perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot III

Kirja lainattu kirjastosta

Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot III, albumissa on mustavalkoiset sarjakuvat n:o 9,10,11, 12, sekä 13 alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaisesti eli tarinat Muumipeikko rakastuu, Viidakkoelämää, Muumipeikko ja marsilaiset, Muumiperhe ja meri, sekä Yhdistyselämää (sarjakuvan alussa lukee Yhdistystoimintaa Muumilaaksossa).

Nämä ovat alkuperäisiä Tove Janssonin piirtämiä sarjakuvia. Ne on julkaistu sanomalehdessä, koska aina rivin jälkeen on Tove Jansson-signeeraus. Sanomalehden ilmestymisjärjestys on rytmittänyt tarinoita  Näitä sarjakuvia pidän korkeatasoisina. Tarinat ovat eri mittaisia, ensimmäinen on 51 sarjakuva-riviä, mutta pisin  on peräti 101 riviä (101 yksittäistä sarjakuvaa)


Muumipeikko rakastuu -sarjakuvassa vesi nousee ja Muumipeikko löytää sirkuksen kyltin. Hän haluaa pelastaa Primadonnan, mutta ensin löytyy Primadonnan hevonen.
Kuva (epäselvä tarkoituksella) albumista, piirrosjälki hienoa


Muumipeikko pelastaa sirkusprimadonnan, johon ihastuu. Primadonna on hemmoteltu ja oikullinen. Niiskuneiti ottaa itseensä ... Sirkuksen voimamies ajatuu myös seikkailuun. Tarina on minusta varsin hyvä, ja siihen saadaan mukava loppu.
Tämä tarina on jossain muodossa tv-sarjan muumipiirrettynäkin värillisenä jakso "Primadonna".
Tove Janssonin kuvat ovat tarinassa selkeät ja hienot

Viidakkoelämää -sarjakuvassa on kuuma, laatikosta löytyy siemeniä, joista kasvaa viidakko. Lihansyöjäkasveja pidetään aisoissa kitaran soitolla (Nuuskamuikkunen ei ole tarinassa). Haisuli tuo villieläimiä eläintarhasta, myös ison käärmeen. Alkuhankaluuksien jälkeen Muumit ystävystyvät näiden kanssa ... Muumit viedään virtahepoina eläintarhaan ... ja pääsevät pois saatuaan tiedemestarilta todistuksen. Juoni kutakuinkin tv-piirrossarjan jaksojen Taikasiemeniä valtamerestä, Viidakon kätköissä ja Muumipeikko pelastaa tiikerit mukainen.

Muumipeikko ja marsilaiset -jaksossa kaikki alkaa radiosta, sitten tulee minimarsilainen keskelle Muumimamman kasvimaata. Aluksessa on ihmekoje, joka tekee muumeista milloin näkymättömiä, milloin suuria tai pieniä, toisinaan leijutaan, ja poliisi hohtaa. Pieni marsilainen löytyy halkopinosta, Kaikki on sekaisin, mutta marsilaisen vanhemmat tulevat. Juoni on kuten tv-sarjan jakso Olioita avaruudesta, muutamaa juonen käännettä lukuunottamatta.
Nämä ovat keräilykortteja, luultavasti purkkakortteja. Tämä on piirrosarjasta marsilaisjakson kuvia.


Muumiperhe ja meri -tarina on pisin 101 päivän seikkailu. Tämä on julkaistu ennen Muumipappa ja meri teosta. Tarina alkaa, kun majakanvartijaa haetaan ilmoituksella. Muumipappa pakkaa tavarat ja koko perhe lähtee. Sarjakuvassa on suvantovaiheita, jotka eivät liity mihinkään. Esimerkiksi Muumipeikko ja Niiskuneiti ajavat "kolmen päivän sarjakuvissa" vain onnettomalla perämoottorilla. Saarella vanha majakanvartija antaa avaimen, saaren rannassa kelluu iso miina. Tarinassa oleva Tuutikki löytää yläkuvan mukaisen whiskylaatikon. Saarella on kummitus, jolle tehdään aavelaiva. Lopulta tulee tarkastaja, ja Muumipapan ura loppuu majakanvartijana. Tässä on paljon yhtäläisyyksiä tv-sarjan Majakka, ja Majakka syttyy -jaksojen kanssa, ainakin aavelaiva on vain sarjakuvassa ei kirjassa.

Yhdistyselämää on 61 sarjakuvarivin mittainen tarina, jossa Muumilaaksossa perustetaan yhdistyksiä. Haisuli on kovin aktiivinen tarinassa. Muumipappaa sensijaan lapsettaa ritsa-yhdistyksensä kanssa. Tarinassa ilmenee, että Vilijonkalla on lehmä, jonka Haisulin perustama ryöstöyhdistys varastaa, kuten muutakin tavaraa. Lehmä saadaan takaisin, ja Vilijonkan ompeluseura, joka on varsin sosiaalinen, järjestää myyjäisiä. ... Lopuksi Muumimamma perustaa Muumiyhdistyksen ja myy muumisolmioita. Yhdistys ei vastusta mitään. Tarkoittaako tämä sitä, että monilla yhdistyksillä on ollut tuolloin tavoitteeena vain vastustaa jotain, ja onhan tarinassakin oppositioyhdistys, ja vastarannankiiski-jäsen.
***
Sarjat on piirretty vuosina 1956-1957, vastaavasti kirja Muumipappa ja meri on kirjoitettu vasta 1965.

***
Tämä on seitsemäs sarjakuva postaus, eli Susan seitsemän sarja sarjishaaste on paketissa.
Tintti Neuvostojen maassa
Tintti ja aakkostaide
Nyrok City
Ahmed Ahne lomailee
Sukuvihaa Villissä Lännessä Lucky Luke
Asterix, Gallialainen kertomataulu

maanantai 25. maaliskuuta 2013

H.G. Wells: Maailmojen sota


H.G. Wells: Maailmojen sota, Tammi sivumäärä 223. Kirja on jaettu kahteen osaan Marsilaisten tulo ja Maa marsilaisten vallassa. Suomentanut Matti Kannosto-

H.G Wells on kirjoittanut tämän The War of the Worlds -kirjan vuonna 1898, ja 1800-luvun viime vuosina  tarina myös tapahtuu.

Juoni on varsin yksinkertainen: Minäkertoja kertoo Marsissa nähdyistä purkauksista, vihreitä meteoriitteja laskeutuu Englantiin lähelle Wokingia. Uteliaat ihmiset katsovat kraateria, jossa on lieriö. Lieriöstä tulee eräänlainen kolmijalka, jolla on laite josta tulee kuolettava polttosäde. Marsilaiset sulattavat ihmisiä polttosäteillä ensimmäisenä Ogilvy nimisen kertojan tutun, polttosäde myös polttaa taloja, silpoo hevosia ja tappaa sen vaikutuspiirin joutuneet.

Lontoossa kertojan nuorempi veli lukee lehtijutuista marsilaisista, ja pian marsilaiset levittävät myrkyllistä kaasua. Vaikka kranaatit tehoavat osuessaan tulee lieriöitä lisää Marsista, ja peli näyttää meneteltyltä.

Teoksen teho on apokalyptisessa kerronnassa, jossa minä-kertoja luettelee lakonisesti havaintojaan. Valoilmiöitä, kraatereita, ihmisten uteliaisuutta, ja epäuskoa, tilanne etenee: pakolaisia, kuolleita oletuksia vangeista, ryöstelyä ihmisten kesken ...

Tripodit kolmijalat kuvataan ulkomuodoltaan, ja niitä lienee kuvattu kirjan kanteenkin. Nämä siis muistuttavat hieman tähtien sodan at-xt:tä, jossa kaksi jalkaa.


Kuvan at-at neljällä jalallaan muistuttaa hieman isoa lehmää, ehkä nämä ovat niiden välimuoto. Kirjan toisessa osassa tripodihavainto osin kyseenalaistetaan. Päähenkilö joutuu nimttäin oleilemaan marsilaisten lieriön vieressä ja hänen kuvailunsa marsilaisista on paljon puhuva. Olennot ovat nelisen jalkaa pitkiä, ruumis on pyöreä. Suun ympärillä 16 lonkeroa, joilla imetään ravintoa. Ravinnoksi käy vain uhrin veri, marsilaisilla oli eväät mukanaankin. Olennot eivät siis syö mitään - ja nyt tulee kummallisin osa - olennoilla ei ole myöskään ruuansulatusta, eikä siksi ole mitään siihen liittyviä vaivoja, eikä se vaikuta mielentiloihin. Samoin päähenkilö päättelee, että olennot ovat vain yhtä sukupuolta, joten niillä ei ole mitään "tunnemyllerrystä". Poikaset kuroutuvat kehosta kuin lampipolyypilla. En paljasta kirjan lopputulosta, mutta suvuttoman lisääntymisen haittana on kloonautuminen, joten evoluutio jää vaiheeseen, ja tuho voi kohdistua helposti kerralla koko populaatioon. Kommunikaatio tapahtuu telepaattisesti.

Teoksessa pohditaan tavallisten työläisten tylsää elämää -esikaupungista töihin konttoriin eväät käsissä esikaupunkijunilla, takaisin vaimon luo, jonka kanssa ollaan naimisiin, siksi, että on saatu myötäjäiset. Puhuessaan apokalyptisessa tilassa erään tykkimiehen kanssa, tämä visioi tulevaisuutta. Vahvaruumiiset ja puhdasmieliset miehet ja naiset asuttavat Lontoon viemärit, ja jatkavat ihmiseloa, naiset äiteinä ja opettajina. Jos marsilaisten silmä välttää, niin voi pelata vaikka krikettiä! Päähenkilö ja tykkimies jakavat jo Lontoon keskenään. Tässä on hyvää vallanhimon ja visioiden käsittelyä, en tiedä onko Wells suuri ironian ystävä, mutta naisten uhraus äideiksi ja opettajiksi kuulostaa nykyisin kummalta, kriketti sarkasmilta, ja Lontoon jako, sitä mitä ihmiset valitettavasti usein tekevät, sortuvat vallanhimoon. Samassa yhteydessä tykkimies visioi ihmisten käytöstä. Osa antautuu marsilaisten kätyreiksi, ruuaksi tai pyydystäjiksi, osa (he) taas perustavat villiyhteiskunnan. Kesyt oliot kasvavat koossa, villit taantuvat luonnossa, pätee kaiketi kotieläimiin, taantumisesta en ole varma.

Jokainen teoksen lukija voi pohtia, mikä merkitys tällä on teoksessa, mutta se on nykyisin kiinnostavin kohta. Toisaalta teos on kirvoittanut vaikutteita luultavasti miltei kaikkiin scifin visuaalisiin genreihin, ja idean pohjalta on lukuisia filmejä ja tv-sarjoja. Jopa uusin tulokas Avatarin laite millä esim. Quaritch taistelee on hieman samanlainen, mitä marsilaiset tässä käyttävät. Viittasin aiemmin atat:hen, mutta viitteitä on varmasti miltei jokaisessa filmeissä,

***
Englanti- ja Lontoo -näkökulma on mielenkiintoinen. Englanti on tässä maailman mahtavin valtio, lieneekö ollut kirjailijan toive tai ironisointia. Toki Englanti (Britannia, Yhdistyneet kuningaskunnat) oli tuolloin mahtava siirtomaaisäntä, mutta vuosisadan päästä näkemys tuntuu hieman lapselliselta samoin kuin tapahtumien nopeus. Nopeudella saadaan aikaiseksi lähes hengästyttävä intensiteetti, joka yhdistettynä minäkerrontaan saa lukijan näkökulman lähelle maanpintaa ja lisää lopunajan tunnelmaa. Erityisen kriittistä silmäilyä se ei kylläkään enää kestä. Kuten ei tämä alakuvaakaan :)




sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Albert Camus: Putoaminen


Albert Camus: Putoaminen, 160 sivua, 1956, Seven 2011, suomentanut Maijaliisa Auterinen. Camus on nobelisti vuodelta 1957.

Kirjan juoni on yksinkertainen. Jean Babtiste Clamence kertoo elämänsä tarinaa ja kyynisiä mutta usein oikeita huomioita lajitovereistaan Amsterdamissa Mexico City -nimisessä baarissa, kävelyllä ja kotonaan, kuutena eri päivänä.

Kirja alkaa "Suokaa anteeksi, en tahdo vaikuttaa tungettelevalta, mutta saisinko tarjota teille apuani.  ... on muuten vaikeaa saattaa itseänne ymmärrettäväksi tuolle arvon gorillalle .."
Gorilla on ravintolan baarimikko, mutta kertoja ei todellakaan tarjoa apuaan, vaan tilittää kummallisia käsityksiään elämästä ja saa sekä oletetun kuulijan että mahdollisen lukijan vähintäänkin ymmälleen. Kertoja kutsuu itseään Jean Babtiste Clamenceksi, takakansitekstissä lukee Jean Babtiste Clemence, eli nimi on takakannessa väärin kuten Camusin Sivullisessa (pokkaripainoksessa)Putoaminen -kirja on jaettu kuuteen nimettömään lukuun, jolloin Clamence tilittää kokemaansa, havaitsemaansa ja pohtimaansa minä ja me-muodossa teititellen maanmiestään. Tämä muistuttaa jossakin mielessä Camusin Sivullista ja Dostojevskin Kellariloukkoa, mutta on selvästi omanlainen uniikki teos.

Kertojan nimi ei ole ehkä oikein, eivätkä tarinatkaan, henkilö kutsuu  itseään Katumuksentekijä-tuomariksi ja kertoo olevansa poikamies ja asianajaja. Hän kertoo asianajajan työnsä vieraannuttaneen normaalista elämästä. Huomio on minusta väärä, sillä mitään normaalia tai keskivertoista kaverissa ei ole ollutkaan. Toisaalta teoksessa ei ole muuta kuin kertojan tarinat ja huomiot, päätelmät pitää tehdä itse. Kaverin "filosofiset" pohdinnat sisältävät oikeita huomioita, mutta tuskin ovat kaikki universaaleja, toisaalta hän on täysin ulkokohtainen ja vieraantunut kaikesta inhimillisestä täysin januskasvoinen itserakas ilveilijä, että hän ei pysty kohtamaan ketään ihmistä oikeasti, tuskin kukaan ihminen jaksaisi kuunnella kuuden päivän monologiakaan, kuusi minuuttiakin olisi liikaa. Minulla meni kirjan lukemiseen neljä iltaa, mikä on minun lukuvauhdillani todella pitkä aika. Tämän bloggauksen synnyttäminen on todella tuskallista.

Kirjaan Clamencen seuraavaksi "suuria" oivalluksia ihmiselosta, (itse)rakkaudesta. Uskonnosta Jumalasta ja Jeesuksesta on pohdintaa, mutta niitä en blogiperiaatteitteni vuoksi kirjaa, ongelmaksi muodostuu ei niinkään, mitä uskonnosta sanotaan vaan että sen sanoo vieraantunut Clamence.  Kirjan loppuosaakaan en avaa, Putoaminen -nimi liittynee tarinaan Seineen suistuneesta naisesta, jota hän ei pelastanut, ja johon palaa lopussa.
***
Lainauksia ja huomioita
Ensimmäinen tunne joka hänessä herää, kun hän näkee kerjäläisen lähestyvän taloaan, on epämieluisa. ... minussa se herätti riemua.
Auttamista tarkastellaan runsaasti, Clamence auttaa siksi, että saa päteä

Oletteko pannut merkille, että vasta kuolema herättää meissä tunteet .... he eivät velvoita ...s.37
Tätä Clamence avaa paljon. Kuolema muutta suhtautumista, henkilöstä tulee täysin hyväksyttävä, kun kuolee, hän ei vaadi, ja hyvät ominaisuudet tulevat vasta esiin.

Olen varsin hyvin selvillä siitä, ettei ihminen tule toimeen käskemättä toisia ... s.50

Dialogin on syrjäyttänyt julkilausuma: "Totuus on se ja se..". s.51

Olin uneksinut olevani  täydellinen ihminen ja henkilö, mutta minulla oli vain halu kostaa lyödä ja voittaa s.61

Rakkaudesta huomioita
Ainakin tunsin sisimmässäni epämääräistä kipua, ikäänkuin olisin kärsinyt jonkinlaista puutetta, joka aiheutti tyhjyyden tunteen ja niin minä puolittain pakosta puolittain uteliaisuudesta jouduin solmimaan joitakin suhteita. s.108
Ote on paljon puhuva, rakkauden nälkä on siis puutosta ja tyhjyyden tunnetta, kuinka kyyninen tai analyyttinen pitää olla, jotta näin itsestään puhuu? Clamence julistaa "Puhui rakkaudesta yhtä vakuuttavasti kuin intellektuelli luokattomasta yhteiskunnasta" s. 109. Tämä on naseva huomio, mikään yhteiskunta ei ole tosiaan luokaton, joka yhteisössä on minunkin mielestäni hierarkia.

"Rakastettuani papukaijaa jouduin vuoteeseen käärmeen kanssa" s.109.

Rakkaudessa oli Clamencella myös vaikeuksia, vaikka hän kerskuu varustuksellaan ja teoillaan, mutta "Harjaannus puuttui, olin rakastanut vain itseäni" ja kaveri argumentoi, että hänellä oli "yksi suuri rakkaus, minä itse, ja uskonsa rakkauteen siveyteen mennyt jää irstailu, saaden ilotytöistä helpotuksen". Tätä en aivan ymmärtänyt, sillä minusta Clamence ei rakastanut itseään, vaan oli itserakas, hän ei minusta koe olevansa arvokas ihminen, tätä voit itse pohtia. Clamence julistaa naisilleen, että minuun ei kannatta kiintyä, ja on siksi viimeinen rakastaja heille, hän jättää naiset, mutta varmistaa, että ei tule seuraavia.

Avioliitot ovat Clamencen mukaan byrokratisoitunutta haureutta, ruumisvaunuilla rohkeus ja mielikuvitus saatetaan hautaan . Tästä olen itse eri mieltä.

Clamence tilittää paljon tuomioista, syyllisyydestä ja viattomuudesta. Camus esittää tämänkin hienosti, Clamencen kanssa olen itse vain täysin eri mieltä useimmista asioista. Hänen päätelmänsä on, että ei ole viattomia, kaikki ovat syyllisiä, viimeinen tuomio on pieni ihmisten tuomioon verrattuna. Clamencea ei minusta itse tuomita eikä arvostella lainkaan, se on hänen omaa harhakuvitelmaansa. Minustakin kaikki ovat syyllisiä, mutta vain osittain, ihmisellä on suuri taipumus myös hyvään, vaikka tekeekin ajoittain pahaa. Clamence sen sijaan toitottaa "Mitä enemmän syytän itseäni sitä paremmin voin tuomita teitä".

Clamencen mukaan vapaus on uuvuttavaa, vasta kuolema saa ihmiset ymmärtämään, mitä, jäi minulta ymmärtämättä, Clamence minusta sekoittaa vainajien kunnioituksen ja kuoleman pelon - ymmärtämiseen.
***
Toinen maailmansota näkyy kirjoitusjäljessä, teoksessa on kyynisiä havaintoja 1930-luvulta ja Buchenwald mainitaan, joten Clamencen tilitys ei ole kokonaan harhaista. Hän havaitsee ihmisten elävän ihailusta, mutta karttavansa vastuuta, ja tarvitsevansa joitakin mestareita, jotta voisivat elää.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Cecil Bødger: Karkuri ja musta ratsu.

Cecil Bødger Karkuri ja musta ratsu, Nuorten toivekirjasto n:o 180, WSOY, 1972, Toinen painos suomentanut Kaarina Ruohtula luultavasti tanskasta alkuteos Silas og den sorte hoppe (1967), sisällys ja 134 sivua 11:ssa luvussa.

Kirjan päähenkilö on Silas, kolmitoistavuotias poika, joka karkaa sirkuksesta, koska äidillä on suhde miekannielijän kanssa, isästään hän ei tiedä. Philippe, miekannielijä, pakottaa Silasta nielemään miekkaa, mutta Silas ratsastaisi mielummin, mutta ei ole hevosta. Riidan ja pahoinpitelyn jälkeen Silas piiloutuu puuhun ja pakenee veneellä. Silas ajautuu veneellä Bartolinin hevostallin rantaan. Silas voittaa oman hevosen Bartolinin haluttua ilmaisen apulaisen. Jos Silas tippuisi hevosen selästä, tulisi hänen tehdä ilmaiseksi kymmenen vuotta töitä, jos Silas ei putoaisi, hän saisi hevosen omakseen. Kansikuvassa lienee tuo "hevonen". Silaksen vaikeuskerrointa lisää se, että hevosella on vain riimu, ei suitsia, ei kuolaimia eikä satulaa. Silas saa taltutettua villihkön hevosen, eikä putoa selästä, vaikka tamma vikuroi. Vedonlyönnissä on liian korkeat panokset, hävinnyt Bartolin hosuu talikolla Silasta, jotta hevosta ei tarvitsisi antaa. ...Silas ratsastaa kylään, joka vaikuttaa autiolta, mutta jossa ollaan epäluuloisia, ja kysellään häädöistä ja voudeista. Silasin hevosta ihaillaan, luullaan varastetetuksi, ja Silas huumataan. Silas päätyy perheeseen, jossa on sokea tyttö Maria, jota Silas ehdottaa suutuksissaan myytäväksi miekannielijälle sirkukseen. Maria yrittää kostaa Silasille. Silas törmää kieroon kauppiaaseen, ja lehmäpaimen Godiin, joka on rampa, mutta viisas. Lehmän käsittelijänä hän on oiva, saa viheltämällä lehmät tottelemaan. Lopuksi kylään saapuu Silas, Godi, saukonpyytäjä Aron, Maria, mutta myös sirkusseurue, jossa on miekannielijä, ja Silasin äiti. Markkinapäivänä tapahtuu loppuselvittelyt niin lasten kuin hevosen osalta, konnat saavat palkkansa tai "palkkansa"   ....

Silas vetää aina pisimmän korren, Godin ja Marian asiat  järjestyvät.

Tarina tapahtuu aikana, jossa ei ole nykyajan mukavuuksia, ei autoja, ei puhelimia, eikä sosiaaliviranomaisia eikä ilmeisesti kunnon poliisilaitostakaan, mutta verottajasta ja veroista puhutaan..

Tässä kirjassa on minusta hyvin paljon sama kaava, kuin Leopardissa, joka on kirjoitettu vuonna 1970, tanskalaisten lähteiden mukaan muutamassa kuukaudessa. Säännöllisesti jotakuta pahoinpidellään, tai jonkun henkiriepu lepattaa heikosti,
-Tapan hevosen, jos et kerro (Silas puhuu)
-Aioin leikata pääsi poikki, sähähti Maria vihaisesti hampaittensa välistä s.59

Piiska iski viuhahten Silasta ... piiskaaminen jatkuu, kunnes... sivalsi taas piiskalla poikaa niin että tämä putosi tielle. ss 62-63

Ruumiillisesta kurituksesta puhutaan monesti, ja Silas pyytää olutta ruokajuomaksi, ja toistekin annetaan olutta.Tässäkin tarinassa on paljon epäloogisuuksia, eikä tarinaa päätetä, tosin tälle on jatko-osia.

Minusta Bødger on kuvannut hevosen hoitoa hyvin. Heinää tiputetaan ylisiltä heinähangolla, lantaa luodaan lapiolla ja talikolla. Myös ratsastuskohdat tuntuvat oikein kerrotuilta. Godi on lehmäpaimen, joka osin viheltämällä saa lehmät tulemaan paikalle. Tähän myös uskon. Lehmät reagoivat minunkin kokemuksen mukaan vihellykseen.

***
Tanskalaisten www-sivujen mukaan Bødger on syntynyt vuonna 1927, ja ollut varsin tuottelias kirjailija. Tämä "Silas ja musta hevonen" -kirja on ensimmäinen osa 14-osaiseen Silas-sarjaan, joista viimeinen on tanskalaisen wikipedian mukaan kirjoitettu 2001, viimeinen Bødgerin teos on vuodelta 2003.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Cecil Bødger: Leopardi



Cecil Bødger Leopardi, Nuorten toivekirjasto n:o 226, WSOY, 1976, suomentanut Aaro Lassi luultavasti tanskasta alkuteos Leoparden, 1970, sisällys ja 187 sivua 19:ssa luvussa.

Leopardi tapahtuu Etiopiassa. Teos alkaa lehmän poikimisella. Päähenkilö on Tibeson, nuori paimenpoika, joka on vastuussa perheensä lehmistä, aaseista ja hevosista. Poikiminen onnistuu hyvin, mutta vasikka katoaa. Tibesonin käsitys on, että vasikan on siepannut (myyttinen) leopardi. Kun leski-äiti lähtee markkinoille ostamaan tavaraa lähempänä kaupiteltavaksi, Tibeson menee naapurikylään kysymään poppaukon apua leopardiongelmaan. Poppaukkoa ei näy vaan seppä, jolla on ahjo ja pahoja ajatuksia. Tibeson kertoo karjavarkaasta, jolla on omituinen merkki jalanpohjassa, ja kertoo kadonneesta vasikasta. Seppä on tämän jälkeen maanisen kiinnostunut Tibesonista, alkaakin loppukirjan kestävä kujanjuoksu, jossa Tibeson yrittää paeta seppää, mutta seppä tulee aina uudestaan vastaan. Seppä jättää Tibesonin kuolemaan autiokylään, tulee kaupunkiin, jossa Tibeson on vaihtanut nimensä ja seppä kaappaa Tibesonin kaverina olleen Sokina-tytön  ... Tibeson pukeutuu tytöksi ... Sattumusten summana päästään loppuun.

Cecil Bødgerin teos Karkuri ja musta ratsu, on hyvin saman tyyppinen juoneltaan. Se on hyvä kirja, eli "formaatin" siirto toiseen maanosaan ei onnistunut, vaikka vmpäristön kuvaus ja tapojen kuvaus on ehkä parasta teoksessa, mutta juoni on täysin tuulesta temmattu sattumusten suma tai summa. En lämmennyt tälle, mutta teini-ikäinen voi.

Kansikuva on upea. Tibeson juoksee pakoon. Kadun kiveys on hieno.

Kirjailija(tar?) on tanskalainen, joka on oleskellut Etiopiassa.

***
Lehmä poikii teoksessa laidunolosuhteissa. Olen nähnyt yhden laidunpoikimisen, ja siinä asiat tapahtuivat toisessa järjestyksessä kuin tässä. Ensin lehmä oli rauhaton, ja häntä jännittynyt kaarella, lopussa lehmä makasi jalat suorina laitumella kyljellään, ja vasikka syntyi. Kun vasikka syntyi, sekä vasikka että lehmä ammuivat varsin kovaa. Lehmä nuoli vasikan heti puhtaaksi (tässä odottelee pitkän tovin), ja muut lehmät myös haistoivat vasikkaa, ja nuolivat, tässä ei tapahdu niin. Näkemässäni tapauksessa muut lehmät tulivat heti katsomaan uutta tulokasta puoliympyrään, tässä eivät tule. Vasikan pystyyn pääsy kesti varsin pitkään, ei saa etujaloilla "tukea". Kun vasikka sitten seisoi omilla jaloillaan, se jonkin ajan kuluttua alkoi etsiä utareita, mutta lehmä pyöri jonkin aikaa, ennen kuin vasikka oli niin jaloillaan, että imeminen onnistui. En sano olevani vasikan syntymisen ammattilainen näkemäni yhden tapauksen perusteella, mutta Bodgerin kuvaus ei ole myöskään vakuuttava, koska muutama asia näkemässäni synnytyksessä tapahtui aivan toisin. Tibeson tietää, että vasikka on lehmä. Kuinka kummassa? Sukupuolen toteamiseksi pitää nähdä vasikka aivan läheltä, mitä kuvauksen mukaan ei ehdi tapahtua. Teoksessa Tibeson tulee kertomaan vasikan katoamisesta kotiin. Äidin mukaan ei ole uudessa tilanteessa illalla maitoa puuroon, vaan on laitettava vettä. Miksi? Lehmähän poiki juuri ja varmasti lypsää, eikä vasikka ole juomassa maitoa. Ennen poikimista maitoa ei tule, eli maitoahan pitäisi juuri olla puuroon enemmän ei vähemmän.

Sonnivasikka varmasti päätyisi lihaksi, mutta lehmävasikka tulee sukukypsäksi aikaisintaan vuoden ikäisenä tuossa tilanteessa ehkä myöhemmin, ja kanto-aika lienee hieman yli yhdeksän kuukautta, eli lehmävasikan maitoa olisi pitänyt odottaa noin kaksi vuotta.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Selma Lagerlöfin Kootut teokset VI ja X



Selma  Lagerlöf (1858–1940) on ruotsalainen kirjailija ja ensimmäinen naisnobelisti vuodelta 1909. Tunnetuin teoksensa on  Nils Holgessonin ihmeellinen matka ja Peukaloisen retket villihanhien seurassa (1907 ja 1908). Nämä niteet luin lapsuudessani. Ruotsiksi ne ovat Project Runebergissä ja alkavat sanoin "Det var en gång en pojke. Han var så där en fjorton år gammal, lång och ranglig och linhårig, Inte stort dugde han till: han hade mest av allt lust att sova och äta, och därnäst tyckte han om att ställa till odygd". eli minusta suomalaisen on mahdollista niitä suoraan lukea.

Nyt luin Selma Lagerlöfin Kootut teokset VI ja X,  vuodelta 1952, kuudennessa osassa 445 sivua ja kymmenennessä osassa 532 sivua,  teokset sain kirjaston "ilmaishyllystä".

VI-osa alkaa Sadun sadulla (1908), joka itse asiassa kertonee Selma Lagerlöfin oman kirjailijauran alun. Teos jatkuu tarinalla Suotorpan tyttö (1907), joka kertoo moraalisesti monisyisen kertomuksen Suotorpan tytöstä Helgasta. Kertomus alkaa käräjiltä, minne Helga on haastanut  talollisen ja perheellisen Per Mårteninpojan, joka on Helgan aviottoman lapsen isä. Helga luopuu kanteesta, koska Per aikoisi tehdä väärän valan. Helgalla on itsemurha-aikeita, mutta saa työtä Gudmundin raajarikkoisen äidin auttajana. Gudmund rakastuu Helgaan, mutta on menossa naimisiin rikkaan talon tyttären Hildurin kanssa naimisiin. Tarinan ydin on Helgan uhrautuvuus ja rakkaus sekä Periä ja myöhemmin Gudmundia ja Hildurnia kohtaan. Tarina ei pääty Helgan kannalta onnellisesti vaan hän jää yksin. Tässä tarinassa tulee hyvin ilmi naisen asema, ja yhteisön sosiaaliset suhteet. Moraalisilla valinnoilla Helga saa yhteisön kunnioituksen, mikä on ihme äpärälapsen köyhänä yh-äitinä.

Hopeakaivos (1908) kertoo vaatimattoman papin kertomasta tarinasta Kustaa III:lle. Joukko miehiä löysi kaivoksen. Tieto tulevista rikkauksista aiheutti itsemurhia, kateutta ja kuolemaa. Vaikka kuninkaalle olisi kelvannut arvometallikaivos, yhdessä tuumin päätetään jatkaa kaidalla polulla ja köyhinä. Peukaloisen retketkin korostavat samaa kaavaa, nuhteessa pitää elää ja kiltti olla, elämä koulii, kun mopo keulii, kuten myös tarina Soittoniekka, jossa Lars Larsson saa luonnosta inspiraatiota, mutta joutuu lumottuna soittamaan metsässä kunnes kuolee. Larsin äiti rikkoo lumouksen antamalla Jumalan nimessä anteeksi. Tässä tarinassa on lumousyhteys Nils Holgerssoniin seikkailuihin. Kaverihan taiottiin pikkuruiseksi.

Häämarssi -tarinassa lautamies yrittää palkata pelimannia toisesta kylästä. Ei onnistu kunnes Lars Larsson tulee, mutta häihin tullut oman kylän pelimanni Jan Öster saa aloittaa soiton, ja hän loihtii pitkään muhineet sulosävelmät viulustaan. Sulosävelten tuloa edelsi tosin Larssonin oman viulunsa rikkominen ja muutamat riidat.

Kertomus Jerusalemista ja Miksi paavi eli niin vanhaksi ovat tarinoita, jossa uskonnollisuus on ainakin jonkinnäköinen konteksti. Sivuutan edellämainitun, ettei tule tulkintaongelmia (en käsittele uskontoa blogissani), mutta jälkimmäinen käsittelee Paavia, ja hänen sairauttaan ja mahdollista uudelleen valintaa. Tarina kertoo paavi Leo XIII sairaudesta 1890-luvulla. Ihmiset rukoilevat hänen puolestaan. Paavi ei menehdy (wikipedian mukaan eli 1810-1903). Olennaista tarinassa on signora Concenza Zamponi ja hänen rukouksensa ja uhraukset osin paavin hyvyyden vuoksi, mutta minusta myös pojan ja naapuruston vuoksi.

Kertomus kokoelmassa Liljecroonan koti on luku Suomalaispappi. Tarina tapahtuu Vermlannissa, mutta sinne saapuu mies pohjoisesta Liljecrona, joka on ollut suomalaisseuduilla Finnerudissa pappina, ja saarnannut suomeksi, ja oppinut tuntemaan suomalaisia.
Liljecronaa kuvataan komeaksi ja silmänsä olivat säihkyvän siniset. Pappi oli tuolloin parhaimmillaan myös kansan valistaja ja auttaja opettaen heille pellavan kasvatusta ja tekoa. Paikallinen väestö hyväksyy papin, ja palkitsee hänet kirnutulla voilla, hirsillä ja asuintalolla.
En avaa tarinaa, mutta tässäkin viulu ja musiikki ovat tärkeäitä. Musiikki on Liljecronan koti. Päähenkilö Maija-Liisa papin tytär löytää myös kotinsa vaikeuksien jälkeen. Tämä kirja on myös Projekt Runebergissä., mutta se on skannattu, eli sivut ovat kuvina.

Lagerlöfin Koottujen X-osa sisältää tarinat Lapsuudenkoti (1922), Lapsen muistelmat (1930) ja Nuorentytön päiväkirja (1932), 529 sivua.

Lapsuudenkoti (1922), on yksittäisiä kertomuksia tuokioita, ensimmäiseksi käsitellään Selman "lapsentyttöä", tyttöä joka kaitsi lapsia, kansanihminen, pelokas ja taikauskoinenkin Mäki-Kaisaksi sanotaan. Selmalla vanhempia sisaruksia ja ainakin yksi pienempi sisar. Selma oli ehkä perheen lellikki, koska jalka oli kipeä pienenä. Tässä osiossa on merkittävä vanhan emännöitsijän kertomus, jossa kesy ukkohanhi lähtee keväällä villihanhien matkaan. Tulee yllättäen takaisin syksyllä "naaraan" ja poikasten kanssa, mutta rouva Raklitz teurastaa samana iltana koko porukan ja ne syödään.

Tässä osiossa selviää, että H.C Andersenin satuja ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita luetaan ja kuunnellaan. Bellmania soitetaan ja kuunnellaan.

Vaikka seison Bellmanin vieressä (profiilikuva) en tiennyt, että Ukko Nooa on hänen "biisi". Oppia ikä kaikki. Kun on tietämätön, jokainen päivä tuo sivistystä.

 Lapsen muistelmat (1930) kertoo muun muassa, että perheeseen tulee kotiopettajatar.

Nuorentytön päiväkirja (1932) alkaa vuodesta 1873, Selma on ollut tällöin 14- tai 15-vuotias ja saanut valkokantisen päiväkirjan, jossa on sininen selkämys, ja johon kirjoittaa. Selma on ollut järkevä tyttö, ja tarinat ovat "tervehenkisiä", ei mitään haihattelua. Hän tosin ihmettelee rakkautta, ja outoja asioita kuten vapamuurariutta. Hän menee kouluun Tukholmaan ja asuu tädin ja enon luona. Päiväkirja loppuu kruunajaisiin (luultavasti Oscar II:n, joka hallitsi Ruotsissa 1872 - 1907).

***
Selma Lagerlöf oli suuri Suomen ystävä ja ollut kirjeenvaihdossa suomalaisen kulttuuriväen kanssa. Hieno ruotsalainen naiskirjailija. Lagerlöfin kerrotaan luopuneen Nobel-mitalistaan Suomen hyväksi  Talvisodan vuoksi. Hieno kirjailija.josta minulla tulee mieleen norjalainen nobelisti ja nainen Sigrid Undset. Undset on Lagerlöfiä nuorempi, mutta joka lahjoitti myös Nobel-mitalinsa Talvisodan aikaan, ja oli maanpaossa Norjasta. Undsetilta olen lukenut Kristiina Lauritsan tytärtä täällä.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Sid Fleischman: Kastanjakulkuri ja suuri veijari



Sid Fleischman: Kastanjakulkuri ja suuri veijari, NTK 173, vuodelta 1967, ja alkuperäinen Chancy and the Rascal on vuodelta 1966. Eeva Heikkinen on teoksen suomentanut. Kirjassa on 16 lukua ja 155 sivua.

Kirja on kertomus Chancysta, jonka perhe on hajonnut sisällissodan aikana, isä on kaatunut, äiti on kuollut kuumeeseen, ja pienemmät sisarukset on lähetetty kotoa. Chancy päättää lähteä kokoamaan perhettään kolmen dollarin kultakolikko kaulassaan ja onnenkastanja taskussaan. "Eversti Plugg" huijaa rahat antamalla kolmiruskuaismunia myytäväksi jo toisessa luvussa. Kaveri oli ovela huijari, ja Chancylle jää kananpoikia ja muita siivekkäitä, ja matka jatkuu. Pian hän törmää enoonsa Will Buckthorniin ja seikkailu Ohiossa ja Mississipissä voi alkaa. (Ohiojoki on Mississipin suurin sivujoki). 
Chancy ja Will tekevät halkotarhan ja myyvät ovelasti vedonlyönnin turvin halot eräälle lautalle, kaksikymmentä dollaria vetoa, että myyn nämä halot mihin hintaan hyväänsä, tämä on huumoria, joka uppoaa kyllä alakoululaiseen. He pestautuvat eräälle lautalle soutajaksi, ja Chancysta tehdään kokki. 
-mutta minä en osaa tehdä ruokaa 
-mistäs tiedät, kun et ole koskaan koittanut
Kokin homma on hyvä, sillä lautalla on sääntö, että ruuasta ei valiteta. Ruokalistalla on perunoita, omenasosetta, papuja ja vahvaa kahvia. Vaikka saippua tippuu kerran keitoksiin, miehet eivät valita ruuasta. 

Epäonnekseen "eversti Plugg" heitetään jokilaivalta väärinpeluun vuoksi pois, ja nostetaan lautalle. Hän esittäytyy senaattoriksi. Huijari paljastuu varsin pian puhuessaan Chancysta ohiolaisena maalaispoikana, vaikka on väittänyt, ettei ole koskaan edes nähnyt häntä. "Plugg" karkaa kukkarot ja tarve-esineet mukanaan. Lopulta konna saadaan kiinni hyvästä hotellista…

Pikku sisko löytyy erään ahneen tuolintekijän luota. Matka jatkuu lautalla Cairoon ja Mississippijokea pitkin, jonka mutaisuutta muistetaan mainostaa. Sieltä matka jatkuu Kansasiin, jossa torjutaan valeintiaanien hyökkäys. Matkalla Will-eno myy kelloja, ja voittaa valehtelukilpailun, ja lopulta perhe yhdistyy.

Mukava poikakirja, jonka asenteesta kovasti pidin. Chancy on reipas, mutta hieman lapsellinen nelitoistavuotias. Eno taas on veijari, mutta on huijareita ovelampi. Lukijaa hyväillään hyväntahtoisella ironialla, joka kuitenkin pian paljastetaan.


***
Näin tässä teoksessa paljon yhtymäkohtia Huckleberry Finnin seikkailuihin. Huckleberry Finn ja karannut orja Jim matkustavat pitkin Mississippiä lauttansa kanssa ja etsivät Cairoa, jossa kaupungissa tässä kirjassa käydään (Ohio-joen ja Missisippi-joen risteyksessä likimain). Tämä teos Kastanjakulkuri ja suuri veijari on puhtaasti poikakirja, tässä on ironiaa, ja huijareita, mutta pikku pojalle ei jää epäselvyyksiä, vaan asiat avataan. Huckleberry Finn on taas osittain aikuisten kirja, koska Huckin minäkerrontaan ei voi lainkaan luottaa, sillä asiat ovat aina juuri toisin päin. Esimerkkinä voit lukea kohtauksen, jossa Grangefordin suku on ottanut Huckin huostaansa. Varmistettuaan, että Huck ei kuulu kilpailevaan Shepherdsonin sukuun hänet otetaan perheeseen asumaan. Perheen pää on vanha eversti, joka hyppyttää orjiaan, ja on moitteettomassa vaatetuksessa, ja käyttää kiillotettua mahonkikeppiä, Huckin mielestä "hänessä ei ollut yhtään turhamaisuutta". Perheen pojista kolme on kuollut ampumavälikohtauksissa, heidän pääasiallinen elämäntehtävä on tuhota toinen suku. Perheen kolmas tytär on ollut kuolinilmoitusten kerääjä, kammottava hautajaisrunoilija, ja tummien värien maalari. Hän on saanut viimein tahtonsa läpi ja nukkunut nuorena, tilanne talossa on todella absurdi. Huck ehtii juuri kotiutua omituiseen perheeseen, kun tulee ratkaiseva kirkkokäynti. Perheet kuuntelevat saarnaa veljesrakkaudesta, he pitävät saarnaa hyvänä, mutta jo seuraavana päivänä he tekevät selvää toisistaan. Olen miettinyt jo aiemmin aukeaako tämä ironia kammottavine teurastuksineen ja runoineen pikku pojalle, ja luulen, että ei. 

Kastanjakulkuri ja suuri veijari sen sijaan aukeaa hyvinkin helposti, ja on hyvää kesälukemista kirjojen lukemista aloittelevalle pikku pojalle ja vähän isommallekin. Kirja oli minusta hyvä.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Veijo Meri: Jääkiekkoilijan kesä

Illun hevonen Ison vaaleen kuplavolkkarissa kiinni
Veijo Meren Jääkiekkoilijan kesä, alkuperäinen 1980, tämä opus 2008, 170 sivua, ja Jyrki Nummin "Romaanin käänteismuunnokset" 17 sivun analyysi.

Jääkiekkoilijan kesä  kertoo kesästä sodan jälkeen vuonna 1954 luultavasti Hämeenlinnassa, jossa kesää vietetään sodassa käyneiden miesten ja jääkiekkoilijoiden juodessa alkoholia ulkoterasseilla ja puheet koskevat sotaretkiä ja naisia.

Ihmisiä kuvataan minimalistisesti, vaatteita ja eräitä viettitoimintoja kuvataan hyvinkin laveasti, mutta naturalistisesti. Naisia kuvataan joko vaatteiden kautta, valkoinen vekki hame tai valkoinen housupuku tai paljaiden ruumiin osien kautta. Parakin keittäjän rouva Heinosen eräitä ruumiin osia kuvataan hyvinkin lähietäisyydeltä ja tarkasti, muttei kasvoja lainkaan. Ruumiin osien liikettä voidaan kuvata esimerkiksi näin "Ne poukkoilivat kuin pelästyneet lampaat karsinassa" s.73. Miehen katse ei ole ensin kasvoissa vaan alempana "Illu katsoi naisen ruskettuneita naarmuuntuneita pohkeita ja paljaita jalkateriä. Sillä oli pyhähame päällään, tukka hyvin kammattu". s.99

Kirjassa on seitsemän lukua. Juoni on sarja tapahtumia: muutamassa ensimmäisessä luvussa Illu eräs päähenkilö on jääkiekkoilijoiden ja sodan käyneiden miesten porukassa, jotka jauhavat sodasta ja naisista. Keskeinen puheenaihe on Uti, alkoholisoitunut sodan käynyt mies, joka löydetään muutama luku myöhemmin kuoliaaksi hakattuna, tekijä ei romaanissa selviä.

Illulla (noin kaksikymmenvuotias) on hyvin realistisesti ja loistavasti kuvattu "tapaaminen kahdessa näytöksessä" parakin keittäjän 35-vuotiaan yksinäisen rouvan kanssa. Kuvailu sisältää koko toimituksen ämpärillä käynnistä alkaen ja kestää 16 sivua. En muista moista intiimin toimituksen "ruumiinkieltä" muussa suomalaisessa proosateoksessa, tulee mieleen Hannu Salaman Otto-poika.

Kirjan toinen keskeinen henkilö on Iso vaalee, Salme Isola, jonka ceevee on täynnä miehiä, ja jonka kanssa Illu pikakihlautuu. Kirjassa on lukuisia muita henkilöitä, joista annetaan joko sukunimi Koivula, Salminen, Kurjenmutka, Lempinen tai etunimi Timi, Reko tai vain asema Utin äiti ja sisar, tarjoilija, tai lempinimi Lankku ja Illu, jossain yhteydessä voi sitten olla koko nimi.

Jääkiekkoilijan kesän juoni on samalla tavalla sivuseikka kuin Juhannustansseissa, tärkeämpää on Veijo Meren (1928 - 2015)  omintakeinen tyyli, jonka mukaan hän kuvaa myös eräitä ruumiin toimintoja, ajatuksia ei juuri paljasteta vaan henkilöiden motiivit tulevat ilmi pääosin puheissa, dialogissa tai toimintana

Kirja ei ala mistään tietystä tapahtumasta eikä pääty mihinkään, romaanilla ei siis ole määrättyä alkua eikä loppua formaalina päivämääränä tai tapahtumana. Henkilöiden tulevaisuus jää siten auki, eli elämän virrasta on otettu kuvaukseen määrämittainen osuus. Henkilöiden suhteet ovat häilyviä varsinkin seurustelun suhteen viettien voima on suuri, eikä uskollisuus yllä kihlasormusten vaihdon jälkeen edes yhtä iltaa pidemmälle. Ne joilla on jotain jaettavaa, jakavat sitä.

Erilainen kesäromaani, josta on tehty elokuva Iso Vaalee vuonna 1983, wikipedian mukaan Utia esitti legendaarinen Risto Salmi.

***
Romaanin käänteismuunnoksista
Veijo Meren romaanin jälkeen on Jyrki Nummen selitys osa "Romaanin käänteismuunnoksista", tämä on sangen kiinnostavaa. Siinä verrataan asiaa matematiikan vastaaviin. Matematiikan saralla tiedän toki käänteisfunktion ja sen määrityksen, ja integraalimuunnokset, mutta sillä tiedolla en päässyt Nummen tekstin tasolle "käänteismuunnoksella tarkoitetaan matematiikassa sitä, että funktiosta voidaan tehdä muunnos ja käänteisoperaation avulla muunnoksesta saadaan takaisin alkuperäinen funktio" ja jatkuu ... "Jos henkilön peilikuva vastaa funktiota ja peilin kuvan peilikuva funktion muunnosta, niin käänteismuunnos tekee peilikuvan peilikuvasta alkuperäisen peilikuvan"  ... Meri on kotiuttanut sen suomalaiseen proosaan". Ansiokas kirja siis, tästä asiasta en ole aivan samaa mieltä tai en ymmärtänyt. Integraalimuunnoksilla ja käänteisfunktioilla on matematiikassa luultavasti tarkoitus helpottaa operaatioita tai mahdollistaa ne, ei peilailla ja muuntaa peilailun vuoksi, joskin voidaan taiteessakin saada ihmisen kuva monesta "peilistä", ja peilikuvien peilaamisesta, reflektion reflektio, ja sen reflektoinnin reflektointi. Utista eli Untosta tulee peilikuvaa monesta suunnasta, hänen toimintansa on muiden puheiden ja näköhavaintojen varassa. Illu, Salme, ja keittäjärouva sen sijaan näkyvät minusta enemmän suoraan tosin osin myös ajatusten heijastumina puheessa tai Veijo Meren naturalistisena kuvauksena.
Peiliteoria on siksi huvittava, että kuudennessa luvussa Salme ja Illu puhuvat eräästä paikasta ... Illu tokaisee, että et sä voi nähdä sitä. Salme toteaa: Enkö peilissäkään. Mulla on kaapin oven sisäpuolella oven kokoinen peili ... Siitä mä näen mitä tahansa, jopa sen millainen sää on ulkona
***
Jääkiekosta 1950-luvulla
Jääkiekkoilijalle ei tuolloin Illun sanoi maksettu "penniäkään". Eikä jääkiekkolijan varmasti olisi tarvinnut näin paljon lomaillakaan. Illu puhuu demareiden leiristä, ja toisissa yhteyksissä puhutaan Hämeenlinnasta. Oma oletukseni, joka voi osoittautua vääräksi, on se, että Illu olisi voinut pelata Hämeenlinnan Tarmossa. Tuolloin jääkiekkoa pelattiin ulkojäillä karuissa otteluissa, ja oltiin sään armoilla. Miehet luultavasti kävivät päivätöissä ja olivat amatöörejä. Hämeenlinnan Tarmo oli tuona aikana jääkiekon SM-sarjassa saavuttaen 2 kultaa vuosina 1948 ja 1949, seitsemän hopeaa ja kaksi pronssia. Tiedot poimin Jääkiekko-kirjasta kaudelta 2004-2005. HPK sai tuolloin "vain" hopean ja pronssin.

Kaudella 1951-1952 Jääkiekon SM-sarjassa Ilves Tampereelta voitti ja Hämeenlinnan HPK oli toinen ja Hämeenlinnan Tarmo kolmas. Kaudella 1952-1953 jääkiekon SM-sarjan lopputilanne oli 1. TBK, Tampere, 2. Hämeenlinnan Tarmo, 3. HIFK, Helsinki ja 4. TPS, Turku

Kaudella SM-sarjassa 1954-1955 Hämeenlinnan HPK oli kolmas TBK voitti. Pistepörssin voitti Yrjö Hakala HPK:sta 10 ottelua 22 maalia ja kolme syöttöä eli 25 pistettä sekä 4 minuuttia jäähyjä, toinen oli Hämeenlinnan Tarmon Matti Karumaa kahdeksan ottelua 13+4=17  ei jäähyjä. Eli joukkueet pelasivat kahdeksan ottelua ja finalistit pelasivat kymmenen ottelua. Mestarijuokkueessa Tampereen TBK:ssa pelasi kaksi maalivahtia ja 12 kenttäpelaajaa eli miehiä ei riittänyt edes kolmeen kenttään. Koska pelaajia oli vähän, myös tehot olivat varsin hyviä Yrjö Hakala teki keskinmäärin yli kaksi maalia ottelussa. Vuonna 1952 pelattiin SM-sarjassa vain neljä kierrosta ja kaksi osainen loppuottelu eli yhteensä vain kuusi ottelua.

Vuonna 1980 romaanin  syntyaikana pelattiin SM-liigassa 36 ottelua ja playoffit.

Nykyisin pelataan 60 ottelua ja kattavat playoffit.

***

Kannessa on naisen kehon päällä on jääkiekkokaukalo.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Frederick Marryat: Nuori kadetti Simple


Frederick Marryat: Nuori kadetti Simple on Nuorten Toivekirjasto teos n:o 34 vuodelta 1953, siinä on 145 sivua, ja sen on lyhentäen suomentanut Tauno Karilas. Alkuperäinen  teos Peter Simple on vuodelta 1834 ja löytyy Gutenbergistä.

Peter Simple on kirjan alussa neljätoistavuotias lordin pojanpoika, joka lähetetään perheen pienimpänä merille. Ensimmäisellä merimatkalla Simpleä huijaa Trotterin pariskunta. He tarjoavat aterioita laivalla guinean hintaan, ja vaimo pyytää Peterin sukkia muka Peterille tarpeettomana ja lainaavat Peterin arkun avainta. Muutama sivu myöhemmin Trotterin vilppi paljastuu. Peter Simplelle tapahtuu muutenkin asioita, jotka ovat merillä ollut tavanomaisia, väkijuomia, kaksintaisteluita, raippatuomioita, taisteluja Napoleonin laivastoa vastaan, vankina oloa, jossa hän tapaa Celesten, karkaa ja pukeutuu valepukuun (kirjan kansikuva), pääsee takaisin.

Simple seikkailee tämän jälkeen monilla merillä lähinnä Länsi-Intiassa siis Karibialla, Barbadoksella, Trinidadissa ja Guyanassa. Simple käy Tanskan siirtomaassa St Thomasissa, joka sijaitsee nykyisessä Yhdysvaltain Neitsytsaarilla. Englantilaiset taistelevat jopa tanskalaisia tykkiveneitä vastaan.Tanskahan möi Länsi-Intian siirtomaansa Yhdysvalloille.

Frederick Marryatin Nuori kadetti Simple on loistava poikakirja, jonka ote on kepeä ja iloisen ironinen. Ironia on siis pelkästään hyväntahtoista. Simple ei koe seikkailuja yksin, vaan minä-kerronnan lisäksi on paljon me-muotoista kerrontaa ja kerronta on sujuvaa. Simplen ystävänä on O'Brien niminen reipas nuori mies, myöhemmin kapteeni.

Vastoinkäymisiäkin on paljon: haavoittuminen, vankina olo, sedän petollisuus, mielisairaalaan sulkeminen, kuulustelut ja oikeudenkäynnit. Kaikista vastoinkäymisistä ja läheisten kuolemista päähenkilö selviää pintanaarmuin yksinkertaisen ja iloisen asenteensa turvin. Asiat selviävät aina, Peter rakastuu ja lopussa vielä rikastuu, vaikka olisi köyhänäkin appiukolle kelvannut..

Kirjan nimet ovat itsessään humoristisia Simple (=yksinkertainen ), Handycook  (=kätevä, kokki), kapteeni Savage (=villi), isoisä on lordi Privilege (=etuoikeus), laivalla on Coxswain (cox = perämies), huijari Trotter (=ravuri tai sorkka sanakirjan mukaan), kapteeni Falcon (=haukka), Chucks (esim. slangi "yrjöää", monia merkityksiä sanakirjan mukaan).

Seuraava lainaus sivulta 29, luvusta 4.
Kauempana telakalla tapasin kolmisenkymmentä harmaapukuista miestä, jotka kertoivat äkänneensä kaksi miekkosta puutavarapinojen takana. He häärivät touhukkaasti ympärilläni ja tarjosivat apuaan, mutta heidät komennettiin samassa kantamaan ankkuriketjua rantaan. Huomasin, että jokaisella oli numero selässään ja rautarenkaat jalassa. Kiireestäni huolimatta kysyin, miksi he käyttivät renkaita. Eräs vastasi, että he olivat saaneet ne palkkioksi hyvästä käytöksestä.
Peter Simplen tapaamat mukavat miehet ovat taskuvarkaita, jotka on vangittu. Lisäksi Peter huomaa pian, että taskuistaan puuttuu tavaraa. Aitoon poikakirjan henkeen asia siis paljastuu.

Riemastuttava poikakirja, joka on ollut takakansitekstin mukaan hyvä mainoskirja laivastolle. Pojat ovat joukoin halunneet palvelukseen. 

Juoni muistuttaa monissa käänteissään Frederick Marryatin (1792-1848) pääteosta  Merirosvoa 1836, jonka teoksen arvio on täällä. Tästä pidin kyllä paljon enemmän naiivin humoristisen asenteensa vuoksi.

***

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Victor Hugo: Kurjat, I Fantine ja II Cosette, ja pokkari



Victor Hugon (1802-1885, ranskalainen romantiikan edustaja) teos  Kurjat on minulla  lyhentämättömänä suomennoksena mutta vain kaksi nidettä I Fantine ja II Cosette, kirjat ovat molemmat kahdeksan osaisia, julkaistu WSOY:n Valiokirjastona 1927 ja 1928 ja sivumäärät ovat 472 sivua (numerointi alkaa kirjassa 253 sivun jälkeen alusta)  ja V.A Koskenniemen alkusanat sekä kakkososassa 392 sivua, yhteensä siis miltei 900 sivua. Suomentajina avausosassa Vihtori Lehtonen  1908 ja toisessa Eino Voionmaa, tästä alempana enemmän.

Victor Hugo on julkaissut Kurjat vuonna 1862, ja hän eli Guernseyssä  (vapaaehtoisessa) maapaossa vuodesta 1855. Jotta saisin koko tarinan luettua, ostin pokkariversion 978 sivua, joka on lyhennetty suomennos, lienee ehkä peruja vuodelta 1945, suomentajan nimeä en pokkarista löytänyt.
***
Victor Hugon Kurjat on kaunis ja lyyrinen kuvaus elämästä: köyhistä, kurjista, mutta myös hyvyydestä, kateudesta, kovasta ja epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Se on aluksi hyvin viipyilevä ja kuvaileva. Ensimmäiset sata sivua kertoo Dignen kaupungin piispasta, jolla itse päätapahtumien kanssa ei ole merkitystä, välillisesti kyllä. Myöhemmin Jean Valjeanin, Fantinen ja Coseten kohtaloja kuvatessa monet kohtaukset ovat niin epäoikeudenmukaisia, että sydäntä viiltää, toisaalta onnen hetket ovat auvoisia, loppua kohden juonilangat tiivistyvät ja kaikki päättyy uskomattomasti ehkä jopa liian monien juonen käänteiden jälkeen. Tämä on kuvaus elämästä, sellaisena kuin suuri kirjailija on sen nähnyt. Wikipediassa on kaikki viisi osaa käsittävät tyhjentävät juonipaljastukset, joten voin avata kirjan kiinnostavia teemoja: hyve, hyveellisyys, elämä, elämänlanka, siveys, hyvyys, mutta myös vallankumouksen teemat, vallankumouksen teho,  ja monet hienot eettiset pohdiskelut, joita on teoksen suvantokohdissa, joita on lyhennelmässä karsittu..

Victor Hugon Kurjat on kuin joki, joka mutkittelee, ja on suvantokohtia, jolloin tuntuu, että vesi ei liiku. Joki on äärettömyys, jossa elämä vetenä virtaa, pisaroina noroina, se kulkee eteenpäin, syntymästä kuolemaan. Välin tulee koskia, jolloin vesi kuohuu, on pyörteessä, mutta pyörre on lopultakin pinnassa, pohjavirrassa kulkevat suureet aatteet. Kurjat tarkastelee sekä yksittäisiä kiteitä, eräiden ihmisten traagisia kohtaloita, jolloin isot tunteet näkyvät vaahtona, alempana kulkee iso vesimassa, aatteet, yhteiskunta ja kuljettaa yksittäisiä kiteitä. Virran myllerrys tempaa kiteet tapahtumiin, kääntää välin kaiken ylösalaisin. Toiset ovat saaneet syntymässään seetriveneet joilla virran pyörteistä selviää helposti, osa joutuu taistelemaan pinnalla pysymisestä, selviämisestä elämän virrassa, jossa epäoikeudenmukaisuus on vallitseva luonnonlaki.

Kaikki alkaa Dignen kaupungista, missä asuu hurskas mies, herra Bienvenu Myriel, leski, hurskas mies, joka sai Napoleonilta vuonna 1804 piispan toimen Dignen kaupungissa ja myös vapaaherran arvon sekä 15 000 livreä tulot. Hänen kanssaan asuu siskonsa neiti Babtiste ja rouva Magloire. Myriel on yksi Hugon sankareista. Vaikka piispalla olisi mahdollisuudet leveään elämään, hän lahjoittaa kaikki tulonsa hyväntekeväisyyteen ja köyhille. Aamiaiseksi piispa söi palan ruisleipää ja oman lehmäinsä maitoa eli söi kuin kerjäläinen. Hugo nostaa ensimmäisessä kirjassa hänen hurskautensa esille monin tavoin. Bienvenu Myriel kohtaa ihmisiä ja on läsnä: Cravatte rosvopäällikkö ei ryöstä yksinäistä piispaa, vaan palauttaa jopa anastamansa aarteet, Myriel pohtii antaako tavarat tuomiokirkolle vai sairaalalle. Myriel käy viisaustieteellisiä väittelyitä senaattorin kanssa. Senaattori on ”kyllästynyt Jehova-taruun” hänen mukaansa uskontojen iankaikkisuuslorut kuuluvat köyhille, ryysyläisillä pitää olla jokin kummitussatu. Jumala on tarpeellinen rahvaalle,  s.52 (ei siis vahvalle). Senaattori näkee elämän ja maailman "kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa voimakkain on älykkäin". Johon Bienvenu toteaa, että "hienoa tuo materialismi, sopii rikkaille."

Bienvenu Myriel tapaa myös erakkona eläneen konventin jäsen (vallankumouksellinen), ja hän äänesti kuninkaan murhaamista vastaan. Kuolinvuodekeskustelussa (noin 1815) käydään asiat syvältä läpi, ja Myrielille jää enää usko jäljelle. Konventin jäsen väittää äänestäneensä vain tasavallan puolesta, sovun veljeyden parempien aikojen puolesta, hänen mukaansa 1793 oli julma vuosi. Hävittäminen (vanhan mädän systeemin) on oikein, mutta ei koskaan vihan hengessä, hän vertailee Maratin hirmutekoja aiempiin yksinvallan ja kirkon vääryyksiin. Bienvenu joutuu pohtimaan omia motiivejaan, mutta hänelle jää usko, ja hän toteaa, että parhaimmillakin ihmisillä on epäjumalansa. Konventin jäsen toteaa, että itsevaltius on paha. Sitten puhutaan, että  edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan vallankumoukseksi. Tätä en oikein ymmärtänyt, eikö vallankumous murra taantumuksen? Toisaalta koko vallankumouksen (1789) idea kyseenalaistetaan sen seurausten vuoksi, joten ehkä vallankumous on edistyksen murtava hyökkäys. Konventin jäsenen mielestä: "Äärettömyys on olemassa" ja "Äärettömyyden minuus on Jumala". Tätä äärettömyyttä korostaa myös V.A Koskenniemi intomielisessä avauspuheessaan. Myrielin elämä painuu kohti ehtoota, ensin sokeana sittemmin hän kuolee. Dignen piispana hän kohtaa kirjan päähenkilöistä yhden eli
Jean Valjeanin, joka tapaamisen aikana oli 46-vuotias, joita 19 vuotta hän oli kaleeriorjana (5 v yhden leivän varastamisesta ja 14 v pakoyrityksistä). Jean Valjean tulee Digneen, kukaan ei suostu antamaan yösijaa, eikä ruokaa edes rahasta, paitsi piispa Myriel. Keskeistä on Jean Valjeanin täydellinen henkinen turtumus, joka hopea-astiavarkauden ja Bienvenu Myrielin sallivuuden ja anteeksiannon vuoksi alkaa murtua, ja Jean Valjean rukoilee piispan oven edessä ja muuttuu. Hän muuttaa Montreuil sur-Meriin, jossa hän pian pyörittää menestyvää teollisuutta, työllistää kaupunkilaisia, lahjoittaa valtaisia määriä köyhille ja sairaille, ja kohoaa jopa pormestariksi.

Elämä jatkuu ja vuonna 1817 esitellään nuori kultatukkainen ja viaton mutta myös oppimaton Fantine, joka on ylioppilas Felix Tholomyesin heila, nuori, Felix on kolmenkymmenen ja yliopisto-opiskelija. He käyvät kolmen muun parin kanssa idyllisillä retkillä ikuisessa kesässä, kunnes kaikki loppuu. Ilmenee, että Fantinella on Felixin (=onnellinen) tyttölapsi, Cosette. Fantinen jää Coseten kanssa yksin. Naimattomana hänellä ei ole mahdollisuuksia, ja jättää Cosetten kapakoitsijoiden Thenardierien, huijarien huomaan, joilla on omia lapsia. Fantine pestautuu töihin Valjeanin tehtaaseen (Valjean on herra Madeleine, eli hänellä on uusi henkilöllisyys). Eräs rangaistusvangin lapsi Javert on maaninen poliisi, joka jahtaa kaikkia ihmisiä, joilla on tahroja menneisyydessään. Javert on keskeinen juonen kannalta, mutta myös psykologisesti. Jvaert epäilee Madeleinen olevan Valjeanin tuntomerkkien perusteella. Tähän liittyy suuri silloinen epäkohta. Jos et ollut naimisissa, sinulla ei ollut mahdollista pitää lasta, jos oli tahroja omatunnolla, ne eivät lähteneet rangaistuksenkaan myötä pois. Köyhyys ja tuomio olivat kuin stigma, joka ei lähtenyt pois. Stigman saattoi peittää, mutta kuten Hugo osoittaa, että ihmisten uteliaisuus ei ole hyväntahtoista. Eräs siveyden ylihoitaja "urkki salavehkeitä", lähimmäisten asiat olivat hänelle puita ilkeyden tulipesään. Hän sai selville, että Fantine lähetti rahaa kapakoitsijoille Coseten kustannuksiin. Todellisuudessa rahat kuluivat oman perheen ruokkimiseen, Cosette pukeutui ryysyihin, teki töitä ja söi jätteitä. Thenardierit saivat Fantinen myös uhraamaan etuhampaansa, ja Fantine päätyi kadulle ja sai keuhkotaudin.

Thenardierit kiristävät siis rahaa Fantinelta Coseten "kuluihin". Tässä on hyvä tarkastelupohja nykyisille avustuspetoksille. Hyväntahtoiset ihmiset saavat hyvän mielen lahjottaessaan, todellisuudessa osa rahankerääjistä ovat kuitenkin huijareita. Lahjoittajan hyväolo loppuu, kun avustuspetos selviää. Fantinen elämä on alamäkeä, vaikka Jean Valjean pelastaa hänet sairaalaan, hän kuolee. Fantinen alamäki on surullisen jyrkkä, vuonna 1817 hän onnellisena kuherteli Felixin kanssa, oli runsaan vuoden töissä tehtaalla, ja sitten ompeli, mutta vuonna 1823 vain 25-vuotiaana, hän on täydellinen hylkiö, fyysisesti ja psyykkisesti täysin loppu, hampaaton, siveetön, ja kuolemansairas. Hugon kuvaukset oikeudenpidosta ja tuomioista on kuvottavaa luettavaa, varsinkin, kun se on ollut todellista. Leivän ottamisesta viisi vuotta kaleeriorjuutta, toisen rahan "löytämisestä" elinkautinen. Oikeudenistuntoja järjestetään, mutta miksi, todellista merkitystä niillä ei ole. Hugon kuvaus ei ole myöskään uskottavaa, yhteiskunnassa on verkko, johon kaikkien toimet tarttuvat ja säilöytyvät yli Napoleonin sotien, yli vallankumousten. Köyhän asiat kiinnostavat kovasti, toisaalta jotkut asiat jäävät täysin huomiotta. Tämä on Kurjien heikkous, juonen rakennusaineena, on muutamat epäuskottavat asiat. Myöskin köyhien oma toiminta on ristiriitaista. Jean Valjean jakelee almuja ja tekee hyvää, mutta kiitokseksi myös almun saajat aiheuttavat hänelle ongelmia. Almujen jakaminen ei siis ole Hugon kuvauksen mielestä kovinkaan tehokasta, vaikka Hugo pitää sitä hurskaana tekona.

Hugo on minusta periranskalainen. Kolmannella vuosituhannella Suomessa asiat on hyvin, toisin kuin 1800-luvun alun kuohuvassa Ranskassa. Victor Hugo katsoo kuitenkin Ranskan Suuren vallankumouksen perintöä noin puolen vuosisadan päästä. Hänelle kaikki on elettyä (syntynyt 1802), koettua tai kuultua. Nykylukijalla ei ole omakohtaista kosketuspintaa Suomessa edes tapahtumapaikkoihin, eikä edes historiaankaan. Vapaus oli tärkein vallankumouksen periaate. Ilman vapautta ei voi olla veljeyttä eikä tasa-arvoa. Tasa-arvo on toiseksi tärkein periaate, on vaikea olla "veli", jos ei kohdella tasa-arvoisesti. Veljeyden olisi voinut korvata oikeudenmukaisuudella, joka olisi tullut seuraavaksi, sitten olisi voitu unohtaa veljeys, ja korvata sen lähimmäisenrakkaudella. Veljeys ei näköjään antanut naisille juuri elinmahdollisuuksia "tasa-arvoisessa" yhteiskunnassa.

Myös poliisi Javertin ja Jean Valjeanin välillä on kireää. Javertin ja Jean Valjeanin välillä vallitsee yhteys. Javert on kaleeriorjan lapsi, ja Jean Valjean on ollut kaleeriorja. Javert jahtaa velvollisuudentuntoisena Valjeania, joka piiloutuu valehenkilöllisyyksien taakse. Samaa velvollisuudentuntoisuutta on Valjeanissa. Leivän hän otti siskonsa seitsemälle lapselle. Toisessa kirjassa Cosetessa käydään herrojen välillä monta mittelöä. Oikeus ja velvollisuus sitovat miehiä yhteen rautaisin langoin.

Juonilangat sitovat Fantinen Jean Valjeaniin, ja Coseten Jean Valjeaniin.


Toinen osa Cosette alkaa Waterloon taistelun muistelulla, taistelu käytiin 18.kesäkuuta 1815, ja Hugon mukaan sade aiheutti sen, että tykkejä ei olisi voitu siirtää ja ratkaisi lopputuloksen. Hugo ei kerro, että Napoleon oli lähtenyt käpälämäkeen Venäjältä, ja 1814 karkoitettu Elban hallitsijaksi. Hugo, kuten Tolstoi Sodassa ja rauhassa kirjoittaa kansansa avaintaisteluista. Waterloon taistelun kuvaus kestää ensimmäiset sata sivua. Siinä minusta mollataan Wellingtonin herttuaa, ja hänen jalavan alla seisomista.

Johdatus, Waterloo, vallankumous ja sattuma
Cosette-kirjan alussa on sadan sivun verran Waterloon taistelun uudelleen läpikäyntiä, sekä spekulointia. Hugo osaa jossittelun. Jos ei olisi satanut, jos joku ei olisi tullut tietä pisin, jos ei englantilaiset eivät olisi kaivaneet vallihautaa. Hugo minusta ranskalaiseen tapaan ajattelee, että Napoleonin voitot ovat neroutta ja rohkeutta, ja häviämiset sattuman aiheuttamaa. Hugo on hiljaa Napoleonin Venäjän retkestä, josta tuli fiasko, ja josta Tolstoi Sodassa ja rauhassa käsittelee.

Näen muutenkin voimakkaita  yhteyksiä Kurjista Sotaan ja rauhaan, sillä Hugo pohtii uskoa ja rukousta. Lisäksi lukuisten henkilöiden kautta viedään tapahtumia eteenpäin.

Minusta Hugon mukaan Napoleonin vastustajat eivät voittaneet, hänen mukaansa taantumus voitti. Luin tekstin kahdesti, luulin sen ensin olevan sarkasmia, kuten kohdat
*Wellington osoitti täällä mitä kylmäverisintä sankaruutta, oli erään jalavan alla s.92 (on sarkasmia)
*Wellingtonin tekeminen suureksi on Englannin pienentämistä (Napoleon sen sijaan oli Hugolle suuri!)
*Wellington ei voittanut eikä Blucher (preussilainen!, mutta Napoleon siis aina voitti paitsi Venäjällä, mistä ollan hyvin hissuksiin!)
*Sivistyskansat eivät ylene tai alene sotapäällikön vastoinkäymisestä (siis Ranska ei alene, vaikka Napoleon hävisi?)
*Napoleon on nero. (Tämän jo luulin olevan sarkasmia, mutta tuskin on!)
*Keskinkertaisuuden voitto s.72 (Edelleen kummastuttaa, tuskin on sarkasmia!)
*Kohtalo antoi suostumuksensa tähän ironiaan (mihin ironiaan, että Napoleon kukistettiin?)
*Englanti säilyttää 1688 jälkeen feodaalisen haavekuvan
*Waterloon tarkoitus oli vastavallankumouksen voitto
*Status quo >< aloitteen teko, edellinen voitti, mitä aloitteita Napoleon teki paitsi valloitteli maita.
Toisen luvun jälkeen tulkitsen, että asiaan ei liity juurikaan sarkasmia.

Minusta Waterloo-analyysissä ja "vallankumouksen patoamisessa taantumuksilla voimilla" ja kritiikistä englannin luokkayhteiskunnasta Hugo on liian ranskalainen. Eihän Napoleon aikaansaanut veljeyttä, vapautta eikä tasa-arvoa, vaan diktatuuria, kuolemaa ja yksinvaltiutta. Napoleon tuhosi itse vallankumouksen aatteet, ei englantilaiset tai Wellington. Napoleonin sanotaan tosin uudistaneen Ranskassa hallintoa, koululaitosta ja oikeuslaitosta. Toisaalta, jos olisi ollut joku hallitsija olisiko hallinto ja oikeuslaitos muuttunut. Hugon kirja tosin antaa oikeuslaitoksesta perin nuivan kuvan.

Hugo painottaa Napoleonin tappion syyksi sattuman lisäksi Jumalan tahtoa. "Napoleonia vastaan oli nostettu kanne kaikkeuden edessä ja hänen kukistamisensa oli päätetty. Hän rasitti Jumalaa." s.48/II.Tämä kohta on myös pokkariversiossa. Pokkariversion luettuaan kuva on erilainen, osa alkuperäisestä tekstistä on jätetty pois. Pokkariversion sivulla 252 lukee "Waterloon taistelu on arvoitus ... ,jossa on yli-inhimillisen välttämättömyyden leima, ei ihmisillä ole mitään osaa". Mitähän tämä tarkoittaa? Waterloossa kuoli Hugon mukaan 60 000 miestä ja tuhansittain hevosta, tanner juoksi verta. Mitä yliluonnollista on tässä. En ota yleensä kantaa yliluonnolliseen, mutta eikö yliluonnollista olisi ollut se, että Napoleon olisi kuollut esim. salaman iskuun.

Lyhennelmässä Jumalainen oikeus elpyy s.256 kyllä saa hieman toisen käsityksen Hugon tarkoitusperistä, mutta mitä tarkoittavat lauseet
*Keisarinvalta vaipui pimeyteen, samanlaiseen kuin roomalaisen vallan kukistuessa (Rooman keisarius kesti kyllä monia satoja vuosia, Napoleonin noin vuosikymmenen)
*Noustaan jälleen ylös kuten barbarien aikaan (en ymmärrä)
* Ero on vain siinä, että 1815 barbarius, jota on sanottava arkinimeltään vastavallankumoukseksi, oli ahdashenkinen ja joutui pian pois tolaltaan (????? =)
ja sivulla 257
Waterloon jälkeen vallitsi Euroopassa pimento ja suunnaton tyhjyys tuntui kauan Napoleonin katoamisen jälkeen (eikö 1815 ollut Wienin kongressi, jonka periaatteet ollut laillisuus, tasapaino ja turvallisuus, toki Napoleonin syrjäyttämät henkilöt perivät takaisin valtansa, eli se oli taantumuksellista ja monarkiaa, mutta toisaalta laillisuus ja rauha on parempi kuin diktatuuri ja sota)

Minusta Hugon kirjoitus miten minä sen ymmärrän asettaa hänen muut havainnot Ranskasta todella omituiseen valoon. Maassahan oli täysi oikeudellinen mielivalta (Jean Valjeanin tuomiot kaikki tasavallan aikana), köyhiä käytettiin hyväksi, oli lapsityövoimaa, naisen asema oli todella huono. Ei Englantikaan tuolloin paratiisi ollut tai Suomen suuriruhtinaskunta, mutta oikeusjärjestelmä oli sentään rahtusen parempi muualla. Mikä oikeus muuten Napoleonilla oli sotia Euroopassa, olisi laittanut asiat omassa maassaan kuntoon. Sitäpaitsi jo 1823 Ranska soti taas Espanjaa vastaan. Toisaalta mikä oikeus bloggarilla on 150 vuoden päästä on arvioida silloisia ongelmia. Jo sana tasa-arvo merkitsi silloin eri asiaa, lähinnä vapaiden miesten tasa-arvoa, kuten äänioikeuskin. Tasa-arvon -käsite on muutenkin vuosisatojen kuluessa laajentunut. Kirjailijalla on rajattomat mahdollisuudet tarkastella romaaneissa mitä vain, se on taiteilijan etuoikeus, ja olla käsittelemättä, siirtomaita hän ei käsittele, eikä Napoleonin Venäjän eikä Egyptin "matkoja".

***
Minä kirjoitan tähän blogiin. Tämä teksti on osin ehkä virheellistä, sillä en ymmärrä, mitä Hugo sanoo tai tarkoittaa (käännös vienyt ehkä pois ymmärrettävyyttä, tai olen tyhmä, mutta kaikesta en ole samaa mieltä). Liian helppo on kahdensadan vuoden päästä lämpimästä kodista tietokoneen äärellä saivarrella sanoista.
***
Pieniä puutteita näen sekä intiimien asioiden sanomisessa että käännöksessä.  Ensimmäinen osa on tekstillä "Vihtori Lehtosen tarkistettu suomennos" alkuperäinen lienee vuodelta 1908 ja toinen Eino Voionmaan suomentama eli tehty varmasti 1928 laitosta varten.

Fantinen suhdetta Felixiin kuvataan keveän romanttisena, lähinnä seurusteluna. Fantinen siveyttä kuvaillaan. Kuitenkin muutaman luvun päästä ilmenee, että Fantinella on lapsi. Sama pätee Fantinen myöhemmissä vaiheissa. Puhutaan moraalista, mutta puhutaan myös ilotytöstä. Nykyajan proosassa kerrotaan asiat suoremmin, intiimitkin. Toisaalta Le Petit Picpusin -luostariyhteisöä, luostarin sääntöjä, luostarilaitosta ja sen merkitystä Hugo tarkastelee kymmeniä sivuja, ja mainitsee myös itsensä ruoskimiset, eli joskus löytyy suoraa ilmaisua. Hugon mielestä luostari on nykyajan sivistyksen näivetystauti. Luostarilaitoksen historiaa Hugo on myös käsitellyt, ja sitä, että myös idän uskonnoissa on luostareita. Hän ottaa kantaa Tiibetin luostareihinkin (II kirja Cosette Seitsemäs kirja 3-kohta ,millä perusteella Hugo tämän mielipiteen lausuu?).

Kirjassa ihmetyttää, että miksi sotien repimässä maanosassa jotkut asiat muistetaan, toiset unohtuvat, ja miten tehokasta  tuntuu olevan Javertin toiminta. Kateellisten urkinta oli menestyksekästä jopa Pariisissa. Pariisin väkiluku oli tuolloin noin 700 000, joten olisi luullut, että henkilöiden tapaamiset eivät olisi olleet näin todennäköisiä.
***
Ykkösosan käännösten tarkistukset eivät ole minun mielestäni riittäviä: raha-yksiköissä on kangertelua valuutta vaihtuu omituisesti, lienee vaihdettu vain osittain ja työ jäänyt kesken.
I-kirja I-osa s. 14 puhutaan markoista muuten livreistä
"hänelle kolmen tuhannen markan suuruisen vuotuisen summan, sivulla 13 on puhuttu esim. Köyhille kuusisataa livreä, välin puhutaan frangeista, välin penneistä ja sou:ista.

I-kirja II-osassa sama hapuilu jatkuu
s.54 Olen yhä velkaa 100 markkaa Thenardierielle
s. 68  T:ltä 500 frangin lasku, jossa 300 markan erä
***
Jatko-osat ovat ilmestyneet 1929, 1930, mutta minulla ei ole kirjoja, joten jouduin turvautumaan juuri julkaistuun pokkariin Les Miserábles Kurjat.


Tässä on pokkariversion kansi, pokkariversio on lyhennelmä siinä on 978 sivua ja kaikki viisi kirjaa, eli siitä on otettu paljon pois, varsin Victor Hugon pohdintaa, ei siis roolihenkilöiden.

III osa: Marius
Marius Pontmercy on erään Waterloon veteraanin lapsi, joka joutuu rojalisti isoisänsä kanssa riitoihin (Marius ei voi sietää rojalisteja), ja elää vaatimattomasti. Hän kirjoittautuu yliopistoon, ja liittyy opiskelijoiden edistykselliseen aakkos (ABC) -liikkeeseen. Mariuksen talossa asuu Thenardieriet salanimellä. Thenardierie on pelastanut Mariuksen isän Waterloon veriseltä kentältä (oli ryöstämässä tämän ruumista). Thenardierin herraan ja rouvaan Victor Hugo kirjoittaa kaikki antipatiansa. Herra ryösteli ruumiita Waterloossa, isällä haapanäädän katse, rouvan kanssa yhtyi oveluus ja ilkeys, rouvaa jättimäinen villinainen, jolta puuttui parta, he asuivat Montfermeilissä, ja kaltoinkohtelivat Cosettea. Nyt köyhtyneenä Pariisissa lapset ovat heitteillä ja avustuspetokset jatkuvat, ja se käsi joka ruokkii, ja sitä purraan, mutta puree myös Javertin asettamat raudat. IV-osassa isä näkee kadulla oleilevan Eponine tyttärensä ja kysyy -kuka lutka olette? -Teidän tyttärenne. Gavroche on myös ajettu kadulle, ja kaksi lasta myyty eräälle toiselle huijarille, joka lypsää rahaa Mariuksen isoisältä. Kamala perhe.

Mariuksen kautta tarkastellaan myös opiskelijoiden aakkosliikettä, jonka periaatteita ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, kansan valta, tasavalta, inhimillisyys, mutta edistys on tärkein. Marius on toisaalta bonapartisti, ja puolustaa Napoleonin suuruutta ja lisäksi paroni. Ihmettelin, miksi tasavallassa voi olla paroneita, Mariushan vastustaa rojalisteja ja on demokraatti. Hugolla on logiikkansa, ehkä tässä ei ole ristiriitaa, minusta on ristiriitaa.

IV osa: Idylli Plumet- ja Epopeia Saint-Denis-kadun varrella
Neljäs osa alkaa "historiakatsauksella" Louis-Philippe tullut kuninkaaksi 1830 Heinäkuun vallankumouksen jälkeen. Hugo kehuu häntä ja pääsääntöisesti vallankumouksia, tosin Hugo tunnustaa, että on vääriä vallankumouksia. ”Vallankumoukset eivät synny satunnaisuudesta vaan välttämättömyydestä” s.585.

Eponinen kohtalo kytkeytyy Mariukseen. Marius taas etsii Cosettea, ja löytää, ja viaton rakkaustarina lemmenkirjeineen, vavahduttavine suudelmineen kihlaa heidät. Toisaalla Thenardierit kytkeytyvät Mariukseen kahta eri reittiä.

Tässä on paljon romanttista rakkautta kuten monien kirjeiden viestit, kirjaan vain yhden:
"Rakkaus on paratiisin ilman taivaista hengitystä" s.646 Todellista rakkauden idylliä, puutarhoja, hieno osa.
Ensisuudelmakin vavahduttaa molempia, suudelma kihlaa heidät lemmenkuumeisen kasvillisuuden ympäröimänä.

5.6.1832 alkaa kadulla liikehdintä, jonka tiimellyksessä päähenkilöiden tiet risteilevät. Jean Valjeanille selviää Cosetten asiat, sillä "imupaperi juoruaa". Kaikille rakkauskirjeiden kirjoittajille tiedoksi ei kannata jättää imupapereita maleksimaan, eikä heittää roskikseen rakkauskirjeidensä luonnoksia, kannattaa hävittää ne!

V osa: Jean Valjean
Armahdan lukijani, enkä kirjaa tästä juuri mitään. Hugo sen sijaan jauhaa samat asiat uudestaan, hieman vaihtaen juonen käännettä, ja siten Jean Valjeanin, Javertin ja Mariuksen kohtalot risteävät, ja herrat joutuvat tekemään isoja päätöksiä.

Jean Valjeanin tiimalasi valuu umpeen hän sairastuu, mutta tapaa "lapsensa".

Tarina päättyy onnellisesti.

Lopussa Jean Valjean vielä hieman muistelee hopeisia kynttilänjalkoja omaa tehdastaan ja Dignen piispaa.

Tulevaisuus on Jean Valjeanin "lapsien".

FINIS
***
Kirjassa V.A Koskenniemen mainio alkualustus, josta lisää täällä.
Vanhan mainoslehden analyysi täällä


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Jan Guillou: Pahuus



Jan Guillou: Pahuus, wsoy-pokkari 338 sivua, suomentanut Veijo Kiuru, alkuteos Ondskan 1981.
(Kansikuvaa ja takakansitekstiä on analysoitu alhaalla).

Jan Guilloun Pahuus on intensiivinen kirja pahuudesta, vallasta, vallankäytöstä ja alkukantaisista vieteistä myös vihasta ja pelosta.

Juoni lyhykäisesti (varo juonipaljastuksia)
Romaanin päähenkilö on 14-vuotias tukholmalainen Erik 1950-luvun lopulla. Erik joutuu päivittäin sadistisen isän hakkaamaksi. Jokapäiväiset väkivaltasessiot ovat joko rankkoja monien kymmenien lyöntien mittaisia, tai vielä rankempia sellaisia, joiden seurauksena Erik joutuu sairaalaan. Äiti on pitkään voimaton sivustakatsoja, mutta kun raja ylittyy myös oppikoulussa, jossa Erikin jengi jää varkauksista kiinni ja Erik erotetaan muiden laverellessa ja Erikin pysyessä hiljaa ja kaikki vieritetään hänen niskoilleen, äiti päättää toimia. Äiti myy arvotaulunsa ja lakimiehen järjestämän rahaston turvin lähettää Erikin pois kotoa Stjärnsbergin yksityiseen sisäoppilaitokseen, joka on toverikasvatuksen tyyssija eli kasvatusjärjestelmä on sadistinen ja epädemokraattinen perustuen simputukseen ja mielivaltaan. Erik joutuu kohtaamaan väkivallan ja vallan käytön vitsaukset yhä uudestaan. Erik ei mukaudu kuritettavaksi, ja hän nousee passiivisen vastarintaan yhdessä älykkään, mutta pullean kämppäkaverinsa Pierren kanssa. Kurittajina eivät ole opettajat vaan lukion oppilaat ja heistä valittu Neuvosto. Koulussa lievin rangaistus on ”peppis”, seuraavaksi tulee yhden tikin lyönti (terveyssisar ompelee haavaan tikin), seuraavaksi tulee rinki, jossa keskikoululainen joutuu ottelemaan kahta lukiolaista vastaan, ja kun verta vuotaen luovuttaa, joutuu ryömimään ringistä. Neuvosto voi määrätä työpalvelua ja arestia, lisäksi keskikoululaiset palvelevat lukiolaisia. Neuvoston päätöksistä ei ole valitusoikeutta, eikä syytetyllä saa olla avustajaa. Erikin viikonloput kuluvat arestissa ja työssä, mutta hän ei suostu edes peppiksiin eikä palvelemiseen. Erik parantaa Pierren ja arestilukemisen ansiosta koulumenestystään, ja pärjää urheilussa.

Simputuksessa on monia vaiheita, mutta yltiösadistiseksi toverikasvatus muuttuu, kun Neuvoston johtoon valitaan osin valheellisen vaalikampanjan turvin Otto Silverhielm. Erik ja Otton johtama Neuvosto ottavat yhteen Luostariyönä. Toverikasvatuksen nimissä kaikki keinot ovat sallittuja, eikä opettajilla ole oikeutta puuttua. Taistelun tuoksinassa veri virtaa, neniä murtuu, hampaita katkeaa, ja tikkejä ommellaan. Myös ulostepaljuja tyhjennellään toisten kämppiin. Neuvostolla on oikeus rangaista oppilaita, eikä näillä ole oikeuksia vastata väkivaltaan.

Erikin pakoilu ei loputtomiin onnistu, vaan hänet otetaan kiinni ja kaltataan …

Tarina eikä edes simputus pääty vielä tähänkään. Pierre ei kestä kidutusta vaan eroaa koulusta. Se on lopulta yksi signaali, joka kuuluu myös opettajakuntaan asti. Toinen signaali on kirje, jolla on merkitystä, ja jonka Erikin äidin lakimies lähettää rehtorille ….

Erik kohtaa lopulta Oton, hän pääsee lakimiehen yhteydenoton jälkeen keskikoulusta, ja tapaa kotonaan isän, ja isän kromatun kenkälusikan, joka oli kuritusvälineistä vähäpätöisin, …

Kiusaaminen
Kiusaaminen näyttäytyy teoksessa ainakin kolmella eri tavalla ja kolmessa eri paikassa: Erikin kotona, oppikoulussa, sekä sisäoppilaitoksessa.

Oppikoulussa kiusaaminen on lievintä. Erik kuuluu jengiin, joka lainaa rahaa, jos ei maksa velkoja, uhkaillaan tai pahoinpidellään. Tämä on lievintä, sillä on olemassa edes jotkut pelisäännöt. Tosin he varastavat myös äänilevyjä, joka on taatusti väärin, mutta kirjan tapahtumat huomioon ottaen tämä on varsin "lievä rikos".

Erikin kotona isä on täysin sadistinen henkilö, joka hakkaa erilaisin välinein tuntikausia poikaansa ilman mitään syytä. Hakkaamiskohtaukset olivat hyvin etovia. Toisen täytyy ottaa iskut vastaan paikoillaan purnaamatta. Pikkuveli on vaarallinen henkilö, todellinen isänsä poika. Hän kielii isälle osin ja usein täysin valheellisia tarinoita, ja kiristää Erikiä, ja sitten isä hakkaa Erikiä joko kovaa tai kovemmin. Äiti on hiljaa, mutta laittaa lopulta toimeksi ja hoitaa Erikin "turvaan" tai ainakin pois kotoa. Erik oppii itsensä hillitsemisen katseen vanginnan pölyhiukkasiin ja kovan kivun keston isän kurituksen aikana.

Oppikoulussa Erikin erotettaessa käytöshäiriöt tulkitaan kurituksen puutteeksi, kun ongelma on juuri päinvastainen. "miksi Erikistä on tullut juuri tällainen. Luultavasti hän ei ollut saanut eläissään koskaan kunnolla selkäänsä". Lisäksi hänelle niitataan läksiäissanat "sinä olet itse pahuus, sinun kaltaisesi täytyy tuhota". Erik on joutunut kaveriensa pettämäksi, hänen "olisi kannattanut tunnustaa ja valitella avioerolla". Avioeroilla, joita ei muillakaan lapsilla todellisuudessa ollut. Kirjailija osoittaa useasti, miten aikuisten maailma toimii, tämä on eräs niistä. Tunnustaminen on toisissa tilanteissa rangaistusta pahentava tekijä, oikein suoritettuna lieventävä. Se, että ei tunnusta, vaikka ei olisi syyllinenkään on siis monesti rangaistusta pahentava teko.

Stjärnsbergin sisäoppilaitoksen toverikasvatus perustuu siihen, että vanhemmat oppilaat koulivat nuoremmat tavoille simputtaen. Kasvatus on tasa-arvoista siinä suhteessa, että sitä sovelletaan kaikkiin keskikoulun opiskelijoihin. Muuten se perustuu mielivaltaan, ja tarjoaa sadistisille henkilöille avoimen kentän toteuttaa mielihalujaan, kunnes heikoimmat murtuvat. Toverikasvatuksen ohella urheilu oli keskeinen kasvatusmenetelmä. On ehkä edelleenkin olemassa leikilliset leirikasteet ja fuksiaiset, joka on yksi leikinomainen hauska (kaikkien mielestä ei) rituaali. Tämä kasvatusmenetelmä ei ole todellakaan sellainen. Tässä on Neuvosto, jolla on vastuutonta valtaa, ja jonka mielivalta ylittää soveliaisuuden rajat. Joka vuosi on kaikkien muiden asioiden väkivallan lisäksi riisutaan vaatteita ja "kustaan päälle" (termi teoksessa). Jokainen ymmärtää, että tässä ei ole mitään toverillista tai kasvatusta. Se on sadistista alistamista. Koulussa on rikkaita, aatelisia, ja sellaisia, jotka ovat saaneet ”lemput” muista kouluista.

Koulukiusaamiseen tämä liittyy mielestäni kolmella tavalla.
Lievin esimerkki. Erik pudotetaan koulun joukkueesta, joka häviää. Muut koulun opiskelijat syyttävät tilanteesta Erikiä, olisi pitänyt "mukautua" peppiksiin ja palvelemiseen. Ryhmä syyllistää Erikiä, ei Neuvostoa, joka kielsi urheiluedustuksen Erik, olisi halunnut urheilla.

Opettajien rooli. Opettajat ummistavat silmänsä. Tämä on seurausta ajatuksesta, että toverikasvatus on toverillista tai pojat on poikia, mutta se ei päde koulukiusaamiseen. Koulukiusaaminen on alistamista ja vallankäyttöä, se on toisen henkistä ja fyysistä alistamista, niin kuin Erikin ja Pierren. Erik ymmärtää tämän. Hän yrittää saada Otto Silverhielmin naurun alaiseksi, eli yrittää muuttaa hänet toisen silmissä erilaiseksi ja saada hänet lisäksi pelkäämään. Koulukiusaaminen perustuu myös pelkoon, häpeään ...

Koulukiusaamisessa on aina yleisö, sivustaseuraajat ja yllyttäjät sekä kantelijat. Pahinta laatua edustaa pikkuveli, joka nauttii vallasta, mitä hänen toimillaan on. Koulussa useat oppilaat vaativat perinteen mukaan Pierren ja Erikin vastaanottamaan kuritusta. Opettajat ovat myös sivusta seuraajia, mutta täysin tietoisia väkivallasta ja alistamisesta.

Erikin tapoja selviytyä ovat ainakin itsehillintä: katseen keskitys yhteen pisteeseen, punttien nosto ja uinti. Katseen keskitys on monessa kohdassa esillä. Punttien nostaminen tasaa suuttumusta, ja uinti ja vesi rauhoittavat. Erik huomaa, että väkivaltaa voi käyttää myös välttääkseen väkivaltaa, se voi Erikin huomion mukaan olla myös ainoa tapa. Hän myös havaitsee, että väkivalta lähtee aivoista ei lihaksista. Voiko tätä yleistää? Loppuuko koulukiusaaminen vetoamalla toisen reiluuteen tai "järkeen"? Miten torjua oikeudeton väkivaltainen hyökkäys? Kirjassa on kaksi tapausta, jotka liittyvät kansainvälisiin tapauksiin. Gandhi on Erikin ja Pierren suosikki ja silloin ajankohtaisesta Algerian tilanteesta puhutaan paljon, Intia oli tuolloin jo itsenäinen, Algerian itsenäisyys oli vasta tulossa.

Loistava kirja, aihepiirinsä aatelia. Kirjassa on se etu, että jo ensimmäinen sivu paljastaa teoksen luonteen.


Kaiken voi lukea Jori avaa Pahuutta näin.

***
Huomioita
Oppikoulussa mainitaan
"Uutteruus voittaa ja ahkeruus palkitaan, kuten Robinson Crusoen tapaus on osoittanut" s.20
Robinson Crusoe ei ole historiaa vaan fiktiota!

Erikin perheessä, missä kuritus oli jatkuvaa, Grimmin sadut olivat kiellettyjä, niiden väkivaltaisuuden vuoksi!

On opittava noudattamaan käskyjä. Miten muuten voisi itse antaa käskyjä olessaan reservin upseeri, yritysjohtaja ... s.141

Koulussa on siirtotyöläisiä Suomesta. Erikillä on suhde suomalaiseen Savosta kotoisin olevaan Marjaan, joka on reipas tyttö.

***
Koko kirjan kamalin kohtaus liittyy Erikin isän suorittamaan "koiran repimiseen" ja siitä seuranneeseen selkäsaunaan. Siksi en pysty kanttakaan neutraalisti katsomaan, kansikuvassa on koiranremmi.

***
25.2.2013 FST-kanavalla oli Jan Guilloun haastattelu "Min Sanning", Cecilia Bodström haastatteli Jan Guillou'ta (SVT-kanavan ohjelma):
Siteeraan muutamia kohtia, mutta en vastaa faktoista, kirjaan vaan mitä suomennoksessa luki ja mitä JG kertoi.

Pahuus kirja nousi haastattelun keskivälillä esiin. Guilloun mukaan kirjasssa on omakohtaisuutta. Janin isä oli ranskalainen, mutta avioliitto särkyi (isä meni Ranskaan ilmeisesti armeijaan, äiti oli elänyt suojattua lapsuutta?) ja äiti meni myöhemmin uudestaan naimisiin. JG:n mukaan väkivaltaa oli lapsuudessa (isäpuoli ymmärsin), äiti on kiistänyt asian sanomalehtihaastattelussa. JG:n mukaan hänen käymä sisäoppilaitos oli esikuva Stjärnsbergille, vaikka nimi oli "Aurinkomäki", eikä "Tähtivuori". JG on ollut myös Tukholman satamassa ahtaajana, kuten Erik, teoksessa Pahuus.
JG on kirjoittanut 43 kirjaa, hän oli haastattelun aikana 68 vuotta.

Lopun haastattelumateriaalin jätän kommentoimatta, koska se ei liity blogattavaan kirjaan mitenkään. Materiaali saattaa olla Areenassa tai SVT:n vastaavassa. JG puhui ymmärrettävää ruotsia ja tekstitkin olivat.
***


Kuvan esine kuvataan pokkarin sivulla 28:

Koirapiiska oli punottua nahkaa, kädensija paksu ja toisesta päästä ohut, ja ohuessa päässä oli pieni metallikoukku, jonka sai kiinni koiran kaulapantaan. Juuri se metallikoukku raastoi ihon rikki.

Kirjassa on kuvottavia kuvauksia isän päivittäisisistä väkivaltasessioista.

Jos kanteen suhtautuu neutraalisti kirjaa ostaessa, niin teoksen ensi lauseen jälkeen ei enää suhtaudu "Isku osui oikean poskiluun yläosaan", koko kirjan alku on pelkkää väkivallan kuvausta. Sivun 28 jälkeen karmea totuus paljastuu, ja moni ei enää halua edes nähdä kantta, sivujen 40-44 jälkeen jo sana koiran koirien  remmi  tekee pahaa.

Tällä kirjalla on muitakin kansia. Tämä kansikuva on naivin yksinkertainen, ja sen teho avautuu vain kirjaa lukevalle tai lukeneelle.

Kirjan nimen punainen väri on myös merkille pantava, ja myös kirjainten halkeamat.

Tämä kansi on minusta tehokas, ulkopuoliselle se ei edusta pahuutta sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kirjanlukeneelle se on karmea kansi, niin kuin koko kirjakin. Kirjan luettuaan ei halua nähdä enää kantta, eikä lukea koko kirjaa väkivaltasessioitten osalta, muuten teos on loistava.

Muut kansikuvat edustajat Stjärnebergin koulua tai poikajoukkoa, tai Erik-päähenkilö on kuvassa. Nekin kansikuvat ovat perusteltuja, sillä pääosa teoksesta tapahtuu koulussa, ja siellä on omituiset säännöt, ja Erikin pitää oppia tottelemaan, että itsekin voisi joskus antaa käskyjä, alaistaitojen oppitunti numero 1.

Kuitenkin väkivallan välikappale on myös hyvä kirjan kansikuva.

Kirja on toisaalta loistava kuvaus pahuudesta, mutta teosta en suosittele herkkähermoiselle.

***

Takakansitekstiä analysointia
KARU KASVUKERTOMUS ARKIPÄIVÄN PAHUUDESTA

Pahuus ja pahuus arjessa todella näyttäytyy, Stjärnsbergin koulun Neuvosto on sadistinen ja pelkurimainen simputtava elin.

Koskettavassa, omaelämäkerrallisessa kirjassaan

Pahuus todella koskettaa, minusta satuttaa, omaelämäkerrallisuuteen en osaa kantaa, toivottavasti ei olisi. On hirveää tietää, että tällaisia isiä tai kouluja on ollut olemassa, sillä kirja tapahtuu 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa, eli ihmiset, jotka ovat käyneet koulua ovat vielä keskuudessamme tai siis tässä tapauksessa Ruotsissa.

Jan Guillou kertoo Erik-pojan kasvuvuosista kotona sadistisen isän armoilla ja koulussa jengin varjossa.

Todella tehokkaasti kertookin, jo ensimmäisestä sivusta alkaen sadismi alkaa. Jengi on myös todella paha.


Erik erotetaan koulusta kovapintaisen käytöksensä vuoksi, ja hän päätyy sisäoppilaitokseen. Siellä hän joutuu simputuksen kohteeksi ja alkaa etsiä puolustautumiskeinoja. Hänen yrityksensä nousta vanhempien poikien sortoa vastaan johtavat kuitenkin vain väkivallan kierteeseen, jota hän ei ajan mittaan kykene hallitsemaan.

Erik tappelee vain kerran, mutta Neuvosto on raaempi, he hyökkäävät Pierren kimppuun, joka ei kestä. Erikin kohtelu täyttää kaikki kolmannen asteen kidutuksen ”tunnusmerkit”. Eniten minua ihmetyttää opettajien ja rehtorin rooli.

Syntyy avoin sota, ja lopulta Erik on valmis viimeiseen kostoon.
Osittain totta. Sota ei ole aivan avoin, mutta Erik tosiaan kostaa sekä Otto Silverhielmille ja isälleen.

Takakansiteksti ei minusta paljasta liikaa, tekstin teho on tilanteen kuvaamisessa.