tiistai 29. heinäkuuta 2014

Sid Fleischman: Haamu keskipäivän auringossa


Sid Fleischman: Haamu keskipäivän auringossa, TaskuSet, 1973, alkuteos Albert S. Fleischman: The Ghost in Noonday Sun 1965, Suomentanut Eeva Heikkinen, sivumäärä 142.

Haamu keskipäivän auringossa -teos on reipashenkinen poikakirja. Tarinan sankarina on 12-vuotias Oliver Finch, joka asuu tätinsä kanssa Harppuunan heittäjän majatalossa. Oliverin isä on ollut kolme vuotta merellä valaanpyyntialuksella, eikä aluksen sijainnista ole mitään havaintoa.

Oliver kaapataan merirosvojen laivaan aarteenetsijäksi, koska kapteeni Scratch kuulee majatalossa Oliverin syntyneen keskiyöllä. Kapteeni on hyvin taikauskoinen ja uskoo aaveisiin. Hän on tappanut aarteen vuoksi edellisen kapteenin ja luulee Oliverin näkevän haamuja.

Kaapattu Oliver mukautuu laivapojan rooliin, mutta lähettelee viestejä olevansa Armaalla Mollylla. Kun päästään Espanjan merelle laiva paljastuu Verikouraksi ja miehistö merirosvoiksi, jotka pukeutuvat merirosvoasuihin ja korvakoruihin. Ahneus alkaa niittää satoa ja Majakka-Jack, yksi merirosvoista, laitetaan lankulle. Hän pääsee pelastautumaan aarresaarelle. Seuraavaksi Oliver kuuntelee kilpikonnan kuoressa juonta, että hänet jätetään saarelle. Saarella onkin monia liittoumia ja osapuolilla juonia, tavoitteena on kahmia itselle mahdollisimman paljon duploneita. Majakka-Jack höynäyttää kapteeni Scratchia ja Scratch jää saarelle. Paluumatkalla lastia on laivassa liikaa ja ahneimmat pinoavat sen veneisiin ja jäävät ulapalle. Oliver pääsee lopulta kotiin ja kotiin saapunut isä tapaa kasvaneen, ruskettuneen ja reippaan Oliverin.

Haamu keskipäivän auringossa on varsin perinteinen seikkailukirja. Se sisältää miltei kaikki R.L Stevensonin Aarresaaressa olevat osatekijät, merirosvot, laivalla olon, petturuuden, taistelevat osapuolet, aarrekartan sekä luurangot. Minusta tässä on paljon kepeämpi ja humoristisempi ote.

Nykyaikana voidaan pohtia valaan pyynnin järkevyyttä, lisäksi fidziläistä merirosvoa sanotaan kannibaaliksi.

Kirja kannustaa omatoimisuuteen ja reippauteen. Nykyajan lapset pitäisi kasvattaa tasapainoisiksi, mutta myös reippaiksi ja omatoimisiksi. Oliver ei muita syyttele eikä itkeskele eikä saa raivokohtauksia eikä häntä hoitamassa ole kymmentä kasvatusalan asiantuntijaa ja selittämässä hänen tunteitaan ja pehmentämässä pettymyksiä pois. Isä eikä äiti omista curling-luutaa, jolla luutisivat pois esteet, eivätkä he ole myöskään helikopterivanhempia, jotka pörräisivät jatkuvasti lapsen ympärillä ottaen osaa kaikkeen, mitä lapsi kokee tai näkee.

Mukava kirja.
***
Fleishmanin mukavasta teoksesta Kastanjakulkuri ja suuri veijari olen blogannut näin.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Laila Hirvisaari: Minä Katariina, Me Keisarinna


Laila Hirvisaari: Minä Katariina, Otava, kuvitettu laitos vuodelta 2012, ilmestynyt ensimmäisen kerran 2011. Sivumäärä 608 sisältäen myös sukupuita, ja muita.

Minä Katariina, kuten tunnettua, oli Katariina Suuri (1729-1796, Venäjän keisarinnana 1762-1796), joka syntyi Stettinissä Pommerissa ruhtinaan lapseksi ja kastettiin nimellä Sophie. Katariina naitettiin Preussin kuninkaan Fredrik II:n ja kirjan mukaan myös äidin eli Maman ponnekkaiden toimien ansiosta tulevalle tsaarille Pietari III:lle, joka oli Pietari Suuren tyttären Annan poika Karl Peter Ulrich, joka oli varttunut Saksassa. Yleisesti tunnettua on, että avioliitto ei ollut onnellinen ja Katariina Suuri hallitsi miehensä jälkeen. Katariina kääntyi ortodoksiksi ja venäläistyi. Lähteistä ilmenee myöskin, että keisarinna Elisabet (1709 - 1762)  "valitsi" seuraajakseen Pietari III:n, sillä Iivana VI teljettiin Pähkinälinnaan. Taustalla oli kuohuva maailmanpoliittinen tilanne, jossa Ruotsi ja Preussi olivat aktiivisia. Katariinan avioliitto oli siis suunniteltu "järkiavioliitoksi". Pietari III nousi valtaan vuonna 1762, mutta hallituskausi päättyi hänen ennenaikaiseen ja mahdollisesti järjestettyyn kuolemaan. Siinä on lyhykäisyydessään kirjan historiallinen raami. Katariina Suurta pidettiin suurena hallitsijana, mutta myös valistuksellisena. Hänen elintavoistaan ja rakastajistaan on ollut mainintoja kirjallisuudessa.

*Edellä olevat huomiot perustuvat netti-lähteisiin ja eräisiin kirjallisiin lähteisiin, alla olevat huomiot ovat romaanin tapahtumia, eli en itse ota kantaa, kuka on tehnyt mitäkin ja vieraillut missäkin*

Romaani  Minä Katariina käynnistyy vuodesta Pietarista 1795, jolloin Katariina II on 66-vuotias, keisarinna kuoli 1796. Katariina kaatuu ja sairasvuoteellaan alkaa muistella elämäänsä yhdessä Leonin kanssa.  Katariina kokee avioliittonsa olleen pitkälti hänen äitinsä "Maman" järjestämä. Romaani-Katariina inhoaa alusta alkaen Pietaria. Kihlattu Pietari sairastaa tuhkarokon ja isorokon, mutta selviää. Tauti on jättänyt rokon arvet ja peruukilla varustettu Pietari inhottaa Katariinaa. Kun Katariina rakastaa kylpemistä ja puhtautta, Pietari tuskin koskaan peseytyy. Hän on pelokas ja hintelä. Katariinalla on Maman kanssa jatkuvia ongelmia. Enemmän ongelmia kuvataan olevan keisarinna Elisabetin kanssa. Elisabetin elintapoja kuvataan laveasti ja ilkeästi. Elisabetkin epäilee Katariinaa vehkeilyistä, Katariinan eno on Ruotsin kruununprinssi, lisäksi Katariinalla on suhteet Preussiin.

Katariinan pikkusisko kuolee keuhkotautiin kolmevuotiaana, myöhemmin Katariinan toinen lapsi kuolee pienenä, kuten hänen esikoisensa Paavalin kolmevuotias tytär Olga. Nämä koskettavat Katariinaa.

Pietari III ja Katariina avioituvat, mutta jälkikasvua ei tule. Romaanissa esitetään hyvin selvästi miksi. Kuten muissakin lähteissä romaanissa Pietari leikkii tinasotilailla. Minusta asian olisi voinut esittää paljon lyhyemmin. Romaanissa on minusta turhaa pohdintaa prameudesta ja uskonnosta ja sukupuolisista haluista. Toisaalta Hirvisaari on tässä saanut aikaan jännitteen. Katariina arvostelee prameudesta, miehistä makuukammarissa Elisabetiä. Myöhemmin Katariina itse syyllistyy samaan ja on suurruhtinattarena korvia myöten veloissa. Lapsia Katariina synnyttää kolme ja saa muutaman keskenmenon. Näkökulma Pietarin saamattomuuteen on puhtaasti Katariinan, ei Leonin.

Kirjan lopussa panokset nousevat, kun keisarinna Elisabet kuolee ja alkaa valtataistelu, Katariina vastaan Pietari III ja hänen naisystävänsä Jelizaveta Vorontsova. Katariina on lukenut Voltairea ja monia muita filosofeja sekä on kiinnostunut Venäjän historiasta ja politiikasta, mutta Pietari III ei syrjäydy pelkällä puheella.

*****
Lukukokemukseni oli varsin kaksijakoinen. Kirja oli pohjustettu hyvin, Katariinan ja Leonin näkökulmat ja kertojan äänet toimivat hyvin. Leon August Denikinin  rooli on tärkeä, hän on Katariinan "opponentti, vastaväittäjä".

Itse en pidä historian ekstrapoloinnista, en historiallisista romaaneista enkä oletettujen petiseikkailujen kuvauksista. Luultavasti niitä petitouhuja on aina ollut, on ja tulee aina olemaan. Tässä kirjassa on monta hyvää seikkaa. Katariinan inho aviomiestään kohtaan tuli hyvin ilmi, kuten Elisabetin ilkeys ja hovin puristus. Minusta asian olisi voinut kuitata varsin lyhyesti ja lakonisemmin. Toisaalta olen usein arvostellut, että romaaneissa kuvataan tanssiaisia ja pukuja, mutta makuuhuonemasurkka jäi mainitsematta, ja ilmeni vasta, kun joku synnytti. Tässä kirjassa oli kaikki käännettyä, petitouhut raportoitiin, budoaariin kurkisteltiin mutta tanssiaisia ei (onneksi) kuvattu.

Etukannen mukaan tämä olisi ollut Suomen myydyin romaani vuonna 2011, eikä lukukansa voi olla väärässä. Tämä oli minulle ostokirja.


Laila Hirvisaari: Me Keisarinna, Otava 2013, sivumäärä 576. (kannesta ottamani valokuva on huono, teoksen lainasin kirjastosta, kansi on oikeasti upea)

Katariina Suuren tarina jatkuu romaanissa Me Keisarinna samalla reseptillä kuin ykkösosassa. Katariina muistelee tapahtumia vuonna 1795 ja 1796 vanhana keisarinnana läheisten ympäröimänä, tärkein varmasti Leon August. Alussa kerrataan hieman aiempia tapahtumia ja sitten Katariina II kruunataan. Hänen poikansa  Paavali on korkeassa kuumeessa. Välit poikaan ovat katkeamispisteessä (jo tuolloin). Poika epäilee myöhemmin äidin siirtävän vallan suoraan Aleksanterille Paavalin esikoiselle (eli ehkä ei ollut välttämättä suurin ongelma, kun kruunattu tsarinna on vasta 33-vuotias). Paavali syyttää Katariinaa myös isänsä Pietari III:n murhasta. Laila Hirvisaaren Minä Katariina ja Me Keisarinna ei pidä Pietari III:a yhdenkään lapsensa isänä, eikä myönnä murhaa, tietää kuitenkin, kuka sen teki. Kirjassa Katariina syyttää Paninia juonimisesta Paavalin hyväksi. Lisäksi kruunajaisia seuraa purnajaiset ja Katariinan pitää ottaa valta itselleen. Katariina oli ennen kruunajaisiaan opetellut venäjää ja kääntyi ortodoksiksi.

Katariinan on hallituskautensa aluksi pakko jatkaa Iivana VI:n vankina oloa (Pähkinälinnanassa ja Käkisalmessa) ja kirjan mukaan käykin tapaamassa 22-vuotiasta (siis itseään nuorempaa) tsaarina ollutta vankia. Iivana VI:sta on tällainen tarina wikipediassa.

Tämä kirja on tarkoitettu niille, jotka pitivät Minä Katariina -teoksesta, Hirvisaari on todella perehtynyt aiheensa ja kirjoittanut jo 1994 näytelmän aiheesta. En ole historiallisten kirjojen ystävä (edelleenkään). Minulla teki vaikeuksia välillä tietää, missä ajankohdassa tässä ollaan. Teoksessa on edelleen monia tasoja vanha Katariina pohtii mennyttä ja vanhenemista, pohtii poliittisia ratkaisuja esimerkiksi maaorjuutta, jonka hän olisi halunnut lopettaa, mutta kirjan mukaan aateliston painostus oli liian kovaa. Myöhemmin oli vielä Pugatsovin kapina, missä maaorjia rohkaistiin osallistumaan kapinaan. Kapina oli verinen ja vastenmielinen kuvauksen perusteella. Pugatsov väitti teoksen mukaan olevansa Pietari III. Tätä asiaa vatkataan monessa mietinnässä, mutta sinetöi maaorjuuden jatkumisen.

Sitten on näitä miesjuttuja, miesjuttuja ja vielä miesjuttuja. Samoja miehiä ja eri miehiä. Eniten tässä osassa ehkä Potemkin, jonka uroteoista on puhetta. Potemkin kunnostautuu Krimillä ja perustaa Sevastopoliin laivastotukikohdan.

Suhdetta omaan perheeseen (perhe on oikeasti lähimmät ystävät ei niinkään verisukulaiset) käydään myös läpi, lähinnä Paavaliin, josta tuli keisari hänen jälkeensä. Vähän väliä on joku kapina tai Paavalin napina tai siis yritys nostaa Paavali valtaistuimelle. Sitten on Leonin "vastaväitteet" Hirvisaaren keisarinnan muisteloihin. Lisäksi jatkuu piikittely muista kruunupäisistä sukulaisista kuten "naismaisesta serkustani Kustaasta", joka oli siis Ruotsin kuningas. Kustaa III ja Katariina tapasivat Haminassa kirjan mukaan 1783, Katariina irvii Kustaan pudonneen hevosen selästä, ratsastavalle sattuu ja putoaminen sattuu. Paavalin ensimmäisen avioliiton liepeillä käydään pohdintaa, kuka on syntyvän lapsen isä. Lapsi ei tosin syntynyt elävänä ja vaimokin kuoli synnytykseen, joten pohdinta on minusta varsin mautonta ja ainakin turhaa. Paavali onnistui toisen vaimon valinnassa ja avioliitto lienee ollut onnellinen (oma arvaukseni) ja ainakin lapsia tuli monta siis mm. sekä Aleksanteri I että Nikolai I. Tätä Paavali-asiaa käydään loppuun asti läpi määrävälein. "Paavali on ilkeämpi", ja samaan aikaan itse romaani-Katariina pohtii esikoista odottavan esikoispoikansa lapsentekokykyä! Miesasiat yhdistyvät perhejuonitteluihin, kun aivan romaanin viime metreillä Katariinan rakkaus Stanislaus Poniatowski otetaan taas kerran käsittelyyn. Poniatowski oli Puolan viimeinen kuningas, jolta maat vietiin (minusta Katariinan myötävaikutuksella). Sen sijaan kirjassa väitetään Katariinan lahjotelleen muille miehilleen palatseja ja rahaa. Puolan jako-asia mainitaan, kuten Venäjän ja Turkin sota (sodat):
Turkin sodan vaiheet .... Krimin liittäminen Venäjään s.153
Kaksi Turkin sotaa toivat pääsyn Mustallemerelle, ja Krim liitettiin Venäjään, näin todetaan kirjassa.
Hänestä (Potemkin) tuli Krimin valtias ... hän antoi minulle maailman kauneimman Krimin, ...  s, 148.
Wikipediassa, jonka näkemystä en osaa kommentoida, annetaan kyynisempi kuva Potemkinin aikaansaannoksista. Siellä herra on nimellä Potjomkin.

Me Keisarinna -romaani antaa minusta kumman kuvan Katariinasta, ei hän minusta ole ollenkaan valistusihminen, vaikka kirjastosta on välillä puhetta, useimmin Hirvisaaren Katariina valittelee ja päivittelee samoja asioita. Juuri tämän takia en ole lainkaan henkilöhistorioiden ystävä, päiväkirjat ovat eri asia. Romaanissa Katariina suree monesti kansan reaktiota, minusta reaktio on voinut olla ehkä äänekkään aateliston, ei välttämättä napisevan kansan. Ranskan vallankumous (ei siis Suuri vallankumous) järkytti romaani-Katariinaa ja varmasti oikeatakin.

Me Keisarinna -teoksesta on arviointi Hesarin sivuilla täällä, sen on kirjoittanut asiantuntevasti toimittaja Hannu Marttila.

*****
Laila Hirvisaari (s.1938) on varsin tuottelias ja lukijoidensa keskuudessa arvostettu kirjailija. Olen lukenut hänen Laila Hietamies -nimellä kirjoittamansa Valkeat yöt täällä. Kuten siinäkin tämä kertoo vahvasta vanhenevasta naisesta. Se, että aikuista naista haluttaa on minusta luonnollinen asia, tässä siitä on tehty aivan liian iso numero. Myös tässä on henkilö, joka parantaa yrtein, ja myös tässä on venäläisiä sanontoja ei-kyriilisin kirjaimin kuten "Gospodi pomilui", jota varsin paljon viljellään. Kirjassa mainitaan, että Pietarissa olisi tuolloin asunut 200 000 asukasta, joista 10 000 olisi ollut aatelisia ja vastaavia.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Timo Soini: Maisterisjätkä Peruspomo



Timo Soini: Maisterisjätkä, Tammi, ensimmäinen painos 2008, sivumäärä 226, sisällys ja kuvia. Varsinkin kuvat ovat aina tällaisten teosten suola, eräässä  kuvassa Timo Soini on Lontoossa Millwallin peliasussa ja Timo on pelannut jalkapalloa pääosin maalissa (vain) juniorina. Millwall säilyi nipin napin Englannin liigan toisella tasolla kaudella 2013-2014.

Varasin Peruspomo -kirjan, ja sitä odotellessa luin Soinin Maisterisjätkän viiden vuoden takaa. Maisterisjätkä on kirjoitettu ennen jytkyä, jolloin Soinin uraan kuului enemmän aallonpohjia kuten SMP:n konkurssi ja Halme-jupakka, kuin aallonharjoja, aina on kuitenkin noustu pintaan.

Maisterisjätkä -kirja alkaa alusta eli Timon vanhempien esittelyllä ja Timon syntymällä 30.5.1962 Raumalla, josta muutettiin Espooseen ensin Haukilahteen sitten Iivisniemeen. Soini kuvailee koulunkäyntiään, joka oli varsin tavanomaista pikku sattumuksineen ja opettajia arvioidaan. Timo Soini pääsi Helsingin yliopiston Valtiotieteelliseen tiedekuntaan ensi yrityksellä vuonna 1981, valmistui ja kävi armeijan.
Soini lueskeli Suomen Uutisia 1970-luvulla  ja oli vaikuttunut Veikko Vennamon viestinnästä, hän liittyi SMP:hen jo vuonna 1979 ja oli puolueen viimeinen puoluesihteeri 1990-luvulla.

Kirja kertoo paljon myös SMP:n historiaa. Soini luettelee vaalituloksia, puolueen vaikuttajia, ja tilannetta, kun Veikko ja Pekka Vennamo lähtivät puolueen johtopaikoilta. Kuten tiedettyä Sirkka Vennamo, Veikon vaimo oli myös Veikon "taustavoima", eli SMP oli pitkälti Sirkka, Minä ja Pekka (ei oma keksimäni kielikuva). Kun Soini kertoo muista, siinä on koetun tuntua.

1990-luvulla SMP:ssä oli kirjan mukaan ristiriitoja ja edessä oli puolueen loppu. Uuden alku eli perussuomalaiset eivät rakentuneet SMP:n raunioiden päälle vaan  alkua kuvataan, ettei se ollut SMP:n jatke, eikä Soinin mukaan Vennamoita perussuomalaisissa ole. Timo Soini aloitti siis SMP:n konkurssin myötä puilta paljailta taloudellisesti ja osin poliittisesti. Samaan aikaan hän avioitui ja perheeseen syntyi lapsia ja toisaalla alkoi perussuomalaisten aika. Soini ei päässyt eduskuntaan Kuopiosta eduskuntaan vaaleissa 1999 jolloin Kokoomus ja Perussuomalaiset olivat vaaliliitossa, listalta eduskuntaan pääsi uudeksi kansanedustajaksi Kokoomuksen Jyrki  Katainen. Kuopio on Keskustalle vahvaa seutua. Vuoden 2003 vaaleissa Soini pääsi läpi Uudeltamaalta, sitä ennen hän oli päässyt kuntavaaleissa Espoon valtuustoon. Vuoden 2003 pääsi sitoutumattomana PS:n ryhmään Helsingistä Tony "Viikinki" Halme. Soini kertaa kesäisen ammattilaisottelun, ampumistapauksen ja sitä ennen Halmeen värikkäät lausunnot. Tämän jälkeen seurasi Tonyn avioero ja eläkekohu. Soinilla on ollut puolustettavaa, mutta kaveria ei jätetä, tässä tapauksessa ryhmäkaveria. Kirja on ilmestynyt ennen Halmeen kuolemaa.

Soini kertoo ravi-innostuksestaan ja uskontoasiasta. Kiinnostavinta oli kuitenkin lukea, miten Millwall-fanius alkoi. Soini katsoi TV2:n lähetyksiä tv:stä ja kuunteli Aulis Virtasen selostuksia. Millwallin peli Lutonia vastaan oli tullut vuonna 1976, oliko Soineilla silloin väri-tv. Millwall pelaa sinivalkeissa peliasuissa, joita koristaa leijona. Millwallin fanittaminen on poikinut Soinille ystäviä, ja myös englantilaisia kavereita ja ystäviä. Soini mainitsee olleensa katsomossa FA-Cupin finaalissa vuonna 2004, jolloin Millwall hävisi 0-3 Manulle. Millwallille finaalipaikkakin oli saavutus. Omakohtaisia kokemuksia Soini kertoo presidentinvaaleista, sekä sairastamastaan keuhkokuumeesta lyhyesti. Vaikeudet eivät päättyneet vaan tuli eduskuntaryhmän sihteerin kavallusjuttu, ja Soini oli jo oppinut, että kerro ikävä totuus heti ja puhu totta. Lisäksi hän kertoo poliitikkoystävistään, jotka monesti ovat SDP:n ryhmässä, kuten Antero Kekkonen, Ilkka Taipale ja mainitaan Jouni Backmankin.

Kiinnostavimmat Soinin havainnot ovat toisista ja ilmiöistä itsestään, ei niinkään itsestä. Tämän hän varmaan ymmärtääkin ja siteeraa muita tutkimuksia, kolumnisteja ja jopa toisia politiikkoja. Niiden mukaan Timo Soini on hyvä tv-esiintyjä, kiteyttää olennaisen, eikä selittele. Vaikka tämä on kirjoitettu ennen jytkyä, päivitellään jossain kohtia sekalaista seurakuntaa puolueen sisällä. Soinin mukaan Soini on luupin alla.

Soini siteeraa kolumnisti Jaakko Lyytistä, joka vertaa häntä Rokkaan. Lisäksi analysoidaan hokemaa "missä EU siellä ongelma".

Maisterisjätkä on kiinnostava katsaus Timo Soinista Timo Soinin silmin, enemmänkin populistista kuin sopulistista tekstiä. Soini tarkastelee myös populismia ja ei pahastu, jos häntä populistina pidetään. Minusta Soini ei ole puhdas populisti tai ei niin, että etsisi laumoja, joihin mielipiteet uppoaisivat. Hän on katolinen, kannattaa  Millwallia, alasarjan joukkuetta. Hän vastustaa ainakin henkilökohtaisella tasolla aborttia, joka on sallittu ja enemmistön kannattama. Soini ei ole minusta opportunisti, koska EU-jäsenyyttäkin kannattaa enemmistö suomalaista ja luultavasti myös euroa. Se, että kannattaa EU:ta tai euroa, kuten minä, ei tarkoita sitä, etteikö voi sen todeta olevan tavalla keskeneräinen, kallis ja byrokraattinen. EU on kuitenkin rauhan järjestö, tulliliitto, lisäksi työvoima, pääomat, palvelukset ja tavarat liikkuvat vapaasti. Minusta tämä riittää EU:n savotaksi ja täksi bloggaukseksi. Kirjallisesti ei mitään erikoista tekstiä, vaalikirja tämä lienee ollut.
*****
Timo Soini: Peruspomo, Wsoy 2014, sivumäärä 307.

Minusta Peruspomo jatkaa siitä, mihin Maisterisjätkän loppusanat jäivät eli Perussuomalaisten ja Timo Soinin eteenpäinmenoa vaali vaalilta käydään läpi. Tämä on kiinnostavampi kuin Maisterisjätkä siinä suhteessa, että Perussuomalaiset on vuonna 2014 iso puolue, mutta itselleni Maisterijätkässä oli paljon sellaista historiaa, mikä oli osin aivan uutta. Tässä teksti on osin tuttua tiedotusvälineistä. Soinin teksti on lyhyttä lausetta, nokkelaa tiivistä tekstiä, joka toimii puhuttuna vielä paremmin.

Kuntavaalien 2008 jälkeen tulivat Eurovaalit 2009, jossa oli vaaliliitto KD:n kanssa. Vaaleihin Soini itse lähti ehdokkaaksi ja pääsi reippaasti läpi. Sen sijaan Halla-aho ei kirjan mukaan päässyt ehdolle, Myöhemmin kirjassa Soini pohtii "Halla-aholla on kannatusta - kuinka laajaa se on selviää EU-vaaleissa" s.246. Halla-aho sai valtakunnassa EU-vaaleissa 2014 toiseksi eniten ääniä. Moni uskoi (ja toivoi?), että Soinin ja PS:n kannatuskin olisi haihtunut Euroopan etapilla, mutta toisin kävi ja (vain) osin euron vuoksi mahdollistui Jytky, jonka kautta päästiin 39 kansanedustajan eduskuntaryhmään, mutta jäätiin oppositioon. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner joutui monesti selittämään ryhmänsä sanomisia, nyttemmin Jari Lindström otti ohjakset äänestyksen jälkeen.

Presidentinvaalit meni pakkopullana, koska oma ehdokas piti olla eikä toiselle kierrokselle päästy. Lipposen suhtautumista Soini ihmettelee.

Ehkä suurimmat kohut kirjassa liittyvät eräisiin Soinin kommentteihin ryhmän edustajista. Sanomiset liittyvät myös Tony Halmeeseen. Soinin mukaan Halmekin möläytteli, mutta ei tehnyt sitä tahallaan ja pyysi anteeksi. Halmeen kuolemaa ja hautajaisia on kommentoitu kirjassa. Minusta tähän liittyy kirjan yksi ydin. Soinille luottohenkilöt ovat tärkeitä. Urpo Leppästä on käsitelty paljonkin. Vaikka hän sai ministerin pestinsä jälkeen huonoa palautetta, kun työttömyys ei poistunutkaan on Leppänen ollut SMP:n kantavia voimia ja myöhemmin Soinin luottomies, kuten Vistbacka, Jusula ja Putkonen.  Urpo Leppäsen Meri tytär mainitaan  kirjassa muutaman kerran, on ollut (tai on) Soinin avustaja. Soini kehaisee monesti Kike Elomaata, joka muistaa kysyä, miten äänestetään. Kike muuten on valittu omasta vaalipiiristäni. Hänen taustansa on smp-läinen, eli Ritva Elomaa omaa poliittiset juuret unohdetun kansan vennamolaisiin juuriin. Hän ei ole siis mikään julkkisehdokas. Niistäkin kirjassa puhutaan. Ehdokkaita on etsitty, mutta myös löydetty. Mika Niikon vantaalaisen kansanedustajan tarinan Soini myös lyhyesti kertoo.

Minusta Timo Soinissa jotenkin yhdistyy Vennamon Veikon ja Pekan ominaisuudet. Sana on hallussa, mutta ei ole niin intensiivinen kuin Veikko (kuului olevan), Soinin asioiden hoito ja "lupsakkuus" ovat pekkamaisia. Tämä on positiviinen luonnehdintani ja vain minun mielipiteeni. PS kyllä profiloituu vahvasti Soiniin.

Kirjassa käsitellään myös kysymystä Suomi, Venäjä ja Nato sekä eurooppalaisia arvoja. Soinin ajattelu kuten Maisterisjätkässä Soini kertoo perustuu antiikin filosofiaan, roomalaiseen oikeuteen ja kristilliseen humanismiin, tässä asia vielä kerrataan.
*****
Maisterisjätkä -kirjan sain lahjaksi, lahjaan sisältyi joku viesti, mutta en tiedä mikä, kirja oli pitkään lukematta ja ajattelin olla sitä lukematta, kuitenkin Peruspomo -kirja kiinnosti ja luin Maisterisjätkän lämmittelyksi. Peruspomon lainasin siis kirjastosta. Varasin Peruspomo -kirjan Vaskikirjastossa 8.4 ja sain sen noin kolme kuukautta myöhemmin eli 4.7.

Pohdin pitkään postaanko näistä kirjoista lainkaan. Tämä ei ole mitenkään poliittinen kannanotto, olen liikkuva äänestäjä, en kuulu mihinkään puolueeseen enkä kansalaisjärjestöön. Se, että ihminen saa kuulua tai olla kuulumatta johonkin liikkeeseen ja saa äänestää ketä haluaa ja blogata ennakkosensuuritta, ovat saavutuksia, joista meidän pitää olla ylpeitä. Se on kansan ja eduskuntaan valittujen kansanedustajien ansiota.

Myös kirjasto on palvelu, josta kannattaa pitää kiinni. Minusta kiinnipitäminen ei ole sitä, että tehdään liian kallista tilaa niille yhä harvemmille kirjoille. Tämän kolmen kuukauden varausruljanssin aikana löysin Skanssin kirjaston, josta olen saanut haluamani uutuukirjat ja suositut pokkarit lainaksi ilman jonotusta.

*****
31.5.2015 Perussuomalaiset on hallituspuolue ja kirjan sankari Timo Soini on ulkoministeri, muutamia muita poimintoja perussuomalainen Jari Lindström on oikeus- ja työministeri, ja perusvarissuolainen Maria Lohela on eduskunnan puhemies.

13.6.2017 Peruspomo lähti 19 muun kansanedustajan kanssa Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä, ja jäivät hallitukseen, kun Jussi Halla-aho valittiin puheenjohtajaksi, ja mm. Huhtasaari,  Eerola ja Hakkarainen varapuheenjohtajiksi. Sipilä ja Orpo ilmoittivat, että Halla-ahon kanssa ei tehdä yhteistyötä. Taustan ehkä ymmärtää paremmin, jos on lukenut yllä olevat teokset.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, Wsoy, 2014, sivumäärä 335. Teoskappale on kirjaston pikalaina.

Tommi Kinnusen Neljätienristeys on yhtenäinen romaani, vaikka koostuukin kuudesta osasta, joissa on neljä eri kokijaa. Kätilö Marian taivalta seurataan paloittain vuodesta 1895 alkaen. Maria kutsutaan vaikeisiin synnytyksiin, yleensä liian myöhään. Vuonna 1904 pyörämatkalla hän tajuaa olevansa raskaana. Toisen osan päähenkilö Marian tytär Lahja syntyy äpäränä, paikallinen apteekkari on isänä, mutta kuolee traagisessa tulipalossa. Lahja jatkaa suvun perinteitä, eikä hänen esikoisellaan ole koti-isää, joksi hän hommaa itselleen Onnin, viimeisen osan päähenkilön. Kolmannen osan päähenkilö on suurperheen äiti Lahjan miniä ja Johanneksen vaimo Kaarina. Prologissa Lahja on kuolinvuoteellaan vuonna 1996 samaten kuin epilogissa tongitaan vintiltä salaisuuksia tai niiden rippeitä. Tarina sijoittuu pohjoissuomalaiseen kylään lähelle Neljäntienristeystä.

Toisessa tarinassa nousee Lahja keskiöön. Lahja on päättänyt onnistua. Äiti on itsenäinen kätilö, ja itsenäinen haluaa olla myös Lahja, joka perustaa lopulta valokuvaamon. Eri kirjan osissa kuvataan Lahjaa, joka nousee päähenkilöksi. Lahja on kasvattanut itselleen kuoren, hän on muiden silmin määräilevä, ilkeä, eikä osaa olla läsnä. Onnin, miehensä, hän ottaa huonekaluksi. Huonekalu-Onni tuo mukanaan kaapin ja alkaa nikkaroida tarvekaluja, taloa ja saunaa. Onnia kuvataan araksi, mukavaksi ja lopussa sekavaksi.

Neljäntienristeys -teos on blogattu ja tykätty teos. Neljäntienristeys ei herättänyt minussa yllätyksiä, asetelmasta annettiin riittävästi viitteitä. Ensimmäinen oli Onnin ja Lahjan tyttären Helenan sokeutuminen, viimeinen oli vieraan käynti kylillä. Lahja oli myös löytänyt miehensä kirjekätkön.

Minusta esikoisteokseksi kirja oli varsin tyylikäs, mutta paikoin outo. Tommi Kinnunen käyttää nykyään yleistä tapaa katkaista teoksen aikajana ja jatkaa seuraavassa luvussa jostain muusta ajanhetkestä. Juoni onkin pötkittäinen, ja eri henkilöiden tarinat olivat osittain limittäin ja käsittelivät samoja ajanhetkiä.

Lukujen nimet olivat minusta harhaanjohtavia tai huonoja kuten Huppukuja, Kievarintie, Porrastus ja Shemeikantie, minusta nämä eivät linkittyneet paikkoihin eikä edes tapahtumiin. Osien alussa olevat kätilönvala, Lottasäännöt, avioliittolupaus ja sotilasvala olivat mielestäni irrallisia ja siksi turhia. Teoksessa lainattu kätilöntodistus löytyy helposti googlettamallakin " Täten tehdään tiettäväksi, että koska kätilöimen-oppilas ... Helsingin synnytyshuone 1907" täältä.

Sivulla 326 mainitaan eräästä paperista "lähettäjänä käräjäoikeus". Vuosi on 1959, eli silloin minusta oli alioikeuksina joko raastuvanoikeus tai kihlakunnanoikeus riippuen paikkakunnasta. Käräjäoikeudet tulivat vasta 1990-luvulla.

Näytelmällisyydestä johtuen luvut sisältävät paljon olennaista tietoa. Hyvä tehokeino kirjallisuudessa, mutta tuskin 1930-luvulla au-lapsen äiti sanoisi valokuvausliikkeen omistajalle harjoittelujakson alussa seuraavaa: Kyllä se kestää, jos sen hyvin tekee. Paskaa saa nopeammin s.107. Potkut saisi nopeimmin ja porttikiellon muualle, siis oikeassa elämässä.

Luonnon kuvauksen olisi minusta voinut jättää vähemmälle. Se tuntui olevan monessa kohtaa vain pelkkä tapa siirtyä seuraavaan asiaan. Räystäiltä tippuu vesi ja puissa linnut laulavat kesää lähemmäksi. s. 109. Minusta mitään sanomaton aasinsilta, tämä voisi olla missä kirjassa hyvänsä tai mieluummin olla olematta.

Uusien mieskirjailijoiden ilmaisussa nykyään Suomessa kaikissa kirjoissa maneereiksi nousevat tyrskähtely ja ynähtely: Sivulla 292 "mies päästää äänekkään tyrskäyksen" ja sivulla 68 on ilmaus "Ynähtelisi unissaan". Välillä voitaisiin tuhista, puhista, korista, kuorsata, puhua unissaan, voihkia, kiljua, karjua, hymistä, piipittää, vikistä, vinkua tai vaikka inistä, mutta ei ynähdellä. Kuten tapahtuu Timo K. Mukan klassikossa Maa on syntinen laulu, joka sisältää kuoleman keskenmenon yhteydessä, itsemurhan, aviottoman raskauden, kuolemaa, seuroja, puukkotappeluja ja viinaksien juontia.  Kirja on julkaistu jo vuonna 1964. Mukalla lehmä ynisee. Miesten välistä rakkautta Mukka ei sen sijaan kuvannut, mutta sitä on kuvattu nobelisti Andre Giden kirjassa Ellei vehnänjyvä kuole, teos on julkaistu vuonna 1926,  bloggaus täällä. Nobelisti Mario Vargas Llosa kuvaa myös tätä vaiettua aihetta teoksessaan Keltin uni, bloggaus täällä.

****
Ville Kivimäen Murtuneet mielet taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 -teoksen kuvatekstissä (sivujen 254 ja 255 välissä) avataan saunan merkitystä rintamalla ja mainitaan sen olleen veljestymisen, puhdistuksen ja hetken rentoutumisen paikka, asiasta on kuvakin. Minusta se kuva ja kuvateksti on oikea. Kivimäen teos perustuu hänen englanninkieliseen väitöskirjaansa. Kinnusella rintamalla oleva Onni "touhuaa" saksalaisupseerin kanssa saunassa. Tuskinpa. Bloggari eikä kirjailija Kinnunen ole ollut rintamalla. Itse olen ollut armeijassa, siellä sauna oli saunomista varten, kuten varmasti rintamallakin, mutta romaanissa kaikki on mahdollista.

Kaikesta kitinästä huolimatta tai ehkä juuri siksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on loistava esikoisteos. Bloggari ovat tykänneet, kansa on lukenut ja ostanut, kriitokot ovat kehuneet. Jatkoa seurasi: Tommi Kinnusen toinen romaani Lopotti on tarina sokeasta Helenasta ja Helenan pikkuveljen Johanneksen kuopuksesta Tuomaksesta, joka "pelkää" ympäristön painostusta. Helenan tarina on kauniisti kerrottu, olisi riitänyt yhdeksi romaaniksi, mutta Tuomaksen tarina on limitetty mukaan. Myös Onnin traaginen vaihe käydään läpi.

Yle-uutisissa 15.2.2016 Tommi Kinnunen lupaa jatkaa sarjaa trilogiaksi työnimellä "Kiviharju" eli "hyljättyjen tarinat" jatkuvat, tätä hyljättyjen tarinat -termiä käytti kirjailija ja yläkoulun äidinkielen opettaja itse. Lopotti on minulla luvussa, sen etulierissä puhutaan tosiaan, että Tommi Kinnunen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Varsin hienosti kirjoitettu yläkoulun opetuksesta, mutta näinhän se on kirjallisuutta yläkoulussakin käsitellään.

(Light-edit 4.3.2016)

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Reijo Mäki: Intiaani

Reijo Mäki Intiaani, Otava 2013, 461-sivuinen Jussi-Vares -seikkailu.

Reijo Mäen Intiaanissa on seuraavat tyypilliset reijomäkimäiset elementit: kaksoisjuoni (kohdat 1 ja 2), selvennös, vitsejä, loppuratkaisu sekä tutut paikat.

1. Jussi Vares on löytänyt ajoittaiseksi "deitikseen" äveriään ja "anteliaan" Petra Venhon, varsin varttuneen puumanaisen. Marrasholmaan odotetaan puuman pojan Amin ex-vaimoa Janitaa kylään.  M/S Västernillä aluksella, jonka pitäisi tuoda Janita, sattuu silmitön teurastus. Lehdissä alkaa liikkua huhuja, ettei Janita olisi ollut laivalla. Jussi Vares tutkii näitä epäilyjä pörräten vakiopaikoissa. Turun pään juoni ja kuvaus on taattua, mutta monesti koettua Varesta. Pikku hiljaa alkavat konnat keräytyä ja juttu aueta.

2. Montanassa preerialla asuu intiaaneja tai näiden jälkeläisiä. On pahoja intiaaneja ja hyvä intiaani. Hyvä intiaani suomalaissukuinen Albert Sweetcrass ja kostoretkellään pelastaa suomalaisnaisen Summerin (Suvin). Laiska Silmä Lazy Eye on varsin erikoinen otus, todellinen "mulkero", joka joutuu Albertin luupin alle. Montanan tapahtumat vuorottelevat Turun tapahtumien kanssa, ja Montanassa on jännittävämpää.

3. Reijo Mäki tunnustaa, että on poikasena rustaillut intiaanitarinoita, jotka päätyivät saunanpesään. Innostus intiaaneihin näkyy säilyneen. Ihan niin selvästi en nähnyt mainittua Lowien teosta The Crow Indians. Tässä teoksessa varsin modernit meiningit ja paheet olivat varsinkin Lazy Eyella, hän oli tyypillinen Varesten paatunut sadistinen konna. Mäelle tyypillistä minusta on, että isolla mulkerolla on pieni mulkero. Reijo Mäki vääntää tekstiä ja vitsiä liikaa minusta tästä alapääarsenaalista ja petipuuhista yksin ja yhdessä. Samaan aiheeseen liittyy yhden rikoksen motiivikin eli lapsettomuus ja lapsettomuushoidot.

4. Vitseissä löytyy, jotkut tai useimmat ovat painokelvottomia, mutta moni nauratti. Vares on kesäkirja, mutta näitä ei saa liian useasti lukea, vitsejä tulee aika ajoin: "Kaveri on aito asia. Kuin Puolassa tehty Turun Sinappi". Turun Sinapin valmistus muuten siirtyi takaisin Suomeen, mutta ei enää Turkuun. Lisäksi on näitä Irmeli -kirveli -heittoja. Lisäksi viihdyttäjä Thommie-Boy heittää  robertdeniromaista hetulaa "Talking to me, sir". Mäellä on heittoja kuten sivulla 268 "lyijyllä lobotomoituna"

5.  Henkilögalleria on tutunoloinen on Luusalmea, antikan pitäjä Alasta, Kyytä ja muut vakiohemmot vierailevat, kuten tutut kyypparit ja toimittaja Ruuhio. Konnia on vakiomäärä Saramäessä tai matkalla sinne. On kauniita naisia ja kovia jätkiä sekä juonenpätkiä, ilmeet ja eleet ovat entiset, nimet on uudelleen keksitty. Aina ei rikollinen joudu vastamaan tekosistaan, myös murhasta selviää kirjamaailmassa.

6. Loppuratkaisu on onnellinen. Minusta tuplajuonen juonenpätkien yhdistys ei ole onnistunut tai vuotaa kuin Suvin autonjäähdyttäjä. Albert Sweetgrass oli mielenkiintoinen hahmo, mutta tomahawkilla ei suomalaisia koivuhalkoja pilkota.

Mäen Varekset ovat kuin vanhanajan karamellisekoitus. Välin tulee äitelän makuinen melli, mutta loppuun asti pitää karkit syödä. Tämä sekoitus minusta on paremmasta päästä.

****
Intiaani -kirjan paikat Turussa ovat kutakuinkin ennallaan kuin aiemmassa postauksessani, tosin Olavin Krouvia ei mainita, mutta kylläkin Uusi Apteekki.

Uutena paikkana mainitaan Biocity, jonka rakennus on tämän näköinen, rajasin ihmiset ja autot pois kuvasta.

Kuten myös Manilla-teatterista.

Tässä kuvat vierasvenesatamasta ja kauniista Park hotellin rakennuksesta, jotka myös kirjassa ovat.

Lisäksi mainitaan Majakkaranta, Hamburger Börsin kahvila, Kauppiaskadun Hese ja taksiasema sekä tavaratalo Wiklundin parkkipaikka ...

... ja tietenkin Mantun Grilli Kaskenkadun alaosassa.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, Gummerus 2013, sivumäärä 284. Skanssin kirjaston pikalaina.

Taivaslaulu alkaa lyyrisesti riimitellen lapsiperheen auvoista arkea, leikkiviä lapsia, ihmeitä ihailevia ihania ipanoita, kesäseuroissa käydään ja saarnoja kuunnellaan. Päähenkilö ja kirjan minä on Vilja, äiti ja vaimo, Viljan kasvavaa pahaa oloa kuvataan. Viljan miehen Aleksin näkökulmasta tarkastellaan Aleksin nuoruutta ja Viljan ja Aleksin suhdetta sekä sen syntyä. Avioliitto on solmittu ja perhettä on siunattu monella lapsella, Kaisla, Otso, Aava ja Lumikukka vaikuttavat sympaattisilta lapsilta. Kohdussa on ollut myös kuollut lapsi, nyt kaksoset.

Kirjassa on vatsanäkökulma:
Olen kahlittu nainen. Olen vatsani vanki, enkä pysty ... s. 38
Jouduin tekemään lajivalintani nuorena, vailla yhtään harjoituskierrosta ...Huomasin nopeasti, että kehoni sopi kehnosti tähän lajiin s. 39
Mahan kautta tervehtiminen on loukkaavaa s. 42

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on kaunista kieltä ja sanoma tulee ymmärretyksi. En kommentoi sanomaa enkä mitään yksittäistä uskonnollista liikettä, vaan lähinnä kirjasta käytyä keskustelua, jonka ymmärrän lähinnä syyllistäväksi. Minusta kirja symboloi hyvin Viljan ilmavia haaveita, idylli paljastuu osin tuulentuvaksi. Loppuosassa koin Aleksin blogikirjoittelun lähinnä lapselliseksi. Mies päättää siitä mitä tekee, mitä ajattelee ja missä uskonnollisessa ryhmässä on, eikä minusta levittele asioita blogissa. Myös oman isän vierailun tulkinta painostukseksi, on siitä kiinni kummalta puolelta asiaa katsotaan, minusta se ei ollut. Avautumiset uskon asioista kannattaa jättää nettiin lähettämättä. Minusta blogijuttu oli kirjassa turha rönsy. Samoin kuin Viljan lenkkeilyluku. Lenkkeilyssä ollaan vapaita niin vapaita! Kuinka moni neljän lapsen äiti, joka ei ehdi mitään muuta kuin miettiä ajanpuutettaan, yht'äkkiä onkin himolenkkeilijä, jonka askel on kevyt kuin varsan? Miksei sitten kriisin sattuessa terapiana ollutkaan juoksu? Ai niin, silloin katsottiinkin lintuja! Eikö lintuja olisi voinut seurata aiemmin? Lisäksi kovasti ihmettelin, missä olivat serkut ja pikkuserkut, sedät ja tädit. Viljan äidillä ainakin 11 lasta ja Aleksilla isoja veljiä. Myös lasten asialliset ja viattomat kysymykset, koetaan ahdistaviksi. Onko lasten kotihoidossa jotain ongelmaa? Pitääkö kaikki lapset viedä kunnalliseen kyselemään ja kasvatettavaksi?

Kirjan juonen voi tiivistää hyvin lyhyesti Viljaa alkaa ahdistaa, kerronta on kermavaahtoa, vähän asiaa, paljon ilmavuutta sanoissa vaahdon alla paakkuja eli pohjatonta pahaa oloa.

Viljan ja Aleksin omat vertaukset toisistaan  Rikoksen ja rangaistuksen Sonjaan ja Raskolnikoviin olivat minusta todella mauttomia. Raskolnikov oli minusta narsistinen raivohullu yli-ihmisharhan vallassa ollut syyttömän naisen murhaaja ja Sonja oli uskovainen, mutta alistettu huora, joka säilytti hyveellisyytensä. Vertauksen aikana Viljan ja Aleksin suhde oli ollut täysin platoninen, molemmat olivat täysin "puhtaita". Raskolnikov oli kämpässään harhoissaan makaava velkaantunut äitinsä rahat tuhlannut mielipuoli lukunsa jättänyt oikeustieteen opiskelija. Molemmat Aleksi ja Vilja minusta olivat reippaita, raittiita ja asiallisia nuoria. Todella kummallinen vertaus!

*****
Eniten ihmettelen sitä, että tästäkin yksittäisestä kaunokirjallisesta kirjasta käydään yleistävää ja minusta syyllistävää keskustelua Suomessa. Kirja on kaunis, mutta yksittäinen fiktiivinen teos, osin varsin lapsellinen ja lopussa steriili.

Varasin kirjan keväällä ja sain sen pikalainana 15.7.2014  minulla ei olisi vieläkään kirjaa ilman Skanssin loistavaa kirjastoa Turussa eli kirjalla on iso tilaus ja se kiinnostaa. Tämä bloggaus on mielipide, ja  se on vain omani eikä ole yleistettävissä eikä ole syyllistävä, lähinnä ihmettelevä.

Yksittäinen ihminen (myös kirjan fiktiivinen hahmo) on aina uhri ja sympatiat hänelle. Uupuminen on lohdutonta. Toisaalta maratonien järjestämistä ei lopeteta, jos muutama prosentti juoksijoista ei selviä maaliin vaan väsyneet uupuvat ja joutuvat hoitotoimiin.

Ylipäätäänkin Suomen perustuslaki takaa ihmisille tietyt perusoikeudet. Sen takia on kummallista antaa vaikutelma, että jonkun olisi pakko Suomessa mennä naimisiin ja synnyttää lapsia vasten tahtoaan. Suomessa on uskonnon, omantunnon ja yhdistymisen vapaus, kenenkään ei ole pakko harjoittaa uskontoa tai kuulua johonkin uskonnolliseen tai poliittiseen liikkeeseen vastoin tahtoaan. Pakkoavioliitot ovat kielletty. Avioero, ehkäisymenetelmät ja abortti ovat mahdollisia. Kysymys on juridisesti mutta myös tosiasiallisesti lopulta omasta valinnasta. Jos kuulut johonkin liikkeeseen, joudut joustamaan omista periaatteistasi. Jos et hyväksy periaatteita, voit noudattaa omiasi, mutta et voi kuulua siihen liikkeeseen, jonka periaatteita et hyväksy. Myöskään koulussa ei ole pakko kirjoittaa uskostaan. Koulussa voi kieltää oman tuotoksensa lukemisen. Tämä vaatii rohkeutta, kuten elämässä aina vaaditaan. Lisäksi perusoikeuksien loukkauksista voi kannella useille eri viranomaisille (yhdelle kerrallaan). Täysikäinen nuori eli  yli 18-vuotias voi erota uskonnollisesta liikkeestä ja muuttaa kotoa pois. Irrottautumisesta seuraa aina tietynlainen tyhjyys ja yksinolo, tuskin tuodaan kiertoilmauunin lämpimäistä leipää. Vaikka joka asiasta voi valittaa ja kannella, parempi on minusta elää tasapainossa itsensä ja yhteisöjen kanssa tai erillään, mutta antaa yhteisön elää omaa elämäänsä omien periaatteiden mukaan. Joka asiasta ei kannata tehdä isoa mölyä. Hiljaa hyvää tulee.

Ymmärrän, että käytännössä yksilöllä ei ole aina tai ei koskaan helppoa, mutta irrottautumiseen vaaditaankin uhrauksia, pitää käydä kivinen pitkä lohduton kärsimysten tie. Kaikkea ei voi koskaan saada, pitää uhrautua ja tehdä kompromisseja.

Lapsiperheenkin pyörittäminen vaatii uhrautumista ja kompromisseja ja venymistä. Kaikki ei ole kasvattajien vastuulla, sillä jossain vaiheessa lapsilta voi vaatia myös omaa vastuunkantoa ja "järkeä". En näe useampilapsisia perheitä ongelmina. 1940-luvulla syntyi yli 100 000 lasta vuodessa, kuinka silloin pärjättiin, vaikka ei ollutkaan tiskikonetta, kuten Viljan perheellä oli.

Tämä ei ollut minulle kirjoitettu opus vaan naisten ja äitien kirja. Miehen näkökulmasta minulle on selvää, että vaimo voi useinkin päättää lapsiensa lukumäärän avioliitossa (lapsettomuus on tragedia, siihen ei voi vaikuttaa). Avioerotilanteessa äiti saa pääsääntöisesti jäädä asumaan lasten kanssa perheen yhteiseen asuntoon ja saada ex-mieheltä elatusapua ja yhteiskunnalta asianmukaiset tuet. Yksinhuoltajan arki voi olla kuitenkin vieläkin uuvuttavampaa ja vaatia enemmän vastuunkantoa ja verkostoja, sillä aikuisia vastuunkantajia on vain yksi. Elatusapua maksavan puolison asema on monesti myös huono ja alisteinen, useimmin tämä maksava ja huonosti jaksava osapuoli on mies. Ulkopuolisen on mahdoton arvioida toisen perheen tilannetta, sillä ei tunne olosuhteita, siksi kirjassa toisissa yhteyksissä esiintyvä syyllistäminen ja ulkopuolisten vaatimukset ovat todella tuhoisia. Avioliitto on aina hauras ja lapsiperheen arki vaatii koossa pysyäkseen yhteen hiileen puhaltamista, pitkäjännitteisyyttä, uhrautumista, venymistä ja etenkin vastuun kantoa, mutta myös usein omien tarpeiden siirtämistä tulevaisuuteen. Avioero ei ole siis aina huono asia, eikä avioliitto hyvä eikä päinvastoinkaan. Avioero voi joskus selkiyttää tilanteen, joskus sekoittaa.

Taivaslaulu -kirja on kaunis, eikä syyllistä, mutta kirjasta käydyssä keskustelussa on ollut minusta syyllistäviä sävyjä. Kysynkin lopuksi, kuinka monta ongelmaa on ratkaistu syyllistämällä?

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Leena Lehtolainen: Veren vimma


Leena Lehtolainen: Veren vimma, Bon-dekkari 2013, Tammi, ensimmäisen kerran julkaistu 2003. Sivumäärä 313.

Maria Kallio -dekkari numero 8 alkaa murhaavasti "En ollut aiemmin tappanut ihmistä, mutta nyt se oli pakko tehdä". Murhan kohteena on syysuinnilla oleva moottoriurheilutoimittaja Annukka Hackman. Kyseessä on teloitus, eikä kysymys ollut pakosta, Hackman käsitteli vain liian ikäviä asioita. Ruumis löydetään hirvenmetsästyksen yhteydessä. Hackman on Vauhtiviiva moottoriurheilulehden takana. Suremaan jäivät (?) tuore aviomies, tytärpuoli, ja ne lukuisat joista Hackman teki juttuja.

Maria Kallio on Anttinsa kanssa naimisissa asuu kerrostalossa. Hän on palannut poliisiin ja toimii jaospäälliköksi. Perheessä on pari päiväkoti-ikäistä lasta Iida ja Taneli ja lapsiperheen arki. Poliisiasemalla jatkuu tavallinen rutiini ja rutina. Poliiseja on monia tavisnimillä: Taskinen, Puupponen, Lähde, Puustjärvi, Koivu ja uusi nainen Ursula Honkanen, joka on herkku ja tyrkky. Neiti on varsinainen ongelmapesäke, johon ei normaali puhe tehoa. Hänestä on jatkuvaa riesaa. Tyypillisen työpaikkakiusaajan tapaan, kun hänen suoltamat perättömät syytökset selvitetään, sussu jää sairaslomalle.

Annukka Hackmankin oli pyrkyri ja hän on kirjoittanut rallitähti Sasha Smedsistä kirjaa. Yhteistyö perheen kanssa on lopetettu, kun on Hackman on haarukoinut valonarkoja asioita esille. Hackman jojotti vielä kahta miestä, joista toisen kanssa avioitui ja toisen vaan dumppasi. Hylätty herra sattuu olemaan poliisilaitoksen patologi Raato-Kervinen. Smedsin lähipiiristä potentiaalisia epäiltyjä löytyy puolenkymmentä erilaisin motiivein.

Miljöönä on Espoon, Inkoon ja Degerbyn seudut, jonka historiaankin nykynuori voi samalla perehtyä. Kirjan juoni on jännittävä ja yllätyksellinen. Syyllistä ja motiivia on miltei mahdoton arvata, joten dekkari on hyvää kesälukemista ja nimi on osuva.

*****
Lehtolainen kuvailee sujuvasti poliisin arkea tai minä en epäile etteikö tätäkin voisi tapahtua, tosin liian dramaattista välillä on, en ole kylläkään poliisi.

Rallikisoissa silmään pisti puhe Iso-Britannian osakilpailusta.

Itse hahmotan sen RAC-rallina tai Walesin rallina, kuva WRC xbox-pelistä. Oikeaa rallia en ole tosin ajanut, mutta seurannut akiivisesti rallia, ja pelannut aikoinani läpi ainakin puolenkymmentä Playstation 2:n WRC-rallipeliä, joten virtuaalisesti olen ajanut Walesin kuraisilla teillä viimeksi XBOX:lla.
Puhetta on myös Safari-rallista, joka jäi kirjan ilmestymisen aikoina pois rallin MM-sarjasta. Kuvassa on viimeinen rallipeli, jonka olen ostanut WRC, FIA World Championship XBOX:lle, hyvä peli.

*****
Harmin paikka dekkari Maria Kalliosta oli käsittelyssä täällä.
Maria Kallio -Extra -teoksen perusteella tämä on ollut myydyin Maria Kallio 92 000 niteen myynnillä. Alkuperäisessä kannessa on enemmän punaista värisävyä.

Leena Lehtolaisen Henkivartijasta olen blogannut täällä.
Tälläkin osallistun Oksan hyllyltä Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Leena Lehtolainen: Harmin paikka


Leena Lehtolainen: Harmin paikka, Tammi 2004, ensimmäinen painos ilmestyi 1994, sivumäärä 244.

Herätessäni näin ensimmäiseksi tuomet    ***  Kun suutelimme, satakieli lensi lähivaahteraan ja alkoi liverrellä villisti.

*** Kaikki ikävät ja perverssit tapahtumat sijoittuvat näiden kuulaiden kuvausten keskelle ja väliin.

Lehtolaisen toisessa Maria Kallio -dekkarissa punapäinen ex-poliisi Maria Kallio on lakiasiaintoimistossa töissä ja asuu poikaystävänsä Antti Sarkelan kanssa Tapiolassa kesää tämän vanhempien asunnossa.

Antin sukujuhlissa läppä lentää, mutta puheet ovat seksuaalisia. Kimmo Hännisen tyttöystävä Armi Mäenpää ottaa kontaktia Maria Kallioon ja haluaa puhua tämän kanssa. Puhehetkeä ei tule vaan Armi kuristetaan, Maria Kallio löytää vaiennetun vainaan. Poliisi pidättää Armin poikaystävän Kimmon "itse teosta", hänellä on poliisin mielestä erikoisia harrastuksia ja tavattu itseteossa kokovartalo kumipuvussa. Murhan tai murhien motiivit tuntuisivat olevan seksuaalisia. Taannoin oli hukkunut Hännisen tytär Sanna. Tapaus on kirjattu itsetuhoisen viiltelijän omaksi ratkaisuksi. Sannan poikaystävä Markku "Make" Ruosteenoja on ollut samaan aikaan sammuneena rannalla. Teoksessa kaikki linkittyy kaikkeen ja piiri on pieni ja ahdas. Maria Kallio tuntee Maken, joka taas on tuntenut Armin. Antti taas tuntee kaikki, myös vanhan kaartin, jota edustaa Marian pomo lakimies Erkki Henttonen. Kuristettu Armi oli töissä gynelogin vastaanotolla. Gynekologi Erik Hellström tutkii naisia ja naispotilaita ilmeisesti muuallakin kuin tutkimuspöydällä. Hukkuneella Sannalla oli samoja harrastuksia kuin veljellään Kimmolla.
Antti Sarkelan lanko on Risto Hänninen. Armin sisko Mallu eli Marja Laaksonen on kokenut pitkän lapsettomuushoitojen jälkeen keskenmenon, joka aiheutui auton töytäisystä. Autosta ja kuljettajasta ei jäänyt kuin epämääräisiä näköhavaintoja joilla spekuloidaan.

Henkirikosta tahollaan selvittävät Maria Kallio ja tahollaan poliisi ja Marian poliisikoulun kurssikaveri sovinistinen Pertti Ström. Vinoilua ja vääntöä on.

Näiden sekavalta tuntuvien ainesten pureskeluun käytetään 244 sivua, kerronta on aiheeseen nähden hyvin kevyttä. Lukija arvailee, kuka on seurapiirien salakavala seksiaddikti ja lisäksi murhaava mätämuna. Itse asiassa arvasin heti, mikä ratkaisu on. Minulla oli vielä vararatkaisu, jos Lehtolainen olisi pyöräyttänyt yllätyskäänteen, mutta se oli jäänyt kirjoittamatta.

Maria vertaa itseään Agatha Christien luomaan terävään neiti Marpleen sekä Lehtolainen Anttia ja Mariaa Agatha Christien Tommyyn ja Tuppenceen. Kumpikin vertaus minusta ontuu tai kulkee peräti rullatuolilla. Antti ei osallistu tutkimuksiin kuten Tommy eikä Tuppence ole poliisi tai lakimies kuten Maria. Neiti Marple ei ollut miesten kanssa hengaava ja joka paikkaan singahteleva punapää vaan arvokas vanha neiti-ihminen, eikä Maria Kallion äly ole lähelläkän neiti Marplen tasoa. Sitä paitsi neiti Marple toimii aina taustalla, eikä koskaan nuuski nenäänsä verille.

Kirjan sisältö on ongelmallista. Sitä ei voi suositella alle 18-vuotiaille Kimmon ja Sannan harrastusten vuoksi. Vanhemmille dekkarin lukijoillle itse juoni ja ratkaisu taas eivät tarjoa haastetta. Maria Kallio TV-sarjasta kuitenkin pidin, joten suositan kirjaa etenkin Maria Kallio -faneille. Myös Tapiolan maisemat ja maamerkit oli kuvattu kirjaan hyvin. Tosin osa henkilöistä asui Haukilahdessa, joka on Länsiväylää jonkin matkaa eteenpäin. Itse muistan paremmin seuduilta Tapiolan kirkon ja altaan sekä kauppakeskuksen, mutta Tapiolassa en ole koskaan itse asunutkaan. Leena Lehtolainen on sen sijaan asunut Harmin paikka kirjan kirjoitusaikana Tapiolassa. Sitä paitsi Lehtolaisen teosten myyntimäärä kertoo, että hän kirjoillaan on pystynyt ilmentämään jotain olennaista ja saavuttamaan lukijoiden suosion.
*****

Leena Lehtolaisen (s. 1964) ensimmäinen Maria Kallio seikkailu Ensimmäinen murhani ilmestyi 1993. Dekkari on 251-sivuinen ja siinä oikiksessa opiskeleva Maria Kallio, punapäinen sinkkutyttö on ottanut pestin poliisiin, jonka palveluksesta erosi opiskelujen vuoksi seuraavassa ylempänä blogatussa teoksessa.
Tarina alkaa, kun Vuosaaressa mökin laiturin vieressä kelluu hengettömänä kirveellä tapettu osakunnan kuorolainen. Maria Kallio tuntee useimmat epäilyksen alaiset, kuten sivari Antti Sarkelan, jonka sormenjäljet komeilevat kirveessä. Irveessä on Marian suu, ennenkuin murha ratkeaa. Motiivi ei ole rakkaushuolet eikä mustasukkaisuus vaan useahkot myyntipuuhat. Kuten Harmin paikassa aborttia tehdään ja seksuaalista toimintaa harrastetaan. Henkilötkin ovat hyvätaustaisia, sivistyneitä, mutta ongelmallisia juppeja. Maria Kalliota verrataan (minusta taas ja edelleen virheellisesti) neiti Marpleen.
Antti ja Maria lähenevät tarinassa toisiansa. Maria jää lopussa Einstein-kissan ja Antin väliin, sillä Antilla on Henry Parlandin teos (oletettavasti siis runokirja) ja pontikkaa.
Lehtolainen on rakentanut lukujen nimet Virta venhettä vie -runon säkeisiin. Hieno runo on Eino Leinon ja sen on säveltänyt Toivo Kuula. Kirjan kuoro harjoitteli kyseistä kappaletta.
Kirja on tietenkin ostettu.

*****

Yllä on Maria Kallio -extran kansikuva. Kirjan ovat toimittaneet Maria Kallio -dekkarin 20-vuotisjuhlien kunniaksi Hannu Harju ja Ismo Loivamaa. Opuksessa on kaksi ennen julkaisematonta novelliakin. Siinä on myös Maria Kallion henkilötiedot, kirjojen henkilöitä ja termejä, kirja-arviot kirjoista kansikuvineen ja paljon muuta analyysia ja eri ihmisten arvioita kirjasta ja ilmiöstä. Kirjan mukaan esimerkiksi Harmin paikkaa on myyty  aikanaan yli 38 000 nidettä.

Ostin tämänkin marketista, mukava kirja.

*****
Leena Lehtolaisen Henkivartijasta olen blogannut täällä.
Tälläkin osallistun Oksan hyllyltä Rikoksen jäljillä -haasteeseen.
Maria Kallio -seikkailusta Veren vimma, olen blogannut, se on vimmaisen hyvä tarina.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo


Jane Austenin (1775-1817) Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin luin sen klassikkomaineen vuoksi. Alkuteos Pride and Prejudice on vuodelta 1813. Teoksen on suomentanut Sirkka-Liisa Norko-Turja. Suomennoksen on tarkastanut Päiviö Taubert.

On yleisesti tunnustettu totuus naimaton mies tarvitsee välttämättä rinnalleen naisen.

Rouva Bennet, joka on viiden tyttären äiti, huomaa paikkakunnalle muuttavat varakkaat poikamiehet heti, rouva Bennet noteraa vasta muuttaneen Charles Bingleyn. Herra Bennet arvioi ivallisesti, että ehkä mies ei ole muuttanut paikkakunnalle naidakseen jonkun neiti Benneteistä.

Kirja on loistava ja hauska kuvaus avioliittomarkkinoista Englannissa 1800-luvun alussa.

Sekavahko juoniselostus, joka kuvastaa kuitenkin mutkikkaita avioliittomarkkinoita
Benneteillä on viisi tytärtä Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja nuorimpana 15-vuotias Lydia. Paikkakunnan aviomarkkinoille saapuu herra Bingley, joka on perinyt sadantuhannen punnan omaisuuden, ja jota rouva Bennet yllyttää piirittämään. Samaan aikaan saapuu jurompi ja kyynisempi herra Darcy, jonka purevat kommentit syövyttävät Elisabethin mieleen kipeät haavat. Darcy kuitenkin ihastuu Elisabethiin miltei heti.

Bingleytä ja myös Darcya piiritetään monien nuorten naisten voimin. Bingleyllä on sisar Caroline, joka on varsin vallanhaluinen ja ilkeä. Jane on rakastunut herra Bingleyhyn, jota taas herran sisko suojelee viemällä miehen Lontooseen. Herra Bingleytä kyttää myös neiti Darcy neiti Bingleyn avustuksella. Lady Catherine de Bourgh vaanii taas herra Darcya sairaalloiselle tyttärelleen. Elizabethiä halajaa moni mies, upseeri (muttei ehkä herrasmies?) Wickley  sekä ennakkoluuloinen ja ylpeä Darcy. Elizabeth taas tuntuu omaavan ripauksen isältään geeneissään saamaa kyynistä näkemystä ja suorapuheisuutta, mutta myös ennakkoluuloisuutta.

Sangen sekava on soppa, jossa raha ja perinnöt poreilevat. Bennetit nimittäin asuvat sääntöperintötilalla, joka herra Bennetin kuoltua siirtyy herra Collinsille. Herra Collinsia rahoittaa lady Catherine de Bourgh, joka on myös Darcyn täti. Hän ei katso Bennettejä hyvällä. Collins tulee paikalle katsastamaan tulevaa omaisuuttaan ja kosii Elizabethiä, joka kieltäytyy. Collins kihlaa ja nai Elisabethin serkun. Paikkakunnan naisväkeä kiiruhtavat piirittämään myös upseerit Wicham ja Denny.

Koska juuri kukaan ei tee töitä, pidetään tanssiaisia, soitetaan pianoa ja pelataan korttia. Varsinkin lady Catherinella on paljon mielipiteitä varsinkin Elizabethin pianonsoitosta. Naikkonen (Lady C.) saa pientä henkistä korvapuustia sanavalmiilta Elizabethiltä.

Yhteisöön kuuluvat myös Phillipsit, rouva Phillips on rouva Bennetin sisar, sekä Hurstit (ei-Veikko), Brightonissa asuvat Forsterit ja Lucasit, mies on saanut aatelisarvonkin pidettyään puheen kuninkaalle pormestarina ollessaan. Lontoon seuduilla asuvat järkevät Gardinerit, Bennettien sukulaisia ja ovat kauppiaita. Darcyn hyveeksi luetaan mutkaton suhtautuminen järkevään herra Gardineriin. Gardinerilla on ollut tuolloin ikävä englantilaisia syvästi harmittava etikettivirhe, hän on ollut ja on rahvaanomaisesti töissä. Toisaalta Gardinerin neuvokkuus ja rahat pelastavat eräänkin naisen kunnian ja perheen maineen.

Pääpari on siis Elizabeth (Lizzy) ja Darcy. Elizabeth on reipas tyttö, jota kateelliset neidit panettelevat lukutoukaksi. Elizabeth kävelee Bingleylle hoitamaan sairasta Jane-sisartaan. Kateelliset naikkoset juoruavat, että Lizzyssä ei ole muuta mainittavaa kuin, että hän on erinomainen kävelijä ja näytti villi-ihmiseltä kuraisissa vaatteissaan. Elizabethiä vaivaavat Darcyn suhteen alussa saama loukkaus, joka aiheuttaa hänessä ylpeyttä ja ennakkoluuloa.  Hänen ylpeyttään on moniulotteisesti loukattu, "hänen ylpeytensä minua kohtaan ei loukkaa niin paljon kuin ylpeys yleensä". Minusta tilanne on juuri päinvastoin. Darcyn puheet selittyvät toimettomuuden aiheuttamalla turhautumisella. Neitien mukaan Darcy on ylpeä väärällä tavalla, joka ilmenee oikeudenmukaisuutena ja anteliasuutena. Darcylläkin on purevia huomioita neideistä, myös Benneteistä. Marylla ei hänen mukaansa ole makua eikä lahjoja (mikä on minustakin loukkaavaa, mutta totta).

Darcyllä ja Elizabethillä on kirjan alkuvaiheessa keskustelu runoudesta. Darcyn mukaan runous on rakkauden ravintoa, kun taas Elizabethin mukaan runoilu on rakkauden vastamyrkkyä. Hennon rakkauden hyvä sonetti näännyttää. Rakkauden on oltava vahvaa, jotta se säilyy.

Aviopiireissä pörrää kuhnureita ja liihottelee perhosia sankoin joukoin. Kuherruskuviot muuntuvat. Elizabeth on kiinnostunut George Wickhamista ja panettelee Darcya. Darcy esittää Kentissä kosinnan Elizabethille, joka heittää Darcyn kasvoille rukkaset ennakkoluuloisin elkein. Darcy poistuu paikalta ja toimittaa kirjeen missä tunnustaa junailleensa Bingleyn pois Janen läheltä, mutta kiistää kohdelleensa Wickhamia kaltoin. Hänen kertomuksensa todistaa Wickhamin olevan kiero kuhnuri, jolla on punnan kuvat silmissä ja omaa rappeutuneen moraalin. Juoneen kytkeytyy vielä eversti Fitzwilliam, joka on Fitzwilliam Darcyn serkku ja Darcyn isän testamentin toimeenpanija.

Kun alkuosa kirjasta on pitkälti asetelmien hakemista, loppuosa kirjasta on huikeaa juonen käännettä. Nautittavassa mestariteoksessa selviää, kuka lopulta nai kenet ja miksi. Kirjeitä sinkoilee ja vierailuja tehdään. Myös velkoja maksellaan. Kuka saa mustapekan eli herra Wickhamin ja hänen velkansa ja kuka jää lehdelle soittelemaan ja kuka nyrpeä neiti jää pimputtamaan pianoa rouva Bennetille.

Täyden kympin kirja ja minusta tämä oli parempi kuin Jane Austenin Järki ja tunteet.
*****

TV-sarja Ylpeys ja ennakkoluulo on todella hyvä. Siinä toistetaan monesti "indeed". Kirjallisessa alkuteoksessa muuten tuo niin englantilainen "indeed" -sana mainitaan 95-kertaa. Indeed, indeed ... ja indeed.

Sarja alkaa kun Darcy ja Bingley ratsastavat ensinmainittu tummalla hevosella ja Bingley valkoisella (vaalealla). Kirjan juonta seurataan, joitain kirjeitä on kuvitettukin. Bennetin tytöistä vain Elizabeth on eloisa, muut varsinkin Mary on hiirenharmaa kasvoiltaan. Neiti Darcy ivaa purevasti Elizabethin päivettymistä. Minusta hän ei ole päivettynyt vaan muut ovat varsin valjuja. Lydia ei ole ehkä kalpea, mutta ei ole kovin "söpö". Loppukohtauksessa näytetään, mitä hän "näkee" Wickhamissaan.

Lady Catherine de Bourgh on varsinainen kääkkä, Collins on ankea ja rouva Bennet on vuoroin hysteerinen kaakattaja ja vuoroin hersyvä hössö. Herra Bennet on hillitympi. Kuultuaan yöllä kirjeessä Lydian karkaamisesta Wickhamin kanssa, hänen reaktio on suuri, vasen kulmakarva nousee hiljalleen.

Loistavasti kuvitettu sarja loistavasta kirjasta.

***
Tämä on muuten kirja, jota en koskaan kuvitellut pystyväni lukemaan, ja tämä oli todella hyvä, suosittelen.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Tuhat ja yksi yötä, Jaakko Hämeen-Anttila, Heli Hieta

Tuhat ja yksi yötä, Jaakko Hämeen-Anttila, Heli Hieta, Otava 2010 toinen painos, sivumäärä 215.

Tuhat ja yksi yötä on todella värikäs ja hieno kirja.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoittanut teoksen pitkähköt alkusanat, missä hän on avannut Tuhannen ja yhden yön tarinoiden syntyä, käännöksiä ja traditiota. Tämän kirjan kertomukset hän on kääntänyt suoraan arabiasta. Tunnelmiin sopivat kuvat ovat Heli Hietan. Kirja on kallis ja hieno, sain tämän lahjaksi vaimoltani, (eli on ostettu kuten kaikki muutkin arvioimani kirjat, muutamaa kirjastosta lainattua lukuun ottamatta :).

Tuhannen ja yhden yön tarinoiden lähtökohta on kuninkaan puoliso Shahrazade, joka kertoo öisin tarinoita, jotta säilyttäisi henkensä. Kuningas on joutunut aviorikoksen uhriksi, jonka jälkeen on teloittanut kaikki vaimonsa aamuisin (Shahrazade ei siis ole tehnyt aviorikosta). Shahrazaden tarina jää aina jännittävän kohtaan, eikä siippa sivalla tätä hengiltä ja kertomus jatkuu, kunnes on kuninkaalla ja Shahrazadella on  kolme poikaakin, ja lopulta järki voittaa.

Nämä tarinat ovat minusta parhaimmillaan kerrottuina, ei kirjabloggarin lukemana tai varsinkaan selostamana.

Ensimmäisessä  tarinassa "Kauppias ja henki" on kyse kehystarinankin teemasta eli henkiin jäämisestä tarinoita kertomalla. Vihastunut henki uhkaa kauppiasta kuolemalla, tämä on tappanut näkymättömän hengen taatelin kivellä. Kauppias pyytää lupaa hoitaa asiansa kuntoon ja tulla vuoden päästä maksamaan hengellään tahattoman tekonsa. Vuoden päästä hän tulee peloissaan paikalla. Paikalle saapuu sattumalta myös kolme vanhusta erilaisten eläimien kanssa. He pyytävät saada kertoa verenhimoiselle hengelle tarinansa. Jokainen saa palkinnoksi kolmasosan kauppiaan verestä. Vanhuksien tarinoissa oli kussakin muutettu ihmisiä eläimeksi tai mahdollisesti surmattu. Kyse on siis tässäkin hengissä selviämisestä. Tarinan loppu oli onnellinen.

Tarinoiden mitta vaihtelee, pisimmät kertomukset Sindbad Merenkävijä ja Aladdin ja loihdittu lamppu ovat viisikymmensivuisia. Lyhin on sivun mittainen Askeetti ja öljyruukku, mutta tarina on hyvä ja opettaa turhan ja ennenaikaisen haaveilun turhuudesta.

Tarinat alkavat joko Kerrotaan tai  Olipa kerran.

Sindbad Merenkävijä purjehti seitsemän matkaa. Hän oli tuhlannut isänsä omaisuuden, ja sijoitti viimeiset rahansa kauppatavaraan ja lähti merille. Hän jäi laivasta, koska menivät saarelle, joka oli eläin, joka sitten sukelsi. Hän palaa seikkailun jälkeen laivaan, ja lunastaa ällistyneeltä kapteenilta omaisuutensa, ja tekee edullisia kauppoja. Toisen matkan ponnin ja tapahtumat ovat samanlaiset. Hän kertoo tarinoita Bagdadissa Sindbad Kantajalle, kaimalleen. Tarinat jatkuvat ja sama kaava toistuu, levottomuus ja seikkailun halu unohduttavat edellisen matkan rankkuuden. Laivamatka katkeaa usein myrskyyn tai muuhun haveriin tai ihme-eläinten välintuloon. Sindbad menee naimisiinkin mutta joutuu elävältä haudatuksi, mutta tappamalla hän säilyttää henkensä. Seitsemäs matka on kaikkein pisin ja kestää kaksikymmentäseitsemän vuotta.

Aladdin ja loihdittu lamppu kertoo Kiinassa köyhän räätälin pojasta Aladdinista, jota isän kuoleman jälkeen tulee imartelemaan "isän veli" jotta Aladdin hakisi hänelle lumotun lampun. Setänä esiintynyt Taikuri haluaa liian kiihkeästi lamppua, ja niin Aladdin ja lamppu jäävät maan alle. Tarinasta on eri versioita. Tämä tarina etenee hitaasti. Aladdin pitää lamppua piilossa ja hankkiin sen avulla vain ruokaa kunnes kaunis sulttaanin tytär astuu estradille. Aladdin joutuu käyttämään lamppua, jotta voittaa omakseen sulttaanin tyttären kateellisen visiirin pojan nenän edestä. Ennen onnellista loppua Taikuri keplottelee lampun itselleen ja vie Aladdinin maallisen mammonan ja etupäässä linnan ja prinsessan. Aladdin pääsee perässä taikasormuksen avulla. Kun taikuri saadaan hengiltä ja lamppu takaisin, tulee vielä taikurin paha veli kostamaan ...

Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa
Tämä tarina on kuulu Seesam aukene -taikasanoista.
Ali Baba on köyhä mies, joka puunhakkuumatkallaan oivaltaa rosvojen kätköpaikan ja saatuaan selville maagisen salasanan ja pääsyn rosvojen aarteisiin tuo pussukan kultarahoja kotiin.
Ali Baban veli ja hänen vaimonsa ovat hyvin hyvin kateellisia Ali Baballe. Ali Baba oli päättänyt pitää tiedon omanaan, mutta vaa'an lainaus johtaa salaisuuden selviämiseen.
Tässä on lopulta sama juonikuvio ja osin teematkin kuin tarinassa Loihditusta lampusta: onni, kateus, ahneus, ihmeet, aarre.

Tuhannen ja yhden tarinoiden muoto on upea, sisäkkäiset runsaan eksoottiset tarinat, runsaasti polveilua ja syklistä etenemistä kohti lumottua loppua.


*****
hdcanis on tällä viikolla blogannut Jaakko Hämeen-Anttilan toimittamasta kirjasta eli Viisaasta narrista.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Doris Lessing: Lumous haihtuu

Doris Lessing: Lumous haihtuu, Landlocked, 1965, suomentanut Heidi Järvenpää, 1982, Seven 2007, sivumäärä 378.

Lumous haihtuu on Väkivallan lapset -sarjan neljäs osa viidestä, kolmas osa on huonosti blogattuna täällä.

Takakannessa lukee: ”Nobel 2007 … naisten tuntojen vahvalle eeppiselle kuvaajalle ..Martha Quest kokee todellisen yhteyden naisen ja miehen välillä”. 

Sarja kertoo Rhodesiassa nuoresta naisesta Martha Questistä, joka oli välillä rouva Knowell ja tässä osassa rouva Hesse, mutta jonka aviosääty ja asuinmaa ovat muuttumassa. Martha Quest on rohkea ja itsenäinen nainen, ilmeisen monesti eronnut ja monelle miehelle ollut avoin. Marthan tytär Caroline on ex-miehensä Knowellin huostassa. Martha on avioitunut edellisessä osassa (minusta sovinistisen) punapoliitikon Anton Hessen kanssa ja on avoimen marxilainen.

Toinen maailmansota päättyy.

Lumous haihtuu!

Neuvostoliitto ei ole enää ystävä, pikemminkin päinvastoin.  Vaikka toinen maailmansota on päättynyt, on sotaa ja nälkää, lisäksi Ukrainan viljapellot on tuhottu. Kiinassa on sisällissota ja Kreikassa punaiset ovat rojalisteille samanvärinen vaate.

Martha on siis valkoinen nainen, joka on marxilainen ja kommunisti. Kommunisteilla on ollut yhteyksiä mustien maanalaisiin ryhmittymiin. Kommunistit ovat uudestaan siirtomaissa punainen vaate, eivätkä mustia haluta leimata punaisiksi, eivätkä he ehkä punaisia olekaan vaan nationalisteja.

Tämä kirja kattaa vuodet 1944-1949, eli Saksa häviää maailmansodan, mikä aiheuttaa Anton Hesselle, joka on saksalainen omat ilonsa ja murheensa. Avioliitto Marthan kanssa on enää vain kulissi, jota ylläpidetään, jotta Anton saisi Britannian kansalaisuuden. Anton tapaa Millicentiä, ja Martha useampaakin miestä, mutta pääasiassa perheellistä puolalaista juutalaista Thomasia, joka on aikeissa muuttaa Israeliin. Martha ja koko hänen perheensä, siis äiti, isä ja sodassa haavoittunut veli ovat muuttamassa Englantiin. Yhteisön kreikkalaiset haluavat Kreikkaan.

Yhteisö hajoaa.

Kirja on minusta todella hyvä. Se avaa ikkunan suoraan sodan jälkeiseen siirtomaahan, jonka musta väestö on alistettu, mutta nostaa päätään. Valkoisilla on keskenään omat intressiristiriidat. Tulevaisuus on epävarma ja epävakaa. Valkoisten asuttamassa siirtokunnassa alkaa lakko, mustien on pakko paeta savannille. Mustista käytetään K-sanaa eli kafferia.

Henkilötasolla on paljon jännitteitä. Marthan isä on kuolemansairas. Marthan tytär on paljon hoidossa isovanhemmilla, mutta Martha ei saa nähdä tytärtään.

Toisaalta Martha joutuu auttamaan ystäväänsä, jonka aviotonta lasta ollaan ottamassa isovanhempien kasvatettavaksi, koska oletettu isä on kaatunut sodassa. Martha elää vapaissa suhteissa varattujen miesten kanssa. Suhteet tuntuvat varsin vapailta, mutta sotkuisilta ja loukkaavat aviopuolisoiden oikeuksia. Sota-aikana on ollut eri moraali, vapaampi.

Kirjan kerronta paljastaa siirtomaaisäntien kerroksellisen yhteisön ja siinä ilmenevät jännitteet.

Kiinnostava romaani.
*****
Zimbabwen nykyjohtaja Robert Mugabe on syntynyt vuonna 1924, ja Zimbabwen ensimmäinen varapresidentti Joshua Nkomo syntyi vuonna 1919, eli jos he olivat tuolloin maassa, he elivät tätä todellisuutta (jota kirja kuvaa taiteellisesti ei autenttisesti). Rhodesia julistautui itsenäiseksi vuonna 1965 valkoisen Ian Smithin johdolla, 1980 siirryttiin enemmistövaltaan ja valtion nimeksi tuli Zimbabwe. Siirtomaa-aikana oli monia eri vaiheita, joita voit tutkia englanninkielisiltä www-sivuilta.
*****
Doris Lessing (1919 - 2013) sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2007 vanhimpana eli 88-vuotiaana. Lessingin tyyliä kuvataan feministiseksi, ja näissä muutamassa kirjassa, jotka olen lukenut, on voimakas yhteiskunnallinen perusvire. Hieno kirjailijatar.
Nobelin kirjallisuuden palkinnot annetaan kirjailijoille varsin iäkkäällä iällä. Lessing on syntynyt vuonna 1919, ensimmäinen palkinto, joka annettiin joko 1919 tai myöhemmin syntyneelle kirjailijalle oli vasta vuonna 1982, jolloin sen sai vuonna 1927 syntynyt Marquez. Marquez (1927 - 2014) oli siis vain 55-vuotias saadessaan palkinnon.
*****