tiistai 23. elokuuta 2016

Grimmin sadut I - III


Grimmin sadut I - III, alunperin Jacob ja Wilhelm Grimm ovat koonneet nämä 201 satua vuonna 1847. Tammi 2012, sivuja yhteensä 1055.

I-osa  Ruusunen ja muita satuja
Ykkösosassa on tunnetuista Grimmin keräämistä saduista Ruusunen ja Punahilkka. Ne ovat pysyneet muuttumattomina.

Ruusunen on noin kuuden sivun mittainen kaikkien tuntema iätön satu pikku prinsessasta, jolle on käydä kalpaten ristiäisjärjestelyjen vuoksi. Kuningas ja kuningatar saavat pitkän odotuksen jälkeen tyttären, jonka ristiäisiin he kutsuvat vieraita, mutta vain 12 tietäjänaista, koska on vain niin monta kultalautasta, Yksitoista tietäjänaista ovat "lahjansa" antaneet, kun kuokkavieraana kolmastoista tietäjänainen tulee "ennustamaan ristiäisiin, että tyttö saa 15-vuotiaana haavan värttinästä ja kuolee". Kahdestoista tietäjänainen kumoaa ennustuksen sanomalla, että prinsessa Ruusunen ei kuole vaan vaipuu satavuotiseen uneen. Värttinäennustus toteutuu ja vuosisadan verran linnan väki on unessa kunnes kuninkaan poika löytää kasvillisuuden keskeltä linnan ja herättää prinsessan ja muun hoviväen unesta. Nykytulkinnat sadusta on taltioitu hyvin Edvin Laineen filmiin (vuodelta 1949). Disneyn versio on vuodelta 1959.

Tässä niteessä on myös Punahilkka -satu, joka menee tunnetulla tavalla, susi syö sekä isoäidin, että Punahilkan. Suden vatsa leikataan ja se kuolee. Satu kuitenkin päättyy uuden suden tuloon, mutta tällöin ollaan varovaisempia ja susi houkutellaan kuumaan pataan makkaran hajun avulla.

II-osa Tuhkimo ja muita satuja
Tuhkimo on Disneyn animaatiossa saanut hieman "lievennyksiä", mutta perusrunko on hyvin samanlainen. Kirjassa Tuhkimo -satu on yhdeksän sivun mittainen.  Rikkaan miehen vaimo sairastuu ja kuolee. Tuhkimo jää äidittömäksi. Mies avioituu uudelleen. Uusiovaimo kahden tyttärensä kanssa ottaa huushollin haltuun. Tuhkimo saa rääsyissä piikoa. Isä tuo mammonaa äidille ja tämän tyttärille. Tuhkimo istuttaa pähkinäpensaan äitinsä haudalla, jossa käy itkemässä ja rukoilemassa. Tuhkimon toiveet käyvät haudalla toteen. Vietetään kolmipäiväiset tanssiaiset, johon ilkeät sisarpuolet menevät tyrkylle. Työn jälkeen Tuhkimo saapuu paikalle  kyyhkysten tuomissa vaatteissa. Tuhkimo hurmaan prinssin, joka haluaisi lähteä saatille, mutta Tuhkimo katoaa, kolmantena tanssipäivänä prinssi on piennyt portaat, jolloin Tuhkimon kenkä jää kiinni. Ilkeät sisarpuolet sovittavat kenkää. Toinen leikkaa varpaansa, toinen kantapäänsä, mutta kyyhkyt paljastavat petoksen, ja viimein Tuhkimo sovittaa omaa kenkäänsä. Häissä kyyhkyset puhkovat ilkeitten sisarpuolien silmät, jotka elävät loppuelämäänsä sokeina.

Tässä osassa on myös satu Sammakkokuninkaasta ja Rauta-Heikistä. Prinsessa tiputtaa kultapallon veteen, jonka hakee puhuva sammakko. Prinsessa on luvannut ottaa tämän mukaan. Minusta ilkeä ja itsekeskeinen prinsessa jättää sammakon metsään. Sammakko saapuu linnaan, prinsessa haluaa kääntää selkänsä, mutta isä pyytää sammakon sisälle. Makuuhuoneessa Prinsessa nakkaa sammakon seinään ja se muuttuu prinssiksi kotiin. Uskollinen Rauta-Heikki vie prinssin ja prinsessan kotiin. Tämän tarinan opetusta ihmettelin, oliko ennen tapana nakella sammakkoja seinään ja olla täyttämättä lupauksia.

Kolme kehrääjä -sadussa  Kuningatar käskee kehrätä maalaistytön kangasta, jos urakka tulee täyteen hän pääsee naimisiin prinssin kanssa. Laiska tyttö delegoi työn kolmelle työläisnaiselle, joille lupaa paikan hulppeissa häissä. Onko tämän tarnan opetus, että ei kannata tehdä itse mitään vaan määrätä muita? Sadussa työ on muuttanut työläisten ulkonäköä, esimerkiksi yhdellä on jalka lattana rukin polkemisen vuonna. Laiska nainen säilyttää ulkonäkönsä hehkeänä ja kelpaa prinssille. Tämä on hyvin nykyaikainen tulkinta, eli kannattaa hyötyä toisesta mahdollisemman paljon.

III Lumikki ja muita satuja
Lumikin kuuluisin versio on Disneyn piirretty vuodelta 1937. Tämä tarina on miltei samanlainen. Tässä vain ilkeä äitipuoli käskettyään metsästäjää tappamaan Lumikin ja tuomaan tämän keuhkot ja maksan, jotka syö. Metsästäjä on tuonut villisian sisäelimet ja Lumikki asuu seitsemän kääpiön kanssa. Peilin kertoessa totuuden äitipuoli yrittää tukahduttaa Lumikkia, seuraavaksi yrittää tappaa häntä myrkytetyllä kammalla, ja lopuksi myrkkyomenalla. Prinssin siirtäessä arkkua se putoaa, ja myrkkyomenan pala putoaa Lumikin suusta ja niin hääkellot voivat soida. Häissä äitipuolelle laitetaan tuliset rautakengät, joihin tämä kuolee.

Hannu ja Kerttu ovat köyhän uudelleen avioituneen puunhakkaajan lapsia. Äitipuoli vie lapset metsään ja jättää sinne. Kerran Hannu ja Kerttu tulevat kotiin, mutta seuraavalla kerralla he joutuvat noidan mökkiin. Noita lihottaa Hannua, ja aikoo syödä lapset, mutta päätyy itse kuumaan uuniin. Kun Hannu ja Kerttu saapuvat kotiin, on isä leskeytynyt uudestaan. Hannu ja Kerttu ovat keränneet taskuihinsa helmiä ja jalokiviä, joten perheen elintaso on turvattu.


Grimmin sadut ovat useimmille tuttuja, hienoa että ne ovat kaikki samoissa kansissa. Saduilla on usein opetuksia, eli ole nöyrä ja kiltti, niin lopulta käy hyvin ja pääset prinssin tai prinsessan kanssa naimisiin tai löydät aarteen. Pahoista äitipuolista päästään eroon, ja elo isän kanssa jatkuu.

Pidän itse yllä siteeraamistani saduista, mutta niiden opetukset eivät ole ehkä nykypäivää. Harvemmin suurkaupungin slummista noustaan rikkaaksi ja kuninkaalliseksi. Lotossakin voittaa vain harva. Eniten ihmetyttää äitipuolten hallitseva asema, mies on tuolloin ollut perheen pää, hänen tehtävä on pitää pelisäännöt perheessä kunnossa.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

José Saramago: Elefantin matka



José Saramago: Elefantin matka, A Viagem do Elefante 2008, suomentanut Sanna Pernu, Keltainen pokkari, Tammi, sivumäärä 225.

Portugalilaisen nobelistin José Saramagon kirjan nimi on harvinaisen osuva, eli tarina kertoo Aasiannorsu Salomen matkasta Portugalista Wieniin vuonna 1551. Suuri vankeudessa ollut eläin on ollut Portugalin kuningas Juhana III:n, joka päättää antaa sen lahjaksi vaimonsa Katariinan serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille.

Tiedustelut lahjan vastaanottamisesta tehdään diplomaattipostilla, myönteisen vastauksen jälkeen eläin-parkaa aletaan siirtää idemmäksi jalkapelillä. Norsu syö paljon, joten heinän raahaamisesta muodostuu ongelma. Heinäpaaleja laitetaan rattaille, jota vetämään hankitaan härkiä. Olisin olettanut, että heinäpaali olisi varsin uusi keksintö 1800-luvun lopun tai 1900-luvun, joka tapauksessa heinäpaaleja on kärryt täynnä. Saattojoukko ei ole kovinkaan motivoitunut retkeen, komentajalla on lapset ja raskaana oleva vaimo kotona. Sensijaan eläintenhoitaja Subhro on joutunut siirtymään jo Intiasta Eurooppaan ja on ainoa, joka norsua osaa hoitaa.

Matkaa vaikeuttaa eri valtioiden valtapyrkimykset. Itävaltalaiset haluavat saada norsun "hallintaansa" ennenaikasesti, lisäksi sataa, ruuasta on pulaa ja sudet seuraavat.

Norsu luovutetaan Valladolidin kaupungissa. Arkkiherttua ristii Subhron Fritziksi ja Salomon Suleimaniksi. Matka jatkuu Ranskaan, sieltä laivalla Genovaan, josta Alppien yli Wieniin ...

Kirja on kirjoitettu vastoin sääntöjä isoista kirjaimista ja virkkeen päättämisestä pisteellä. Lisäksi uskonnoista ja niiden uskomuksista on puhetta. José Saramago yrittää olla ironisen hauska, lukija päättää pitääkö tyylistä: "suleiman aiheutti ruuansulatuskanavansa hajoamistuotteilla vakavaa vauriota sille jalolle asialle, että niinkin kaukana toisistaan olevat yhteiskuntaluokat kuin elefantinhoitajien ja arkkiherttuoiden voisivat elää sopusoinnussa keskenään..."  193 -194. Tämä ei ole ehkä paras osoitus, mutta en viitsi kirjoittaa lainaukseksi kahta sivua.

José Saramagon Elefantin matka on minusta varsin tylsä kirja, mutta osoittaa toisaalta Euroopan Uuden ajan älyttömyyttä.  Kirjassa mainittu Portugalin Juhana III (1502 - 1557) sai lisänimen Hurskas, hän perusti inkvision Portugaliin vuonna 1536. Juhana III astui valtaistuimelle 1521. Kristoffer Kolumbus yritti saada Portugalin Juhana II:a rahoittamaan matkaa meriteitse lännen kautta Intiaan. Juhana II ei rahoittanut matkaa, jolloin Kolumbus sai rahoituksen Kastiliasta. Kaikesta huolimatta kirjan tapahtuma-aikaan 1550-luvulla Portugali on merimahti ja "hallitsi" paloja Intiasta, joka selittää norsun rahtauksen Eurooppaan. Itävallan arkkiherttua Maksimilian II lienee herra, joka toimi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarina vuosina 1564 - 1575. Hän meni naimisiin serkkunsa Marian kanssa 1548 (korjattu). Parille syntyi liuta lapsia, kirjan mukaan peräti kuusitoista, joista osa ei selvinnyt aikuisikään asti. Älyttömyys sen sijaan ilmenee minusta kruunupäiden keekoilusta ja kaiken turhan tekemisestä. Intiasta norsun rahtaamisessa Portugaliin ei minusta ole mieltä, eikä sen siirtämisessä Alppien yli Wieniin, jossa se vajaan kahden vuoden kuluttua kuoli. Norsun matka kesti puolisen vuotta elokuusta 1551 tammikuun alkuun 1552, kuolo korjasi uljaan eläimen 1553. Hannibal käytti sotanorsuja toisessa puunilaissodassa. Alppien ylittäminen aiheutti suurta kuolleisuutta norsuissa Hannibalinkin kävi lopulta huonosti ja Rooma jäi valtaamatta.

*****
Saramago José (1922 - 2010) oli portugalilainen kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1998.

Kirjasähkökäyrässä kirja on arvioitu napakasti näin.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Juhani Aho: Rautatie



Juhani Aho: Rautatie, eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet, 1884. kuvan kirja WSOY, sivumäärä 126.

Juhani Ahon Rautatie on legendaarinen kuvaus maaseudun Matista ja Liisasta, jotka elelevät kaksistaan lehmäänsä ja talouttaan hoitaen ja ansoja kokien, lisäksi Matti tekee muille maataloustöitä, Arjen kuviot särkyvät, kun Matti kuulee talvella pappilan pehtorilta rautatiestä uudesta keksinnöstä. Liisa käy pappilassa ja ruustinna kertoo lisää rautatiestä.
Juhannuksen aikana Matti ja Liisa taivaltavat jalan Lapinlahdelle, he puhuvat kirkossa käynnistä mutta he saapuvat rautatieasemalle, missä Ville ohjaa heidät asemalle ja ostamaan lipun. Matti ja Liisa saavat ihmeteltävää rautatiestä, asemasta, lennätinpylväistä, morsetuksesta ja viimein junamatkasta, joka päättyy huonosti. Matille tarjotaan ryyppyjä, eivätkä he astu oikealla asemalla pois. Kävellessään takaisin harmi tekee pariskunnan hiljaiseksi. Kotiin tullessa ei rautatiestä enää puhuta.

Arviointia
Rautatie tuli Suomeen jo 1836, ja henkilöliikenne alkoi viimeistään vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välillä. Rautatie oli kuitenkin jo vakiintunut Euroopassa.
Tekstistä ilmenee, että Liisa osaa vain tavata: " Ähvä-öö-ärrä … vör … tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen oven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut …". Matti ei ole lainkaan lukumiehiä: "Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin katsella. Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja kattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin … hän tiesi, että Matti oli huonolukuinen, hyvin huonolukuinen". 
Teos kuitenkin kuvaa luultavasti hyvin silloiset olot, ei ollut suomenkielisiä lehtiä saatavilla (ainakaan maaseudulla), lukutaito oli heikkoa, ja kaikki tieto kulki suusta suuhun. Matti ja Liisakaan eivät usko ennen kuin näkevät.
Juhani Aho kuvaa hyvin maalaismiljöön ja elämän pienessä mökissä. Hän käyttää tarkastelussaan myös harakan näkökulmaa. Tässä kuvauksessa harakka mainitaan ensimmäisen kerran: "Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää höyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan pellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi koivujen keskessä. " Harakka muuten mainitaan teoksessa 24 kertaa, useammin kuin juna tai veturi.

Tapahtumapaikkana on Lapinlahti, Savossa.

Rautatie -sana mainitaan teoksessa 108 kertaa.

—Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie
—Rautako tie?
—Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon … ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.
—Sitä tietäkö?
—Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.
—Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
—Yhtä kyytiä—!
—Eikö pidä syöttääkään välillä?
—Ei tarvitse … rautatien hevoset syövät juostessaan … tietääkö
Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
—En minä häntä—
—Ne syövät halkoja—

Juna mainitaan yhdeksän kertaa, mutta junaa kutsutaan myös masinaksi seitsemän kertaa:

Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan.
—Niin, sekö masina se tulee?
—Niin, niin, masina—sitä kutsutaan täällä junaksi!



Veturi mainitaankin vain kaksi kertaa, mutta siitä käytetään myös nimitystä lokomotiivi, joka sekin mainitaan vain kerran

—Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli veturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.


Hevosesta ja tammasta puhutaan molemmista yli 60 kertaa, eli yhteensä 120 kertaa. Hevosella yleensä tehdään matkat, mutta Lapinlahdelle Matti ja Liisa yllättäen kävelevät, ehkä siksi, että aikovat matkustaa junalla. Maatalousyhteiskunnassa eletään, lehmästä puhutaan 25 kertaa ja  lypsämisestä 11 kertaa. Matilla ja Liisalla on kissa, joka mainitaan 14 kertaa.


Juhani Ahon Rautatie on kuvaus maaseudusta ja muutoksesta sekä ihmisten suhteesta maailman muuttumiseen ja uusiin keksintöihin, ja uusien asioiden kokemiseen ("haltuun ottoon"). Matti ja Liisa kokivat junamatkan ja yrittävät sen sitten nopeasti unohtaa. Tämä kuvaa uusien asioiden kokemista vielä nykyisinkin (yläkuva otettu Pasilassa vuonna 2016, itsellänikin kesti aikansa löytää kolikoilla toimiva lippuautomaatti). Osa ihmisistä tuntee ennakkoluuloa kaikkea uutta kohtaan. Jos vastoinkäymisiä tulee, palataan vanhaan ja vaietaan.

*****

Juhani Aho (1861 - 1921) oli suomalainen ammattikirjailija, jonka pääteoksia on myös kolmiodraama Juha, jonka lehmäasioita olen tarkastellut täällä.  

Juhani Aho oli kotoisin Lapinlahdelta ja hänen isänsä oli rovasti Brofeldt. Ahon ura oli kunniakas, ja hän odotti Nobelin kirjallisuuspalkintoakin. En tiedä menikö mahdollisuus ensimmäiseen maailmansotaan jolloin palkintoa ei jaettu vuonna 1914 eikä 1918. Alkuvuosina palkintoja tuli Pohjoismaihin eli vuosina 1903 ja 1920 Norjaan, 1909 ja 1916 Ruotsiin, sekä 1917 Tanskaan.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Jacinto Benavente: Veijareita




Jacinto Benavente: Veijareita , Los intereses creados, 1907, (kuva on Playmobil "ukoista")

Veijareita on Jacinto Benaventen näytelmä, jonka on suomentanut Terttu Oroza teokseen Nobel-kirjailijoita 2, Otava 1977

Veijarit -näytelmä on farssi ja minusta uskomattoman hauska. Leandro ja Crispin tulevat kaupunkiin rahattomina. Leandro on epätoivoinen, mutta Crispin sanoo, että vaatimalla saa, ja ilmaiseksi. He majoittuvat majataloon, Crispin sumuttaa, että on Leandron palvelija, ja isäntä on uskomattoman rikas ja kuuluisa. He tarjoavat majapaikan laskuun myös paikalle tuleville  kapteenille ja Harlekiinille.

Crispin järjestää juhlat Leandron nimissä. Tähtäimessä on rikkaan Policinellon kaunis naimaikäinen tytär Silvia. Manipuloimalla isää hän erottaa Leandron ja Silvian. Silvian orastava rakkaus roihahtaa liekkeihin.  Itse asiassa sekä Crispin että rikas Policinello ovat olleet kaleereilla.

Crispin järjestelee asioita suotuiseen suuntaan levittämällä juoruja hyökkäyksestä Leandron kimppuun.

Crispin ja Leandro ovat eläneet huiputtamalla muuallakin, ja kaupunkiin saapuu lakitieteen tohtori, jolla on 3900 liuskaa aineistoa parivaljakkoa vastaan.

Vaikeudet on tehty voitettavaksi, ja farssin omaisesti nuoret rakastavaiset saavat toisensa ja oikeusjutusta luovutaan.

Luen mielelläni näytelmiä, mutta en käy useinkaan teatterissa. Tämä on ainakin luettuna paperilta todellinen farssirakkauskomedia, näyttelijöistä ja ohjaajasta riippuu, onko näytäntö hauska, luultavasti on. Tätä on esitetty Espanjassa viimeksi Madrissa 2010 - 2012, lähde Wikipedia.

*****
Nobelin kirjallisuuden palkinto myönnettiin vuonna 1922 Jacinto Benaventelle

Jacinto Benavente (1866 - 1954) oli espanjalainen näytelmäkirjailija. Hän luki lakia, mutta keskeytti opiskelunsa, ja perheen varallisuus mahdollisti kirjailijan uran.

torstai 11. elokuuta 2016

Kari Levola: Kunnian kentät




Kari Levola: Kunnian kentät, Artmix oy, Pori 1985, sivumäärä 191.


Kunnian kentät -kirja on kirjoitettu vuonna 1985, jolloin Dingo bändinä oli parhaimillaan ja fanihysteria oli suurimmillaan.

Bändistä oli tuolloin jo lähtenyt alkuperäisbasisti Eve. Ilmeisesti kirjailija Kari Levola oli matkustellut keikkabussissa, ja käynyt keikoilla ja haastatellut Dingon jäseniä. Tällöin bändissä ovat olleet Pertti Nieminen eli Neumann, Jouni Virta eli Jonttu,  Veli-Pekka Nuotio eli Pete,  Pertti Laaksonen eli Pepe sekä Juha Seittonen eli Quuppa.

Kirjan aihe on ollut kirjoitushetkellä kiinnostava. Wikipedian tulon myötä kaikki nämä tarinat ovat nyt jo netissä, mutta tämän kirjan suola on valokuvakavalkadi, kuvat ovat vielä mustavalkoisina. Teksti on yllättävän kaunokirjallista: "Keikkabussin hämärässä nuokkuu viisi hiljaista, Sävel joka heitä nyt yhdistää on dieselin ääni. Kaarteessa juomakori lentää kolisten ovisyvennykseen. Ja taas dieselin tasainen äänekäs hiljaisuus". s. 186. Tämä on minusta kaunokirjallista, koska diesel on polttoainetta, eli ääni tulee oikeasti moottorista ei dieselistä. Juomakorin lentäminen ei aiheuta ääntä vaan törmäys ovisyvennykseen. Minua  kummatutti Siepparit ruispellossa -otsikko, teksti ei minusta liittynyt ruispeltoihin eikä sieppaamiseen, eikä myöskään J. D Salingerin klassikkoon. Sen sijaan luvun nimi Julkiset eläimet on varsin osuva, sillä fanien jahti ja innostus katsella julkkiksia oli varsin suurta, lisäksi tämä viittaa ehkä myös Hassisen Koneen vastaavaan kappaleeseen, jonka tematiikka on hieman toinen.

Kirja koostuu tuokiokuvista, jossa bändin jäsenet muistelevat nuoruuttaan ja bänditouhun alkua. Neumann lähti vanhempien eron jälkeen merille, oli intissä, ja Ruotsissa töissä. Merimiesjuttuja on sangen paljon. Quuppa aloitti 13-vuotiaana soittaa rumpuja, hänkin kävi armeijan. Sivarissa olo oli tuolloin muusikkopiireissä jo yleistä. Jonttu oli sivariaikana Harjavallan mielisairaalassa, missä organisoi musiikki- ja liikuntakerhoa. Pepe oli sivarina Turussa, Pete oli ylioppilas ja kävi sivarin. Eli bändin jäsenet olivat hyvinkin eritaustaisia. Pori oli tuolloinkin vireä paikka. Puhutaan muistakin bändeistä (Yö, Mamba, Aika ...) Poriin oli perustettu Pelmu ja Annankatu 6:ssa oli aloitettu kulttuuritoiminta. (Pori on kaupunki, jossa en ole koskaan käynyt, joten olen kirjan tekstin varassa).

Julkisuutta oli bändin ympärillä paljon, liikaakin? Kirjassa ruoditaan Mattiesko Hytösen juttua Hesarissa, joka ei ollut bändin mieleen. Tuollainen juttu oli heidän mielestä ollut kärjekäs? Mutta 30 vuotta myöhemmin, sillä ei ole tätä merkitystä. Iltalehden kolumnissa 10.10.2009 Mattiesko Hytönen itse varmasti viittaa tuohon juttuun (ja ehkä tuolloista Hesarin juttua on kolumnissa siteerattu paljonkin), eikä se minusta  ole nykymittapuun mukaan ilkeä, maailma on muuttunut mattieskoseni, minusta Karjaan keikan kuvaus oli lempeän ironinen ja sai bändin jäsenet näyttämään ihmisiltä:)

Kunnian kentät on myös Dingon singlebiisi vuodelta 1985. Biisi on varsin mahtipontinen ja erosi minusta voimakkaasti Dingon aiemmasta tuotannosta (tai olen kuunnellut Dingon tuotannon ja ostanut Kerjäläisten valtakunta CD:n).

Lainaus biisin sanoista:
Kunnian kentät on viimeinen paikka, missä toisensa saa.
Ihmiset joista toinen jää kunnian kentälle makaamaan.

Odotin kevättä liikaa, taisteluhaudoissa.
L
änsirintamalta ei mitään uutta, ei edes huomista.






Dingon Kerjäläisten valtakunta on hyvä albumi, se on biisien sanojen ja sävelten osalta Neumannin käsialaa. Biisilista on Valkoiset tiikerit, Rio Ohoi, Tuulen viemää, Nahkatakkinen tyttö, Autiotalo, Kerjäläisten valtakunta, Kirjoitan, Kulkuri ja kaunotar, Valomerkki, ja Hämähäkkimies.
Dingon kerjälaisten valtakunta on Musiikkituottajien tilastojen mukaan Suomen neljänneksi myydyin levy kokonaismyynnillä 190 894 kpl. Nimeni on Dingo -levyä on myyty 108 591 kpl ja Pyhä klaani -levyä 77 425 kpl.

Minusta bändin alamäki oli jo 1985 alkanut, vaikka Autiotalo on bändin paras biisi, eikä sen veroista biisiä oltu ennen tehty. Dingo on soitellut aika ajoin myöhemminkin eri kokoonpanoissa, yhteinen tekijä lienee ollut Neumann, joka siis rustasi Dingon biisit (Bändin nimi oli alkuvaiheessa Soho).

Vain Elämää -ykköskaudella Neumannin päivänä esitettiin biisit Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi ja Autiotalo tältä levyltä. Jari Sillanpää esitti Dingon läpimurtobiisin Sinä ja Minä, Kaija Koo biisin Mennään hiljaa markkinoille ja Cheek esitti biisin Levoton Tuhkimo. Neumann kunnostautui minusta Katri Helenan päivänä biisissä Anna mulle tähtitaivas.


Vain Elämää ykköskauden levyä on myyty 177 972 kappaletta (kuvan levy on minulla). Neumann on kansikuvassa edessä Kaija Koon ja Erinin välissä,

Minusta nämä Pori-tiedon sivut Dingosta ovat hyvät.

(editoin kirjoituisvirheitä pois, kun ehdin)

*****

Kari Levola (s.1957) on syntynyt Porissa ja on raisiolainen kirjailija, joka voitti esikoisrunokokoelmastaan Avovedet J. H. Erkon palkinnon,

Kari Levola on kirjoittanut myös sujuvan nuorten kirjan Kaksi palkkia latausta.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Heikki Turunen: Simpauttaja



Heikki Turunen: Simpauttaja, WSOY SiniSet 1975, sivumäärä 304.

Juoni lyhyesti ja henkiköt (älä lue jos et ole lukenut kirjaa)
Heikki Turusen ( s. 1945) esikoisteos Simpauttaja kertoo Pielisen rannalla olevasta kylästä. Isä ajaa peltotöistä poikansa Imppa Ryynäsen kotoa, jonne pojista jää erikoinen Otto Ryynänen. Imppa menee Jouko Pirtamolle töihin tekemään salaojia ja muuttaa asumaan aittaan, jossa tutustuu Simpauttajaan. Simpauttaja on monessa avaintapahtumassa mukana, mutta tarinan kokija on aikuistuva Imppa. Turunen kuvaa tarkasti ja aidosti kylän elämää ja jännitteitä.

Kuuno Taivaisen Juulia vaimo on edelleen hehkeä ja näyttelee itseään pyykillä Ryynäsen Otolle, joka veistelee naisen kuvia, ja on vajaamielinen. Simpauttaja tapaa Juulian ja sutkin savolaisen suu käy ja pian metsässä rakkauden teot alkavat. Imppa tuntee vetoa Marketta Willmaniin, ensin Marketta näkee rakastelevaiset (Juulia ja Simpauttaja) yhdessä ja sitten Imppa. Imppa pitää etäisyyttä kylän nuoriin kolleihin Lassiin ja Hemmoon, mutta herkkä suhde Markettaan viriää ja kasvaa. Imppa yrittää muuttaa sen fyysiseksi, mutta Marketta torjuu sen vedoten "päiviinsä". Imppa ei ole todistamassa Marketan lähtöä Lieksaan lastenhoitajaksi. Simpauttaja kertoo myöhemmin Impalle, että Marketta on joukkoraiskattu Lieksassa. Impan ajatuksia ei kerrota, mutta Lassi hörisee Impalle, että ehditkö saada siltä.  Lassi on juopotteleva ja tappeleva kyläkolli.

Kylän ensimmäisiä ylioppilaita on toimittajan työstä potkut saanut Jomppa, jonka kännistä toikkarointia seurataan, hän on humalassa entisessä kansakoulussa ja kirjastossa. Jomppa selittää suurkaupungin vieraudella viinanjuontiaan. Mutta miksi hän jatkaa kännissä oloaan kotikylässään? Kuunon ollessa metsätöissä Simpauttaja menee kiksauttelemaan Juliaa heidän pirttiinsä. Kuunolle on suhteesta kuiskuteltu, ja kotinpaluun jälkeen mustasukkaisuuden padot aukenevat. Kuuno retuuttaa väkivalloin uskottoman vaimonsa Pirtamolle selvittämään asiaa. Pirtamoilla on talossa surua, sillä juovuksissa olleen vanhan isännän niskat oli mennyt (tai laitettu) nurin ja vanhaisäntä on kuollut ...

Imppa kokee avaintapahtumat. Hänen ajatuksiaan ei paljasteta, mutta Turunen välittää puhumattomuudessakin herkän miehen sisimmän. Voin rehellisesti sanoa, että minulla oli ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Luulin kirjan olevan rivon ja riettaan, mutta se oli herkän nuoren kokema ensimmäinen irtiotto kotoa, elämän ensimmäinen karkaisu. Tarina kasvaa, loppuratkaisu on omintakeinen, kyläyhteisöä on kuvattu tarkasti ja rehellisesti.

Henkilöt on taustoitettu hyvin. Kylä elää agraariyhteisössä, lehmiä pidetään, viljaa viljellään, kesällä käydään tanssiaisissa, Jussiryssän baarissa juovutaan. Vanhempi kaarti on kokenut sodan rintamalla. Kuka on tullut fyysisesti raihnaisena, kuka  henkisesti. Elämä jatkuu, vaikka pääkaupunkiseudulla syrjäseutua ei ymmärretä, eikä arvosteta. Marketan ja Jompan kohtalot kertovat sen, että ulkomaailma on uhkia täynnä, vanhemman kaartin rintamapalvelus on ollut ehkä ainoa aika, jolloin he eivät ole asuneet kylässä.

Tarinan loppu on murheellinen. Juulian toilailut laitetaan vajaamielisen Oton syyksi, joka kiikutetaan hoitoon. Myös Pirtamon vanhaisännän kuolema kuitataan tapaturmaksi (kirjassa ei paljasteta oliko?)

Tarinan päähenkilö Imppa on sympaattinen, sitä ei voi sanoa Simpauttajasta, jonka moraalinen selkäranka ja teot aiheuttavat paljon päänvaivaa koko kylälle. Toisaalta hän toimii ukkosenjohtimena. Juulian ja Kuunon suhteessa on ollut jo sota-ajalta paljon lastia.

Kylässäkin elämä voi päättyä oman käden kautta:
- Niin ja Erkin naapuri se ampu ihtesä, Imppa kertoi
- Kananen vai? Juu. Tynamiittia suuhun ja halleluja. Mikä saatana vaivaa näitä ihmisiä? s.19

Aina ei tarvita baaria ryyppämiseen:
Mulle on yleensä sama missä mä ryyppään. Mää en tartte siihen mitään hienoo rekvisiittaa enkä humppaorkesteria niinkun jotkut muut. Mää olen itseriittoinen ainakin kännissä. s.20

Heikki Turusen Simpauttaja on saanut sekä J.H Erkon -palkinnon että Kalevi Jäntin palkinnon, Turunen on kirjoittanut myös Joensuun Ellin sekä Kivenpyörittäjän kylän. Minusta tässä on samankaltaisuutta kahden yllättävän kirjan kanssa, eli Hannu Salaman Juhannustanssien kanssa, lähinnä siksi, että tässä kuvataan maaseutuyhteisöä, sen jännitteitä, viinanjuontia, rivojen puhumista, naimistakin ja onnettomuutta sekä yllättäen myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta. Häräntappoaseen päähenkilö Alpo Korva lähetetään kotoa pois maalle, kirjassa kovanaama Allu on varsin herkkä poika  ja hänen kauttaan koetaan aikuiseksi kasvamisen teemoja. Kerttu on myös herkkä. Tässä Marketta joutuu kokemaan vielä enemmän ja pahempaa, eikä hänen kohtalostaan kerrota, kuten ei Häräntappoaseen Kerttu Hurmeenkaan.

lauantai 6. elokuuta 2016

Kenzaburo Oe: Hiroshima notes



Kenzaburo Oe: Hiroshima notes, kääntänyt englanniksi David L. Swain ja Toshi Yonezawa, Marion Boyars,  sivumäärä 192.

Koko elämä voi olla olla riippuvainen muutamista päivistä.

Taustaa
Toisen maailmansodan loppuvaiheissa 6.8.1945 räjäytettiin ensimmäinen atomipommi Hiroshiman yläpuolella noin 550 metriä maanpinnasta 75 000 ihmistä kuoli heti tulipalloon ja paineaaltoon, ja ne jotka eivät kuolleet tai eivät olleet syntyneet altistuivat säteilylle. Säteilyyn ja muihin vammoihin on kuollut huomattava määrä ihmisiä ja pommi on aiheuttanut mittavaa humanitaarista kärsimystä vieläkin.

Kenzaburo Oe vieraili 1963 kesällä Hiroshimassa. Hänelle oli syntynyt esikoinen, joka "ei ollut terve", tämä matka muutti Oen koko elämänasenteen ja tässä kirjassa on kirjoituksia Hiroshimasta.

Hiroshima notes on käännetty englanniksi luultavasti 1995 ja kirjoitettu 1963, 1964 ja 1965. Oe on syntynyt tammikuussa 1935, joten hän on ollut 10-vuotias, kun Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit on pudotettu. Hän sai 1994 Nobelin kirjallisuuden palkinnon, niiltä sivuilta on seuraava lainaus:
"Japan's capitulation after the dropping of the atomic bombs in 1945, when the Emperor - a divine personage - descended to the people and spoke in a human voice, was a shocking experience for the young Oe. The humiliation took a firm grip on him and has coloured much of his work. He himself describes his writing as a way of exorcising demons".
Japani antautui 14.8.1945, kun atomipommit pudotettiin 6.8 ja 9.8.1945. Keisari Hirohito ilmoitti antautumisesta radiossa. Atomipommien käyttöä nykyisin pidetään virheenä (joka tässäkin kirjassa ilmenee), mutta tuolloin uuvuttavan toisen maailmansodan lopussa  pitää ottaa huomioon koko sota ja Japanin aggressio ja Japanin toimet siviiliväestön ja sotavankien suhteen ja haluttomuus antautua ehdoitta. Antautumissopimus allekirjoitettiin syyskuun toisena päivänä. Keisari "sai jäädä muodolliseksi monarkiksi", mutta hänen jumalallinen alkuperä "kiistettiin".

Kenzaburo Oe vieraili siis elokuussa 1963 Hiroshimassa, siellä järjestettiin konferenssi ja rauhanmarssi ja muita atomipommivastaisia tapahtumia ja yritetty estää ydinaseiden käyttöä ja leviämistä.

Esipuheessa Oe pohtii uhrien asemaa. Sodasta ja atomipommin räjäyttämisestä ei ole ollut avointa keskustelua. Uhrit ovat pitäneet asiasta vastuullisena tahona USA:ta, joka on atomipommin räjäyttänyt, mutta myös Japanin vallanpitäjiä, jonka aggression vuoksi se on tapahtunut.

Osa uhreista on halunnut olla hiljaa, sillä sodasta ja pommista selviäminen on vaatinut optimismia ja elämän jatkamista. Pelkoa ja katkeruutta ei voi päästä itseen.

Teoksessa ilmenee pommien uhrien heikko asema. Oe halusi tuolloin lähinnä kahta asiaa, uhreille oikeutta omaan terveydenhuoltoon ja antaa heille helpotuksia heidän kärsimyksiinsä ja kerätä kaikki tieto Hiroshiman pommin vaikutuksesta ja uhreista.

Kirjassa on paljon kertomuksia pommin räjähtämisestä ja räjähdyksen vaikutuksesta. Ne ovat karmeaa luettavaa. Hiroshima on muistuttanut Helvettiä, ja paikka on ollut tuhon jälkeen kuin iso hautausmaa. Karmeita ovat myös potilaskertomukset sairaalasta (A-Bomb Hospital) , jossa vanhemmat ihmiset kuolevat säteilystä saamiinsa syöpiin ja nuoremmista ihmisistä, jotka ovat saaneet leukemian. A-Bomb Hospital sekä Hiroshimassa että Nagasakissa on rahoitettu Uuden vuoden arpajaisilla.

Tämä on osittain samalla tavalla rakennettu kirja kuin vuoden 2015 nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teos Tšernobylistä nousee rukous, eli kertomuksia ja kirjeitä on siteerattu paljon.

Kirjan kirjoitusaikoina ovat alkaneet taistelut Laosissa ja Vietnamissa, ja useat maat myös Kiina ja Ranska ovat tehneet ydinkokeita. Uhrien tavoitteena on "ei sotaa eikä ydinaseita". Uhreista moni on syntynyt vasta sodan jälkeen.

Kenzaburo Oe pohtii myös  sanoja kuten arvokkuus, ihmisarvo ja häpeä. Ihmiskohtaloista tulee ilmi myös se, että (oma tulkintani), että häpeään vastataan itsemurhalla, ja monissa vaikeuksissa on turvauduttu itsemurhaan. Hiljaisuutta  tai vaikenemista pohditaan kirjassa niin ikään. Toisaalta ne, jotka ovat jääneet elämään Hiroshimaan, ovat alkaneet puhua eivätkä luovuta.

Lisäksi on pohdittu ydinpommia ja nationalismia.

Hiroshima notes on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä kirja. Siinä ei kiihkoilla vaan se on minusta sangen analyyttinen ja viileä.

Maailmassa on nykyään ja edelleen liikaa ydinaseita, ja pienelläkin osalla maailma voitaisiin tuhota. Kansainvälisesti pitää ponnistella rauhan säilyttämiseksi ja uusien sotien estämiseksi. Myös ydinaseiden leviäminen pitää estää.

Miten (omaa pohdintaa)?
En osaa sanoa, mutta sodat ja erimielisyydet johtuvat usein väärästä haluamisesta joka voi johtua väärästä nationalismista ja kompromissien puutteesta. Rauha on valitettavasti epästabiili olotila, koska on helpompi luoda kateutta ja epävakautta kuin rauhaa ja harmoniaa.

Minusta ydinaseen kehittäminen oli virhe ja kokonaistilanteen vuoksi vastustan myös rauhanomaista ydinvoimaa siis ydinvoimaloita, koska voi tapahtua maanjäristyksiä, tsunameja, inhimillisiä erehdyksiä, niitä voidaan käyttää polttoaineen rikastukseen, ne voivat olla iskujen kohteena. Myös ilmaston lämpeneminen hiilidioksidin vuoksi on ongelma, joka on syöksemässä ihmiskuntaa tuhoon. Hyviä vaihtoehtoja ei ole näkyvissä, koska mitään merkkiä energian kulutuksen vähenemisestä ei ole.
*****
Kenzaburo Oe (s.1935) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1994

Kommenteista noussutta:
Artsi viittaa Hiroshiman pormestarin Shinso Hamain muistelmiin Atomipommipormestari, Artsin bloggaus on TÄÄLLÄ.