittää. Parilla on kaksi lasta, joista poika on pikku kemisti, joka kysyy äidiltään lupa tehdä nitroglyseriiniä. Gerda vastaa: "niinkö, sehän on hauskaa". John Christow motiivi naida yksinkertainen ja  hiirimäinen Gerda, on Hollywood-näyttelijätär Veronica Gray. John pakeni Veronicaa ja omaa itseään intohimoisesta suhteesta viisitoista vuotta sitten. Lisäksi viikonloppua viettää David Angkatel, joka  on isäntäpariskunnan yläluokkainen poika ja ylimielinen opiskelija Oxfordista, vaikka kukin vuorollaan puhuu Etonista tai Cambridgestä.

Vieraat lähtevät Hollow'iin valmiiksi ennakkoluuloisina. Kolmioasetelmia on useita. Mutta kun vamppi-Veronica piipahtaa paikalle lainamaan tulitikkuja, ja John Christow lähtee saatille, alkavat jännitteiset kulissit repeillä.

Murha tapahtuu revolverilla, eikä poliisi saa selville syyllistä. Useampi läsnäolija sen sijaan tietää syyllisen ja he tahallaan sekoittavat tilannetta, kuten myös sekoittivat ennen murhaa käydyn bridgemittelön. Poirot luonnollisesti tietää syyllisen ja syyllisenkin osalta tilinteon aika koittaa.

Agatha Christiemäiseen tapaan teoksessa on muutama Shakespeare-viittaus. Tärkeämpiä viittauksia ovat kuitenkin kuvanveistäjän työt, mallit ja mallien kasvot tai kasvottomuus.

Alkuun puhutaan Nausikaasta, mallista, jonka Henrietta Savernake taiteellisista syistä hävittää. Nausikaa ei minusta kovinkaan voimakkaasti liity motiiviin, sillä Odysseus ei kuollut eikä Nausikaakaan. John Christow työskentelee löytääkseen parannuskeinon Ridgewayn tautiin. Tauti lienee täysin Christien itsensä keksimä.

Minusta Kohtalokas viikonloppu on hyvin erilainen Christien dekkari. Perinpohjainen alustus on loistava, dekkarihenkilöt ovat varsin eläviä. Murhan tapahduttua on varsin tasapainoinen tunnelma. Juuri kukaan ei ole järkyttynyt leskeä lukuunottamatta.

Koko prosessin ajan on vähemmän vaivaantunut tunnelma kuin itse viikonlopun virallisessa osassa.

Kohtalokas viikonloppu on taattua laatua, Agatha Christien taito muunnella murhamysterioita on uskomattoman laaja.
*****

TV-toteutus alkaa John Christowin ja kuvanveistäjä Henrietta Savernaken tapaamisella. John pettää vaimoaan Gerdaa. Johnilla ja Gerdalla on kaksi lasta.

Hahmot ovat menossa viikonlopun viettoon lady Angkatellin luo Hollowin kartanoon, myös Poirot. Kirjan kaikki hahmot ovat mukana, sillä Midge asuu kartanossa ja Edward haluaa naimisiin Henrietan kanssa. Myös bridgekohtaus on mukana, ja ammuskelu maalitauluihin.
Vamppi Veronica Cray tulee tulitikkuja lainaamaan, ja lainaakin John Christowia.

Kuten kirjassakin John  ammutaan, ja Poirot joutuu selvittämään, kuka on murhaaja. TV-toteutuksessa  ei ole Nausikaa, eikä kasvottomuutta.

Ratkaisu perustuu psykologiaan!

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Patrick Modiano: Villa Triste


Patrick Modiano: Villa Triste, 1975, suomentanut Jorma Kapari, WSOY 1977, sivumäärä 181.

Patrick Modianon Villa Triste on tyypillinen romaani hänen tuotannossaan. Yksinäinen mies katsoo menneisyyden huurua ja muistelee onnea, minkä miltei oli saavuttanut tai paremminkin muistelee menettämäänsä (melkein) onnea. Tapahtumapaikkana on Ranskassa Sveitsin rajalla oleva pikkukaupunki, jossa päähenkilö koki romanssin kaksitoista vuotta sitten kahdeksantoistavuotiaana. Kaihoisan kesän tapahtumat sijoittuvat Algerian sodan aattoon 1960-luvun alkuun. Modiano kuvaa henkilöitä toiminnan kautta. Monesti henkilöt ovat paperinukkien tapaisia, heitä kuvataan eri rooliasut päällä.  Minäkertoja esittäytyy Victor Chmaraksi,  "kreiviksi", joka lienee paossa viranomaisia, koska ei halua lähteä armeijaan eikä Algeriaan. Kaupungissa olijat ovat tyhjäntoimittajia, kuten useimmat Modianon  romaanien "henkilöt". Rahaa päähenkilö saa myymällä kirjaharrastajille väärennettyjä kirjoja, mikä ilmenee ohimennen kuten Modianon kirjoissa usein. Hän tutustuu tohtori Rene Meintheen ja Yvonneen, joka on paikallinen pyrkyri. Päähenkilö asuu Yvonnen kanssa hotellissa Yvonnen ja tämän tanskandogin kanssa. Yvonnella on rahaa runsaasti, mistä sitä tulee, jäi minulle epäselväksi.  Minkälainen heidän suhteensa on, jää myöskin arvailujen varaan.
Rene Meinthe, joka on luultavasti lääkäri, on minusta kirjan mielenkiintoisin henkilö. Kerronnan aikana ilmenee, että hän saa säännöllisesti puhelinsoittoja ja käy tapaamisissa, luultavasti tämä liittyy Algerian sotaan. Meinthestäkin Modiano kertoo varsin suoraan asioita. Jo alkuun hänelle kieltäydytään tarjoilemasta konjakkia, "hinttiyden takia" tätä ilmaisua todella käytetään. Meinthe pukeutuu vaaleanpunaiseen pukuun ja hänellä on ollut suhde upporikkaaseen paroniin. Modiano kertoo asian tyylillä eikä piikittele, kaikki olemme ihmisiä ja Modianolla hahmoina siluetteja. Meinthe on älykäs, joskin hyvin melankolinen hahmo, jonka isä on ollut vastarintaliikkeessä.

Maleksiminen jatkuu ja  Yvonne voittaa Miss Houligant -tittelin, kilpailun motiivi on tutustuttaa järjestäjä kauniisiin naisiin, Yvonnen kylkeen liimautuu kähmivä entinen slalommestari Daniel Hendrickx. Yvonnesta kerrotaan yllättävän paljon. Koko kirjan ydintapahtuma on päähenkilön vierailu Yvonnen sedän luona tavallisessa kodissa. Sedällä on autokorjaamo, eli hän on kirjan henkilöistä ainoa joka tekee rehellistä työtä. Vierailu on varsin hauskasti kuvattu ja antaa paljon tietoa ja vahvistuu käsitys, että Yvonne on onnenonkija. Kerronta huipentuu tähän vierailuun, ja seuraavassa luvussa (XI) palataan nykyhetkeen ja todetaan. "Aika on verhonnut kaikki nämä asiat huuruun .... minä pelkään, että heidän siluettinsa himmenevät" s.143. Modianolla on tyypillisesti ainakin kaksi aikatasoa: nykyhetki, josta muistellaan mennyttä auvoa.  Modianon teoksissa ovat muutkin omat vakioelementtinsä: huurut, casino, "orgiat", tyhjäntoimittajat, kaipuu menneeseen, lapsuuden salaaminen tai unohtaminen tai siihen sisältyvät mysteerit (isäni katosi kummallisella tavalla s.59), sekä paperinukke-ihmisten katoaminen ajan virrassa. Victor Chmaran isä on siis kadonnut ja Modiano vihjaa hänen olevan juutalainen, hyvin hallitseva teema Modianon romaaneissa. Myös tässä kirjassa symbaalin paukahduksesta puhutaan, tässä ei ole juurikaan valokuvia, mikä on monen Modianon tarinan lähtökohta.

Kirjan nimi viittaa Meinthen asuntoon Villa Tristeen, surulliseen huvilaan, "eikä se huvila iloa huokunutkaan", eikä se ollut pehmeän ja kirkkaan surullinen vaan ankea ja pimeä.

Kirjassa mainitaan englantilainen kirjailija Somerset Maugham, jonka teoksen Elämältä se maistui olen lukenut auki täällä. Tavallaan kirja on tälle sukua.

Tässä viitataan myös muihin "eläviin henkilöihin" tai siis Marilyn Monroe'hun, mutta myös hänen kuolemaansa.

Päähenkilö haluaisi Amerikkaan, hän hoitaa jopa Yvonnen koiran viisumia, koirakin on varsin monessa "kohtauksessa" mukana.

Kirjassa on lyöntivirheitä huomattavasti vähemmän kuin tässä kirjoitusvirheitä vilisevässä, falskissa ja teennäisessä harrastelijablogissani:
Casinon toisen kerroksen ikkunat olivat valaistut: baccarasali. Sisällä näkyi siluetteja. Kiersimme rakennuksen jonka fasadissa luki pyörein kirjaimin CASINO ... s.98
Pelin nimi on baccarat, jossa joko kahdella tai kolmella kortilla yritetään saada 9, kuvakorttien arvo on nolla. Lainaus kuvaa osuvasti Modianon tyyliä.

Toisessa virhelainauksessa on luultavasti pimeää:
Hän samutti valon. s. 133.
Oli myös joitain muita kirjoitusvirheitä, mutta paljon vähemmän kuin omassa blogissani.

Ulla on blogannut tästä kirjasta. NÄIN.
Patrick Modianon Kehäbulevardeista olen blogannut NÄIN.
Patrick Modianon Hämärien puotien kuja on bloggaukseksi vääntynyt näin
Patrick Modianon Kadonneen korttelin olen blogannut täällä

*****
Ranskalainen Patrick Modiano (s.1947) oli varsin palkittu kirjailija 1970-luvulla, ja vuonna 2014 hänen työnsä palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla. Wikipedian mukaan hän on syntynyt vuonna 1945, mutta kyseisessä teoksessa (takakannessa) syntymävuodeksi on merkitty 1947, mikä on epäilemättä virheellinen tieto, joskus syntymävuodeksi on mainittu 1942. Modianon kirjat ovat minusta hyviä, eivätkä ole liian pitkiä, niissä on oma tenhonsa, eikä valmiita vastauksia anneta, yllä oleva ei siis ole "juonipaljastusta" vaan  ovat omat tuntemukseni siluettien seikkailuista autereisessa utumaisessa merkitysmosaiikissa.

Uuden painoksen kansi on tällainen.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Lucky Luke kohtaa Daltonin veljekset


Morris eli Maurice de Bevere (1923 - 2001) oli Lucky Luken isä. Ensimmäiset Lucky Luke -tarinat syntyivät 1947. Vuonna 1948 belgialainen Morris kävi USA:ssa katsomassa Villin Lännen miljöitä, tai mitä siitä oli enää jäljellä.

Morriksen sankari Lucky Luke on yksinäinen cowboy, joka ampuu varjoaan nopeammin, takakannessa on kuva. Lucky Luke on samanlainen kuin Tintti, eli varsin nuhteeton, ja jää muiden hahmojen varjoon. Lucky Lukella on huippuälykäs hevonen Jolly Jumper. Älykkyyden toista laitaa edustaa vankilan koira Rantanplan (lienee väännös RinTinTinistä). Rantanplan on kiltti, mutta huono vahtikoira ja lännen "tyhmin koira", mutta minusta hyvin sympaattinen olento.

Rene Goscinny (1926 - 1977) alkoi tekstittää Lucky Lukeja vuonna 1955 ja teki näin aina kuolemaansa saakka. Morris jatkoi kuitenkin Lucky Luken julkaisemista Goscinnyn poismenosta huolimatta yksin tai jonkun muun tekstittäjän kanssa.

Lucky Luke -tarinat jakautuvat karkeasti kolmeen kategoriaan, esitellään lännen legendoja kuten Calamity Jane, Jesse James ja Billy the Kid, toinen kategoria on tarinat, jotka liittyvät uudisasutuksen leviämiseen, lennättimen vetäminen (Laulava lanka), vankkurikaravaanit, Ryntäys Oklahomaan rautatien tekeminen (Kiskot yli preerian) sekä erilaiset huijaukset, kolmannen kategorian muodostavat Lucky Luken ja Daltonien yhteenotot, johon luon pienen katsauksen.

DALTONIN VELJEKSET

Oikeat Daltonin veljekset olivat Frank, Gratton, Robert ja Emmett Dalton, eli neljä veljestä, veljessarjaan kuului myös viides eli William, joka oli myös rikollinen, mutta eri seurassa ja kuoli vuonna 1894.

Perhe ilmeisesti asusti Kansasissa, jossa isällä oli saluuna. 1880-luvulla pojat "vaikuttivat" Oklahomassa. Frank Dalton, joka oli ollut lainvalvojanakin, oli syntynyt 1860 ja kuoli luotiin vuonna 1888. Hän oli myös hevosvaras ja pankkirosvo. Myös Robert eli Bob ammuttiin, vuonna 1892, hän oli syntynyt 1869, samassa tulitaistelussa kuoli Gratton Dalton, hän oli syntynyt 1861. Sen sijaan Emmett Dalton, joka oli syntynyt 1871, jäi henkiin, vaikka hän  sai kehoonsa 23 luodin osumaa. Hänet tuomittiin vankilaan. Hän vapautui 14 vankilavuoden jälkeen vuonna 1917, Emmett eli tuomion jälkeen rehellisesti parisenkymmentä vuotta ja kuoli vuonna 1937.

Emmett kuoli siis vuonna 1937 eikä vuonna 1917, mikä virhe on joidenkin Lucky Luke -albumien takasivulla.

Nämä oikeat Daltonin veljekset esiintyivät Lucky Lukessa ensimmäisen kerran vuonna 1954 kahdessa tarinassa albumissa Lainsuojattomat. Albumi on alkuperäiseltä nimeltään Hors-la-loi ja siinä on kaksi Morrisin luultavasti vuonna 1951 piirtämää tarinaa eli Lainsuojattomat ja Daltonin veljesten paluu, albumi on julkaistu suomeksi 1982, ja ostin sen huuto.netistä. Albumissa Lucky Luke tekee selvää "alkuperäisistä Daltoneista", jotka ovat älykkäitä ja hurjia. Tarina päättyy kaikkien neljän hautakummulle. Daltonien veljesten paluu -tarina on taas kertomus Smileystä, joka rehvastelee pistäneensä Daltonit aisoihin. Lucky Luke tekee kepposen, ja kolmen muun kanssa pukeutuu Daltoneiksi, Smileyn hymy hyytyy. Jostain syystä Daltonien veljesten nimet ovat Bob, Grat, Bill ja Emmett, yllä olevan perustteella William eli Bill kuului toiseen koplaan.



Daltonin  "toiset veljekset" esiintyvät ensimmäisen kerran 1956 Joss Jamon albumin sivulla 33 kahdeksannessa kuvassa, valokuva Lucky Luke -albumista ja pienennös. (Lähde: Voittamaton Lucky Luke: puhekuplassa lukee "Daltonin veljesten serkut"). Daltonit ovat kaikki saman näköisiä, muuten paitsi pituus vaihtelee. Daltoneilla on viikset ja voimakas leuka ja pottunokka. He eivät eroa albumissa muuten kuin pituutensa osalta, he "seikkailevat" seitsemässä ruudussa Joss Jamon -albumissa.


Daltonin serkukset (1956) oli ensimmäinen Daltonin veljeksiin keskittynyt Lucky Luke -albumi. Siinä seikkaili tuttu Dalton -nelikko.

Katsoessaan kuuluisien serkkujensa kuvaa, he päättävät kostaa Lucky Lukelle, joka syöksi serkut turmioon. Daltonien veljekset ovat lyhyimmästä pisimpään: Joe, Jack, William ja Averell. He asuvat Arizonassa ovat täysiä toheloita, mutta harjoittelevat ahkerasti ampumataitoa. Albumissa Lucky Luke estää heidän aikeensa, mutta kaupungin piiritystilanteessa antautuu Lucky Luke Daltoneille, joiden mukaan lupautuu ryöstöretkille. Lucky Luke järjestää "valeryöstöjä", eli pankeissa on pelkkää paperiroskaa säkeissä. Tämä selviää viimein Daltoneille, ja alkaa Lucky Luken jahti. Lucky Luke ottaa yksitellen Daltonit kiinni järjestyksessä Averell, William, Jack ja lopuksi pahansisuisin Joe.

Daltonien pako (1959), ilmestyi toisena Dalton-tarinana. Daltonit kärsivät 500 vuoden tuomiota (joka on alennettu 367 vuodeksi), mutta Daltonit pakenevat  vankilasta, jotta Joe saa kostaa Lucky Lukelle. Tarinassa Daltonit julkaisevat Lucky Lukesta Wanted-ilmoituksen ja levittävät hänestä väärää tietoa, ja kaappaavat hänet "piiakseen". Ratsuväki pidättää muut Daltonit, mutta Joe haastaa Lucky Luken kaksintaisteluun. Hän on rasvannut koteloaan liikaa, ja Lucky Luke lyö hänet monttuun.


Daltonin veljekset (1968) ilmestyi Suomessa ensimmäisenä Dalton-albumina, mutta se on vasta seitsemäs Dalton-tarina. Albumi on ehkä julkaistu sen vuoksi ensimmäisenä Dalton-tarinana, että se on loistava ehkä paras Dalton-albumi ikinä . Lucky Luke menee aluksi rauhoittamaan Fenton Cityn ja vangitsi itse pääkonna Fentonin, joka kerskailee kaupungillaan vankilassa. Daltonit ovat samassa vankilassa, erehdyksessä Joe Dalton vapautetaan, morse-sanoman vastaanottajalle oli sattunut virhe, Milton ei Dalton olisi pitänyt vapauttaa, vastaus oli AMAOOTTA (=IDIOOTTI). Joka tapauksessa Joe Dalton on ulkona vankilasta ja pian myös muut Daltonit. He suuntavat autioituneeseen Fentonin kaupunkiin, josta tulee Dalton City, joka on albumin ranskankielinen nimi! Lucky Luke jää kiinni osin Rantanplanin vuoksi, Lucky Luke ei ole huolissaan kiinnijäämisestään vaan ohjailee Daltoneita. Daltonit avaavat saluunan, hotellin, pyykkäävät hotellivieras Lucky Luken vaatteita, tekevät ruokaa, hoitavat Jolly Jumperia. Albumi esittelee paljon veljesten inhimillisiä puolia. Averell kokkailee pöperöjään, josta pitää lähinnä Rantanplan. William on tallipoikana. He kutsuvat kapakkatyttöjä. Sekä William ja Joe ovat rakastuneet Lulu Carbineen. Lucky Luke puijaa Joen järjestämään häät hänen ja Lulun kanssa. Joella on tummapuku ja kävelykeppi, hän on innoissaan. Mutta Lulu on jo naimisissa, ja muutenkaan kaikki ei mene Daltonien suunnitelmien mukaan. William ja Joe tappelevat muutaman kerran hyvin kiivaasti, mustasukkaisuus riivaa molempia.  Lucky Luke pidättää kaikki vieraat. Kansikuvassa Lucky Luke tulee kakusta. Todellisuudessa kakun sisällä on ensin Rantanplan. ja sitten kapakkatyttö Belle, jonka tullessa kakusta kaikki on pidätetty ja Dalton City on tyhjä. Erinomainen albumi. Tässä Daltonit ovat Texasissa.

1960-luvulla tuli viisi Dalton-tarinaa.


Daltonien jäljillä (1960) jatkaa Daltonien tarinaa, tällä kertaa mukana on kansikuvassakin oleva Rantanplanin vankilan koiran, joka on miltei tarinan päähenkilö. Averell pakomatkalla varastaa lehmän, jotta saisi maitoa ja lihaa. Lehmä puskee koko porukan karkuteille. Albumissa on tavanomaiset Joen ja Lucky Luken välien selvittelyt. Kaupungissa Averell murtautuu lihakauppaan ja Joe asekauppaan.

Daltonit lumipyryssä 1962, alkaa Daltonien pakomatkalla, he ovat kovertaneet neljä reikää. Pakomatka suuntautuu pohjoiseen Kanadaan asti, jossa heidän pitää tottua lumeen ja kylmään. Lucky Luken matkaan tulee Rantanplan. Kanadassa ratsupoliisi korpraali Perdergast hyvin pedantti ja omaa paljon arvovaltaa paikallisten konnien silmissä. Albumissa on ikimuistoisia kohtauksia, Daltonit huutamassa timbeer ja kaatamassa puita, on lokareita ja  tukin uittoa, intiaaneja. Rekeä vetävät niin Rantanplan kuin Daltonitkin.

Daltonit vauhdissa 1962
Daltonit pakenevat ja Lucky Luke tuo heidät takaisin vankilaan, mutta kaikki vangit on armahdettu. Daltonit suuntaavat apassi-alueille, mutta jälleen kerran eivät pysy kaidalla polulla.

Daltonit tekevät parannuksen (1964), Daltonit päästetään kuukauden koevapauteen. Maineestaan huolimatta nelikko käyttäytyy siivosti. Muut konnat Tortilla Gulchissa käyttävät Daltonien kiltteyttä hyväkseen, lisäksi on valedaltonien ryöstökopla. Kaikki kuitenkin selviää, mutta Daltonit ovat laskeneet kuukauden päiviä helmikuun kalenterista, ei maaliskuun. He aloittavat normaalin elämän muutaman päivän liian aikaisin.

Serenadi neljälle Daltonille (1966). Daltonit siirretään vankilaan Meksikon rajalle, josta nelikko karkaa Meksikoon. Lucky Luke saa "hakea" heidät yhdessä Rantanplanin kanssa. Albumi keskittyy "meksikolaisuuteen", hyvä albumi, muta ei tuo Daltoneista "mitään uutta".

Daltonin veljekset (1968) ilmestyi siis myös 1960-luvulla alkukielellä.




Daltonin muori (1971). Daltonin muori asuu Cactus junctionissa. Hän on harmiton mummo, joka harrastaa leikkiryöstöjä. Tilanne muuttuu, kun  Daltonit sytyttävät tulipalon vankilassa ja pakenevat muorin tyköön. Joe pakenee Rantanplaniin kytkettynä. Sekä Muori että Joe muoriksi pukeutuneena tekevät rikoksia. Lucky Luke pidättää nelikon, mutta Muori jää vapaaksi.
Daltonin veljesten äidin nimi oli muuten oikeasti Adeline.


RAN-TAN-PLAN saa perinnön (1974) on hyvin hauska ja loistava Lucky Luke -albumi. Oggie Svensson testamentin mukaan vankilakoira Rantanplan perii hänen omaisuutensa kaivokset, liikeyritykset ja kiinteistöt Nevadan Virginia Cityn kiinalaiskortteleissa ja yhden hotellin. Svenssonin rahat menevät Joe Daltonille, jos Rantanplan kuolee. Nothing Gulchista haetaan Lucky Luke saattamaan ja suojelemaan Rantanplania. Daltonit lähtevät perään. He piiloutuvat kiinalaiskortteliin. Rantanplan asuu sviitissä ja on hyvä työnantaja, mutta pakenee ja nälissään syö kärpässienen ja kokee hallusinaatioita. Rantanplan tokenee, kuten koko tilannekin, sillä Oggie Svensson tulee kaupunkiin. Monin tavoin erilainen ja hyvä albumi, jossa on lakimieshuumoria. Testamentin toimeenpanija on J S Chester Chester, Chester, Chester & Chesterin asianajotoimistosta. Albumissa vilahtaa myös kirjailija Mark Twain, joka on kirjan liitetekstin mukaan asunut myös Virginia Cityssä.

Daltonit pääsevät hoitoon (1978) on myös erinomainen albumi, jonka on muuten kääntänyt suomeksi Jukka Kemppinen. Albumeja on suomentanut moni eri kääntäjä. Euroopasta tulee professori Otto von Himbeergeist, jonka teorian mukaan rikollisuus johtuu varhaislapsuuden traumoista. Kirjan huumori kumpuaa ihmisten lapsuuden avautumisesta, vankilanjohtaja on ottanut kärpäsiä ja lintuja kiinni, pankinjohtajalle ei ollut annettu säästöpossua. Myös Daltonit muistelevat ryöstöjen täyttämää lapsuuttaan  ja Averell syötyjä ruokia. Rantanplankin muistelee lapsuuttaan. Lucky Luke hermostuu professorin asehuomioista ja Lucky Luke mottaa ensimmäistä kyselijää. Tämäkin albumi esittää Daltonit inhimillisinä eikä vain ohuina karikatyyreinä.


Daisy Town on Lucky Luke albumi, joka on tehty filmin perusteella, albumi lienee julkaistu 1983, filmi 1971. Daisy Town perustetaan, kaupunki kasvaa ja lännen meininkiä esitellään. Lucky Luke kohtaa vankilasta karanneet Daltonit. Tässä albumissa ei ole Rantanplania, eikä Jolly Jumper puhu. Muuten albumi tiivistää Lucky Luke -genren loistavasti. Tässä on vankkurikaravaani, intiaaneja, ratsuväki, kapakkatappeluja, hautausurakoitsijat, vaalit ja lopussa alkaa kultaryntäys.

Ballaadi Daltoneista, on suomennettuna albumissa Lucky Luke 1980
Siinä Daltonit pakenevat vankilasta, ja juoni menee tuttuja latuja. Albumissa on lyhyet jutut Daltonit rautateillä sekä ensimmäinen rautatieonnettomuus. Se on piirretty lisä albumiin "Il etait une fois les Belges", (En osaa suomentaa, mutta google kääntää sen Olipa kerran belgialaiset) siinä juna saapuu Brysselliin ensimmäistä kertaa. Daltonit vohkivat junasta rahat, ja Lucky Luke pidättää heidät ja sanoo, että Belgian rahat eivät käy Texasissa.

Daltonit etsivät aarretta (1980)  minulla Egmontin kustantama, albumi, aiemmat ovat olleet Otavan painamia, tämä on ensimmäinen Dalton-tarina, joka on vain Morriksen tekemä. Daltonit pakenevat, ja etsivät aarretta. Albumissa on pääjuonena rikollinen lainvartija, joka on piilottanut vankilaan laittoman huvittelukeskuksen peliluolineen, saluunoineen ja tanssityttöineen.

Nitroglyserini (1987) albumissa tehdään rautatie maaosan poikki. Kaksi yhtiötä saavat urakan puoliksi eli juoni on kuten teoksessa  Kiskot yli preerian eli rautatien rakennus annetaan kahdelle yhtiölle. Sabotaasia siis esiintyy. Daltonit pääsevät karkuun ja nappaavat nitroglyseriinit, luulevat että kultaa on nitrossa. Sangen tavanomainen tarina.

Pikalinja Villiin länteen (1988), Pony Express -yhtiö haluaa kuljettaa postin Atlantilta Tyynellemerelle kymmenessä päivässä. Pituus on teoksen mukaan 1940 mailia eli 2961 km. Pony Express aloitti 3.4.1860, ja toiminta loppui jo lokakuussa 1861 johtuen lennättimestä. Albumi on hyvä ja siinä on postinkuljettajien rekrytointia, koulutusta ja postinkuljetusta.

Daltonit häissä (1993) on varsin yllätyksetön kirja, Daltonit karkaavat tavan mukaan ja toimitetaan vankilaan. Kukaan päähenkilöistä ei astele alttarille.

Lucky Luke -albumi Lännen legenda, (2001),  on varsin hyvä tarina. Villin lännen sankareita näytellään (eli näyttelijä esittää sankaria) suurissa yleisötilaisuuksissa, Daltonit karkaavat vankilasta esiintyäkseen itsenään. Morris on piirtänyt kuvat ja tekstit ovat P. Nordmannin.  

Katsoin MTV3:lta tammikuisena sunnuntai-aamuna Daltonien seikkailuja, siinä Daltonit olivat vankilassa, jossa myös Rantanplan oli, Lucky Lukea ei näkynyt. Daltonit ovat säilyttäneet hahmonsa ja luonteensa tv-sarjassa.

Morrisin albumeissa Daltonit ja Lucky Luke ovat hyvin pysyviä hahmoja, ulkonäkö eikä luonne sanottavasti muutu. Daltonit pitävät yhtä. Joe on älykkäin, mutta silkka raivo saa hermot pettämään. Averell ajattelee vain ruokaa, on hyväntahtoisin ja tyhmin. Joskus kylläkin Averellilla leikkaa.

Parhaissa Dalton-albumeissa Daltoneissa ilmenee inhimillisiä tunteita. Daltonin muorissa ja Daltonit pääsevät hoitoon albumeissa veljekset muistelevat "onnellista" lapsuuttaan. Daltonin veljekset -albumissa Joe on rakastunut, kuten Williamkin, ja mustasukkaisuus riivaa molempia, joka johtaa välien selvittelyyn. William on sangen vahingoniloinen, kun häät keskeytyvät.

Tämä kuuluu laajana osana Suketuksen #pojatlukemaan -haasteeseen, keväällä olen julkaissut Jules Verneä, ja tulee Ilkka Remestä, Asterixia, ja paljon muuta, mitä poika voisi lukea, ja tämä poika lukeekin, sillä olen näitä Lucky Lukeja pikku poikana lukenut ja minulla on albumeja edelleen nippukaupalla. Daltonin serkuksia ei ollut, sen lainasin kirjastosta kuten Joss Jamoninkin, ja Daltonin veljekset ja Lainsuojattomat ostin huuto.netistä.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti


Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti, Otava 2011, tämä nide Seven 2012, sivumäärä 287.

Anna-Leena Härkösen Onnen tunti on ajoittaisesta ärsyttävyydestään minusta varsin hyvä kirja. Siinä käsitellään kipeitä perhekuvioita: ongelmallisia vanhempia, kaltoinkohdeltuja lapsia, avioeroja, ja huostaanotettujen lasten sijoittamista, eniten kitkaa on riitaisten vanhempien suhteissa.

Uusperheen äiti ompelijatar Tuula on tarinan suulas ja  muita arvosteleva päähenkilö ja minä, jolla on oma rikkinäinen lapsuutensa työstämättä, äitisuhde on hyvin haavainen ja isä on haihtunut häviksiin. Tuulan aviomies Jari mies on häipynyt ulkomaille, mutta Tuulan kymmenvuotias poika Roope on perusreipas pikkupoika. Tuula kuitenkin yrittää olla minusta liikaa kaveria Roopelle. Luettuaan sijaiskodeista kohduton ja lohduton Tuula haluaa olla rakastava syli sijoitetuille lapsille. Varsinkin Tuulan poika Roope kärsii myöhemmässä vaiheessa sijoitettujen lasten vuoksi, tämä tulee ilmi epäsuorasti pahoina oireiluina. Perheen henkinen selkäranka on uusmies tatuointiyrittäjä Harri.

Kirjan aikana on isompaa ja pienempää yhteenottoa ja oireilua, mutta myös onnistumista.

Päähenkilö Tuula on minusta rakennettu kirjassa epäuskottavasti. Hän on ompelija, joka rentoutuu ompelemalla. Kuitenkin hän on lukenut Doris Lessingin tuotantoa, kunnes hänelle on jostain selvinnyt että kirjailija on hylännyt kaksi vanhinta lastaan, luultavasti Lessing on antanut huoltajuuden miehelleen erotilanteessa, joka on minusta eri asia kuin lasten hylkääminen, tätä Lessing on käsitellyt Martha Questin kautta teoksissaan Lumous haihtuu ja Myrskyn varjossa. Tuulan luonne tai mielialat ovat ailahtelevat.

Sijaisvanhemmuus alkaa valmennuksen jälkeen. Tuula ja Harri, avopari, saavat erossa olevien päihdevanhempien huostaanotetut sisarukset Luken ja Vennin. Nämä  ovat kaltoin kohdeltuja lapsia. Ongelmaisten lasten tuominen tuntuu vaikuttavan eniten Tuulaan, jonka omat asiat ovat työstämättä ja Roopeen, joka oirehtii minusta pahastikin. Tarinan ja Tuulan tukipylväs on tatuoija Harri, jonka käyttäytyminen ja elämänasenne ovat kadehdittavan tasapainoisia. Mies on uus-isä Roopelle ja pian myös Lukelle ja Vennille, kainalo Tuulalle ja peräseinä sekoilulle. Tuula oireilee vinoilemalla kaikille. Pinna on erityisen lyhyt, eikä hän hyväksy muita naisia ja vihaa äitiään (ehkä syystäkin, mutta vihaa). Tuulan kutsuu Roopen opettajaa "laardipalloksi" ja sijoitettujen lasten äitiä alkuun "suttupilluksi", Luken hammaslääkärille on omat adjektiivinsa. Vaikka nämä ovat osin Tuulan omia ajatuksia, asenteet valitettavasti heijastuvat lapsille asti. Lapsissa on oikeaa suoruutta, kun Tuula on aikansa vinoillut äidille, ja äiti lesonnut Tuulalle ja lapsille, niin Venni toteaa, se ei ole kiva täti. Ei tosiaan ole.

Juoni on hyvin härkösmäinen, eli vaikeuksien kautta voittoon. Varta vasten rakennetuista juonen käänteistä huolimatta Onnen tunti oli minusta hyvin koskettava ja hyvä kirja. Se antoi paljon ajattelemisen aihetta ja enemmän varmasti vielä niille, joita tämän tyyppiset asiat koskettavat tai kiinnostavat. Kirja on minusta monitahoista asiaa avaava eikä syyllistävä. Toivottavasti tämä bloggauskaan ei ole syyllistävä, vaikka alla kaivan muutaman epäloogisuuden.

*****
Kirjan hauskin kohta  liittyy Roopen tokaisuun "enhän mä joudu antilooppikuurille".

Minusta Tuulan ammattikoulutaustainen ompelijan rooli oli hyvinkin epäuskottava. Hän vain ilmoittaa yrityksen omistajalle, että teen töitä kotona, ota työharjoittelija ammattikoulusta. Ammattikoulussa ei ole työharjoittelua vaan työssäoppimista, johon kuuluu ammattiosaamisen näyttö. Työtehtävät liittyvät aina tutkinnon osaan. Ammattikoulu ei ole työvoiman vuokrausfirma, josta saa pariksi viikoksi "paikkarin", Lisäksi olisi suotava olla itse koulutettu työpaikkaohjaaja, työssäoppijan ei ole tarkoitus korvata työntekijöitä ja vastata yrityksestä. Työssäoppija pääsääntöisesti ei saa palkkaa eikä ole työsuhteessa yritykseen.

Uusperhe päättää lähteä ilmeisesti Helsingistä uimaan Naantaliin! Hieman pitkä matka minusta. Sivulla 220  Venni huomaa Muumimaailman mainoskyltin, joka Tuulalle tulee yllätyksenä. Käyn paljon Naantalissa. Helsingistä tai mistään ei voi ajaa Naantaliin, ettei Muumimaailman mainoksia näkyisi. Muumimaailman parkkipaikka on tosi iso S-Marketin takana S-marketin kohdalla on nykyisin liikenneympyrä.

Jos taas tulee Aurinkotieltä Naantaliin, tulevat vastaan Naantalin Kylpylä ja mainokset. Perhe on Kaivohuoneella, josta näkyy varmasti Muumimaan logoja. He ovat myös rannan kioskissa (punainen nuoli), jonka vieressä on rannan Muumikauppa. Edelleen menevät Nunnalahden uimarantaan (sininen nuoli). Nunnalahden vieressä Muumimaailman siltalaituri. Kailohan näkyy rannalta.

Kirjan nimi viittaa yllättäen "Happy houriin", onnen tunnin aikana drinkit saadaan halvemmalla. Monelle päihdekoukussa olevalle tämä on epäonnen etappi.

*****
Anna-Leena Härkösen esikoisteoksesta Häräntappoaseesta olen joskus blogannut näin.
Anna-Leena Härkösen Kirjan ja Ruusun päivän kirjasta Takana puhumisen taidosta olen  blogannut näin.
Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt on ruodittu näin.

torstai 5. helmikuuta 2015

Ian McEwan: Makeannälkä



Ian McEwan: Makeannälkä, alkuteos Sweet Tooth 2012. Suomentanut Juhani Lindholm, Otava 2013,  Sivumäärä 395, joista tekstisivuja 385. Kirjan kansi on minusta upea.

Ian McEwanin Makeannälkä kertoo salaisen palvelun M15:n uudesta kulttuuriprojektista Makeannälästä 1970-luvulla, jonka tarkoitus on pönkittää "oikeanlaisia" (lue: oikeistolaisia) kirjailijoita heidän tietämättään.

Teoksessa ajankuva toimii, siirrytään hippiajasta 1970-luvulle, jossa öljykriisi laittoi taloudet kuralle, inflaation laukkaamaan ja katuvalojen polttoakin säännösteltiin. IRA (latinassa ira tarkoittaa vihaa, vaikka nimi tarkoittanee Irish Republican Army:a) on verisen aktiivinen ja M15 soluttautuu siihen. Kylmän sodan kolhoissa kulisseissa käydään myös kulttuurisotaa. M15 päättää laajentaa reviiriään ja päähenkilö anglikaanisen kirkon piispan tytär Serena Frome, saa tehtäväksi houkutella "lupaavan" kirjailijan Thomas Haleyn erään M15:a hallitseman säätiön palkkalistoille. Frome itse on värvätty Cambridgesta Salaiseen palveluun alemman tason rutiinitehtäviin. Hänellä on ollut suhde erään entisen M15-aktiivin profesori Canningin kanssa. Serena Frome on myös kirjoittanut yksiulotteisia kirja-arvioita oikeistohengessä opiskelijalehteen. Serena Frome on varsin tyypillinen lapsellinen näsäviisas yliopisto-opiskelija. Frome analysoi ja lukee paljon kirjoja, vaikka äitinsä vaatimuksesta opiskeleekin matematiikkaa. Juonen kannalta on olennaista eräät Serenan seksisuhteet. Serenan petipuuhat ovat paljon kerronnassa, tuntuu todella harrastelijamaiselta hääräilyltä, joka tehtävän alettua jatkuu kirjailija Tom Haleyn kanssa. Serena Frome lukee myös Haleyn novelleja ja analysoi sen kautta Haleyn persoonaa, ymmärtämättä, että se mitä ihminen kirjoittaa ja mitä hän on, ovat usein osittain tai kokonaan eri asia. Minusta novellit olivat sitä paitsi naiiveja näpertelyjä, ilman realismin häivääkään.

Makeannälkä on kuorrutettu pikku tapahtumilla ja vaikuttaa ajoittain tylsältä, mutta palkitsee lukijan viimeisessä luvussaan. Kaikki linkittyy yhteen, myös useimmat T.H Haleyn novellit, joista tarinan kannalta keskeisin on Panttilainarakkautta. Novellien tapahtumia ei voi paljastaa, sillä tämä on lopulta "tarina salaisesta palvelusta" eli kaikki ei ole kuten Serena tai lukija luulee  ja varsinkin Panttilainarakkaus tiivistää paljon, ehkä myös Mallinukkerakkaus.
***

Kirjan antama ajankuva on luultavasti oikea. Tarkastin muutamia tapahtumia ja kaikki pitivät paikkaansa: IRA:n iskut, hiilikaivoslakot ja vaalit sekä Englannin liittyminen EEC:hen (kirjassa puhutaan Euroopan yhteismarkkinoista), Myös Wolverhampton pääsi UEFA-cupin finaaliin vuonna 1972, mutta hävisi Tottenhamille, jotka olivat englantilaisina joukkueina loppuottelussa.

Mutta kuinka oikea kuva M15:a annetaan? Jos olisin britti, toivoisin, että kuva olisi väärä. Minusta toiminta vaikuttaa varsin harrastelijamaiselta pikkupuuhastelulta, jossa kitisevät pikkupojat kiukuttelevat ja vuotavat kaikkea lehtiin. Kirjassa annetaan ymmärtää, että olisi ollut epäilyksiä, että toisen maailmansodan jälkeen vuosi itään päin omilta salaisuuksia. Toiseksi kuulostaa kummalliselta, että joku nuori mies agentti (kirjassa Max Greatorex) voisi vuotaa lehdille säätiöstä ja agenteista tietoa ja että lehdet voisivat tai haluaisivat asian julkaista.

Yhden mitättömän tuntemattoman pilipalikirjailijan tukeminen on minusta Kylmän sodan kulisseissa varsin mitätön pikku asia. Varsinkin kun T.H Haleyn kirjoittajan kyvyt osoittautuvat  kummissa novelleissaan haihatteluksi, niillä ei maailmanlaajuista kylmää propagandasotaa voiteta. Jokainen varmasti ymmärtää jokaiseen rahoitukseen liittyvän joitain "odotuksia" joko näkyviä tai näkymättömiä.

Myös väkisin keksityt pääparin veljet ja siskot ovat pelkkiä puunukkeja, myös naishahmo Shirley Shilling oli varsin juttuun sopimaton, ehkä häntä käytettiin vain vertaukseen Laurel ja Hardy, Ohukainen ja Paksukainen. Valitettavasti tämä ei naurata. Samaan sarjaan minusta kuuluu kaikenlaisten kirjailijoiden nimien mainitseminen, moista listaa osaa kirjoittaa moni muukin, sen kun kirjoittaa liudan nimiä.

Sen sijaan kirjailijoiden suosion pohtiminen osui muutaman kerran naulan kantaan. Novellikokoelmia ei kukaan osta, ellei kaveri ole takonut muutamaa loistoromaania, ehkei siinäkään tapauksessa. Myös Millie Triminghamiin viitataan vain hieman ja minusta turhaan, nainen joka myöhemmin on ylennyt M15:n johtajaksi, tässä viitataan ilmeisesti todelliseen henkilöön eli Stella Rimingtoniin, laitokseen tulevaan naisjohtajaan. Minusta täysin turha viite, jos muut faktat hänestä eivät pidä kutiaan.

Ian McEwan paukuttaa tekstiään peribrittiläisellä pieteetillä. Luku-urakka kestää kauan mutta vain kirjan loppuun asti kahlaavat kokevat ahaa-elämyksen, mutta harva wow-efektiä.

*****
Makean nälkä on varsin blogattu kirja, Leena Lumin tekstissä tasan kaksi vuotta sitten on linkkejä bloggauksiin sekä tästä teoksesta että aiemmista McEwanista. Mai Laakso on blogannut parisen vuotta sitten NÄIN. Essielina on elokuussa 2013 blogannut NÄIN.

Ian McEwan (s.1948) on Booker-palkittu englantilainen kirjailija, tämä on ainakin hänen kahdestoista romaaninsa, lisäksi hän on julkaissut novellikokoelmia ja tv-käsikirjoituksia. Kahdestoista teos on vähän kuin tusinatuote, mutta brittikirjallisuutta on aina mukava lukea.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Herman Koch: Illallinen


Herman Koch: Illallinen, Het Diner 2009, suomentanut Sanna van Leeuwen  Siltala 2013, sivumäärä 340.

Herman Kochin Illallinen alkaa, kun hienostoravintolaan monen ruokalajin menu'ta asettuvat syömään suosittu poliitikko Serge Lohman Babette-vaimonsa kanssa sekä Sergen veli historianopettaja Paul Claire-vaimoineen.

Jos olet aikeissa lukea kirjaa seuraava paljastaa kirjan asetelman.

Älä siis lue bloggausta, jos olet aikeissa nauttia Illallisesta ilman ennakkoasennetta.

Illallinen on tragedia ja sairaskertomus. Paul on tarinan mielenvikainen minäkertoja, Claire on vielä pahempi narsisti ja psykopaatti kuin miehensä. Kuten myöhemminkin totean, karmiva asetelma selviää vasta hiljalleen. Alkuun kaikki vaikuttaa harmittomalta.  Takakannenkin esittely johtaa pahasti harhaan, koska ei ole kysymys Paulin löytämästä videosta poikansa Michelin kännykästä vaan Paulista ja Paulin asenteista jo pidemmältä ajalta, ja mihin vanhempien narsistinen ja psykopaattinen asenne johtaa omassa käyttäytymisessä ja lastensa kasvatuksessa.

Tunnustaudun demokratian ja ihmisoikeuksien kannattajaksi. Uskon ihmissuhteissa sovitteluun, sopuun ja väkivallattomuuteen, aina se ei ole mahdollista, mutta silti ei tarvitse riidellä, voi pysytellä erossa. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, minusta myös muilla olennoilla on oikeus elää reviireillään, villieläimet villissä luonnossa ja lemmikit ihmisten kanssa.

Kirjan päähenkilö sen sijaan ei tunnustaudu ihmisoikeuksien kannattajaksi, eivätkä myöskään veljesten siipat eivätkä pariskuntien esikoiset. Ainoastaan parjattu poliitikko omaa jonkin verran henkistä selkärankaa ennen kuin se murretaan.

Kirjan puitteet on veljesten ja heidän siippojen hieno ja kallis ravintolaillallinen. Kirjassa kuitenkin luodataan Paulin pään sisälle takaumin. Alkuun Koch harhauttaa minäkertojaratkaisullaan poliitikkoveljen olevan ongelman ja Paulin olevan normaali perheenisä ja opettaja. Menemättä juoneen tai lopputulokseen sen tarkemmin voin mainita vanhempien peittelevän poikien tekemiä hirmutekoja. Tärkeintä on oma onnellinen perhe, ei ihmiselämä eikä laki.

Kerron omia -varmasti hyvin lapsellisia- mielipiteitäni lukuprosessin tiimoilta.
1. Sairauteen määrätyt lääkkeet kannattaa syödä.
2. Lapsille on asetettava rajat
3. Kun rajat asetetaan pienenä, ne on helpompi pitää
4. Moraalinen koodi opitaan pääosin vanhempien esimerkistä
5. Kasvu ja oppiminen käyvät monesti pettymysten kautta
6. Toisen vahingoittaminen on väärin
7. Kuolemanrangaistus on aina väärin
8. Olemme tasa-arvoisia
9. Jokaiselta voi oppia
10. Jokainen on arvokas

Lisäksi minusta
1. Vanhempien pitää puuttua lastensa virheisiin ja erheisiin.
2. Vanhemmilla on kasvatusvastuu
3. Väkivalta pitää tuomita, vaikka omat lapset sitä harrastaisivat
4. Teko on väärin, jos se vahingoittaa toista,
5. Rikos pitää sovittaa pyytämällä anteeksi, hyvittämällä se uhrille ja kärsiä siitä lainmukainen rangaistus. Rikosta ei saa uusia vaan pitää katua.

Kirja on omalla tavallaan mestarillinen. Pitääkö vanhempien paljastaa lapsensa rikollisuus vai suojata lasta kiinnijäämiseltä?

Kirjailijan on minusta asetuttava selkeästi väkivaltaa ja sen peittelyä vastaan, esimerkiksi rakentamalla kirjan loppu moraalisesti oikeaksi. Sadun kaava on toimiva: loppu hyvin kaikki hyvin. Tässä se loppu on onnellinen perhe, mutta loppu on onneton ja perhe sairas, ja teot ovat minusta moraalisesti ja juridisesti vääriä.

Minulta kirja saa kouluarvosanakseen neljä, sillä 
1. Juoni on täysin epärealistinen. Patahullu ihmisiä toistuvasti mukiloiva mielipuoli olisi laitettu joko vankilaan tai hoitolaitokseen, eikä hänellä olisi riittänyt rahat elämiseen. On myös ihmisiä, jotka löisivät takaisin.

2. Tässä on tarkasteltu puolinaista raskolnikovilaista asetelmaa eli rikosta ilman mitään armoa, katumusta tai hyvää henkilöä tai edes jälkiseuraamusta. "Onnellinen" perhe ei oikeuta vahingoittamaan ja murhaamaan. Tässä on vain Rikos eikä Rangaistusta. Minusta kirjailijan pitää ottaa kantaa hyvän puolesta.

Toisaalta kirja voi saada kouluarvosanaksi kymmenen, sillä kirjojen lukijat ovat älykkäitä
1. Aggressiiviset vanhemmat raivannevat tietä lapsilleen uhkailemalla seurauksilla ja väkivallalla tai sen uhalla ja laillisestikin ja hyvillä tavoilla, mutta kaikenlaisilla suhteilla ja rahalla tulevaisuudessa.

2. Kirjan kerrontaratkaisu on niin ovela. Oikeastikin on mahdoton sanoa heti, onko ihminen oikeassa vai väärässä, hyvän tai huonon asian puolella, vasta aika ja teot osoittavat, usein sitä ei ole mahdollisuutta seurata. Yksityisyys tai paremminkin yksityisyyden suoja on tehokas verho, joka asettuu joskus totuuden eteen.

Uskon, että arvioinnit kirjasta vaihtelevat ääripäästä toiseen. Kirjan kritiikit löydät parhaiten Siltalan koosteesta täältä.

Tästä ovat siis kirjoittaneet monet johtavat kirjabloggarit kuten Leena Lumi ja Järjellä ja Tunteella Susa.  Muissa käytä googlea, minä en viitsi, en tämän kirjan takia. Etoo. Kuvottavan kova kirja, mutta myös kirja joka voisi kertoa tästä maailmasta.
*****
Herman Koch (s.1953) on hollantilainen kirjailija.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Gerard Klein: Sodan valtiaat


Gérard Klein: Sodan valtiaat,  WSOY 1977, alkuteos Les seigneurs de la guerre, 1971, suomentanut Kalevi Nyytäjä, sivumäärä 247.

Sodan valtiaat on scifiä. Kirja alkaa, kun Georges Corson saapuu Hirviön kanssa Uriaan, hän on planeettojen välisen sodan Terran armeijan luutnantti. Terran ihmiset aikovat viedä Uriaan Hirviön, joka pystyy hallitsemaan aikaa ja universumia muutamia sekunteja ennen ja jälkeen. Hirviön tuhovoima on valtava. Uriaan laskeuduttuaan Hirviö näkee ennalta urialaisten iskun ja puolustautuu ja se ja ainoa eloonjäänyt ihminen Corson siirtyvät tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuudessa universumissa on harmonia ja ihmiset näkevät muutamia hetkiä tulevaisuuteen. Kukaan ei tee töitä ja kaupoissakin on puhuvat koneet ja robotit. Yleiskieltä pangalia edelleen puhutaan. Luutnantti Corsonilla on kaksi ongelmaa. Vain hän tietää, että Hirviö tuottaa puolen vuoden päästä 18 000 itsensä kaltaista jälkeläistä syvällä maan alla imien energiaa, syntyvät poikaset ovat valmiina tuhoamaan kaikkea. Toisaalta Corson havaitsee planeetalla, että hänet on julistettu sotarikolliseksi, vaikka hänen sotansa on käyty jo tuhansia vuosia sitten, eikä hän ole ollut kuin luutnantti. Siirtymiset maailmojen välillä Corsonin uudessa ajassa  tapahtuvat silmänräpäyksessä, mutta näitä siirtymisiä ja aikahyppyjä kontrolloidaan, sotarikolliset eivät voi siirtyä ajassa, eivätkä he voi vaihtaa planeettaa. Hirviöt on myös kesytetty hipproneiksi ajassa ja paikassa hyppiviksi sotaratsuiksi, jotka tosin ovat lisääntymiskelvottomia vain villi Hirviö voi lisääntyä. Hippronin kykyyn liittyy minusta ongelma. Corson pystyy liikkumaan sotarikollisena sekä ajassa että paikassa hippronin avulla, eikä tätä kontrolloi kukaan.

Sodan valtiaat on todella haastava scifi-kirja, jossa aikahypyt molempiin suuntiin ovat toistuvia. Universumin takana ovat hahmot, jotka pystyvät liikkumaan ajassa ja rakentamaan toiminnallaan seittimäisiä yhteyksiä, todellisuus muodostuu (yhä uudestaan) näiden seittien avulla. Koska tulevaisuudesta jatkuvasti järjestetään menneisyyttä, tässä on helposti ristiriita, kaikkia linjoja ei lopulta ole lainkaan.

Corson on joka tapauksessa pulassa, mutta hän saa tehtävän näiltä hahmoilta, joiden päämäärä on saattaa rauha ja harmonia Linnunrataan ja Andromeedaan. Corsonin pitää estää sota Urialla, jossa pollea urialainen lintu Ngal R'nda esittelee aatelista sinistä munaansa, josta on syntynyt ja suuruudenhulluja suunnitelmiaan alistaa ihmiset planeetallaan. Jos Corson onnistuu estämään sodan, hän saa "jumalilta" kyvyn itse liikkua ajassa ja rakentaa seittejään, jos hän epäonnistuu, joutuu hän sotien planeetalle, keinotekoiselle planeetalle Aergistaliiin, jonne sotarikolliset tuomitaan käymään sotia ikuisesti, välistä tilanne nollataan ja kaatuneet herätetään henkiin ja sodat eri sektoreilla ja aseilla alkavat uudestaan. Kirjassa jonkin verran analysoidaan sotien syitä ja mekanismeja. Sekä sotien syyt että mekanismithan ovat kautta vuosituhansien olleet samoja. Pääidea on kuitenkin se, että Corson joutuu pelastamaan galaksin, itsensä ja kaikki eri aikojen corsonit, jotka auttavat ja järjestelevät corsonien toimia.

Teoksen ajanhallinta on sovellettu Harry Potterissa teoksessa Azkabanin vanki sekä Lostin viidennessä kaudessa ja tietenkin Paluu tulevaisuuteen -filmeissä. Tässä aikahyppelyssä tulee helposti paradokseja ja se on aikahyppyjen rajoitin. Hyppijän ymmärrys kuten lukijan ymmärryskin on kovilla. On "jumalia", yli-ihmisiä, mutta hahmoja, jotka eivät ole olemassakaan, koska he ovat väärässä tulevaisuuslinjassa. Osin ilmeisesti myös Terra Nova -sarjassa ideaa käytettiin, tässä tuotettiin tavaraa eri ajalta eli ei tarvittu koneita eikä työtä.

Minusta tämä on varsin kiinnostava teos ja sen historiakäsityksessä on samaa kuin Asimovin Säätiössä. Puhutaan historian solmukohdista, toisekseen on henkilöitä, jotka voivat vaikuttaa historiaan, itse juonen kehittelyssä Kleinin keinot muistuttavat Asimovin mestariilisia juonen käänteitä.


Gérard Kleinin Sodan valtiaat on jännittävä scifi-kirja, jonka olen lukenut teini-iässäkin.

****
Gerard Klein (s. 1937) on kirjoittanut 14 romaania, joista tämä on kahdestoista. Hän on käyttänyt myös kirjoissaan nimeä "Gilles d'Argyre", tutkin nettiä niin teosten kokonaisluku on silti 14.