tiistai 28. huhtikuuta 2015

André Gide: Ellei vehnänjyvä kuole



André Gide: Ellei vehnänjyvä kuole, alkuteos Si le grain ne meurt, 1926, suomentanut Leena Löfstedt, Otava 1967, sivumäärä 308.

Ellei vehnänjyvä kuole on kirjallisuuden nobelisti André Giden omaelämäkerrallinen romaani. Teoksen minäkertoja mainitsee syntyneensä 22.11.1869 ja kertoo kirjoittavansa tämän katumuksesta. Hän on ollut "paha lapsi", koska lapsuuteen liitetään viattomuutta, kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, mutta hän kokee varjoja, rumuutta ja kieroutta. Romaani on kaksiosainen ja ensimmäinen osa kattaa lapsuuden ja nuoruuden. Andrén isä on toiminut lakitieteellisessä tiedekunnassa professorina, vanhemmat ovat kotoisin hyvin erityyppisistä perheistä.

Kirjan alun hienovarainen kerronta tuo mieleen ranskalaisklassikon Henri Alain-Fournierin Suuren seikkailun vastaavat kuvailut:
Portaikkoon tuli alhaalta valoa oviaukon kautta ja aivan ylhäältä lasikatosta. Joka tasanteella oli pitkiä vihreän sametin peittämiä penkkejä, joille oli mukava heittäytyä vatsalleen lukemaan ... s.19

Nyt kuulen aivan hyvin musiikin. Minulle näkymättömien instrumenttien äänen saattamina herrat pyörivät koristeltujen naisten kanssa, jotka kaikki ovat paljon kauniimpia kuin päiväsaikaan näkyvät naiset. Musiikki lakkaa; tanssijat pysähtyvät; ja äänten sorina tulee sävelten tilalle. ... s.21

Andrén elämä on hyvin suojattua. Äiti vastaa kasvatuksesta, jo ennen isän kuolemaa. Andrén koulutaival katkeaa monesti. Hän on minusta herkkä ja häntä järkyttää varsin pienet asiat kuten hiirten häätäminen asunnosta. Äiti päättää pojan koulut ja menemiset. Ensimmäisen osan lopussa André viimein pääsee ylioppilaaksi. Andren koulut vaihtuvat tiuhaan ja hän sairastelee paljon, ymmärtäkseni myös isorokon! Hänellä on voimakkaita päänsärkyjä. André puhuu serkustaan Emmanuelesta, jota kosii kirjoitettuaan ensimmäisen romaaninsa Cahiers d'Andre Walter mentyä painoon. André saa rukkaset ja syitä voi arvella. Jo ensimmäisen osan tarkka lukija havaitsee säröjä Andren päällikuoressa. Toisaalta kirjailija toteaa avaussivulla "kirjoitan katumuksesta", toisaalta hän kirjoittaa "ilo on minussa aina voimakkain tunne" s.170, hän ei kuitenkaan ole onnellinen, eikä lapsuus ole tavanomainen vaan suojattu. Andre ramppaa lääkäreissä ja on myös parantoloissa, myös hermojen takia. Mistään ei pidä tinkiä, Andre kuvailee yksityisopetusta, pitkiä lomia, kahta maaseutuasuntoa, koskaan ei ole huolta huomisesta eikä toimeentulosta.

Toinen osa onkin raju, jota  on hienosti ja asiantuntevasti avannut Marjatta täällä.

Hän tapaa siellä myös Oscar Wilden ja hänen "ystävänsä" Alfred Douglasin. Andre Gide on kirjoittanut esseitä myös Oscar Wildestä. Oscar Wilden näytelmää Ihanneaviomies on avattu täällä. Giden sympatiat ovat Wilden puolella, hänen mukaansa Oscar Wilde ei ymmärtänyt mihin oikeudenkäynti hänet johtaisi. (Wilden nostama oikeudenkäynti johti toiseen ja Wilden vankeusrangaistukseen).

Andre selvittää mieltymyksiään ja hekumallisia seikkailujaan Pohjois-Afrikassa. Kirjailija kirjoittaa oman ilmoituksensa mukaan katumuksesta. Minusta rakkaudessa ei ole mitään kaduttavaa eikä himossakaan, jos toista ei alisteta. Jokainen saa siis rakastaa ja elää tyylillään. Kuvattuja seikkailuja leimannevat (analysoikaa itse) alisteiset suhteet ja raha, Katuuko kirjailija tätä?

Aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota kahteen yksittäiseen kohtaan.
Hän esittelee Eduard Simonin, joka on hyväntekijä.
Kuitenkin kuvailu sivulla 190 on merkille pantava: Eduard Simon oli X, mutta vaikka se näkyikin kasvoistaan, se ei mielestäni tuskin ollenkaan tullut  hänen luonteestaan ilmi ... Minusta tässä etsitään turhaan etniselle ryhmälle  X leimaavia ominaisuuksia ja kun joku ei täytä tätä stereotypiaa siinä on jotain kummallista, ja hän siksi toteaakin "ehkä vain olin liian nuori havaitakseni rotupirteitä hänen luonteestaan".
Toisen kerran samaan etniseen ryhmään viitataan Lazare Bernardin kohdalla, mainitaan, että hän on etnisen ryhmän X jäsen, herraa kuvaillaan aggressiiviseksi ja tavattoman epämiellyttäväksi.

Nämä kerrotut tapahtumat koettiin ennen vuotta 1890, ja tämä pannukakkukirja on leivottu ja saatu uunista ulos vasta vuonna 1926, jolloin etnisen ryhmän X asema oli jo Euroopassa varsin alisteinen. Simonin ja Bernardin mainitseminenkin oli pelkkä muutaman rivin kumma kuriositeetti.

André Giden Ellei vehnänjyvä kuole on minusta egoistinen ja hedonistinen kirja, jonka lukemiselta olisin toivonut kokonaan välttyväni, varmasti on hyvä ja rehellinen kirja, mutta nämä tilitykset ovat minulle yksinkertaiselle yksinkertaisesti liikaa.

****
André Gide (1869 - 1951) voitti (kuitenkin) Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1947.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Arthur C. Clarke: Avaruusseikkailu 2001 ja Jatkot 2010 sekä 2061



Arthur C. Clarke: Avaruusseikkailu 2001, alkuteos A Space Odyssey 1968, suomentanut Sakari Ahlbäck, Tammi Loisto-pokkari 2001.

Arthur C: Clarken Avaruusseikkailu 2001 tapahtuu paloittain, en kerro viimeistä palaa, mutta varo juonipaljastuksia. Lopeta tähän, jos et halua tietää, mitä kirjoissa Avaruusseikkailu 2001, 2010 sekä 2061 tapahtuu.

Avaruusseikkailu 2001
Aluksi ruohoaavikon ihmisapinat kituuttavat nälkäkuoleman ja kuivuuden riivaamina. Taivaalta tulee valopiste, ja kristallipaasia, yksi Kuunkatselijan heimon lähelle. Paasi on useita metrejä korkea ja kiiltävä. Sen pinnassa ihmisapinat näkevät kuvioita, liikettä ja kuulevat rummutusta. Paasi myös kerää tietoa ihmisapinoista ja antaa virikkeitä. Ihmisapinaheimossa alkaa vipinä: solmuja tehdään, aseita haalitaan, ja opitaan saalistamaan ja puolustamaan reviireitä, ollaan "ihmisyyden tiellä".

Toiseksi satatuhatta vuotta ihmisapinoista Heywood Floyd, joka  on ollut presidentin luona neuvottelussa suuntaa kuuhun, tapaa kosmonautti Dimitri Moisevitsin, joka on hänen ystävänsä. Kuussa on karanteeni päällä.  Clavius kraaterista kaivetaan esille hiilenmusta pilarimainen pylväs, joka nimetään TMA-1:ksi, auringon noustessa siitä purkautuu "säteilyä" ja ääntä, joka suuntautuu Jupiterin ohi,

Kolmanneksi Löytö -avaruusaluksessa David Bowman herätetään. David Bowman on Löytö-aluksen kapteeni, mutta tietokone HAL9000 on aluksen aivot ja hermosto. Hal on koulutettu, se ajattelee, ja niinkuin pian ilmenee, sillä on myös voimakas tahto. Bowman ei tiedä tehtävää, vaan tieto on miehistöllä, joka on nukutettu. Tehtävä on etsiä maan ulkopuolista älyllistä elämää. Bowman on aluksessa yhdessä Frank Poolen kanssa, jonka Hal tuuppaa avaruuteen. HAL on ottanut oikeuden käsiinsä, hän tuhoaa talviunilla olijat, ja Bowman taistelee hengestään Halia vastaan. Bowman on ollut yhteydessä maahan, mutta etäisyyden vuoksi yhteydenpidossa on viivettä. Bowman joutuu selviämään yksin. Heywood Floyd on Maassa, hän tietää tehtävän ja kuulee kaikki Löydön viestit. Bowman voittaa taistelun, mutta joutuu tuhoamaan HAL:n itsetunnon ja itsenäisen ajattelun. Bowman matkaa Saturnuksen kuuhun Japetukseen, jossa on valtavia pilarimaisia rakennelmia, ja Bowman saa yhteyden .... ja päätyy avaruusseikkailuun 2001.

A. C. Clarken maailma on varsin perinteinen. Avaruuslentoja on tehty viitisenkymmentä vuotta ja aurinkokuntamme planeetoille on lennetty. Maailma on bloggeina: USA, Neuvostoliitto ja Kiina. Syntyvyyden säännöstely ei ole onnistunut vaan maailmassa on 6 miljardia ihmistä. Ydinaseet ovat ongelma. Kuussa on asutusta kupujen alla. Kuu on likipitäen omavarainen, kivestä erotetaan alkuaineita. Avaruusmatkailu on hidasta, osa miehistöstä vaivutetaan talviuneen, sillä säästetään ruuassa, hapessa ja talviunessa ihminen ei vanhene yhtä nopeasti. Tässä on paljon samaa kuin A.C Clarken esikoisromaanissa Marsin aamunkoitto.

Avaruusseikkailu 2001 on legendaarinen kirja, mutta sen elokuvaversio lienee vielä kuuluisampi. Stanley Kubrick on ohjannut klassikon, jossa ihmisapinoista, kuusta, avaruusaluksen painottomuudesta sekä HAL:n ja ihmisten kamppailusta on saatu visuaalisesti paljon irti. Kubrick ja Clarke kehittelivät yhdessä käsikirjoitusta. Kirja eroaa paikoin filmistä. Filmissä Bowmanin lopullinen seikkailu alkaa Jupiterista, kirjassa Saturnuksesta.



Arthur C. Clarke:  2010 Avaruusodysseia, alkuteos 2010 Odysseus Two, julkaisuvuosi 1982, kirjayhtymä 1983 suomentanut Matti Kannosto, sivumäärä 302.

Arthur C. Clarke on kirjoittanut esipuheen tähän jatko-osaan, jossa hän kertoo Avaruusseikkailu 2001:n syntyhistoriasta. Hän kirjoitti sitä 1964 - 1968 ja sitä limitettiin Kubrickin vastaavaan loistavaan elokuvaan, josta maininta yllä. Jatko-osa limittyy kirjailijan mukaan nimeenomaan elokuvaversioon, koska filmissä päädyttiin Jupiteriin, kirjassa Saturnukseen. Avarodysseia 2010  sai minut kerran ällistymään. Melko alussa todetaan "se oli tapahtunut vuoden 2005 Suuren tsunamin päivänä ...", tämä on kirjoitettu vuonna 1982, tosin päähenkilö Heywood vaikuttaa Havaijilla. Traaginen tsunamihan teki tuhoja 26.12.2004

Kirjan alussa edellisestä osasta tuttu Heywood Floyd on siirretty akateemisiin töihin. Hän puhuu neuvostoystävänsä Dimitri Moisevitsin kanssa, monoliiteista ja mielenhäiriöisistä tietokoneista. He puhuvat Bowmanin viimeisestä viestistä.

Venäläiset ovat varustamassa pelastusalusta etsimään Löytöä, sen sisältämiä tietoja, ja ratkomaan arvoitusta, jonka Löytö kohtasi. Neuvostoliitto on nimennyt aluksen nimeltä Kosmonautti Aleksei LeonoviksiAleksei Leonov on  kosmonautti, joka lienee ensimmäisen avaruuskävelyn tehnyt ihminen, hän on syntynyt 1934. Polaarisessa maailmassa on tärkeää, kumpi NL vai USA pääsee ensin Jupiteriin.  Kulisseissa on hyvin paljon jännitteitä. Alus on neuvostoliittolainen, USA pitää Löytöä omanaan. Myös Kiina on lähettänyt "salaa" aluksensa.

Neuvostoalukseen otetaan kuitenkin kolme amerikkalaista Floyd Heywood, tohtori Chandra, joka on ohjelmoinut HAL9000:n ja Walter Curnow, jotka vaivutetaan uneen ja herätetään Jupiterin läheisyydessä. Miehistöllä on hyvä henki, kapteenina toimii venäläinen Orlow.

Avaruudessa ilmenee, että kiinalaiset ovat ensin Jupiterilla, mutta joutuvat onnettomuuteen Jupiterin kuussa Europalla, ilmenee, että siellä on elämää. Jupiterin lähiseuduilla on huikeita seikkailuja ja vaarallisia käänteitä. Hal herätetään henkiin, siihen on iskenyt tietokoneitten "mielenhäiriö".

Puolessa välissä kirjaa esitellään David Bowmanin uusi "olomuoto". Myös paasien pystyttäjistä saadaan lisää "tietoa". Aiemminhan tiedettiin, että paasien kolmiulotteisuus toteutuu suhtein 1:4:9, mutta Bowman on oppinut jo uusia ulottuvuuksia, joten neliöinti jatkuu.

Kirjassa on seikkailuja Jupiterissa ja ufoilua maassa. Ufoilua on lisää Jupiterissa, jossa Jupiteriin saadaan fuusio aikaiseksi, jolloin mahdollistetaan Europan vesielämän kehitys, josta lisää seuraavassa osassa ja Epilogissa, joka on vuodelta 20 001

Jatko-osa alkaa lupaavasti, mutta loppu on toikkarointia ja ufojuttuja. Oikeastikin Jupiterin kuu Europa on ollut tutkimuksen kohteena, siellä on meri, onko siellä edes mikrobitasoista elämää on hyvinkin epäselvää. Kirjassa kuitenkin uusi prosessi sysätään käyntiin.


Arthur C. Clarke: Odysseia 2061, Kirjayhtymä, 1988, alkuteos 2061: Odyssey Three, 1988, suomentanut Matti Kannosto, sivumäärä 239.

Kirjan alussa tavataan Heywood Floyd, joka on toistuvien talviunten ansiosta vielä hengissä (talviunen aikana ihminen ei vanhene, Heywood Floyd on jopa nuortunut). Osin kyllästynyt HF tähtää Halleyn komeetan kohtaamiseen  2061. Edellisessä osassa Hal ja Löytö jäivät Jupiterille, ja Bowmanin "astraalihahmo" minusta vapautti Halin. Tohtori Chandra ei palannut maahan. Kiinalaiset raportoivat samalta matkalta, että Europassa on elämää ja kuolivat. Jupiterista tuli Lusifer-niminen valonlähde, joka näkyi maahan asti ja lämmitti Europaa.

Maailma on muuttunut rauhallisemmaksi vuoteen 2060 mennessä, suurvallat USA, NL ja Kiina elävät rauhassa. ... kirjan juonta en avaa enempää, mutta lopussa tapaavat Heywood Floyd, David Bowman sekä HAL tai "heidän uudet olomuotonsa". He jälleen kerran ruotivat monoliitteja ja joutuvat tekemään ratkaisuja Europan lajien kehityksestä.

Minusta nämä jatko-osat olivat varsin turha lisä avaruusseikkailuihin, alkuperäinen Avaruusseikkailu 2001 sen sijaan on eittämättä klassikko, varsinkin filmissä kuvattu osuvasti Bowmanin ja HAL9000:n legendaarinen elonjäämistaistelu, jota valitettavasti vesitetään kirjan jatko-osissa. Elokuvaan WALL-E on tarkoituksella lainattu HAL:a matkiva autopilotti, joka ottaa komennon ihmiseltä. Sen punainen silmä tai linssi on tarkoituksellinen lainaus filmistä Avaruusseikkailu 2001, kuten eräät muutkin loistavan WALL-E -animaation kohtauksista.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja


Kari Hotakainen: Kantaja, 2015, sivumäärä 140.
Kantaja on Kirjan ja Ruusun päivän kylkiäiskirja, eli ostamalla 15 euron edestä kirjoja saa Hotakaisen teoksen kotiin kannettavaksi.

Kari Hotakaisen Kantaja on kaksiosainen itsensä hakemisesta ja kenties löytämisestä kertova teos.

Teoksen minä on työtön ja perheetön teoreettisen filosofian FM Timo Kallio, jolla ei ole "alan töitä" eikä oikein muunkaan alan, ja joka on katkonut työttömyysputkeaan sekalaisilla töillä. Hän hakeutuu ja pääsee hautausmaalle puistotyöntekijäksi. Ruohonleikkuun lomassa Kallio kaivaa hautoja auki ja monesti suntio pyytää häntä ruumisarkun kantajaksi ja hautaan laskijaksi. Eräillä vainajilla ei ole saattoväkeä, ja Kallion työt tulevat kotiin ja yöunet järkkyvät. Kallio luulee pollansa sekoavan ja soittaa tutulle psykologille, joka muistuttaa Hannelesta. Yksi tilkitty kirstu taas avautuu suloisen kipeine muistoineen...

Hannele Kurkinen  on Timon nuoruuden muusa, johon välit katkesivat, kun Timo veti rajan tiettyihin leikkeihin. Lopputarinan ajan Timo koittaa saada (edes puhelin-)yhteyden nuoruuden ihastukseensa, pikkukylän pimuun, joka sittemmin on joutunut lavealle, mutta ankealle ja pilviselle tielle, jossa häntä kaipailevat myös sinitakkiset lainvalvojat.

Teoreettisen filosofian mies työpaikallaan alkaa pitää hautakummuilla keksittyjä muistopuheita vainajille, mikä aiheuttaa kitkaa kirkon naissuntion kanssa, jonka elämän kipupisteitä myös ohimennen tarkastellaan.

Kipuja ja tuskaa on monilla tässäkin teoksessa, joka on tyypillinen kylkiäiskirja, kerran luettuna mukava välipala, mutta ei yllä likimainekaan juonen kuljetuksessa ja nivomisessa Hotakaisen  Juoksuhaudantien tai Klassikon tasolle, eikä edes Näytän hyvälle ilman paitaa lyhytjuttujen nerokkaalle aaltopituudelle, eikä tietenkään ole tarkoituskaan.

Joitain kiinnostavia heittoja on kirjassa. Kallio tapaa naisen, joka puhuu antaumuksellisesti koirien muistotilaisuudesta ja runoista, mitä siellä lausutaan. Lemmikkejä monesti kaivataan enemmän kuin ihmisiä.

Eläinten kohtelu voi myös kiinnostaa enemmän kuin ihmisten.

Eräässä marketissa oli aiemmin läpinäkyvät muovikaukalot, mihin voi lahjoittaa pullon palautuskuittinsa, usein "eläinten puolesta" loorat olivat varsin täynnä. Nykyisin näistä läpinäkyvistä on luovuttu, ehkä myös sen vuoksi, että niistä on kuitteja helpompi vohkia.

Kantajan tarina tapahtuu luultavasti pääkaupunkiseudulla, sillä Hannelea etsiskellään Vantaan Korsosta, jonka liepeillä olen joskus asunutkin. Teoksen asenne on sikäli kohdallaan, että keskeneräisiä ihmisiä meistä on jokainen kantaja, kannettavat ovat tämän etapin jo suorittaneet, kaikista heistä ei jää valitettavasti vain hyviä muistoja.
*****
Kari Hotakainen on voittanut urallaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2002 teoksellaan Juoksuhaudantie.
Olen blogannut lisäksi teoksesta Jumalan sana ja Näytän hyvältä ilman paitaa. Sen lisäksi olen lukenut häneltä teoksen Klassikko ja hankin tänään mm. Buster Keatonin.
Kirjan ja Ruusun päivän -kirjoista olen blogannut
Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidosta
Jari Tervon Jarrusukasta
Tuomas Kyrön Miniästä

Kirjan ja Ruusun päivää vietetään neljännen kerran tällä formaatilla. Aiheeseen liittyviltä webbisivuilta ei selviä, mikä järjestö on tämän takana, luultavasti vain kirjakaupat. Koska en ota kustantamoilta ilmaisia arvostelukappaleita, koen olevani Kantaja, eli rahan kantaja kirjakauppoihin, ostan osan kirjoistani "uusina" ja osan kirppareilta, huuto.netistä ja antikvariaateista. Maksan aina joka tapauksessa lukemastani, jopa kirjaston käytöstä verotuloillani. Tilastot kielivät, että kirjojen myynti pienenee, mikä trendi tulee varmasti jatkumaan. Omalta osaltani kirjojen osto sen sijaan jatkuu ennallaan eikä ole vähenemässä.


Kari Hotakainen: Henkireikä, Siltala 2015, sivumäärä 200.

Henkireikä on kahelin mieskertojan minämuotoista horinaa osin samasta teemasta kuin Kantaja ja miljöö on sama. Kertoja on sekakuorossa käyvä poliisi, joka kertoo kaikenlaisista rikoksista ja rikollisista luultavasti omalle koiralleen, Sekakuorossa hän laulaa yhdessä Suntion ja Parturikampaajan kanssa. Suntio varastaa vainajien vaatteet, ja työtön vaimo ompelee niistä kastemekkoja ja muuta myytävää. Poliisi pohtii, minkä rikoksen tunnusmerkistön tämä täyttää.

Sitten jauhetaan tarina pehmenneestä papista, joka kyllästyy bestmanin ja tämän kaverin rienaaviin kuittailuihin ja riisuu nämä alastomaksi, ja jättää saunaan. Ne, jotka eivät ole rikollisia ovat "erikoisia", laskentaosaston Seija, jonka hautajaisia vietetään, puhui sienille, mutta ei omille lapsille. Sitten kerrotaan mielenterveyspotilaan tapaus, joka vinoilee eläkkeelle jäänyttä hoitajaa "pilluttomaksi paskakasaksi" uimahallissa ja saa löylykauhasta päähänsä.

Itse päärikos on parturikampaajan miehen tappoyritys. Mies on halvautunut, istuu pyörätuolissa ja pölisee "liikaa". Kuten muissakin tapauksissa jotain naksahtaa päässä liian kuuntelemisen jälkeen, Parturikampaaja kiristää Suntiota tappamaan miehensä. Suntiolla naksahtaa päässä ja lyö Parturikampaajaan puukolla, joka lyö miestään grillihaarukalla.

Kukaan ei kuole, mutta Suntio saa teosta 1 vuotta 2 kuukautta ehdotonta, Parturikampaaja ei saa vankeustuomiota, mutta elinkautisen miehensä kanssa.

Ilmaisen arvostelukappaleen saaneet ovat hehkuttaneet tätä hyväksi, mutta tämä kyllä jäi ilman palkintoja vuoden 2015 kekkereissä, ja on minusta varsin huono kirja Hotakaiselta. Teos on täynnänsä kiertoilmauksia, joista jotkut pitävät, näin esitetettynä minä en.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Arthur C. Clarke: Marsin aamukoitto


Arthur C. Clarke: Marsin aamukoitto, alkuteos The Sands of Mars 1951, suomentanut Anja Toivonen, Gummerus, Uusi kirjakerho 1980. (Kuva ei virallinen kansikuva vaan oma tekeleeni, vain kirjan selkämys on kirjasta, kansipaperit puuttuivat, alla kirjayhtymän painoksen kansi), sivumäärä 240. Ostettu antikvariaatista viidellä eurolla.

Marsin aamunkoitto on ensimmäinen Arthur C. Clarkin (1917 - 2008) tieteisromaani tai scifikirja. Ajanjakso, jota tarkastellaan on 2000-luvun alku eli juuri nykyhetki, Kuu on valloitettu, ja Marsia asutetaan, sinne on perustettu kupujen alle pieniä kaupunkeja. Marsin aamunkoitto on seikkailukertomus, eli teos on hyvinkin juonivetoinen, monet juonen käänteet tulevat yllättäen  perustelematta, henkilöt ovat ohuita, mutta oma viehätyksensä tässä on, tulevaisuuden kuvakaan ei ole minusta ollenkaan epärealistinen. Arthur C. Clarken avaruusmatkailu keskittyy tässä aurinkokuntaan, myös Saturnuksessa ja Venuksessa on käyty. Kirjassa uskotaan teknologian voimaan, älyllä ja uutteruudella valjastetaan uudet planeetat ihmisen ikeen alle. Tässä Marsia asuttavia uudisasukkaita pidetään parempana osana ihmiskuntaa. Kirjassa on havaittavissa kitkaa emäplaneetta Maan ja siirtoplaneetan Marsin välillä. Clarke tuntuu ihannoivan pioneerihenkeä ja planeetan alistamista varsin varauksetta.

Tarinassa kirjailija-astronautti Martin Gibson lähtee Marsiin uutukaisella Ares -aluksella raportoimaan Maan kansalaisille siirtoplaneetan saavutuksista. Kirjan rakenne muistuttaa paljon Avaruusseikkailu 2001:a, eli alun matkakuvaus on erillinen, Ares on pallonmuotoinen alus, matka kestää sata päivää. Aluksen pitäisi laskeutua Phobokselle Marsin kuulle, mutta laskeutumispaikkaa muutetaan Deimokseksi, josta siirrytään Marsin emäplaneetalle. Vastaanotto on asiallinen, mutta Gibson huomaa pinnan alla outoutta ja Marsissa onkin "salahankkeita" ja yllätyksiä. Henkilökohtaisessa elämässä Martin Gibson joutuu kohtaamaan kahdenkymmenenvuoden takaiset tekemisensä, hyttipalvelija Jimmy Spencer on hänen poikansa, seikka joka lukijalle selviää heti, isälle loppumetreillä ja pojalle ei vielä silloinkaan.  Huikeista juonenkäänteistä en mainitse enempää, mutta kirjassa isä-poika asetelma selviää jo heti matkan alussa.

Scifi-kirjoissa on  mielenkiintoista, kuinka "teknologiset" innovaatiot pitävät paikkaansa "nyt". Marsista lähetetään sanomat maahan radioaalloilla ja facsimile -lähettimellä. Atomivoiman nimeen vannotaan. Aluksissa on mikrokirjasto. Kansaa valistetaan sanomalehdillä ja TV-vastaanottimien kautta. Tietokoneistumisesta ei ole merkkiäkään. Hengitysilma valmistetaan malmista. Siirtoplaneetan tavoite on olla omavarainen.

Tällä on minusta varsin paljon yhtymäkohtia Asimovin Säätiö-sarjan alkuosiin. Avaruutta asutetaan (Säätiössä Terminusta) ja on olemassa hankkeita ja salahankkeita. Siirtokunnan David haastaa Imperiumin Goljatin. Kaikissa 1940- ja 1950-luvun scifikirjoissa kuvataan avaruuslennon tekniikkaa. Clarke arvaa varsin hyvin, että Kuu valloitetaan 1960-luvun lopussa (Apollo 11 laskeutui Kuuhun 20.7.1969, Neil Armstrong käveli siellä ensimmäisenä 21.7.1969), mutta Marsiin asti ei ole päästy, ja kuuintokin loppui jo 1970-luvun alussa. Clarken avaruusmatkailu ei käytä hyperavaruushyppyä, mikä on varsin yleinen scifi-kirjoissa.

Hegemoniataistelua alkuperäisten maan asukkaiden ja avaruuslaisten ja myöhemmin ihmisten ja "avaruuslaisten" välillä on Asimovilla 1950 luvulla julkaistuissa Teräsluolissa sekä Alastomassa auringossa. Sangen kaluttu aihe, eikä tämä tuo siihen genreen lisävaloa toisin kuin Asimovin teokset. Clarken esikoinen raapii monessa asiassa pintaa, muttei malta käsitellä yhtään asiaan pintaa syvemmälle..

Arthur C. Clarken Marsin aamukoitto on teknologiapainotteinen scifi-jännäri, joka on esikoisteokseksi varsin mukiinmenevä.


Kirjayhtymän painoksen lainasin kirjastosta ja sen kansi on kuvatunlainen. Sisältö, sivumäärä ja kääntäjä ovat samat.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Matti Rönkä: Levantin kyy



Matti Rönkä: Levantin kyy, pokkari Gummerus 2014, 248 sivua.

Matti Röngän Levantin kyy on tiivistelmä ja kooste Viktor Kärppä -dekkareista, joita on ilmestynyt aiemmin kuusi. Tarinointi on turinointia ja on kotoisaa, joskin välillä sympaattisen unettavaa luettavaa sarjan kahlanneille.

Levantin kyy -tarina alkaa ottopoika Erkin eli Sergein syntymäpäivillä, jossa mahdistuu myös kummisetämäinen huolten purku, Ferhat Musheerin pizzeriaa vainoaa nuorten mamujen jengi, josta on todellista huolta. Vaimo-Marja puuhaa hoivabisneksensä kanssa ja tytär-Anna oppii sanomaan R-kirjaimen.

Viktor Kärppä, muistaakseni alunperin, Gornostajev on kotoisin Neuvostoliitosta, entinen hiihtäjä ja GRU:n agentti, Neuvostoliiton hajottua Viktor siirtyi länteen, ja on puoliksi rehellinen pienyrittäjä lähinnä rakennusalalla. Viktor Kärpässä on parasta hänen auliutensa auttaa ystäviään ja tuttujensa tuttuja, vähän kuin Mario Puzon don Corleone, joskin Kärpän kuviot ovat pienempiä ja viattomampia. Kuudessa aiemmassa kirjassa on keräytynyt aikamoinen henkilökavalkadi, joista minusta teennäisin on rivoja puhuva poliisi Teppo Korhonen. Matti Kiuru on kohonnut Kärpän avustajaksi. Kärppä ei useinkaan ole yksiavioinen ja tässäkin teoksessa houkuttimena on nuori Darja Pietarin Boris-sedän tyttö. Veli Aleksein kanssa käydään puutavarabisneksillä, ja Pietarin poikien puheilla ja kotitalossa Sortavalassa. Autokauppoja hierotaan, ja  insinööri Kiimalaisen rahahuolia pohditaan.

Levantin kyy ei ole lainkaan itsenäinen teos, vaan vaisut mutta liian pitkät jäähyväiset sarjalle, kirjan loppukäänteet ovat minusta epäuskottavia tuulesta temmattuja turhuuksia.

Maksoin tästä 8,90 euroa, joka minusta oli pokkarista liikaa.

Teksti on minusta liian sujuvaa ja epäuskottavaa. Viktorista tulee kiltti ja kesytetty kotikärppä:

"Kohta Marja tuli hammastahnalta ja kasvovedeltä tuoksuvana ja suuteli hyvän yön". sivulla 98
sekä sivulla 178 "Panit niin kuin naista pitää, Marja kiitti ..."
"'Tulee sade. Käyn korjaamassa lasten tavarat pihalta suojaan', puhuin rakkauttani ääneen". s.210,

Kuvatkoon nämä avioliiton auvoa,  harvemmin näitä keskusteluja kuitenkaan näin käydään.

Tekstilainaukset edustavat tyyliä, jota erityisesti ja paljon inhoan, kuten avaussivulla oleva:
"Pihan pensaat ja ruoho uhkuivat kesäinnostusta, tahtoivat pursuttaa elämännesteensä pinnasta ulos."

Margit Tarukirjassaan on osannut tiivistää näin hyvin tämän kirjan jo syyskuussa 2013.

Matti Rönkän Levantin kyy on hyvä kooste mutta minusta aneeminen ja turha päätepiste Kärppä-septetille.
*****
Oma bloggaukseni tarvitsisi piristävää potkua, jota on Kirsi Kirjanurkassa NÄIN.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhännän seikkailut



Gösta Knutsson: Pekka Töpöhännän seikkailut, Gummerus 2000,  suomentanut Terttu Liukko, sivumäärä 115.

Gösta Knutssonin Pekka Töpöhännän seikkailut on mukava lastenkirja, joka kertoo pienestä Pekka -kissasta, jonka hännän rotta puri poikki, kun Pekka oli aivan pieni.
"Ihan tavallinen ... harmaatäpläinen kissa, jolla oli helakanpunainen nenä .... Mutta eräs asia oli kovin, kovin surullinen. Sillä ei näet ollut ollenkaan häntää".

Maalta Pekka eksyy kuorma-autoon. Hän saa jäädä kaupunkiin, ja hänestä tulee Pirkon kissa. Pekka oppii sisäsiistiksi muutaman kommelluksen jälkeen. Toisaalta hän estää tulipalon, josta hän saa mitalin. Ilkeä Monni -kissa pilkkaa Pekkaa koppavaksi mitalin vuoksi, ja höykyttää Pekan, jolloin mitali menee piloille. Monnilla on Pilli ja Pulla kätyreinään. Monni muutenkin mollaa Pekkaa, ja useampaankin kertaan yrittää saattaa Pekkaa pulaan. Pekka pääsee tosin kerran pälkähästä, ja kiusaajat putoavat laiturilta.

Pekalla on hyvä koti. Pirkko pitää Pekasta. Pirkon veli Olli pistää tosin kerran Pekan pääsiäismunan sisälle, josta kirjan kannen kuvakin. Kesän he viettävät maalla, ja Pekka saa vastalypsettyä maitoa ja Pekka kohtaa käärmeen. Kun lähdetään kaupunkiin, Pekka joutuu väärään junaan. Lopulta hän pääsee kotiin. Kotiväki muistaa Pekkaa sekä jouluna että uutenavuotena lahjoilla.

Kirjasarjassa on kymmenen muuta osaa ja muunnelmia. Tässä ensimmäisessä osassa ei ole vielä Maija Maitopartaa.

Pekka Töpöhännän teema on erilaisuus, itsensä hyväksyminen, kiusaaminen, ilkeys ja selviäminen. Pekalta puuttuu häntä, josta häntä kiusataan aina. Monni edustaa kiusaajan prototyyppiä, ja Pilli ja Pulla ovat sivustakatsojia ja yllyttäjiä sekä tyhjän naurajia eli he ovat kiusaajan yleisöä ja kätyreitä. Välillä Monni mielistelee Pekkaa, syystä että haluaa saada Pekan johonkin liemeen. Pekka ymmärtää alitajuisesti, että Monnin mielistelyssä on jokin vikana. Minusta kirjassa on hyvää kiusaamisen kuvausta. Minusta tämä on aatemaailmaltaan sopivaa luettavaa sekä lapsille että aikuisille. Itse en hyväksy erilaisuuden tuomitsemista enkä kiusaamista.

****
Pekka Töpöhäntä (Pelle Svanslös) on ruotsalaisen Gösta Knutssonin (1908 - 1973) luomus. Yllä oleva kirja on ensimmäinen Pekka Töpöhäntä -kirja tai suomennoksen näköispainos vuodelta 1943, ruotsiksi se ilmestyi 1939.

Olen katsellut Pekka Töpöhäntä -piirrettyä. Tässä Monni pilkkaa Pekkaa hännän puuttumisesta, piirrostyyli ei minusta vastaa ainakaan tämän ensimmäisen kirjan sisältöä, sillä mitään hattuja kissoilla ei ole tässä ensimmäisessä osassa ainakaan. Pekka Töpöhäntä on minusta hyvä piirroselokuvinakin, samat teemat siinäkin ovat eli erilaisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen sekä kiusaaminen.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Agatha Christie: Kohti nollapistettä


Agatha Christie: Kohti nollapistettä, Towards Zero 1944, suomentanut Anna-Liisa Laine 251 sivua.

Kohti nollapistettä on hieman erilainen Agatha Christien dekkari, mutta erittäin hyvä. Kaikki alkaa, kun herra herra Treves kommentoi oikeusistuimen päätöstä ja viittaa, että ennen murhaa on nollapiste, jota kohti kaikki suuntaavat. Murha on nollakohta.  Tätä ideaa John Curranin teoksen mukaan Agatha Christie on itse arvostanut. Kohti nollapistettä on minusta hieman "unohdettu" teos, siinä ei ole neiti Marplea eikä Hercule Poirotia, johon kuitenkin viitataan. Tarkastaja Battle keksii, miksi belgialainen on tullut mieleen, hän tajuaa, että takan nupit eivät ole "symmetrisiä", toinen on kiillotettu ja myös murha-ase.

Kirjan henkilöt on esitelty hyvin kirjan alkulehdillä.
Dekkarin alussa on tapauksia, jotka eivät suoranaisesti liity nollapisteeseen, mutta ovat tärkeitä murhan ratkaisun kannalta eli ilman niitä tapahtumia murhaakaan ei olisi ratkaistu. Ensimmäinen tapahtuu lähellä kirjan miljöötä. Andrew MacWhirter rämpii vaikeuksissa, jotka alkoivat, kun hän ei suostu valehtelemaan pomonsa nopeutta ennen autokolaria. Tämän jälkeen hän sai potkut pomoltaan ja vaimoltaan, ja yrittää itsemurhaa, mutta hänet pelastetaan putoamasta. Sairaalassa hoitaja kertoo jokaisella teolla olevan merkitystä ja olevan osa Jumalan suunnitelmaa. Jatkossa MacWhirter estää erään toisen itsemurhan, ja antaa ratkaisevia havaintoja päärikoksesta, jonka tarkastaja Battle ratkaisee.
Toisaalla tarkastaja Battlen tytär on myöntänyt näpistykset koulussa. Käydessään selvittämässä asiaa rehtorin neiti Amphreyn kanssa tarkastaja Battle ymmärtää, että hänen tyttärensä Sylvia ei ole syyllinen varkauteen, vaan on tunnustanut voimakkaan psykologisen paineen alla. Kuten alempana ilmenee kirjan päärikoksessa psykologisella paineeella on osansa ja narsismi on rikoksen syy.

Lyhyesti totean, että Kohti nollapistettä -dekkari on minusta loistava, selvitän jatkossa, miksi se on nerokas, jos haluat lukea dekkarin, älä lue tätä tekstiä pidemmälle, koska selostukset voivat paljastaa juonen yksityiskohtia.

*****
Juoni-pohdintaa
Kunnianarvoisa lakimies yli 80-vuotias herra Treves juuri kommentoi, että murha on tavallaan loppupiste, jota pitäisi tarkastella nollapisteenä ja olosuhteita sitä ennen, ei niinkään sen jälkeen. Kirjassa paljastetaan, että rikollinen -joka on joku kirjan henkilöistä- tekee murhasuunnitelman, sitä kuka on murhan suunnittelija ja aiottu uhri jäävät epäselviksi, kuten myös se miten rikos aiotaan tehdä.

Lady Camilla Tresslian luo kokoontuu sekalainen seurakunta, jonka jäsenet muodostavat monta kitkaista kolmiota. Nevile Strange on komea, varakas urheilullinen aviomies, jolla on nuorehko vaimo punatukkainen Kay Strange, joka on mustasukkainen Nevilen aiemmalle vaimolle Audrey Strangelle. Thomas Rayde asuu tiluksillaan Malajissa, hän on Audreyn kasvinkumppani ja ollut aina pihkassa häneen. Ted Latimer on samanlainen tyhjäntoimittaja kuin Kay, Latimer on syvästi rakastunut Kayhyn. Mary Aldin on 36-vuotias Lady Tresslian älykäs, mutta varaton seuraneiti. Kirjassa on hämätty mestarillisesti pelkästään se, kuka on uhri. Tarina on hyvin pitkällä ennen kuin ensimmäinen rikos tapahtuu. Ensiksi näyttämöltä poistetaan  herra Treves, joka on päivällisillä puhunut oikeustapauksesta, jossa oli lapsen murha kuitattu tapaturmaksi, vaikka toinen lapsi oli järjestänyt sen (näyttämään) onnettomuudeksi. Hän sanoi että tuntisi lapsen erään erikoistuntomerkin vuoksi.

Dekkarissa on muutenkin ovelaa hämäystä. Ilman hämäyksiä kirjan rikos olisi varsin ilmeinen. Rikoksen on suunnitellut ja tehnyt aivan ilmeinen henkilö. Kuitenkin Agatha Christie kylvää vääriä vihjeitä, Thomas Raydella on toinen käsi toimintakyvytön, muilla on arpia ja erikoisia hiuskiehkuroita. Murhaaja sen sijaan on lavastanut runsaasti vääriä vihjeitä useaan ulottuvuuteen. Tarkastaja Battle näkee sumun läpi, koska tajusi tyttökoulussa psykologisen pelin voiman. Itsemurhaa yrittänyt MacWhirter estää murhan ja tajuaa, kuka on murhaaja. Rikoksen selvittäminen tapahtuu oudossa paikassa eli veneessä, lisäksi lavastettu syyllinen pidätetään hänen suojelemiseksi. Lavastus on nollapiste eli suunniteltu päärikos, ei herra Treveksen poistaminen näyttämöltä, eikä takannupilla tehty murha.

Motiivina on narsismi
Tämä dekkari on hyvä narsismin kuvaus. Murhaaja on mielenvikainen ja murhan tai aiotun murhan motiivi on narsismi. Syyllinen on avioliitossaan manipuloinut puolisoaan siten, että syytön luulee olevansa itse syyllinen ja on tulossa hiljalleen hulluksi. Rikoksen tapahtuessa syytön yrittää jopa itsemurhaa näkymättömän manipuloinnin vuoksi. Rikoksen alkupiste on menneisyydessä ja se on toisen matkaan lähteminen ja sitä seurannut avioero. Narsistia ei voi jättää. Syytön tekee virheen suostuessaan yhteiseen viikkoon Lady Tresslian luona, jotta saadaan sivistyneet välit aikaan. Narsisti kuvataan hienostuneeksi, kohteliaaksi ja sosiaaliseksi. Kuitenkin narsistin uhri kertoo, että avioliitto oli painostava ja myös avioliiton jälkeinen aika. Battlen taktiikkana oli saada mies tunnustamaan raivostuttamalla häntä  "te murhaajat olette hassunkurisia otuksia! Niin pöyhkeitä! Luulette olevanne älykkäitä ja kekseliäitä ja olette todellisuudessa aivan säälittävän lapsellisia". Kaveri kilahtaa täysin. Kukaan ei päällepäin usko hänen olevan raiteiltaan, kun hän on  rikas, komea, urheilullinen, mutta narsistinen.

Kansista
Etukannessa on kuva golf-mailoista. Murha lavastettiin golfmailalla tehdyksi. Todellisuudessa se tehtiin tennismailaan kiinnitetyllä nupilla ja rystylyönnillä.

Takakansi on minusta hutaisten sutaistu. Herra Treves on sipaistu muotoon herra Traves, ja Mary Aldin on puolestaan muodossa Mary Aladin. Tätä dekkaria olisi voinut kehua enemmän, tämä on minusta erittäin nerokas ja poikkeava Agatha Christien tuotannossa. Lisäksi tämän kirjan teho ei ole laimennut 70 vuodessa lainkaan. Narsismi on ikuista.
*****
Agatha Christien (1890 - 1976)  on maailman myydyimpiä ja käännetyimpiä kirjailijoita. Hän on kirjoittanut omalla nimellään yli 70 dekkaria, ja salanimellä Mary Westmacott kuusi teosta, lisäksi hän on tehnyt novellikokoelmia ja näytelmiä. Yleensä dekkareissa on salapoliisina joko Hercule Poirot tai neiti Marple.

*****

Ruotsinkielistä painosta myös selailin, on nimeltään Klockan K. Takakannessa on verinen viikate, ja etukannessa lienee kuutamolla MacWhirter, joka ei yrittänyt tappaa kuin itsensä, ja jolle käy lopulta hyvin ja menee naimisiinkin.

Tästä tuli neiti Marple toteutus eli tv-versio 14.8.2016 ja syyllinen oli sama ja samoin motiivi, joskin tiettyjä kohtia oli muutettu.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo


Juha Itkonen: Hetken hohtava valo, Otava Seven-pokkaripainos 2013, sivumäärä 511.

Juha Itkosen romaani Hetken hohtava valo on Esa Vuoren spiraalimainen kertomus perheensä elämästä tyttärelleen, johon hän menetti yhteyden. Oikean isän oikea kirjallinen testamentti olisi minusta erilainen kuin tällainen yksityiskohtien ja samojen seikkojen jauhaminen, josta ei tule valmista. Pääpaino sepustuksessa on sitä paitsi Esan isän Eskon kodinkonebisneksissä ja äidin Liisan sekoiluissa ja syrjähypyissä. Kansikuva on yksi merkityksetön pikku tieto eli Philippe Petit on ylittämässä vaijerilla WTC-tornien välistä tilaa. Blogiaikana olen alkanut inhota merkityksettömiä ylipitkiä luotauksia "perhehistoriaan", tämä on pidempi ja tylsempi kuin Westön Älä käy yöhön yksin.


Juoni, jos sitä voi juoneksi sanoa, älä lue tätä, jos pidät kirjasta tai haluat olla tietämättä tapahtumia


Kirja alkaa huomiolla, että Miia Esan tytär vihaa Tsehovia. Esan nimi selviää sivulla 64 "Esa uneksii". Miian nimi varmasti puolen välin jälkeen. Miian äiti on Marjaana, "femakko" ja kommunisti, tuleva Vasemmistoliiton puheenjohtaja. Marjaana haukkuu alkuun Tsehovia, siksi ettei hän tartu mihinkään ongelmaan, minusta ainakin Tsehovin Lääkärin kohtalo eli Sairaalan no:6 on varsin raju kuvaus yhteiskunnasta. Marjaanasta leivotaan tämän pannukakkutarinan paha täti, (inhoan pannukakkua ruokanakin)

Seuraavaksi  26-vuotias Esko Vuori, kuopiolainen radioliikkeen myyjä, on päässyt Tokioon vuoden 1964 olympiakisojen avaajaisiin Hitachin sponsoroimana. Japanista lykätään annoksia turhaa triviaa: Hirohitosta, baseballista, Kent-tupakasta ja monesta muusta asiasta. Itse asiassa Esan ja Miian elämään ei asialla ole varmasti mitään merkitystä. Tarina poukkoilee vuodesta 1959 vuoteen 2011 asti eri ajankohtineen. Vain Esan kertomus on minämuotoista, muuten käsitellään Eskon ja Liisan tarinaa.

Krolonologisesti tapahtuu seuraavaa:

(en kirjoita sitä, miksi tämä on kirjoitettu enkä henkilöiden lopputilanteita. Se, mitä henkilöille tapahtuu on täysin sivuseikka, pääpaino on turhassa triviassa).

Esko ja Liisa tutustuvat, Esa syntyy 1960-luvun lopulla. Esasta tulee humanisti ja paikallislehden toimittaja. Esalle syntyy kaksi pikkuveljeä Timo ja Ville, joka pelasi lätkää NHL:ssakin. Esko muuttaa Tampereelle ja perustaa Radio Vuoren, ihailee Yhdysvaltoja ja kapitalismia. Liisa on sairaanhoitaja. Hänellä on pitkiä suhteita muiden miesten kanssa. Hänen suhteensa Esaan on kylmä. Radio Vuoren tarinassa tarkastellaan kodinkonekaupan ja markkinatalouden kehitystä Suomessa, käsitellään nousut ja laskut sekä 1990-luvun romahdus. Esa hengaa "femakko" (kirjassa käytetään tätä kuvottavaa substantiivia) Marjaana Variston kanssa, joka on punataustainen kommunisti. Hän tulee "vahingossa" raskaaksi, Miia on syntynyt. Syistä, joita en mainitse Esan side perheeseen katkeaa, eikä vika ole Miiassa eikä Marjaanassa, vaikka Esa luultavasti uskottelee itselleen ja lukijalle, vika on Esassa itsessään. Kun tätä velliä on hämmennetty puolentuhatta sivua saadaan tekosentimentaalinen loppu. Oikeasti loppu on haikea, mutta tässä se on fiktiivinen ja minusta teennäinen.

Triviaa, tekotriviaa ja virhetriviaa
Radioliikkeen historiaa on tarkasteltu minusta varsin hyvin. Radiot myivät hyvin ennen televisioita, televisioiden jälkeen tulivat videot, ala on keskittynyt. Paljon laitteita ja merkkejä luetellaan, ja mainitaan Gigantin tulo Vantaalle.
Radioliike Saaren Eskoa verrataan sekä runoilija Pavel Ivanoviin (en tunne herran tuotantoa) että Buzz Aldriniin (toinen mies kuussa). Kuu -triviaa on vaikka kuinka paljon, minusta tämä on vähän väkisin keksitty.
Millainen olisi suomalaisen miehen kirjoittama teos ilman urheilutietoa? Ehkä parempi ja ainakin lyhyempi! Esko on innokas penkkiurheilija. Kirjassa ankkuroidaan syntymiä Keken maailmanmestaruudella, kirjassa mainitaan päiväksi 26.9.1983, googletin ja löysin päiväksi 25.9. Miia syntyi 13.6.1983, kun Tiina Lillak kiskasi naisten keihään ME:n, tulos oli 74,76 tämä oli toinen Lillakin maailmanennätyksistä.
Kirjan mukaan:
*Ville valittiin 13-vuotiaiden maajoukkueeeseen, onko näin nuorille ollut tuolloin maajoukkue? Tuskin. Nyt alin on U16 maajoukkue.
*Intersport olisi ollut Suomessa jo 1976, Wikipedia mainitsee, että se on perustettu 1968 (pääkonttori Bernissä), oletan, että se ei ole ollut Suomessa näin aikaisin. Tämä on minulta pelkkä arvaus.
*Kirjassa puhutaan 1991 Euribor-lainasta, luultavasti oikea viitekorko saatiin Heliborista, ei Euriborista. Lainat olivat tällöin markkoina tai valuuttana, mutta ei missään nimessä euroina, jota valuuttaa ei ollut. Euribor on noteerattu vuoden 1999 alusta.
*Kirjan loppuvaiheissa puhutaan eräästä Laurasta, josta mainitaan, että hän on saanut varatuomarin virkansa. Varatuomari on arvonimi, eikä virka tietääkseni.

Kehä
Kirjassa Esa toteaa osuvasti sivulla 440 "kierrän kehää". Tämä asia on selvinnyt jo varsin varhain lukijalle. Esa ei kyllä pääsekään kehästä.

Henkilöistä
Esa, Vuorten esikoinen jää ilmeisesti varsin vähälle huomiolle, pikkuveljiensä ja vanhempien työntekojen vuoksi. Kuten arvasin, Esalla on ongelmia. Hän on ensin toimittaja ja sitten tyhjäntoimittaja. Kaikkein turhin tapaus on Esan uimarannalla bongaama Ulriika. Veikkasin väärin, että Ulriikalta olisi saanut hivin, mutta näin asia ei ilmeisesti ollutkaan. Esan kirjoittamaksi kirjaksi "testamentti" on outo, kaverilla ei ole lapsuusmuistoja, ei ystäviä eikä harrastuksia, kirjailija-isä luettelee lapselleen ennen kuolemaansa radio- ja tv-merkkejä, ja äitinsä petikavereita. Voiko oudompaa henkistä testamenttia enää kirjoittaa?
Miia, tähtää näyttelijäksi, hän jää ohueksi hahmoksi, käy kerran teatterissa Liisan kanssa. On uppiniskainen ja polttaa 15-vuotiaana tupakkaa ketjussa.
Marjaana Varisto, Miian äiti, leimattu femakoksi, on kuitenkin puolueensa puheenjohtaja ja käy ansiotyössä ja on omalle ideologialleen uskollinen hahmo.
Esko Vuori, yrittäjä ja oikeistolainen vaahtoaja. Yrittäjänä ja ihmisenä Esko on minusta järkevä. Hänen elämän tarkoituksensa on tehdä työtä ja rakastaa. Perheen hyvinvointi kumpuaa tästä.
Liisa, Eskon epävarma ja epäluotettava vaimo. Hän elää valheessa ja muiden miesten makuukammarissa ensin saa seksiä Sepolta, vaikka sitä saisi kotoakin ja sitten makaa Matin kanssa. Liisan ammatti on arvostettu ja arvokas, sairaanhoitaja keskososastolla. Yksityiselämässä ja ihmissuhteissa Liisa on täydellisen epäonnistunut, äitinäkin hän on "huono".

Juha Itkosen romaani Hetken hohtava valo on monen blogikehun aateloima aarre, mutta minusta ontto kupla, joka ei edes poksahtanut.

Kaisa Reetta T on blogannut tästä noin vuosi sitten NÄIN.
*****
Juha Itkonen (s. 1975) näyttäytyy tänne blogiin hyväksi ja vaatimattomaksi kirjailijaksi.

Itkosen teoksesta Anna minun rakastaa enemmän, olen blogannut täällä.

Hyvä kirjailija tarkoittaa tässä sitä, että Blogistan pitää näistä kirjoista, minä tosiaan en pitänyt näistä lukemistani. Itkosella ei minusta ole huumoria juuri lainkaan, vaan hänen teoksissaan (lukemissani) mieskertoja maanisena tai masentuneena sepittää satuja ja tarinoita tuskastuvalle lukijalle.

Vaatimattomuus on oma luonnehdintani. Itkonen pitää matalaa profiilia, mikä minusta on erikseen mainittava hyve nykymaailmassa.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat, Like 2012, sivumäärä 366.

Kun kyyhkyset katosivat on Sofi Oksasen (s.1977) romaani Virosta ja Neuvosto-Eestistä, Oksasen tapaan kerronta on hajautettu eri ajankohtiin 1941-1944 ja 1960-luvun alkuun ja tilanteita tarkastellaan eri päähenkilöiden kautta.

Tarina alkaa vuodesta 1941, jolloin virolaiset serkukset Roland Simpson ja Edgar Parts taistelevat puna-armeijaa vastaan, ja saksalaisetkin ovat tulossa.  Tarinan minäkertoja Roland  huolehtii vaisusta serkustaan Edgarista. Edgar on asunut Rolandin äidin suojissa isänsä kuoltua. Rolandin tilan rahoilla oli maksettu Edgarin oppikoulu ja yliopisto-opiskelut. Rolandia odottaa kupeet kuumana morsian Rosalie, Judit Edgarin vaimo on huojentunut miehensä poissaolosta. Edgar on tuuliviiri, joka vaihtaa puolta, mistä pienikin hengäys tulee. Valta-asemat vaihtuvat alkaa saksalaisaika, ja Edgarista kuoriutuu Eggert Fürst natsihenkinen organisaattori. Roland ajautuu toisiin piireihin kuin serkku, hänen morsiamensa Rosalien väkivaltainen kuolema hiertää. Judit hakeutuu hänkin Tallinnaan Rolandin avuksi etsimään Rosalien murhaajaa, mutta hakeutuu  ja löytyy pian SS-kapteeni Helmut Hertzin lakanoiden välistä, jossa vierähtää useampi vuosi. Edgar tajuaa pomonsa pikkuystävättären henkilöllisyyden, mutta kestää aikansa ennenkuin Edgarin ja Juditin avioelottomuus jatkuu.

Edgar kuvataan kaikin puolin etovaksi, pahaksi ja mielenvikaiseksi, mutta ovelasti takkia kääntäväksi läheisiä manipuloivaksi miehenkuvatukseksi, joka selviytyy muita tahraamalla pinnalla. Miehen toimien motivaatiotekijät minua hieman ihmetyttivät, vaikka ne jäävätkin rivien välien vihjeiden tasolle. Edgar haistaa muutoksen tuulet, vaihtaa puoltaan ja on sodan jälkeen toveri Parts. Edgar Parts on siis tarinan antisankari kaveri, joka välttää karikot muita niihin tönimällä ja hukuttamalla. Parasiitti Parts elää muiden elämistä, tarinoista, hän käyttää kaikkia hyväkseen. Virkaintoinen mies on järjestelmällinen. Juditkaan ei ollut kaikkein hyveellisin, huini toisten lakanoissa, mutta etsi lähinnä omaa etuaan tai nautintoa ja teki hallaa lähinnä itselleen. Kirjan suurin jännite on minusta serkusten välinen, kohtaamisia tapahtuu 1960-luvulla, jolloin selviää minusta koko ajan selvä Rosalien kohtalokin.

Kun kyyhkyset katosivat -kirjaan päasee sisälle vasta luettuaan jonkin aikaa. Viron historian tuntemus auttaa lukuprosessissa, sillä välillä puhaltaa punainen itätuuli, välillä musta länsituuli repien sinimustavalkoisen lipun.
Kirjan juoni on minusta liian uskomaton, siinä on liiaksi sattumia. Kukaan ei voi nousta korkkina mustan liemen ja punaveden pinnalle.
Kirjan teksti on liian vaihtelevaa:
"Reen ratina ja lensuminen kantoivat metsämökille jo kaukaa: Edgar oli tulossa kovalla tohinalla kaupunkiafääreiltään". Kirjassa käytetään tarkoituksella vanhahtavia ilmauksia tai ehkä "virolaisia tai ruotsalaisia" sanoja, praktiseerattuaan s. 67,  Voisi  fabrikoida ikävöivien sukulaisten ilmoituksia ... s. 124  hospitaalin s. 148 ,  kommervenkki sekä trafiikki sivulla 179.

Kun kyyhkyset katosivat on siis samantyyppinen kuin tätä edeltävät oksaset eli Stalinin lehmät ja Puhdistus, mutta minusta astetta huonompi kerronnan hajanaisuuden osalta, mutta parempi sen sijaan sisällön suhteen. Oksasen päähenkilöistä kaksi on miestä, jotka ovat minusta rakennettu epäuskottavasti. Minusta Oksasen alussa kuvaama taistelukohtaus toimii huonosti. Edgarin persoonallisuus on minusta huonosti pohjustettu, ihminen, oudoinkaan opportunisti, ei ole tuollainen yksiuloitteinen marionetti, eikä lieroilu Fürstiksi ollut minusta uskottavaa. Sen sijaan kirjassa maataloustöiden kuvaus ja hevosten hoito on kuvattu hyvin. Kirjan antama kuva 1960-luvun opiskelumahdollisuuksista yllätti, opiskelualan valinta ja vaihto tuntuivat olevan varsin vapaata, opiskelumahdollisuudet tuntuivat rajattomilta. Hyvin outoa, jos näin oli.
Sofi Oksanen pitää romaaninsa kerronnan kuitenkin hyvin kasassa ja juoni on paras osa teoksesta.

Minne kyyhkyset katosivat, saksalaisten suihinko?
Wehrmachtin sotilaat pyydystivät kyyhkysiä  ... pata on jo tulella! s. 45
Oli viritetty kyyhkysansa, saksalaiset taisivat syödä niitä ... s. 59
Saksalaiset olivat syöneet kyyhkyset myös täältä ... s. 159
Ei ehkä sittenkään sillä toiseksi viimeisellä tekstisivulla
"pensaikon kulmalla  kyyhkysparvi lehahti lentoon... s. 360

Kun kehujat katosivat -otsikolla kirjasta on minusta sangen asiantuntevasti blogannut Tapsa TÄÄLLÄ. Arvostelut olivat alussa lähinnä kirjan julkistuksen ja painosmäärän ihastelua. Tämän jälkeen kaikki hiljeni. Arvosteluista minun oli vaikea saada kirjan punaisesta langasta kiinni. Kirjassa on kuitenkin mustapunainen lanka.

*****
Viro itsenäistyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1920 Neuvostoliitto tunnusti Viron itsenäisyyden. Toisen maailmansodan alussa Virossa oli puna-armeijan joukkoja, jotka kuten kirjassa ilmenee vetäytyivät ja kärsivät tappioita, mutta harrastivat poltetun maan taktiikkaa. Neuvostoarmeija rynnäköi maahan uudestaan ja loppukesästä 1944 oli saksalaiset lyöty, tästä hiljalleen Viro "muutettiin" Neuvostotasavallaksi. Tämä on referointia eri lähteistä, kirjan antama kuva lienee oikeampi ja Oksasella on oikeat ja tarkemmat tiedot Viron historiasta. Neuvostoliitto hajosi, ja 20.8.1991 alkaa uusin Viron itsenäisyyden aika. Viro liittyi EU:hun ja Natoon keväällä 2004. Euro otettiin Virossa käyttöön alkuvuonna 2011. Virolla on kuusi edustajaa Euroopan parlamentissa. Viron väkiluku on ollut vuonna 2012 noin 1,3 miljoonaa.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Nikolai Gogol: Nevan valtakatu



Nikolai Gogol: Nevan valtakatu, ilmestynyt venäjäksi 1835, suomentaja Juhani Konkka, WSOY , Akateeminen kirjakauppa 1988, sivumäärä 79.

Gogolin Nevskij Prospekt on pitkähkö novelli, joka jakautuu kolmeen osaan.

Alku on minusta hienoin osa kertomuksesta "Ei ole olemassa mitään Nevski prospektia parempaa, ei ainakaan Pietarissa, jolle se on kaikki kaikessa".

Nevskij  prospekt Pietarin pääkatu on yleinen kohtauspaikka, tuoksuu aamuisin vastaleivotulta leivältä, ja on köyhien ainoa huvittelupaikka. Eri vuorokauden aikoina pääväylällä käyskentelee ranskalaisia ja englantilaisia kotiopettajattaria venäläisten lasten kanssa, virkamiehiä, perheenisiä rakastajattarineen.

Tarinan nuoret ystävykset taiteilija Piskarev ja luutnantti Pirogov säntäävät naisten perään, mutta valtakatu on oikullinen, kuten ihastuksetkin tai rakkauden tiellä on enemmän kaarroksia kuin Nevski prospektilla, jossa olen itsekin Pietarin matkallani kävellyt.

Haihatteleva Piskarev seuraa ihastuttavaa seitsemäntoistavuotiasta kaunista naista, joka on todellisuudessa huora. Haureus on vapaaehtoista, mikä seikka suistaa Piskarevin raiteiltaan. Pakkomielteinen Piskarev kärsii unettomuudesta ja valveunista. Onnea ei tule oopiumillakaan...

Nuori luutnantti  Pirogovin seuraama nainen on saksalaisen sepän vaimo. Julkea kukonpoika liehittelee ja kähmii ja suutelee rouvaa kunnes saksalaisen täsmällinen aviomies antaa selkäsaunan kiimaiselle kollille...

Gogolin novellissa Nevskij Prospekt analyysi miljööstä, eräistä yhteiskuntakerroksista on iätöntä. Rakkaustarinat ovat sen sijaan tyypillisiä 1800-luvun novelleissa, herrojen korvien välissä tapahtuu isoimmat liikkeet, muuten lemmenrintamalla on kuolettavan onnetonta ja ponnetonta.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Asterix seikkailee: Jumaltenrannan nousu ja tuho



Asterix seikkailee: Jumaltenrannan nousu ja tuho, teksti Goscinny, kuvat Uderzo, alkuteos Le Domaine des Dieux 1971, ilmestynyt suomeksi 1972, suomentaja Jorma Kapari, Sanomaosakeyhtiö Helsinki, sivumäärä 48.

Tiivistys Asterix-sarjasta:
Asterixin päähahmot ovat Asterix, Obelix ja tietäjä Akvavitix. Kylän johtotrion muodostaa kolme poikamiestä, sen sijaan kylän "oikea" päällikkö Aladobix ja hänen vallanhimoinen vaimonsa Smirgeline jäävät seremoniamestarien tasolle. Kylän vanhin on Senilix, jolla on komea ja kateellinen vaimo. Kylän bardi Trubadurixin suu tukitaan ja kädet sidotaan, jos hän yrittää musisoida. Kalakauppias Amaryllix myy muiden mielestä ”mätää” kalaa, ja hänen vaimonsa Jelousubmarine on myös kateellinen. Seppä Caravellix vinoilee usein kalasta eikä pidä musiikista. Idefix on Obelixin pikku koira.

Valta on tärkeä teema Asterixissa, koska se toistuu joka albumissa. Caesar ei pysty valloittamaan pientä gallialaista kylää sen yhtenäisyyden vuoksi. Yhtenäisyys on yhtä tärkeä voima kuin taikajuoma, jota Akvavitix viisaasti keittää vain itse. Caesar (Goscinnyn ja Uderzon hahmo) sietää pikku kapinakylää, koska Asterix ja Obelix ovat rehellisiä ja yhtenäisiä eivätkä juonittele mitään Caesarin valtaa vastaan. Caesarkin toki kaikkensa koittaa ja lähinnä onnistumista on ne kerrat, jolloin Riidankylväjä kylvää epäsopua ja Jumalten ranta tuo kapitalismin ja inflaation ja kateuden kylään, näistä alempana lisää.

Jumaltenrannan nousu ja tuho -albumissa Julius Caesar on päättänyt kukistaa pienen kapinoivan gallialaisen kylän rakentamalla sen ympärille Jumaltenrannan hienon asuinkaupungin. Lupaava arkkitehti Dodekaedrius saa tehtävän. Miten kyläläiset ja Asterix, Obelix ja Akvavitix suhtautuvat hankkeeseen?

Aluksi roomalaiset yrittävät orjineen kaataa metsää, mutta tietäjä Akvavitixin taikaterhojen avulla puut istutetaan uudestaan. Lopulta Jumaltenranta rakennetaan ja asukkaat muuttavat. He alkavat asioida gallialaisessa kylässä, jonne tulee markkinatalous. Kalakauppias Amaryllix on otettu kysynnästä ja nostaa hintoja, samoin tekee kylän seppä Caravellix. Kysyntä luo tarjontaa, ja nousukautena kyläläiset näkevät rikastumisen mahdollisuuksia. Markkinatalous ja ahneus hajottavat kylän yhteishenkeä.

Kansikuva kertoo olennaisen Asterix murjottaa. Tämä lienee ainoita alkuperäisiä Asterixeja, joissa Asterix on jotenkin raiteiltaan

Sivulla 34 on ruutuja, joissa Asterix heittää ostamansa kalan Amaryllixin naamaan, jonka yleensä tekee Caravellix, jota Asterix lyö. Olen näytteessä siirtänyt ruudut peräkkäin. Syy kalan heittoon on kalan hinnan kolminkertaistuminen, ja Caravellixin vinoilu. Kylä on pelkkää markkinatoria. Asterix, Obelix ja Akvavitix päättävät ujuttaa kylän lauluniekan Trubadurixin Jumaltenrannalle asumaan.

Talo joutuu "musiikista" sekasorron valtaan, ja bardi ajetaan pois, ja sitähän eivät gallialaiset suvaitse. Sillä välin roomalaiset legionalaiset ovat muuttaneet taloon, johon gallialaiset taikajuomaa juotuaan hyökkäävät, pian kaikki on ennallaan.



Albumin lopussa Trubadurix pääsee loppujuhliin kunniapaikalle, soittopeli sentään ei.

Asterixissa autetaan aina avun tarvitsijaa riippumatta kansalaisuudesta tai ihonväristä tai muusta. Heikomman puolella ollaan tai ainakin oikean asian. Asterix on minusta pojille (ja tytöille) sopivaa lukemista iästä riippumatta.

Asterix voisi olla minusta jopa koulun lukuohjelmassa.

Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho on nyt myös elokuvateattereissa, tänään 3.4.2015 on Suomen ensi ilta

Koko sarjasta olen blogannut TÄÄLLÄ.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Agatha Christie: Neljä suurta



Agatha Christie: Neljä suurta, Sapo-sarja n:o 216,  Wsoy 1978, alkuteos The Big Four 1927, suomentaja Anna-Liisa Laine, sivumäärä 223.

Kapteeni Hastings tulee Eurooppaan ja haluaa tavata mestarisalapoliisi Hercule Poirot'n. Poirot taas on matkustamassa Etelä-Amerikkaan, hän on saanut rahakkaan tarjouksen maailman rikkaimmalta mieheltä saippuamiljonääri Abe Rylandilta. Poirotin tähtäimessä on rikollisjoukkio "Neljä suurta", johon kuuluu yllättäen neljä jäsentä eli aivot ja numero 1, joka on Li Chang Yen, numero 2, jonka henkilöllisyys on tuntematon, mutta käyttää $-merkkiä, kolmas ja neljäs jäsen ovat Poirot'lle alussa tuntemattomia, kolmas on oletuksen mukaan ranskalainen nainen, ja neljäs on tuhoaja.

Kirjassa on kahdeksantoista eri lukua, joissa jokaisessa sattuu ja tapahtuu, sillä tämä on ilmestynyt alkujaan jatkokertomuksena, eikä siitä ole löydetty mitään muistiinpanoja. Tässä on monia ei-christiemäisiä elementtejä esimerkiksi ammattirikolliset. Murhia alkaa tapahtua: vakoilija Mayerling murhataan syanidilla, ja komisario Japp tutkii luonnolliseksi kuolemaksi lavastettua murhaa. Seuraavassa luvussa leikataan Whalleyn kurkku auki, teko lavastetaan entisen linnakundin harteille. Valelihakauppias on teon suorittaja, hän toi taloon jäisen lampaanreiden.... seuraa radiumvarkaus, shakin pelaajan sähkötys, sitten Hastingsin Cinderella-vaimo on "kaapattu", Poirot ei mene ansaan, mutta tekeytyy kuolleeksi ja lähetyttää muistokirjeen Hastingsille. Lisäksi hän huijaa kapteeni-parkaa olemattomalla veljellään ja kuolemallaan.

Kirjan lopussa konnien henkilöllisyydet ovat selvillä.

Tarinan yksi konnista eli kreivitär Vera Rossakoff seikkailee Herculeen uroteoissa, ja hän on Hercule Poirot'lle kuin Irene Adleer on Sherlock Holmesille, konna, mutta kaunis ja älykäs konna, joka saa liihotella vapaudessa.

Tässä teoksessa ei ole mitään perinteisen dekkarin elementtejä, ja palvelee minusta vain Agatha Christie -faneja. Kiinnostavin tieto on Poirot'n ilmoitus Hastingsille, että hänellä on kaksoisveli Achille. Kuten myös Poirot'n viimeisessä jutussa Esiripussa, Hastings on pelkkä pelinappula Poirot'lle.

Juonipaljastuksena totean, että Hercule Poirot'n  alter ego on Achille Poirot eli Hercule Poirot esitti Achillea. Tässä jutussa ilmenee Poirot'n käyttävän samoja menetelmiä kuin vastustaja, eli myös provosointi ja bluffaus. Myös tässä Poirotilla on välistä tekoviikset. Tämä on kyllä varsin surkea esitys Agatha Christien dekkariksi.

*****
Agatha Christien (1890 - 1976) Neljä suurta on julkaistu vuonna 1927 Roger Ackroydin murhan 1926 jälkeen. Tekstistä kuitenkin ilmenee, että Hercule Poirot suunnittelee vetäytymistä kurpitsoja viljelemään, minkä hän tekee Roger Ackroydin murha kirjan alussa. Neljä suurta on ilmestynyt vuonna 1924 jatkokertomuksena ja julkaistu vuonna kirjana vuonna 1927 Agatha Christien parhaan dekkarin eli Roger Ackroydin murhan jälkeen. Agatha Christie "katosi" kotoaan joulukuussa 1926 yhdeksitoista päiväksi. Ehkä tällä on selitystä siihen, miksi näin huono dekkari ilmestyi parhaan jälkeen. Kirjan kansikin on minusta kamala. Agatha Christien oma elämäkerta vahvistaa tiedon. Avioliiton katkettua ja äidin kuoleman vuoksi sekä rahapulan takia hän antoi julkaista jatkokertomuksena olleen tarinan.

Ainoa uusi asia, jonka tästä opin, on että shakin maailmanmestari vuosina oli Lasker 1894-1921 ja Capablanca 1921-1927. Tätäkään tietoa ei kirjassa ollut, mutta ihmettelin nimeä Capablanca. Kun luin shakkikirjoja olin olettanut että hemmon nimi oli Casablanca. Oma shakinpeluuni oli yhtä surkeaa, kuin sisälukutaitoni ja bloggaukseni.

TV-versio tulee uudestaan 18.12.2015 ja tapahtuma-aika on erilainen eli jakso  Neljä suurta (The Big Four) tapahtuu toisen maailmansodan uhatessa. Jakso alkaa Poirot'n hautajaisilla, jossa Hastings, neiti Lemon ja Japp surevat. Takaumassa Poirot osallistuu maailmanrauhatilaisuuteen, jossa neuvostoliittolainen shakinpelaaja sähkötetään kuoliaaksi espanjalaisessa avauksessa. Vastapelaajana on Abe Ryland. Neljän suuren nimi on esillä monessa paikassa ja Li Chang Yen-kirjan kirjoittaja Jonathan Walley murhataan. Tekijä ajoi valelihakaupan autolla, ja jätti jäisen lampaanreiden asuntoon.
Neljän suuren henkilöllisyydet alkavat selvitä, ja Poirot lavastaa kuolemansa. Lopuuratkaisu poikkeaa kirjasta. On vain yksi konna ja pääkonnaa ajaa naisen halveksunta nuorena. Alemmuuskompleksi siis ajoi hullua hirmutekoihin. Vera Rossakoffia ei jaksossa ole. Loppukohtaus tapahtuu teatterissa, mutta ohjaaja on Poirot, ei kelvoton konna.


Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

******
Tämä on Jokken kirjanurkan nelivuotispostaus. Jokken kirjanurkan seuraava tilinpäätös on odotettavissa 50 kuukauden ikäisenä, eli 2.6.2015. Tämä on kirjoitettu 11.3.2014 (eli runsas vuosi sitten), paitsi alla oleva nyt aamulla.

2.4.2015:
Nämä ovat olleet NELJÄ SUURTA VUOTTA.

Olen todella oppinut lukemaan ja arvostamaan kirjoja ja kirjallisuutta. Kiitos lukijoille ja kommentoijille, ilman teitä olisi ura lopahtunut.

Neljä vuotta sitten lähdin varsin reippaasti liikkeelle neljällä kirja-arviolla päivässä. Kirjat olin lukenut ennen ja arviot olivat olemassa, ja olen jokaista näitä neljää alkubloggausta hieman editoinut.

Tässä ei ole ollut rahtukaan itua,
lukijoiden on vain täytynyt kauhistella ja kitua.

(joskaan näitä ei itseäni lukuunottamatta kukaan muu varmaan lukenutkaan editoimattomina).

NELJÄ ENSIMMÄISTÄ ARVIOTA
Michelle Paver: Suden veli 2.4.2011 klo 10:24
Kari Levola; Kaksi palkkia latausta, 2.4.2011 klo 10:27, bloggaus siis syntyy tarvittaessa kolmessa minuutissa.
Melvin Burgess: Hepo , 2.4.2011 klo 15:37
S.E Hinton: Olimme kuin veljet 2.4.2011 klo 17:00.

Älkää blogatko näin kotona.