perjantai 26. helmikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


Tommi Kinnunen: Lopotti, WSOY 2016, sivumäärä 364. Romaani on jaettu kolmeen osaan.

Tommi Kinnusen (s. 1973)  toinen romaani Lopotti kertoo esikoisteoksesta tuttujen sokean Helena Löytövaaran sekä Helenan veljenpojan Tuomas Löytövaaran tarinat. Tommi Kinnusella on ensimmäisen kirjan Neljäntienristeyksen jälkeen uskallusta herkistellä heti alkuun Onnin kirjeellä tulevalle lapselleen, joka on juuri Helena. Tuomas on siis Helenan pikkuveljen Johanneksen lapsi.

Kun Neljäntienristeys tarkoittaa paikkaa, myös Lopotti tarkoittaa kauppakylää, kirkonkylää jo googlenkin mukaan. Romaanin ensimmäinen osa on kaunista harsomaista kerrontaa onnellisesta lapsuudesta, vuoroin Helenasta ja vuoroin Tuomaksesta. Ensimmäinen osa päättyy todellisuuden paljastamiseen (paljastumiseen). Helena lähetetään sokeainkouluun etelään ja Tuomas tajuaa, miksi hän on 'erilainen'.

Toinen ja kolmas osa (kuten ensimmäinen osakin) vievät päähenkilöiden tarinoita limittäin eteenpäin. Toisessa osassa Helena on sokeainkoulussa, mikä ei ole aina niin miellyttävä paikka. Tuomaskin käy koulunsa, pääsee ylioppilaaksi ja pääsee kauppakorkeakouluun. Armeijankin hän taitanee suorittaa (alla tästä enemmän). Lopotin lukemisen edellytyksenä on minusta se, että on lukenut Neljäntienristeyksen tai ainakin ymmärtää, miksi Onnilta loppui ilo ja miksi Lahja odottaa kupeet kuumina, ja paljon muita asioita olisi ymmärtämisen takia hyvä oivaltaa. Tuomas kertoo kolmannessa osassa Helenalle sen, jonka jo kaikki perheestä tietävät ja hyväksyvät. Tätä ennen on Helenan ja Tuomaksen seurustelukuvioita selvitelty, molemmat suuntautuvat miehiin. Helenan avioliitto on lopulta traaginen, ilkeän sadistisen miehen kanssa, joka alkuun vaikuttaa hyvinkin asialliselta, mikä kuuluu tähän naisen alistamiskuvioon.

Kinnusen teos on parhaimmillaan minusta ensimmäisessä osassa, kaunis kieli ja tunnelmointi vievät tarinaa eteenpäin, kiireettömästi ja kauniisti. Kinnusella on paljon humaaneja huomioita ja oivalluksia. Tosin "kertojan äänet" ovat hyvin toistensa kaltaisia, eli oli vaikea joskus erottaa kummasta ihmisestä oli kyse. Helenan tarinan Kinnunen osaa kuvata kauniisti, Tuomas on normaali, eikä Tuomakseen minusta liity mitään dramatiikkaa, toisin kuin ympäristön reaktioihin.

Toisessa ja kolmannessa osassa juonenkäänteitä minusta on joko väkisin keksitty tai huonosti perusteltu, sokeudessa ja ympäristön ennakkoluuloissa on aineksia jo tarpeeksi. Varsinkin Tuomakseen liitetty armeijakokemus ja lopun lapsikuvio olivat minusta täysin turhia. Armeija-luku (sivuilla 144 - 150) kertoo alikessun olevan alikessu vain siitä syystä, että hänellä on lyhyet hiukset. Alikessu katsoo sotaelokuvia mm. Kauriinmetsästäjiä (s. 144),  filmin nimihän on oikeasti Kauriinmetsästäjä, ei Kauriinmetsästäjät. Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter) on paljon enemmän kuin sotaelokuva, se on kipeä kuvaus sodan mielettömyydestä ja nuoruuden viattomuuden kuolemisesta. Päähenkilö Mike joutuu hakemaan ensin Stevenin pois jalattomana hoitolaitoksesta, ja hänen on pakko palata Saigoniin etsimään herkkää sodassa seonnutta parasta ystävää Nickiä, jonka ruumiin hän tuo kotiin. He ovat rakastuneita samaan "tyttöön". Vaikuttava filmi. Luvussa mainittu Ilmestyskirja Nyt ei sisällä oikeastaan kuin yhden rankan sotakohtauksen (kuten ei juurikaan Kauriinmetsästäjäkään kokonaismittaansa verrattuna), ja kertoo Willardin matkasta "pimeyden ytimeen" eli hakemaan sodassa seonnutta eversti Kurtzia, elokuva perustuu löyhästi kirjaan Pimeyden sydän, jonka bloggauksen yhteydessä olen käsitellyt myös näitä kahta elokuvaa. Molemmat elokuvat ovat hyvin sodanvastaisia, toki 'alikessu' voi ymmärtää filmin varmasti juuri toisinpäin ja tämä on aina sotaelokuvien ongelma.

Lisäksi luvussa vihjataan, että sotilasmestari tekisi kaappitarkastuksia. Hän antaisi taustansa (lestadiolainen) vaikuttaa valintoihin varusmiesten "tulevaisuudesta". Minusta asioista päättää yliluutnantti tai kapteeni -tasoinen upseeri mainitussa "radiokomppaniassa" varusmiesten suoritusten perusteella eli psykologinen testi, P-arvo, Cooperin testi, lihaskuntotesti, ammunnat, haastattelut ..., tai ehkä asiasta päättää jopa majuri, ei kaiketi sotilasmestari. Esimerkiksi aliupseerikouluun ovat valintakriteerit olleet täysin avoimet 1990-luvulla ja myös jokaisen tulokset. Myös kirjuriksi valitaan usean hakijan joukosta valintakriteerien perusteella, eikä minusta sovita vääpelin kanssa. Kaappitarkastuksia tekevät lähinnä omat alikessut, he myös valvovat aamu- ja iltatoimet. Komppanian vääpeli on paljon toimistotöissä ja toimii virka-ajassa, voi tosin olla leireillä ja harjoituksissakin, mutta ei juurikaan kouluta varusmiehiä. Komppaniassa on toki paikalla aina PU, eli päivystävä upseeri. Kirjassa sivulla 150 luvun lopussa on kummallista juttua nuoren vääpelin pesuhuonekäytöksestä, ei varmastikaan olisi voinut tapahtua 1990-luvulla armeijassa ilman rangaistusta. Tuomas saa kuntoisuusloman suunnistuksesta, vaikka hän lintsasi aiemman kuvauksen mukaan lukion liikuntatunneilta ja oli liikunnassa luokan huonoin, ei pystynyt tekemään edes kieppiä (perusliike rekillä, onnistuu jo 8-vuotiaalta, jos jaksaa vetää edes yhden leuan). Tuomas ei kuvauksen mukaan myöskään lenkkeillyt eikä suunnistanut, tai sitä ei ainakaan tuotu ilmi. Armeijassa kovakuntoisimmat varusmiehet juoksevat yli 3000 metriä tai parhaat yli 3500 (tai yli 4000) metriä Cooperissa ja moni harrastaa kilpasuunnistusta, eli suunnistuksessa kuntsarit ovat tiukalla liikuntatuntilintsarille. Lisäksi pitkään lomamatkaan saa lomanpidennyksen (ei tarvita kuntsaria), eli minusta luku oli huonosti kirjaan niveltyvä ja turha. Armeija oli 1990-luvun alussa miesten koulu, eli tähän olisi voinut pureutua, naisten asepalvelus alkoi nimittäin vasta 1995.

Armeijalukua ennen kerrotaan Helenasta:
"Täällä minä olen tavallinen. Otan käteeni Johanneksen siihen nostelemia näkinkenkiä. Ne tuoksuvat vienosti levälle".  ... s.143
Ja luvun jälkeen
"Tasainen rytmi unettaa, mutta enää ei uskalla nukahtaa. Tarkistan vielä kerran, että laukku on jalan vieressä lattialla. Avaan rannekellon lasin ja tunnustelen  viisareita ..." s.151.
Minusta armeijaluku oli kauneusvirhe, ei -pilkku.

Helenan syntymä ja nuoruus selvitettiin Neljäntienristeyksessä. Tuomaksen syntymää ja koulunkäyntiä on hankalampi ajoittaa. Ensin puhutaan Hurrikanesin (oikeasti Hurriganes) Get On -biisistä, se on julkaistu 1974 albumilla Roadrunner, kirjasa mainitaan myös Urho Kekkosen ero lokakuussa 1981, sekä viitataan (?) kaksoistornien tuhoutuminen vuonna 2001.

Tommi Kinnusen Lopotti oli minusta parempi kuin avausosa. Kinnunen on "lupaillut" kolmatta kirjaa "Kiviharjua", eli se on varmasti paras. Lopotti ansaitsee kiitosta kauniista kielestään, ja Helenan tarinasta. Emme näe sokeita, mutta hyvä, että he saavat äänensä kuuluviin. Olen lukenut aiemmin Helen Kellerin (kuurosokean ja mykän) Elämäni tarina -teoksen. Helenan aviomiehen Karin käytös on alle kaiken arvostelun. Viiltää ivalla naista keskenmenon jälkeen, ja pahoinpitelee sitten tätä potkuin ja lyönnein, se on minusta asia, jonka voi minusta kuitata vain vankilatuomiolla, tässähän seuraukset (kipu, tuska ja nöyryytys ja vielä muutakin) koituvat Helenalle. Sinin ratkaisu ei minusta ole "reilu" eli olla pitämättä sopimusta, vaikka äidillä on minusta oikeus päättää synnyttämästään lapsesta, ja vauvalla on oikeus äitiin, mutta toki myös isään. Isän oikeudet ovat käytännössä luultavasti vasta kolmannella sijalla vauvan ja äidin jälkeen. Lapsi on kuitenkin ihminen eikä "kauppatavaraa". Minusta tämä Sini-kuvio oli jotenkin irrallinen eikä sopinut minusta kokonaiskehykseen ja asetti kirjaan tarpeettomia kareita.

Lopotista on kiittävät ja hyvät arviot ainakin seuraavissa blogeissa
Leena Lumi
Kannesta kanteen
Lukuisa
Kirjasähkökäyrä
Suomi lukee

Lisäksi Suuren Suomalaisen kirjakerhon A4-kokoinen lehti nro 4E/16 hehkuttaa vain Lopottia, etukannessaan ja neljällä sivullaan, takakannessa on kirjan tilauskuponki  hintaan 18,95 jäsenelle vielä mahdollisuus hankkia esikoinen Neljäntienristeys hintaan 9,95. Tämä ei ole mainos vaan informaatio, itse lainasin tämän Jokeri-kirjana Turun kaupungin kirjastosta ja editoin vuoden päästä tätä bloggausta, ja analysoin pääasioita, en silloin saivartele. Lukunautintoa, yllä oleva saivartelu on vain marginaalimielipide. Kinnunen on parhaita kirjailijoita Suomessa ja kirja hienoudestaan huolimatta on helppolukuinen, ja se  käy runokirjastakin.
Edit 4.11.2016: ja on vielä Finlandia-ehdokas.


Edit 19,12.2016 Ei voittanut Finlandiaa, mutta voitti Lukija-Finlandian.

Herge: Mustan kullan maa ja Seikkailu Punaisella merellä


Herge: Mustan kullan maa, Tintin au pays de L'or Noir, Kustannus oy Semic, 1989.

Hergen Mustan kullan maa on albumi, jonka ilmestyminen alkoi syyskuussa 1939 ja jatkui vasta toisen maailmansodan jälkeen Tintin-lehdessä. (Lähde: Tintin juhlakirja). Tarina oli tauolla, eli alkuun albumissa on vain Tintti ja Dupondit. Lopussa tarinassa on myös Kapteeni, joka on piirretty myös taannehtivasti albumiin sivulle 3, kuten myös Moulinsartin hovimestari Nestor. Viimeiselle sivulle on piirretty Moulinsart ja lopussa saadaan vielä Tuhatkaunolta kirje, hän on ratkaissut lisäaineen ongelman. Tarinassa esiintyy ensimmäisen kerran emiiri Ben Kalish ja hänen villi poikansa Abdullah. Konna tohtori Müller on mukana, samoin Tintin ystävä Senhor Oliveira da Figueira. Yhdessä kuvassa on Bianca Castafiore.

Tästä albumista on ainakin kolme versiota, tämä on luultavasti vuoden 1969 (tai 1959) versio. Albumiin on piirretty minusta samanlaisia kuvia kuin Kultasaksiseen rapuun.


Minusta Sarjis-painoksen takakannen kuva on juuri Kultasaksisesta ravusta.

Mustan kullan maa -tarina alkaa moottorien räjähtelyllä. Dupondit laulavat pum- pum  ja heidän autonsa moottori räjähtää pum, Dupondit toheloivat jatkossa hinausauton kuljettajina ja ajavat puuta päin, sama törttöily jatkuu autokorjaamossa, laivassa, autiomaassa ja Dupondit syövät lopuksi aspiriinina ainetta, jota on lisätty bensiiniin. Aineen seurauksena heidän suustaan tulee kansikuvan mukaisesti kuplia ja hiukset ja parta kasvavat, mikä vaiva yllättää heidät myöhemmin kuumatkalla.

Motiivi on sodan lietsonta, ja tavoitellaan öljysopimuksia. Emiiriä taivutellaan sopimukseen, ja hänen poikansa Abdullah kidnapataan. Abdullah tekee sieppaajansa hulluiksi. Abdullah on ilmeisesti kuusivuotias. Hänen vapauttamisensakin on hankalaa, sillä Abdullah tottelee vain omia mielihalujaan.

Kaiken kaikkiaan hieman sekava albumi ja bloggaus, mutta syntyhistoriastaan huolimatta hyvä seikkailu, öljystä taistellaan edelleenkin.



Herge: Seikkailu Punaisella merellä, alkuteos Coke en stoke,1958, suomentanut Jukka Kemppinen, Sivumäärä 62.

Hergén Seikkailu Punaisella merellä ilmestyi 1958 ja laitan sen tähän bloggaukseen siksi, että siinä on paljon samoja henkilöitä ja maisemia kuin Mustan kullan maassa.

Albumin alussa Tintti törmää elokuvista tullessaan kenraali Alcazariin, joka oli albumissa Särkynyt korva ja vallasta syöstynä veitsenheittäjänä albumissa Seitsemän kristallipalloa. Alcazar on salamyhkäinen, ilmenee myöhemmin, että hän ostaa aseita Sinisen Lootuksen konnalta Dawsonilta, Alcazar yrittää ottaa asemansa takaisin. Emiiri Ben Kalish Ezabin rasavilli poika Abdullah toimitetaan turvaan Moulinsartin linnaan, jossa hän kepposillaan saa aikaan paljon "riemua". Varsinkin Kapteenin kanssa Abdullah saa riidan aikaan nopeasti. Kapteenin ja Abdullahin välillä räiskyy, hän nimittää kapteenia Tyrskynmyrskyksi ja Haddockin verbaalivarasto tyhjenee vuolaasti tässä albumissa. Kapteeni kutsuu Abdullahia pieneksi riiviön aluksi, hunajavohveliksi, pieneksi kulkutaudiksi, näin esitettynä ei hauskaa, mutta Abdullahin kepposten yhteydessä varsin vaikuttavaa.

Juoni on monipolvinen ja henkilögalleria on runsas, ja huumoriakin albumista löytyy, minä en silti jostain syystä ole pitänyt erityisesti tästä albumista. Ehkä tässä on liikaa kierrätettyjä ideoita.

Vallankaappaus on tapahtunut Khemedissä, Tintti ja Kapteeni lähtevät paikalle "pakoon" Abdullahia, jota jää hoitamaan emiirin miehet ja Nestor. Tintti ja Kapteeni joutuvat moniin seikkailuihin ja pinteisiin. Khemedissä Tinttiä auttaa tuttu senhor Oliveira da Figueira. Emiirin päävastustaja on monimiljonääri ja liikemies markiisi di Gorgonzola.  Monien vaiheiden jälkeen Tintti, Kapteeni ja Ptjor Pahk ovat pelastuslautalla Punaisella merellä. Markiisi di Gorgonzolalla on juhlat huvialuksellaan, hän on pakotettu ottamaan kolmikon kyytiin, vaikka on yrittänyt koko albumin ajan päästä Tintistä eroon. Laivalla on vieraana myös Bianca Castafiore. Tintti, Kapteeni ja Pahk siirretään Ramona laivaan, jossa kapteenina on vanha vihamies Allan. Hän houkuttelee Kapteenia juomaan alkoholia. Laivalla syttyy tulipalo, jolloin konnat karkaavat. Tulipalo saadaan sammutettua, ja Tintti ja Kapteeni löytävät ruumasta orjia tai ihmisiä, jotka on tarkoitus myydä orjiksi, heistä käytetään nimitystä Koksi, mistä tulee albumin ranskankielinen nimi luultavasti. Albumin lopussa di Gongonzola yrittää upottaa orjalaivaa torpeedoin. Tässä vaiheessa paljastetaan lukijalle (lopullisesti), että markiisi on itse pääkonna Rastapopoulos, joka pakenee sukellusveneellä.

Seikkailu päättyy Moulinsartiin, josta Abdullah on poistunut, mutta hänen keppostensa jäljet eivät, lisäksi Tuhatkaunon tapauksesta tuttu vakuutusmyyjä Seraphin Lampion on järjestänyt rallitapahtuman Moulinsartiin.

Kuten edellä olevasta ilmenee albumi on vauhdikas ja paikoin hauska, mutta jotakin tästä albumista puuttuu. Mitä, en osaa sanoa, olen pohtinut, onko tämä ollut Hergelle rutiinisuoritus, vanhojen ideoiden uudelleen lämmitystä. Tämä on rankasti kirjoitettu, mutta minusta tämä on jäänyt  vaisuksi albumiksi, kuten tämä bloggauskin. Toisaalta Herge piirsi parhaan Tintti albuminsa Tintti Tiibetissä juuri tämän albumin jälkeen. Herge eli vaikeita aikoja, hänen avioliittonsa oli karilla, ja hänen hyveellinen arvomaailmansa oli kriisissä, se on varmasti vaikuttanut. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailuani.

tiistai 23. helmikuuta 2016

J.D Salinger: Franny ja Zooey



J.D Salinger: Franny ja Zooey, 1961, suomentanut Pentti Saarikoski, Tammi, kolmas painos 2010, sivumäärä 196.

Teos koostuu kahdesta osasta Franny 39 tekstisivua ja Zooey 148 tekstisivua. Franny ja Zooey ovat Glassin seitsenlapsisen perheen nuorimmaiset, he kuuluvat amerikkalaiseen yläluokkaan. Rahaa perheellä on, mutta tolkkua ei.

Franny-osuus
Franny, joka opiskelee kirjallisuutta, menee "heilansa" Lanen luo viikonlopuksi. Myös Lane opiskelee kirjallisuutta, mutta eri yliopistossa. Franny on lähettänyt varsin levottoman kirjeen Lanelle, ja he menevät ravintolaan juomaan martineja ja syömään. Franny vaikuttaa kalpealta ja käy vessassa itkemässä, hänellä on laukussaan Pyhiinvaeltajan tie -kirja, jonka rukouksia selittää Lanelle ja lopuksi hän pyörtyy. Kun hän tointuu, hän lukee äänettömänä rukouksia huulillaan.

Toisessa osassa ilmenee, että Franny lukee Jeesus-rukousta. Toinen osa sisältää paljon Uuden Testamentin, Vanhan Testamentin kohtia sekä otteita buddhalaisuudesta, ne eivät yksin selitä Frannyn käytöstä, vaikka Franny on uskonnollisessa etsinnässä.  Kirja ei ole kuitenkaan perinteisessä muodossa uskonnollinen. Rukouskirja on ollut Frannyn veljen Seymourin omaisuutta. Frannylle on rukouksesta tullut pakkomielteen tapainen rituaali.

Zooey -osuus
Jälkimmäinen osuus on pidempi ja julkaistu kaksi vuotta myöhemmin kuin Franny eli vuonna 1957, mutta on suoraa jatkoa ensimmäiseen osaan ja selvittää Frannyn hermoromahdusta ja sen syytä. Kirjaksi molemmat on koottu vuonna 1961. Teokset muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden. Kokoamisvaiheessa on Franny osuutta muutettu.

Näyttelijä Zooey (Zachary) on Glassin perheen pojista nuorin. Hän lukee kylvyssä veljensä Buddyn neljä vuotta sitten lähettämää sekavaa ja kolmetoista sivua pitkää kirjettä, jossa ilmenee, että perheen esikoinen Seymour on tehnyt 18.3.1948 itsemurhan (häämatkallaan). Kirjeestä ilmenee, että perheessä ei ole ollut mitään järkevää kasvatusmetodia, ja minusta myös ilmenee, että äiti on pelkkä kontrollifriikki, ei rakastava äiti.

Äiti Bessie tuleekin touhottamaan hammastahnasta, kun Zooeyn kylpyhetki on kesken. Todellinen syy tulolle on se, että perheen äiti päivittelee Collegesta "lomaa" pitävää Frannya, joka höpisee omituisia, eikä suostu syömään ja oksentaa vähät syömisensä. Äiti tulee polttamaan tupakkaa kylpyhuoneseen ja ihmettelee, miksi lapsi saa hermoromahduksen. Hän ei tunne aitoa vastuutaan äitinä! Seymourin lisäksi myös lapsista Walt on kuollut, mutta Walt toisessa maailmansodassa Japanissa. Les-isäkin elää menneisyydessä, ja kuuntelee radiota ja toivoo, että lapsensa esiintyisivät edelleen Viisaissa lapsissa.

Franny ja Zooey  -teoksessa asetelma on minusta hyvin samanlainen kuin J.D Salingerin Sieppari ruispellossa, missä Alleyn kuolema johti perheen pois raiteiltaan, eniten sekaisin on luultavasti Alleyn äiti, vaikka kirja kertoi pojan eli Holden Caulfieldin reitistä mielisairaalaan ja aikuistumisesta.

Frannyn Pyhiinvaeltaja -kirjat ovat Seymourin pöydältä ja olleet hänen. Seymourin huone on entisellään, omituista, koska hän on mennyt naimisiin. Kuten Zooey sanoo, hän ja Franny ovat (henkisesti) epämuodostuneita. Äiti, joka on itse täysin neuvoton, on aikanaan passittanut Seymourin katoliselle psykoanalyytikolle. Tämä on ainoa viite, joka selittää Seymourin itsemurhan syytä häämatkalla. Ilman tätä vihjettä voisi olla muitakin mahdollisia syitä teolle. Epäselväksi jää, onko Seymourin psykoanalyysille ollut jokin syy, vai onko psykoanalyysi itsemurhan syy. Zooey kuitenkin topakasti vastustaa Frannyn viemistä samalle psykiatrille.

Koko perheen lapset ovat kukin vuorollaan ja usea kerrallan esiintyneet suositussa radio-ohjelmassa Viisaat lapset. Perhe on ilmeisesti elänyt tämän kautta ja asunnossa on edelleen lehtileikkeitä etevistä lapsista. Normaali elämä on varmasti jäänyt elämättä ja tunteet on kapseloitu. Äiti on täysin kykenemätön puhumaan Frannyn kanssa. Isä ihailee lehtileikkeitä yksikseen.

Zooey keskustelee rukouskirjasta ja Frannyn tuntemuksista. Tämän jälkeen Zooey puhuu Frannyn kanssa myös Buddyksi tekeytyen puhelimessa (on näyttelijä). Franny kuitenkin arvaa lopulta kuka luurin päässä on. Franny ja Zooey ei pääty selkeästi mihinkään, vaan jatkon lukija voi kuvitella "mieleisekseen", kuten todellisen syyn lasten sekopäisyyteen. Myös Buddy on omituinen asuu 'erakkona' ilman puhelinta ja sähköä, mutta käy sentään töissä.

Aloitin Franny ja Zooey  -teoksen lukemisen ennakkoluuloisena, mutta lukemisen aikana teos kasvoi erinomaiseksi. Tässä täydennetään myös Siepparin teemaa, vaikka tämä on aivan itsenäinen ja omanlaisensa teos, ja kuvaa minusta jo Suomeenkin rantautunutta ulkokultaista "kulissit ovat kunnossa, meidän lapset harrastavat ja ovat fiksuja" - mallia.

Lopuksi lainaan oikeastaan ainoan konkreettisen asian koko kirjasta eli Franny arvottaa alun kirjeessään opinahjoaan lutikoiden esiintyvyyden kannalta:

"En oikeastaan välitä sitä missä sitä on, jos siellä on lämmintä eikä ole luteita" s.8

****
Kirjailija Jerome David Salinger (1919 - 2010) tunnetaan parhaiten klassikosta Sieppari ruispellossa. Luin Salingerin kuoleman jälkeen tehdyn elämönkerran. Glassin perheestä on muitakin novelleja, tämän jälkeen Buddyn näkökulmasta tarkastellaan Seymooria, viimeinen Salingerin julkaisu oli Hapworth 16, 1924, se julkaistiin lehdessä 1965. Tässä viimeisessä työssä ilmenee, että Seymoorin vaikutus Glassin perheeseen on painostava eikä loppunut hänen kuolemaansa. Olen lukenut Salingerin elämänkerran täällä.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

J.K Rowling: Puoliverinen prinssi


J.K Rowling: Harry Potter ja Puoliverinen prinssi, alkuteos Harry Potter and Half-Blood Prince, 2005, suomentanut Jaana Kapari, viides painos 2008, sivumäärä 698.

Puoliverinen prinssi on kuudes ja toiseksi viimeinen osa Harry Potterin seikkailuista. Edellisessä osassa Sirius Musta eli Harry Potterin kummisetä kuoli tai tapettiin. Sirius Musta oli karannut kolmannessa osassa Azkabanin vankilasta, jossa hän oli kärsinyt murhatuomiota murhasta, jota ei oltu edes tehtykään. Velhomaailma on kummallinen, tässäkin kirjassa ilmenee monia tapauksia, että syytön, jonka muistia on käsitelty, on tuomittu murhasta, jota ei ole tehnyt.

(Voi sisältää juonipaljastuksia, oletan lukijan lukeneen koko sarjan, googlehaussa tämä ei nouse sadatta sivua korkeammalle).

Kuudes osa Puoliverinen prinssi alkaa, kun erotettu taikaministeri Cornelius Toffee ruikuttaa jästien pääministerille, että homma on livennyt hanskasta. Voldemort on palannut, ja se myönnetään. Tylypahkan koulun lukuvuosi alkaa ja Dumbledore rekrytoi eläkkeeltä turhamaisen Horatius Kuhnusarvion taikajuomien professoriksi. Harryn inhoama Severus Kalkaros saa pimeyden voimilta suojautumisen professuurin.

Tylypahkan rehtorin Albus Dumbledoren toinen käsi on mustunut, ja hän on kuolemassa. Dumbledoren aikomus on mahdollistaa pimeyden ruhtinas Lordi Voldemortin kukistaminen, mutta se ei onnistu ennen kuin Tom Valedron eli Voldemortin tekemät hirnyrkit on tuhottu, sen jälkeen tosin pitää kukistaa vielä itse velho. Hirnyrkit ovat "sielun palasia", joita Voldemort on sijoittanut hänelle merkityksellisiin tavaroihin ja paikkoihin. Pimeyden ruhtinaan käärmeessä Naginissa on varmasti yksi hirnyrkki, ja toisessa osassa tuhoutunut päiväkirja oli yksi hirnyrkki. Ongelma on siinä, että mihin muihin esineisiin hirnyrkit ovat sijoitettu, missä esineet ovat ja miten ne tuhotaan. Dumbledore kertoo Potterille (ja lukijalle) Tom Lomen Valedron varttumisesta. Tom on Salazar Luihusen jälkeläinen, mutta lopulta suku, vaikka on "puhdasverinen," on serkkuavioliittojen syystä näivettynyt. Voldemortin äiti on surkki (tai kehno noita) Merope Kolkko ja isä on lemmenjuomalla huumattu jästi Tom Valedro. Merope kuolee synnytyksen jälkeen, ja Tom viettää lapsuutensa ja nuoruuden kesänsä orpokodissa, josta Dumbledore noutaa hänet Tylypahkaan. Tylypahka on Voldemortille tärkeä, ja yksi hirnyrkki on piilotettu sinne. Pimeyden ruhtinaan lapsuutta ja nuoruutta, kouluaikoja, ensimmäisiä murhia Harry Potter katsoo yhdessä Albus Dumbledoren kanssa ajatusseulassa. Tämä on paras osa kirjasta. Harry Potterin tärkein tehtävä on saada viimeinen hirnyrkkimuisto Kuhnusarviolta, se, missä Valedro kyselee hirnyrkeistä, turhamainen Kuhnusarvio on "väärentänyt" oman muistonsa keskustelusta. Lopulta Harry saa oikean muiston, Tom Valedro on ajatellut lukua seitsemän. Hirnyrkkejä olisi siis kuusi, mutta lopulta on seitsemän, mikä ilmenee päättöosassa Kuoleman varjelukset.

Kirjan rakenne on kuitenkin entinen. Taustalla on velhomaailman sota ja polarisoituminen. Lukuvuosi rytmittää kertomusta, junamatka, opinnot, teini-ihastumiset ja epäilykset. Tylypahkan koulussa tapahtuu vallanvaihto, sillä heikentynyt Dumbledore antaa tappaa itsensä ...

Puoliverinen Prinssi viittaa kuitenkin Luihusten tuvan johtajaan Severus Kalkarokseen, joka ei pidä Harry Potterista henkilökohtaisista syistä. Tässäkin osassa on kitkaa. Harry saa Kuhnusarviolta kirjan, jossa on oivia lisäyksiä liemien tekoon, mutta myös taikoja. Kirjassa lukee, että sen omistaa Puoliverinen prinssi.

Kaikesta kaunasta huolimatta Kalkaros ja Potter ovat kuitenkin samalla puolella Albus Dumbledoren vedellessä naruista. Kalkaroksen ja Potterin välit rikkoutuvat tässä teoksessa "lopullisesti". Vasta päättöosan luvussa 33 selviää Kalkaroksen luonne ja merkitys. Hän antaa muistoja Potterille. Ensimmäisessä muistossa Kalkaros tapaa Lily Evansin, eli Harry Potterin äidin ja tämän jästi-sisko Petunian keinumassa. Kalkaroksen muistossa nähdään myös Lilyn ja Jamesin tapaaminen junassa. James Potter on ylimielinen kakara ja rankka koulukiusaaja. Lily ei  pidä myöskään Luihuisiin lajitellun Kalkaroksen "pimeistä" kavereista, eikä Kalkaroksen kuraveripuheista. Lily valitsee kakaran elkeistä seestyneen Jamesin. Harry saa katsella Kalkaroksen muistojen kautta Puoliverisen prinssin -kirjan tapahtumia uudesta näkökulmasta. Kalkaros näkee kuollessaan Lilyn silmät, ja Potter antaa lapselleen toiseksi nimeksi Severus eli yhden lapsen nimeksi tulee Albus Severus Potter, eli Harryn ja Ginnyn yksi lapsista on Tylypahkan rehtorien mukaan nimetty.

Potter-kirjoissa moni "kuraveren kammoksuja" on itse taustaltaan vähemmän puhdas, Kalkaroksen isäkin oli jästi Tobias Kalkaros, ja äiti Eileen Prinssi, jonka suurin saavutus oli olla lehdessä oltuaan Tylypahkan kitakivijoukkueen kapteeni. Tom Valedron tausta tuli yllä ilmi.

Potter-kirjojen kuvausten mukaan monien velhojen ja noitien kotiolot olivat hyvinkin onnettomat. Vain Weasleyn perhe-elämä "köyhyydestään" huolimatta oli minusta onnellista. Albus Dumbledorekin perhe oli varsin ongelmallinen. Malfoyn kotielämä on minusta varsin ankeaa. Kalkaroskin eleli elämänsä poikamiehenä ensin Luihusissa, sitten kuolonsyöjissä, ja lopulta Feeniksin killassa. Työpaikoista ei mainita muuta kuin Tylypahka, jossa minusta professorin pääpaino oli vinoilla Rohkelikko-oppilaille, poistaa tupapisteitä ja näytellä nyrpeää naamaa.

Osallistun tällä postauksella Hyllytontun Okklumeus-lukuhaasteeseen TÄÄLLÄ.
Kuva filmisarjasta, muokattu amatöörimärisesti lisäämällä raamit ja tekstit

Severus Kalkarosta näytellyt Alan Sydney Patrick Rickman syntyi 70 vuotta sitten. Näyttelijä menehtyi kuluvan vuoden tammikuussa. Hänen roolisuorituksensa Kalkaroksen näyttelijänä oli loistava.

Potterit ovat kaikkien suosiossa, tässä nuoremman ikäluokan edustajan bloggaus tästä samasta kirjasta

perjantai 19. helmikuuta 2016

Cormac McCarthy: Tasangon kaupungit


Cormac McCarthy: Tasangon kaupungit, WSOY 2015, alkuteos Cities of the Plain, 1998, suomentanut Kaija-Mari Sivill , sivumäärä 350, joista tekstiä 332, lopussa on espanjankielisten "vuorosanojen suomennokset".

Cormac McCarthyn rajatrilogian päätösosa Tasangon kaupungit on kerronnaltaan ja ideologialtaan ykkösosan Kaikki kauniit hevoset  ja Toiseen maailmaan kaltainen. Edellisten osien sankarit ovat varttuneet mutteivat viisastuneet. John Grady Cole ja Billy Parham  ovat alkukohtauksessa kapakassa, missä "kulahtaneet puolipukeiset huorat katsoivat heitä kulahtaneilta sohviltaan."

(Anti?)sankarimme ovat karjapaimenina ja heillä keskustelu menee usein näin:
Minne ne meni?
Ne lähti
Paljonko kello mahtaa olla?
En tiiä
John Grady on edelleen hyvä hevosenkäsittelijä ja tekemisissään pakkomielteinen. Nyt hän yrittää kouluttaa tammaa itselleen.

Vapaa-aikana karjapaimenet ajavat Meksikon puolelle ja käyvät ryypiskelemässä ilotaloissa. Keskustelut ilotalon naisten kanssa ovat "korkeatasoisia":
Mulla on tippuri
Ei haittaa mull on kans

Näitä iltoja seuraavat päivät töissä. Eräs mies lähettää tänne kaksivuotiaan tamman, jonka meinaa antaa vaimolleen lahjaksi:
Onko se kesytetty?
Vaimo vai tamma
Kahdeksan viittä vastaan ettei kumpikaan s 50.

John Grady on hevosmies, ja tietää hevosista kaiken. John Grady huomaa hevosen korvan liikkeestä, että sen kavio on halki.

Ryyppyretket Meksikoon jatkuvat, suurin käänne tarinassa tapahtuu kun John Grady näkee nuoren epileptikkohuoran ja hullaantuu 16-vuotiaaseen Magdalenaan White Laken huoratalossa. Muut ilotalon naiset kammoksuvat Magdalenaa, koska Magdalenalla on epilepsia. Ilotaloa vartioi raaka veitsimies Eduardo. John Grady maksaa ensimmäisestä yöstä Magdaleenan parittajalle 86 dollaria (kaiken mitä hän sai raavittua kasaan, tällöin rahan arvo on ollut toisenlainen). Vaikka hän myy aseensa hänellä ei ole varaa palveluksiin, mutta käy norkoilemassa paikassa. John Grady ehdottaa Billy Parhamille, että tämä menee hieromaan kauppaa Magdalenasta. Eduardo, kuten Billy Parham pitää John Gradya pähkähulluna. Hän kuvittelee onnellisen lopun sinne, missä sitä ei ole. Eduardon mukaan huorat ovat talossa vapaaehtoisesti, eikä hän ole ihmiskauppias. Hän on tosin rahoittanut "uran alun" ja tytöt ovat velkaa hänelle. Myöhemmin ilmenee, että kaikki on valhetta, tyttö on päätynyt parittajalle pelivelkana 13-vuotiaana. Tyttö on raiskattu useasti. Hän on paennut ensin luostariin, mutta abbedissa on hänet uudelleen myynyt, karkaaminen poliisin luo ei ole auttanut, tyttö on ollut poliisien mielivallan ja himojen kohteena, kunnes hänet on myyty uudestaan Eduardolle ...

Kuten kahdessa aiemmassakin  osassa, miehet vierailevat Meksikossa, jossa valitsee vahvimman laki. Tässä maailmassa mikään ei pääty onnellisesti, tämä on todella traagista ja vaikuttaa voimakkaasti....

Kirja tapahtuu toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1952 New Mexicossa ja Meksikossa. Hevoset ovat tärkeitä, mutta autolla kuljetaan pidemmät matkat. Tämä oli siis Cormac McCarthyn rajatrilogian päätösosa, olin ylimielinen ykkösosan Kaikki kauniit hevoset kohdalla (bloggaus täällä) ja ironinen kakkososan Matka toiseen maailmaan kohdalla, bloggaus täällä. Tämä osa oli traagisin osa. Ihmiskauppa, itsensä myyminen, kaikki oli kerrottu hyvin pelkistetysti, moralisoimatta varsin karkeasti. Kirjan dialogit olivat joko hauskoja tai lopussa koskettavia. Ihmisen 'pelastusretken' ymmärrän ja pidän sitä inhimillisenä toisin kuin edellisten osien lapselliset suden viemiset tai vaan pelkän huviretken.

Cormac McCarthyn raja-trilogiassa ruoho on rajan takana verisempää.

****
Cormac McCarthy (s.1933) on  amerikkalainen arvostettu kirjailija, joka voitti Pulizer-palkinnon vuonna 2007 teoksesta Tie.

Herge: Salaperäinen tähti



Herge: Salaperäinen tähti, L'etoile mysterieuse 1946, suomentanut Heikki ja Soile Kaukoranta., Semic Sarjis  1989.

Salaperäinen tähti piirrettiin ensimmäisenä Tintti-albumina suoraan värilliseksi. Tätä versiota on vielä hieman paranneltu.

Albumi alkaa, kun Tintti Miloun kanssa katsoo tähtitaivasta ja Tintti näkee ylimääräisen tähden Isossa Karhussa. Tähti suurenee ja ilma kuumenee. Tintti menee observatorioon, jossa näkyy ensi kaukoputkesta linssillä oleva hämähäkki, mutta sitten valtava tulipallo, joka on törmäämässä maahan ja on tulossa maailmanloppu.

Ilmenee kuitenkin, että maailmanloppu peruutettiin, koska meteori ohitti maan, mutta osa siitä on pudonnut Grönlannin lähelle. Alkaa kilpajuoksu meteorisaarelle, sillä sieltä löytyy uutta alkuainetta, jonka tutkija Kalisteinen löysi. Hän tutki spektriä ja antoi uudelle aineelle nimen Kalisteinen.

Tämän jälkeen varustetaan retkikunta, jossa on kahdeksan jäsentä Tintti, kapteeni Haddock, Kalisteinen ja neljä muuta tiedemiestä. He lähtevät Auroralla merelle Euroopan tieteellisen tutkimussäätiön lipun alla.

Loppu on kilpajuoksua paikalle. Ilmaantuu kaikenlaisia vaikeuksia ja toinen tutkimusryhmä Pearella, joka käyttää likaisia keinoja saavuttaakseen meteorisaaren ensimmäisenä.

Tintti kuitenkin lentää paikalle ja hyppää saarelle ensimmäisenä. Tintin olo saarella on painajaismainen, sillä etukannen mukaisia sieniä poksahtelee esille, lisäksi omenan siemenkodasta kasvaa valtava omenapuu, omenoita, ja tulee jättiläishyönteisiä. Tintti pelastautuu uppoavalta ja vaaralliselta saarelta viime hetkellä. Tintti tuo saarelta palan uutta metallia tutkittavaksi.

Salaperäinen tähti on puhdas seikkailusarjakuva. Siinä on poliittista valtapeliä, seikkailua  ja maailmanlopun enteitä. Tintin ja kapteeni Haddockin ystävyys syvenee, ja syveneminen jatkuu Yksisarvisen salaisuudessa, joka julkaistiin tämän jälkeen. Itse pidin tästä lapsena, vaikka albumi on alussa ja lopussa varsin jännittävä. Tarinassa on paljon elementtejä nykyajan kilpailumeiningistä, eli kaikkia keinoja edelleen käytetään sumeilematta hyväksi.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Niina Repo: Kompleksi


Niina Repo: Kompleksi, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2016, sivumäärä 231.

Kompleksi -nimeä on avattu kirjan alkusivulla se on itsenäisistä osista koostuva kokonaisuus, kompleksi on myös tunnepitoinen mielleyhtymä.

Kompleksi -teoksessa myös päähenkilö Niina työskentelee yrityksessä nimeltä on Kompleksi, jossa on ABC-ajattelu. A-osasto on ajattelun aula, B-osastolla pyörii bisnes, ja C-osastolla ollaan kovastikin luovia (Creativity).

Päähenkilö Niina on A-osastolla töissä, mutta kadonnut YT-neuvottelujen aikana. Tai oikeasti  Niina on otettu säilöön, kuulusteihin, kun aviomies Tuomas on kadonnut. " Oman ahdinkoni arkkitehti olen minä .... Minun pitäisi tietenkin todistaa, etten ole syypää Tuomaksen katoamiseen mahdolliseen rikokseen. ....... Kuin pirskahteleva voimantunto olisi ollut jonkun toisen olotila".  s.25

Tajuan itsekin, että en ole murtunut vaimo.  ... Nettiselaushistoriani, chattini, Facebook -sivuni, elämäni on suurennuslasin alla.  s.27

Kuulustelujen aikana Niina muistelee mennyttä, aviomiestä Tuomasta, mystistä Mikkeä, uraperheen äidin näennäisongelmia. Lisäksi Kompleksi-yrityksessä Niina osallistuu työpaikan teennäiseen runopajaan. Kompleksin toiminta vaikuttaa älyvapaalta, heidän hyvinvointiohjelma pähkähullulta.

(Minusta työpaikka on työtä ja työtehtäviä varten, ei mitään yhdessäoloa eikä leikkiä varten. Jos leikki parantaa työtehoa, niin se on perusteltua, mutta 99%:ssa reilu henki tulee yhteen hiileen puhaltamisesta ja siitä, että jokainen tekee työnsä ripeästi ja asiallisesti. Jos työpaikalla on aikaa leikkiä ja kirjoitella runoja tai valituksia, sillä menee pian huonosti ja alkavat YT:t niin kuin tässäkin, eli Niina Repo on oivaltanut, että leikki on lapsen työtä, ei aikuisen, Ruokatunnit voi käyttää läpän heittoon, se riittää mainiosti. Omissa työpaikoissani työilmapiiri on ollut hyvää, asialliset välit on ollut, sählyä on pelattu vapaa-aikana ja kavereita ollaan, kotona kaikki voivat leikkiä yksin tai yhdessä perheen kanssa. Ongelma tulee vasta silloin, kun joku keksii sanan työhyvinvointi, ja firmaan tulee joku tähtitieteellisesti laskuttava "uusia totuuksia" kertova satusetä tai -täti hyvinkin tärkeänä touhottamaan "reflektioistuntoja" missä peilataan itseä ja märehditään menneitä. Lisäksi sedät ja tädit alkavat kytätä ja mitata työviihtyvyyttä, jota ei tietenkään enää ole, jolloin alkaa sen uudelleen rakentaminen leikkimällä ja laulamalla, Kompleksi -teoksessa vielä runoja kirjoittamalla, joka olikin Repolta hervoton heitto =).

Niinakin on kuulemma burnoutissa, sekoilee ja kadottelee tavaroita, mutta hoitaa lutuisia lapsiaan, mutta sitten mies katoaa. Loppu muuttuu yhä kaaoottisemaksi, näkökulmat vaihtuvat, kunnes totuus tulee ilmi  ...

Kompleksi on tavallaan arvoitusdekkari, jota sen kohdeyleisö varmasti rakastaa. Minusta kohdeyleisöön kuuluvat paljon kirjoja lukevat perheelliset uranaiset. Kerronnaltaan Niina Repon teksti on paljolti samanlaista (assosiaatio-tasolla)  kuin Eve Hietamiehen tai Anna-Leena Härkösen. Linkkien alla löytyvät bloggaukset Teräsmiehen morsian ja Onnen tunti. Päähenkilönä on perheen äiti, joka on järkevä, vaikka vähän päästä vippaa, mutta kamaluudet kirjataan kertomuksiksi. Ryppyjä on rakkaudessa ja ihmissuhteissa, mutta lopulta sivistynyt nainen ottaa ohjat käsiinsä ja "hoitaa homman himaan". Elämäntapa on minusta lievästi elististinen, kuten ilmaisu  "rakkautta on mopoauto" osoittaa . Minusta mopoauto ei ole rakkautta, vaan on minusta omakotitaloissa asuvien nuorten kulkuväline ja vauraiden vanhempien tapa päästä kuljetusongelmasta ja siten huonosta omasta tunnosta, jota köyhä vanhempi ei osaa edes tuntea. Tässä kompleksi-maailmassa suurinta vihaa edustaakin mauton (=mopoauton) renkaiden viiltely, köyhän maailmassa turpaan vetäminen. Mopoauton salliminen 15-vuotiaalle, ja mopoauton erityisoikeudet pysäköinnissä, esim. parkkikiekkoa ei tarvitse käyttää, osoittaa minusta osaltaan, että tämä yhteiskunta on rakennettu rikkaille. Prameita kulisseja kirjassa osoittaa myös se, että päähenkilön perheessä on ipadeja niin paljon, että yhden kadottaminen ei tunnu missään. Turkin matkoista puhutaan säännöllisenä tapahtumana. Jotenkin kaikki kiima (jota tässäkin voisi kirjoittaa auki) ja kauhu (jota tässäkin on) on siloiteltu teflonilla, rikkaille on raha tärkeintä, mitä Niinakin miettii eroa pohtiessaan. Kerronta koostuu eri tekstityyleistä ja myös kauniista lauseista, on kuin kakun päällä olisi kermavaahtoa ja nonparelleja. Tämä oli suhteellisen kevyttä lukemista, joskin oksentaminen on monesti "tapetilla" ja joihinkin hyvin kipeisiin asioihin viitataan. Pettämisestäkin puhutaan, mutta fyysisiin mittoihin ei onneksi mennä, eikä kukaan saa tautejakaan.

Niina Repon kirjoittama Kompleksi oli kompleksinen aikuisten perheellisten uranaisten pienoismaailmaan sijoittuva painajaisunimainen selviytymistarina. Lyhyestä tarina tiivis, eli Kompleksin luki mielellään.
*****
Lainasin Niina Repon kirjan Turun kaupungin kirjastosta Jokeri-kirjana. Niina Repo (s.1971) Kirjasampo-sivun mukaan  asuu Turussa. Selostus kirjasta oli bloggauksessani vähän niukka ja muuten runsas, mutta tämä on uutuuskirja, joten en spoilaa kirjaa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Grazia Deledda: Äiti



Grazia Deledda: Äiti, La Madre 1920, suomentanut Jalmari Hahl, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1928, sivumäärä 188.

Grazia Deleddan Äiti alkaa dramaattisissa tunnelmissa, äidin ainoa poika ja silmäterä, nuori pappi Paulo lähtee yöhön. "Muistihan äiti viime ainoina monesti yllättäneensä poikansa naisen tavoin katsomassa pitkään  kuvastimeen, puhdistamassa ja kiilloittamassa kynsiään ja sukimassa hiuksiaan, joiden hän oli antanut kasvaa pitkiksi ja jotka hän kampasi päälaelle, ikäänkuin olisi tahtonut peittää kaljun täplän, pyhän papillisen merkin"- s.6

"Papin asunnossa ei ole lupa käyttää kuvastinta;" s.24

Paulo rientää yöllä naisen luo karkeloimaan. Äidin poika on pappina Aarin seurakunnassa, joka oli ollut ilman pappia pitkään ja edellinenkin pappi hairahtui. Äiti, jonka nimi on Maria Maddalena, rukoilee ja aikoo kirjoittaa piispalle pojastaan, erään talollinen itsenäinen Agnese, ainoa joka vauraasta talosta on jäljellä, on kietonut papin Paulon pauloihinsa. (Tämä on äidin näkökulma).

Äidin tuska on suuri. Hän on itse nainut lääppivän sedän, saanut lapsen ja leskeydyttään kasvattanut pojan piikomalla herrasväkeä. Paulo on mennyt pappisseminaariin, ja on nyt vastuussa Aarin seurakunnasta, joka oli ensin ilman pappia sadan vuoden ajan, ja tauon jälkeinen pappi on erehtynyt lavealle tielle. Äiti kuvittelee vanhan papin kummittelevan talossa, ja sanovan, että ihminen on luotu nauttimaan ei kärsimään. Nainen rukoilee Jumalaa ja vannottaa poikaansa pysymään erossa naisesta.

Paulo pohtii lapsuuttaan. He kivittivät aidan takaa ohikulkevia (kuulostaa kummalta harrastukselta), mieleen tulevat pikku ihastumiset, ja lopulta pappisseminaariin meno. Kaupungissa Paulo ensin tirkisteli porttoa, ja sitten tarkasteli lähempääkin. Mutta pystyi papiksi vihkimisen jälkeen elämään naisetta. Nyt hän on taas langennut, mutta on lähettänyt viime yön jälkeen Agneselle kirjeen, että on jättänyt tämän.

Päivällä Paulo toimittaa papin velvollisuuksia ja parantaa naisen, josta suntio Antioco toteaa "Kirkkoherra on karkoittanut riivaajat Nina Masian ruumiista" s.101

Illan tullen ahdistus ja kaiho kohtaavat: "Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta häntä" s. 122. "Pahahenki on kietonut minut paulaansa" s.123 Paulo menee Agnesen tyköön, jossa Agnese toteaa, että "Sinä tulit minun kotiini ja otit minut leikitellen kuin lapsen" s.154, jo aiemmin on todettu, että " Onhan mies metsästäjä ja nainen riistaa"   s. 32. Paulo ei pysty lähtemään vaan suutelee Agnesea, ja lopulta Agnese toteaa "Tässä on teidän pyhimyksenne, joka päivällä tekee ihmeitä ja yöllä hiipii yksinäisten nuorten naisten luo viettelemään heitä!" ss 160 - 161. Paulo toteaa "Meidän pitää säilyttää rakkautemme iäisyyttä varten, liittää se elämän yleviin arvoihin, kärsimykseen, itsehillintään, kuolemaan, itse Jumalaan". s.162

Paulo tempautuu pois, ja on pelokas, Agnese uhkaa (lupaa) ilmoittaa papin karkeloinnit eteenpäin.

Edessä on loppuratkaisu, sitä ennen "Paulo alkoi lukea pyhän Paavalin kirjettä korinttolaiselle jatkaen juuri siitä kohdasta, mihin oli päätynyt edellisenä yönä: 'Herra tuntee viisaiden ajatukset ja tietää, että ne ovat turhia'." s. 170 (Paulo on minusta johdos Paavali nimestä ja tämä löytyy ensimmäisen korintolaskirjeen kolmannen luvun kohdasta 20).

Agnese tulee kirkkoon, Paulo haluaa kuolla, ja on pahoinvoiva, miten kolmikolle käy?


Loppu on dramaattinen.

*****
Grazia Deledda   (1875 - 1936) oli italialainen kirjailija oikealta nimeltään Grazia Madesani os. Deledda hän syntyi Sardiniassa ja kuoli Roomassa. Grazia Deleddalle myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1926.

Olen lukenut lisäksi tarinan Kolme veljestä, jonka on suomentanut Reino Silvanti, teokseen  Nobel-kirjailijoita 2, Otava 1977.
Lyhyessä tarinassa Carola-täti yrittää naittaa miltei nelikymppistä  Pauledda-neitiä. Carola itse on mennyt naimisiin myöhemmällä iällä ja hänen leskimiehellään on kolme aikuista poikaa. Pauleddaa ei ensin kylän pojat tai miehet huolineet, koska ei ollut myötäjäisiä. Kun Pauledda sai perinnön, hänelle ei kylän miehet kelvanneet. Kolme veljestä tekevät kosioreissun. Vanhin ja nuorin eivät onnistu, mutta hiljaisin ja huomaamattomin keskimmäinen veljes saa Pauleddasta vaimon.

Grazia Deleddalla on paljon teoksia, joista ainakin seitsemän on suomennettu ja on saatavissa kirjastosta esim. Muratti, Pako Egyptiin ja tämä Äiti. Gutenbergistä luin englanniksi käännettyä After the Divorce -teosta, joka on kirjoitettu 1902 nimellä Dopo il divorzio jota ei ole tiettävästi suomennettu. Siinä nainen menee miehensä jouduttua (viattomana) vankilaan uudestaan naimisiin ... kun mies pääsee vankilasta ...

Näiden teosten perusteella teokset pureutuvat parisuhteisiin.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Herge: Kultasaksinen rapu



Herge: Kultasaksinen rapu, Le Crabe aux pinces d'or, 1947, suomentanut Jukka Kempinen, Otava 1999, sivumäärä Tinteissä on aina 62.

Kultasaksinen rapu piirrettiin Belgian miehityksen vuoksi sota-aikana Le Soiriin. Tila tai sen vähyys saneli kerronnalle uuden jaksotuksen ja muodon. Minusta taiteellisesti albumi on huippuluokkaa, vaikka albumi on saanut lopullisen värillisen muotonsa ilmeisesti vuonna 1947.



Tässä kuvassa (tarkoituksella epäselvä, ostakaa albumi kuten minä) tapaavat Tintti ja kapteeni Haddock ensimmäistä kertaa. Kapteeni on juopporatti, miehistön hyljeksimä ihmisraunio, joka pohjimmiltaan on kuitenkin hyvä. Kapteeni on hyvin inhimillinen ja realistinen henkilö, tosin kuin hyveellinen ja "tunteeton" Tintti. Tämä kohtaaminen on Tinttien käännekohta, tästä lähtien Kapteeni ja Tintti ovat erottamattomat. Seuraava seikkailuja täydentävä käänne tapahtuu Yksisarvisen salaisuudessa, jossa kapteeni löytää juurensa sekä  Rakham Punaisen aarteesta, jonka jälkeen Kapteeni muuttaa Moulinsartin linnaan, yhdessä Tintin ja albumissa debytoivan professori Tuhatkaunon kanssa, lisäksi heidän hovimestarinaan toimii linnassa Nestor. Kapteenin hahmo kehittyy ja hänen sadattelunsa ja epäonnensa, innokkuutensa ja inhimillisyytensä ovat läsnä lopuissa albumeissa ja kannattelee niitä. Kapteeni on hyvin värikäs ja kiinnostava hahmo, hyvin lämmin ja hieno ihminen (tätä on lapsena vaikea nähdä kaiken sadattelun ja äkkipikaisuuden vuoksi, Kapteeni ei koskaan muistaakseni teeskentele, olisin iloinen jos minulla olisi tällainen ystävä. Kapteeni linna on myöhemmissä vaiheissa avoin kaikille ystäville).

Kultasaksisen ravun juoni on salaperäinen ja jännittävä. En pidä albumista varauksetta, sillä kapteeni saa toistuvasti juoppohulluuskohtauksia, jotka saattavat molemmat hengenvaaraan.

Albumi alkaa kadulta, missä Miloun kuonoon on tarttunut rapusäilykepurkki. Kun Dupondit kertovat miehestä (Herbert Dawes), joka on hukkunut ja jonka taskusta on löytynyt pikkutavaroita, jossa oli rapusäilykepurkin etiketin palanen. Etiketissä lukee Karaboudjan. Dupondit tutkivat vääriä kolikoita ja maksavatkin niillä, mutta se on väärä vihje tai albumin kannalta merkityksetön. Väärä vihje on myös kiinalainen, joka on satamassa utelias, hän on hyvien puolella, tutkii oikeata rikosta eli oopiumin salakuljetusta, siinä on linkki edelliseen seikkailuun Siniseen Lootukseen.

Tintti menee satamaan, josta löytyy Karaboudjan. Hän katsoo lokkeja ja onnistuu juuri ja juuri väistämään raskaan taakan, jonka Allan, Karaboudjanin rikollinen perämies, Tinttien vakiokonna pudottaa. Tintti kaapataan alukseen. Hän onnistuu pääsemään köysistään ja lukittautuu hyttiin, jossa on shamppanjaa ja rapusäilykepurkkeja, jotka ovat täynnä oopiumia.

Tintti kiipeää kapteeniin hyttiin, jossa kapteeni on tillintallin toisten armoilla anellen alkoholia, jota pidetään saatavilla, jotta Kapteeni olisi kanttuvei. Tintti ja kapteeni Haddock pakenevat laivasta pelastusveneellä, jonka Kapteeni sytyttää palaamaan kännipäissään.

Tarina menee maaliinsa ja konnat saadaan kiinni. Albumi on uskomattoman hyvin piirretty ja värit toimivat, albumissa on useita koko sivun kuvia, jotka ovat kuin taideteoksia. Hergen mukaan yksi kuva aavikkotaistelusta on sellainen, joka miellyttää häntä. Kuvassa on monta taistelijaa, mutta on samalla siinä on kuvattu yhden taistelijan liike. Kuva löytyy epäselvänä ainakin täältä (jutun keskivaiheilta).

Kultasaksinen rapu kuitenkin muistetaan kapteenin tulosta Tintin rinnalle, sankarilla on oleva jatkossa adjutanttinsa.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Dorothy Sayers: Luonnoton kuolema


Dorothy Sayers: Luonnoton kuolema, Unnatural Death 1927, suomentanut Inkeri Relander 1961, Otava 247 sivua.

Scotland Yardin komisario Charles Parker ja lordi Peter Wimsey ovat viettämässä iltaa, kun kuulevat eräältä lääkäriltä tarinan vanhan naisen kuolemasta, josta hän oli vaatinut ruumiinavausta. Ruumiinavauksenkin jälkeen kuolema todettiin luonnolliseksi. Vainaja oli yli 70-vuotias, hänellä oli lisäksi levinnyt syöpä.

Lordi Peter pyytää neiti Alexandra Climpsonia (Takakannessa lukee Agatha Climpson!) selvittämään, kuka vainaja on. Lääkäriä, joka tässä tapauksessa on tohtori Carr, sitoo nimittäin vaitiolovelvollisuus. Kyläläiset eivät ole vaitiolosta kuulletkaan. Neiti Climpson ja lordi Peter alkavat selvittää neiti Agatha Dawsonin kuolemantapausta. Tohtori Edward Carr on menettänyt kaikki asiakkaansa vaadittuaan ruuminavausta, sillä kaikki säälivät vainajan sisarentytärtä neiti Whittakeria, joka perii vainajan omaisuuden. Aiemmin Whittakerin toinen täti oli kuollut.

Neiti Climpson muuttaa paikkakunnalle eli Leyhamptoniin. Hän tarttuu ilmassa oleviin vihjeisiin ja ujuttautuu Leyhamptonin juoruihin mukaan. Climpson asuu rouva Budgen luona ja raportoi kirjeitse Wimseylle. Wimsey tapaa Lontoossa yhdessä Parkerin kanssa Templetonin valehahmossa pääepäiltyä. Wimsey pyytää neiti Dawsonin entisiä palvelijoita ottamaan yhteyttä, valitettavasti yksi heistä eli neiti Gotobed (nimi on minusta omituinen Go to bed) murhataan, ja häneltä löytyy viiden punnan seteli, jota aletaan jäljittää ...

Leyhamptonissa neiti Climpsonin tutkimukset valottavat neiti Agatha Dawsonin elämää. Hän on asunut aiemmin yhdessä vanhemman neiti  Whittakerin eli Clara Whittakerin  kanssa. Clara on ollut rikas nainen, joka on ollut töissä omistamassaan hevossiittolassa, leikannut tukkansa lyhyeksi ja kieltäytynyt menemästä naimisiin. Agatha on asunut Claran kanssa ja tehnyt kotityöt. Clara on testamentissaan jättänyt omaisuutensa Agathalle.

Yhdeksi todisteeksi paljastuu  erään henkilön kirjoittama paperi, jossa hän on hahmotellut, mitä syntejä ripissä tunnustaa. Henkilö, joka murhattiin näiden vuoksi, ilmoittaa lempikirjailijakseen Sheila Kaye-Smithin (1887 - 1956), katsoin, niin Sheila Kaye-Smith on ollut sangen kuulu kirjailija ja kuvannut kapitalismia ja naisen asemaa. Tämä tarina tapahtuu keväällä ja kesällä 1926, ja neiti Dawson kuoli vuonna 1925, ajankohdalla on merkitystä motiivin kannalta.

Dekkari on sangen selvä, ja ratkaisukin. Syyllistä hiillostetaan jatkuvasti, hänen tekemisiään tarkastetaan, ja neiti Dawsonin kuolemaa yritetään todistaa murhaksi. Motiivikin ymmärretään, Keskivaiheilla dekkaria tulee mukaan neiti Dawsonin serkku Länsi-Intiasta, joka on musta pappi Hallelujah Dawson, jolle tarjotaan syyllisen viittaa, kuten rouva Forrestille, mutta Wimseylle ja Parkerille on selvää koko ajan, kuka syyllinen on, luultavasti lukijallekin.

Loppuratkaisu on myös kaksijakoinen. Sarjamurhaaja iskee neiti Climpsonin kimppuun, joka säästyy, kun Wimsey ja Parker tulevat onneksi ajoissa paikalle

Dorothy Sayersin Luonnoton kuolema on minusta varsin mukiinmenevä dekkari, vaikka se käynnistyy hitaasti, eikä se ole tekijänsä parhaimmistoa, lisäksi syyllinen on ilmeinen. Murhatapa sen sijaan on yllättävä, ja minusta ainutlaatuinen. Sarjamurhaaja saadaan kiikkiin, mutta hän päättää päivänsä ennen oikeudenkäyntiä.

Sayersin mukavat dekkarit kertovat Wimseystä, Parkerista, Bunterista, tai oikeastaan 1920- ja 1930-luvun Englannista. Peter Wimsey asuu Piccadilly 110 A:ssa Lontoossa. Hän on perustanut Konttoripalvelun, jossa neiti Climpson on töissä, ja jonka suojissa hän myös tutkii asioita dekkarissa Myrkkyä. Lordi Peter kerää muuten kirjoja tai niiden ensipainoksia, joka on ollut tuolloin hyvin kallista puuhaa, luultavasti edelleenkin, jos kerätään satoja vuotta vanhoja kirjoja.

Sayers on laittanut Vera Findlaterin (Find later?) suuhun omituisen virkkeen: "Miss Findlater puhui kuin väsynyt elostelija, joka on luullut imeskelevänsä elämän makeaa appelsiinia, mutta havainnut sen kuolleeksi merisiiliksi". s.160. Tässä virkkeessä ei minusta ole juurikaan mitään mieltä, mutta englanniksi saattaa olla. Kirjassa puhutaan ystävyydestä, miesten ystävyydestä ja naisten, myös naisten yhdessä asumisesta puhutaan paljonkin. Vera Findlaterikin asuu naisen kanssa, ja tämä nainen kutsuu tätä Veraa, rakkaaksi. Climpsonin mukaan Vera on kotiorja. Tämän ehkä tulkitaan 90 vuotta kirjoittamishetkestä eri tavalla, kuin tämä on tulkittu tuolloin. Samoin neiti Whittaker vanhemman ja Agatha Dawsonin yhteisasumisen. Ihmisten asumisjärjestelyissä ei ole tietenkään mitään tuomittavaa, mutta murhissa sen sijaan on.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Hannu Salama: Hakemisen riemu



Hannu Salama: Hakemisen riemu, Harri Salmisen luistelmia, Otava 2014, sivumäärä 205.

Hakemisen riemu on varsin tyypillinen Hannu Salaman myöhäistuotannon kirja. Kirjailijan alterego tässä teoksessa Harri Salminen pohtii oman elämänsä, perheensä ja sukunsa kipupisteitä, kirjailijan uraa, "vastustajia", samalla tulee ruodittua tai ainakin sohaistua kansalaissotaa, talvisodan syttymiseen vaikuttaneita olosuhteita, kekkosaikaa, nykypresidenttiä, ja EU-aikaakin, mutta paljon käytetään sivuja tähän Hannu Salaman "lempilapseen" eli Raamatun tiettyjen hahmojen ja kertomusten kaiveluun ja olemattomaksi todisteluun.

Alla olevassa Hesarin linkissä teos on arvioitu huonoksi. Minusta teos on Salaman elämän ja työn summaajana hyvä. Eräs kommentoija on maininnut Salaman jorisijaksi. Tässä teoksessa minusta Hannu Salama on hyvin rehellinen, avoin, itsekriittinen ja minusta uskottava. Itse pidän Juhannustansseista, joskaan en näistä hovioikeuden tuomitsemista kohdista. Salama pöyhii kirjassa aika ajoin tuomioon liittyviä seikkoja.  Mutta minusta Salama olisi voinut jättää tästä teoksesta nämä turhat tutkimukset Nasaretin tapahtumista. Luultavasti kukaan ei niitä lue tai pidä niitä mitenkään merkittävänä. Toisaalta Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan sisältää samanlaista tavaraa.

Hannu Salama (s.1936) on tuottelias kirjailija. Minusta Salama osaa kirjoittaa hyvin, mutta en ole täysin varma, haluaako hän. Minusta aineksia olisi ollut vaikka mihin. Jotkut nobelistitkin ovat minusta kielellisesti ja romaanien rakenteen puolesta kevyemmällä arsenaalilla liikenteessä. Salama kuitenkin jahnaa ja jorisee näitä samoja iänikuisia teemoja, joten saman vellin pyöritykseksi nämä minusta jäävät. Tässäkin oli näitä tippurijuttuja, mutta myös herkkiä ja haavoittavia kohtauksia lapsuudesta, joita en tähän kuitenkaan soveliaisuussyistä kirjaa, mutta ne ovat minusta ovelasti kätketty moniin turhiin sanapeitteisiin ja ilmaistu hyvin karkeasti.

Lopuksi nostan  luonnehdinnan Salaman itsestään : "Henkilökohtaisesti olen Kekkosen ajan sosialistisen realismin vastaisen kirjallisen rintaman alkuunsaattamana ollut koko ikäni valtion elätti, pummi siis, ja sitä en sattunut muistamaan Pro Finlandia -prenikasta kieltäytyessäni, en vaikka kiitollisuuden Isänmaata kohtaan pitäisi sinivalkoistaa koko apurahoilla tehtyä tuotantoani". s.177

Helsingin Sanomissa on kiteytetty tämä teos varsin hyvin TÄÄLLÄ.
Otavan sivujen Hannu Salama koonnin mukaan, herra Salama aikoo lahtareitten kiusaksi nähdä kansalaissodan satavuotispäivän, ja on julkaissut 2016 runokokoelman Hyvästi kirvesvarsi. Salaman asenteessa on jotakin josta pidän. Lokakuun neljäs päivä tätä vuotta Salama täyttää 80 vuotta.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Eugene O'Neill: The Hairy Ape


Eugene O'Neill: The Hairy Ape, A Comedy of Ancient and Modern Life, minusta tämä ei ole komedia, vaan minusta se on tragedia, sillä päähenkilö kuolee lopussa  apinatalossa. Luettu Gutenbergistä, kuvassa Playmobil-apina.

The Hairy Ape koostuu kahdeksasta näytöksestä,

Ensimmäinen naytös: Valtamerilaivan lämmittäjät juopottelevat ja he "puhuvat" elämästään ja oikeuksistaan. Eniten on äänessä Yank eli Robert Smith. Long -niminen lämmittäjä kiroaa kapitalistit. Miehet on kuvattu kylläkin valkoisiksi miehiksi, mutta he näyttävät tekstin mukaan Neanderthalin miehiltä, oikeastaan kuten apinat.

Toinen naytös: Nuori, kaunis ja rikas neiti Mildred  Douglas puhuu ylpeän lihavan vanhan tätinsä kanssa. Mildred perheensä miljoonista huolimatta tuntee itsensä tarpeettomaksi ja haluaisi tehdä ja auttaa. Hän aikoo mennä katsomaan alas "uuniin" lämmittäjiä.

Kolmas näytös: Alhaalla miehet lapioivat hiiltä, joka pölyää, Miehet ovat (lähes?) alastomia (naked lukee tekstissä), heidän puheet ovat ruokottomia. Yank uhkaa lyödä tulijoiden hampaat kurkkuun ja karmeita uhkauksia purkautuu huulilta. Milred Douglas järkyttyy ja voi huonosti, pyytää päästä pois

Neljäs näytös: Lämmittäjät ovat puhdistautuneet ja  puhuvat  keskenään. Muut epäilevät, että Yank on rakastunut, hän kiroaa, että on vihastunut. Hän kiroaa, miksi terästrustin johtajan tytär on tullut katsomaan heitä. He (lämmittäjät) ovat kuin eläimiä. Yank jumittuu tähän. Toisaalta hän ihailee tätä valkopukuista haamunvalkeaa naista, mutta toisaalta viimeinenkin itsetunnonripe on mennyt.

Viides näytös: Long ja Yank ovat puhtaina Viidennellä Avenuella New Yorkissa. Long höpöttää työläisten asemasta. Yank haastaa riitaa "parempien ihmisten kanssa" ja poliisi ottaa hänet kiinni.

Kuudes näytös: Yank on vankilassa. Hän kuulee työläisten IWW järjestöstä eli Industrial Workers of the World:sta, joku kutsuu sitä Industrial WRECKERS of the World:ksi.

Seitsemäs näytös: Yank on päässyt vankilasta, ja liittyy IWW:hen. Hän ajautuu riitoihin liiton sihteerin kanssa, eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Minusta hän epäilee myös sitä, olisiko kuitenkaan onnellisempi, jos palkka olisi hieman parempi ja työpäivä on lyhyempi.

Kahdeksas ja viimeinen näytös: Yank on apinatalossa gorilloiden keskellä, joille vaahtoaa. Hän on alkanut kutsua itseään "the hairy ape:ksi". Gorilla, apinanturkki ja muita juttuja on paljon. Yankin itsearvostus on mennyt, kun häntä katseltiin kuin eläintä häkissä. Aikansa vaahdottuaan, hän kuolee, ja ehkä hän sen jälkeen kuuluu johonkin?

Näytelmän suurin anti oli minusta teoksen kieli, josta laitan lainauksen, tämä on Yankin viimeisestä puheenvuorosta lähde täällä Gutenbergissä, josta voi lukea koko näytelmän:

Yank: (puhuu apinoille, mutta ihmisille hän puhuu aivan samoin.)

Say, yuh're some hard-lookin' guy, ain't yuh? I seen lots of tough nuts dat de gang called gorillas, but yuh're de foist real one I ever seen. Some chest yuh got, and shoulders, and dem arms and mits! I bet yuh got a punch in eider fist dat'd knock 'em all silly! Sure, I get yuh. Yuh challenge de whole woild, huh? Yuh got what I was sayin' even if yuh muffed de woids. And why wouldn't yuh get me? Ain't we both members of de same club—de Hairy Apes?

So yuh're what she seen when she looked at me, de white-faced tart! I was you to her, get me? On'y outa de cage—broke out—free to moider her, see? Sure! Dat's what she tought. She wasn't wise dat I was in a cage, too—worser'n yours—sure—a damn sight—'cause you got some chanct to bust loose—but me—

Aw, hell! It's all wrong, ain't it? [A pause.] I s'pose yuh wanter know what I'm doin' here, huh? I been warmin' a bench down to de Battery—ever since last night. Sure. I seen de sun come up. Dat was pretty, too—all red and pink and green. I was lookin' at de skyscrapers—steel—and all de ships comin' in, sailin' out, all over de oith—and dey was steel, too. De sun was warm, dey wasn't no clouds, and dere was a breeze blowin'. Sure, it was great stuff. I got it aw right—what Paddy said about dat bein' de right dope—on'y I couldn't get IN it, see? I couldn't belong in dat. It was over my head. And I kept tinkin'—and den I beat it up here to see what youse was like. And I waited till dey was all gone to git yuh alone.


Tätä näytelmän tai paremminkin Yankin ajatusten tiivistystä jatkuu vielä monta tovia.

*****
Eugene O'Neill (1888 - 1953) oli amerikkalainen näytelmäkirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1936. Eugene O'Neill oli ahkera kirjoittaja, ja hän julkaisi paljon. Anekdoottina mainittakoon, että hänen kuopuksensa Oona avioitui Charles Chaplinin (1889 - 1977) kanssa ja he saivat kahdeksan lasta, ja avioliitto kesti vuodesta 1943 Chaplinin kuolemaan asti eli 34 vuotta.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan


Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan, WSOY 2015, alkuteos The Crossing, 1992, suomentanut Erkki Jukarainen (1995) , sivumäärä 504, joista tekstiä 489, lopussa on espanjankielisten "vuorosanojen suomennokset".

Cormac McCarthyn rajatrilogian toinen osa Matka toiseen maailmaan on kerronnaltaan ja ideologialtaan ykkösosan Kaikki kauniit hevoset kaltainen. Päähenkilönä on 16-vuotias nuori mies, joka haahuilee ratsastaen lähinnä Meksikossa ja joutuu itse aiheuttamiinsa vaikeuksiin (tai osa vaikeuksista tulee siitä, että hän haahuilee Meksikossa).

Hieman juonesta ja henkilöistä
Billy Barham asuu vanhempiensa ja pikkuveljensä Boydin kanssa New Mexicossa. Heillä on karjaa ja hevosia. He ovat köyhiä. Alkukohtauksessa Billy ja Boyd paljastavat keskustelussa intiaanille tosiseikan, että heillä ei ole kotona aseita. Pojat vievät intiaanille vanhempiensa tietämättä ruokaa.

Seudulle vaeltanut susi syö lehmiä (tai etupäässä vasikoita). Barhamit virittävät ansoja suden tappamiseksi ja tapporahan saamiseksi.

Kirjassa on neljä pitkää lukua, ensimmäisellä on mittaa 140 sivua. Ensimmäisessä luvussa Billy saa suden kiinni, laittaa sille suukapulan ja punoo kuonokopan ja päättää viedä pentuja odottavan susinartun Meksikoon. Kuten rajatrilogian ykkösosassa tässäkään ei ole päätä eikä häntää. Billy näkee ensimmäisen kerran suden, tekee sille kuonokopan ja kuljetusmekanismit. Meksikon viranomaiset luonnollisesti ottavat höperön haahuilijan kiinni. Kun Billy pääsee vapaaksi, susi on  viety isolle maatilalle, jossa se on laitettu aitaukseen, jonne lasketaan koiria tappelemaan suden kanssa. Kaikki eläinrääkkäys on tietenkin Billyn vika. Miksi ottaa sutta kiinni, ja alkaa raahata villieläintä vieraaseen valtioon? Billy ampuu verisen suden, joka olisi lopulta raadeltu kuoliaaksi. Ihmisen (Billyn) toiminnassa ei ole järkeä.

Toisessa luvussa Billy palaa kotiin huomatakseen, että se on tyhjä, mutta patjoissa on verijälkiä. Ilmeisesti intiaanit ovat tappaneet aikuiset ja vieneet hevoset. Vanhempien kuolema on traagista, mutta kirjassa se ei Billyä hetkauta eikä muuta toimintaa. Puhutaan karjatilasta, kuka karjaa hoitaa ja miten, jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Alkukohtauksessa Billy ja Boyd puhuivat siis intiaanin kanssa ja hyysäävät häntä, mutta eivät kertoneet asiasta kotiväelle, mutta olivat tietämättä paljastaneet, että hevosia tilalla on, mutta tila on täysin puolustuskyvytön. Toisessa luvussa Billy hakee Boydin mukaansa ja päämäärätön hortoilu jatkuu ja Meksikossa ilmestyy kuvioihin nuori tyttö ...

Kolmas ja neljäs luku jatkavat älyvapaata toimintaa ja lisää itse aiheutettua tragediaa syntyy, on ongelmia hevosten ja viranomaisten kanssa. Boyd on aivan liian nuori moiseen, poikien tiet erkanevat, eikä Boydin lopulta käy hyvin ...

New Mexicosta tuli USA:n 47:s osavaltio vuonna 1912, osavaltion pinta-ala on maa-alaltaan jopa Suomea suurempi, asukkaita on nykyisin parisen miljoonaa. Kirjassa puhutaan puumasta, onko New Mexicossa puumia en tiedä - ehkä? Tekstissä mainitaan lisäksi antiloopit. New Mexicossa on HANKA-antilooppeja, joka nimen samankaltaisuudesta huolimatta hanka-antilooppi on eri laji kuin antilooppi.

Kirjassa on haahuilun ja ympäristön kuvauksen lisäksi mielenkintoisia "keskusteluja", myös yksinkertaisia lauseita espanjaksi. Miksi? Omalla alkeisespanjallani (ja koska olin lukenut samanlaisen ykkösosan) en tarvinnut käännöksiä takaa.

Tässä eräs "tavallinen keskustelu" sivulta 44, Billy on virittelemässä susiansojaan ja kohtaa karjatilallisen
Ootko naimisissa?
En herra. Oon vasta kuudentoista.
Äläkä menekään. Naiset on hulluja.
Niin herra.
Luulet että löydät semmoisen joka ei oo mutta arvaas mitä?
Mitä?
Siitäkin tulee.
Eikä ihme, koska miehet ovat näin älyvapaita. Hullu määritellään ehkä siten,  että vaimo pitää miehen toimintaa älyvapaana!

Sivulla 296 pojat pohtivat kissojen syömistä:
Kukaan ei kyllä söis kissaa, Boyd sanoi. Ei vaikka maksettais.
Minä voisin syödäkin.
Etkä....

Sivulla 306 pojilla on uutta pohdittavaa:
Lähteekö lehmästä haulikolla henki? sanoi Boyd.
Jos menee tarpeeks lähelle. Joo
Entäs pistoolilla?

Värväystilanteessa lääkäri kysyy Billyltä sivulla 389:
Vai niin. Onko suvusassi esiintynyt sairauksia?
Ei herra. Ne on kaikki kuollu.
Vai niin, lääkäri sanoi.

Tämä oli siis Cormac McCarthyn rajatrilogian kakkososa, ykkösosan Kaikki kauniit hevoset bloggaus täällä. Ykkösosan fanille tämä on toiveiden täyttymys, vieläkin parempi paistos kuin ykkösosa - paljon toimintaa ja tragediaa. Tuskin maltoin odottaa, että sain käsiini kolmannen osan, jonka nimi on Tasangon kaupungit, jossa molemmat rajatrilogian sankarit sekä John Grady että Billy Barham ovat isossa roolissa. Sen bloggaus on täällä.

****
Cormac McCarthy (s.1933) on  amerikkalainen arvostettu kirjailija. Wikipedian mukaan hän on saanut Guggenheim-apurahan luovaan kirjoittamiseen vuonna 1969 ja Pulizer-palkinnon vuonna 2007 teoksesta Tie.

torstai 4. helmikuuta 2016

Herge: Kuningas Ottokarin valtikka


Herge: Kuningas Ottokarin valtikka, Le Sceptre d'Ottokar 1947, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta, Otava 2000.

Kuningas Ottokarin valtikka julkaistiin jatkokertomuksena Le petit Vingtiemessä mustavalkoisena elokuusta 1938 elokuuhun 1939 aikana, joka oli levotonta, ja jolloin natsi-Saksa laajeni muiden maiden kustannuksella (vielä joten kuten rauhallisesti mutta pakolla). Tarinassa allegorinen vallankaappaus Syldaviassa ei lopulta onnistu.

Albumissa esiintyy oopperalaulaja Bianca Castafiore ensimmäisen kerran, tässä hän jo toisessa kuvassa laulaa Tintille Faustin koruaarian. Valokuvan otin tarkoituksella epäselvänä.

Kuningas Ottokarin valtikka -albumi alkaa, kun Tintti löytää professori Halambiquen salkun puiston penkiltä. Professori on likinäköinen ja ketjupolttaja, mutta sinettejä tutkiva ja aikeissa matkustaa Syldaviaan. Tintti ryhtyy hänen sihteerikseen. Tinttiä vakoillaan ja hän vakoilee vakoilijoitaan. Tintin asuntoa yritetään räjäyttää. Tarinassa hölmöilevät myös Dupondtit.

Tintti saa professorilta puhelun, joka päättyy avunhuutoon. Tintti kiiruhtaa professorin luo. Kaikki on kuitenkin kunnossa. Juoksumatkalla näkyy savukemainos, huomasin tämän vasta nyt. Professori nimittäin ei enää polta, ja hänellä on hyvä näkö. Professorin petollinen kaksoisveli on asettunut veljensä tilalle. Tintti tajuaa tämän lentokoneessa, mutta hänet pudotetaan pois ilman laskuvarjoa.

Lentokoneessa Tintti tutustuu Syldavian historiaan, jota esitellään hienosti kolmella koko sivulla, josta yksi on piirros. Syldavia on  itsenäistynyt vuonna 1127. Se on ollut jonkun aikaa bordurien vallassa, mutta itsenäistynyt uudestaan. Ottokari IV:n aikana valtikasta on tullut vallan symboli, joka pitää olla Pyhän Wladimirin päivänä hallitsijalla. Kyseinen päivä lähestyy ja Muskar XII valmistautuu juhliin. Bordurian hallitus, ja petolliset syldavialaiset yrittävät anastaa valtikan, jotta valta saadaan siirrettyä bordurialaisille ja maa liitettyä Borduriaan.

Tintin onneksi hän putoaa lentokoneesta heinävankkureihin ja alkaa kilpajuoksu pääkaupunkiin. "Professori" on onnistunut varastaa valtikan kuninkaallisesta aarrekammiosta ampumalla sen ristikon välistä. Huikeiden vaiheiden jälkeen Tintti tulee paikalle juuri ennen seremoniaa, mutta matkalla on pudonnut valtikka, jonka onneksi Milou tuo paikalle.

Tämä albumi on upea väreissä ja luo pohjan pahalle Bordurialle ja hyvälle Syldavialle. Borduria on nimittäin monien tulevienkin salahankkeiden takana.

Tämän viimeisen ajatuksen kirjoitin myös Ainon bloggaukseen viime viikolla TÄÄLLÄ.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?



Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä? Alkuteos Whose body? 1923, suomentanut Kristiina Rikman, WSOY SaPo n:o 299 1986, sivumäärä 253.

Kuka ja mistä -nimi viittaa  ruumiiseen, joka löytyy herra Thippsin  kylpyammeesta. Alfred Thipps on arkkitehti, joka asuu kuuron äitinsä kanssa. Poliisista Sugg pidättää Thippsin. Suggilla on teoria, että ruumis on kadonneen Reuben Levyn.

Ruumis on alaston, lihava noin 50-vuotias, hiukset on leikattu ja  kädet hoidettu manikyyrillä. Kuoleman on aiheuttanut isku niska- ja selkänikamiin. Sen toteaa ruumin tutkinut läheisen sairaalan lääkäri sir Julian Freke.

Lontoon Cityn pörssin velho sir Reuben Levy on kadonnut jäljettömiin. Hänen vaimonsa lady Levy on Denverin herttuattaren nuoruuden ystävä. Hän on parhaillaan ulkomailla. Denverin herttuatar tuntee myös Thippsin, jonka äidin hän ottaa kartanoonsa asumaan. Denverin herttuatar on taas lordi Peter Wimseyn äiti.

Tämä on Dorothy L. Sayersin ensimmäinen lordi Peter Wimsey -tarina ja hyvä sellainen. Salapoliisi Peter Wimsey pohjustetaan hyvin. Hän valmistui Oxfordista pääaineena nykyajan historia. Hän taisteli ensimmäisessä maailmansodassa kohoten majuriksi, mutta haavoittui vakavasti, jonka seurauksista hän edelleen ajoittain kärsii. Hänen  joukoissaan palvellut kersantti Bunter on hänen miespalvelijansa. Wimsey on muuttunut haavoittumisen seurauksena vakavaksi. Ennen sotaa hänellä oli koko joukko naisseikkailuja, ja hän oli hyvin urheilullinen. Tässä hän kerää kirjaharvinaisuuksia ja  ensipainoksia. Mervyn Bunter on hyvin korrekti ja uskollinen Wimseylle, ja hyvin palkattu ja hyvin älykäs. Uskollisuus ei ole rahasta kiinni. Lordi Peterillä on monokkeli, joka on itse asiassa voimakas suurennuslasi. Bunter on taitava valokuvaaja, ja lordi Peter tukee hänen hankintojaan avokätisesti.

Lordi Peter saa kuulla Thippsin ahdingosta ja ehtii nähdä ruumiin löytöpaikan ja tekee monia havaintoja, jotka poliisilta on jäänyt kokonaan havaitsematta. Itse asiassa rikostapaus on mielikuvituksellinen ja riittävän outo, ja tavallaan nerokas, mutta syyllinen ja motiivi sekä tekotapa ovat dekkareita lukeneille varsin ilmeisiä. Syyllinen mainitaan ensimmäisen kerran yhdennellätoista tekstisivulla, ja motiivi paljastuu kun tarinasta on jäljellä noin kaksisataa sivua ja toistetaan heti kuolemansyyntutkimuksen jälkeen. Nämä siis mainitaan kaiken muun ohella. Enimmäkseen tehdään selvityksiä ja tutkimuksia ja seurataan kiinnostavasti myös sivulatuja. Dekkari on silti äärimmäisen kiinnostava, se on myös takaa-ajo ja kamppailu, joka päättyy tunnustuskirjeeseen, ja itsemurhaan. Peterille valkenee rikoksen logiikka noin 90 sivua ennen dekkarin loppua. Lopun aikaa hän etsii oikeat todisteet ja todistajat, ja etsii rikollisen tiedot, ja käy rikollisen luona. Rikollinen pohjustetaan hyvin, hän on punatukkainen, hyvin koulutettu ja arvossa pidetty kansalainen. Koska liikutaan ylhäistöpiireissä, bloggauksen lukija ei voi aavistaa tätä, punatukkaisuuskin mainitaan ohimennen. Murhaajan ajatuksiaan kuvaa esimerkiksi seuraava: "ihmisen omaatuntoa voidaan verrata mehiläisen pistimeen, joka edistämättä lainkaan omistajansa hyvinvointia ei toimi aiheuttamatta sen kuolemaa, sen olemassa olo on kussakin tapauksessa puhtaasti sosiaalinen". s.161  Minusta omatunto on ihmisen moraalin kannalta hyvä ominaisuus, on olemassa universaalisti oikeaa ja väärää, henkilön hengen riisto on väärä teko.

Bunter on erilainen avustaja kuin kapteeni Hastings Poirot'lle tohtori Watson Sherlock Holmesille. Bunter kerää todisteita ja kuvaa niitä, hän menee palvelijoiden joukkoon. Bunter on omalla tavallaan terävä kaveri. Lordi Peter tuntee Scotlandin Yardin päällikön Parkerin, joka on poikamies, mutta nai myöhemmin Peterin sisaren. Heidän ystävyytensä on aitoa ja vahvaa. Peterin tutkimukset ovat todistusaineiston keräämistä perinteisellä tavalla ja päättelyä, mutta myös vai vihkaa leikkimällä yksinkertaista tai höpöttämällä kirkon katon korjausprojekteista. Lordi Wimseyssä siis yhdistyy Sherlock Holmes, neiti Marple sekä Hercule Poirot, tai hän käyttää heidän kaikkien menetelmiä. Lordi Peter on lisäksi varsin inhimillinen hahmo, sillä hän kärsii ajoittain sotaneuroosista.

Dorothy L. Sayersin Kuka ja mistä? on hyvä esikoisdekkari ja minusta parempi tuotos kuin kriitikoiden kehuma ylipitkä Juhlailta.

*****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) on tunnettu Peter Wimsey -dekkareistaan, joista tämä on ensimmäinen. Olen blogannut aiemmin teoksista Kuolema vierailee kerhossa sekä Myrkkyä sekä Juhlailta sekä Striding Folly.