sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Mark Twain: Tom Sawyerin seikkailut

Mark Twain: Tom Sawyerin seikkailut, suomentanut Yrjö Kivimies, neljäs painos, WSOY, 1949. 34 lukua, sivumäärä 312.

Tekijän alkusanoissa vuodelta 1876 Twain antaa ymmärtää, että Tom Sawyer olisi yhdistelmä kolmesta eri pojasta, ja että osa tapahtumista olisi omia kokemuksia. Alkusanoista voi lisäksi päätellä, että tapahtumat ajoittuvat 1830- tai 1840-luvulle. Tämä on kirja, jonka olen lukenut monesti, ja luin sen vielä kerran.

Thomas Tom Sawyer on poikakirjojen perussankari, kekseliäs, uskalias, ei kovinkaan hyvä koulussa, ei tee mitä huoltajansa Polly-täti käskee, mutta Tom on rohkea, ja selviytyy. Hän on lyöttäytynyt kylän hampparin pojan Huckleberry Finnin kanssa yhteen. Tom asuu yhdessä Polly-tädin ja Sidin kanssa. Sid on hänen velipuolensa. Polly-tädin taustaa ei avata, mutta ei ole ainakaan Tomin äiti, eikä ehkä Sidinkään. Pollylla on isohko talo ja navetta ja tontti on aidattu puuaidalla. Pollylla on ainakin Jim -niminen musta orja. Tomin asuu pienessä kauppalassa nimeltään St Petersburg, joka on Mississipin rannalla. Tom ei käyttäydy aina mallikkaasti, ja Polly ja Tom käyvät useasti henkien taisteluja. Perheeseen kuuluu Mary-niminen luultavasti palvelijatar, joka on varsin uskonnollinen. Polly on twainimaisen hurahtanut terveyslehtiin ja uskoo patenttilääkkeisiin, joita yrittää syöttää Tomille, mutta Tom antaa annoksensa Kivun surmaa kissalle tai lattian raolle. Muutenkin Tomin kiinnostus eläimiä kohtaan on huomattavaa, hänellä on milloin punkki, milloin pureva koppakuoriainen, milloin rotan raato.

Legendaarinen aidan maalaus tapahtuu jo toisessa luvussa. Tom on Pollyn rautaisessa valvonnassa, mutta haluton maalaamaan aitaa, joka on hänelle rangaistus. Lopulta Tom keksii, että tekee aidan maalaamisesta tavoiteltavaa luksusta, jota kaikki pojat haluavat tehdä. Päivän päätteeksi hän on rikas, omistaa pikkupoikien aarteita sekä aita on kolmeen kertaan maalattu. Aidan mitat ovat 30 yardia pituutta ja yhdeksän jalkaa korkeutta, eli 27,4 m x 2,74 m = 75 neliömetriä maalattavaa pinta-alaa, jos aita maalataan vain toiselta puolen, aidan laudat maalataan yleensä myös ala- ja yläpinnalta.

Tom Sawyerin seikkailut -kirjasta ei tee legendaarista teoksen tapahtumat, vaan nimeenomaan Twainin kaikkitietävä, poikia ymmärtävä ja kunnioittava kerronta, joka paljastaa niin Tomissa kuin kauppalan silmää tekevissä heidän motiiviensa raadollisuuden ja suurtenkin ihmisten pienuuden. Itse asiassa kirjan alkuhan on varsin tylsää. Tom jää kiinni kepposista, joutuu maalaamaan aitaa, pyörii tuomari Thatcherin talolla, jotta näkisi uuden tytön palmikot ja siniset silmät, lisäksi pyhäkoulun Raamatun hankintaa ja jumalanpalvelusta kuvataan varsin laveasti, mutta myös hauskasti ja osuvasti. Pyhäkoulutarina on enemmän tarinaan ympätty kuten myös jumalanpalveluskuvaus. Pyhäkoulukuvauksessa Tom ostaa erivärisiä kortteja, joita saa Raamatun värssyjen osaamisesta. Raamatun ansaitsee, kun osaa kaksituhatta värssyä. Poika menee lunastamaan palkinnon kaikkien ihmetykseksi, mutta vastaa ensimmäisten opetuslasten olleen David ja Goljat. Jumalanpalveluksessa ollaan myös kun pojat tulevat karkumatkalta Missippi-Missourin joella olevalta Jacksonin saarelta. Joe Harper, Huck ja Tom karkaavat huolten vuoksi, tai Joe ja Tom, Huck tulee vain mukaan ajan vietteeksi. Pojille tulee pian vapaudessa koti-ikävä. Tom kuitenkin keksii vakoiluretkensä jälkeen saapua omaan muistojumalanpalvelukseensa.

Tom on varsin taikauskoinen, tämä tulee miltei joka luvussa esiin. He menevät poistamaan käsniä (miksei känsiä) hautausmaalle Huckin kanssa, kun he joutuvat todistamaan murhaa. Intiaani-Joe viiden vuoden takaisten nöyryytysten (saanut tekosistaan asianmukaisen seuraamuksen) jälkeen murhaa veitsellä lääkäri Robinsonin, ja vierittää syyn Muff Potterin niskoille. Tuleva oikeudenkäynti Muff Potteria vastaan on mielenkiintoinen, sillä ihmisten verenhimo on aikamoinen. Twainilla on tässä kehikko ihmisten ennakkoluulojen ja raadollisuuden tarkastelulle. Twain ei minusta ole lainkaan rasisti vaan realisti, orjia ja mustia hän minusta arvostaa, mutta ennakkoluulot tulevat ilmi ehkä Intiaani-Joen hahmossa, hän on läpeensä paha, ja hänen puoliverisyyttään korostetaan. Tom todistaa kaikkien suureksi yllätykseksi oikeudenkäynnissä Muffin puolesta Intiaani-Joeta vastaan, Intiaani-Joe karkaa oikeudenkäynnistä, mutta palaa espanjalaisen kuuro-mykän hahmossa kauppalaan, ja hänellä on aarre mukanaan ja janoaa kostoa ainakin leskirouva Douglasille, jonka mies on hänet tuominnut, ja suunnittelee rouvan kasvojen viiltelyä.

Tom Sawyerin seikkailut -kirjassa on lisäksi toisin kuin poikakirjoissa yleensä myös Tomin ihastumista Becky Thatcheriin ja myös edeltävää ihastumista Amy Lawrenceen käsitellään. Yllättäen Tomin toiminnan motiiveista puolet selittyvät ihastumisella Beckyyn tai huolilla, että Becky ei ole ihastunut häneen. Loppuosa toiminnasta selittyy pätemisellä tai häpeän välttämisellä: Tom haluaa olla "kuuluisa". Tom lähtee Jacksonin saarellekin osin rakkaushuolten vaivaamana osin koska kokee olevansa väärin ymmärretty, vaikka kuten Twain kirjoittaa "nuoruuden kimmoinen sydän ei kauan olla puristettu ahdistavaan muottiin". Becky ei "näe" häntä, koska Tom on ollut ihastunut myös Amy Lawrenceen ja ollut kihloissa, kuten on Beckyn kanssa. Twainin analyysi nuorten suhteista on minusta hyvä, vaikka ei olekaan perinteinen poikakirja-asia. Tomin ensimmäinen repliikki Beckylle on muuten "pidätkö sinä rotista ... tarkoitan kuolleista, joita langasta heilutetaan pään ympäri", eli niin erilaisia ovat poikien ja tyttöjen maailmat olleet silloin ja nyt, vaikka he käyvätkin tässäkin jo samaa koulua ja luokalla on 25 oppilasta: tyttöjä ja poikia. Kuri koulussa on kova, ja rikkeestä saa vitsaa tai karttakepistä. Oppilailla on paripulpetit ja rihvelitaulut. Opettaja on virkaheitto lääkärinhaaveet poisheittänyt köyhä Dobbins, joka on sangen kiintynyt ihmisen anatomiasta kertovaan kuvakirjaansa. Becky katsoo alastonta ihmistä, kun Tom tulee luokkaan, ja sivu repeytyy, mistä Tom saa syyttömänä kaikkien aikojen pieksäjäiset, uhrautuu Beckyn puolesta. Tapahtuma on merkittävä minusta Tomin ja Beckyn suhteen kannalta, ottaen huomioon kuvan ja sen luonteen ja myöhemmän uhrautumisen.

Huckleberry Finnin seikkailussa ei ihastumisia ole, eikä se kerro muusta kuin Huckin havainnoista. Twainin tekstin erinomaisuutta vesittääTom Sawyerin seikkailut -teoksessa vain se, että Tom ja Becky ovat varsin nuoria suukkoihin ja kihloihin menoon. Becky Thatcherin kanssa Tom kokee kirjan lopussa luolaseikkailun, joka on päättyä ikävästi, kun he ajautuvat liian syvälle onkaloihin ja josta luolasta Tom pääsee leijanarun avulla ulos ja pääsee takaisin Beckyn luo, he olivat ainakin kolme vuorokautta luolassa. Rakkausteemaa vahvistaa  pelastaminen ja luolassa syöty "hääkakku".

Lopussa sinetöityy Intiaani-Joen kohtalo kun luolan suuaukko tukitaan. Intiaani-Joen hahmoon ja kohtaloon liittyy paljon twainilaista pohdintaa. Intiaani-Joe kuoli tippukiviluolaan nälkään ja janoon, ja kohtalo on traaginen, joka Tomia (ja siis myös Twainia) liikuttaa. Sen sijaan kertoja (siis Twain) kummeksuu laajaa armonanomusta, joka oli tehty Intiaani-Joen armahtamiseksi ja joka raukesi hänen kuoltua. Oikeudenkäyntiä eikä lainvoimaista tuomiota edes ollut, ja rikollisen tilillä oli ainakin viiden ihmisen murha, ja useita uhkailuja, ja leskirouva Douglasin silvonta-aie. Muff Potter sen sijaan olisi haluttu lynkata, vaikka hän oli kirjassa syytön.

Aarrekin poikakirjojen tapaan löydetään. Aarre painoi 50 naulaa, eli runsaat 20 kiloa, sen arvo oli yli 12 000 $, ja se sijoitettiin 6%:n korolla eli tuotot Huckille ja Tomille, olivat vuodessa yli 360 $, siis enemmän kuin teoksessa mainitut dollari arkipäivältä ja puolikas sunnuntailta. Tähän Twain linkittää papin palkan, joka on yhtä suuri , mutta jota hän ei pystynyt perimään.

Teoksen lopussa Huckleberry Finnin toimintaa kuvataan paljonkin, hän pelastaa leskirouva Douglasin, löytää aarteen Tomin kanssa ja joutuu mukautumaan leskirouvan kasvatukseen. Varsin yleistä on kuitenkin poikien karkaaminen kotoa yöllä tai muuten. Joe Harper kuuluu Tomin kavereihin, velipuoltaan Sidiä sen sijaan Tom inhoaa. Sid esitetään kirjassa ulkokultaiseksi kielikelloksi, ja kaikesta kantelijaksi

Toisin kuin Huckleberryn Finnin seikkailuissa, kerronta on Tom Sawyerin seikkailut -teoksessa kaikkitietävää. Myös tapahtumien luonne selvitetään. Huckleberry Finnin seikkailuissa Huck on kertoja, ja tapahtumista saadaan vain hänen tulkintansa.

Tom Sawyerin seikkailut on suhteellisen perinteinen poikakirja, joka kuitenkin on taittunut huonosti esimerkiksi elokuvaksi johtuen siitä, että tapahtumat eivät ole mullistavan erikoisia vaan niiden kerrontatyyli. Teoksen mitta voi olla pojille haastava, ja hyvin esitetyt ihastumiset eivät ehkä uppoa poikiin, toisaalta pikkupoikia lämmittää varmasti vieläkin reipas leirielämä, roistojen toimien tutkiminen, aarteen etsiminen ja varsinkin löytäminen. Itse pidän kirjaa korkeatasoisena etenkin Twainin kielen ja huomioiden vuoksi, mutta myöskin siksi, että Tomin motiivit ja luonne esitetään myös kaikkine heikkouksineen, mikä miestä motivoisi, jos ei nainen ja pätemisen tarve, kunnia, raha sekä itsensä toteuttaminen ja omana herrana oleminen.
***
Käännös on sujuvaa, ihmettelin tosin George Washingtonin kirvestarinan kääntämistä YRJÖ Washingtonin kirvestotuudeksi, kyseessä lienee myytti George Washingtonin kaatamasta isän kirsikkapuusta pienellä kirveellä.
Toinen asia, joka askarruttaa, on Tomin isä ja äiti. Huckleberry Finnin seikkailuissa   Sally ja Silas Phelpsin lapset ovat Tomin serkkuja, eli Silas on ollut äidin veli tai Sally on ollut äidin tai isän sisko.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla


Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla, Suomentanut S. S. Taula, sivumäärä 336 sisältää kuvia, Gummerus, 2003, kirja ostettu kirpparilta erittäin hyväkuntoisena. Alkuteos on Little House on the Prairie, joka on kirjailijan toinen teos, jossa Laura on 5 – 7-vuotias vuosina 1873-1874, teossarjassa on seitsemän osaa, tämä on julkaistu vuonna 1935.

Teos alkaa kun isä-Charles Ingalls päättää muuttaa Winconsinista länteen intiaanien asuinseuduille preerialle riistan ja oman rauhan vuoksi. Vankkurit, jossa isä Charles, äiti Caroline, Mary, Laura ja Carrie-vauva ovat, lähtee kahden hevosen Poten ja Paten vetämänä. Vanha talo myydään ja mukaan otetaan vielä perheen bulldoggi Jakke. Matka länteen yli Missisippijoen jäineen ja myöhemmin ylityksineen on vaivalloinen, "pitkän, pitkän aikaa vankkurit keikkuivat ja kelluivat. Mary itki ääntäkään päästämättä ja Lauraa kuvotti yhä pahemmin ja pahemmin. Sitten etupyörät tärähtivät pohjaan ..." Charles puskee uudisraivaajan sisulla eteenpäin ja yli päästään ja saavutaan "perille".

Pidin kirjan kerronnasta, jossa on lapsen näkökulma, luontoa ja ympäristöä aistitaan "Missään ei näkynyt vähäisintäkään pyörän jälkeä tai ratsupolkua... vain korkea, tiheä  ruohikko peitti aution lakeuden, ja yhtä autio taivas kaareutui sen päällä"... Tähtikaunokit kirkastivat siimespaikkoja puiden juurilla ... Puro juoksi syvän notkon pohjalla, savitöyryjen välissä.

Isä tekee hirsitaloa perheelle ensin yksin ja sitten vaimon avustuksella, ja eräs hirsi putoaa äidin jalan päälle, nilkkaa haudotaan mahdollisimman kuumassa vedessä (nykyään kylmässä vedessä). Onneksi lähin naapuri herra Edvards asuu vain kahden mailin päässä puron toissa puolen, eli yhteistyöllä saadaan molempien talot pystyyn, eli Charles tekee pian oven, myöhemmin muuraa uunin ja tekee katon valmiiksi. Tarvitaan kaivo, saadaan lehmä ja vasikka, nikkaroidaan huonekaluja. Elämä on yhtä rakentamista ja suojautumista luonnon olosuhteita vastaan. Yhteishenki herra Edvardsin kanssa syntyy rakentamisesta, hevosille tarvitaan talli susien vuoksi, ja intiaaneja on odoteltavissa. Sudet kulkevatkin puolen sadan yksilön laumoissa, samoin kuin intiaanitkin, jotka vierailevat skunkinnahoissaan tuvassa. Ingallsit kuitenkin osaavat kohdata intiaanit. Mutta silti he eivät voi nukkua öitään hyvin.

En ole kirjojen pohjalta tehtyä sarjaa kokonaan nähnyt, joitain uusintoja, joten mitään ennakkokäsitystä ei ollut, mutta tällaista varmasti uudisraivaajien elämä on ollut. Ensin pusketaan perille, sitten rakennetaan, ruoka hankitaan itse, pääosin metsästämällä, mutta myös omilta viljelyksiltä. Herra Ingalls tekee kovasti töitä, mutta soittaa vapaa-ajalla viulua, matkien myös satakielen laulua "Satakieli vastasi". Perhe on varsin "patriarkaalinen", mutta isä on rauhallinen ja turvallinen, ja rauhallisuutta tarvitaan, sillä luonnon olosuhteet ovat oikulliset ja tulipaloiltakaan ei vältytä. Kaupungissa isä käy toisinaan, ja joskus on tuliaisiakin mukana, mutta ei käy naisissa eikä pelaa korttia.

Kirjassa on "kaikkitietävä" kertoja, jonka näkökulma on lapsen eli Lauran, tämä ei ole siis Lauran minäkerrontaa, vaan teksti on siis lapsen näkökulmasta havainnoitua, varsin yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Mustavalkoiset piirroskuvat elävöittävät teosta. Mitään tulkintavaikeuksia ei siis ole, eikä teksti sisällä takaumia, eikä ennakointia, eikä mitään melodramattisia keksittyjä juonenkäänteitä, erämaan todellisuus ja hallituksen päätökset pitävät "jännityksestä" huolen. Charles on nimittäin saanut väärää tietoa, sillä kirjan lopussa heidän täytyy uudestaan muuttaa, sillä valtio on varannut heidän asuinsijansa intiaaneille, joille maa toki ensin kuuluikin. Toisaalta Charles oli lähtenyt "lupausten" saattelemana, joten viranomaisen olisi syytä pitää sanansa, toisaalta Lauran sanoin "mutta minä olen luullut, että tämä on intiaanien maata. Eivätkö intiaanit suutu kauheasti, kun hallitus käskee ..."

***
Laura Elizabeth Ingalls syntyi Wisconsinissa vuonna 1867 ja kuoli 1957, Laura todella matkusti Länteen Kansasin kautta Minnesotaan ja Dakotaan ja meni naimisiin Almanzo Wilderin kanssa ja kertoi tarinoita lapsilleen (lähde kirjailijan muistoksi tehdyt englanninkieliset www-sivut). TV:ssä on esitetty myös samannimistä sarjaa, joka on varsin sympaattinen ja jota olen nähnyt noin parikymmentä jaksoa.

Maija Vilkkumaalla on biisi Ingallsin Laura, jossa lauletaan "Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingallsin Lauran essussaan kiltisti tottelemaan" ja varsin lähellä Maija totuutta on tai sen ytimessä ainakin Maijan sanat ovat, kuten myös Ainon bloggaus sarjan kirjoista täällä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Anni Polva: Tiina ei pelkää



Anni Polva: Tiina ei pelkää, Karisto 1971, viides painos, 168 sivua, ensi painos julkaistu 1960.
Tiina on reipas tyttö, joka asuu konttoristi-isän, äidin ja Veljen kanssa. Hänellä on Elvi niminen ystävätär, ja Leila, joka on nirppanokka, joskin Tiinallakin on tunteensa: "Tiina murjotti... hän (äiti) kielsi Tiinaa panemasta puolikenkiä jalkaansa... Äiti antoi Tiinan murjottaa, sillä hän tiesi, että tytön huono tuuli ei kestäisi kauan". Alussa puhutaan vaatteista, mutta Tiina on järkevä tyttö, eikä mangu muotivaatteita kuten Leila. Yllä olevassa lainauksessa näen koko teoksen suurimman oivalluksen. Tiina saa murjottaa, ja pian Tiina on taas toimintatarmoa täynnä. Äiti ei anna periksi, ei hyvittele pahaa oloa.

Tiina viihtyy Juha-nimisen reippaan pojan kanssa. Tiina on noin 11-13-vuotias. Juhan kanssa he pyöräilevät Juhan Ingeborg-tädin luo, joka on vanha ja hieman vainoharhainen. Kun tädiltä vielä katoaa kaulanauha, saa siivooja rouva Lehtinen tuta, mitä on köyhän osa, kun jotakin katoaa. Juha ja Tiina selvittävät varkautta. Juoneen punoutuu "taulukauppias Blomqvist", joka ajaa punaisella autolla ja puristelee Tiinaa, kun he ovat Juhan kanssa liftanneet autoon, sekä rouva Lehtisen tyttären tytär lonkkavaivainen seitsenvuotias ujo ja taiteellinen tyttö. Kun taulukauppias käy toistamiseen Ingeborgin luona ja varastaa kultaiset korvakorut, ihmettelin. Olisi kannattanut vohkia kerralla talo tyhjäksi.

Isän työpaikalta katoaa tavaraa, ja yllättäen "Blomqvist" on isän työkaveri, ja lopussa paljastuu että Blomqvist on täysi mulkvist, ja varastanut firmastakin tavaraa, ja aikoo murtaa vielä läksiäisiksi kassakaapin. Sitoo paikalle nuuskimaan tulleet Juhan ja Tiinan, mutta Tiina ei pelkää, ja lopussa konna joutuu telkien taakse.

Pidin tätä kirjaa monin paikoin varsin asenteellisena, mutta mukavana ajankuvana. Tytöillä pitää olla hame, ja korkokengät eivät kuulu tytölle. Polvan tekstin mukaan suurin piirtein mitään ei kannata tehdä: ei istua puussa (Tiina putoaa), ei ajaa pyörällä rinnakkain (auto töytäisee), ei käydä uimassa (olivat toisen rannassa), ei liftata, ei puhua vieraiden kanssa (puhuivat poliisin kanssa). Liftaamisesta olen kyllä samaa mieltä. Lopussa Juha ja Tiina sen sijaan saavat toikkaroida varkaan perässä, joka minusta on astetta vaarallisempaa kuin puussa istuminen.

Kaikkitietävä kertoja vie tarinaa eteenpäin. Juha on täydellinen herrasmies, ja Tiina on kiltti tyttö, joka leipoo ja pilkkoo puita. Isä, äiti, Veli ja Tiina muodostavat harmonisen ja ehjän ydinperheen, joka rajoillaan luo turvallisuutta ja vakautta.
***
Tiina ei pelkää on viides Polvan Tiina-sarjasta, joita lienee peräti kolmekymmentä. Tämä on julkaistu vuonna 1960, sarjaa kirjoitettiin 1956-1986. Tiina sarjan ykkösosasta Tiina sekä Tiina epäilee Juhaa olen blogannut täällä.

Anni Polva (1915-2003) oli tuottelias kirjailija Tiina-kirjojen lisäksi löysin 45 romaanin nimeä ja kolmisen kymmentä nuorten kirjaa. Muu tuotanto on vuosien 1945 - 1993 välillä julkaistu.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Dorothy L. Sayers: Myrkkyä


Dorothy L. Sayers: Myrkkyä, Wsoy Sapo 289, tämä painos 1992, alkuperäinen Strong poison, 1930, suomentanut Paavo Lehtonen, 282 sivua. Kirpparilta ostettu kirjaston poistokirja.

Harriet Vane (29-vuotias) on syytettynä murhasta. Hänen väitetään myrkyttäneen arsenikilla entisen miesystävänsä Philip Boyesiin. Tuomari puhuu  toki "reasonable doubtista" ja siitä, että syytetty pitää katsoa syyttömäksi ellei kruunu pysty osoittamaan häntä syylliseksi, mutta tunteikkaassa ja kattavassa puheenvuorossa hän tuo voimakkaan moraalisen paheksuntansa vapaaseen suhteeseen, johon Vane oli antautunut Boyesin kanssa. Boyes oli Vanea vanhempi, kuollessaan 36-vuotias ja vapaa suhde ei ollut Boyesin ensimmäinen. Boyes oli kirjoittanut urallaan viisi romaania, ja tuomari paheksuu Boyesin aatteita, joita olivat ateismi, anarkismi, ja vapaa rakkaus. Mikäli vapaa rakkaus tarkoittaa avoliittoa, se on objektiivisesti ottaen varsin pieni synti. Boyesin isä muuten oli pastori ja hän "esiintyy" kirjassa.
Harriet Vane puolestaan kirjoittaa salapoliisiromaaneita, hän on  tuomarin mukaan saanut ankaran uskonnollisen kasvatuksen,  muuttanut asumaan miehen kanssa, ja elänyt epäsovinnaisessa suhteessa, antanut periksi ja suostunut "elämään edesmenneen Boyesin kanssa intiimissä suhteessa, aviollisten siteiden ulkopuolella ... hän oli moraaliselta luonteeltaan epävakaa henkilö".
Kiinnostava katkelma, luulen, että Dorothy L.Sayers voisi kirjoittaa omasta kokemuksestaan. Luultavasti Sayerskin oli saanut uskonnollisen kasvatuksen, hän kirjoitti "salapoliisiromaaneja" ja eli avoliitossa, saaden luultavasti au-lapsenkin. Nykymittapuun mukaan täysin kunniallinen nainen, tuolloin paariaa.

Vane tutustui Boyesiin vuonna 1928 ja he tunsivat neljä vuotta. Valamiehistö ei pääse yhteisymmärrykseen syyllisyydestä, ja herra lordi Peter Wimsey päättää osoittaa Vanen syyttömäksi. Hän aavistaa syyttömyyden siitä, kuinka vedenpitävä juttu on. Vainaja Boyes oli sayersmaiseen tapaan kaivettu haudasta, ja todettu kuolleen arsenikkimyrkytykseen. Koska Vane oli ostanut dekkarien kirjoitusprosessin aikana myrkkyjä, aihetodisteet olivat häntä vastaan, samoin kuin katkennut avosuhdekin. Valamiehistö ei kuitenkaan pääse yhteisymmärrykseen, joten valamiehistö vapautetaan. Muutama ihminen oli syyttömyyden kannalla sitkeimmin Miss Climpson "peräänantamaton, laiha, iäkäs nainen, jolla oli hyvä ruuansulatus ..." Hän oli "sama" miss Katherine Climpson, joka oli Wimseyn omistaman konttoripalvelun ohjaksissa, jonka naiset keräävät todisteaineistoa uuteen oikeudenkäyntiin, jossa on uusi valamiehistö.

Dekkarissa esiintyy samoja elementtejä kuin Sayersin Kuolema vierailee kerhossa -teoksessa: vainajan kaivaminen haudasta, testamentti ja sen monimutkaiset ehdot, ihmisten rahapula, ja ruoka, D.H Lawrencen teokset mainitaan myös...
***
Juonipaljastuksena voidaan todeta, että Harriet Vane on syytön, siis myös murhaan, ja menee luultavasti naimisiin lordi Peter Wimseyn kanssa. Minusta Wimsey on mies, johon Sayers kirjoittaa mielestään suurimmat hyveet. Minustakin lordi Peter Wimsey on henkilö, jonkalaista ei voi olla olemassa. Eli hän voi elää vain dekkarien sivuilla. Minusta ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa myöskin ne odotukset ja ennakkoluulot, mitä toiset ihmiset häneen kohdistavat. Äveriäs, sivistynyt ja komea lordi ei voi pysyä näin hyveellisenä. Peter Wimseyn äiti leskiherttua saa pohtimisen aihetta, kun Peterin sisar Mary menee naimisiin "rahvaanomaisen" poliisin kanssa. Tämä rahvaan edustaja sattuu olemaan toisaalta myös Scotlandin Yardin tarkastaja ja etevä poliisi Charles Parker. Poliisin rahvaanomaisuus lienee kuitenkin vähemmän -aatelisten mielestä- vulgaaria kuin mennä naimisiin miesystävänsä murhasta syytetyn avoliitossa eläneen naisen kanssa, joka kirjoittaa salapoliisiromaaneja.
***
Mainittakoon, että murhasta syytetyllä Harriet Vanella oli ennen Peter Wimseytä ollut 46 kosijaa, ja hän toteaa varsin kummallisesti lordille: "minulle on sanottu, että rakastelen jokseenkin mukavasti" s.55. Siinäpä aatelisille ajattelemisen aihetta iltapäiväteen ajaksi. Indeed.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Patricia Moyes: Kolmannen koiran kummallinen tapaus


Patricia Moyes: Kolmannen koiran kummallinen tapaus, SAPO n:o 222, 1978 WSOY 233 sivua, The Curious Affair of the Third Dog, 1973.

Tapahtumapaikka on Lontoon lähellä Hampshiren kylä nimeltään Gorsemore, jossa asuvat eläkkeelle jääneet maanviljelijät Jane ja Bill Spence. Jane Spencellä on "löytöeläinten koti". Harry Heathfield niminen eläkeläismies joutuu vuodeksi vankilaan, sillä hänet löydetään humalassa autosta, jonka puskurin ja seinän väliin on kuollut mies. Harry ei muista tapahtumasta mitään. Vankilatuomion ajaksi Jane ottaa Harryn koirat hoitoonsa tai kaksi koiraa kolmesta, vinttikoira on kateissa.

Janen sisko Emmy Tibbett tulee Lontoosta käymään Janen tykönä. Janen aviomiehenä on Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett, joka pitää työtilannettaan ikävystyttävänä ja kiireisenä. Henry Tibbett alkaa pohtia, miksi mukava eläkeläismies olisi juonut whiskyä oluen sijaista, varastanut auton ja ajanut Lawrece Lawsonin yli, ja kadottanut vinttikoiran. Toisaalla koirakilpailujen liepeillä on vedonlyöntiä ja jengejä. Vinttikoirien kilpailutoiminta on jo tuolloin ollut iso asia, dopingista, doping-testeistä ja  koirien vaihtamisesta puhutaan, vaikka kirja on kirjoitettu jo vuonna 1973.  Kolmannen koiran kummallinen tapaus tapahtuu 1960-luvun lopussa tai 1970-luvun alussa, puhutaan mm. hipeistä, talonvaltauksista ja nuorison (huonosta) käytöksestä.

Kirja on hyvin paljon nimensä ja kantensa oloinen. Koirien kautta koetaan asioita, koirat ovat ihmisille lemmikkejä, ja tärkeitä. Maalaisidyllissä käydään asioita tuttujen kesken läpi, mutta parasta antia ovat Henry Tibbetin järjestelmälliset, rauhalliset ja määrätietoiset tutkimukset, jotka etenevät lesken talolta, kiinteistönvälittäjälle, lesken tyköön, erään väärän valantekijän luo, sieltä vinttikoirakenneliin pyytämään käsitystä koirakilpailuista, ja sitten yllättäen keskelle myrskyn silmää, jossa välejä selvitetään aseiden kanssa. Rikolliset, näiden apurit ja murhien tekijät saadaan kiinni. Myös rauhaisassa kylässä on muutama mätä omena, jotka ovat osin lapsellisuuttaan auttanut rikollisia. Patricia Moyesin tekstin huomiot aatelisten jälkeläisistä ja heidän "arvoistaan" (lievin on rahanhimo) ovat merkille pantavia.

Eräs päähenkilö on lady Griselda, josta kirjoitetaan:
Lady Griselda ei ole ainostaan arvokas juoksija vaan myös lempeä olento, joka on aina saanut osakseen parhainta mahdollista kohtelua. Ei se pysty pitämään puoliaan.... löytyyhän se lopulta ... Lady Griselda aukaisi toisen silmänsä, katsoi Harryyn ja sulki sen jälkeen. Se oli kuin verkkainen silmänisku.

Lady Griselda on Harry Heathfieldin vinttikoira. Mukava ja kiltti koira.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa


Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa, Sapo no:2, wsoy 1989, The Unpleasantness at the Bellona Club 1928, suomentanut Helena Luho, sivumäärä 315.

Kirjan tapahtumapaikka on Bellona Club, englantilaisten upseerien ja herrasmiesten kerhohuone, missä voi viettää aikaa, pelata korttia, saada drinkkejä (kuivia martiineja, viskiä, erilaisia viinejä) ja syödä. Näin ilmaistuna teen hirveän etikettivirheen kuten herra kirjassa, joka oli pyytänyt vääränlaista juomasekoitusta, ja tehnyt myöhemmin itsemurhan. Sayers ironisoi varsin suoraan jäykkiä tapoja, ja henkilöitä. Vaikuttiko hän herrasmieheltä? Hyvä luoja ei, alemmalta kirjanpitäjältä. Työ ei siis tee herrasmiestä ennemmin drinkkitietous..

Bellona-kerhon pysähtyneessä tunnelmassa aselevonpäivänä (11.11) nukkuu kenraali Fentiman ikuisuuteen, sydän on pysähtynyt. Lordi Wimsey, tarinan ja Sayersin salapoliisi on kerhon jäsen ja on paikalla kun ruumis löytyy. Kenraali 90-vuotias Arthur Fentiman on vanhasta suvusta, hänellä on kaksi pojanpoikaa serkukset: hermoheikko sodassa kaasua saanut kapteeni (evp, elää vaimonsa palkalla) George Fentiman sekä poikamies, hyvä sotilas majuri Robert Fentiman. Kuoleman tekee monimutkaiseksi vainajan siskon Felicityn kuolema. Felicity on vastoin sukunsa "tahtoa" hylännyt sulhasehdokkaansa irstaan paronin ja mennyt naimisiin "rahvaanomaisen teollisuusmies" Henry Dormerin kanssa. Paheksunnasta huolimatta herra on kunniallinen, ja mikä vielä paheksuttavampaa menestyvä, mutta onneksi he muuttivat Lontoosta Manchesteriin, mutta suvun harmiksi avioliitto oli onnellinen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle, ja kenraali sai kaluunansa jo Krimin sodassa (1853-1856). Dormerien tyttären kuoltua, annettiin äveriäälle teollisuusmiehelle Henry Dormerille aatelisarvo, koska perillisiä sille ei enää ollut. Ironiaa tämäkin. Lady Dormerin rahoille sen sijaan on ottajia.
Testamentin vuoksi kenraalin kuolinaika pitää määrittää tarkasti. Kuolinaikaan liittyy toinenkin tärkeä psykologinen seikka, se tapahtui Aselevon päivänä, tällä ei ole rikoksen kannalta merkitystä, mutta pistin sen itse merkille. Edellisenä iltana sisar ja veli olivat tehneet aselevon, sopineet kiistansa ja riitansa ja päässeet sopuun.
Kuolinajasta riippuen rahat päätyvät eri suhteissa Fentimanin serkuksille tai Ann Dorlandille. Kuolinaikoihin ja -tapaan liittyy tiettyjä järjestelyjä, ja asia avautuu Peter Wimseylle hiljalleen.

Dekkari on aivan loistava, alkuasetelmasta ei päätellä, mitä rikoksia sisarusten kuolemaan liittyy. Kyse on lopulta kuitenkin murhamysteeriosta. Henkilökuvaus on myös loistavaa kuten englantilaisen kulissielämän kuvaus, jota tosin raskas ensimmäinen maailmansota on himmentänyt. Ensimmäisen maailman sodan kauhut ovat jättäneet hirveitä viiltoja. Kapteeni Fentiman on vammautunut sodassa ja kokenut hermoromahduksen, ja on jatkuvasti hermostunut ja asenne on täysin kyynis-depressiivinen. Perheen elatus on vaimon niskoilla, joka hoitaa lainalla hankittua teehuonetta. Laina on sellainen, jonka korot kasvavat korkoa, ja Georgella ei olisi varaa köyhyydessään joutua vielä velkaloukkuun. Hädänalaisia aina kupataan! Georgen valitus ja vuoropuhelu vaimon kanssa on  kammottavaa "kuunnella" ja lukea! Naiset muuten saivat äänioikeuden Britanniassa vasta kirjan julkaisuvuonna eli 1928, mutta töihin kelpasivat. Georgen vaimo Sheila on 35-vuotias ja siis "yksinhuoltaja". Köyhyys on häpeä, ja raha on voimakas motiivi. Messinkikilpi ulko-ovessa kuvastaa keskinkertaisuutta.

Ann Dorland, joka on Dormerin seuraneiti ja jättiperinnön yksi mahdollinen saaja, on "tyypillinen Chelsea-nainen", mikä ei ole kovinkaan mairitteleva määritelmä. Dorlandin kirjahyllyä analysoidaan, ja D.H Lawrencea löydetään. Samalla pohditaan, miten ihmiset "pakenivat" ennen kirjoihin. Myös eräs Ann Dorlandin maalaama taulu saa Wimseyn kiinnostumaan.

Lordi Peter Wimsey, vaikka on lordi, ja täysin miespalvelijansa Bunterin hoivaama yläluokan tuote, osoittaa kuitenkin reipasta oma-aloitteisuutta, ja hienoa ihmistuntemusta ja empatiaa. Hänellä on laaja ystäväverkosto. Hän tuntee myös kuvanveistäjä Marjorie Phelpsin Chelseasta. Wimseyn lähipiiriin kuuluu myös Scotland Yardin tarkastaja Parker ja luottokemistinä toimii Sir James Lubbock. Bunter muuten toimi aliupseerina Wimseyn rykmentissä, ja myöhemmin lordi etsi hänet töihin. Peter Wimsey  -toisin kuin kirjan muut "herrasmiehet" - on todellinen herrasmies. Hän on ystävällinen kulinaristi, luotettava ja varsin avulias, kaikin puolin herrasmies, myös naisia kohtaan. Hänen puheensa ovat eheyttäviä. Lordi pääsee myös naimisiin, mutta eräässä toisessa dekkarissa. Lordi Wimseyn toimintaa helpottaa iso omaisuus ja arvonimi, mutta tarvittaessa myös Wimsey nyrkkeilee. Wimseyn "salapoliisi-hobbya" tosin paheksutaan.

Itse rikos tai rikokset selviävät teoksessa varsin myöhään, samoin syyllinen tai syylliset. Lordi Wimseyllä on taito hoitaa asiat siististi pois päiväjärjestyksestä. Valamiehistön toimivuuteen hän ei usko.

Dekkarin kunniaksi pitää sanoa, että vaikka muistin tällä uusintalukukerrallani alkuasetelmaa varsin pitkälle, en muistanut kuitenkaan todellista syyllistä, enkä loppuratkaisua.

Jännittävä ja viihdyttävä klassikkodekkari!

***
Dorothy L. Sayers vaikutti vuosina 1893-1957, ja hänen kotitausta oli uskonnollinen. Hänen merkitystään ja henkilökohtaista elämää on avattu wikipediassa hieman suomeksi enemmän englanniksi täällä.

***
Tässä vanhan SaPo-sarjan takakansikuva
Agatha Christietä, Carter Dicksonia ja Raymond Chandleriä tuntuu olevan useita, näitä voisi pokkareina yrittää uudelleen julkaista.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Tommy Hellsten: Pysähdy olet jo perillä


Tommy Hellsten: Pysähdy olet jo perillä, 12 oivalluksen polku, Minervapokkari, neljäs painos 2012. Sivumäärä 224.

Tommy Hellstenin oivalluksia pysähtymisestä ja elämisestä on kahdessatoista osassa. Tommy Hellsten kirjoittaa hienosti ja vakuuttavasti, kirjassa on paljon enemmän oivalluksia kuin 12, eli tusinakirjasta ei ole kysymys.

Vaikka suurin osa tarinoista ovat hyviä, alun tarinoissa on muutama ristiriitaisuus, mutta tämä heikkous on vahvuutta niin kuin Hellsten itse määrittelisi. Alun tarinat toisaalta käyvät matkatarinoista. Hellsten määrittelee miltei kaiken vastakohdan tai paradoksin kautta. Pysähdy olet jo perillä, heikkouden tunnustamalla olet vahva, vahvana olet sisimmältäsi heikko. Kaikki eivät ole sanatarkkoja lainauksia! Mitä pidemmälle kirja etenee oivallusten polkua, sitä omakohtaisemmiksi ja konkreettisemmiksi tarinat käyvät, ja minä viihdyin tekstin äärellä.

Tämän kirjan etuna pidän myös sitä, että teoksessa on läpileikkaus Hellstenin kaikista ajatuksista uran varrelta. Hellsten tunnustaa myös oman heikkoutensa, väsymyksensä, työuupumuksensa, ja kipukohtansa, hän on ihminen, hän haluaa olla läsnä. Hän kertaa alkoholistivanhemman lapsen kohtalon, vanhempien henkisen poissaolon, mutta fyysisen apaattisen läsnäolon, monet häpeän lähteet, markkinahumun keskellä hitautta opettavan Einarin (nimeä ei tosin mainita, mutta Einari oli joidenkin Hellstenin kirjojen HÄN), ihminen tavattavissa -projekti, muutama sana on koulusta, ja ennen lukematonta minulle oli saaristoelämän kuvaus ja ylistys, moottoripyöräilyn autuus, ja vanhusten hoito tai hoidon inhimillisyyden puute.

Hellsten käyttää vahvaa vaihtelevaa kieltä, ja paljon on myös teologisia vertauksia ja Raamatun lauseita. Tämä ei minua haittaa, se on Hellstenin tyyliä. Hellsten minusta  käyttää paljon toistoa vahvistamaan ydinsanomaansa, joka on, no päättele se bloggauksesta tai tutustu hänen kirjoihinsa.

***
Laitan muutaman heikkouden, jotka ehkä ovat vahvuuksiakin.

1. Hellsten muistelee mukavaa Agnes isoäitiään, joka asui Utön majakkasaarella, jonne saarelle tuotiin soraakin hautausmaata varten. Agnes-mummon kampela perataan aina yksi kerrallaan, ja hitauden taikaa monesti arvostetaan. Siksi kummastutti muistot lähisaarille suuntautuneista mansikan poimimismatkoista sekä meijerillä käynneistä jäätelöä ostamaan. Olen käynyt lapsuudessa ja varusmiesaikana Utössä. Minusta siellä ei ollut lehmiä, ei meijeriä, pieni kauppa oli, mutta ei ollut mansikkapaikkoja lähisaarilla, kun niitä ei juuri ole, kivisiä luotoja on.

2. Hellsten puhuu oikein, että ihmiset samastuvat rooliinsa ja kadottavat inhimillisyytensä. Olen samaa mieltä. Eri mieltä olen siitä, että miksi pikaravintolan työntekijä kadottaa inhimillisyytensä. Oravanpyörässä, mistä Hellsten puhuu, on pakko olla pienpalkkaisia pyörittäjiä. Minusta asiakas ei voi odottaa kovinkaan henkilökohtaista ja pitkäkestoista palvelua pikaruokapaikassa matalalla hintatasolla kiireiseltä työntekijältä. Jos uupumus yllättää pikaruokaruokapaikassa työntekijän, lienee se enemmän asiakkaiden kiukusta (jonoihin tai odottamiseen) johtuvaa kuin siitä, että myyjä haluaa olla asiakkaan yläpuolella tai olla pelkästään ilkeä. Minusta ala on niin kilpailtu, että hampurilaisen 2-5 euron hinnasta ei jääne kovin paljoa katetta eikä palkka ole kovinkaan iso. Itse arvostan pikaruokapaikkojen henkilökuntaa ja alaakin, hyvä, että edes jotkut työllistävät nuoria.

3. Hellsten puhuu, että pitää hidastaa ja uhrata aikaa itselle, ja "pysähtyä". Olen samaa mieltä. Valitettavasti itsellänikin on taloudellisia vastuita, ei ole kesämökkiä, ei ole rahaa lähteä lomamatkalle, enkä saisi edes "työlomaa", on vain oltava töissä, vastattava lainoista, maksettava ruoka, yhtiövastike, vesi- ja sähkö- ja muut maksut. Toisaalta en tiedä, kuinka ekologista matkustelu lentokoneella on, moottoripyörällä pohjoismaissa matkailu ehkä on ekologisempaa ja varmaan hauskaa. Hellsten ironisoi myös supermarketteja, itse ainakin varaan kunnolla aikaa, ja yritän valita ruuhkattoman ajan ostoksille, kärsimättömyydestäni huolimatta en stressaannu kaupassa paitsi ehkä isosta ruokalaskusta, ruoka on kallistunut, ja köyhäkin syö, koska on nälkä.
Nämä asiat haittasivat teoksen alkuosassa, mutta sitten menin oivallusten polkua eteenpäin.
***
Polulla eteneminen oli rauhoittavaa, minulle tuli tekstin ajoittaisesta toistosta huolimatta hyvin harmoninen ja rauhallinen sekä vielä turvallinen olo.

Oivallukset olivat minusta oikeansuuntaisia. Keinutuolin Hellsten nostaa isoon arvoon, sekä takkatulen ja lyhdyt, niissä on jotain pysähtymistä hiljentämistä ja hiljenemistä.

Hellsten kirjoittaa myös, että koulussa henkilökunnan ja opettajan pitää johtaa, muuten häirikköoppilaat ottavat vallan. Tämä on kirjoitettu neljä vuotta sitten!

Oivallukset jatkuvat, Hellsten päivittää sotaorpojen ongelmat ja pohtii ikätoverien kuolemista ja luokkatoverin kuolemaa. Muutosahdistuksen Hellsten avaa myös lopettamisprosessien yhteydessä. Oivalluksen jälkeen pitää laittaa enää toimeksi!

Hieno kirja, vaikka tähän en ehkä saa Hellstenin tyylistä paljonkaan. Jos lukee vain yhden Hellstenin kirjan tämä on hyvä ehdokas, koska tässä minusta hän on kiteyttänyt olennaisen "koko uraltaan".

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Graham Greene: Kolmas mies


Graham Greene: Kolmas mies, 1982 kolmas painos, sivumäärä 136, The Third Man 1949. Kirjaston poistokirja (Turun Skanssin Monitori, 1 euro).

Tämä kirja perustuu Kolmas mies (The Third Man) elokuvan käsikirjoitukseen, joka on myös Graham Greenen käsialaa. Olen nähnyt tämän film noir -klassikon, jossa Orson Welles vilahtaa pahana Harry Limenä. Romaani on loistava: siinä on filmin asetelma mutta lisävalaisuin. Kirjassa halpahintaisen kirjailijan sekoittaminen miltei kaimaansa on toteutettu hauskasti. Teos avasi filmiä siis uudella tavalla, ja odotan seuraavaa Kolmannen miehen tv-esitystä.

Romaanin minä-kertojana on poliisi Calloway, joka tutkii Harry Limen rikoksia. Harry Lime on kutsunut Rollo Martinsin omasta mielestä typerän koulukaverinsa miehitettyyn Wieniin. Tapahtuma-aika on toisen maailmansodan päättymisen jälkeinen aika. Rollo Martinsin tultua Wieniin selviää, että Harry Lime on jäänyt auton alle ja kuollut. Martins menee rahattomana hänen hautajaisiinsa, jossa tapaa Gallowayn. Galloway tarjoaa ryyppyjä, ja Martins kertoo siteensä Limeen. On ollut Limen koulukaveri, Harry Limen koko toiminta on perustunut vilunkipeliin. Vilungista jäävät aina muut -yleensä Martins- kiinni. Martins on hieman hölmö kioskikirjoja syytävä uskollinen britti, joka ihailee Limeä, eikä usko poliisin vakuutteluja miehen täydellisestä moraalisesta rappiosta. Lime on väittänyt Martinsille olevansa lääkäri ja säveltäjä, ja säveltäjä hän ei ainakaan ole, tuskin lääkärikään. Martins on alussa muiden vietävissä ja hän uskoo olevansa Harry Limen maineen puhdistaja ja kaveri. Häneen ottavat yhteyttä Limen "peruukkiystävä" Kurtz, hän tapaa Harryn tyttöystävän Anna Schmidtin ja ruumishuoneen notaarin Kochin, joka puhuu kolmannesta miehestä. Tilanne tiivistyy, kun Koch murhataan. Kolmannen miehen ongelmaa toistellaan. Siihen ongelmaan pitää päätellä vastaus lähinnä itse, vinkiksi annetaan Kurtzin peruukki. Lopulta on tilinteon aika, ja tiliä tehdään itsensä kolmannen miehen kertaalleen kuolleen Harry Limen kanssa.

Kirjan miljöönä on miehitetty tai valvonta-alueisiin jaettu Wien, mutta kirja henkii aitoa valloitetun valtion tilaa. Neljällä voittajavaltiolla on oma valvonta-alueensa. Tässä vaiheessa jo liittoutuneiden edut olivat toisen suuntaiset ja yhteistyö ei enää pelaa. Mustan pörssin kauppa kukoistaa useimmat toimivat mustan pörssin kaupassa ainakin ostajina, kaikkea välitetään auton renkaista passeihin. Toiminnan johtajat saavat voittoja, yhä tuottoisimmille aloille mennään, lopulta välitetään lääkkeitä, ja niitä laimentamalla saadaan eniten voittoa ja tuhoa.

Rollo Martins tapaa Harry Limen. Loppu on varsin jännittävä, alkaa takaa-ajo Wienin maanalaisessa koko kaupungin kattavassa viemäriverkostossa, Greenen tyylin mukaan joku päähenkilöistä kuolee ja jäljelle jäävät, joutuvat tai saavat valita, miten jatkavat elämäänsä.

Koska kirjan minä-kertoja on Galloway, on tekstiin saatu uutta ulottuvuutta, mutta osittain minä-kertojan viittaa asetetaan Rollo Martinsin päälle seuraavasti "Martins kertoi minulle myöhemmin: -Kuljin virran vartta etsien Harrya, mutta minun on täytynyt pimeässä kulkea hänen ohitseen ..."


***
Rollo Martins kirjoittaa nimellä Buck Dexter, ja  hänet on sekoitettu kuuluisaan kirjailijaan Benjamin Dexteriin, jonka teoksista hänellä ei ole harmaintakaan havaintoa. Rollo on varsin yksinkertainen ja sinisilmäinen, tästä juonenkäänteestä on saatu jalostettua mainioita tuokioita. Tästä Kolmas mies -kirjan Rollo Martinsin kirjallisen alter egon Buck Dexterin sekoittamista vakavan proosan kirjoittaja Benjamin Dexteriin on tarkasteltu paljon Pierre Bayardin teoksessa, Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, josta huonohko bloggaukseni täällä. Rollo Martins joutuu järjestettyyn tilaisuuteen, missä puhutaan kirjoista, joita Rollo ei ole lukenut eikä kirjoittanutkaan. Hauskan ja hikisen tuokion jälkeen, jossa hän on saanut avata uusinta teostaan "Kaartuvaa keulaa" ja joutunut kommentoimaan kanssakirjailijoita, lopuksi hän signeeraa kirjallisuuden ystäville nimikirjoituksia. Tässä minusta irvitään myös kirjailijatilaisuuksissa kävijöitä. Benjamin Dexter -asiakin käydään jonkin näköiseen loppuun asti, kun laskut kirjailijatilaisuuden kustannuksista tulevat maksuun.
Rollo Martins kuitenkin tienaa ihan hyvin, mikä hänen ja Limen vuoropuhelusta tulee ilmi

"Kuinka paljon ansaitsee vuodessa villin lännen kirjoillasi, hyvä mies?
-Tuhat puntaa verollista. Minä ansaitsen kolmekymmentätuhatta verotonta. ...
.. -Ennen olit katolinen
Samassa vuoropuhelussa tulee ilmi myös Limen katolisuus, kuten Kiveä kovempi -teoksen Pinkien. Myös mysteerin vähittäinen avautuminen, ja loppuratkaisu ovat analogisia.

Limen moraali avataan neljännessätoista luvussa (seitsemäntoista lukua kaikkiaan)
Lime: "tuntisitko todella sääliä, jos joku noista pisteistä lakkaisi liikkumasta - ainiaaksi (ovat huvipuiston maailmanpyörässä, ja  alla liikkuu ihmisiä), jos sanoisin sinulle, että saisit kaksikymmentätuhatta puntaa jokaisesta pisteestä joka lakkaa liikkumasta ... vapaana tuloverosta ... ei saa minua kiinni, Rollo ...pulpahdan esiin jälleen ...
Greeneltä loistava valinta: Lime pulpahtaa esiin likaviemäristä.

Eikä se Rollo Martins mikään tyhjäpää ollut, ja loppu on onnellinen.

***
Wien on matkailukaupunki. En ole käynyt siellä, mutta James Bond- filmissä Vaaran vyöhykkeellä esitellään wieniläisiä valjakkoja, valssia, miljöötä ja myös huvipuistoa, ja Wienin maailmanpyörää jossa Kara Milovy ja James Bond "kuhertelevat", näyttelijöinä Timothy Dalton ja Maryam D'Abo. Filmissä Kolmas mies Rollo ja Harry ovat myös maailmanpyörässä Wienissä, mutta eivät kuhertele.


lauantai 1. kesäkuuta 2013

Michael Ondaatje: Englantilainen potilas


Michael Ondaatje: Englantilainen potilas, kolmas painos, ensimmäinen painos suomeksi 1993, alkuteos 1992, kymmenen (X) osaa, sivumäärä 315.

Tapahtuma-aika: Toisen maailmansodan loppuvaihe, takaumissa aiemmin 1930-luku
Tapahtumapaikka: Italia, Toscana Villa San Girolamo, vanha aluperin  luostari myöhemmin huvila, jossa paljon huoneita ja iso puutarha sekä takaumissa sekä Pohjois-Afrikan aavikkoseudut Egyptissä ja Libyassa sekä osin myös Englannissa. Huvilassa on kattava lääke- ja muonavarasto, sekä puutarhassa on viljelmät. Miljöö henkii menneiden aikojen loistoa ja patinaa.
Juoni: Juoni kulkee tavallaan kolmessa osassa. Huvilan päivittäisen elämän kuvaaminen, englantilaisen potilaan aavikkotarinat ja traaginen onnettomuus ja tapahtumat jotka johtivat siihen sekä Carvaggion liittyminen asiaan, Kipin ja Hanan menetykset ja tarina.
Päähenkilöt:
Englantilainen potilas, joka on tunnistamattomaksi palanut, ja on muistamaton.jonka henkilöllisyys selviää kirjan loppuosissa eli Saharatutkija Unkarilainen kreivi Ladislau de Almásy. Luultavasti noin 40-45-vuotias. Potilas on Hanan hoidon ja morfiinin varassa.
Kanadalainen sairaanhoitaja (toiminut sodassa) Hana, joka on kaksikymmenvuotiaana on nähnyt ja kokenut menetyksiä ja kuolemia. Hän on jäänyt hoitamaan englantilaista potilasta yksin sairaalaan.
Hanan isän tuttu David Carvaggio, liittoutuneiden tiedustelija, joka kiinnijäätyään joutui kidutuksen kohteeksi ja menetti peukalonsa. Siviilissä Carvaggio on tuntenut Kanadassa Hanan perheen ja Hanan. Carvaggio "ammatiltaan" varas ja naisten mies on noin 40-45 -vuotias. Hänen kohtalonsa sodan aikana liittyy löyhästi Almásyyn.
Intialainen liittoutuneiden joukkojen pioneeri Kirpal Singh eli "Kip" 28-vuotias. Veli on Intiassa vankilassa, johtuen separatistiasenteista. Ollut Englannissa pomminpurkutehtävissä, ja opettajansa lordi Suffolkin menehdyttyä on pestautunut Italiaan pioneeriksi pois Englannista. Kip kokee voimakkaasti sodan loppuvaiheet ja pitää atomipommeja loukkauksena Aasiaa kohtaan.
Sivuhenkilöitä en mainitse erikseen, mutta ne liittyvät henkilöiden kertomuksiin, takaumiin tärkein henkilö on Katherine Clifton, se Almásyn toinen nainen, tai Almasylle ainoa, mutta naimisissa aavikkotutkijan ja vakoojan Cliftonin kanssa. Kirjassa suhteen syntymisen syytä ei avata ollenkaan, mutta on minusta helposti pääteltävissä. Almásy ei ole naimisissa, mutta muut länsimaiset miehet ovat eli Clifton ja Madox. Koska Cliftonilla oli "sotilaallinen" kartoitustehtävä, puolisoiden välissä oli valheita ja Clifton oli poissa "omilla retkillään". Almásyn suhde on lopulta varsin lyhyt, mutta sillä on merkitystä, vaikka oli päättynytkin.

Englantilainen potilas -kirja alkaa englantilaisen potilaan tarinasta löytymisestään. Hän on pudonnut lentokoneen kanssa aavikolle ja palanut tunnistamattomaksi, beduiinit ovat ottaneet mukaan. Potilas on siirretty hylättyyn sairaalaan, paikkaan Italiassa, missä aika on menettänyt merkityksensä, paikka on tavallaan irrallaan ympäristöstään. Eri ihmiset ovat isossa talossa ja puutarhassa, ja keräävät itseänsä kasaan sodan traumojen ja menetysten aiheuttamista sirpaleista, samalla kokemukset muuttuvat tarinoiksi ja elämänvaiheet yhdistyvät. Aavikon tarinat, kuvaelmat kadonneista keitaista, ja luolamaalauksista ovat upeita. Ne täydentyvät useassa keskustelussa. Keskusteluja ylläpitää Carvaggion ja Almásyn osalla voimakas morfiinilääkitys, ensin mainitulla Hanan annostamana, jälkimmäisellä oman käden oikeudella. "Hän hyppää morfiiniveneen kyytiin" VI-osa, "saman morfiinimaan kansalaisina"  "Aina kun keho saa lisää morfiinia aukeaa jokin uusi ovi" IX-osa. "Välillä puhuu ensimmäisessä ja välillä kolmannessa persoonassa, eikä vieläkään suostunut myöntämään olevansa Almásy" s.257. Toisaalta hän ei enää lopussa kiellä olevansa Almásy.

Kirjan kertoja on "kaikkitietävä", mutta kerronta on hellävaraista ja häivemäistä, se ei poraudu päähenkilöiden ajatuksiin asti, vaan kuvaa ulkoisia tapahtumia, tosiseikat tulevat ilmi vähitellen dialogissa tai kertomuksissa. Kirjasta on tehty oscar-palkittu filmi, jossa tarinaa ja sen alkua on muutettu jonkin verran. Filmin tapahtumat on avattu wikipediassa. Kirjassa juoni ei näyttäydy näin suoraan, ja kaikkea ei kerrota, ja filmissä palaneen miehen tarina on keskeinen, tässä Kipin ja Hanan tarina lienee se tärkein. Filmissä myös Carvaggion sormen menetykset näytetään. Kirjassa taas oleskellaan paljon enemmän itse huvilassa tai sen puutarhassa ja keskustellaan tai ollaan hiljaa. Ondaatje kirjoittaa tarinaa kuin impressionistinen taiteilija ohuin pienin vedoin, tai väritäplin täydentää maalaustaan. Eri näkökulmat ovat kuin eri pensseleitä, jotka eri värein luovat enemmän tunnelmia ja herättävät tunteita, kuin tuovat määrättyjä tosiseikkoja, toisaalta kerronnassa on myös kubistisia piirteitä tarinaa tarkastellaan niin monesta eri näkökulmasta. Filmin alkutekstissä on pensseli, jolla maalataan luultavasti ihmishahmo. "Lostin Sayid" eli Naveen Andrews on Kip Singh ja Willem Dafoe "Spidermanin Menninkäinen" on Carvaggio. Filmi päättyy tavallaan kirjan yhdeksännen osan loppuun, kymmenes osa kertoo Kipistä ja Hanasta. Filmin eräs vahvuus on kauniit ilmakuvat autiomaasta.

Englantilainen potilas -kirjassa on paljon kirjallisia viitteitä Kiplingin Kimistä,  Rosvolaakson tyttärestä, Viimeisestä mohikaanista aina Anna Kareninaan asti. Anna Kareniina pettämisen vuoksi, Kim ehkä Kipin vuoksi, Kimhän tapahtuu Intiassa, mistä Kip on kotoisin Kipin velihän on vankilassa asenteistaan siirtomaaisäntiä vastaan. Almásyn elämän tärkein teos on puolestaan Herodotoksen historiateos, joka toimii hänellä ankkurina kaikkeen. Englantilaisen potilaan nimi mainitaan ensimmäisen kerran teoksen puolivälissä yhdessä muiden Sahara-tutkijoiden kanssa. Se, että henkilö on Ladislau de Almásy tulee hiljalleen ilmi Carvaggion epäilyksillä, tarina täydentyy pienin vedoin. Almásyn tarinasta selviää jo aiemmin, että hänen rakastettunsa on todennut "vihaat ja pelkäät nimetyksi tulemista".

Juonen kertominen johdattaisi harhaan, sillä tarinassa tapahtumia tärkeämpiä ovat aivan muut teemat kuten rakkaus, kiintymys, ja menetys, sodan mielettömyys, ihmisten samanlaisuus. Kirjan dialogissakin mainitaan, että sanat ovat tärkeitä, ja naisten mies Carvaggio toteaa, että keskustelu on eroottista. Vaikka englantilaisella potilaalla on ollut eroottinen suhde Katherine Cliftoniin, sitä ei kuvata kirjassa kovinkaan tarkasti. "Olimme siinä jonkin aikaa kuin joku outo patsas ennen kuin aloimme availla kiihkon ovia. Hänen sormensa raapivat jo harvenevien hiuksieni hiekkaa. Ympärillämme oli Kairo ja kaikki sen autiomaat." s.246.

Myös Kipin tarina sytyttimien ja räjähdysten purkamisesta on tärkeä, hänen kiintymyksestään lordi Suffolkiin, englantilaiseen aristokraattiin, jolle Rosvolaakson tyttären Lorna Doonen tarina ja mäyrät ovat tärkeitä ja joka ihminen räjähtää uudentyyppistä sytytintä purkaessaan. Viimeinen osa on Kipin tarinaa, johon Hana nivoutuu. Luvussa tarkastellaan myös sodan lopettaneita tapahtumia. Myös englantilaisen potilaan ja Carvaggion tarina  kerrotaan loppuun asti toiseksi viimeisessä osassa, mutta tulevaisuus on nuorten eli Kipin ja Hanan, ja heidän välillään väreilee.

Michael Ondaatjen Englantilainen potilas on perustellusti eräillä klassikkolistoilla, se on kerronnaltaan ja olemukseltaan erilainen kaunokirjallinen teos. Perustarina kertoo neljän erilaisen yksinäisen ihmisen kohtaamisesta ajattomassa paikassa. Unenomaiset tarinat autiomaan tutkimuksesta johtavat lähestyvään sotaan ja vakoilutoimintaan. Toisaalla teos tarkastelee yksilötasolla sodan kammottavia vaikutuksia nuoreen naissairaanhoitajaan, siirtomaasta värväytyneen liittoutuneiden upseerin maailmankuvan hajoamista, sekä autiomaan kartoittajan kolmiodraaman tuhoisia seurauksia.
***
Lainauksia
"Mies jonka nimi on Carvaggio, avaa huoneen kaikki ikkunat kuullakseen yön äänet ...Kuutamo on kuin iho, kuin vesiverho hänen yllään". Carvaggio saapuu näillä sanoilla huvilaan.

Seuraavaa käännöstä kummastelin
Ja sitten tarvitaan gelatoa .... Nielurisapotilaalle gelatoa

Gelato on minusta italiaa ja tarkoittaa jäätelöä, joten ihmettelin, että käytetään termiä gelato eikä jäätelö kun ollaan vielä Italiassa!?!

*****
Michael Ondaatje on kanadalainen kirjailija, joka on syntynyt Sri Lankassa 1943. Ondaatjen tausta ilmenee siis romaanihenkilöiden taustassa.