sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Charles Osborne - Agatha Christie- Odottamaton vieras



Charles Osborne, sovittanut Agatha Christien näytelmästä Odottamaton vieras, The Unexpected Guest, suomentanut Tiina Ohinmaa, sekä Shakespearen sitaatit Paavo Kajander sekä T.S Eliotin sitaatit Ville Repo,  WSOY 1999, sivumäärä 164

Michael Starkwedder harhailee Walesissa ja ajaa autonsa ojaan. Hän menee lähimpään taloon. Siellä on ruumis rullatuolissa. Richard Warwick on saanut kuulan kalloonsa. Laura Warwick hänen vaimonsa tunnustaa ampuneensa miehensä. Ilmenee, että Richard on rampautunut leijonan metsästyksessä, hän on ollut vaikea kotona ja lähipiirille, ammuskellut naapureita, kissoja ja kaniineja. Richard on ajanut pienen pojan yli, ja selvinnyt kuin koira veräjästä valheellisen todistajalausunnon vuoksi.

Näytelmässä on monta kohtausta, johon tulee lisää ihmisiä, tai uusia motiiveja putkahtaa esiin. Talossa asuvat Richardin vajaamielinen velipuoli Jan, jota Richard on uhkaillut parantolalla, sekä Richardin umpikuuro äiti. Palvelija neiti Bennett, sekä hovimestari Angell, joka kiristää naapurissa asuvaa Lauran "ystävää" majuri Julian Farraria, joka on piipahtanut talossa ampumisen aikaan.

Poliisit tulevat selvittämään tilannetta. Jännitteitä tulee kostoa vaatineesta pikku pojan isästä MacGregorista. Juuri kukaan (tai ei kukaan)  talossa olijoista ei puhu totta. Epäilyksiä on ilmassa, Laura epäilee sekä Juliania että Jania, Angell epäilee Lauraa ja Juliania, poliisi epäilee sekä Starkwedderiä että MacGregoria (talosta löytyy ylimääräiset sormenjäljet). Mikä on MacGregorin vaikutus? Miksi Starkwedder lavastaa tapahtunutta, että Laura ei olisi syyllinen?

Näytelmä on varmasti hyvä, kirja ainakin on, varsinkin loppukohtaus on moniosainen ja hyvinkin yllättävä. Tämä oli minusta paras Charles Osbornen Agatha Christie näytelmistä, joista olen blogannut myös  Seitistä ja Salaisesta kaavasta.

Toinen Charles Osborne oli muuten wikipedian mukaan henkilö, joka kärsi hikasta yhtäjaksoisesti 68 vuotta 1922-1990. Tässä nikottelee ainoastaan revolveri.

****
Agatha Christien (1890 -1976) veli Monty oli vuosia Afrikassa ja ammuskeli myöhemmin palattuaan Englannissa talonsa mailla. Lapsen surma on ollut Agatha Christiellä murhan motiivina muutamassa teoksessa, ainakin Idän pikajunan arvoituksessa, ja tavallaan myös Tuijottavassa katseessa.

Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Paroni von Münchhausenin seikkailut



Paroni von Münchhausenin seikkailut, Maailman parhaita nuortenkirjoja, Otava 1975, suomentanut Samulis, sivumäärä 133.

Tällaisessa muodossa luin paroni von Münchhausenin seikkailut. Paronin tarinat alkavat matkalla Pietariin. Matka taittuu hevosen selässä. Paroni luovuttaa viittansa viluiselle ja joutuu paksujen hankien vuoksi hevosineen kirkontorniin, eipä hätää paroni katkoo suitset ja jatkaa matkaa tällä kertaa susi perässään. Susi raatelee hevosen ja on sen uumenissa, kun paroni piiskaa elikkoaan laukkaan. Susi jolkottaa syötyään hevosen ja matka taittuu. Ei naurattanut.

Paronin ihmeellisiä metsästysjuttuja on kyllästymispisteeseen asti, ammutaan kaikkea mikä liikkuu ja mikä ei liiku.

Paroni menee yllättäen naimisiin kolmannessa luvussa. Vaimoon ei liity mitään eriskummallista, eikä häntä esiinny lopuissa tarinoissa, sen sijaan paronin paras ystävä (?) koira Diana saa kuin saakin kiinni uupumattoman jäniksen, jolla on vatsassa ja selässä jalat ja kääntyilee väsymyksen iskiessä, selälleen - mahalleen ....

Paroni taistelee Venäjän sodassa Turkkia vastaan. Kaverin hevonen menee kahtia, mutta hän liittää palat toisiinsa.

Neljännen luvun lopussa tapahtuu se kuuluisin seikkailu:
"Minä vaivuin ratsuineni päivineeni kaulaa myöten suohon, mutta silloin tartuin kaikin voimin toisella kädelläni omaan palmikkoni, puristin jalkani lujasti hevoseen kiinni ja niin vedin meidät kummatkin jälleen kuivalle maalle".  s. 44

Pavun vartta pitkin paroni pakenee kuuhun ja takaisin tulemista varten punoo kuihtuneesta kasvista köyden.

Paroni seikkailee vielä merillä mm. kalan vatsassa js lentää kannen tunnelmissa tykinkuulan selässä.

Paroni kirjoittaa siis lööperiä ja kuten valehtelijat aina, hän kokee, että jos hänen tarinoidensa todenperäisyyttä epäiltäisiin, se tuntuisi katkeralta

-Munchhausen ! Te laskettelette perättömiä.
-En ensinkään.  s. 88

Loppuosassa kirjassa ollaan Etnan sydämessä ja mennään maapallon halki.

Minulle kirja oli pakkopullaa, pienenä annoksena hauskaa, mutta kerralla luettuna liikaa.

Paroni von Münchhausen on ollut todellinen henkilö 1700-luvulla ja näitä tarinoita on ollut liikkeellä. Paroni on jäänyt elämään suosta vetonsa ansiosta.

Minusta näitä suosta vetoja on muitakin, eli tarinoita, joihin haluamme uskoa, että olisi helppo keino ulos tukalasta tilanteesta.

*****

Älä lue seuraavaa, sisältää yksipuolisia ja yksinkertaisia mielipiteitä

Suomi on velkaantunut miltei 10 miljardia vuodessa. Siksi on kummastuttanut kannat, että velkaongelmasta päästäisiin velkaantumalla vielä lisää. On taivasteltu uuden hallituksen leikkauksia, mutta useimmat niistä on joko peruttu, tai ne purevat vasta vuonna 2016 tai 2017.

Talouden suunta kääntyy hitaasti, jos nyt saadaan käännetyksi edes mitään. Mutta olemme velkaelvyttäneet miltei kymmenen vuotta kymmenellä miljardilla vuosittain, lisäksi kunnat ovat ottaneet velkaa. Kotitaloudet, yritykset ja taloyhtiötkin ovat velkaantuneet. Suomen valtiovelka on jo yli 100 miljardia euroa (eli miltei 600 miljardia markkaa).

Velka on veli otettaessa veljenpoika maksettaessa. Suomi on velkasuossa, eikä syömävelalla entistä velkaa voida maksaa pois. Tukasta itseämme vetämällä emme selviä. Tukistamalla liikaa kansalaisia (siis itseämme) ja lopettamalla järkeviä tuottavia toimintoja ja leikkaamalla koulutusta emme varmasti saa kuin deflatorisen kehityksen pahenemaan, Suomi näivettyy. Eli Münchhausen jää suohon, ei ole voimia vetää edes hiuksistaan.

Suomen velkaongelmaa ei myöskään minusta ratkaise virkamiesten lomaoikeuden lyhentäminen, sillä se ei vaikuta palkkakustannuksiin, tämä on minusta virkamiehen turhaa tukistamista. Eduskunnan loma-aika voisi olla, kuten tiettävästi Metalliliiton Riku Aalto ehdotti, myös 30 päivää. Uusilla kansanedustajilla kuten uusilla työntekijöillä, alempi. Se on sitä edestä johtamista omalla esimerkillä, joskin ymmärrän, että kansanedustajatkin ovat pätkätyöläisiä. Oikeasti laitetaan pohdintaa peliin. Moni akateeminen mies ja nainen elää elämäänsä ja elättää perhettään pätkätöillä. Se on yhtä stressaavaa kuin paroni Münchhausenin seikkailut, mutta siitä on huumori vielä kauempana kuin tästä "hauskasta kirjasta". Münchhausen kuitenkin henkilönä ei koskaan luovu toivostaan, ja hän selviytyy kiperistä paikoista. Sitä Suomessakin tarvitaan, optimismia, yrittämistä, eikä enää valittamasta.

Edit 29.11.2015: Kommenteihin viitaten, nyt puhutaan Eduskunnan kyselytunnin valtiovarainministerin Hallintarekisteri-sanomisista, onko annettu väärää tietoa ja miksi on annettu, Kyseinen kyselytunti 26.11.15 löytyy Areenasta täältä ja kysymys on noin 39 minuutin jälkeen, 10%:a luku on 41:50 kohdalla ja sen jälkeen. Itse sanomiseen en ota kantaa, mutta itse hanketta vastustan. 

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Agatha Christien Seitti, kirjoittanut Charles Osborne



Agatha Christie: Seitti, alkuteos Spider's Web, näytelmästä sovittanut Charles Osborne, suomentanut Kirsti Kattelus, wsoy 2012.

Copplestonen kartanossa on vauhdikas viikonloppu. Päähenkilö Clarissa Hailsham-Brown on uusionaimisissa Henrynsä kanssa, joka aikoo vastaanottaa pääministerin, Sir Johnin joka tulee neuvottelemaan kahden kesken erään diplomaatin kanssa. Ongelmia on odotettavissa, Clarissa Hailsham-Brown löytää olohuoneestaan ruumiin, jota piilotellaan ja siirrellään ja poliisit etsiskevät sitä.

Itse juoni on vaihteleva ja näytelmä on sekä kepeä että kipeä, mutta näin dramatisoituna juttu on puiseva. Löytynyt ruumis kuuluu Oliver Costellolle, miehelle, joka on naimisissa Clarissa miehen ex-vaimon kanssa ja on huumekauppias. Lisäksi Clarissan tytärpuoli Pippa (12 v) sekoitetaan juoneen ja epäillään jopa murhasta.

Teoksen alku on hyvinkin kepeää. Clarissa on tehnyt vanhoille aristokraateille portviinien makutestin. Purskuttelusta ja hörppimisestä saadaan paljon iloa irti, varsinkin kun portviinit ovat kaikki peräisin samasta pullosta ja on halpaa laatua.

Murhan motiiviksi paljastuu eräs 14 000 punnan "paperipala" ja syylliseksi yksi kartanon turhake-vieraista.

Agatha Christien Seitti on luultavasti hyvä näytelmä. Kirjan muodossa se jäi puisevaksi paminaksi.

Agatha Christie os. Miller (1890 - 1976) kirjoitti paljon näytelmiä. Kuuluisin niistä lienee Hiirenloukku. Seitin kirjaversion on loppuun saattanut Charles Osborne (s. 1927).

Toinen Charles Osborne oli muuten wikipedian mukaan henkilö, joka kärsi hikasta yhtäjaksoisesti 68 vuotta 1922-1990.

Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Toinen kutsu



Agatha Christie: Toinen kutsu Problem at Pollensa Bay and Other Stories, suomentanut Kirsti Kattelus, ja säkeet Alice Martin, WSOY 1992, Sapo 361, sivumäärä 206.

Agatha Christien Toinen kutsu sisältää seitsemän Christien lehdissä aikanaan julkaistua tarinaa. Minusta tarinat ovat varsin korkeatasoisia.

Ongelmia Pollensanlahdella -tarina on julkaistu lehdessä ensimmäisen kerran vuonna 1936.
Pollena Bayssa ratkoo ongelmia omalaatuinen eläkkeellä oleva virkamies  Parker Pyne, joka on töissään laatinut tilastoja. Hän on pannut The Timesin  ilmoituksen: "oletteko onnellinen, jos ette, ottakaa yhteyttä Parker Pyneen, osoite Richmond Street 17".  Ilmoitus on niin vetävä, ettei Parker Pyne saa rauhaa edes Mallorcan lomallaan. Konservatiivinen rouva Chester haluaa varjella poikaansa Basilia punapäiseltä modernilta naiselta Betty Greggiltä. Basil taas haluaa olla Bettyn kanssa. Parker Pyne kysyy nuorilta kolme kysymystä: "nukutteko ikkuna auki, pidättekö samasta ruuasta ja oletteko ilta- vai aamu-uninen". Saamiensa vastausten mukaan hän arvioi nuorten avionäkymät hyväksi ja kutsuu yhden vakiotyöntekijänsä eli Madeleine de Saran liehittelemään Basilia. Pian tämän jälkeen äiti pitääkin Bettyä jo pojalleen sopivampana naisena, tosin Basilin on jutun päättyessä Madeleinea ikävä.

Toinen kutsu -tarina on lehdessä julkaistu 1932
Toinen kutsu on idealtaan sama tarina kuin Särkyneen peilin arvoitus (1937), eli  Poirot on kutsuttu upporikkaan Hubert Lytcham Rochen luo, ruokapöytään on kokoontunut lisäksi porhon vaimo, sihteeri, ottotytär, ja eräs miljonääri. Poirot'n juna saapuu myöhässä, mutta myös isäntä on myöhässä aterialta, vaikka gongi on jo soinut kahdesti, Hubert Lytcham Roche on vainaa, epäillään, että hän olisi ampunut itseään revolverilla päähän, Huoneessa on särkynyt peili, ovi on lukossa. Toinen kutsu -nimi tulee kahdesta kongin kumahduksesta, toinen aiheutui ammutusta luodista, gongi on myös kirjan kantena. Ampumisen ääntä ei kuulu äänenvaimentimen takia, mutta luoti osuu gongiin. Tekijä lavastaa itsemurhan ja särkee peilin, joka tuottaa siis epäonnea, sillä Poirot narauttaa tekijän. Syyllinen on eri henkilö ja eri motiivilla kuin pidemmässä versiossa.

Keltainen Iiris -tarina on julkaistu vuonna 1937, se on idealtaan sama tarina kuin Christien pitkä dekkari  Helmeilevä kuolema vuodelta 1945
Poirot'lle soitetaan pelokas kutsu keltaisten iiristen pöytään, Poirot'n saapuessa, pöydässä istuu vain Anthony Chapell, mutta paikalle tulee miljonääri Barton Russell, hänen kuolleen vaimonsa Iiriksen sisar Pauline Weatherby, jonka holhooja Russell lisäksi on, mukana on myös Lola Valdez ja diplomaatti Stephen Carter. Henkilöt on kutsuttu Iiriksen nelivuotismuistotilaisuuteen. neljä vuotta sitten kuolleen Russellin vaimon muistoksi. Samat henkilöt olivat paikalla, kun Iiris kuoli syaniidiin. Tämä versio tarinasta tämä on minusta parempi, Hercule Poirot estää toisen murhan, henkilö vain näyttelee kuolemansa. Syyllinen saadaan kiinni, mutta päästetään poistumaan (ainakin hetkeksi), eräs pari avioituu ja Poirot suostuu uhkean neiti Valdezin tanssiinkutsuun.
Helmeilevässä kuolemassa ei ole Poirot'ta ja tarina alkaa ensimmäisestä murhasta, muuten tarina menee suurin piirtein samoin tosin henkilöitä on liuta enemmän, samoin tapahtumia. Lyhyenä tarinana tämä toimi minusta hyvin.

Värikkäät teekupit -tarina julkaistiin vasta vuonna  1971
Herra Satterthwaite on menossa lapsuuden ystävänsä Tom Addison luo. Satterthwaiten auto hajoaa ja Satterthwaite muistelee Tomin perhettä, ja Tomin tytärtä Lilyä, jonka kummi hän oli. Lily oli avioitunut, muuttanut Keniaan, jossa oli kuollut auto-onnettomuudessa. Mies oli mennyt uudestaan naimisiin. Satterthwaite tapaa Lilyn aviomiehen uuden vaimon ostamassa Harlekiini-teekuppeja hajonneiden tilalle odottaessaan autonsa kuntoon tuloa. Satterthwaite tapaa myös Harley Quinin vanhan nokkelan ystävänsä, ja hänen koiransa. Teehetkessä on outo tunnelma. Satterthwaite tajuaa, että Lilyn aikuista poikaa yritetään myrkyttää, ja hän estää tapahtuman. Tämä on hyvin tunteikas ja loistava tarina, joka sisältää paljon hiljaista tietoa ja ennakkoaavistusta, minusta kokoelman paras tarina. Jonkin verran sitä latisti Christieltä lukemani samanlainen tarina eli SOS, jossa on samantyyppinen teehetki samoin motiivein. Tässä tarina viedään minusta paremmin loppuun.

Regattamysteeri julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1936
Parker Pyne astuu estradille, kun arvokas jalokivi on varastettu. Isaac Pointzin arvokas Aamuntähti -jalokivi varastetaan. Näissä varkaustapauksissa on usein sama kaava, eli varkaus tapahtuu ensin, jalokivi toimitetaan pois, tässä muovailuvahassa, sitten tapahtuu "varkaus", joka huomataan, mutta kyse on jäljennöksestä. Regattamysteeri tämä on siksi, että jalokiviliiga esiintyy  liikemiehinä ja ovat hivuttautuneet Poinzin porukkaan. Varkauden suorittaa lapseksi tekeytynyt aikuinen, joka tekee sekä oikean, että valevarkauden. Parker Pyne ratkaisee ongelman.

Koiran tähden -tarina julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1929
Joyce Lambert hakee töitä, mutta ei saa töitä kotimaastaan. Hän asuu alivuokralaisena, häntä kosii rikas ylimieleinen vallankäyttäjä mies. Tarinan ytimessä on kuitenkin Joycen koira Terry, joka on tulossa vanhaksi. Terry on Joycen ainoa tuki. Joycen rakastettu on aikoinaan kuollut sodassa. Tarinassa koirakin kuolee, mutta lohtua on ehkä edessä. Tämä oli koskettava tarina rakkaudesta koiraan, surusta koiran kuolemasta.

Magnoliankukka -tarina julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1925
Magnoliankukka on kolmiodraama. Theodora Darrell pettää miestään rikasta Richardia, herkän Vincent Eastonin kanssa. Theodora jättää miehensä, mutta näkee tämän liikkeen tehneen konkurssin ja palaa miehensä tueksi. Richard vaatiikin Theodoran hakevan tietyt paperit Vincentin tyköä tuhottavaksi... Theodora myöntyy, mutta teko on liian raskas ...
Tämä on minusta myös erittäin hyvä tarina.

Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Hergé: Mustan saaren salaisuus



Hergé: Tintti Mustan saaren salaisuus, L'ile noire, suomentanut Heikki ja Soile Kaukoranta, Kustannus OY Semic/Sarjis, Tampere 1989.

Hergén Mustan saaren salaisuus ilmestyi Tintin juhlakirjan mukaan 15.4.1937 - 16.6.1938 ja mustavalkoinen 124-sivuinen albumi ilmestyi vuonna 1938. 

Mustan saaren salaisuus -albumin aihe on rikos. Tintti huomaa rekisteröimättömän lentokoneen pakkolaskun. Hän menee apuun, mutta häntä ammutaan. Sairaalaan tulevat albumissa hölmöilevät Dupond ja Dupont, jotka jahtaavat myöhemmin myös Tinttiä, sillä hänestä tehdään junamatkalla syntipukki. Tintti vapautuu Dupondien käsiraudoista ja kytkee Dupondit niihin, tästä on paljon "riemua". Dupondit myöskin törttöilevät lentonäytöksessä, mutta heidät palkitaan.

Kyse on väärän rahan tekemisestä ja levittämisestä. Tintin polku johtaa Englantiin ja lopulta Skotlantiin. Miloulla on rooli hyvässä ja pahassa. Milou humaltuu junamatkalla Loch Lomond whiskystä, mutta lopulta konnien saarella pelottaa ihmisapina Rankon, jota armottomat roistot pitävät saarella pelotteena.

Tintti törmää seikkailussa erääseen vakiokonnaan eli J.W Mülleriin eli tohtori Mülleriin, joka on albumeissa Mustan kullan maa sekä Seikkailu Punaisella merellä. Müllerillä on mielisairaala. Tintti jää kiinni ketunrautaan, ja jää vangiksi, mutta pakenee, ja syntyy tulipalo, mistä Tintti pelastetaan.

Huumoria on tehty myös palomiesten toiminnasta, tässä kuvassa haetaan vajan avainta.

Tintin matka johtaa Skotlantiin ja Ben Moren linnaan Mustalle saarelle, missä hän selättää konnat ja "ystävystyy" Rankon ihmisapinan kanssa.

Mustan saaren salaisuus on vauhdikas albumi ja sisältää paljon huumoria, myös ihmisten asenteista.

****
Tästäkin albumista on julkaistu Helsingin Sanomien 16.11.2015 mukaan mustavalkoinen versio.

Yläkuvan mukainen albumi on ainakin kolmas versio tästä tarinasta, joten alkuperäinen voi olla ostamisen arvoinen.


Kuvan albumi on tosiaan mustavalkoinen ja minusta oikein mukava sen nimi on Musta Saari.

Tässä yksi kuva kahdesta eri albumista.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Herge: Särkynyt korva

Hergé: Tintin Seikkailut Särkynyt Korva, L'Oreille cassee, suomentanut Heikki ja Soile Kaukoranta, Otava,TUPLATINTTI 2

Hergen Särkynyt korva alkoi ilmestyä 1935 lopussa viikottain Le  Petit Vingetimessä.

Tästä albumista on julkaistu nyt Helsingin Sanomien 16.11.2015 mukaan mustavalkoinen versio, Otavan verkkokaupassa tätä myydäänkin hintaan 25 euroa.

Hesarin jutussa on  mustavalkoinen kuvasivu, josta alla kaksi ruutua.

Tässä on siis epäselvät valokuvat sekä värillisestä että mustavalkoisesta albumista. Hesarin mielestä mustavalkoisissa kuvissa kerronta on notkeampaa ja kuvat ovat avarampia. Totta, mutta Tintti-albumien värillisyys on minusta myös hieno asia, myöhemmät albumit ovat hyvin värikkäitä esimerkiksi Auringon temppeli ja Castafioren korut. Mustavalkoinen albumi on tuolloin ollut nimeltään Lohjennut korva.

Särkynyt korva -albumi käynnistyy  Etnologisesta museosta, kallisarvoinen fetissi varastetaan ja tarinan lopussa Tintti palauttaa fetissin sinne liimattuna ja kolhuja kärsineenä.

Fetissivarkauden motiivi selviää vasta aivan albumin lopussa, siellä on timantti sisällä, jota kaksi konnaa sukeltavat hakemaan Tintin kanssa. Timantti jää pohjaan, konnat hukkuvat, mutta Tintti pelastuu.

Albumin alussa fetissi on varastettu ja kuvanveistäjä Balthasar on murhattu. Tintti on konnien perässä. Taistelu käydään kuvanveistäjän papukaijasta, jonka vakiosana on IHRRAMAHA, papukaija lopulta kertoo sen henkilön nimen, jolla fetissi on ja siksi konnat ja Tintti suuntaavat Etelä-Amerikkaan San Theodorosiin, jossa kenraali Tapioca syrjäytetään ja kenraali Alcaraz,  monien Tinttien vakiohahmo, kaappaa vallan. San Theodorosiin palataan albumissa Tintti ja Picarot, bloggaus täällä.

Albumi on 1930-luvun hengessä täynnä seikkailuja, yllätyksiä, teloituskomppanioita ja salamurhayrityksiä, joista Tintti ja Milou nipin napin selviävät.

Asekauppias yrittää provosoida sotaa myymällä sekä San Theodorosille että naapurimaa Nuevo Ricolle saman määrän aseita.

Tintti pakenee viidakkoon, missä on verenhimoisia intiaaneja. Tintti ja eurooppalainen intiaanien kanssa asuva Ridgewell joutuvat bibarojen vangiksi. Ridgewellkin nähdään albumissa Tintti ja Picarot. Ridgewell on vatsastapuhuja ja he pääsevät pinteestä ja menevät arumbajojen luo, joiden fetissi on alunperin ollut.

Fetissejä tehdään maassa sarjatuotannolla. Varastettu fetissi kuitenkin löytyy, mutta sisällä ollut timantti putoaa valtameren pohjaan, ja Tintti palauttaa rikki menneen mutta korjatun fetissin museoon.

Särkynyt korva on viimeinen albumi, missä Tintti ja Milou seikkailevat kahdestaan, sillä kapteeni tulee kahden albumin päästä eli Kultasaksisessa ravussa, sitä ennen julkaistiin vielä Mustansaaren salaisuus, jossa ovat myös Dupond ja Dupont ja Ottokarin valtikka, jossa vilahtaa Bianca Castafiore ja Dupond ja Dupont törmäilevät, kuten Särkynyttä korvaa edeltäneessä Sinisessä Lootuksessa, jossa on myös Tintti Tiibetissä -albumissa etsittävä Tsang.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Leena Liukkonen: Aatos



Leena Liukkonen: Aatos, Siltala 2014, sivumäärä 155.

Kirjan päähenkilö Aatos Erkko (1932 - 2012) oli suomalainen suurmies ja toisen suurmiehen Eljas Erkon poika. Aatos Erkko oli lehden kustantaja, ministeri ja aikanaan Suomen rikkain mies, mutta mies oli myös yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä.  Aatos Erkko oli ministeri arvonimeltään, isä Eljas oli Suomen hallituksen ministerinä useaankin otteeseen, hän neuvotteli myönnytyksistä Neuvostoliiton kanssa 1939, mutta niitä ei annettu ja Neuvostoliitto hyökkäsi. Eljas Erkko ei pitänyt tätä virheenä, olisi hyökännyt ehkä joka tapauksessa(?). Eljas Erkko oli myös diplomaatti, kansanedustaja, päätoimittaja ja lehden kustantaja, jonka suhdetta poikaansa tai pojan suhdetta isään ja isän "poissaoloon" (oli sodan aikana vaativissa tehtävissä ja muuten työelämässä) käsitellään kirjassa.

Leena Liukkonen on toimittaja ja diplomaatti (lähde_ kirjan sivulieri). Liukkonen oli yksi Aatoksen ystävistä, jolle Aatos kertoi elämänsä tarinaa tai kokemuksia elämästään. Aineistona on käytetty myös ruotsalaisen Anna C Belfragen hallussa olevia haastatteluja. Liukkonen tutustui Aatos Erkkoon esipuheen mukaan vuonna 2001.

Kirja on jokseenkin kronologinen kuvaus, joka on syntynyt kymmenen vuoden aikana Liukkosen ja Erkon keskusteluissa. Liukkonen on käynyt keskusteluja myös muiden Aatoksen tunteneiden ihmisten kanssa. Kirjassa on pohdiskeleva ote ja lapsuus- ja nuoruusmuistoja on paljon.

Olen tutustunut  Aatoksen elämänvaiheisiin, alla on linkki Harri Saukkomaan ohjelmaan, jonka tv-ohjelman lopuksi on Aatos Erkon haastattelu vuodelta 1994, linkkasin myös Helsingin Sanomien muistokirjoituksen.

Liukkosen kirja avaa aika paljon Aatoksen lapsuutta ja tätä "velvollisuuden viittaa".

Aatoksen lapsuus oli monikulttuurinen, englantilainen äiti Violet Sutcliffe oli syntynyt Riiassa ja asunut Moskovassa Venäjällä ja puhui isosisko Patricialle ja Aatokselle ruotsia ja Mariette sveitsiläinen lastenhoitaja puhui ranskaa. Aatos luki englanninkielisiä sanomalehtiä. Talvisota alkoi loppuvuonna 1939 ja Helsingin pommituksia paettiin Pohjanmaalle, ja myöhemmin Ruotsiin, isä toimi Suomen asianhoitajana Tukholmassa. Sota-aikana Aatos asui ruotsalaisessa perheessä. Sodan jälkeen muutettiin takaisin Suomeen. Koulunkäynti ei sujunut ja Aatos Erkko viimeisteli koulutuksensa USA:ssa ja suoritti yliopistotutkinnon Columbian yliopistossa, josta hän tuli Suomeen ja Viikkolehden päätoimittajaksi, ja josta työstä piti. Tämän jälkeen hänen oli pakko siirtyä Helsingin Sanomiin. Tämän Aatos koki velvollisuudeksi

Liukkosen teksti on syntynyt keskusteluissa Aatoksen kanssa, paljon on puhuttu myös automatkoilla. Kirja oli varsin nopealukuinen, mutta vaikea blogattava, sillä se on syntynyt henkilökohtaisten keskustelujen pohjalta, ja tuo enemmän esiin ihmistä. Kirjasta sain käsityksen, että Aatoksen välit siskoon Patricia Seppälään olisivat olleet viileät. Kirja tuo esiin myös Aatoksen "harrastuksen" aiheita ja kiinnostuksen kohteita sekä rapukestejä, joihin kutsuttiin monia merkkihenkilöitä.

Kirjan mukaan Aatos ei ajanut omaa asiaa, ja hän eli lehdelle. Aatos puhui aina "me" tai "lehti", hän oli myös henkilöstörahastojen kannalla. Asioiden ajamisesta poikkeuksen teki  EU-jäsenyys ja Aatos Erkko oli kirjan mukaan Helsingin Sanomien EU-kampanjan takana, kansanäänestyksen alla. Saukkomaan haastattelussa Aatos minusta hienosti kiteyttää EU-jäsenyyden. Eli se EU johon liitytään, se EU kehittyy ja pitää olla muutoksessa mukana. Aatoksen mukaan, "meidän saamattomuutemme voi jatkua sielläkin, emme pärjää edes siellä", lainaus ei ole sanatarkka, mutta on tarkka, sillä emmehän pärjänneet edes EU:ssa.

Jokken mielipide: Emme sopeutuneet euroon, annoimme kustannustasomme nousta, öykkäröimme muiden kriiseillä ja ajoimme taloutemme kaameaan kurakuntoon. Emme tunnusta vieläkään virheitämme ja köyhyyttämme. Olemme väärissä asioissa avoimia ja "edelläkävijöitä" ja väärissä asioissa sulkeutuneita ja jälkijunassa. Meitä ei ymmärretä  EU:ssa, emmekä ymmärrä EU:ta, Paavo Lipposen hallituksen jälkeen meillä ei ole ollut sanottavaa omaa EU-strategiaa tai emme ole ollut EU:n kehityksen vetureita vaan jarruvaunuja. Toisaalta minusta kaikki osoittaa sitä, että jokin EU:ssa ei toimi, tätä emme ole osanneet ennakoida emmekä varautua. Itse asiassa kriisejä on kriisien jälkeen. Osa kankeasta byrokratiasta on kiistämättä EU:n aiheuttamaa. Juurikaan mitään lakejakaan ei voida enää muuttaa, sillä ne rikkovat perustuslakia. Kun luottoluokituksemme laskee, lainan hoitokulumme kasvavat ja silloin tulevat EU:n sanelemat säästökuurit.  Aikaa, mahdollisuuksia ja toivoa on, mutta huonolta näyttää, kun nyt yritetään saada solmuun vielä työmarkkinajärjestöjen neuvottelut. Suomi vältti tänään nipin napin EU-komission erityistarkkailun. Olemme pian siis tarkkailuluokalla, EU:n huonoimpia. Hävettää!

Saukkomaan ohjelmaa muutenkin suositan. Siinä on eri haastateltavia mm. Jörn Donner ja samalla luokalla ollut kalastaja Pentti Linkola.

Leena Liukkosen Aatos -kirjasta ei ole enempiä aatoksia.
*****
Aatos Erkko Ylen elävässä arkistossa (1994) täällä.
Aatos Erkon muistokirjoitus Helsingin Sanomissa täällä.
Margitin bloggaus ylläolevasta kirjasta täällä.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Bertramin hotellissa



Agatha Christie: Bertramin hotellissa, At Bertram's hotel, 1965, suomentaja Simo Mäenpää, teos on kuvan mukaisessa yhteisniteessä sivuilla 1- 200/392. Suuri Suomalainen Kirjakerho WSOY 1988.

Neiti Marple asustaa Bertramin hotellissa. Kirjailija Raymond West ja hänen taiteilijavaimonsa Joan* halusivat maksaa Janelle matkan jonnekin ja ehdottivat Bournemouthia tai Torquayta, mutta Jane haluaa Lontooseen Bertramin hotelliin, joka henkii dickensiläistä ajanpatinaa, vaikka hotelli on vesijohtojen osalta moderni. Neiti Marple oli yöpynyt hotellissa yli 50 vuotta sitten, kun hän oli 14-vuotias. Jane Marple käy palttinakangasostoksilla Lontoossa ja ainakin Madame Tussaudin vahakabinetissa. Kirjassa tarkastellaan paljonkin hotellin arkea, rutiineja, henkilökuntaa ja vieraita, mutta myös Lontoota ja sen seutuja.

Kirjan tapahtumat lähtevät  hiljalleen käyntiin 17.11.1955. Neiti Jane Marple havainnoi hotellin asukkaita, joista kuuluisin on räväkkä nainen Bess Sedgwick, joka on elämässään kokenut paljon, lentänyt Atlantin yli, toiminut vastarintaliikkeessä ja on edellen taitava ratsastaja, hän pitää nopeista autoista. Bess itsekin toteaa, että seikkailut ovat kuin huumetta hänelle. Neiti Marplen vanha ystävä lady Selina Hazy valottaa Marplelle Bessin räväköitä elämän vaiheita, karkaamista kotoa, avioliittoja. Bess naitettiin vanhalle irstailijalle Conistonille karkumatkansa jälkeen, Bess oli karannut Irlannissa vanhempiensa tyköä 16-vuotiaana miespalvelijan kanssa. Aviomiehet ovat entisiä, Johnnie Sedwickin niska katkesi ratsastuksessa ja Conisto oli kuollut jo aiemmin. Lisäksi puhutaan Bessin miehistä enemmänkin, Becker on huvipurren omistaja, ihmettelin, onko korkea meriitti omistaa huvipursi? Nykyisin Bess Sedgwick seurustelee  Ladislaus Malinowskin kanssa, joka on kaksinkertainen autoilun maailmanmestari (missä luokassa, jäi minulle epäselväksi). Malinowski pitää myös nopeista autoista ja vaarasta. Kaikesta reippaudestaan huolimatta Bess Sedgwick jähmettyy hotelliin tulevien vieraiden takia. Syypää on hänen oma salattu 19-vuotias tyttärensä Elvira Blake, täysikäisenä Coniston omaisuuden perijä, jolla on mukanaan holhooja eversti Luscombe. Bessin kannalta hotelliin  tulee töihin toinenkin epämieluinen henkilö menneisyydestä Michael Gorman, Irlannista.

Bertramin hotellissa on sekalaista seurakuntaa ja yllättäviä vieraita. Ostosten lomassa neiti Marple (sala)kuuntelee hajanaisia, mutta kiinnostavia keskusteluja.

Toisaalla Scotland Yard tutkii isojen ryöstöjen sarjaa.

Dekkarissa kestää varsin pitkään ennen kuin mitään rikollista edes tapahtuu. Lopulta hotellista katoaa kunnianarvoisa, mutta höppänä kaniikki Pennyfather. Irlannissa tapahtuu yllättävä junaryöstö, jossa on mukana kirkonmies. Sitten eräs henkilöhahmo ammutaan.

Jane Marplen kaksiviikkoinen hotelliloma päättyy, mutta Scotland Yard hakee hänet takaisin selvittämään kaniikin löytymistä. Samalla Scotland Yard selvittää yhdessä Jane Marplen kanssa  junaryöstön, ryöstöliigan aivot, rahoittajat, kaniikin katoamisen, ja yhden murhan oikean tekijän.

Parasta teoksessa on hotellimiljöön kuvaaminen. Juonessa olisi aineksia enempäänkin, mutta motiivit ja tekijät ovat arvattavissa. Toiseksi henkilöt ovat liian kliseisiä, ettei teoksessa synny kunnon jännitettä. Tämä on liian rutiinilla kirjoitettu. Niteessä on myös Poirot-seikkailu Vuoksi ja luode, joka on samantyyppinen, alkaa lupaavasti, mutta lässähtää. Myös siinä ratkaisut  tai ratkaisun avaimet löytyvät Irlannista. Molemmissa kirjoissa kestää varsin pitkään oivaltaa, mikä on se rikos, joka pitää selvittää. Lisäksi ratkaisu on lopulta varsin outo.

Tämä blogi on kirjoitusvirheiden kukkaketo ja niin myös tämä painos, muutamia kirjoituskukkasia:
Avaamaan nändessäni s. 52
Palttinakagas tarjoukseen s. 52
Kuinka vaha olit? s. 75
että tunette tytöt s. 75
Lopuksi vielä
En, hän mylvänti s.200

Mylviä on hyvä sana ja mylväistä on hauska ilmaisu, mylvähtää tämä bloggari.
****
Yleensä muissa teoksissa kirjailija Raymond West on Neiti Marplen sisarenpoika ja Joan hänen vaimonsa. Tässä Joan on sisarentytär ja Raymond hänen miehensä. Tai tämän käännöksen mukaan.
Joan on taidemaalari, jonka teokset olivat 20 vuotta sitten moderneja, hänet on esitelty kokoelmassa Kolmetoista. Joan ja Raymond lähestyvät viittäkymmentä. Raymondilla ja Joanilla on kaksi poikaa. David on töissä rautateillä ja esiintyy Marple-dekkarissa Paddingtonista 16.50, toinen poika Lionel kerää postimerkkejä.

TV:stä tämä tulee 31.7.2016
*****
Neiti Marple jutut
Murha maalaiskylässä 1930, blogattu 11.11.2014
Kolmetoista 1932, novelleista koostuva kertomus, blogattu 18.9.2015
Ruumis kirjastossa 1942 blogattu 22.10.2015
Syyttävä sormi 1943, blogattu 13.8.2014
Kuolema ilmoittaa lehdessä 1950, blogattu 6.4.2012
Neiti Marplea ei petetä 1952, blogattu 8.9.2015
Salaperäiset rukiinjyvät 1953, blogattu 5.11.2015
Paddingtonista 16.50 1957, blogattu 16.9.2015
Lomahotellin murhat 1964,  blogattu 9,12,2014
Bertramin hotellissa 1965, blogattu 17.11.2015
Neiti Marple koston jumalattarena, 1971,  blogattu 9,12,2014
Neiti Marplen viimeinen juttu , 1976 blogattu 19.2.2014

Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Yvan Delporte: Lucky Luke Morrisin jäljillä

Yvan Delporte: Lucky Luke Morrisin jäljillä

Teos on kunnianosoitus Morrisille, joka on Lucky Luke -sarjan kehittäjä ja siten myös Rantanplanin ja Jolly Jumperin isä. Rantanplan on Lännen tyhmin koira ja Jolly Jumper taas on Lännen viisain olento.

Belgialainen Maurice de Bevere (1928 - 2001) kehitti yksin Lucky Luken Villin Lännen kliseiden pohjalta. Sarja on hyvin onnistunut, ja siinä aina hyvä voittaa pahan. Rene Goscinny tuli tekstittämään Lucky Lukea, mutta sarja alkoi Morrisin tekemänä ja hän sitä myös jatkoi Goscinnyn kuoleman jälkeen.

Morris on sekä hyvä piirtämään ja ideoimaan. Lucky Luke ei saarnaa, mutta minusta parhaimmillaan tukee oikeudenmukaisuutta, sillä Morris tuo selkeästi esille maailman pahuuden usein humoristisesti, mutta oikealla tavalla kärjistamättä  ja oikeus lopulta aina voittaa.

Yvan Delporte (1928 - 2007) oli niin ikään belgialainen sarjakuvavaikuttaja, joka oli Spiroun päätoimittaja vuosina 1955 - 1968. Lucky Luke ilmestyi aluksi Spiroun sivuilla. Delporte on koonnut Morrisin tuotannon näköisen teoksen.

Morris oli vaatimaton, ja minusta aliarvostettu taiteilija. Hänen tyylinsä oli selkeä. Hän piirsi merkkihenkilöitä sarjakuviinsa, mutta myös kollegoita. Niitäkin on tässä kirjassa.

Kirjassa on myös sivu, jossa Lucky Lukea on käytetty eri tavoin väärin: piraattina, "aikuisten sarjakuvana" sekä anarkistit käyttivät sitä propagandatarkoituksiinsa.

Hämmentäjät häviävät, koska lopulta kuitenkin järki voittaa ja olot rauhoittuvat.

Lucky Lukessakaan se ei tapahdu helposti ja tunnetusti Lucky Luke ampuu varjoaan nopeammin ja riisuu konnat aseista.

Olen blogannut Morrista seuraavasti:
Daltonin veljeksistä täällä
Lucky Luken lumosta täällä
Sukuvihasta Villissä Lännessä täällä
20. Ratsuväkirykmentistä täällä

Seuraava sivu on julkaistu albumiin "Il était une fois les Belges", (En osaa suomentaa, mutta google kääntää sen Olipa kerran belgialaiset) siinä juna saapuu Brysselliin ensimmäistä kertaa. Daltonit vohkivat junasta rahat, ja Lucky Luke pidättää heidät ja sanoo, että Belgian rahat eivät käy Texasissa. Kuvassa on sivun ensimmäinen  ja viimeinen kuvarivi, kaksi väliriviä olen jättänyt pois. Lähde on Egmontin albumista Lucky Luke 1978-1980. Olen rankasti pienentänyt kuvaa. Katson sen olevan asiallinen kuvasitaatti. Loppukuva on poikkeuksellinen, yleensä sinä on vain Lucky Luke ja Jolly Jumper.

Morris siis varioi muualla tätä albumin vakiokuvaa.

torstai 12. marraskuuta 2015

Jack London: Erämaan kutsu



Jack London: Erämaan kutsu, Call of the Wild, 1903, suomentanut Heimo Pihlajamaa, Arvi A. Karisto OY 1979, sivumäärä 105.

Tarinan päähenkilö on Buck, kiltti tuomarin 63,5-kiloinen ja nelivuotias perhekoira, jonka isä on bernhardilainen ja äiti skotlanninpaimenkoira. Buck on reipas ulkokoira, jonka kohtalo muuttuu, kun Klondyken kultaryntäys vuonna 1897 alkaa. Pelivelkainen palvelija varastaa ja myy Buckin koirien välittäjille. Syynä on hepun menot "jälkipainosten jokapäiväisiin rahantarpeisiin". s.27 Tämä on Pihlajamaalta oiva käännös, alkuperäinen teksti Gutenbergissä on seuraava "and because Manuel was a gardener's helper whose wages did not lap over the needs of his wife and divers small copies of himself. "

Buckia rääkätään ja retuutetaan kohti pohjoista. Buck myydään Perraudille, joka on hallituksen kuriiri.

Buck joutuu totuttelemaan valjakkokoirien arkeen, jossa vallitsee vahvimman laki ja armoa ei tunneta. Buck näkee kun sen "ystävä" Curly purraan kuoliaaksi. Buck saa ihmisiltä nuijaa, ruoskaa, ja vetokoirilta kulmahammasta.

"Buck oli valmis selviytymään vihamielisissä Pohjolan oloissa. Se oli merkki sen sopeutumiskyvystä, sen kyvystä mukautua muuttuviin oloihin. Ilman sitä se olisi ollut tuomittu pikaiseen ja kauheaan kuolemaan. Se oli myös merkkinä sen moraalin rappeutumisesta, hyödyttömästä ominaisuudesta ja taakasta arvottomassa olemassaolontaistelussa" s.25

Buck karaistuu pohjoisessa, sen moraalisuus katoaa, se varastaa ruokaa selviäkseen hengissä.  Se joutuu taistelemaan monesti olemassa olostaan. Villiintynyt koiralauma hyökkää ruuan toivossa leiriin, taisto on ankaraa. ja tuimaa se on myös, kun Buck haastaa Spitzin johtajakoiran. Käydään verinen taisto elämästä, Luin nuorena tämän kirjan ja tämän kohtauksen muistan "elävästi". Kamppailu on kiivas, mutta Buck selviää voittajana, ensin se puree toisen etutassun poikki ja sitten toisen. Spitz luonnollisesti kuolee. Jostain syystä en muistanut kirjasta mitään muuta kohtaa tai juonta, meillä oli koira kun luin tämän pikku poikana.

Alaskassa valjakko myydään ja se lähtee postirekenä etelään. Koirista ruoskitaan 1800 mailin aikana mehut pois. Etelässä vaihtuvat taas omistajat. Kerta kerralta omistajat ovat raaempia ja hakkaavat loppuun ajettuja koiria verille ja vaativat enemmän, lopulta koira ammutaan tai nuijitaan hengiltä, kun se ei jaksa vetää.

Kirjan ydin on minusta kapitalismin tai paremminkin (pahemminkin) ihmisen raadollisuus. Buckin villiintyminen on aluksi uskottavaa, joskin Buckin käytös kuvaa enemminkin ihmistä, jolta otetaan pois sosiaalinen status ja vangitaan.

Loppuosassa kirjaa hyvä John Thornton pelastaa koirat pahoilta omistajilta. Buck on henkihieverissä, mutta Thornton on eläinystävä, ja Buck voimistuu ennalleen hänen hoidossaan. Buckin villit vaistot ovat heränneet, ja se (hän) opettelee metsästämään.

Jatkossa kerronta menee liian uskomattomaksi. Buck pelastaa Thorntonin hengen kahdesti ja tienaa juoksullaan hänelle rahat velkojen maksuun. Kun intiaanit tappavat Thorntonin ja hänen muut koiransa, Buck kostaa ja raatelee intiaanijoukon hengiltä. Suden vaisto voimistuu, Buck laumautuu susiin ja taistelee itsensä laumaan, ja johtoon, pian pikkususien turkkeihin ilmestyy viiruja ja täpliä.

Jack Londonin Erämaan kutsu on minusta alkuosiltaan mestarillinen teos ja toimii myös aikuisten kirjana. Kirja lässähtää lopussa, mutta on silti ydinsanomaltaan ajaton.

*****
Jack London (1876 - 1916) oli tuottelias kirjailija, Jack London julkaisi 51 kirjaa, 500 artikkelia ja 191 novellia, ja lienee tai on ainakin ollut USA:n käännetyin kirjailija. Londonin lapsuuden perhe ei ollut varakas. Jack luki kirjastossa tarinoita ja jäljensi Rudyard Kiplingin tekstejä. London kävi myös ”oppikoulua”, joka jäi kesken. Jack otti 17-vuotiaana pestin hylkeenpyyntikuunarille, joka suuntasi Japanin rannikolle. Tämä on pohjana myös Merisusi –romaaniin. Merisusi  on myös darwinistinen taistelu elonjäämisestä Susi-Larsenin Ghost laivalla, jossa runoilija Humphrey van Weyden joutuu miehistymään. Tavallaan siis sama tarina kuin yllä, tosin Buckin muinaiset vaistot heräävät henkiin ja se palaa susien joukkoon. Merisudessa nynny runoilija miehistyy ja unohtaa lyyriset luritukset ja kihlaa naisen.

Jack London lähti Klondikeen kultaryntäyksen mukana, joka on pohjana tähän romaaniin.

Jack alkoi kirjoitella tarinoita moniin lehtiin ja alkoi tienata hyvin. Hän oli ahkera kirjoittaja, ja hänen piti kirjoittaa vähintään 1000 sanaa päivässä, useimpina päivinä enemmän.

Sudenpoika ilmestyi vuonna 1900, Erämaan kutsu 1903 ja Merisusi vuonna 1904.

Jack London, joka oli suuri eläinten ystävä, rakennutti kotitalokseen Sudenpesää, joka paloi ennen valmistumistaan. Jack London kuoli ennenaikaisesti "väärän lääkityksen" vuoksi.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Parker Pyne tietää kaiken


Agatha Christie: Parker Pyne tietää kaiken, Parker Pyne Investigates 1934, WSOY 1982, Sapo 273, sivumäärä 232.

Agatha Christien Parker Pyne tietää kaiken -teos sisältää kaksitoista lehdissä julkaistua Parker Pyne -tarinaa.

Ensimmäisessä tarinassa "Keski-ikäisen aviovaimon tapauksessa" Parker Pyne eläkkeellä oleva valtion virkamies, joka on laatinut tilastoja, on laittanut ilmoituksen The Timesin etusivulle: "oletteko onnellinen, jos ette, ottakaa yhteyttä Parker Pyneen, osoite Richmond Street 17". Keski-ikäisen  aviovaimon tapaus tulee hoidetuksi, kuten tyytymättömän sotilaan tapaus. Keski-ikäisen vaimon mies on suhteessa etäinen, sillä on rakastunut sihteeriinsä. Patrik Pyne ratkaisee ongelmat, mutta on minusta huijari. Rouvan tapauksen hän  selvittää lähettämällä entisen gigolon Claude Luttrellin liehittelemään rouvaa, herralta unohtui sihteeri kokonaan. Pynen mukaan naisellekin jää romanssi muisteltavaksi.

Tyytymätön sotilas saa toimintaa, kun hän pelastaa nuoren naisen kahden miehen kynsistä. Kirjassa puhutaan n-sanasta, todellisuudessa mustat ovat tarinassa näyttelijöitä ja tavallaan miestä siten huijataan.

Parker Pyne, joka on iso kalju mies, jolla on valtavat silmälasit, pyörittää bisnestä, jossa Claude Luttrell hoitelee naisten hurmaamiset, sormusten vaihdot, neiti Lemon on sihteerinä ja dekkarikirjailija rouva Ariadne Oliver kirjoittaa juonia ja kertomuksia, jolla saadaan ihmiset avioitumaan tai muuten toimimaan halutulla tavalla. Tarvittaessa on mukana neiti de Sara miehiä liehittelemässä.

Tarinoissa Parker Pyneäkin yritetään vedättää, mutta turhaan. Alkuosan ongelmat ovat rakkaushuolia tai avio-ongelmia. Huolestunut aviomies Reginald Wade tulee Parker Pynen luo pyytämään apua, hänen vaimonsa haluaa avioeron, toisen miehen vuoksi. Neiti de Sara näyttelee aviomiehen uutta tyttöystävää, ja jopa syntyy vipinää vaimossa, luullakseni keino tepsi, mutta aviomies saattoi pihkaantua neiti näyttelijään.

Parker Pyne saa tylsän kirjanpitäjän elämän jännittäväksi ovelalla timantin säilytyspaikka -huijauksella. Samalla kirjanpitäjä saa viedä erään toisen asiakkaan toimeksiannon eli tykin piirustukset ulkomaille. Parker Pyne vaatii shekin etukäteen, yleinen taksa on 200 puntaa, ja eräistä tapauksista hän veloittaa 50 puntaa. Kirjanpitäjä sijoittaa omaan onnellisuuteensa viisi puntaa ja saa 50 puntaa ja matkan Geneveen ja takaisin, mutta ei tiedä vieneensä salaisia piirustuksia.

Parker Pyne venyttää moraalia näissä onnellisuusjutuissa minusta liiaksikin, eräs rikas onneton rouva huumataan ja painetaan valesanomalehti valeuutisineen ...

Loppuosan tarinat ovat kaikki enemmän tai vähemmän salapoliisijuttuja, timanttivarkaus, helmivarkaus ja  kaksi murhaa. Lopputarinat tapahtuvat kaikki Lähi-idässä. Parker Pyne ratkaisee Egyptissä laivalla myös murhaajan tarinassa Kuolema Niilillä. Christie kirjoitti saman nimisen tarinan Hercule Poirotille. Tässäkin tarinassa tapahtuu murha. Tekosairas lady Grayle kuolee oikeasti myrkkyyn. Epäiltyjä on liuta, eniten epäillään miestä sir Georgea, jolla on sympatioita erääseen neitiin. Tässä kuitenkin on täysin erilainen ratkaisu kuin Poirot'n ratkaisemassa Kuolemassa Niilillä. Parker Pyne huijaa arvaamansa rikollisen tunnustamaan. Teheranissa hän ratkaisee lady Esterin arvoituksen, matkalla Damaskoksesta Bagdadiin hän paljastaa osakehuijarin ja murhaajan.

Päättötarinassa Delfoin oraakkeli Parker Pyne yrittää olla laivalla incognito -tuntemattomana- mutta joutuu ratkaisemaan rouva Willard J. Petersin lapsen kaappauksen ja timanttivarkaiden ongelman.

Parker Pyne on ollut aikansa Ben Matlock, iäkäs asiantuntija, jonka palkkiot ovat korkeat ja shekki annetaan etukäteen. Palkattu henkilökunta tekee monesti likaisen työn, mutta tarvittaessa Parker Pyne hoitaa homman itse. Toisaalta Parker Pyne muistuttaa paljon myös Hercule Poirot'ta, sillä hänen älynsä leikkaa loogisesti ja vaikka hän on poikamies, hän tietää ihmisten käytöksestä kaiken. Onnellisuuden puute johtuu hänen mukaansa viidestä seikasta. Löysin vain neljä eli heikko terveys, ikävystyminen, miehet, joiden ongelmana ovat vaimot ja vaimot, joiden ongelmana ovat miehet.

Agatha Christien (1890 -1976) lyhyet tarinat Parker Pynestä ovat erittäin hauskoja, nokkelia ja vaihtelevia, jos ei kiinnitä asian moraaliseen puoleen liikaa huomiota. Näistä tarinoista on myös peräisin Poirot'n sihteeri neiti Lemon sekä dekkarikirjailija Ariadne Oliver, joka esiintyi Poirot'n parina vasta 1936 tarinassa Kortit pöydällä.

Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Stieg Larsson: Miehet, jotka vihaavat naisia



Stieg Larsson: Miehet, jotka vihaavat naisia, alkuteos Män, som hatar kvinnor 2005, suomentaja Marja Kyrö, wsoy-pokkari, sivumäärä 612.

Stieg Larssonin Miehet, jotka vihaavat naisia on ensimmäinen osa Larssonin Millennium-trilogiastaan ja minusta paras. Kirjassa limittyvät monet teemat, tapahtumat ja henkilöt. Kirja sisältää myös etovia ja kuvottavia kohtauksia, joten sitä ei voi suositella alaikäisille.

Prologissa  82-vuotiaalle entiselle teollisuusimperiumin johtajalle Henrik Vangerille tulee postissa kuivattu kukka (tänä vuonna australialainen Desert Snow) kuten on tullut neljän vuosikymmenen ajan marraskuisin. Perinne oli alkanut vuonna 1958 kissankellosta, postissa ensimmäinen kukka eli orvokki saapui marraskuussa 1967. Henrik Vanger alkaa ensimmäisen kerran itkeä. Taustalla on trauma pojantyttärensä 16-vuotiaan Harrietin katoamisesta syksyllä 1966. Heidän kotisaarellaan Hedenbyssä tapahtui liikenneonnettomuus, jonka jälkeen talossa ollut Harriet Vanger oli kadonnut. Harrietia on siitä lähtien etsitty, mutta tuloksetta. Henrik Vanger pyytää Mikael Blomkvistia kirjoittamaan suvun historiikin ja selvittämään Harrietin arvoituksen.

Mikael Blomkvist on Millennium-lehden kuuluisa toimittaja, joka on astunut pohatta Hans Erik Wennerströmin liikavarpaille ja sitten  hänen asettamaan ansaan ja saanut kolmen kuukauden vankeustuomion kunnianloukkauksesta. Blomkvist joutuu maksamaan myös 150 000 kruunun vahingonkorvauksen. Pahempaa on lehden uskottavuuden romahdus ja ilmoittajakato. Millennium on Erika Bergerin ja Mikaelin luomus. Vaikka Erika on naimisissa, Mikaelilla ja Erikalla on vapaa suhde. Stieg Larssonin kirjat ovat hyvin juonivetoisia.

Juonipaljastuksia (älä lue jos luet kirjaa, loppuratkaisuja ei ole kerrottu, mutta etenemistä)
Mikael Blomkvist suostuu tarjoukseen kirjoittaa historiikki ja hän penkoo omituisen suvun taustoja Hedenbyn saarella. Suvussa on ollut natsimieltymyksiä. Harrietin isoisä Richard oli natsimielinen ja kaatui vapaaehtoisena Suomen talvisodassa. Richardin poika Gottfried meni naimisiin saksalaisen Isabella Koenigin kanssa. Avioliitto natisi ainakin alkoholismin vuoksi, heillä on kaksi lasta  Martin (s.1948) sekä Harriet (s. 1950). Henrik on varma, että  Harriet on murhattu. Ruumista ei ole löytynyt. Suku on laaja ja erittäin eripurainen. Henrik on tuonut vaimon Saksasta. Avioliitto oli lapseton, koska Henrik oli steriili, tätä jostain syystä korostetaan. Henrik, vaikka on suvun päämies, on epäsuosittu, sillä hänen vuonna 1959 kuollut vaimonsa Edith oli juutalaistaustainen.

Lisbeth Salander on Milennium sarjan päähenkilö (tai toinen päähenkilöistä). Lisbeth Salander on tarinan alussa 24-vuotias anorektisen näköinen holhouksessa oleva nainen, joka on on ollut psykiatrisessa laitoksessa. Myöhemmissä osissa selviää, miksi. Lisbethin sanastossa tragedia on nimeltään Kun Se Suuri Paha tapahtui. Lisbethin äiti on hoitolaitoksessa ja kuolee. Lisbeth  on taitava hakkeri, jota käyttää hyödykseen turvallisuuskonsulttina Dragan Armanskin Milton Securirity. Lisbeth on tunnekylmä ihminen. Hän 154 cm pitkä ja siis 24-vuotias, 42-kiloinen, käyttää pääosin Applen tuotteita iBookia ja Powerbookia, omaa useita passeja, pitää lävistyksistä ja tatuoinneista. Lisbeth on siis holhouksessa. Uusi holhooja Nils Bjurman ensin pakottaa  Lisbethin seksuaaliseen tekoon ja seuraavalla kerralla raiskaa hänet raa'asti. Kolmatta kertaa ei tule, sillä  Lisbeth onnistuu "hiljentää" asianajaja, mutta myöhemmissä osissa tilanne muuttuu. Lisbethin ensi kosketus Mikaeliin on turvaselvitys, jonka Henrik Vanger on pyytänyt. Turvaselvitys on varsin perinpohjainen, mutta laittomasti tehty. Salander tutkii kohteidensa tietokoneiden kovalevyt, sähköpostit ja muut viestit. Mikael on rehellinen toimittaja, joka on syntynyt 1960, eli on hieman yli 40-vuotias, hän on eronnut ja hänellä on tytär. Mikael tajuaa laittomat keinot, mutta ystävystyy Lisbethin kanssa, hänellä ei ole "hävettäviä" salaisuuksia.

Henrik Venger palkkaa Mikaelin vuodeksi. Ajasta osa kuluu vankilassa. Suomessa pääsisi kunnianloukkauksen kolmen kuukauden vankeustuomiosta ehdonalaisella. Mikael selvittää vuoden aikana sotkuisen ja varsin yllättävän ja iljettävän sukusalaisuuden, johon liittyy rutsaa, laaja sarjamurha ja naisvihaa ja kaikenlaisia kammottavuuksia. Larssonin teos sisältää paikoin hyvin voimakasta tekstiä. Mikael Blomqvist tutkii perheen sukupuuta, onnettomuuspäivänä otettuja valokuvia, Harrietin erästä lappua. Mikael onnistuu ratkaisemaan  "koodin", tyttärensä vihjeestä ja Lisbeth Salanderinkin avulla.  Hän etsii ja analysoi kuvia niin kauan, että lopulta alkaa silvottua kissanraatoa tulla oven eteen, ja häntä yritetään ampua lenkillä. Loppuselvittely mielenvikaisen massamurhaajan kanssa on etova.

Kirja ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraavaksi pitää löytää Harriet, ja vääntää niskalenkki Hans-Erik  Wennerströmistä. Kirjassa kaikki onnistuu Mikaelilta. Hän voittaa vastukset, vastustajat, niittää kultaa ja kunniaa. Hänellä on Erikan lisäksi suhde rehtori Cecilia Vangerin ja Lisbeth Salanderin kanssa. Salander kipuilee sosiaalisen minänsä kanssa, ja holhouskuvioidensa ja perhetragediansa parissa. Lisbeth Salander suorittaa teoksen likaiset työt, ja syöksee Wennerströmin köyhyyteen maineen menettämisen lisäksi.

Luin Stieg Larssonin teoksen Miehet, jotka vihaavat naisia toiseen kertaan. Kirja oli toisellakin lukukerralla paikoin erittäin sujuva ja jännittävä, mutta myös jaaritteleva. Tarina oli paljon sairaampi kuin muistin ja nimensä mukainen. Lisbeth Salander ei luota poliisiin, tässä kirjassakaan sarjamurhaajaa ei paljasteta poliisille edes kuolemansa jälkeen. Lisbeth Salander on varsin epäuskottava henkilö. Hän anelee muutamia satasia holhoojaltaan Ruotsissa, mutta varastaa 260 miljoonaa dollaria Wennerströmiltä Sveitsissä, esiintyy sujuvasti kielitaitoisena maailmannaisena hienostohotellissa ja matkustelee kahdella passilla, mikä teema jatkuu kakkososassa. Tarkoitus pyhittää keinot.

Arviointia
Miehet, jotka vihaavat naisia, ovat teoksessa eräät Vangerin suvun jäsenet, asianajaja Bjurman sekä Hans Erik Wennerström. Heidän käyttäytymisensä naisiin on sairasta. Stieg Larsson kirjoittaa tarinaa limittäin eri henkilöiden näkökulmista. Mikael Blomkvist sen sijaan rakastaa naisia, ja naiset häntä ja useimmin sängyssä. Mikaelilla oli kakkososassa suhde myös Harriet Vangerin kanssa. Toisto on monesti pahasta. Rehellistä Carl Mikael Blomkvistia kutsutaan toistuvasti mediassa Astrid Lindgrenin hengessä Kalle Blomkvistiksi. Tämä vitsi kaluttiin nopeasti loppuun.

*****
Ruotsalainen Stieg Larsson (1954 -2004) Millennium-sarjan muut osat ovat

Tyttö, joka leikki tulella, jossa on uusi rikostapaus, raaka kaksoismurha ja varsinkin Lisbeth Salanderilla on ongelmia. Lisbethin raju salaisuus alkaa paljastua, bloggaus täällä.

Pilvilinna, joka romahti oli viimeinen teos, joka julkaistiin. Tarinaa oli tarkoitus siitäkin jatkaa. Lisbeth Salander on  joutunut  kohtaamaan isänsä. Lisbeth viruu sairaalassa ja odottaa oikeudenkäyntiä, suuri salaliitto on paljastumassa, Lisbeth aiotaan hiljentää ... Bloggaus 6.1.16

Sarjan oli tarkoitus jatkua ja luultavasti olisi jatkunut, mutta nyt on jatkunut  toisin voimin kuvan mukaisella kirjalla, jossa kymmenen vuotta tämän jälkeen Mikael ja Lisbet ratkaisevat NSA-arvoitusta, mukana on Millennium-kuvio. .

Trilogia on vain kolme kirjaa

torstai 5. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät



Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät, A Pocket Full of Rye 1953,  Sapo 19, WSOY  1995, suomentanut Eila Pennanen, sivumäärä 264.

Salaperäiset rukiinjyvät -dekkari alkaa toiminnalla ja tragedialla. Yhtyneitten Pankkiiriliikkeitten omistaja herra Rex  Fortescue saa toimistossa teetä ja kuolee sen seurauksena. Omituinen yksityiskohta on vainajan taskussa olevat jyvät, tarkemmin tutkittuna rukiinjyvät.

Poliisitarkastaja Neele alkaa tutkia kuolemantapausta haastattelemalla Yhtyneitten Pankkiiriliikkeitten neitejä.

Myrkyksi paljastuu taksiini, jonka vaikutus on voimakas, mutta ei ilmene heti. Tutkimukset siirtyvät Rexin kotiin. Herralla on miehistä ja varsinkin rahasta pitävä toinen vaimo Adele, joka viettää aikaansa naisia ymmärtävän miehen Vivian Duboisin kanssa. Rexillä on kaksi poikaa, teeskentelevä tehopakkaus Percival, joka on naimisissa sairaanhoitaja Jenniferin kanssa, toinen poika Lancelot on vetäytynyt Itä-Afrikkaan, kummallisen shekkipetostapauksen jälkeen, sekä tytär naimaton Elaine, joka yrittää kihlautua kommunistisen opettajan Gerald Wrightin kanssa, haaveena on oma koulu.  Percival pätee eikä ole tyytyväinen kun lusmu Lancelot saapuu Englantiin vaimonsa  Patrician kanssa. Fortesquen pröystäilevässä Marjakuusimajassa asuu Rexin ensimmäisen vaimon sisar uskonnollinen ja ankara neiti Ramsbotten. Ikäneidolla on jyrkkiä mielipiteitä, "isäsi murhautti itsensä", "huoruus on tätä aikaa, Adelella on poikaystävä". Taksiinia saadaan marjakuusista, mainittu Adele murhataan syanidilla.

Palkolliset ovat varsin kyynisiä, Mary Dovella on pisteliäitä luonnehdintoja työnantajastaan. Ellen Curtis paheksuu modernia moraalitonta  menoa, lisäksi hovimestari Crump on epäiltyjen listalla, taksiini on saatu marjakuusista ja tarjoiltu vainajalle aamupalassa, Crumpin vaimo on keittäjä. Sisäkkö Gladys Martin kerää omituisia lehtileikkeitä salaliitoista, totuusseerumeista ja filmitähdistä.

Dekkarin rakenne on hyvä. Murha tapahtuu välittömästi.  Epäillyt henkilöt ovat viety aika pitkälle, kontrollifriikki miellyttäjä, väärin ymmärretty hulttiopoika, kiltti tyttö, joka ei uskalla uhmata isäänsä, sairaanhoitajavaimo, vinksahtanut vanhapiika, joka elää eristäytyneenä maailmassaa, huorahtava nuori vaimo, jolla nuorehko miesystävä, myös palvelijat ovat särmikkäitä, epäillyttävä hovimestari, jolla on kipakka kokkivaimo, kyynisesti ilkeilevä taloudenhoitaja, haihatteleva sisäkkö ja piruileva palvelija. Juoneen saadaan monta kertaa uusia ulottuvuuksia, kun tutkimukset (tai murhat) etenevät. Helen MacKenzien omituisen katkeroituneen sekavia mielipiteitä kuullaan.

Murhat siis jatkuvat ja neiti Marple kiinnostuu tapauksesta, kun hänen tuntemansa palvelija on kolmas uhri. Hän tajuaa, että murhatalkoot noudattavat vanhaa lastenlorua "Sing a song of sixpence",
Sing a song of sixpence,
A pocket full of rye.
Four and twenty blackbirds,
Baked in a pie.
When the pie was opened,
The birds began to sing;
Wasn't that a dainty dish,
To set before the king?
The king was in his counting house,
Counting out his money;
The queen was in the parlour,
Eating bread and honey.
The maid was in the garden,
Hanging out the clothes,
When down came a blackbird
And pecked off her nose

*Loru on käännetty rimmaamaan  joskin rastaiden lukumäärä on muuttunut Kahdestakymmenestäneljästä viiteentoista.

Viidestä pennistä laulun laulan, taskuntäydestä ruista
Viistoista rastasta piirakkaan pantiin linnanpihan puista ...

Rex Fortescuen etunimi rex on latinaa ja tarkoittaa kuningasta, hän kuoli toimistossaan "laskiessaan rahojaan" ja taskussa on rukiinjyviä, seuraavaksi kuoli vaimo syödessään skonsseja marmeladilla ja hunajaa, kolmannella uhrilla oli pyykkipoika nenässään, ja se viittaa riviin And pecked off her nose. Lisäksi kuolleita rastaita (kannen kuva) on ollut vainajan pöydällä ja leivottu piiraaseen. Rastaat linkittyvät tarinaan, Rex Fortesque on huijannut ammoin liikekumppaniaan MacKenzietä Afrikassa ja jättänyt hänet kuolemaan, leski on vannonut kostoaan. Tarinassa siis etsitään myös tytärtä Ruby MacKenzietä, kyse on Rastaskaivoksesta, ja pöydällä oli kuolleita rastaita ja myös piirakassa.

Itse dekkarin ratkaisu on minusta hyvä ja yllättävä. Neiti Marple näkee kaikien väärien vihjeiden läpi. Tässä on hyvien dekkarien tapaan useita tasoja ja rötöstelyjä.

Lopullisen todisteen neiti Marple saa kirjeitse, mutta hän on pystynyt - ei luomaan teoriaa, vaan tietämään, miksi kaikki on tapahtunut, ja kuka on kaiken takana.

Dekkarin tapahtuma-aika on 1950-luvun alku ja marraskuu, Rex murhataan 5.11. (ilmestysmispäivä on 5.11)

Tämä on Agatha Christien (1890 - 1976) 1950-luvun dekkariksi varsin vakuuttava ja hyvä. Kuten sodanjälkeisissä dekkareissa muissakin hän viittaa Irlantiin. Tässä eräs hyvä hahmo on kotoisin Irlannista, jonne Jane Marple kehottaa hänet palaamaan hevosten tyköön.

*LoruaSing a song of sixpence" Agatha Christie on käyttänyt kahdessa lyhyessä tarinassa, eli Kaksitusinaa mustarastasta sekä Laula laulu lantista, jonka eräässä suomennoksessa Anna-Liisa Laine on kääntnyt lorun :
"Laula laulu lantista, 
kun on tyhjä kassa
Kaksitusinaa mustarastasta
yhdessä piirakassa"
Käännös on aina kompromissi ja tapaussidonnainen.

Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Salaperäinen matkustaja



Agatha Christie: Salaperäinen matkustaja, Passenger to Frankfurt 1970, WSOY 1971, suomentanut Anna-Liisa Laine, sivumäärä 277.

Agatha Christien Salaperäinen matkustaja esittäytyy Frankfurtin lentokentällä tämän kirjan lukijalle ja sir Stafford Nyelle. Sir Stafford on tulossa Malaijasta konferenssista, kun salaperäinen nainen tekee omituisen ehdotuksen, Nye antaa viittansa, passinsa ja suostuu huumattavaksi, jotta nainen pääsee turvallisesti Englantiin.

Tästä lähtee käyntiin Christien romanttinen vakoilujännäri. Romanttinen, sillä lopussa on odotettavissa hääkellojen kilinää. Teos sisältää myös Christien vakiokliseet, eli Shakespeare-viittauksia (tässä toimimaton Romeo ja Julia -vertaus, sillä kyse ei ole minusta ensirakkaudesta, eikä toteutumattomasta lemmestä), Zendan vangin juonen käänteiden selvitystä, yhden murhan, ja lopussa konnat siivilöidään kunnon kavereista.

Teos tosin alkaa lupaavasti, sillä naisen arvoitus kiinnostaa. Hän esiintyy kolmella eri henkilöllisyydellä: joista valehenkilöllisyyksiä ovat neiti Daphne Theofanous, kreivitär Renata Zerkowski. Mitä nainen oli tuomassa ja kuka hänen henkeään uhkaa? Juoneen linkitetään brittien tiedusteluviranomaisia, oma riippumaton tiedusteluorganisaatio sekä eräitä muita tahoja. Kaikkia kiinnostaa Nuori Siegfried, joka viittaa Wagnerin oopperaan ja oopperaa kuullostellaankin. Kaikki johtaa maailmanlaajuiseen salaliittoon, jossa nuorisojoukkoja provosoidaan väkivaltaiseksi. Kaiken takana on pahat ja heidän rahat. Tässä viitataan myös Vietnam-agendaan henkilöillä, jotka eivät ole olleet edes Vietnamissa. Tähän "joukkopsykoosiin" tarjotaan lääkkeeksi erästä keksintöä, jolla ihmisten prioriteettijärjestystä tai motivaatiota pystytään muuttamaan.

Tiedustelijoita kiinnostaa, mistä tulee (ja menee) raha, mistä aate, mikä koneisto sitä pyörittää. Raharuhtinaisiin ja -ruhtinattariin myös tutustutaan ulkomailla komeissa, mutta ontoissa kulisseissa.

Sir Stafford Nyellä on mukava ja kaikki tunteva täti lady Matilda, joka kuitenkin on oman aikakautensa tuote, ja jonka asenteet ovat viktoriaanisia, hän on haltioitunut Zendan vangin käänteistä. Hänen sankarinsa löytyvät kirjasta eivät Beatlesista tai muista populaarikulttuurin tuotteista, joita luultavasti katsotaan tässä kirjassa  hieman vinoon. Vuonna 1970 meno oli varsin erilaista verrattuna vuoteen 2015.

Salaperäinen matkustaja -teos on varsin tyypillinen Agatha Christien (1890 - 1976) romanttinen vakoilujännäri. Reipas naimaton tyttö ja hieman vanhempi "aatelinen" mies ratkaisevat monikerroksisen ongelman, johon kuuluu myös murha ja he lyövät lopussa hynttyynsä yhteen. Myöhäistuotannon hengessä kirjasta löytyvät maininnat nuorten löystyneistä asenteista ja rutinat kiristyneestä verotuksesta.