sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Joel Haahtela: Traumbach


Joel Haahtela: Traumbach, Otava 2012, sivumäärä 112.

Joel Haahtelaa (s.1972) on kutsuttu Suomen Modianoksi, sillä Haahtelakin tarkastelee muistamisen ja unohtamisen yhteyksiä. Halusin lukea yhden Haahtelan kirjan, ostin Akateemisesta kirjakaupasta Traumbachin.

Traumbach kertoo Frankfurt Allgemeinen toimittajan Jochenin yrityksistä löytää Traumbachia, joka asuu Johannes-Dick -Strasse 13:ssa ja on töissä Rakennusvalvontavirastossa. Kaupunkia ei kerrota, mutta Traumbach asuu ilmeisesti entisessä Itä-Saksassa, josta kaikki muuttavat länteen, joten rakennuslupia ei juurikaan haeta. Aikansa haahuiltuaan Jochen käy Traumbachin tyhjällä asunnolla, myöskään virastosta ei Traumbachia löydy.

Kirjan luettuaan ei enää voi näin kirjoittaa koska selviää ketä Jochen etsii ja kuka hän on tai ei ole. Täytyy sanoa, että oli lyhykäisyydestään huolimatta Traumbach  oli minusta yksi pitkäpiimäisimmästä ja puuduttavimmista kirjoista, joita olen blogiurani aikana lukenut, mutta Sara (P.S Rakastan kirjoja) on pitänyt NÄIN  paljon kuin muutkin bloggarit eli hieno kirjailija, huono bloggari,

Modianon kirjoja en ole pitänyt puuduttavina enkä pitkäpiimäisinä. Niissä tunnelma tiivistyy, autereesta tiivistyy jotain ja sitten sisäinen paine laskee. Tässä oli minusta jännite, kuka Traumbach on. Jännitettä ei juuri ollut ja sen poisti jankuttava kerronta. Juonipaljastuksena - älä siis välttämättä lue enempää - Jochen ei ole aivan tässä maailmassa, rinnakkaistodellisuudessa on hyvä haahuilla ajassa.

Kerronnassa on paljon kaikenlaista puuhailua ja käytetään liikaa passiivia. Myydään lehtiä, nautitaan varhaista lounasta ... s.34.  Kerronta on minusta monin paikoin liian toteavaa ja "runollista" ollakseen modianolaista "Tirisee rasva, tärisee katu, kun raitiovaunu ohittaa elämän äänet!" s.35

Varsin rasittava tehokeino minusta se, että  eloton luonto "tekee" jotain,
Sivulla 8: ... aurinko porottaa, jakaa ihmisille almujaan.
sivulla 9: ... puut oikovat oksiaan, antavat linnuille levähdyspaikan.
Omena punastuu, ..
Torni kohoaa taivaalle, kutittaa pilveä.
Sivulla 24 on yksi kummista kielikuvista: Valo työntelee pimeää edessään.

Aika on tehnyt tehtävänsä, ottanut omansa, syönyt lapsensa. Tämä on sivulla 15. Totuus on erään sanonnan mukaan ajan tytär, eli haetaanko tällä rasittavuudella unohdusta.

Oli kirjassa minusta kirjassa hyviä nostoja eli sivutaan DDR:n suurjuoksijoista Marita Koch (syntynyt 1957, juoksi 200 metriä alle 22 sekunnin eli 21,71 ja 400 metriä alle 48 sekunnin eli 47,60) sekä Marlies Göhr (syntynyt 1958, juoksi 100 metriä alle 11 sekuntia eli 10,88). Kirjassa on mainio termi "Marita Kochin ikihikinen paita".
Myös termi "Sammuneiden kuvaruutujen hautausmaa" voisi olla Modianon kirjan nimikin.

Joel Haahtelan Traumbach aiheutti minulle ennemminkin traumaattisen kuin autereisen lukukokemuksen. Modianon kirjasta tämä myös eroaa siten, että muistan tätä kirjoittaessani kaikkien henkilöiden nimet ja paljon yksityiskohtia. Tässä seikkailivat Jochen, Elsa,  Silke Zuckmayer, Hanna ja melkein jopa Traumbach.

Ullan piti kirjasta, mutta antaa varauksen täällä: "älä aloita tällä kirjalla matkaa kirjailijan tuotantoon. En tiedä, miksi sanon näin, mutta tämä hieno kirja tarvitsee elämänpölyä, kirjailijan kanssa kuljettua matkaa". Tämä kommentti varmasti osuu naulan kantaan.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa, osat 1 ja 2. Suomentanut Juhani Aho, WSOY, Porvoo, 1907.

Luin teoksen Projekti Lönnrotin kautta, kuva on valokuva tv-sarjan ykkösosasta.

Selma Lagerlöfin teos Peukaloisen retket villihanhien seurassa on tunnetuin hänen teoksistaan. Teos on käännetty kuudellekymmenelle kielelle ja tunnetaan eri nimillä myös Nils Holgerssonin ihmeellisenä matkana. Peukaloisen retket on jaettu lukuihin, mutta myös paivämääriin, tarina alkaa 20:s maaliskuuta ja päättyy 9:s marraskuuta ja teos on kaksiosainen.

Kirja alkaa kuvauksella neljätoistavuotiaan Nilsin laiskasta arjesta, ahkerat vanhemmat, jotka ovat "mäkitupalaisia" lähtevät 20:s maaliskuuta sunnuntaina kirkkoon ja Nils jää kuten aina kotiin. Hän sieppaa kärpäshaaviin haltijan, joka muuttaa pojan peukaloiseksi. Peukaloisena Nils on pieni ja ymmärtää eläinten kieltä. Nils on ollut erityisen ilkeä kotieläimille, joten sympatiaa ei heru. Villihanhet ovat muuttomatkalla pohjoiseen, Martti perheen hanhiuros vastaa villihanhien kutsuun ja mukaan joutuu Nils, joka yrittää estää Marttia lähtemästä.

Nils saa tutustua Skåneen todellisesta lintuperspektiivistä. Martti ei jaksa lentää villihanhien tahdissa. Martti tajuaa, että villihanhien houkuttelu oli ollut pelkkää kiusottelua, laumanjohtaja Akka Kebnekaiselainen ei aio auttaa Marttia, jokaisen on selvittävä laumassa itse. Toisaalta Martti haluaa osoittaa, että hän voi "seurata heitä aina Lappiin saakka ja näyttää heille, että kesy hanhikin voi kelvata johonkin." Myös Nilsin on pakko pysyä mukana ja pyydystää oma ruokansa. Hän syökin raakaa kalaa. Nils alkaa kasvaa heti  "ihmisenä" ja auttaa kuolemanväsyneen Martin veteen. Martti toisaalta lupaa pitää Nilsistä huolta.

Lauma ottaa koeajalle Martin ja jopa Nils saa jäädä hetkeksi. Hanhet yöpyvät jäällä. Smirre-kettu hiipii, ja nappaa yhden hanhista. Peukaloinen lähtee pelastamaan hanhea. Hanhi pääsee karkuun, mutta Peukaloinen joutuu kamppailemaan elämästään. Peukaloinen pakenee puuhun. Hanhilla on syöksyjä Smirreä vastaan ja Peukaloinen pelastuu ja lunastaa paikkansa laumassa. Smirre vaanii laumaa jatkossakin, eläinten Leikinpäivänä se tappaa yhden hanhen ja joutuu omiensakin hylkäämäksi. Lopulta Smirren kanssa saadaan ratkaisu.

Teos rakentuu Nilsin kasvutarinasta, hanhien muuttomatkasta, Ruotsin maakuntien ja paikkojen kuvaamisesta sekä erilaisista ajoittain paatoksellisista kansansaduista ja opettavaisista tarinoista. Kirja ottaa voimakkaasti kantaa metsästystä vastaan ja eläintensuojelun puolesta. Tarinaa on myös houkutuslinnusta, lintukoirasta ja kuivatettavasta kosteikosta. Järki voittaa ja omistaja pitää luonnonmaisemaa setelitukkua arvokkaampana. Ensimmäinen Koijärvi oli Ruotsissa.

Kumma kyllä teoksessa on kertomuksia ihmisten ja lasten kuolemista. Pikku-Matti kuolee  ja hanhityttö Oosa jää vaille mitään turvaa. Ensin heidän kasvattivanhempansa kuolevat keuhkotautiin, autettuaan sairasta ihmistä. Matin kasvatti-isä on pirran tekijä, joka luultavasti ei ole ollut kovinkaan tuottoisa ammatti. Pirta on nimittäin kangaspuiden yksi osa. Matti, joka on vasta 12-vuotias, vaeltaa pohjoiseen Oosan kanssa ja valistaa keuhkotaudin ehkäisyn puolesta. Pikku-Matti kuolee matkallaan "kaivos-onnettomuudessa", mutta hän on onnellinen, ettei kuole keuhkotautiin! Oosa löytää Lapista oikean isänsä. Toisessa kertomuksessa vanha ylioppilas, joka on kirjoittanut kirjan, kuolee Uppsalassa. Köyhät siis kuolevat. Sen sijaan koulun perustanut patruuna paranee, kun kiltit ja nöyrät koululapset laulavat. Menemättä tarinoihin syvemmälle, ne minusta antoivat kovin outoja signaaleja ihmisten tasa-arvosta.

Nils Holgersonin isä Holger Nilsson kärsii kurjuutta. Kotona luullaan, että Nils on varastanut hanhikukon ja luikkinut omille teilleen. Perheen rahapula johtuu Holgerin veljen veloista, jotka Holger on ottanut kantaakseen. Vippi-veli on vellihousu ja inga pengar -mies, rahaa ei perheessä ole ja eläimet joutuvat myyntiin tai lahtipenkkiin. Teurastukseen liittyy myös Nilsin kotiinpaluukin, josta bloggauksen loppupuolella enemmän, eli jos haluat lukea ummikkona kirjan, lopeta tämän turhan bloggauksen lukeminen tähän.

Nils siis pääsee hanhiparven jäseneksi. Kevät on kylmä ja hanhet viipyvät Etelä-Ruotsissa. Kunnon seikkailukirjan tapaan ajoittain tulee kiperiä paikkoja ja moni "sankari" on vuoroin kiipelissä. Nils joutuu toistuvasti yhteenottoihin Smirre-ketun kanssa, Nils putoaa mereen ja joutuu näytteille Skanssenille. Martti etsii paikkaansa laumassa ja on monesti liian rohkea. Peukaloinen pelastaa Martin, kerran häntä kynivät ilkeät ja syrjivät joutsenet, kerran hänen kynäsulkiaan katkoo mökin muori. Martti myös kunnostautuu monesti. Öölannissa Martti "eksyy sumussa" eli löytää harmaan siipirikkoisen hanhinaaraan Hienohöyhenen. Peukaloinen laittaa kivuliaasti naaraan siipinivelen paikalleen.  Hienohöyhen lähtee Öölännista Lappiin ja synnyttää Martille potran poikueen. Tämä olisi ilman Peukaloista jäänyt aikeeksi. Matkalla he tapaavat Hienohöyhenen narsistiset sisaret, jotka jättivät Hienohöyhenen kuolemaan yksin. Snobistiset siskokullat kadehtivat Martin valkoista väriä ja syöttävät tälle myrkkymarjoja. Peukaloinen onkii marjat ulos, ja Martin matka jatkuu. Martille on valkoisesta väristä enimmäkseen haittaa. Peukaloinen ystävystyy myös valkoisen variksen Kuhnus-Tuhmuksen kanssa, joka on laumansa roskapussi, mutta kohoaa sen johtajaksi. Kirjassa on paljon suvaitsevaisuuden ja syrjimisen käsittelyä. Harmaat rotat ovat häätämässä mustia rottia pois niiden vimeisestä pesäpaikasta Glimmingehusista. Peukaloinen ohjaa harmaat rotat pois linnasta pillin soittamisella. Glimmingehusin linna löytyy myös googlen avulla ja näyttänee tältä. Se sijaitsee Skånessa ja paikka on nähtävyys ja siellä on oma museokauppansa.

Peukaloinen matkustaa pääosin Martin kyydissä, mutta hän tutustuu Ruotsiin myös haikaran, korpin, variksen ja kotkan selässä ratsastaen. Gorko-kotka on Akka Gebnekaiselaisen kasvattama orpo-kotka, joka linkittyy mukavasti seikkailuun. Peukaloinen auttelee myös ihmisiä. Hän saa eläimiltä tietää, että haltijan viha on suuri, ja hänen perheensä kärsii, ja hänen pitää tuoda Martti takaisin teurastettavaksi. Peukaloinen ylipuhuu takaisintulomatkalla Marttia lähtemään kanssaan hanhien mukana etelään "ulkomaille". Kaikki päättyy hyvin, mutta miten jääköön salaisuudeksi.

Lauman johtaja Akka Kebnekaiselainen ohjaa viisaasti laumaansa. Hänellä on apunaan kuusi luottohanhea.  Miltei jokainen Ruotsin maakunta kolutaan ja myös Gotlannissa käydään, monesta pitäjästä, tehtaasta ja luonnonmuodostelmasta on uljasta kuvausta. Eräässä luvussa kuvataan Kålmordenin luontoa (jonne eläinpuisto perustettiin vuonna 1965). Vetterin ja Mälarin yli lennetään, Huskvarnaa kuvataan seuraavasti: "Kuljettuaan vielä vähän aikaa he tulivat Huskvarnaan. Se oli laaksossa. Vuoret kohosivat jyrkkinä ja kaunismuotoisina sen ympärillä. Joki syöksyi jyrkänteitä alas pitkinä, kapeina putouksina. Suuria tehtaita oli vuorenseinien alla, laakson pohjassa oli työmiesten asuntoja, joiden ympärillä oli puutarhamaita, ja keskellä laaksoa oli koulutalo ". Kouluja kuvataan paljon ja koulutuksen puolesta otetaan voimakkaasti kantaa.

Kevät on yllättävän kylmä, vielä toukokuun alussa on eteläisen Suomen paikkeilla lunta ja jäätä. Sadassa vuodessa olemme tuottaneet paljon hiilidioksidia ja lämmittäneet ilmastoa?

Lapin pesintävaihetta kuvataan hyvin vähän. Etelään lähdetään. Kaikki huipentuu viimeiseen lukuun, missä Peukaloinen kasvaa ihmisen mittaan. Hän kuitenkin on surullinen, ettei voi ihmisenä olla hanhien matkassa, eikä myöskään ymmärrä eläinten kieltä. Tähän villihanhi-ihmis -asetelmaan viittaa myös Riikka Pelo Finlandialla palkitussa kirjassaan Jokapäiväinen elämämme.

*****
Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien kanssa on ajoittaisesta liian kasvatuksellisesta otteestaan huolimatta ehjä ja jännittävä teos, jonka aivan koko sanoma ei onneksi aukene lapsille.

Selma Lagerlöfin Gösta Berglingin tarusta olen blogannut täällä.


"Villihanhia" on nykyisin Pellot täynnä, tässä kuva valkoposkihanhista, myös kanadanhanhia on riesaksi asti.

Peukaloisen retkistä on julkaistu aikanaan omaa lehteäkin. Tässä lehden kansi, jossa seikkailee hamsteri tai marsu, jonka nimi on Rymy. Lehti on numero 20 vuodelta 1984, lehti ilmestyi jokatoinen viikko.

Minusta tämä hyvin piirrettyä perussarjakuvaa ja siinä oli sarjakuvien lisäksi lasten kirjeitä ja piirustuksia.

Elina on blogannut tästä näin hienosti.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Agatha Christie: Mykkä todistaja


Agatha Christie: Mykkä todistaja, alkuteos Dumb Witness 1937, suomentaja Kari Ahonen, WSOY 1990. Sivumäärä 332.

Agatha Christien Mykkä todistaja  -teos on varsin mukava kahdestakin syystä: siinä Hercule Poirot'n aisaparina on vanha kunnon watson eli kapteeni Hastings, joka on käymässä Argentiinasta Englannissa, toiseksi murhan uhrilla on mukava karkeakarvainen terrieri Bob. Dekkarin mitta 332 sivua on myös tavanomaista pidempi.

Hercule Poirot on saanut kummallisen kirjeen, jossa vanhaneiti Emily Arundell esittää epämääräisen huolensa. Kapteeni Hastings pitää kirjettä haihatteluna, mutta Poirot kiinnittää huomiota kirjeen päivämäärään, kirje on päivätty 17.4.1936, kirje on saapunut 28.6.1936.  Kun kaksikko menee tapahtumapaikalle Market Basingin pikkukylän Littlegreenin huvilaan, ilmenee, että neiti Arundell on nukahtanut ikiuneen 1.5.1936.

Kirjan alkuosa kuvaa neiti Arundellin sukulaisten viimeistä yhteistä vierailua talossa pääsiäisenä 1936. Charles Arundell on nuori mies, joka pitää leveästä elämästä ja rahan tuhlaamisesta. Hän pyytää ikineitoa pelastamaan itsensä. Neidin kieltäydyttyä hän uhkailee tätä kolauttamisella. Neiti kompastuukin pian portaissa, syyksi esitetään koiran palloa portaiden ylärapulla. Charlesin sisarkaan Theresa Arundell  ei  pidä työnteosta, mutta keekoilee mielellään muotivaatteissaan. Hän seurustelee nuoren lääkärin Rex Donaldsonin kanssa. Mies haaveilee tutkijan urasta, mutta on rutiköyhä. Heidän Bella Tanios serkkunsa on naimisissa kreikkalaisen tohtorin Jacob Taniosin kanssa, joka on hassannut Bellan perintörahat keinottelulla. Parilla on lapset Mary ja Edward, joiden koulutuksen verukkeella herra Tanios haluaa tädiltä rahaa.

Neiti  Arundelin seuraneitinä on  neiti Lawson. Wilhelmina "Minnie" Lawson on arka hissukka, jolla on spiritistisiä istuntoja kylällä Trippin sisarusten kanssa.

Sukulaisten vierailu (tai mitä pääsiäisenä hän tajusi tapahtuneen) oli neiti Arundelille viimeinen pisara, hän testamenttaa rahansa, joita on peräti 375 000 puntaa, neiti Lawsonille.

Kaksi kuukautta myöhemmin Hercule Poirot seuraa jälkiä esittäen ihmisille eri rooleja ja kysymyksiä. Hän tutustuu talon ostajana murhamiljööseen ja haastattelee kirjan tekijänä kyläläisiä. Hän on tekemässä "tutkimusta" kenraali Arundellista, joka palveli Intiassa Sepoy-kapinan aikana. Poirot tekee tutkimuksiaan kylässä ja välin Lontoossa. Mielenkiintoisia asioita selviää. Theresan ja Charlesin isä oli pitkään naimattomana, mutta avioitui arsenikkimurhasta syytetyn naisen kanssa. Charles on erotettu shekkipetoksen vuoksi Oxfordista. Poirot penkoo henkilöiden tekemiset varsin perinpohjaisesti ja pohjavedestä nousee vain mutaa ja kuraa.

Uskollinen ja kunniallinen Hastings, reilu ja reipas, on kertojana, tämä on toiseksi viimeinen Poirot-tarina, jossa on Hastings mukana, kaikki alkaa Stylesin tapauksesta ja päättyy Esirippuun. Hastings oli mukana vain kahdeksassa tarinassa. Wikipedian mukaan Poirot on 33 romaanissa ja 54 novellissa. Hastingsin kertoessa päähenkilö on aina loistava Hercule Poirot, joka omien sanojensa mukaan tiesi alusta saakka murhaajan ja motiivinkin, mutta ei pystynyt hankkimaan riittäviä todisteita. Tämän vuoksi Poirot näyttelee eri rooleja ja on valmis venyttämään totuuden säiettä varsin paljon, joka saa umpirehellisen Kapteenin toisinaan nolostumaan.

Loppuratkaisussa Poirot kukkoilee kaikkivoipaisena. Hän hoitaa rikollisen "näyttämöltä" tai tarjoaa tälle kunniallisen poistumisen. Selittäessään rikosta muille osallisille hän tuttuun tapaan luettelee läsnäolijoiden hairahdukset ja synnit. Kuten tavallisesti kukaan ei ole pulmunen ainakaan puhdas pulmunen. Loppu kuitenkin on onnellinen. Poirot saa Bob-koiran, mutta se varmastikin jää Hastingsin hoidettavaksi.

Kirjan kannessa on rikoksen kannalta olennaisia tavaroita, metallinen solki ja tulitikut. Tällöin tulitikuissa oli fosforia ja rikkiä, mutta nykyisin ei enää fosforia. Tarinassa on muitakin pikku nostoja. Tohtori Grangerin (neidin lääkäri) hajuaisti oli flunssan takia hävinnyt, ja Trippin siskokset puhuvat sädekehästä, kaikki nämä linkittyy itse tarinaan.

Agatha Christien Mykkä todistaja on vanha kunnon Hastings ja Poirot -seikkailu, jossa kapteeni Hastings raportoi ihaillen Poirot'n joka askeleen. Tässä dekkarissa on lisäksi mukava Bob-koira mukana tarinassa.

*****
Agatha Christie (1890 - 1926) viittaa useasti Shakespeareen tällä kertaa Romeoon ja Juliaan. Tällä viittauksella ei ole ratkaisun kannalta merkitystä (nytkään).


TV-toteutuksen alkunäytössä koira Bob tarkkailee, kun joku asettaa ruuvisysteemin portaiden yläpäähän. Kyseinen yläkuva on jakson lopusta. Kuvan kohtauksessa Bob jää Trippin sisarusten hoitoon, kun Poirot ja Hastings lähtevät soutuveneellä uusiin seikkailuhin.

Itse tarina alkaa Charlesin moottoriveneen nopeuden ME-yrityksellä, jossa kaikki asianosaiset ovat katsojina, myös Poirot ja Hastings. Ylen esittelyssä puhutaan idyllisestä järviseudusta. Vettä on käytetty paljon hyväksi. Ennätysyrityksessä Charlesin vene palaa ja Charles pyytää Emily Arundelilta lisää rahaa, sitä ei enää tipu. Yöllä Emily kompastuu portaissa, mutta ei vielä kuole. Kyseessä on naruviritelmä. Kun Emily pian kuolee, ennen kuolemaa tulee vihreää usvaa hänen suustaan. Trippin siskokset järjestävät istuntojaan ja meedioivat. Heidät on sidottu tarinaan hyvin ja ovat myös epäiltyjäkin, mutta syyttömiä. Minni on nähnyt kuten kirjassakin aamutakissa kirjaimet TA.
Kaikkeen löytyy ratkaisu, ja murhaaja löytyy. Loppukohtauksessa Poirot "huijaa" näyllä Trippin sisaruksia  ja Bob jää Trippin sisarusten koiraksi. Bob on kiva koira. Minustatämä oli  hyvä tv-jakso. Kirjassahan Poirot ei tapaa henkilökohtaisesti murhan uhria lainkaan, eikä mitään veneviritelmiäkään ole.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee



Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee, alkuteos The Wind in the Willows 1908, Aurinkokustannus 2013, suomennos Maarit Varpu, kuvitus David Roberts, sivumäärä 256.

Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee on yksi ajattomista lastensaduista. Minulle on lapsena luettu itse kirjaa ja olen katsonut kirjan pohjalta tehtyä animaatiota.

Kirja alkaa kun Myyrä ja Vesirotta kohtaavat ja Myyrä tutustuu jokeen, sen vuolauteen ja niittyjen vehmauteen.  Joenvarressa Myyrä tapaa Rotan ystävän Saukon, näkee kuningaskalastajia, uikkuja ja liejukanoja. Myyrä muuttaa Rotan luo asumaan joenvarteen.

Läheisessä Konnankartanossa asuu Rupikonna, joka on rikas, omahyväinen ja jonka mielihalut vaihtelevat nopeasti. Konna innostuu purjehtimisesta, joka kuitenkin vaihtuu ruuhella sauvomiseksi ja asuntolaivalla oleiluksi. Konna tekee matkavaunut ja lähtee matkalle yhdessä Myyrän ja Rotan kanssa. Konnan elämä muuttuu, kun auto säikäyttää vetohevosen. Konna on tapauksen jälkeen autojen ja autoilun lumoissa. Vauhti villitsee Konnan ja johtaa sen tarinan kuluessa perikatoon.

Mäyrä asuu Korvessa, jossa asuu myös Kärppiä ja Näätiä. Myyrä totuttelee elämään maan päällä. Hän eksyy Korpeen. Rotta etsii ystäväänsä ja he päätyvät vierailulle viisaan Mäyrän tyköön, jolla on laaja maanalainen asunto.

Mäyrä koittaa saada Konnaa aisoihin, mutta Konna joutuu törttöilyistään vankilaan, josta pakenee. Näädät ja Kärpät ovat vallanneet Konnankartanon, jonka Mäyrä, Rotta ja Myyrä valtaavat takaisin.

Lopussa Konna on muuttunut oikeasti.

Kirjassa eläimet kuvataan ihmisiksi. Varsinkin ruualla herkuttelu tuntuu aikuisesta humoristiselta. Rotta ja Myyrä syövät toistuvasti kinkkua, pekonia, kieltä ja munia. Mistä sianliha tulee? Se jäi minulle epäselväksi. Sama pätee kuvitukseen eräät kuvat ovat upeita, osa nerokkaita, ihan kaikista en pitänyt. Tarina on muutenkin varsin epäyhtenäinen ja kattaa useamman vuoden.

Kaikesta huolimatta Kaislikossa suhisee -teos on kestänyt aikaa, se on kaunis ja mukava kirja. Tarinassa on tärkeää varsinkin Myyrän ja Rotan ystävyys ja erilaisten persoonien kiintyminen toiseen ja luottamus. Molemmilla on omat kriisinsä, joissa toinen auttaa. Lisäksi viisas Mäyrä asettaa Rupikonnan siihen raamiin, mikä ei onnistunut poliisilta eikä vankilalta. Konnahan sai autovarkaudesta, hurjastelusta sekä poliisin vastustamisesta kahdenkymmenen vuoden vankeustuomion, joka jäi karkaamisen vuoksi suorittamatta. Kirjan alkuosa on hyvinkin auvoista ja suloista luonnon kuvausta, mutta lopussa kirjan sävy muuttuu kummalliseksi. Aikuisena minua ihmetyttää kirjan antama malli eli laittomuudet selvitetään karkaamalla, ja omaisuus vaihtaa väkivalloin omistajaa. Tuomion pituuskin on varsin mittava.

Kenneth Grahamen klassikkosatu Kaislikossa suhisee on kaikesta huolimatta säilyttänyt yli sata vuotta tenhonsa. Sen ydin on lämmin ystävyys ja ystävän tuki hädässä. Kirjan kuvitus on taidokasta ja tukee kirjan sanomaa.

Kenneth Grahame (1859 - 1932) alkusanojen perusteella kirjoitti klassikon omalleen lapselleen. Hänen eikä hänen poikansa elämä ollut pelkkää auvoa ja varsin murheellista luettavaa.


****
TV-sarja

Animaatio-sarja on hyvin toteutettu ja myös suomalaisert äänet, kuten Sanna-Kaisa Palo. Alimmassa ruudussa Rupikonna on menossa Näätien kirjallisuusiltaan. Meno ei ole kovinkaan kultturellista.

Kaislikossa suhisee on myös englanniksi gutenbergissa. Siinä on minusta yksi sellainen luku, jota ei ole käännetty ollenkaan tähän teokseen.

Kaislikon suhinaa on kuulunut myös Oksan hyllyltä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Agatha Christie: Golfkentän murha


Agatha Christie: Golfkentän murha, Murder on the Links 1923, suomentanut Niilo Pakarinen, WSOY 1985, sivumäärä 242.

Tarina alkaa junassa Ranskassa. Junavaunussa kapteeni Arthur Hastings tapaa nuoren ihastuttavan naisen, joka esittäytyy Cinderellaksi. Hastings kertoo sodanaikaisesta vammautumisestaan Sommessa, kertoo olevansa Parlamentin jäsenen sihteeri ja asuvansa Hercule Poirot'n kanssa. Cinderella putkahtelee tarinan kuluessa useasti ja kirjan suola on se, että Hastings on purjehtimassa avioliiton satamaan ja muuttaa myöhemmin Argentiinaan. Kun Hastings on kertojana päähenkilönä on tietenkin 160-senttinen Hercule Poirot, joka on tarkka yksityiskohdista ja jolla on munanmuotoinen pää. Hercule Poirot saa avunpyynnön kirjeitse P.T,  Renauldilta Ranskasta. Kun Poirot ja Hastings saapuvat paikalle, on Renauld murhattu. Poirot tuntee Lucien Bexin rikosta tutkivan poliisin vuodelta 1909, lisäksi rikosta tutkii kopea Giraud Suretesta. Giraudin ja Poirot'n välillä on kitkaa ja kilpailuasetelma. Giraud nuuskii ja tutkii, mutta Poirot luottaa enemmän harmaisiin aivosoluihin. Poirot peittoaa Giraudin, jonka hermoille belgialainen käy. Poirot on näissä alkualbumeissa varsin toiminnallinen, eli ei edes juurikaan kukkoile Giraudille.

Vainajan selkään on lyöty itse tehty teräase, ja hän on rakenteilla olevan golfkentän hiekkaesteen pohjalla vatsallaan. Rouva Renauld todistaa makuuhuoneeseen tulleen kaksi naamioitunutta miestä, jotka sitoivat hänet. Miehet etsivät rouvan kertomuksen mukaan ilmeisesti papereita.

Renaudilla on poika Jack, joka on matkalla Etelä-Amerikkaan. Itse herra omaa kytköksiä sinne ja omaa myös vihamiehiä. Lähihuvilan nainen Daubreuil on tapaillut vainajaa, ehkä kiristystarkoituksessa. Madame Daubreuililla on tytär Marthe. Vainajalla on lisäksi taskussaan kummallinen kirje myös Bellalta, jossa vastaanottajaa (ja itseä) uhataan tappamisella.

Tarina etenee viihdyttävästi eteenpäin. Vainajan poika Jack Renauld saapuu paikalle. Uusi ruumiskin löytyy samanlainen astalo rinnassaan. Pikku hiljaa ilmenee, että monet kertomukset ovat valheellisia ja menneisyydestä alkaa paljastua kaikennäköistä vähemmän kivaa. Myös vainajan takkia aletaan kummastella, samoin kuin surma-aseita.

Hastingsin ympärillä pyörivä Cinderella pelastaa viimeisen uhrin. Loppuratkaisu on moniosainen, ja vasta viimeinen syyllinen on oikea syyllinen. Kolmas konna murhat teki.

Agatha Christien: Golfkentän murha on varsin hyvä dekkari, jossa on sivupolkuja ja menneisyyden rikoksia paljon. Ratkaisu löytyy kuitenkin nykyisyydestä. Poirot kätilöi myös pari avioauvoa, joten tämä päättyy kaikin puolin onnellisesti. Neljä Suurta joka ilmestyi 1924 viitataan Hastingsin vaimoon Cinderellaan, rosvot huijaavat siepanneensa hänet. Poirotin viimeisessä Esirippu -tarinassa esiintyvät Poirot, Hastings ja Hastingsin ja Cinderellan nuorin tytär.

Agatha Christien omaelämäkerran mukaan dekkarin alkuasetelma perustuu tositapahtumaan Ranskassa, jossa naamioituneet miehet sitoivat vaimon ja tappoivat miehen. Agathalla oli tässä epäedullinen kustannussopimus. Agatha tajusi, että asetelma on liian sherlockmainen ja Hastings jää hiljalleen taka-alalle.


TV-toteutus (näkyy kuukauden areenassa ja on saatavilla DVD:nä) oli hyvä ja selkeä. Kuvaus alkaa vanhasta murhaoikeudenkäynnistä, mikä kirjassa tulee ilmi vasta myöhemmin. Hastings näkee Isabel Duveenin laulamassa hotellissa, jossa hän ja Poirot majoittuvat. Golf-kenttä on käytössä ja ruumis löytyy sieltä. Poirot ja Girauld mittelevät taitojaan. Jos Girauld häviää, hän luopuu piipustaa, jos Poirot häviää hän leikkaa viiksensä. Loppuselvittelyistä ilmenee, että Renauld on yrittänyt päästä kiristäjän armoilta lavastuksella, mutta yllätetty.
Hahmokatrasta on tiivistetty. Poirot kätilöi lopussa Hastingsin ja Isabel "Bella" Duveelin romanttista tapaamista. Renauldin poikapuolesta oli tehty pyöräilijä.


Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy


Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy, Hickory Dickory Dock, 1955, suomentanut Eila Pennanen, wsoy 2010, sivumäärä 246.

Hercule Poirotin konemainen sihteeri neiti Lemon tekee poikkeuksellisesti kolme virhettä kirjeessään. Ilmenee, että hänen siskollaan rouva Hubbardilla on pulmia. Singaporessa asunut rouva Hubbard on jäänyt leskeksi ja ottanut toimen opiskelija-asuntolassa Hikkoritiellä. Siellä on monenlaisia opiskelijoita, kansainvälisiä, stipendiaatteja, ja myös englantilaisia, osa nuorista käy töissä. Opiskelija-asuntolassa on kadonnut monia pikkutavaroita, lisäksi silkkihuivi ja reppu on viilletty auki.

Hercule Poirot piipahtaa asuntolassa, ja osa pikkutavaroiden katoamisesta selviää huomionhakuisuudella. Kansikuvan stetoskooppivarkaus ei selviä, lisäksi erään mustan opiskelijan lakitieteen tutkielman päälle on kaadettu vihreää mustetta ja yksi reppu on viilletty auki. Kiinnijäänyt opiskelija Celia Austin lupaa, että muiden varkauksien tekijäkin tunnustaa. Celia kuitenkin kuolee morfiinimyrkytykseen, joka paljastuu murhaksi. Ennen kirjan loppua tapahtuu vielä kaksi murhaa.

Kirja on julkaistu 1950-luvulla. Agatha Christien dekkareissa on paljon viitteitä huumekauppaan ja salakuljetukseen. Tavaroiden katoaminen ja oudot tapahtumat hajoavat moniksi eri motiivein tehdyiksi teoiksi. Asuntolassa on myös hävinnyt lamppuja. Joku siis pitää pimeästä.

Seuraava voi sisältää motiivin ja henkilöiden kannalta paljastuksia, ei kuitenkaan murhamotiivin eikä henkilön osalta. Hikkoritien opiskelija-asuntolassa on monenlaisia "nuoria". Valerie Hobhouse on kauneussalongissa töissä, Patricia Lane on arkeologian ja historian opiskelija, hän on yli 30-vuotias, sangen vanha perustutkinto-opiskelijaksi. Amerikkalainen Sally Finch opiskelee Fullbright stipendillä, hän muuten menee naimisiin Len Batesonin kanssa ja bestmaniksi pyydetään Akibomboa Afrikasta. Tämä voisi olla ennakkoluuloa lisäävä nimi. Kirja on kuitenkin suvaitsevaisuutta lisäävä. Kirjasta ilmenee, että tuolloin Englannissa olisi ollut suurehko osa sairaanhoitajista muita kuin "perinteisiä englantilaisia" ja ovat toimineet esimerkillisesti toimessaan ja ovat äärimmäisen ammattitaitoisia sekä kohteliaita. Elizabeth Johnson on Länsi-Intiasta tullut ahkera oikeustieteen opiskelija, jonka tutkielman päälle kaadettiin vihreää mustetta. Tämän teon motiivi jäi epäselväksi (luinko kirjan huonosti?) ja oli varmaankin pelkkä rasistinen toimenpide, häntä sanotaan minusta rasistisella lempinimellä eli mustaksi Bessieksi.

Nigel Chapman on radikaali, ja pitää itseään kommunistina, toisaalta hän on avoimen rasistinen opiskelija, jonka pääaine on Englannin pronssikauden historia,

Ilmenee myöskin, että opiskelija-asuntolaa käytettiin kulissina häikäilemättömälle salakuljetukselle.

Tätä kirjaa Neiti Lemon erehtyy ei yleensä hehkuteta, vaan Agatha Christie -tuntija John Curran jättää tämän vain mainintojen tasolle teoksessaan Agatha Christien murhasuunnitelmat. Tässä morfiinilla myrkytetään kaksi uhria, ja kolmatta lyödään takaraivoon, ei kovin "omaperäistä". Vaikka murhasuunnitelma ei olekaan kiinnostava, niin minusta tämä on psykologisesti varsin onnistunut teos. Tässä selvitetään varkauksia eri näkökulmista. Lisäksi murhien ja perimmäisen motiivin osalta jopa nerokas ja sisältää samanlaista tematiikkaa kuin Herman Kochin Illallinen.  Pitäisikö vanhempien saattaa lapsensa rikokset viranomaisten tietoon. Oma vastaukseni (arvaukseni) on, että kyllä, ainakin jos kyse on murhasta. Syylliseksi paljastuu narsistinen persoona johon sopii Poirot'n määritelmä murhaajan ominaisuuksista "itsekylläinen turhamaisuus, kaunaisuus, kasvava häikäilemättömyys, hemmoteltu lapsi, joka ei kasvanut aikuiseksi". Jos isä olisi saattanut viranomaisten tietoon vaimonsa murhaajan, olisi kolme fiktiivistä kirjahahmoa säästynyt hengissä.

*****
Agatha Christien (1890 - 1976) teos Neiti Lemon erehtyy on minusta teemaltaan varsin moderni teos ja kestänyt aikaa varsin hyvin. Sen syyllinen on muuten syntynyt Nagasakissa (1930-luvun alussa), joka paikkana on vuonna 1955 varmasti herättänyt paljon enemmän mielleyhtymiä.
****

TV-toteutus tuli uusintana 19.6.2015 Yle tv1:ltä (ja löytyy kuukauden ajan areenasta, jonka alkuteksteistä näytekuva). TV-toteutuksessa on paljon hiiren näkökulmaa, hiiri linkittyy Hickory dickory dock -loruun, joka on kirjan englanninkielinen nimi, asuntola on Hickory Roadilla. Musta-Bessie on jätetty pois, neiti Lemon saanut varsin suuren roolin. Timanttien salakuljetus tulee ilmi heti, mitään muuta laitonta kuljetusta ei ole. Muuten juoni näyttää menevän samoin lopullisen sairaan syyllisen osalta, muutama mutka oli oiottu. Herra Jappin ja Poirot'n ruokatottumusten erosta saatiin huumoria. Poirot ei näy olevan englantilaisen keittiön ylimpiä ystäviä. Tämä on tv-sarjaan liitetty "huumoripala".

Hickory dickory dock -loru
Hickory, dickory, dock.
The mouse ran up the clock.
The clock struck one,
The mouse ran down,
Hickory, dickory, dock

Agatha Christie käytti loruja varsin paljon kirjoissaan, esimerkiksi Eikä yksikään pelastunut kirjan murhat rakentuvat loruun. Agatha Christiellä on ollut onnellinen lapsuus (lähde Vanha hyvä aikani -omaelämäkerta), perheessä on ollut vanhahko lastenhoitaja "Nursie", tosin isä kuoli varsin varhain Agathan ollessa 11-vuotias ja oli rahahuolia jo kun Agatha oli viiden vanha, mutta varhainen lapsuus oli hyvin onnellinen.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Charles Dickens: Kolea talo


Charles Dickens: Kolea talo, Tammi, Seven 2008, sivumäärä 936. Alkuteos The Bleak House 1853, ilmestynyt jatkokertomuksena, suomentanut Kersti Juva.

Kolea talo alkaa esipuheella, joka piikittelee Kanslerinoikeutta, jossa kaikki kestää vuosikymmeniä ja maksaa kymmeniä tuhansia puntia.  Jarndyce ja Jarndyce -oikeusjuttu on raami koko kirjalle. Juttu on pyörinyt vuosikymmeniä. se koskee testamenttien rahastojen säätiöitä eikä siihen anneta lisäselvyyttä, mutta Kolea talo kuuluu oikeusjutulle. Kuten arvata saattaa kirjan loppuessa juttu ratkeaa, ja saatavat varat menevät mittaamattoman asianajajalauman kuluihin. Tavallisessa istunnossa on paikalla lordikansleri ja 23 muuta oppinutta.

Tarinassa Koleasta talosta serkukset  Ada Clare ja Richard Carstone on määrätty kanslerioikeudessa Bleak Housen holhottaviksi. Bleak Housen isäntä on John Jarndyce. Oikeusjutun lisäksi tarkastellaan minämuotoisesti Estherin tarinaa, joka polveilee varsin ennalta arvaamattomasti. Esther Summerson on orpo, jonka syntymäpäiviä ei koskaan vietetä, sillä hän on tuntemattoman äitinsä häpeä, ja äiti on Estherin häpeä tai tätä kasvattiäiti neiti Barbary moukkamaisesti hokee. Esther on kuitenkin valoisa ja hyvä ihminen.

Esther päätyy John  Jarndycen holhoukseen ja asumaan Bleak Houseen yhdessä Adan ja Richardin kanssa. Hän on lisäksi Adan seuraneiti ja hänen tukenaan. Ada ja Richard ovat tulossa täysikäisiksi, kuten Esther, John Jarndyce on yli 50-vuotias. Vanhaherra John Jarndyce on Bleak Housen isäntä, hänellä on oma Murinakoppi, jonne menee murjottamaan. JJ on kerronnan perusteella kuitenkin mukava mies, ja Bleak House on henkisesti salliva paikka, jossa monet JJ:n erikoiset ystävät piipahtavat.

Kirja on pitkälti Dickensin taiturimaista kuvausta, ja henkilökatras on sangen laaja. Monet asiat sivuavat Kanslerinoikeutta, lakimiehiä ja lainkäyttöä, ja testamenttiriitoja, johon ei edes tarvita riitaosapuolia. Gridley nimisellä miehellä on riidaton testamentti. Hänen isänsä on testamentannut tilan hänelle, mutta jossa äiti saa asua. Veljelle on annettu 300 puntaa. Kanslerinoikeus käsittelee 300 punnan lahjoitusta, niin, että jutun aloittaminen kestää kaksi vuotta, ja sitten selvitetään, onko Gridley isänsä poika. Veli on luopunut lahjoituksesta eikä ole edes vaatinut sitä, mutta kanslerinoikeus jauhaa, kunnes tila on pantattu ja menetetty ja rahat on käytetty oikeuden itselleen määräämiin kuluihin. Gridleystä tulee kyyninen "häirikkö". Useat henkilöt linkittyvät yllättävästi toisiinsa, kuten Gridleykin. Moni on kinnostunut erään varattoman asiakirjan jäljentäjän Nemon (=ei kukaan) oopiumin yliannostuksesta johtuneesta kuolemasta, Dickens kehittelee mysteeriä eteenpäin. Nemollekin saadaan nimi ja asema tarinassa. Dickensin tyylin mukaan Estherin isän ja äidin henkilöllisyys selviävät tarinan kuluessa, tarkkaavainen lukija arvaa molempien henkilöllisyyden, mutta Dickensin johdatus totuuden äärelle on mestarillista. Tämä tapahtuu kirjan puolivälissä, tämän jälkeen asetelma muuntuu ja muuttuu yllättävästi moneenkin kertaan.

Baronetti lordi Leicester Dedlock ja lady Dedlock elävät omaa jäykkää yläluokkaista elämäänsä. Heidät sidotaan sekä Estherin kohtaloon mutta myös Lontoon slummin asukkaiden kohtaloihin. Aateliskartanosta on yllättävät yhteydet  romukauppiaaseen, ampumaradan pitäjään, koronkiskojiin sekä laumaan lakimiehiä. Slummeissa elämä on hyvin raadollista, mutta vielä raadollisempaa elämä on asianajotoimistoissa. Vaikka pääpari eli Esther ja John Jarndyce ovat hyvyydessään epärealistisia hahmoja, on muu joukkio sitäkin elävämpiä ja etovampia. Lisäksi oikeudenkäyntien kiemurat, kiristys ja rahanlainaus on kuvattu siten, että kirjaa ei ole ajan hammas kalunnut. Osansa on Kersti Juvan taiturimaisella suomennoksella. Dickens on kirjoittanut ihmiset puhumaan muutakin kuin Oxfordin englantia.

Juoni on monipolvinen ja vaiheikas senkin vuoksi, että tämä on kirjoitettu jatkokertomuksena. Lopulta kaikki saadaan päätökseen, kaikki eivät selviä ruutulipulle asti vaan joutuvat ennenaikaisesti hautaan.

Hahmokatrasta
Esther Summerson on toinen kertoja ja tarina päähenkilö, joka on lämminhenkinen ja hyvä ihminen, hän on myös onnellinen. Esther on samanlainen hahmo kuin David Copperfieldin Agnes. Estheriä sanotaan Durden-muoriksi ja Mummeliksi.

John Jarndyce on tarinan toinen päähankilö (minusta), setämäinen ja järkevä. JJ:lla on pitkä pinna ja koko joukko höynähtäneitä ystäviä, kuten Harold Skimpole.

Harold Skimpole, joka on isokokoinen vastuuton vauva, joka elää lainaamalla rahaa. Hän on tehnyt siitä taiteen lajin. Skimbolen vaikutus Richardiin on huono.

Ada Clare, Bleak Housen holhokki, JJ:n ja Richardin serkku. Kiltti hissukkamainen  heikko mutta hyvä nainen.

Richard Carstone, Bleak Housen holhokki, ailahtelevainen ihminen, joka ei pysty saattamaan yhtäkään asiaa loppuun. Häntä agitoivat toisaalla Skimbole toisaalta lakimies Vholes. Adan kihlattu.

Lawrence Boythorn JJ:n ystävä. Asiallinen kaveri, joka käy oikeustaistelua naapuriaan Sir Dedlockia vastaan kulkureiteistä.

Sir Leicester Dedlock, mainio noin 65-vuotias kaveri, joka on  yläluokkainen kihdin runtelema baronetti. Jäykkä on liian joustavan kuuloinen adjektiivi kuvaamaan hänen vanhoillisuuttaan. Aatelisen ihon alla sykkii herkkä ja romanttinen sydän, rakastaa aidosti ja oikeasti vaimoaan, ja on valmis joustamaan periaatteissaankin.

Honoria eli Lady Dedlock, hän on ylpeä 45-vuotias nainen, jonka kopeus on vain ulkokuorta. Hänellä on liiaksi salaisuuksia. Osa hänen hairahduksistaan on muiden aikaansaamia. Varsin moniuloitteinen hahmo. Siskoaan miss Barbarya parempi ihminen. Neiti Barbaari kasvatti Estheriä pienenä. Hortense niminen neiti oli Lady Dedlockin seuraneiti, hyvin paha nainen.

Tulkinghorn on Dedlockien ongelmallinen lakimies, jonka peli sysimustaa törkyä. Korkkiruuvikin on suora, jos sitä verrataan Tulkinghorniin. Lakimiehistä annetaan muutenkin varsin nuiva kuva.
Keskustelu Kenge edustaa JJ:ta. Lakimiehet pyörittävät loputonta tyhjän myllytystä, jossa myös muutetaan seteleitä papereiksi. 
Guppy on murretta mongertava lakimiesharjoittelija, joka kosii Estheriä, mutta Ester inhoaa Guppya. Guppy onkii toisten salaisuuksia selville hyötyäkseen, mutta tekee työnsä huolimattomasti. Dickensillä on näitä lakimiesharjoittelijahahmoja, joista irvokkain on Uriah Heep David Copperfieldissä. Oikeudenkäynnit ja byrokratia vaativat asiakirjoja, sellaisia myy Snagsby. Nemo (ei kukaan) on yksi tällainen asiakirjojen kopioija. Hänen kuolemansa on yksi tarinan käännekohta. Gridley on oikeusjärjestelmän yksi uhreista. Hän haastoi, mutta hävisi ja lopulta kuolikin.

Bucket on uuttera viranomainen, joka ratkaisi tehdyn murhan tekijän.

Herra George on ampumaradan pitäjä, joka kuuluu hyviin. Löytää juurensa.

Rouncewellit, kuuluvat hyviin, pääosin Dedlockien palvelijoita.

Caddy Jellyby pakeni äitinsä Afrikan auttamisprojekteja ja avioitui Prince Turveydropin kanssa, jonka isällä on tanssikoulu. Isä on valtava turhake, jonka keikarimaisuutta miniä joutuu ylläpitämään.

Krook on lumppukauppias, joka ei osaa lukea.

Allan Woodcourt, haavuri tai "kirurgi", hän kuuluu tarinan hyviin henkilöhahmoihin. Estherin ikäluokkaa. Woodcourtin leskiäiti on myös hyvä ihminen.

Smallweed, rahanlainaaja, kitsas ja ahne mies, jonka tavoitteena on hyötyä muista, saada kaikki rahat ja ajaa muut perikatoon. Smallweed pääsee Krookin papereihin käsiksi tämän kuoleman jälkeen, sillä hän on Krookin ainoa sukulainen.


Koleassa talossa on monia teemoja ja yllättäviäkin. Rahankerääminen, lainaaminen ovat hyvin keskeinen teema. Rouva Jellyby kerää rahaa Afrikkaan, vaikka oma perhe ja talous ovat sikin sokin, Afrikka on rouvalle tärkeä, mies on syrjäytynyt ja kehottaa varomaan ihmisiä, joilla on kutsumus. Luultavasti apu ei mene lainkaan perille ja lopulta projekti raukeaa. Kirjassa puhutaan Borriobola-Gha:sta, joka lienee fiktiivinen alue Nigerin lähellä. Afrikkahanke vie Jellybyn kaiken ajan, lähinnä on kyse pelkästään kirjeenvaihdosta. Hyväntekijöitä on muitakin, herra Qualen kutsumus on hurmioitua kaikkien muiden hankkeista.

Charles Dickens (1812 - 1870) lienee kautta aikain yksi parhaimmista romaanikirjailijoista. Sain luettua Dickensin Oliver Twist -teoksen vasta kolmannella yrittämällä. Teos on kuitenkin loistava. Dickensin Suuria odotuksia -teoksen luku onnistui jo ensi yrittämällä, kuten David Copperfieldinkin

Kolea talo on minusta Dickensin (lukemistani) teoksista ehkä virtuoosimaisin. Juoni sitoo yhteen eri kansankeroksen väkeä, ja pienet pyörteet tarinan virrassa on mestarillisesti toteutettu, välillä purot ehtyvät välillä ne ryöpsähtävät valloilleen. Dickensin henkilökuvaus perustuu tarkkuuteen, realismiin, mutta on osin koomista. Tyypillistä on se, että hyvät kuvataan valoisina ja pahat hieman tummempina. Dickensin romaaneissa samoin kuin kuin vastaavissa 1800-luvun romaaneissa (Bronten Kotiopettajattaren romaani) on yllätyksellinen juoni. Juonilankojen juoksutusta on parhaimmillaan nyky tv-sarjoissa ja elokuvissa. 

Minusta Dickens ei ole erityisen kovassa "huudossa" blogistaniassa eikä Suomessa. Hänen teostensa virtuoosimainen sanankäyttö ja laajojen henkilökatraiden paimentaminen olisi opiksi monelle nykykirjailijalle. Kuten mestarikitaristin tai -rumpalin kädenliikkeet, ovat mestarikirjailijan sanansäilän viillotkin varsin pieniä, mutta osuvia. Dickensin romaaneissa pituudessaan huolimatta ei ole mitään ylimääräistä, monissa luvuissa asiaa voidaan käsitellä oudosta kulmasta, kunnes lukijalle valkenee, että ollaan suoraan tapahtumien pyörteissä ja asian ytimessä.
Hesarin arvio on täällä.
Suketuksen arvio on täällä
Ainon arvio on täällä



Lainauksia:
Yllättäen Harold Skimbolen suulla on kiteytetty muutama helmi
"Köyhä ei kasvata lapsiaan, antavat rehottaa".
"Herttainen härkä jonka silmissä jokainen väri on välttämättä punainen!"


Luvussa 21 kuvataan koronkiskuri Smallweedin isoisän isän olemusta:
"kovanahkainen ja rahanahne kaksijalkaisen hämähäkki, joka kutoi verkkoja varomattomien kärpästen pyydystämiseksi ja vaani loukoissaan kunnes ne olivat ansassa. Tämän vanhan pakanan jumala oli nimeltään Koronkorko".

Lainaus täällä löytyy myös englanniksi.

Sain nimipäivälahjaksi myös kovakantisen kirjan.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Agatha Christie: Simeon Leen testamentti



Agatha Christie: Simeon Leen testamentti, alkuteos Hercule Poirot's Christmas, 1939, suomentanut Helena Luho. Loisto-pokkari 2001, sivumäärä 290.

Gorston Hallissa asuva sadistinen vanha miljonääri Simeon Lee on jo raajarikkoinen, mutta on elämässään saattanut vaimonsa hautaan pettämällä tätä. Hän on ilkeillyt perheelleen, rehvastellut vaimolleen syrjähypyistään, hankkinut itselleen lehtolapsia ja vihamiehiä, mutta myös kahden miljoonan punnan omaisuuden ja timantteja Etelä-Afrikasta. Simeonin kanssa asuu puudelimainen poikansa Alfred Lee hieman kipakamman taiteilijavaimonsa Lydian kanssa. Gorston Hallissa on palkollisia vino pino, Simeon Leen kamaripalvelija hiljaa hiippailee Sydney Horbury, muista palkollisista eniten häärivät juonessa Edward Tressilian ja Walter Chapman.

Simeon Lee kutsuu joulun viettoon sukuaan riitelemään hänen huvikseen. Parlamentin jäseneksi noussut poika George Lee tulee tuhlailevan Magdalene-vaimonsa kanssa, myös herkkä poika David Lee tulee Hilda-vaimonsa kanssa. Perheen musta lammas Harry Lee on väärentänyt isukin aikanaan nimikirjoituksen shekkiin ja lähtenyt muhkea rahatukko mukanaan talosta ja häipynyt. Perheelle tuhlaajapojan paluu on suuri mutta ikävä yllätys. Simeon Leen ainoa (ainakin virallinen lapsenlapsi) orpo Pilar Estravados tulee sisällissodan runtelemasta Espanjasta, mihin hänen äitinsä Jennifer oli avioitunut. Kartanoon porhaltaa myös Stephen Farr, joka on Simeon Leen entisen liikekumppanin Ebenezer Farrin poika Etelä-Afrikasta. Kartanossa on vielä poliisitarkastaja Sugden keräämässä rahaa Poliisien lastenkodille. Simeon Lee on vasta ensimmäiset sappensa sylkenyt sukulaisten silmille, kun hän (Simeon Lee) korahtelee lukitussa huoneessaan ja löytyy sieltä valtaisasta verilammikosta kuolleena kurkku auki leikattuna.

Hercule Poirot on vierailulla lähiseudulla eversti Johnsonin luona ja ottaa tutkimuksiin osaa yhdessä Sugdenin kanssa.

Motiiveja ja mahdollisuuksia murhaan on paljon ja monilla. Simeon Lee on ollut jokaiselle riippa. Hän on loukannut ja ivannut jokaista. Poikien äidin Adelaiden kohtalo hiertää kaikkia. Lisäksi Simeon Lee on ollut ehkä muuttamassa testamenttiaan. Kassakaapissa olleet raakatimantit ovat kadonneet.

Tarinan alkutahdit pyörähdellään 22.päivä joulukuuta, jouluaattona Simeon Lee murhattiin ja koko tarina päättyy 28. päivä joulukuuta.

Simeon Leen testamenttikin luetaan, ja vain pojat saavat perintöä. Tämän jälkeen yritetään harventaa yksi osallistuja ennen kuin Poirot kertoo keitä talossa todellisuudessa on ja miten murha voitiin suorittaa ja kuka sen teki.

Minusta tämä dekkari tarjosi monia yllätyksiä, myös loppuratkaisu on ennenkuulumaton.

Agatha Christie (1890 - 1976) viljeli paljon Shakespeare -viittauksia tässä viitataan Lady Macbethin lausahdukseen "Mutta kukapa olisi uskonut siinä vanhuksessa niin paljon verta olevan?" viittauksella ei ole välttämättä sisällöllistä merkitystä, sillä sanoja ei ole syyllinen. Macbethin hallituskausi oli sangen verinen ja ladykin pesi verestä itseään puhtaaksi. Simeon Leen lattialla oleva verimäärä oli todella suuri ja liittyy rikoksen tekotapaan ja peittelyyn. Macbethiin viitataan myös Agatha Christien Kurpitsajuhlassa, sekä dekkarissa Kissa kyyhkyslakassa.
*****


TV-toteutus alkaa Etelä-Afrikasta vuonna 1896. Simeon Lee hamuaa timantit väkivaltaisesti itselleen ja viettää yö yhdessä erään armeliaan naisen kanssa, jolla on kasvoissaan punainen merkki. Sitten siirrytään jouluun 1936. Simeon Leen pojat vaimoineen tulevat joulun viettoon kutsusta, yksin tulevat Pilar ja Harry Lee (mutta lähtevät yhdessä), Stephen Farr on karsittu juonesta pois.

Tähän jaksoon on kytketty Poirotin keskuslämmityshuolet ja Jappin sukulaisvierailut. Poirot tulee kartanoon ennen murhaa, Japp sen jälkeen.

Syyllinen on sama henkilö samalla motiivilla. Tätä veren paljous-aspektia ei ollut tv-toteutuksessa.

Japp antoi Poirot'lle vaimonsa kutomat käsineet, joita Poirot tuntui inhoavan, käyttää  nahkahanskoja. Poirot antoi Jappille joululahjaksi sikareja. TV.toteutuksen Poirot-hahmon maneerit jonkin verran ärsyttävät. Tekoviiksineen ja kävelyineen muistuttaa minusta jonkin verran liikaa Chaplinin kulkuri-hahmoa.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Merja Jalo: Naapurin hevostyttö ja Nea, hevosenhoitaja


Merja Jalo: Naapurin hevostyttö, Karisto 1988, sivumäärä 105.

Merja Jalon Naapurin hevostyttö -kirja on viides osa Haavikon ravitalleista kertovasta 20-osaisesta kirjasarjasta. Kirjassa touhutaan ravitalleilla hevosten ja ihmisten parissa. Kerronta alkaa Jaana Waldénin miesmurheilla jonkunnäköinen suhde Juha Haavikkoon on katkennut ja naapurissa olevalla ravitallilla kohdellaan ravihevosia omituisesti ja huonosti. Ravivalmentaja Kalle Uusitalo on lisäksi juoppo. Jaana asustelee "talleilla", hänen vanhempansa ovat eronneet ja omistavat avokkeja. Jaanan ravuri Pauke on talleilla. Tuusulan iltaraveissa sattuvassa onnettomuudessa Jaana joutuu sairaalaan, myös Kalle loukkaantuu.

Kirjan nimi ja kansikuva viittaa kuitenkin uuteen tyttöön, köyhään mutta kauniiseen Elina Saraseen. Heillä on kaksi hevosta, joista vanhempi 20-vuotias Humina on astutettu ja saa Liekki-varsan. Elinan äiti on kuollut synnytyksessä, perheellä on vähän varoja, edes heiniin ja pahnoihin ei tunnu riittävän rahoja. Myös loimista ja muusta tavarasta on huutava puute. Juha, joka on kaikille tytöille lämmin ja varsin platoninen kainalo, on myös Elinalle tukeva olkapää. Sarasilla on epäonnea, myös Humina kuolee, ja varsa lähetetään Ypäjälle varttumaan.

Kunnon hevoskirjan tapaan vaikeudet voitetaan ja vastoinkäymiset kestetään. Elinalle löytyy harjoittelijan paikka. Jaanan ja Juhan välit lämpenevät jouluvalojen tuikkiessa. Juha tuntuu olevan täysikäinen, sillä Juha huristelee  punaisella toyotallaan. Elina on Juhan luokkakaveri ja haaveilee Ypäjän hevosopistosta.

Merja Jalon teksti on ehkä nuorelle teini-ikäiselle riittävän uskottavaa varsomisten, ja hevosten ruokkimisten ja talikon heilutusten suhteen. Ihmettelin itse, miksi Elina ei ollut pyrkinyt alaikäisenä hevosopistoon. Toisekseen ihmettelin selvitystä, että Saraset ovat niittäneet talveksi heinää tienvieriltä. Kyllä halvemmaksi tulee tehdä se traktorilla. Sekä hevosen hoitaminen, ratsastus, ja varsominen niittäminen ja lukuisat heinätyöt ovat itselleni tuttuja, ja tiedän myöskin kuinka paljon hevosen ylläpitäminen maksaa. Sen sijaan ravihevosten valmennuksesta en tiedä oikeastaan mitään. Ratsuhevoset syövät kauraa, ja muutakin rehua esimerkiksi melassia. Kirjassa vain heinästä puhutaan. Hevonen tarvitsee kuitenkin muutakin rehua siis kauraa, mahdollisesti kivennäisaineita. Huippuratsu voi saada helposti ähkyn, joten hevosen ruokinta on vaativampaa kuin lehmän, joka pärjää ilman väkirehua.

Myös tallien sosiaalinen verkosto ja suhteet ovat mielenkiintoisia. Tässä se pyöri lähinnä ihastumisten ja vihastumisten tiimoilla, mutta se on paljon monimutkaisempi maailma.

Jalo kirjoittaa ravikohtaukseen lauseen "pari romaaniheimon jäsentä" sivu 58. Minusta täysin irrallinen lause, kyse ei varmaankaan ole kirjoista, joten oikea termi on luullakseni romaniheimon.

Tätä kirjaa on hankala arvioida koska pitäisi lukea useampi opus. Luullakseni näitä on joku muukin lukenut, kun parisenkymmentä osaa rustattu.


Takakannessa on ravihevosia, joita talleissa on ja hoidetaan ja valmennetaan. Kannen on tehnyt Eino Tepponen. Varsin imelä kuva sisältöön nähden, köyhän Sarasen tallissa oli ankeaa ja kalseaa.

Merja Jalo (s.1951) kirjoitti vuosina 1978 - 2001 Haavikon ravitallista kaksikymmentä kirjaa, joista tämä on kuudes.

Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarja alkoi vuonna 1977. Sarjaa on julkaistu yli 80 osaa. Viime vuonna 2014 ilmestyi kolme osaa: Arvoitusten yö, Kadonneen hevosen jäljillä sekä Vihreä Lohikäärme. Päähenkilönä häärii suomalainen Kikka, joka on nykyisin Repen siippana. Repellä on oma menneisyytensä. Sarja on ehkä jo liian pitkällä, kun talliin tehdään "yöllinen hyökkäys, jossa koko kartanon porukka oli otettu panttivangiksi talliin". Jatkossa Repen Kafka-hevonen viedään. Kun Kafka katoaa, mieskin itkee. Päähenkilöt laukkaavat ulkomailla. Kirjat näyttävät päättyvän aina koukuttavaan kohtaan ja seuraava on pian kaupassa. Repe on saamassa Kafkan takaisin, mutta yllätys-yllätys hän onkin ottanut yöllä tallista väärän hevosen tai oikean hevosen, mutta ei Kafkaa. Kafkan ja luikero Luigin perässä laukataan ja ravataan vielä vuonna 2015 teoksissa  Salaisuuksien torni ja Saalistaja. Aika erityylisiä kirjoja kuin yllä esitelty. Kaikesta päätellen  suosittu sarja. Lisäksi on julkaistu "Muistoja" eli Kikka ja Repe, Päkä ja Titta, Siru ja Kati sekä Hannu ja Kari. Tämän muistojutun päättelin kirjojen "mainoksista".


Merja Jalo: Nea, hevosenhoitaja, Otava 1991, 135 sivua
Jätin omalla tavalla parhaan kirjan arvioitavaksi bloggauksen lopuksi. Merja Jalon Nea, hevosenhoitaja on kolmas osa luultavasti 22-osaisesta sarjasta. Nea Kivi on nuori tyttö, joka on käynyt ratsastuksen alkeiskurssin ja sen jälkeen edellisessä osassa töppöillyt Hubertus-ratsastuksessa. Tässä osassa menee paremmin. Hän suorittaa hyvin hevosenhoitokurssin ja saa oman hoitohevosen tai ponin, jota hän saa hoitaa. Lisäksi ratsastuksen opettaja Joni antaa vastuuta Nealle, joka rohkaistuu ja saa oman paikkansa tallin hierarkiassa.

Nea on varakkaasta perheestä, isä on asianajaja ja äiti tuomari, Nealla on ainakin yksi pikkuveli. Mutta Nea on myös rajusti koulukiusattu, koska hän on ylipainoinen ja hänellä on silmälasit, hän on myös tallikiusattu, läskiläppä lentää kuin lantapallot tallillakin. Nykyisinhän, kaikki jotka eivät ole alipainoisia, ovat jonkun mielestä läskejä. Minusta jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Tämän kirjan vahvuus on siinä, että se tuo minusta oikealla tavalla esiin Nean ajatuksia ja tuntemuksia, ja on tavallisten tallitapahtumien tasolla, eikä vilistele Sloveniassa, kuten yllä oleva Kafka-hevosen jäljitys.

Tallidynamikka on Nea-sarjassa kuvattu minusta suhteellisen realistisesti. Lisäksi hevosen hoitaminen lähtien kavioiden puhdistamisesta on kerrottu tarkasti ja minusta oikein, lisäksi teoksessa ilmenee hevosen ruumiinlämpö, joka on korkeampi kuin ihmisen, lämpöhän hevosella muistaakseni mitataan takapäästä hevosta. Kirjan ongelmana on ehkä se, että tämä on tarkoitettu varsin pienelle kohderyhmälle, eli juuri ratsastuksen aloittaneille alakoulutytöille, toisaalta sarja on varmasti edennyt ja joku haluaa lukea kaikki kirjat uudestaan ja uudestaan. Nämä olisivat myös tallityttöjen vanhemmille hyvää luettavaa, tietäisivät, mitä peliä on "reilu peli" parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Tarkkaavainen lukija huomasi, että ensimmäinen kirja oli Kariston, toinen esitellyistä oli WSOY:n ja tämä viimeksi mainittu oli Otavan.

Ehkä tämä riittää tästä teoksesta eli Merja Jalon tuotantoa löytyy paljon ja monelta kustantajalta.
*****

Lisäksi Marvi Jalo on julkaissut Tammelle hevostyttökirjasarjaa, yläkuvan kirja on vuodelta 1979 ja sarjan toinen osa, ensimmäinen on Hevostytön syksy. (Olisin niputtanut tämän samaan, mutta onneksi kommentoijat ovat itseäni fiksumpia :)

Tässä Kevät tulee hevostyttö -teoksessa pääroolissa on Raila, joka on kotiutunut Peppe ja Timo Nevan ratsastustalleille, jossa ratsastuksenopettaja toimii Rahikaisen Osku.

Railakin on "läski" (kuten ylempänä Nea), mutta hän on päässyt sisälle tallipiireihin, mutta tässä osassa alkaa nousta neste päähän toisaalta hän on kiinnostunut myös Jiristä.

Raila fantasioi Beldan-hevosesta ja ratsastavansa kouluratsastuskilpailuissa, ja  pohtii  "Beldan oli kokenut jotain kammottavaa -joutunut roistojen saaliiksi niinkuin ponikirjoissa kerrottiin ..." s.36. Asiasta onkin hyvä unelmoida, sillä oikea kouluratsastusura on epätodennäköinen, Sekä ratsastajan pitää harjoitella pitkään että ratsun, lisäksi hevosen ja ratsastajan kommunikaation pitää toimia. Kouluratsastusohjelmat ovat vaativia. Suomen kuuluisin ja menestynein kouluratsastaja lienee Kyra Kyrklund, joka on saavuttanut MM-hopeaa hevosen Matador II:n kanssa, sekä ollut olympiavitonen hevosella Edinburg vuonna 1992. Wikipedian mukaan hän on kilpaillut myös hevosella Max. MM-hopeaa ja olympiapistesija tuli varsin varttuneella iällä, joten Railan tie huipulle on pitkä ja vaatii vielä oikean hevosen ja paljon paljon työtä. Jos Raila olisi syntynyt vuonna 1967 hän voisi olla yhä hyvässä iässä, joskin nykyhuippukouluratsastajat ovat suhteellisen nuoria esimerkiksi Helen Langehanenberg on syntynyt 1985.

Marvi Jalo on wikipedian mukaan syntynyt 1949.
*****
Runonurkassa on ruotsalainen hevoskirja Malin Stehnin Tunkeilija talleilla arvioitu täällä.
Ainon bloggaus Marvi Jalon Elämän laukasta täällä.

Lucky Luke: 20. ratsuväkirykmentti, Morris ja Goscinny



Lucky Luke: 20. ratsuväkirykmentti, Le 20éme de Cavalerie, 1971, Otava 1985 (ensipainos 1977), sivumäärä 47.

Morris eli Maurice de Bevere (1923 - 2001) oli Lucky Luken isä. Ensimmäiset Lucky Luke -tarinat syntyivät 1947. Vuonna 1948 belgialainen Morris kävi USA:ssa katsomassa Villin Lännen miljöitä, tai mitä siitä oli enää jäljellä. Morris otti sarjakuvan perustaksi perinteisen mallin, jonka hän pelkisti. Morriksen sankari Lucky Luke on yksinäinen cowboy, joka ampuu varjoaan nopeammin, takakannessa on kuva. Lucky Luke on varsin nuhteeton, ja jää monesti muiden hahmojen varjoon. Lucky Lukella on huippuälykäs hevonen Jolly Jumper.

Rene Goscinny (1926 - 1977) alkoi tekstittää Lucky Lukeja vuonna 1955 ja teki näin aina kuolemaansa saakka. Morris jatkoi kuitenkin Lucky Luken julkaisemista Goscinnyn poismenosta huolimatta yksin tai jonkun muun tekstittäjän kanssa.

Lucky Luke -tarinat jakautuvat karkeasti kolmeen kategoriaan, esitellään lännen legendoja kuten Calamity Jane, Jesse James ja Billy the Kid, toinen kategoria on tarinat, jotka liittyvät uudisasutuksen leviämiseen, lennättimen vetäminen (Laulava lanka), vankkurikaravaanit, Ryntäys Oklahomaan rautatien tekeminen (Kiskot yli preerian) sekä erilaiset huijaukset, kolmannen kategorian muodostavat Lucky Luken ja Daltonien yhteenotot, josta bloggaus täällä.

Morrisin ja Goscinnyn Lucky Luke -albumi 20:s ratsuväkirykmentti on kelpo lännen seikkailu ratsuväkirykmentin toiminnasta ja intiaanisodista eli tavallaan kuvaa sekä uudisasutusta, mutta myös lännen legendaa, sillä "Ratsuväki tulee viime hetkellä apuun" on hyvin perinteinen mielikuva. Tämä albumikin on hyvin perinteinen, kuten koko Morrisin sarja. Tämä on ollut siis tekijöiden tarkoituskin ja huumori ja tunnelma toimivat. Kriitikoita ehkä tyydyttää se, että intiaanien työntäminen reservaatteihin kyllä albumista selvästi ilmenee.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: uudisasutus ei etene, intiaanit ampuvat ensin nuolia ja sitten kiväärillä, jolloin eräänkin hattukauppiaan hatut ovat reikäiset. Intiaanit on ajettu reservaatteihin, mutta levottomuuksia silti on. Ratsuväkirykmentti ei ole kovinkaan diplomaattinen tilanteen selvittäjä ja hallitus lähettää paikalle ongelmat selvittämään Lucky Luken. Intiaanien joukossa on ratsuväkirykmentistä poispotkittu Derek Floyd, joka myy intiaaneille kivääreitä ja haluaa sotaa hyötyäkseen siitä itse. Rykmentti piiritetään, ja varustevajat sytytetään palamaan. Lucky Luke ja nuori ratsumies MacStruggle kaivavat tunnelin ja hakevat apua. Avun jälkeen tilanne rauhoittuu ja lopulta solmitaan rauha, ja uudisasutus voi jatkaa leviämistään.

Albumi on varsin hauska, hauskuus tulee karikatyyrisistä hahmoista.

Vasemmalla oleva eversti MacStruggle on tyypillinen kovaan ulkoiseen kuriin uskova ammattisotilas, kasvonpiirteet ovat ankarat ja rasvaprosentti on alhainen.

Kersantti on tyypillinen aliupseeri, nenä on rustoittunut,  ja mies on vahva kuin härkä, ja hänellä on kova ääni.

Everstin on terävä poika, jota isä koko ajan simputtaa ja rankaisee, on kuvattu asialliseksi, puku on moitteeton, mutta ilme on "kiltti".

Rykmentin univormut pesee, silittää ja tärkkää ahkera kiinalainen Ming Li Foo, kuvassa oikealla.

Albumissa on muitakin perinteisiä hahmoja kuten hattukauppias Jeremiah Fowler, intiaanipäällikkö Keltainen koira, ja rappeutunut valkoinen Derek Floyd, kaikki on kuvattu hienosti.

Albumin käyttövoimana on pitkälti isän armottoman everstin simputus omaa poikaansa kohtaan. Poika saa rangaistuksia milloin mistäkin ja joutuu kuorimaan perunoita, ja isä tarkastaa, ovatko perunankuoret sopivan kokoisia. Lisäksi poika on poistumiskiellossa, joutuu kiillottamaan kaikkien saappaat, ja saa seuraavaksi rangaistuksen siitä, että muut saappaat ovat kiiltävämpiä kuin omat. Poika myös tarjoilee vieraille. Isä ei halua, että joku voisi väittää, että poikaa suositaan. Poika kuitenkin lähtee piirityksen aikana Lucky Luken mukaan, ja onnistuu tehtävässään ja saa kunniamerkin kenraalilta, mutta arki alkaa rykmentissä ja poika saa uudestaan isältään rangaistuksen albumin päättösivulla pojan hyvästellessä Lucky Luken, joka tapansa mukaan ratsastaa auringonlaskuun.

Albumissa revitään paljon huumoria intiaanien rauhanpiipun polttamisesta ja muiden huonovointisuudesta. Tupakointi onkin vaarallista. Kiinalainen kuvataan erityisen ahkeraksi. Kaikkien ongelmien syyksi myös kaikkien biisonien metsästäjäksi kuvataan rappeutunut entinen sotilas, vaikka itse systeemi kaiketi ajoi asutuksen länteen ja metsästykseen osallistui useampikin valkoinen mies.

Motiivi blogata tästä on Kirjankansibingo, ajattelin saada tästä keskiruudun eli kengät, vaikka kyseessä ovat ratsastussaappaat. Toisaalta ratsusotilaan lantio ja länkisääret muodostavat hevosenkengänmuotoisen kuvion, jonka välistä näkyy Lucky Luke, erittäin taiteellinen ja nerokas kansi.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain



Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain, An Oldfashioned Girl 1870, suomentanut Lyyli Reijonen, WSOY 1975, sivumäärä 283.

Louisa M. Alcottin teos Tytöistä parhain on herttainen, mutta varsin perinteisiä arvoja pönkittävä. Tarina alkaa, kun bostonilainen sisaruspari Fanny ja Tom kinastelevat. Fannyn luo tulee vierailulle Polly -niminen maalaistyttö, joka on tarinan sankari: tytöistä parhain. Shawnit asuvat äveriäästi Bostonissa, Fanny Shawn nuoresta iästä huolimatta on jo nuori neiti. Kuusitoistavuotiaaana hän on kuin pieni aikuinen ja päiväperhostelee ja tapailee (viattomasti) keikaripoikia. Tom, joka on 14-vuotias on ilkikurinen pikkupoika, joka on täynnä kepposia. Polly, jonka oikea nimi on Mary Milton, on 14-vuotias ja tottunut työhön ja omien tarpeidensa sivuuttamiseen muiden hyväksi.

Tarina on kirjoitettu kahdessa osassa. Ensimmäinen kestää Pollyn kuuden viikon vierailun ajan, jonka kuluessa hän eheyttää perhettä. Perheen äiti on hermoheikko tyhjästä valittaja eli "rouva Shaw oli hermostunut kärsimätön invalidi, joka vähän väliä tarvitsi jotain", isä on etäinen liikemies, joka hellittelee Fannya, ja on äreä ja poissaoleva Tomin suhteen. Polly tulee paremmin toimeen Tomin kanssa, jonka kanssa laskee mäkeä. Tom saa polkupyörän isältään Pollyn avustuksella, ja Tom kaatuu ja loukkaantuu. Tässä vaiheessa isäkin havaitsee, että kappas vaan hänellä on poika.

Tarinan kuluessa Polly kuvataan sis uhrautuvaksi pyhimysmäiseksi hahmoksi, joka on köyhä ja nöyrä ja vielä köyhempien ja vähäosaisten äänitorvi ja auttaja. Shawnin isoäiti ihastuu Pollyyn, kuten lapsellisella tavalla myös Tom. Tosin Tomin mielestä tytöistä ei ole mihinkään, Pollyn mielestäkin Tomin tuntemista tytöistä ei ole juuri mihinkään. Siksipä Fannyn kanssa Pollylla on vaikeaa, mutta tyttökirjamaiseen tapaan, hänen kanssaan on välienselvittely Fannyn luettua Pollyn tunnustuksellisen päiväkirjan. Rypyt oikenevat ja Fanny reipastuu.

Shawnin perheen kuopus Maud kuvataan rumaksi ja puhevikaiseksi ja hänen puheviastaan revitään huumoria. "Ei pitäisi najjata naujamaan" toteaa Maud sivulla 37. Minusta ei pitäisi jepiä huumojia puhevioista. Maud jääkin vanhaksi piiaksi, vaikka havittelee romaanin toisessa osassa Pollyn veljen "kättä".

Romaanin toinen osa tapahtuu kuutta vuotta myöhemmin, kun Tom ja Polly ovat 20-vuotiaita. Pyhimysmäinen Polly rahoittaa veljensä Willin opintoja antamalla soittotunteja. Tom keikaroi ja on kihlautunut itseään vanhemman Trixin kansa. Pissis-Trix on hyvin pinnallinen ja halveksii köyhiä. Hänestä köyhien pitää pysyä lestissään, pukeutua säkkiin ja olla hiljaisesti nöyriä. Polly puolestaan on valistuksen ja köyhän avun kannalla. Polly ja Trix ottavatkin yhteen, sillä Polly ja Tom ovat rakastuneita toisiinsa. Pollyyn on rakastunut myös etevä ja verevä ja kaiken lisäksi myös rikas Sydney.

Romaanin suurin käänne tapahtuu varsin lopussa eli Tom munii asiansa saamalla yliopistosta potkut ja velkaantumalla, isäkin ajautuu konkurssiin, rikas on muuttunut köyhäksi, vapaaherran pitää hankkia rahaa ja känsiä sekä vielä kärsiä. Vasta ruumiillinen työ kasvattaa Tomista aikuisen miehen.

Alcott osoittaa näin, että kasvaminen voi tapahtua vain työnteon avulla. Fannykin on 22-vuotiaana täydellisen kyllästynyt ja leipääntynyt, mutta joutuu nöyrtymään ja kasvamaan.

Tyttökirjamaiseen tapaan lopussa saadaan tuplahäät.

Vaikka tämä teos ei yllä Alcottin parhaimpien teosten tasolle, on tämä hyvin kiinnostava. Alcott, joka itse tienasi leipänsä kirjoittamalla, marssittaa estradille naiskirjailija Kate Kingin, joka puhuu kirpeästi kansansuosiosta, jota hänen mukaansa pitää kavahtaa, koska se sokaisee silmät, aiheuttaa virheitä ja on oikullinen. Tämä on julkaistu vuonna 1870, suosittu Pikku Naisia ja sen ensimmäinen jatko-osa ilmestyivät vuosina 1868 ja 1869. Muutenkin Alcott arvostelee (aiheestakin) penseää ja torjuvaa suhtautumista työssäkäyviin naisiin. Alcott kuvaa hyvin hienostoneitejä. Neidit keimailevat koreasti kuusitoistavuotiaana kuin pienet aikuiset. Käännöksessä puhutaan aikuisista. Minusta keimailu ei ole aikuista, sillä aikuisen toiminnan tunnusmerkki on vastuu. Tässä neidit tosin vain päiväperhostelevat ja tapailevat sangen viattomasti keikaripoikia  eli eivät sentään niin kuin ehkä nykyisin syntisesti yöperhostele, eivätkä nauti alkoholia ja yökköstele.
****

Aino on blogannut tästä vuonna 2012 näin.

*****
Yhdysvaltalainen naiskirjailija Louisa May Alcott (1832 - 1888) on tunnettu parhaiten teoksestaan Pikku Naisia, sekä sen jatko-osista Viimevuotiset ystävämme, Pikkumiehiä sekä Plumfieldin pojat

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Agatha Christie: Lentävä kuolema


Agatha Christie: Lentävä kuolema, Death in the Clouds 1935, suomentanut Kirsti Kattelus, wsoy 1991, sivumäärä 240

Lentävä kuolema -kirja alkaa lentokoneen Prometheuksen ykkösluokan matkustamosta. Neiti Jane Grey katselee kymmentä muuta matkustajaa, joista yksi on mestarisalapoliisi Hercule Poirot. Neiti Grey on ollut "raviveikkausvoiton" turvin Ranskassa. Luultavasti voitto on tullut Englannissa suositussa laukkakilpailussa, sillä jatkossa puhutaan hevoskilpailusta. Greyn voitto on ollut vaatimattomat 100 puntaa, mutta kampaamoapulaiselle voitto on varsin suuri. Ranskassa ruletissa hammaslääkäri Norman Gale on antanut Jane Greyn voittaa panoksellaan. Grey on hyvin ihastunut Galeen. Jane Grey on yksi dekkarin päähenkilöistä, ja hänen historialliseen nimeen viitataan. Lady Jane Grey oli joitakin päiviä kuningattarena vuonna 1553, hänet syöstiin vallasta ja teloitettiin vuonna 1554.

Matkustamossa ovat myös ranskalaiset isä ja poika Dupont, muinaistutkijat, jotka ovat olleet kaivauksilla Persiassa. Lady Horbury on myös matkustamossa, hän on kokaiinin orja, Venetia Kerr, jota Horbury pitää lutkana, on rakastunut lady Horburyn aviomieheen, joka ei ole lentokoneessa. Matkustamossa on vielä toimitusjohtaja James Ryder, dekkarien kirjoittaja Daniel Clancy, tohtori Bryant sekä Madame Gisele, koronkiskuri ja ylhäisiä kiristävä rautanainen, joka kuolee kesken lennon. Lentokoneessa on siis tapahtunut murha, ensiksi kuolinsyyksi veikataan ampiaisen pistoa, mutta uhrin vierestä löytyy puhallusputken ammus, joka on kansikuvassa. Ampiainen pörräsi vähän aiemmin. Arkeologeilla on putkia, lisäksi dekkaristi on hankkinut omien kirjojensa murhasuunnitelmiin puhallusputken, naisilla on imukkeita tupakointia varten, eräs puhallusputki löytyy Poirot istuimen takaa, minkä takia häntä epäillään teosta kuolemansyyntutkimuksessa. Poirotia kutsutaan Parrottiksi, ja hänen muukalaisuutensa on epäilysten syy.

Näiden yhdentoista luksusmatkustajan lisäksi koneessa on ollut kaksi stuerttia, Giselellä on ollut kahvikuppi edessään, lisäksi toisen luokan matkustajia on ollut kymmenen, heidän mukanaan on lady Horburyn kamarineito Anne Morisot, vainajan (avioton) tytär, joka on perimässä ahneudella ja kiristyksellä saadun mittavan omaisuuden.

Agatha Christie on todella onnistunut tässä dekkarissa. Tarinan kuluessa uusia yhteyksiä paljastuu, ja pienen pieniä yksityiskohtia. Sivulla 167 paljastuu murhan tekotapaan liittyvä yksityiskohta, vainajan kahvikupin vieressä oli kaksi lusikkaa.

Loppuratkaisu tapahtuu kahden murhan jälkeen, ja se on taattua Poirot'n itsetietoista kukkoilua. Poirot selvittää murhat ja murhaajan ja puijaa hänet vielä tunnustamaan, joka saa murhaajan maaniseen raivoon. Lopussa Poirot vielä kätilöi avioliittoja. Eräälle, jonka sydän on särki, hän suosittaa Dupontien seuraa ja kaivauksia Persiassa, erään toisenkin avioauvon hän kätilöi.

****


Lentävä kuolema oli myös hienona TV-toteutuksena. TV-esityksessä oli hyvä alkukohtaus tenniskentällä, jota ei kirjassa luonnollisesti ollut lainkaan. Murhenäytelmän henkilöt seuraavat Roland-Garrosilla Ranskan avointen finaalia, jossa kohtasivat Iso-Britannian Fred Perry ja saksalainen Gottfried von Cramm. Perry voitti tv-lähetyksessä, joten vuosi on ollut siten 1935, minkä on noteerannut ensin Kauko Säädin Ilta-Sanomien TV-lehdessä. Cramm voitti Ranskan avoimet vuosina 1934 ja 1936, lisäksi hän voitti nelinpelin vuonna 1937, muita Grand Slam titteleitä hänellä oli yksi sekanelinpelistä ja yksi nelinpelistä. Fred Perryllä Grand Slam voittoja oli kahdeksan kaksinpelistä ja luultavasti kuusi kaksinpeleistä

Paljon on kuosi muuttunut ajassa, kuten Kauko Säädin kirjoittaa. Dekkari ilmestyi maaliskuussa 1935, jolloin ei luonnollisestikaan oltu pelattu vuoden 1935 Ranskan avoimia, koska ne pelattiin vasta 20.5 - 2.6.1935.

Dekkaria oli jonkin verran "suoristettu" ja henkilöitä karsittu, mutta minusta tv-toteutus oli ensiluokkainen ja se on Yle-areenassa vielä 23 päivää eli miltei koko kesäkuun. TV-toteutuksessa neiti Grey on lentoemäntä. Kirjassa on vain kaksi miespuolista stuerttia.

(Kirjoitin tämän ex-tempore, joten editoin lukuisat kirjoitusvirheet, pitkämielisyyttä=)

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit Vanha Hyvä aikani bloggauksen lopusta.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Adolf Ehrnrooth ja Marja-Liisa Lehtonen: Kenraalin testamentti


Adolf Ehrnrooth ja Marja-Liisa Lehtonen: Kenraalin testamentti, WSOY, 1994, 177 sivua.

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth (1905 - 2004) on suuri suomalainen ikoni. Ulla Appelsinin kirjoittamasta Kenraalin vuosisata -teoksesta olen blogannut ja tyttärensä kirjoista täällä ja täällä.
Tämä kirja on linjassa Ulla Appelsinin kirjan kanssa, mutta antaa varsin erilaisen kuvan kuin Ehrnroothin Karin-tyttären kirjat. Tässä kirjassa Adolf Ehrnrooth on ylpeä lapsistaan, ja arvostaa ja ihailee vaimoaan.

Kirjan kirjoittanut toimittaja ja tiedottaja Marja-Liisa Lehtonen oli vaikuttunut kuullessaan jalkaväen kenraalin puheesta itsenäisyyspäivän juhlissa Turun Linnassa, Ehrnrooth puhui aina ilman papereita ja itse eletyn oikeudella. Tämä kirja on kirjoitettu vuonna 1993 Lehtosen ja Ehrnroothin välillä  käytyjen keskustelujen jälkeen.

Kenraalin testamentti  ei ole kronologinen, mutta siitä huolimatta hyvin johdonmukainen ja vaikuttava  teos. Seuraava teksti perustuu näkemykseeni kirjan tekstistä, eikä ole siis omaa mielipidettäni, joskin olen voinut ymmärtää jonkun asian väärin.

Adolf Ehrnrooth on Mannerheim-ristin ritari numero 162, ristin saamisen taustat on selvitetty ja Mannerheim-ristin ritareista on kokonainen luku. Koska toisen maailmansodan jälkeen elettiin vaaran vuosia ja suomettumisen aikaa, risti ei ollut uran kannalta välttämättä hyvä asia. Kenraalin mielestä liikaa nöyristeltiin naapuria ja unohdettiin veteraanit. Hänen mukaansa etujoukoissa palvelleet sotilaat olivat sodan päättyessä vain 19 - 35 -vuotiaita eli varsin nuoria. Ehrnrooth itse haavoittui kahdesti vaikeasti ja oli Vuosalmella, kun aseiden piti vaieta 4.9.1944, seuraavana päivänä hän miltei kaatui tulitukseen.

Jalkaväenkenraali puhuu jonkin verran taustastaan. Hänen suvussaan on paljon upseereita, vaikka isä olikin lääkäri. Perhe oli ruotsinkielinen. Sodan aikana hänet nimitettiin Tyrjän rykmentin komentajaksi. Hän johti savolaisia. Hän sai miestensä kunnioituksen ja Adolf Ehrnroothilla oli tapana aina johtaa miehiä edestä. Asemasodan aikana hän tutustui miehiinsä keskustelemalla heidän kanssaan rintamalla. Johdettavia oli neljätuhatta, ei mikään pieni määrä. Kirjassa puhutaan myös sodassa kaatuneista, heitä oli miltei 100 000. Lisäksi puhutaan pelosta ja rintamakarkureista, niitä kenraali ei tuomitse vaan pitää säälittävinä. Heitä kutsuttiin marjamiehiksi, joka on kuitenkin aika neutraali nimitys. Hermot eivät aina pidä (Ville Kivimäen: Murtuneet mielet -teoksen bloggaukseni on täällä). Kenraalin mukaan ei ole järkevää laittaa hermonsa menettäneitä miehiä etulinjaan. Enemmän paheksuntaa saivat metsäkaartilaiset, miehet, jotka tuottivat haittaa suomalaisille sotilaille sekä useissa kohdin pokkuroijat ja isänmaan petturit.

Oman lukunsa saavat Lotat. Kenraali oli ärsyyntynyt väitteistä, että Lotat olivat rintamalla viihdyttämässä herroja. Hän kuvailee kauniisti Lottien merkitystä, he olivat JSP:illä ottamassa haavoittuneita vastaan, he tekivät muonaa. Osa Lotista jäivät "mottiin" jatkosodan lopussa, he eivät ennättäneet lähteä, mutta he eivät menettäneet hermojaan.

Sodan jälkeisistä ajoista kenraalilla ei ole pelkästään hyvää sanottavaa. Valvontakomissiota hän arvostelee ja suomettumista sekä Suomi-Neuvostoliitto -seuraa.

Asekätkennän hän ymmärtää isänmaan kokemalla uhalla. Hän myöskin arvostelee operaation ilmiantajaa. Teoksen sävystä saa käsityksen lukemalla seuraavan lainauksen Asekätkentä osan alusta: " Paljon on sanottu asekätkennästä. Minä sanon, että se oli Suomen kansan parasta tarkoittavaa, jaloa toimintaa. Asekätkennän avulla tahdottiin järjestää mahdollisuus sissisotaan sen varalle, että valvontakomissio saisi entisen vihollisemme yrittämään Suomen miehittämisoperaatiota". Tässä ei jää epäselväksi, mitä mieltä puhuja on. Marja-Liisa Lehtonen on minusta loistavasti saanut siirtymään puheen paperille. Kenraalin mukaan vuonna 1993 voidaan sanoa, että "kommunismi on ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä", hänen mukaansa jotkut pokkuroivat neuvostomyönteisesti, ja Suomessa oli voimia, jotka odottivat vain oikeaa hetkeä Suomen siirtämiseksi kommunistiseksi valtioksi.

Kenraali, vaikka oli alkujaan ruotsinkielinen ja naimisissa tanskalaisen kreivittären kanssa, osoittautuu testamentissaan suomalaisuuden ja suomenkielisyyden suureksi puolustajaksi. Hän kiinnittää huomiota kielen amerikkalaistumiseen, ja löystyneihin tapoihin. Hänen vaimonsakin puhuu aina Kakskerran kentästä eikä Seaside-golfista.

Kenraali ei luota täysin sopimuksiin, sitoumuksiin ja rauhansopimuksiinkaan. Hän korostaa, että talvisodan jälkeen Suomi jätettiin yksin. Sota ei ollut vältettävissä. Hän korostaa, ettei Suomi ollut Saksan liittolainen, mutta puhuu Lapin sodan yhteydessä saksalaisista entisinä aseveljinä. Sotakorvauksia, jotka oli sidottu 1938 dollariin arvoon, hän piti suurina. Kuitenkin hän jyrisee voitetusta itsenäisyydestä ja valitteli unohduksen vuosia.

Myöskin aseistakieltäytymistä hän kipakasti arvostelee. Hänen mukaansa aseistakieltäytyjät ovat vapaamatkustajia. Kaikilla on vastuu isänmaasta. Pitää opettaa puolustamaan isänmaata.
--
Oma huomio: Adolf Ehrnrooth osallistui Lontoon olympiakisojen ratsastuskilpailuihin vuonna 1948 (ei mainita tässä teoksessa). Apulaisoikeusasiamiehen päätöksen vuoksi armeija poistanee urheilijoiden erivapaudet,  jotka ovat minua aina kummastuttaneet. Kuinka fyysisesti huippukuntoinen nuori asevelvollinen ei voisi suorittaa asepalvelusta. Enemmän haittaa asepalveluksesta voi minusta olla huippupianistille tai -viulistille, joiden sormet ja kuulo voivat olla kovilla asepalveluksen aikana. Moni taiteilija ja urheilija oli rintamalla viisikin vuotta maailmansodan aikana.
--
Paatos kirjassa on valtava. Tämä säväyttää. Kenraalin testamentti jyrisee paperistakin. Varsin suoraan sanotaan useista asioita sodan syntymisestä ja karjalaisten kärsimyksistä. Tekstiä on jaksotettu lukuihin ja välin on lauluja, kuten Elämää juoksuhaudoissa, Jääkärimarssi, Marssilaulu, Maamme ja Lippulaulu. Tämä  bloggaus "ilmestyy" Puolustusvoimien lippujuhlana.

Tämä kirja on minusta kuitenkin sodanvastainen, koska esimerkiksi sivulla 43 kenraali toteaa "sotimaan en kehoita". (Toinen maailmansota alkoi Saksan hyökättyä 1.9.1939 Puolaan, vaikka 3.9.1939 on "virallinen päivä", sillä Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta julistivat silloin Saksalle sodan, toinen maailmansota oli todella tuhoisa, siinä kuoli yli 50 miljoonaa ihmistä jopa 70 miljoonaa, joista suurempi osa oli siviilejä).

Adolf Ehrnrooth on tavannut kaikki Suomen silloiset presidentit ja kirjassa hän luonnehtii Suomen yhtätoista ensimmäistä presidenttiä: Presidentti Ståhlberg ylensi 19-vuotiaan Adolfin aktiiviupseeriksi, kornetti Ehrnroothiksi.  Adolf Ehrnrooth oli katsomassa, kun P.E. Svinhufvud palasi 1917 Siperiasta, hän  oli ollut karkotettuna sinne, presidenttinä Svinhufvud määräsi Adolf Ehrnroothin Ruotsin prinssi Gustaf Adolfin seuralaiseksi, josta alkoi herrasmiesten ystävyys. Hän toteaa, että Kyösti Kallio talonpoika, jolla oli 4000 hehtaarin tila. Risto Rytin uhrausta hän arvostaa, ja pitää hänen saamaansa tuomiota kovana kuten Airon kohtelua sodan jälkeen. Hän arvostaa kaikkia presidenttejä. Paasikiveä paljonkin, mutta piti parempana, että Suomi ei tehnyt rauhaa vuonna 1943, kuten Paasikivi "ajoi". Urho Kekkosta hän piti isänmaan ystävänä (ajatteli Suomen parasta), ja tapasikin kotonaan Kekkosen useastikin. Hän on tavannut myös rintamiespresidentin eli Mauno Koiviston. (ja myöhemmin mielestäni myös Ahtisaaren ja Halosen).

Yllä oleva urheilija-asiaa lukuun ottamatta on teksti tai sen henki jokseenkin suoraan kirjasta, ei siis ole omaa mielipidettäni. Itse en ole huippu-urheilija enkä edes urheilija, ja olen käynyt pisimmän varusmieskoulutuksen. Nämä (kirjan) mielipiteet ovat rintaman etulinjalla olleen upseerin mielipiteitä, joten sitä ei myöskään pidä irrottaa siitä viitekehyksestään. Teoksessa onkin kuvailtu sodan vaiheita ja hänen omaa "sotaansa". Teos päättyy tunteikkaaseen lukuun "Testamenttini Solgårdenissa" ja sen loppu kuuluu seuraavasti:

"Suomi on hyvä maa. Se on puolustamisen arvoinen maa. Ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Michelle Paver: Varjojen valtias, Viisikymmentä kuukautta kirjabloggausta täynnä


Michelle Paver: Varjojen valtias, Muinainen pimeys -sarjan päätösosa, Tammi 2011, alkuteos Ghost Hunter, 2009  suomentanut Tarja Riitala. Sivumäärä 263.

Muinainen pimeys sarjan alussa Suden veli teoksessa päähenkilö Torak on kahdentoista, tärkeitä henkilöitä ovat Korppien klaanipäällikkö Fin-Kedinn, korpin klaanin tyttö Renn, Korppien tietäjä Seunn. Torakin kasvintoveri (oikea) Susi. Mukaan ovat tulleet korpit (sellaiset lentävät) Rip ja Rek, Suden puoliso Tummaturkki, metsäjänisten päällikkö Krukoslik. Tarinan aikana Torak tapaa Hiili-nimisen pojan, jolla on valkoinen korppi Karp. Tarinan paha on vallanhaluinen Huuhkajien entinen tietäjä Eostra.

Pahaa ei ole saatu Metsästä pois, ei vaikka joka osassa sitä on yritetty. Monien seikkailujen jälkeen Torak on klaanimaailmassa täysi-ikäinen eli 15 vuotta.

Varjojen valtias -kirja alkaa, kun Torak on kodassa, omassa makuupussissaan! Hän näkee näkyjä pääsielunsyöjästä Eostrasta, ja Fin-Kedinnin ja Rennin ankeasta kohtalosta.

Kirja tapahtuu noin kuusi tuhatta vuotta sitten, oliko silloin jo makuupussi keksitty, ei kai vielä sentään vetoketjua. Näkyjen jälkeen Torak käpertyy makuupussiinsa! Pussi on muutenkin ollut yleinen sana tarinassa, sillä ruoka pakataan aina ruokapussiin. Eräs nuttu on tehty linnunnahasta. Nykyisin linnuilla on höyhenet, luulisin, että linnun nahka on varmasti vaikea työstettävä. Renn ja Torak yöpyvät laavuissa, joihin he tekevät ovia. Kun Susi on vaarassa Torak ei voi tulla ulos, koska hänellä ei ole housuja. Oliko vartavasten tehdyt housut yleisiä 6000 vuotta sitten?

Joka tapauksessa aamulla velvollisuus kutsuu ja Torak tajuaa, että hänen pitää kohdata Eostra yksin. Hän lähtee Korppien leiristä. Joka puolella lentelee Eostran yökkösiä. Ihmiset kituvat painajaisissaan kuten Renn, pian Eostra ilmestyy hänen uniinsa. Renn on kasvamassa Korppien tietäjäksi.

Torak suuntaa Sielujen vuorelle ja Renn lähtee viilettämään Torakin perään. Fin-Kedinn lähtee myös yksin etsimään Torakille apua. Torak kohtaa Suden, jolla on kumppani ja pentu. Torak ei halua paljastaa tunteitaan Sudelle. Huolimatta hämäyksestä Susi seuraa veljeään Torakia. Välillä taivalletaan kukin tahollaan, välin yhdessä torjutaan Eostran ankeuttamisia, varjotauti ihmisissä leviää, luonto on taas kuolemassa. Ensimmäisessä osassa kaikki huipentui Maailman hengen vuorella, nyt pitää Eostra kohdata sielujen yönä Henkien vuorella.

Torak fyysisten vastusten lisäksi on ymmällään, hänen kuolleen isänsä tavaroita ilmestyy matkalla nuoli, hylkeennahkainen toteemin pala. Onko Ison henki palannut? Ei ole. Iso muiden sielunsyöjien tapaan on Eostran vankina. Torakin pitää vapauttaa heidät, kohdata Eostra. Kun tilanne on pahin, on apu lähellä Torakin avuksi tulevat Susi, Renn, Hiili sekä ensimmäisestä kirjasta tuttu Tallaaja.

Metsä on pelastettu ja tarina on päättymässä kun "Torak oli käärimässä makuupussiaan kokoon" s.256.

Lopussa selviää, saako Torak Renninsä vai jääkö Renn Korppien klaanin tietäjäksi. Mikä on yksinäisen pojan Hiilin osuus Rennin ja Torakin tulevaisuudessa?

Michelle Paver on nettitietojen mukaan syntynyt 1960 Malawissa asuu Englannissa. Hän on käynyt kirjan lopputekstien mukaan myös Suomen Lapissa.

Kirja on lainattu kirjastosta, kun tein tämän jutun helmikuussa 2014, sitä ei saanut enää kotikaupunkini kirjakaupoista
*****
Jokken kirjanurkan ensimmäinen bloggaus oli 50 kuukautta sitten Michael Paverin Suden veli, sarjan viimeinen osa lienee Varjojen valtias, josta nyt bloggaan, koska ensimmäisenä blogipäivänä 2.4.2011 päätin että blogi jatkuu ainakin toukokuun loppuun 2015, ja myöhemmin tarkensin ajan 50 kuukaudeksi, joka on nyt täynnä.

Alkuun ideana oli suoltaa vain kirja-arvioita, joita olin kirjoitellut, itse asiassa olin lukenut paljon jo ennen blogiaikaa, mutta varsin sekalaista teosta. Blogin alkuaikoina innostuin sadan klassikkolistoihin, jonka projektin melko varhaisessa vaiheessa innostuin kaunokirjallisuudesta itsestään. Tämä johti lukemaan venäläisiä ja ranskalaisia klassikkoja sekä nobelistien kirjoja. Koitin pitää ensimmäisen 50 kuukauden urakan viimeisen bloggauksen lyhyenä. Olen pitänyt kirjojen luvusta ja kirjabloggauksen sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, joten olen pohtinut, että pitää jatkaa vähintään seuraavat 50 kuukautta. Tämä on bloggaus n:o 608, mutta seuraavana 50 kuukautena hyvä tahti voi olla bloggaus viikossa bloggaus kuukaudessa välimaastossa

Tätä harrastusta en koskaan aloittanut kävijämäärien vuoksi, enkä pidä tässä kävijälaskuria esillä enkä suosituimpia tekstejä. Kirjoitan vain lähinnä kirjallisuuden, kirjojen ja itseni vuoksi en minkään muun takia paitsi ehkä haluna ilmaista itseäni. Mukava että katsotaan, mukavampi että kommentoidaan, mutta kipinä on minun omani, kipinän saa roihuamaan  muut seikat kuin määrät, mutta kaiken luovan työn idea on siinä omassa kipinässä.

Kaikille kipinää kirjallisuuteen ja leppoisia lukuhetkiä leivosten lempeästi livertäessä :)