sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö


Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö, Otava 1993, Seven 2015, sivumäärä 351.


Reijo Mäen Liian kaunis tyttö jatkaa Sakari Roivas -trilogiaa, jonka avausosa oli Kruunun vasikka. Trilogian täydentää  Slussen. Tämä Liian kaunis tyttö on Roivas-trilogian ehdottomasti paras opus, jossa on hyvää juonen ja henkilöiden kehittelyä ja lopussa on syyllisen osalla yllätystä kerrakseen.

Juoni ja henkilöt
Teos alkaa kostomurhilla, joissa kaksi perhettä selvittelevät välejään ja alkaa takaa-ajo. Kirjan päähenkilö Aarne Sakari Roivas Tukholman rikospoliisin erikoisyksiköstä loukkaantuu teoksen alussa tulitaistelussa, jossa Roivas itse ampuu virka-aseellaan sig sauerilla  itsepuolustukseksi murhasta epäillyn miehen. Asiaa on tärkeänä sivujuonteena, sillä Roivas joutuu sairaslomalle ja tapaa ampumansa henkilön serkun, jolta saa myös tietoja tarinan loppuvaiheissa.

Roivas on Ingrid-vaimostaan eronnut suomalaistaustainen yksinäinen mies. Hänen työkavereitaan ovat poliisiläppää heittävä Ronny Bood, naisista pitävä ja tippuritartunnastaan puhuva naimisissa oleva Flavio Santarella. Sakari Roivas on Inter Milanin fani. Hän kuuluu intomieliseen kerhoon, joka ihannoi joukkuetta. Mäki on tässä konsultoinut Jukka Pakkasta. Internazionale Milanon fanikuntaan kuuluva Fausto di Moro on ammuttu teloitustyyliin. Murhaa alkaa tutkia toinen osasto, ja siellä Staffan Gunnmo, joka on hyvinkin karski poliisi. Toisaalta Roivas tuntee di Moron perheen ja lupaa äidille selvittää murhaajan. Kirja koostuukin sekä poliisin virallisista tutkimuksista että Roivaksen selvittelyistä. Roivas tonkii vainajan elämää, hän on ollut avioitumassa suomalaisen Rinkebyssä asuvan Laura Mattilan kanssa. Tätä aikaisemmin hän on käynyt huorissa tai paremminkin huorassa eli juoneen kytkeytyy nimen mukainen liian kaunis tyttö eli Krysztyna, puolalainen ammatinharjoittaja. Hän on ruotsalaisittain Stina Hermansson. Roivas löytää hänet baarista ja suhde alkaa henkisellä tasolla, mutta syvenee pian fyysiseksi sänkyilyksi. Kirjassa ilotyttöjen maailmaa pöyhitään paljonkin, kun tapahtuu toinen murha, ja Stina katoaa, Roivas pöyhii prostituution kuonakasaa. Mäki yllättävää kyllä käsittelee aihetta sangen hyvin, joskaan en itse usko näihin Pretty Woman -tarinoihin, eli huorasta häihin -satuihin. Mäen dekkarit eivät koskaan pääty hyvin, eikä Roivaksen rakkauselämä nytkään jatku, vaan loppu on yllättävä ja traaginen.

Dekkarina tämä on minusta Mäen parhaimpia. Murhaajan saattaa aavistaa, ja hän on mukana monessa käänteessä. Tutkimuksia on riittävästi, ja miljöö on kuvattu hyvin. Huorien maailman lait on myös esitetty hyvin, aina olet vaarassa, parittajat pitävät huoria alistettuina orjina, siksikään en usko näihin Pretty Woman -juttuihin. Minusta huoraongelmaan olisi yksinkertainen ratkaisu, jos kukaan ei ostaisi palveluja, ei tarvittaisi myyjiäkään. Monessa kirjassa tai filmissä on asenne, että huora on kuin vaatemyyjä, ja avioauvo onnistuu huorailun jälkeen ja mikä vielä pahempaa, että normaalia ostaa huoran häpyä, eikä se vahingoita naista. Tässä kirjassa ei minusta ole sitä asennetta, vaikka Roivas rakastuukin Stinaan. Mäki kyllä tunnistaa ongelman, eikä päätös ole onnellinen. Mäki käsittelee myöskin Marilynin (ei Monroe) tarinan minusta ajankohtaan nähden (vuosi 1993) hyvinkin tahdikkaasti.

Liian kaunis tyttö  on omassa lajityypissään hyvin kirjoitettu dekkari, jossa tarinan jänne kestää ja henkilöt on hyvin esitelty ja motivoitu. Tässä on hyvin vähän juoppojen mongerrusta, sillä Roivas on pistänyt korkin kiinni. Minusta tämä on yksi parhaita Mäen kirjoista.

Kirjasähkökäyrässäkin on arvioitu hyväksi tämä  Liian kaunis tyttö

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Peter Sandström: Laudatur


Peter Sandström: Laudatur, suomentanut Outi Menna, S&S 2016, sivumäärä 228.

Peter Sandströmin Laudatur on hyvä kuvaus keski-ikäisen pehmomiehen päähenkilön Peterin suhteesta omaan isäänsä ja omaan vaimoonsa ja lapsiinsa. Peterin isä on ollut rintamalla ja ammatiltaan puutarhuri. Peter on sivari ja kirjailija. Peterin vanhemmat asuvat Uudessakaarlepyyssä, missä Peter käy havainnoimassa valkeita kuulaita silloinkin, kun sivarista pääsi ja oli muuttamassa Turkuun.

Isällä on ollut ehkä sutinaa muidenkin kuin Peterin äidin kanssa. Peterin isän ja äidin suhdetta käsitellään aikatasossa 1988.

Vuonna 2014  käsitellään Peterin suhdetta vaimoonsa Seepraan, joka ei juurikaan kotona viihdy. Rouva pelmahtaa välistä kotiin, jolloin tohvelisankari mies pyykkää hänen akateemiset pyykkinsä. Peter on koti-isä aikuistuvalle Neo-pojalle ja 12-vuotialle tyttärelle Bonnielle.

Pojan ja isän välissä on armeija: isä oli rintamalla, poika suoritti siviilipalveluksen. Väkivalta tulee ilmi yllättäen tässä romaanissa, isä ei koskaan lyönyt Peteriä, joka puolestaan muistelee lyöneensä Neo-poikaansa. Toisaalta rintamamies-isä saa vaimonsa raivon valtaan toisen naisen kanssa. Pettäminen on minusta hyvin julmaa, ja loukkaavaa. Rintamalla sotinut isä vie sivaripoikansa maastoon ampumaan revolverilla kuollutta sikaa. Kuten osasin ounastella, kukaan ei ammu kuollutta sikaa, ei sivari eikä sivarin isä. Siviilipalveluspoika pohtii rintamalla tappamista. Rintamalla kuollaan ja tapetaan, sen isä tietää, mutta on hiljaa, hän ymmärtää miksi siellä oltiin puolustamassa maata. Minulle ei selvinnyt, ymmärsikö kirjan poika tätä.

Matka jatkuu isän vanhaa sotakaverin ja tämän naisen luo, jolla lienee ollut suhde isänkin kanssa. Tämä vierailu on hyvin outo tapahtuma, mutta luultavasti keskeinen teoksen teeman kannalta, eli eletyn elämän, vanhenemisen, rakastamisen, ja miehenä olemisen kannalta.

Peterin äiti kärsii avioliitossa, saman joutuu kokemaan Peter, joka on todella aika flegmaattinen vaimonsa sitouttamattomuuden vuoksi. Minusta tässä on loistavasti käännetty tavanomaiset sukupuoliroolit, yleensä mies liehuu kavereidensa kanssa, ja vaimo riutuu kotona.

Kerronta vie limittäin eteenpäin aikatasoja 1988 ja 2014. Vuodessa 2014 Peter katselee voimattomana vaimonsa poissaoloja, ja veljeilee hämärän professorin kanssa, ja luotaa elämäänsä omenoiden kautta, jotka symboloivat lapsuuden kotia ja muistuttavat jo kuolleesta isästä. Poikaa ja isää tuntui yhdistävän tupakointi, joka tuntui periytyvän ja tupakointi oli varsin usein toistuva tapahtuma. Kannessa lienee kuva karusellista, jossa isä ja rintamaystävänsä matkustavat.

Turun miljöö
Kirjan miljöö on kotikaupunkini Turku tai oikeastaan sen minulle vieraampi versio eli Åbo, sillä tämä on ruotsinkielinen kirja, minkä huomaa, sillä käännöksessä puhutaan Port Arthurista sekä Mariankadusta. Suomeksi ne ovat minusta yleisemmin Portsa ja Maariankatu (ruotsiksi kadun nimi on Mariegatan). Kirjassa puhutaan Börsenin kulmasta, suomeksi tätä sanotään Börssin kulmaksi. 

Rakennus on Hamburger Börs torin kulmalla, teoksessa puhutaan Turun torista, yleensä se on vain Tori tai Kauppatori.

Turun paikoista esitetään Uudenmaankadulla oleva Hasse's pub, Hämeenkatu 30 eli Olavin krouvin seutu, Rauhankatu Portsassa.


Puhutaan myös Kakolasta, mäelle pääsi ennen ja nyt kävelemään vankilan aitojen ulkopuolelle.


Kirjassa mainitaan Puolalanmäki ja Taidemuseo ja Impivaaran jalkapallohalli. Kirjassa puhutaan Turun esikaupunkialueesta, itse puhun lähiöistä.


Tuomiokirkon seutu on sen sijaan hyvin kuvattu, teoksessa mainitaan Åbo Akademin laitoksia ja rakennuksia, kuten Arken, Humanisticum, joka sijaitsee Dahlströmin palatsissa, Sibelius museo, Gadolinia ja Teologicum.

Teoksessa mainitaan Kauppakorkeakoulu ja Yliopiston kirjasto, luultavasti kyse on Åbo Akademin kirjastosta ja (Turun) Handelshögskolanista, varsinkin kun sinne kiivetään portaita. Turun Kauppakorkeakoulu on katutasossa.


Kirjassa Peter tapaa professori Tulijärven 19.9.2014, ja samalla höpistään opiskelijoiden souduista. Vuonna 2014 soudettiin vapun aattona ja amikset soutivat toukokuussa. Kalenterin mukaan 19.9.2014 oli perjantai, jolloin ei yleensä järjestetä opiskelijatapahtumia Turussa.

Peterin isä on puutarhuri ja perhellä on omenapuita, tämä tulee tekstissä monesti ilmi

Lainauksia:
Valkeat kuulaat kypsyivät elokuussa, ja äiti ja isä toivoivat usein apua niiden poimimiseen... poika poimi ja pyyhki hedelmät ... hakivat myydäkseen torilla kojuissaan s.18

... ja kausi oli lopuillaan mutta omenapuut notkuivat hedelmiä s.159
Tässä tilanne on varsin dramaattinen, mutta ajatukset kääntyvät omenapuihin.

Torin kiveykselle oli pudonnut omena. Minä pysähdyin. Omena oli kellertävä ja epämuodostunut. Valkea kuulas ... s.203
Pidin omenaa kädessäni ja ajattelin, että se oli pelastanut minut s.204
Saako olla, sanoin  ja ojensin omenaa s. 205 (ojentaa samaa lommo-omenaa tyttärelleen, joka ei lopulta huoli sitä).

Peter kiittää Kauppatorilla ompusta, ja Blogistanin Omppu kiittää Laudaturia TÄÄLLÄ.

Laudatur on kirja, joka luotaa mielen sopukoita, ja synnyttää lukijassa ajatuksia. Kirja ei varsinaisesti pääty mihinkään, mutta on silti laadukas ja lukemisen arvoinen ja minusta erinomainen, niin kuin valkea kuulas omenana.

*****
Peter Sandström on tämän linkin mukaan syntynyt vuonna 1963 Uudessakaarlepyyssä, ja muuttanut Turkuun. Laudatur on romaani, joka on siis fiktiota. Romaanin päähenkilö sai ajokorttinsa vuonna 1981, eli hänkin olisi voinut syntyä vuonna 1963.

Peter Sandströmin Laudatur pokkasi itselleen 2017 vuoden Runeberg-palkinnon.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

John Steinbeck: Vihan hedelmät


John Steinbeck: Vihan hedelmät, The Grapes of Wrath 1939, suomentanut Raimo Salminen, Otava Keltainen kirjasto 2016 (uusintapainos :), sivumäärä 629.

Vihan hedelmät -teos alkaa Oklahomasta, ja eletään 1930-lukua ja lamakautta. John Steinbeck kuvaa taitavasti miljöötä. Kuivuus ja pöly pilaavat maissisadon. Vankilasta vapautunut Tom Joad taivaltaa isänsä "tilalle", joka kuitenkin on tyhjä. Ahneet maanomistajat puhuvat pahoista pankeista, mutta ovat ajaneet vuokraviljelijät matkoihinsa. Jotta köyhäinapukin säästyisi, heitä on kehotettu suuntaamaan Kaliforniaan. Idän asukkaiden omistamat traktorit kyntävät maan ja paikallisten on lähdettävä. Lähdetään aloittamaan alusta Kaliforniassa, jossa on luvattu olevan  töitä, hyvät oltavat, ja missä on hedelmiä käden ulottuvilla, tai tämä ihanuus ilmenee lentolehtisistä.

Vihan hedelmät on juonivetoinen kirja ja alla olevassa on pakko avata juontakin. Steinbeckin kerronta tekee kirjasta hyvän. Välillä Steinbeck suuntaa kerronnan ympäristöön, luontoon, autokauppiaisiin tai pankkeihin, pääosa tarinasta  on Joadien perheen näkökulmasta. Perheellä on positiivinen asenne, vaikka koko ajan menee huonommin, ja kaikki lopulta päättyy apean huonosti.

Tom Joad tapaa patikkamatkallaan entisen tulisieluisen saarnaajan Jim Casyn, mutta Casy ei ole enää uskossa. Hän 'joutui' makaamaan saarnaaja-aikoinaan uskovaisten tyttöjen kanssa. Ristiriita kalvoi ja Casy lähti matkoihinsa. Ilmenee, että Tom Joad on tuomittu taposta, hän on lyönyt humalassa häntä puukottaneet miehen hengiltä. Seitsemän vuoden tuomiosta hän istui neljä vuotta ja nyt Tom on päässyt ehdonalaiseen.

Pankit ovat ajaneet vuokraviljelijät matkoihinsa. Kylän oman poika Feeleyn Willy on yksi kolmen dollarin päiväpalkalla peltoja kyntävistä traktorimiehistä. Jos kyntää talon, saa lisää dollareita. Pankit ovat kaiken takana, idän asukkaat omistavat maat. Autokauppiailla on omat kikkansa myydä autoja. Joadien 16-vuotias Al tuntee autot, ja heillä on kohtuullinen kuorma-auto, mutta perhekin on suuri. Isä, äiti, mummo ja vaari, John-setä, Noah, Tom, Al, 12-vuotias Ruthie ja kymmenvuotias Wilson. Connie on nainut Rosaharnin, poikatytön, joka on raskaana. Ylimääräiset tavarat myydään. Kun kaikki myyvät, markkinat ovat ostajan. Perheen tavaroista saadaan vain 18 dollaria. Siat teurastetaan, lihat suolataan, ja tavarat pakataan kuorma-autoon, jota ajaa Tomin pikkuveli Al ja Tom vuorollaan. Tom ylittäessään osavaltion rajan on rikkonut ehdonalaissääntöjään.

Valtatie 66 on täynnä kuorma-autoja, matka on pitkä ja osa matkaajista nääntyy. Joadit tapaavat Wilsonit. Joadin perheen vaari kuolee, ja perheen on pakko hänet haudata autiomaahan. Matka jatkuu, autoissa on vikoja, ja niitä korjataan. Matkalaisiin suhtaudutaan penseästi, ja tienvarsilta nauretaan suuria suunnitelmia, ne ovat tuulen tupia. Poimijoita on liikaa, ja palkat poljetaan alas. Joadit eivät usko vaan jatkavat kohti länttä ajaen kuorma-autolla ja yöpyen teltassa. Vaikka Kaliforniasta tulee perheitä pois, unelma ei kuole. Noah jää Arizonaan, suunnittelee kalastelevansa joesta. Mummu kuolee seuraavaksi. Connie ja Rosaharn ovat haaveilleet kaupunkielämästä ja mukavuuksista. Ikävää vain, että Connie on häipynyt.

Kaliforniassa asutaan ensin suuressa Hoovervillen telttakylässä, jonne eräskin hedelmätarhuri tulee rekrytoimaan hedelmän poimijoita ilman lupausta palkasta, apulaisseriffi mukanaan. Asia menee rähinäksi, ja apulaisseriffi ampuu eräältä sivulliselta naiselta rystyset pois. Apulaisseriffi tyrmätään ja Casy tarjoutuu pidätettäväksi. Okieita (Oklahomasta lähteneitä) vihataan, ja yöllä telttakylä poltetaan.

Joadit pääsevät lähtemään leiristä ennen sen polttamista ja pääsevät valtion ylläpitämään leiriin. Tom saa töitä ojan kaivajana, ja Rosasharn menee leirin seimeen auttamaan. Valtion leirissä on itsehallinto, saniteettitilat eli vesivessat ja lämmin vesi. Leiri halutaan tuhota, sillä okieita ei pidä kohdella ihmisinä, eikä totuttaa lämpimään veteen. Ojan kaivajien palkat poljetaan alas, Kun kenelläkään ei ole töitä, lähdetään etsimään niitä töitä. Säilykefirmat ovat polkeneet hedelmien hinnat alas, farmit polkevat poimijoiden palkat. Ihmisiä on liikaa ja syntyy epäsopua. Hedelmien annetaan enemmin mädätä, kun annetaan nälkäisille, perunat heitetään virtaan. Nälkäisten silmistä paistaa kasvava viha. vihan hedelmät kypsyvät korjattavaksi.

Seuraava etappi on ankea Weedpatch. Perhe saa töitä persikkafarmilta. Laatikosta hellästi poimittuja ja aseteltuja persikoista saa poimija 5 senttiä. Leirissä on kauppa, jossa vois ostaa palkkakupongilla ruokaa, hinnat ovat pilvissä. Leirin ulkopuolella on lakkolaisia. Tom tapaa Casyn, hän on lakkolaisten johtaja. Lakkolaisia tullaan murskaamaan. Casy puolustautuu: "Te ette tiedä mitä teette. Lapsia nääntyy nälkään ja te autatte siinä. Vastaus on ärhäkkä Turpa tukkoon helvetin punikki". s. 536. Tämän jälkeen Casy lyödään kuoliaaksi. Tom joutuu puolustautumaan tappaa tai luulee tappaneensa miehen ja alkaa hänen piileskelynsä. Lakon loputtua työläisten urakkapalkka romahtaa puoleen, ja Joadit lähtevät eteenpäin, ja päätyvät puuvillan poimijoiksi. He asuvat hylätyissä junavaunuissa. Pienellä urakkapalkalla ei kerätä omaisuutta, ja lopulta kaikki romahtaa, joenpenkkakin, ja autot kastuvat ja juuttuvat mutaan. Rosasharnin lapsi on kuollut ja kaikki on lopussa.

Huumori kirjassa vähenee asteettain.Alkuun vitsaillaan lehmän astutuksella muutamaan kertaan. Perheeltä menee siis kotitalo, auto, rahat, terveys, isovanhemmat kuolevat, esikoispoika haahuilee autiomaassa, tyttären vävy katoaa, ja jättää raskaana olevan perheen vastuulle. Syntyvä lapsi kuolee. Kaiken keskellä äiti on koossa pitävä voima. Myös nuori Al on kiinnostunut autoista, niiden korjaamisesta ja tytöistä, aina on uuden kanssa kuhertelua, hän on selviytyjä.

Kirjan loppua pidetään muissa arvioissa inhimillisenä, Rosasharn, jonka lapsi on kuollut, rintaruokkii 50-vuotiasta miestä, itse pidin maidon lupsutusta omituisena tekona.

Vihan hedelmät on iätön ja raju teos. Se näyttää paikallisen asujaimiston suhtautumisen muuttajiin ensin on sääliä, sitten inhoa ja lopulta vain vihaa. Suurimmat syylliset löytyvät kuitenkin minusta Oklahomassa lentolehtisiä jakaneista tahoista, köyhille ei saa antaa katteettomia lupauksia. Ahneet pankit ja suurtilalliset hyväksikäyttävät ihmisten hätää. Vihan hedelmät on klassikko, jonka lukee ja muistaa, mutta ei ehkä lue uudestaan, se on raadollinen todellisen maailman irvokas kuvastin.
****
Vihan hedelmistä on blogannut Margit loisteliaasti  näin.



Youtubesta löytyy kirjasta vuonna 1940 tehdyn filmin trailer (ja itse filmikin). Filmin ohjasi John Ford, Henry Fonda on pääosassa, esittää siis Tom Joadia.
*****
John Steinbeck (1902 - 1968) on amerikkailanen Nobel-voittaja, ja voittovuosi oli 1962.
Olen lukenut monia John Steinbeckin kirjoja ja blogannutkin niistä.
Oikutteleva bussi on blogattu täällä
Torstai on toivoa täynnä on blogattu täällä.
Helmi on blogattu näin
Ystävyyden talo on blogattu näin (tästä en pitänyt)

torstai 19. tammikuuta 2017

Päivi ja Santeri Kannisto: Platinainen pilvenreuna



Päivi ja Santeri Kannisto: Platinainen pilvenreuna, AMK kustannus 2007, sivumäärä 239.

Platinainen pilvenreuna alkaa miltei lopusta, eli päähenkilö ei pääse helpolla eroon avoimen lähdekoodin ohjelmistotalostaan SOT Oy:sta, vaikka on hypännyt pois oravanpyörästä.

SOT Oy on Santeri Kanniston vuonna 1991 perustama IT-yritys, jonka kehitystä kirja seuraa kuvaten samalla yrittäjän arkea, nousuja, laskuja, kupruja, petollisuutta sekä ristiriitoja että loppuunpalamista.

Santeri Kannisto Kauniaisista aloitti opinnot vuonna 1989 Tampereen Teknillisessä korkeakoulussa (tai yliopistossa tavoitteena DI:n tutkinto). Vuokra-asuntopulan vuoksi hän osti asunnon, joka myöhemmässä vaiheessa meni armeija-aikana velan takaisin maksuun ja velkaa jäikin, sillä lainat muuttuivat Suomen syöksyessä lamaan kalliiksi, ja asunnot halvoiksi. Velka oli yksi syy yritystoiminnan aloittamiseen.

Internetin yleistyminen muutti yrityskentän, ja ala kehittyi valtavasti. SOT:n ydinosaamisalaa olivat avoimen koodin ohjelmat, jotka perustuivat GNU/Linuxiin. Eli lähdekoodi on avointa ja sitä voi kaikki kehittää. Vastapoolina on suljettu koodi, ja tärkeimpänä tekijänä Microsoftin ohjelmat. Kirjassa on paljonkin vastakkainasettelua avoin vastaan suljettu, mutta ristiriitoja oli myös avoimen koodin yritysten ja toimijoiden kesken.

Teoksessa käsitellään IT-kuplaa, ja 2000-luvun alun "hulluja" vuosia. Yrittämisen hinta on myös loppuunpalaminen, avioerot, lisäverot, oikeudenkäynnit ja selkäänpuukottamiset. Avioerot varmasti johtuivat työnarkomaniasta, ja riidat kumppanien kanssa liiasta kiireestä ja ahneudesta. Varmasti yrittäjän puolisot ja lapset ovat maksaneet myös yrittämisen "hintaa".

Päähenkilö alkoi kypsyä voiton tavoitteluun ja rahaan, ja kolmannen vaimonsa kanssa, jätti kaiken ja alkoi matkailla. Ongelmat eivät loppuuneet siihen vaan yrityksen myynti oli lähes mahdotonta.

Kirja on opas pienyrittäjälle, tai IT-yrittäjälle. SOT:lla oli toimintaa Australiassa asti, ja haarakonttorit Virossa ja Venäjällä.

Itse en kokenut samaistuvani kirjoittajiin, koska poljen yhteiskunnan oravanpyörää, ja katson, että nykymalli on paras mahdollinen, vaikka yhteiskunta ei aina toimikaan. Elän kuitenkin sangen vaatimatonta elämää, enkä haaveile matkustavani pitkin maailmaa. Kannistot suhtautuvat nykymenoon hyvin kriittisesti. Ydinvoimapäätöksen arvostelu on osunut oikeaan. Olkiluoto 3 ei ole vieläkään valmis. Koskahan voimala tuottaa sähköä? Toisaalta heitto, että Suomi on enemmistön diktatuuri on minusta liian kaluttu.

Yrittäjästä yrittävät kaikki hyötyä, lähipiiri, verottaja, ja yhteiskunta, lopulta se revitään yrittäjän selkänahasta. Oikeustupa tulee myös tunnetuksi. Monia oikeudenkäyntejä hävittiin. Vaikka yritys ohjelmoi ERP-ohjelmaa 2K:ta eli toiminnanohjausjärjestelmää, tuntui, että sisäiset prosessit eivät olleet hallussa, ja tilanne paheni, kun yritys laajeni. Tässä kirjassa oikeastaan on aika hyvä analyysi, mitä tapahtuu, kun yritys laajenee, ja sen perustajat ovat asiantuntijoita ohjelmoinnissa. Tai ymmärrän miksi yritykset päätyvät myyntiin. Joku isompi organisaatio tarvitsee tuottoja ja tuotteita, mutta omaa vakaamman organisaatiokulttuurin ja sisäisen "tarkastuksen", kirjassa tuntui siltä, että rahan käyttö ja periaatteet ovat holtittomat, osa on ehkä liioittelua ...

Luultavasti irrottautuminen pelasti yrittäjän, joka toipui työnarkomaniasta, ja samaan aikaan yritys joutui letkuihin eli selvitystilaan, tosin vapaaehtoiseen. Kanniston mukaan irrottautumista auttoi oman lemmikin Boris-koiran kuolema, mikä oli kirjan inhimillisin tapahtuma, muuten meno on varsin tunteetonta.

Tärkeää on matka ja päämäärä:
"En omista mitään, mutta oloni on vapaampi ja kevyempi kuin koskaan tietoyhteiskunnassa eläessäni". s. 204.
Jo aiemmin Kannisto on tajunnut, että onnellisuus on henkilökohtainen asia, joka ei liittynyt yrityksen arvoihin.

Kannistojen Platinainen pilvenreuna oli kiinnostava kirjana ja kertoo avoimen koodin yrityksistä kaunistelematta ja kauhistelematta.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Dorothy L. Sayers: Mainosmurha


Dorothy L. Sayers: Mainosmurha, alkuteos Murder Must Advertise 1933, suomentanut Simo Pakarinen, Otava 1960, sivumäärä 285.

Mainosmurha -dekkari alkaa, kun Job Bredon tulee Pymin mainostoimistoon kuolleen tekstimiehen Victor Deanin tilalle. Dean on suistunut kierreportaita suinpäin alas, niska on taittunut ja ohimossa on painauma. Mainostoimiston arkea Deanin poismeno ei järkytä. Dean oli varsin epäsuosittu henkilö, hän nuuski toisten asioita ja omi muiden ideoita. Job Bredon tekee mainostekstejä lehti-ilmoituksiin, mutta tutkii ympäristöä, katselee palkkalistoja, mutta sopeutuu hyvin toimiston arkeen.

Dekkaristi Dorothy L. Sayers oli itse mainostoimistossa töissä. Dekkarin parasta antia on minusta mainostoimiston miljöön kuvaus. Pym johtaa mainostoimistoa, sitten on osastopäälliköitä, jotka on jaettu asiakkaiden mukaan. 1930-luvulla mainokset olivat lehdessä, niissä oli värssy ja kuva, kuvittajat, tekstimiehet ja taittajat tekivät mainoksen. Lisäksi oli konttorihenkilökuntaa, konekirjoittajia, latojia, ja painonpinnan valmistajia.

Juonipaljastuksia (murhaajaa, murhatapaa ei paljasteta, eikä mainostusta)
Job Bredon on 'valeasuinen' lordi Peter Wimsey. jonka koko nimi on siis Peter Death Bredon Wimsey. Peterin ja Harrietin vanhin poika nimettiin myös Bredoniksi. Lukijalle Wimseyn valeasu paljastetaan vasta sivulla 66, kun Wimsey puhuu ystävänsä Scotland Yardin rikostarkastaja Parkerin kanssa. Parker on naimisissa Peterin sisaren lady Maryn kanssa. Pym on pyytänyt apua asian selvittämiseen. Wimsey on varma, että Dean on murhattu, sillä vainaja ei ole yrittänytkään pudotessaan suojata käsillään itseään, kirja on pysynyt kädessä, Dean oli notkea nuori ja hyvä tanssimaan.

Kirjan kuluessa nerokas murhatapa ja murhaaja selviävät. Motiivi liittyy mainostoimistoon, vaikka itse rikollinen toiminta eli kokaiinin myynti tapahtuu muualla. Kirjan juoni on vaihteleva, mainostoimiston arkea kuvataan lämmöllä. Kiistoja on paljon, lisäksi Wimsey tutustuu yöelämään harlekiinina saadakseen kytköksiä vainajan tunteneeseen Dian de Momerie -nimiseen huonomaineiseen naikkoseen. Lisäksi pelataan kiihkeä krikettiottelu kahden mainostoimiston välillä. Peter Wimsey paljastuu peli tuoksinassa, hän on ollut Oxford Cambridge -ottelun tähti vuonna 1911. Kirjassa sivutaan tätä koulutusasiaa, Wimsey on käynyt Oxfordin, kuten syyllinenkin, eräs toinen on käynyt "vain" Etonin. Useimmat muut ovat käyneet muita kouluja, tai ovat kouluttamattomia. Peterillä on apuri Joseph Potts, joka on neljätoistavuotias juoksupoika.

Mainosmurha
Peter Wimsey saa alkuun tehdä margariini-mainoksia, mutta kehittää hyvän lopulta kampanjan savukkeille, joita tuolloin siis mainostettiin. Murhan motiivi on raha tai paremminkin kiristys. Murhaaja on rahapulassaan alkanut auttaa koplaa. Tapa on mitä nerokkain, ja liittyy mainoksiin. Tämä kuvio paljastuu Wimseylle, mutta kopla halutaan kiinni. Wimsey "armahtaa" murhaajan, joka kuitenkin saa rangaistuksensa. Mainonnan etiikastakin puhutaan; "Pym on ankaran moraalinen mies  -paitsi tietysti ammatissaan jonka ytimenä on kertoa uskottavia valeita maksua vastaan".

Käännöksestä
Kirjan kääntäminen on vaikeaa, luin tämän myös englanniksi. Kirjassa on on paljon hauskoja mainoslauseita, kuten " Makes Monday, Fun-Day", joka on käännetty "Lauantaina saa laiskotella". Victor Deanilla oli kovakuoriaisen muotoinen amuletti, se on käännetty vain skarabeeksi (virallinen nimi hyönteiselle lienee pillerinpyörittäjä). Outo käännös on minusta päähenkilön nimi Job Bredon, alkutekstissä se on Death Bredon. Wimseyn koko nimi on siis Peter Death Bredon Wimsey.

Mainostoimiston juoksupojan nimeä Punahilkka ihmettelin kaikkein eniten, alkuteoksessa hän on Joseph Potts ja lyhemmin Joe, lempinimenään Ginger. Punahilkka on nainen ja Little red riding hood englanniksi.

Murha-ase on Joen (joka oli takavarikoitu ja Joe on siis syytön) ja se on ritsa, mutta käännetty kumipyssyksi, alkuteoksessa se on catapult eli miksei puhuta ritsasta, ritsaan kuuluu kuminauha, käännös puhuu kumiletkusta? Jos haluaa kunnon ritsan, voi muuten käyttää polkupyörän sisäkumista leikattua palaa, mutta kumiletku kuullostaa kummalliselta. Sivulla 101 puhutaan eversharp-kynästä. Luultavasti kynä on aina terävä?

Kirjassa on jokaisen henkilön edessä mr. miss. tai mrs, leipää ja sirkushuveja on kääntynyt leipää sirkusleikeiksi ...

Käännösongelmista huolimatta Mainosmurha on nautittava dekkari, ja loistava ajankuvaus myös mainostoimistosta, ennen tietokoneita ja kännyköitä.

*****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin  1928 –novellikokoelma
Myrkkyä  1930
Kas tässä teille ruumis 1932
Mainosmurha 1933
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Anja Snellman: Pääoma



Anja Snellman: Pääoma, Otava 2013, 299 sivua.

Kirjan kannessa on Pääoman päähenkilö Anun suulakihalkioinen isosisko Maru, joka syntyi "Viipurin viimeisenä päivänä". Anja Snellman (s.1954) on kirjoittanut aiheesta hyvin suoraan Ihon ajassa, missä hän kirjoittaa, että isosisko oli syntynyt Viipurissa jatkosodan pommitusten alettua ja että sisareni on uhrannut elämänsä äidille, hänellä on ollut vain työ ja äiti. Koko Pääoma -kirja on omistettu Marulle, joka kuoli sairaalassa 67-vuotiaana. Marun ymmärtämiseksi kirjan avaussivun mukaan pitää ymmärtää tarina syntymisestä sodan viimeisenä päivänä. Luultavasti Viipurissa syntyivät viimeiset suomalaiset 20.6.1944, mutta jatkosota päättyi vasta 19.9.1944. Lisäksi pitää ymmärtää kuolemattoman karhuttaren ja komerojumalan tarina ja vielä tarina DNA:sta. Maru joutui isän väkivaltaisuuden vuoksi viettämään öitään komerossa ... Marulle on osoitettu myös Anja Kaurasen teos Kultasuu,

Minusta kirja on koskettava tarina suulakihalkioisesta hiljaisesta ja kiusatusta kiltistä ihmisestä. Se, mikä minua haittaa, on se, että Anja Kauranen on kirjoittanut tätä tarinaa jo Sonja O:sta lähtien, siinä kuten Anja Snellman tunnustaa, vammaisen Leon esikuva on juuri Maru. Sonja O:n perheessä on vakavia ongelmia väkivaltaa ja viinaa. Tätä samaa komeroihin piiloutumista on käsitelty myös Ihon ajassa. Tässä Anun ja Marun isän ja äidin nimet ovat Ruslan ja Ludmila, joka pari juontuu Pushkinin runoista ja oopperasta. Äidin ja isän suhdetta, perhehelvettiä, ja vanhempien kuolemaa käsiteltiin koko Ihon aika. Tässä ei paljoa puhuta Marun elämästä, mutta hän kävi neljä vuotta kansakoulua, kaksi kansalaiskoulua, kävi konekirjoituskoulun, osasi piirtää oli töissä ja kuoli sairaalassa. Enemmän puhutaan siitä, miten päähenkilö rakastaa Marua, ja toisaalta kuinka paljon häpeää hän tunsi erilaisesta siskostaan ja myöskin kielsi hänet ja valehteli. Myös vanhemmat haukutaan eri tavoilla pataluhaksi. En pidä tälläisista kirjoista.

Kummalliseksi kirjan tekevät huomiot Amy Winehousesta ja Utoyan tuhon arkkitehdistä (jonka nimeä en tähän kirjoita toisin kuin kirjailija lukemattomia kertoja). Ilmeisesti hän yrittää selittää DNA:lla jotain. Itse uskon ihmisen vastuuseen, joka on myös ympäristön tulos, ei pelkkä solujen koodi. Kummastuttaa muutenkin sivun 23 tulkinta "minulla on hänen (Marun) DNA". En ole biologi, mutta minusta ei ole jokaisella ihmisellä on oma DNA:nsa, en ole varma identtisistä kaksosista, heillä lienee sama.

Vaikka kirjan kerronta on vaihtelevaa, se on makuuni liian vaihtelevaa. Kirjan lukeminen on hyvin ristiriitaista. Toisaalta ihaillaan vanhempien lukemista ja eväsretkiä, toisaalta arvostellaan heitä. Toisaalta haukutaan spesialisteja, ja toivotaan heidän kuristuvan stetoskooppeihin, mutta surkutellaan sitä, että ei itse valmistunut lääkäriksi ja spesialistiksi. Toisaalta on mainintoja päähenkilön laajoista opinnoista, mutta en huomannut että kertoja olisi maininnut valmistuneensa yhtään mistään yliopistosta.

Ihon aika oli kirjoitettu Orvokki Vienontyttärelle, tässä äidin salatun lapsen nimi oli Ulpukka, joka 34-vuotiaana teki itsemurhan ja jonka lapset löysivät kuolleena. Ihon ajassa mainitaan vaan että "Orvokki" on kuollut ja lapset, joita on kaksi tyttöä ja poika ovat 'ottomummolla'.

Kirjan nimikin selviää, se on isän salainen kirja, jonka päähenkilö luuli olevan Pushkinia, varastettu Viipurin kirjastosta. Lopulta kirja paljastuu Karl Marxin Pääomaksi.

Rakkaus ja ikävä Maruun joka tapauksessa heijastuu tekstistä, häntä nimiteltiin ja "olisin antanut vaikka mitä, jos olisit terve". Maru kutsuu "omalla kielellä" Anua Bigguhihgo:ksi (pikkusiskoksi). Kiintymys Maruun toimii kertojan mukaan kaukomailta kuin langanveto  Evelyn Waughin  teoksessa Mennyt maailma. Snellman kirjoittaa, että langanveto vei Menneessä maailmassa rappioalkoholisoituneen Sebastianin katolisuuteen (oli luostarin tiloissa lopulta). Menneen maailman langanveto minun mielestäni toimi Julia Flyten suhteen. Julia hylkäsi uskonnollisuuteen vedoten Charles Ryderin, joka oli jättänyt Julian vuoksi koko vanhan elämänsä vaimon ja lapset mukaan lukien. Julia sai isältään puijattua koko tämän suuren omaisuuden, sillä isä kuolinvuoteellaan luuli Julian naivan Charlesin. Lordin vanhin ja kunnollinen poika jäi täten ilman perintöä. Saatuaan perinnön Julia huomasi, että on moraalin vastaista naida Charles, jota Charles sodan aikana muistelee nähdessään Flyten perheen hulppean linnan.

Anja Snellmanin Pääoma on taattua laatua kirjailijalta, joka tarkastelee samaa perhekuviota yhä uudelleen eri näkökulmasta. Tämä oli minun makuuni liian sekava, henkilökohtainen ja samaa perhevelliä hämmentävä.

Laatubloggari Marjatta on sen sijaan ollut hyvinkin tykästynyt TÄÄLLÄ.
Marika on blogannut napakasti NÄIN.
Mai on Pääomaa kirjakäyräsähköttänyt NÄIN.
Assyriologi on blogannut tästä NÄIN.
Leena Lumi on blogannut NÄIN.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Anja Kauranen: Ihon aika



Anja Kauranen: Ihon aika, 1993 WSOY Best Seller 1999, 153 sivua.

Anja Kauranen (s. 1954, tunnettu myös nimellä Anja Snellman) palaa teoksissaan tyttären ja äidin suhteeseen. Kaurasen esikoisromaani käy läpi Sonja O:n kipeää perhekuviota, missä perheen edelliset polvet ovat asuneet Viipurissa. Sonja O:lla on vammainen veli Leo. Perheen isä on päihdeongelmainen vaimon hakkaaja.

Ihon ajan lähtökohta on päähenkilön äidin sairaalan saattohoito. Kroonikko-osastolle kokoontuu omaisia, naisia eli saattosiskoja, jotka pesevät vanhuksia, pitävät kädestä äitejään, he antavat saattohoitoa kuolemaan. Kerronta, toisin kuin Sonja O:ssa, on harmonista, kaunista ja -vaikka aikatasot vaihtelevat- helppolukuista. Äidin kuoleman myötä tyttärelle selviää, että äidillä on ollut elämä ennen isää. Äidillä on ollut lapsi, tytär Orvokki, jonka on antanut häpeän vuoksi adoptioon ja äiti on paennut menneisyyttä pakoon Viipuriin, missä oletti aloittavansa uuden elämän  ilman taakkaa. Rintamalla katkeroituneelle aviomiehelle (ja kertojan isälle) on äidin adoptioon annettu avioton lapsi selvinnyt, kun lapsen tietoja on lähetetty Viipuriin. Isän katkeruus ja mustasukkaisuus ovat puhjenneet juovuksissa eli hyvin usein. Perheen äiti ja tyttäret ovat piilotelleet keittokomerossa, mutta isän viha on aina nyrkin iskuin murtanut puolustuksen ja äidin nenän. Lapsilta on isosisko salattu. Päähenkilö etsii isosisartaan äidin kuoleman jälkeen, mutta hän on kuollut 34-vuotiaana, eikä hänen elämäänsä ole avattu teoksessa, mutta takaumissa on valaistu äidin suhdetta hellään rakastajaan, joka vaikeuksien tullen teki kun miehet yleensä tekevät, poistuvat paikalta. Tyttö annettiin pois, mutta kirjassa kysytään, olisiko poika annettu?

Tämä on lukemistani Anja Kaurasen (Snellmanin) kirjoista ehdottomasti paras ja feministisin. Saattoväkenä ei ole poikia, on vain naisia. Naisia, jotka käyvät töissä, pyörittävät arkea ja saattavat äitejään. Kirja on myös lyyrinen ja kaunis, vaikka puhutaan tekohampaista, oksennuksesta, nenämahaletkusta, säärihaavoista, perheväkivallasta ja naiseen kohdistuvasta suorasta ja välillisestä väkivallasta. Koskelan kroonikko-osastoa johtavat miehet, mutta naiset siellä työskentelevät, nuoria miehiä piipahtaa kylvettäjinä ja apuhoitajina.

Perheen isä on väkivaltainen sovinisti-sika, joka ei pysty kohtaamaan maailmaa ilman viinaa. Viinapäissään hän lyö perheen naisia. Krapulapäissään hän itkee kuin pieni lapsi ja haluaa vaimonsa "paijausta". Isänkin tausta on ongelmainen, hän on äpärä, jonka ovat kasvattaneet isovanhemmat. Hänellä on rakkautta ja vihaa äitiään ja vaimoaan kohtaan. Kirjassa ilmenee myös perheen esikoistyttären suulakihalkio, josta Anja on kirjoittanut 2013 Snellman-nimellä teoksen Pääoma. Sonja O.  kertoo tyttären rikkinäisestä nuoruudesta ja sukupolvien rasituksesta. Yleensä väkivaltaan vastataan aina väkivallalla, ja näin kirjassakin tapahtuu, ja kertomuksen päähenkilö itsenäistyy ja muuttaa omilleen.

Kirjan tapahtuma-aika on 1930-luvun loppu, 1940-luvun Viipuri sekä 1980- ja 1990-luvun Helsinki. Kirja on omistettu Orvokki Vienontyttärelle, josta voi päätellä, miksi äiti (Vieno) keräsi aina kesäisin villiorvokkeja.

Kirja on kaunis ja osoittaa takaumissaan vaiettujen tabujen häpeän. Lapset joutuvat kohtaamaan perheväkivaltaa syistä, joita he eivät ymmärrä.

Lainauksia:
Teos kauneudestaan huolimatta sisältää minusta erikoisia kielikuvia:
Rääkkäsin ruumistani, runkkasin sieluani. s.60
Ja omituisia ajatuksia:
Meidän äitiemme olisi pitänyt nussia enemmän s. 63
Minusta Vieno nimeenomaan nussi liikaa tai ainakin liian aikaisin.
Sivulla 13 "Olemme äidin kanssa nostamassa opintolainan ensimmäistä erää", eli ennen opinnot rahoitettiin opintolainalla.

Nimi Ihon aika juontuu seuraavasta lainauksesta:
"Nämä kolme vuotta ihon aikaa minun elämässäni, paljon enemmän kuin jotkin taakse jääneet kiihkeiden rakkaussuhteiden vuodet. Minä seuraan kuin ihmettä kuoleman mielekästä, usein oikullista työskentelyä äidissäni. Äidin iholla".

Anja Kaurasen Ihon aika on minusta loistava, kaunis kirja rankasta aiheesta, se on feministinen teos ja lukemistani Anjan teoksista selkeästi paras. Kirjailija palaa tähän aiheeseen teoksessa Pääoma vuonna 2013 Snellmanina. Vanhempien nimet ovat Ruslan ja Ludmila (Pushkinin runon mukaan), suulakihalkioinen isosisko on Maru, jonka elämästä ja kuolemasta kirjoitetaan ja siinä sivussa, mitä kirjailijalla sattuu mieleen juolahtamaan. Äidin salatun tyttären nimi on Ulpukka, joka on tehnyt itsemurhan 34-vuotiaana tehnyt itsemurhan, lapset ovat hänet löytäneet. Kirjoittaako Kauranen uudestaan tätä samaa tarinaa.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Tim Burton: Liisa Ihmemaassa




Tim Burton:  Liisa Ihmemaassa, Tämä on Wellan painamana kirjana Tim Burtonin Disneyn elokuvan "kirja" 2010, sivumäärä 236. T. T. Sutherland on muokannut Linda Woolvertonin käsikirjoituksen, jonka on suomentanut minusta hyvin Mirja Muurinen.


Olen lukenut Liisan seikkailut Ihmemaassa (lyhyemmin Liisa Ihmemaassasekä suomeksi ja englanniksi ja blogannut siitä täällä.

Koska en ole (vielä) nähnyt filmiä kiinnosti paljonko filmi eroaa alkuperäisestä kirjasta, ja eroja tosiaan on paljonkin.

Filmikirjan alussa Liisa on nuori tyttö, jolla on läheinen suhde isäänsä. Isällä on kauppahuone. Vieraalleen lordi Ascotille Liisan kertoo laajentavansa kauppahuonettaan itään. Liisa ei pidä lady Ascotista eikä tämän rehvastelevasta pojasta Hamishista. Liisaa piinaavat unet, joissa on valkoinen kani, sininen Kaalimato ja Herttakuningatar. Kun Liisa on yhdeksäntoista, isä on kuollut ja kauppahuone on lordi Ascotin vastuulla. Hamish on yhä vastenmielisempi. Liisa ei mukaudu korsettiin eikä pukeudu sukkiin. Epämiellyttävä Hamish haluaa Liisasta vaimon ja kosii Liisaa puutarhajuhlissa. Liisa häkeltyy ja seuraa valkoista kania ja suistuu kaninkoloon.

Liisan ikää on muutettu, ja kaninkolo antaa toisin kuin alkuteos aikaa työstää "ongelmaa", vaikka seikkailu on vaarallinen Liisa tajuaa sen kuluessa, kuka hän on ja mitä pitää tehdä. Kaalimato Absolem valmistautuu muodonmuutokseen ja niin Liisakin tekee ja tajuaa, että hän ei voi elää miellyttääkseen muita.

Filmin seikkailu kaninkolossa alkaa samoin koon muutoksilla, juo minut -juoma pienentää Liisaa ja syö minut -ruoka suurentaa. Filmissä on erittäin dramaattinen juoni ja  Liisalle kerrotaan ennustus, ja henkilöt pohtivat onko Liisa "oikea Liisa" vai "väärä". Filmi siis lepää visuaalisten hahmojen, "loogisen" juonen ja loistavien näyttelijöiden varassa, ei pelkkien lorujen varassa, eikä odottamattomien tapahtumien varassa kuten alkuteos, jonka tapahtumat Liisa on kokenut lapsuudessa.
Alimaailman salainen vastarinta haluaa pahan Punaisen kuningattaren vallasta. Liisan on määrä tappaa Pekoralisti ja Valkoinen kuningatar halutaan saada tilalle. Punainen kuningatar Irasebeth on Valkoisen kuningattaren Miranan sisar.

Liisa tapaa matkallaan Hullun hatuntekijän ja Irvikissan. He juovat teetä. Liisa on pakko pienentää pienisliemellä, jotta  herttasotamies ei saisi häntä kiinni. Irvikissa ja Hatuntekijä joutuvat vangiksi. Hatuntekijän hulluus alkoi Punaisen kuningattaren tapettua Hatuntekijän suvun muut jäsenet. Punainen kuningatar pitää eläimiä vankeinaan ja pelaa elävillä siileillä ja flamingoilla krokettia (kuten alkuteoksessakin). Myös Liisan tapaamat Tittelit eli kaksoset Tittelityy ja Tittelitom ovat Herttakuninkaan näyttelykappaleina.

Liisa ystävystyy seikkailun aikana hyviin ja tekee Bajardi-koirasta ystävän. Liisa jää kiinni, mutta Herttakuningatar luulee häntä Amiksi. Liisan pitää ennustuksen mukaan tappaa julma lentolisko Pekolaristi Kuolonmiekalla, jota vartioi hurja Pöyrtäjä. Liisa ystävystyy Pöyrtäjän kanssa, saa miekan ja pakenee. Hän tapaa piippua polttavan sinisen kaalimadon Absolemin, joka on muuttumassa toukasta koteloksi. Liisakin ymmärtää, että hänenkin on muuttuttava. Hän kohtaa Pekolaristin, ja Punainen kuningatar syöstään vallasta.

Liisa kohtaa Viktoriaanisessa maailmassa kaikki häntä elokuvan alussa vaivanneet ongelmat ja ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Hamish saa rukkaset, ja Liisasta tulee lordi Ascotin oppilas, kun hän ehdottaa lordille, että tämän olisi kannattavaa perustaa merikauppareittejä Kiinaan. "Elokuvan" päättyessä Liisa valmistautuu lähtemään kauppalaivan mukana merille. Perhoseksi muuttunut Absolem laskeutuu hänen olkapäälleen. Liisa tunnistaa Absolemin ja tervehtii tätä ennen kuin tämä lepattaa pois.

Kirjassa koonmuutoksia hallitaan Ylöskakulla ja Pienisliemellä. Minusta juoni vaikuttaa hyvältä. Minusta tähän versioon on tehty jo jatko-osakin, joten olisi minunkin aika katsoa tämä elokuvana. Herttakuningatar, Irvikissa, Hatuntekijä, Kaalimato, Murmeli, Valkoinen kani ovat tuttuja hahmoja  jo Liisan alkuperäisistä seikkailuista.

****
Lewis Carroll oli salanimi, jonka taakse kätkeytyi pappi, matemaatikko ja valokuvaaja Charles Lutwidge Dodgson (1832 - 1898), hän kertoi Liisasta tarinan Alice Liddelille, nuorelle tytölle ja julkaisi kuvitetun version vuonna 1865.

Tim Burton (s.1958) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, joka on ohjannut monia elokuvia, mutta myös Batmanin (1989), Saksikäsi-Edwardin (1990), Päättömän ratsumiehen (1999),  Jali ja suklaatehtaan (2005) ja Liisa Ihmemaassa siis vuonna 2010. Hän on käsikirjoittanut mm. Painajainen ennen joulua, sekä tuottanut mm. elokuvan 9 (olen nähnyt tämän).

tiistai 3. tammikuuta 2017

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus



F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus, 1919, tämä nide on Suuren suomalaisen kirjakerhon painos, 1988.

F.E. Sillanpään Hurskas Kurjuus alkaa Toivolan Jussin teloituksesta. Hänet teloitetaan joukkohautaan Suomen sisällissodassa 1918. Kansalaisota päättyi 99 vuotta sitten toukokuun 15. päivä 1918). Yli 7000 punaista ja 1400 valkoista teloitettiin. Lisäksi rintamalla kuoli tuhansia, suurin kuolleisuus riehui vankileireillä, joissa punaisia kuoli yli 10 000.

Hurskas kurjuus kertoo "takaumana" Johan Abraham Benjaminpojan  elämäntarinan. Johanin elämässä on monta vaihetta ja etunimi vaihtuu välillä Juhaksi, välillä Jussiksi ja myös Janneksi, myös sukunimi vaihtuu. Jussi taistelee kurjuutta vastaan, ja monessa vaiheessa sairaudet ja köyhyys lannistavat hieman virinneen itsetunnon.

Juoni lyhyesti
Jussi syntyi saunassa talollisen Penjami Nikkilän pojaksi vuonna 1857,  eli oli teloitushetkellä jo varsin iäkäs eli yli kuudenkymmenen. Penjami-isä keitti ja joi viinaa ja ärisi varsinkin "vaimoväelle". Jussin äiti Maija Ollila, oli Penjamin kolmas vaimo, ja entinen piikatyttö, mutta talollisen tytär, joka oli tullut raskaaksi nuorena, mutta äpärä oli kuollut.

Katovuodet koituivat Jussin vanhempien päänmenoksi, Isä joi siemenviljatkin, ja kuoli, talo myytiin velkojen pantiksi. Äiti vei poikansa veljensä taloon Tuorilaan ja kuoli heikkouteen. Jussi käy rippikoulun ja toimii Tuorilassa renkinä, kunnes naapurin Kustaan kepposen takia joutuu talosta pois. Hän menee Toivolan Kustaan kotitaloon, jossa elo ei muutu lainkaan paremmaksi ja Jussi ajautuu uittohommiin Keinosen suojissa. Uiton lisäksi ollaan metsätöissä. Keinonen kuolee ja Jussi päätyy entiseen kotikyläänsä, jossa Nikkilän talo on vauras ja samoin Ollila. Jussi on renkinä, mutta kohoaa lopulta torppariksi. Hän on avioitunut piika Riinan kanssa. Heillä on liuta lapsia. Heidän lapsistaan vanhin Kalle lyö karahkalla pikkuveljensä Villen raajarikoksi, ja se ajaa Jussin taas alamaihin. Kalle lähtee kotoa ja päätyy kaupunkiin. Ville on raajarikko ja tarvitsee lääkkeitä. Lyhyen ajan kuluessa Ville kuolee, ja sitten  Riina kuolee syöpään, vanhin tytär Hiltu lähetetään kaupunkiin rehtorskan luo ja hukuttautuu. (Tästä on oma F.E. Sillanpään novelli Hiltu ja Ragnar).

Vuodet vierivät sortokausineen, talolliset rikastuvat, Jussi ei, hän myy hevosensa ja joutuu isännän kanssa hankaluuksiin, sillä hän tulee taksvärkkiin ilman hevosta. Lehmän laitumestakin tulee riitaa. Talon Jussi kuitenkin saa pitää, vaikka maista lohkotaan. Maailmansotakin menee ohi, mutta tsaarin-Venäjän "romahtaminen" pistää vipinää sekä valkoisiin että punaisiin, jotka häviävät ratkaisevat vaalit ja tarttuvat tammikuussa 1918 aseisiin. Jussi on hanttipoikana mukana (hänen Kalle-poikansa on punaisten pikkupomoja). Jussi on harmiton huutelija, mutta punapomojen paetessa, hän on kiväärin kanssa vartiossa Paitulan herran talolla. Pakenevat punaiset ampuvat herra Paitulan, ja Jussi pelästyy ja  jättää kiväärin paikalle. Oikeus tuomitsee miehen kuolemaan.

Minusta F.E Sillanpään Hurskas kurjuus on hyvä kirja. Se kertoo aika objektiivisesti Jussin näkökulmasta käsin elämästä ja mullistuksista, Jussi ei ole hyväosainen, hänellä menee kokoajan huonosti, ja elämä vikuroi hänelle. Hän ei ole kovinkaan älykäs tai viisas, mutta ei minusta pahakaan. Jusseja, riinoja, villejä, kalleja ja hiltuja oli ennen kansalaissotaa paljonkin. Kysymys oli minusta myös ajautumisesta, veljessotaan molemmat puolet halusivat varmistaa valta-asemansa. Kuten tunnettua sisällissotaan osallistui myös ulkomaisia joukkoja ja joukot saivat aseistusta ulkomailta. Punaisten pahimmat agitattorit pötkivät pakoon,  sen sijaan monia Jusseja ja Koskelan Akuja ja Alekseja, jotka olivat syyttömiä, eivätkä ainakaan tappaneet ketään, teloitettiin ryhmähautoihin.

Hurskas kurjuus kertoo siis kansalaissodassa teloitetun Juha Toivolan tarinan. Teloitus minusta tapahtui ilman pätevää syytä, ja kirja oli varmasti sisällissodan jälkeen kovin luettu. Vapaussodan osapuolet eivät kuitenkaan kiittäneet kirjan näkemystä. Kurjuutta eli köyhyyttä, kituuttamista, täitä ja lutikoita monesti käsitellään. Hurskautta minusta vähemmän vaikka kirkossa kyllä käydään, kuten tekstikatkelmasta ilmenee:
"Kirkon korkea tunnelma hellitteli sitä selittämätöntä  jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä elämänsä oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi".

*****
Frans Emil Sillanpää (1888 - 1964) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1939. SKS:n biografiakeskuksen webbisivujen mukaan "Sillanpää varmisti Siljan tarinalla asemansa eurooppalaisena kertojana, ja sen myötä hän myös ponnahti vuotuisten Nobel-veikkausten eturiviin". Eli tämän mukaan FES-taata olisi ollut tyrkyllä palkinnon saajaksi vuodesta 1933 saakka. Silja -hahmo on luullakseni teoksessa Nuorena nukkunut vuodelta 1931.

Sillanpää syntyi siis Hämeenkyrössä, kävi koulunsa Tampereella, opiskeli Helsingissä.

Hurskas kurjuus, joka ilmestyi vuonna 1919, oli Sillanpään kolmas romaani.

F.E Sillanpään pääteoksina pidetään 1930-luvun alussa ilmestyneitä Nuorena nukkunut. (1931), Miehen tie (1932), ja Ihmiset suviyössä (1934), ne on minulta  lukematta, sen sijaan olen lukenut elämänkerrallisen teoksen Poika eli elämäänsä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ngugi wa Thiongo: Variksen velho



Ngugi wa Thiongo: Variksen velho, Wizard of the Crow 2006, englannista suomentanut Seppo Loponen, WSOY 2007, 765 sivua. (Tekijä on kääntänyt teoksen kikujusta englanniksi).

Variksen velho on satiirinen ja monipolvinen tarina Aburírian Vapaan Tasavallan toisesta Valtiaasta. Maan isällä on rautainen ote vallankahvasta sekä tasavallassa että kotona. Ministerit ovat pelkkiä hännystelijöitä ja diktatuurin todellisuus pyörii ja hyörii Valtiaan ympäri. Valtiaan vaimo Rachael, joka on synnyttänyt tälle neljä poikaa, on vankina tilallaan. Valtiaan pojat Kucera, Moya, Soi ja Runyenje, jotka ovat kaikki upseereja ja valtion yhtiöiden johdossa, eivät välitä äitinsä asioista, vaan he käyttävät kokaiinia, viinaa ja hummaavat rahaa. Kucera ja Moya ovat maa- ja ilmavoimien johdossa. Lisäksi Valtiaalla on nuorta petiseuraa ja lukuinen määrä lehtolapsia.

Ngugi wa Thiongon tyyli on liioitteleva. Ministerit ovat jalostaneet itseään Valtiaalle sopiviksi, ulkoministeri Machokali on suurentanut ulkomailla silmänsä, jotta näkisi paremmin. Sikiokuu on suurentanut korvansa, ja Big Ben kielensä.

Kirjan alkutilanteessa Valtiaalle järjestetään vuosittaiset juhlat seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä. Aikeissa on rakentaa Loistoristeilijä Taivasmarssi avaruusmatkailua(?) varten. Tätä ja muita hulppeita hankkeita rahoittamaan halutaan Globaalipankki. Alkuun Taivasmarssista puhutaan matkailun mielessä, mutta minulla tuli mieleen enemmin Babylonin (Baabelin) torni, jossa ihmiset pyrkivät rakentamaan tornin, joka yltäisi taivaaseen asti (Ensimmäinen Mooseksen kirja 11 luku, 1-10).

Vuosijuhlat päättyvät kaaokseen ja eräs konkreettinen syy ovat käärmeet. Vastarinnan takana on maanalainen Kansan Äänen Liike. Kirja on pitkä ja tarinaa pohjustetaan pitkään. Valtias sairastuu omituisesti ja syyksi arvellaan jonkinlaisia piruja. Kirja onkin jaettu osiin, joilla on nimet vallan pirut, jonotuspirut, naispirut, miespirut, kapinapirut ja parrakkaat pirut.

Tarinan sankarit esitellään myös. Kamiti on sivistynyt Intiassa korkeakoulututkinnon suorittanut (mies)henkilö, joka ei saa kotimaastaan töitä. Eräällä työnhakumatkalla hän tapaa sihteerinä toimivan nin ikään korkeakoulututkinnon omaavan naisen nimeltä Nyawirakin. Nyawirakin vanhemmat ovat vauraita, mutta tämän mentyä naimisiin taiteilija Kaniurun kanssa välit perheeseen viilenivät. Nyawirakin mies Kaniuru oli mätä, joka kyttäsi vain isoja myötäjäisiä ja he erosivat, kun rahaa ei tullut. Nyt ex-mies Kaniuru on Taivasmarssin suunnittelussa mukana. Myös Kamitilla on ollut nuoruuden rakkaus, joka kun töitä ei ole löytynyt, viihdyttää ulkomaisia turisteja loistohotellissa. Myöhemmin Kamiti kuulee tämän näivettyneen ja on kuolemassa. Tarinassa puhutaan myös sukupuolitaudeista ja mainitaan HIV:kin.

Kamiti kokee vastoinkäymisiä ja hän irtautuu ruumiistaan ja liitelee variksena. Hän palaa ruumiiseensa ja toimii myöhemmin Variksen velhona parantavana velhona. Kamitin tie ei ole helppo ja on kuoppainen. Välin hän irtautuu ruumiistaan, mutta kokee myös ruumiillisia nautintoja.

Ennen Variksen Velhon aikaa Kamiti hakee töitä. Kamiti on sivistynyt korkeakoulutettu henkilö. Viimeisessä työnhaussa yrityksen johtaja Titus Tajirika nöyryyttää Kamitia. Nyawiraki on Tajirikalla töissä. Työpaikka on myös kulissi, sillä Nyawira on vastarintaliike Kansan Äänen Liikkeen johtohenkilöitä.

Tämän alkuasetelman tajuamiseen kestää miltei kaksisataa sivua, ja loput runsaat viisisataasivua on diktatuurin kuvaamista satiirisesti päähenkilöiden kautta. Juonenkäänteitä on paljon ja osa tapahtumista on tai'anomaisia tai absurdeja. Tarinan alussa joka paikkaan ilmestyy loputtomia jonoja. Jonoja on myös Variksen Velhon luo. Merkkihenkilötkin haluavat suojaa, ja voivottelevat vaivojaan. Vaikka kirjassa tapahtuu kidutusta, ja teloituksia ja tekee muutenkin kipeää, kerronta on yllättävän kepeää.

Naisten mielenosoitusten vuoksi Globaalipankin virkailijat lähtevät takaisin Yhdysvaltoihin. Rahahanojen äärelle Yhdysvaltoihin lähtee myös Valtias yhdessä Machokalin kanssa. Valtiaan sairaus pahenee, eikä olo USA:ssa ole muutenkaan pelkkää myötämäkeä.

Aburírian Sikiokuu ja hänen apurinsa Kaniuru ottavat vallan haltuun ja projektin. Tajirika pidätetään. Myöhemmin Machokali ja Sikiokuu kamppailevat vallasta, ja toinen katoaa. kiistakumppanit Tajirika ja Kaniuru nousevat ministereiksi, mutta valtapeli jatkuu ja väki vähenee. Valta on makeaa, mutta onni vaihtuu onnettomuudeksi monesti.

Kaniurun tärkein tavoite rikastumisen ja vallan kahmimisen lisäksi on vangita ex-vaimonsa Nyawiraki. Kyse on miehisen itsetunnon loukkaamisesta. Nyawiri on tarinan sankaritar. Hän on vastarintaliikkeen johtonainen. Miessankari on Kamiti, joka irtoilee ruumiistaan, ja toimii parantavana velhona. Häntäkin etsitään ja saadaan muutamaan otteseen vangiksi. Hänet myöskin lähetetään parantamaan Valtiasta USA:han. Tarina päättyy sekavien vaiheiden jälkeen pääparin kohdalta onnellisesti, mutta diktatuurissa, valta vaihtuu mutta vain uudelle diktaattorille. Valtiaan pojat kälppivät ulkomaille rahoineen, ja perustavat pakolaishallituksen.

Sekavan ja ajoittain hauskan juonen alta paljastuvat teemat, joita ovat: diktatuurin mekanismi, varallisuuserot, epäoikeudenmukaisuus, naisten epätasa-arvo, naisiin kohdistuva vähättely ja väkivalta. Teoksen mukaan naisten olot ovat kansakunnan edistyksen todellinen mitta. Lisäksi teoksen teemoja ovat mielivalta, lahjonta, korruptio, entisen siirtomaan asema, eurooppalaisten orjapolitiikka jopa maailmanpolitiikan arkipäivä Afrikassa.

Kirjassa on herkullisia heittoja muistien haikailusta olla siirtomaaherrojen kaltaisia, pankkiirien motiveista, ja diktatuurien järjettömyydestä, Yllättävääkyllä paljon käsitellään mustien halua olla valkoisena.

Kirja on siis uskomaton ilotulitus diktaattorin omituisia tapoja, köyhien selviytymistä, ihmisten uskoa oljenkorsiin. Vakavien teemojen rinnalla ryvetään myös paskassa, pelin voitaja eli Tajirita vapautuu vankilasta paskaämpärinsä avulla. Paska siis lentää ja paskasta revitään huumoria.

Kaikista kehuistani huolimatta pidin Variksen velho -kirjaa sisältöön nähden liian pitkänä ja hajanaisena. Toisaalta en ole asunut Afrikassa enkä diktatuurissa, siksi tämä oli varsin antoisa ja suositeltava kirja.

****
Ngugi wa Thiongo (s. 1938) on kikujunkielinen kirjailija. Kirjailija joutui Kenian hallituksen hampaisiin ja hänen vangittiin vuodeksi, jonka jälkeen hän on oleskellut enimmäkseen ulkomailla, Englannissa ja Yhdysvalloissa, hänen "brittinimensä" on ollut James Ngugi.

Kenia (kuten muistamme) itsenäistyi 12.12.1963 emämaa Britanniasta. Kirjassa Valtias on hyvin taikauskoinen, usein asiat tapahtuvat seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä. Seitsemän on siis keskeinen luku. Sen merkitystä en osaa avata enkä ymmärrä. Kikujuita on muuten nyt seitsemän miljoonaa Kenian 45 miljoonaisesta väestöstä. Tämä ei minusta ole Kenian kuvaus, vaikka jossain niin ounasteltiin. Diktatuurilla on omat universaalit lakinsa, ja Aburíria on absurdi ja tai'anomainen paikka. Valtias, tässä kirjassa käyttää hyväksi eri heimojen riitaisuuksia, niin tapahtuu monessa, liian monessa maassa.

Yllä oleva bloggaus perustuu vain kirjan tekstiin, ei omiin "tietoihini", en ole käynyt Afrikassa, enkä tunne syvällisesti afrikkalaista politiikkaa enkä sorrettujen todellisuutta.