perjantai 30. elokuuta 2013

Rauha S Virtanen: Lintu pulpetissa


Rauha S Virtanen: Lintu pulpetissa, nuorisoromaani, 1972, toinen painos, kirja omistettu Tarjanmaan yhteiskoulun yleisdemokraattiselle rintamalle, sisällys ja 217 sivua, päällys Ulla Urkio.

Tapahtumapaikka ja -aika: Tarjanmaan yhteiskoulu, lukuvuosi 1971-1972

Päähenkilöt:
Anna Lea "Aani" Pihlaja, Tarjanmaan yhteiskoulun VC-luokan oppilas, on siis 15-vuotias oppikoululainen, jonka äiti on sairaseläkkeellä, ja isä on vuorotöissä (oletettavasti siis työläinen), perheeseen kuuluu 19-vuotias Marita-sisko, joka on merkonomi, ja omaa kyynisen kuvan yhteiskunnasta, ja työläisen vaikutusmahdollisuuksista. Anna Lea on tullut uskoon rippileirillä.
Tiina Marttinen, Anna Lean luokkakaveri ja aluksi paras ystävä. Tiina Marttisen isä omistaa tekstiilikauppoja, ja on uskovainen. Marita menee töihin Anna Lean avulla Marttisen yritykseen. Marita kuitenkin arvostelee paikkaa monin eri tavoin. Todellisuudessa yritys toimii lakien ja asetusten mukaan.
Rehtori Helmeri Vaski, oppikoulun rehtori, joka pitää ohjaksia tiukalla. Hänen poikansa lukiolainen Ismo Vaski kuuluu koulun oikeistovoimiin, kuten veljensä oik.yo (oikeistolainen oikeustieteen ylioppilas) Osmo Vaski. Osa koulun opiskelijoista kuuluu oikeistovoimiin
Hannu Ylämaa, koulun yksi yd-miehistä. YD tarkoittaa yleisdemokraatteja. Vaikka vasemmisto oli tuolloin eduskunnassa (kuten alta ilmenee) varsin vahva, ja vuosina 1966 - 1970 oli jopa vasemmistoenemmistöinen eduskunta, ei oppikouluissa luultavasti vasemmisto jyllännyt niin voimakkaasti. YD-opiskelijoihin kuuluu Jani Parviainen, jonka kanssa Anna Lean välit lämpenevät ja suudelmiakin vaihdetaan.

Rauha S Virtanen: Lintu pulpetissa saattaa olla loistava ajankuva. Ensimmäinen mainittu päivämäärä on 16.9.1971, eli Anna Lea on syntynyt luultavasti vuonna 1956 ja koulun VII-luokkalaiset vuonna 1954, jos ovat pyrkineet oppikouluun kansakoulun neljänneltä, eivätkä ole jääneet luokalleen. Kirja alkaa Tarjanmaan yhteiskoulun VC-luokan yhteiskuntaopin tunnilla, jota pitää lehtori Mäntymaa oppilaiden slangilla Kääpä. YD-oppilas Hannu veistelee yhteiskuntaopin opetuksesta ja opettajasta. Luulivatko veistelijät muuttavansa Tarjalan yhteiskoulun oppitunnilla ja keskustelutilaisuuksissa maailmaa? Luuliko Kääpä, ettei maailma muuttuisi? Oppikoululaisten ikätoverit ovat nyt kuusikymmenvuotiaita, eli monen bloggarin, bloggarin vanhempien tai isovanhempien ikäisiä.  Kuluivatko heidän kouluiltapäivänsä yleisdemokraattien riveissä tai porvareiden piirissä? Olivat ainakin kaduilta poissa, mutta vaatimukset ihmetyttävät. Miksi vaaditaan oppikoulun yhteiskuntaopin opetusohjelman muutosta? Peruskoulu oli jo syntynyt lakitasolla, nyt elettiin vain pitkää siirtymäaikaa, joka alkoi Lapista ja kokeilukunnista 1972 päättyi lopullisesti etelässä vuonna 1977, viimeinen keskikoululuokka on Veli Nurmen Maamme koulutusjärjestelmä -kirjan mukaan jäänyt historiaan (vasta) vuonna 1981.

Juoni lyhyesti
Kirjan päähenkilö on 15-vuotias Anna Lea "Aani" Pihlaja on keskikoulun päättöluokalla. Anna Lean äiti "oli saanut myrkytyksen vaarallisista liimahöyryistä ja oli sen seurauksena invalidisoitunut pahoin". Äidistä huolehtiminen vaikuttaa Anna Lean sosiaaliseen elämään, eräätkin treffit jäävät väliin, ja Tiina Marttinen Anna Lean ystävä saa viettää rehtorin pojan Ismon kanssa laatuaikaa. Anna Lean kaveripiiri koostuu alkuun oppikoulun oikeistovoimista, mutta koulussa on myös yd-siipi. Ajan henkeen vaaditaan demokratiaa, oppilaille päätösvaltaa, ja teiniliitto on voimissaan. Tässäkin oppikoulussa tämän teoksen perusteella tuntuu opiskeluja ja oppimista tärkeämpää olevan poliittinen kuohunta, oppilaiden vaikutusvalta sekä myös aamunavausten sisältö. Lisäksi Vietnamin sota ja rauhanliike ovat päähenkilön mielessä. Anna Lea kokee hengellisen herätyksen lisäksi poliittisen herätyksen nähtyään pätkän Vietnam-dokumenttia, ennen kuin isä ehti laittaa tv:n kiinni. Tunteikkaassa aamunavauksessa Anna Lea yhdistää uskonnon ja politiikan, ja arvostelee teinikunnan junttakokouksia, ja kokouskutsujen kikkoja. Rehtori vetää herneet nenään ja antaa Anna Lealle varoituksen. Kunnon sensuurimiehenä aamunavaukset palautetaan ruotuun ja jo seuraavana päivänä oikeistovoimainen oppilas kertoo, että yhteiskunnassa on ja on aina oleva rikkaita ja köyhiä, mutta kateus on tuhoavaa, älä siis kadehdi.

Anna Lea on kuitenkin poliittisesti herännyt ja alkaa myötäillä "demokraattista järjestelmää". Hän käy sisäistä jaakobinpainia, pettääkö hän aiemmat ystävänsä, ja alkuun hän saa kiivailla uusia mielipiteitään yksin. Äiti ja Marita eivät mitenkään kannusta muutokseen, eikä opettajakunta saati rehtori. Anna Lea löytää kuitenkin turvallisen punakainalon Janista. Aani ja Jani voivat nyt pohtia, oliko silloisen maailman kommunistinen järjestelmä onnela ja demokraattinen? Toimiko siellä ihmisten tarpeiden tyydytys, kuten näsäviisas Hannu väittää Käävälle yhteiskunnan oppitunnilla? Oliko kuitenkin Kääpä oikeassa, ja Hannu väärässä?
Lainaus s.25, joista Make on poliittisesti oikealla ja Hannu vasemmalla
"Yksilön vapautta ja moniarvoisuutta me kannatetaan!, honotti Make hurmaavasti "
"Hannu oli ollakseen suuri yhteiskuntatieteilijä ja vouhotti kaiken aikaa riistosta  ja sen sellaisesta.

Anna Lean herääminen huipentuu kirjan loppuosan "Lintu pulpetissa" -aineessaan, jossa on runsaasti punaväriä. Rauha S Virtanen on tavoittanut hyvin nuoren neidin naiviuden. Aineessa on hehkutettu Summerhill-kouluakin. Summerhill on vapaa koulu. Mutta minusta oppikoulukin oli, sinne pyrittiin, eli se ei ollut mitenkään pakollinen. Jos oppivelvollisuus oli suoritettu, siellä eikä missään muussakaan koulussa tarvinnut käydä.

Kirjan nostamia mielenkiintoisia teemoja
Teinikunnan kokouksissa vietetään paljonkin aikaa. Leirit ovat selvät. Kokouksessa äänestellään ja panetellaan, puhetta on stalinisteista ja kysellään "onks susta tullu joku kommari"? Osalla on "ole porvari" -merkki ja se rinnastaa kantajan rikkaisiin. Kokousten kaaottinen voima on kuvattu hyvin ja virtaava adrenaliini on kiinnostavaa.

Rehtorin valta on kuvattu isoksi. Poliittinen liikehdintä, varsinkin jos se on punaista, on rangaistuksen aiheena. Moni pitää suunsa kiinni, varsinkin jos halajaa YFU-Stipendiä (vieläkin on Youth for Understanding -stipendi) jolla pääsee vaihto-oppilaaksi ulkomaille. Kyseisessä kirjassa isä-rehtori lanaa punaväriä pois valkoisten poikiensa poliittiselta uralta.

Nuoret kuvataan aktiivisiksi ja reippaiksi, rippileirikin vietetään jopa teltoissa, mikä "vanhaa" partiolaista ja nykyistä reserviläistä sykähdyttää. Oppilaat pitävät vapaaehtoisesti jopa kirjallisuuskerhoa!

Kirjassa sukupuolien roolit ovat selvät ja epätasa-arvoiset: saunailtoina Anna Lea joutuu auttamaan äitiä, isälle keitetään kahvia, ja passataan kuin pikkulasta, kun isä tienaakin enemmän. Marita haukkuu isän ja Marttisen. Äidin ohje kaikkeen on "pitää olla hiljaa ja tehdä työnsä kunnolla", ja koulussa pitää olla hiljaa ja tehdä läksyt. Marita on itse valmistunut merkonomiksi, ja valittaa myyjän pientä palkkaa, Deittailukaveri 1 eli Jukka on valmistunut samaan aikaan merkonomiksi ja on töissä "mainosfirmassa" ja tienaa hyvin. Deittailukaveri 2 on perustanut maalarifirman ja tienaa myös hyvin. Miehen markka oli tuolloin siis pimun penni.

Vaikka ylempää ehkä kuvastuu bloggarin kyyninen asenne joihinkin teinien haihatuksiin, niin ihanteita pitää olla, ja niitä pitää ajaa, maailma ei hiljaa olemisella muutu, tarvitaan tekoja, mutta sitä ennen pitäisi tietää mitä tehdään, ja sen selvittämiseen keskustelu on hyvä apukeino. Myös objektiivisten faktojen selvittäminen itselle ja realismin taju edesauttavat oikeita päätöksiä ja tekoja.

YD-yhteiskoululaisten käsitys maailmasta on se, että vain poliittinen valta saa aikaan muutoksia. Valitettavasti muutoksia saavat aikaan myös sotilaallinen valta ja taloudellinen valta. Muutoksia huonompaan on lisäksi helpompi aikaansaada, ja asiat muuttuvat huonompaan suuntaan, jo pelkästään sillä, että ei tee "hyvää" tai rakenna jotain suojaa tai kestävää rakennetta. Entropia voi vain kasvaa. Jokaisella hallituksella pitää olla toimiva oppositio, voimalla pitää olla vastuullinen vastavoima. Hyvinvointivaltiokaan, jota Anna Lean sukupolvikin on rakentanut, ei pysy itsekseen pystyssä, tarvitaan kansan tuki, toimivat palvelut, ja veroeuroja. Pitää muistaa, että voi olla tarpeettomia palveluja tai ainakin niin, että tarpeet ja palvelut pitää priorisoida. Ilman sopimuksia ja satsauksia ei ole hyvinvointivaltiota.
*****
Kirja siis tapahtuu vuonna 1971-1972. Kuten mainitsin yllä, vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö. Eduskuntavaalit käytiin myös vuosina 1970, 1972 ja 1975. Eduskuntavaaleissa 1970 ja 1972 SMP sai 18 kansanedustajaa, mutta 1975 vaaleissa vain 2, SMP hajosi ja osa edustajista oli siirtynyt SKYP-nimiseen puolueeseen, joka sai vain yhden kansanedustajan vaaleissa.

1970 ja 1972 eduskuntavaalien jälkeen
Sosialistit
SDP oli eduskunnan suurin puolue 52  paikkaa, 1972 vaaleissa demarit saivat 55 paikkaa
SKDL sai 1970 paikkoja 36 ja 1972 37 paikkaa
Vasemmistolla vuoden 1970 vaalien jälkeen oli eduskuntapaikkoja 88, joka kohosi 92:een paikkaan vaaleissa 1972.

Ei-sosialistit
Kokoomus sai vuoden 1970 vaaleissa  37 paikkaa, ja 1972 vain 34 paikkaa
Keskustapuolue sai 1970 36 paikkaa ja 1972 35 paikkaa
SMP:llä oli paikkoja molemmissa vaaleissa 18 ja vuonna 1975 vaalien jälkeen enää vain 2 paikkaa
Liberaalisen kansanpuolueen paikat olivat 8 ja 7
Ruotsalaisen kansanpuolueen (lisättynä Ahvenanmaan edustajalla) 12 ja 10 paikkaa
1975 vaaleissa SKYP ja POP saivat yhden paikan. Pop vastusti luultavasti ainakin 1974 poikkeuslakia, jolla Kekkonen valittiin presidentiksi ilman kansanvaalia.

(Sosialisti - ei-sosialisti -termi on blogistin "keksimä" on kyllä yleisesti käytössä, mutta kuvaa lähinnä suhdetta omistamiseen ja työläisiin, katson, että oikeisto-vasemmisto -jako ei kuvaa myöskään tilannetta oikein)

Vasemmiston osuus oli alle 50%, mutta poliittinen tilanne ei ollut kovinkaan parlamentaarinen, SMP ja kokoomus eivät olleet hallituksessa, joten vasemmistolla oli valtaa varsin paljon, presidentilläkin sitä oli nykyistä enemmän, joka ilmeni hallituksissa ja niiden hajottamisessa ja muodostamisessa. Poliittisten hallitusten rinnalla toimi virkamieshallituksia, Auran virkamieshallitus oli pystyssä pienen aikaa vuonna 1970 ja sitä seurannut Karjalaisen toinen hallitus rakentui vasemmiston, keskustan ja kansanpuolueiden varaan, joten minusta nuorten oppikoululaisten yd-vinkumiset olivat varsin marginaalisia, vasemmisto oli maan hallituksessa, hallitus tosin kaatui lokakuussa 1971 ja sitä seurasi taas Auran virkamieshallitus jota seurasi Paasion vähemmistöhallitus, jossa oli vain SDP, jota seurasi Sorsan punamultahallitus kansanpuolueilla täydennettynä.
***
Olen blogannut Rauha S Virtasen Ruususesta täällä. Tässä Rauha S Virtanen (s.1931) on epäilevämpi uraputken suhteen, koska Anna Lean äidin kohtalo on surullinen, lisäksi poikien rakettimainen ura- ja palkkakehitys tulee tässä teoksessa alleviivaten esiin. Virtanen on ollut kirjan julkaisuajankohtana nelikymppinen, eli minusta kirjailijaksi nuori.

Tämän kirjan olen saanut palkinnoksi Saran kirjat -blogista, joka on asiantunteva ja korkeatasoinen tyttökirja-blogi. Tämä kirja ei minusta ole tyttökirja, vaikka kertoo tytöstä.
***
Huomautan, että yllä oleva ei ole kannanotto poliittisesti mihinkään, en yleensä ruodi politiikkaa, mutta kirjan teemat olivat raha, uskonto ja politiikka, niin kommentoin sitten sitä politiikkaa, mitä kirjassa oli eniten.

tiistai 27. elokuuta 2013

Friedrich Nietzsche: Hyvän ja pahan tuolla puolen


Friedrich Nietzsche: Hyvän ja pahan tuolla puolen, toinen painos, ensimmäinen painos 1966, suomennos J.A. Hollo, alkuteos Jenseits Von Gut und Böse, 1886. Otava 2012, sivumäärä 199 lisäksi on suomentajan selityksiä ja sisällys.

Nietzschen teksti on varsin vahvaa, kieli on jonkin verran kankeaa, ja sitä on ollut varmasti vaikeaa kääntää. Nietzschen tekstille ei ole enää "tekijänoikeutta", mutta J A Hollon (1882 -1967) käännökselle luultavasti on. Motiivini lukea teos on tutustua Nietzschen tekstiin lähinnä siksi, että moni aikalainen on tavalla tai toisella ottanut kantaa Nietscheen, ja on parempi lukea herran kirja ennemmin kuin referaatteja, tai kommentteja referaateista. Nietzsche-viitteitä on paljon esimerkiksi Hessen teoksessa Arosusi.

Kirja Hyvän ja pahan tuolla puolen on jaettu yhdeksään osaan, mutta jokainen kappale on numeroitu kronologisesti ja juoksevasti. Viimeinen kappale on numerolla 296 ja kirjan päättää päättäjäislaulu Korkeilta vuorilta.

Listaan poimintoja kirjasta kirjabloggarin näkökulmasta, alla on kunnon "filosofinen" linkki Nietzscheen ja tähän kirjaan. Nietzschen tulkinta on itselleni vaikeaa, mitä Nietzsche lopulta tarkoittaa, sitä en osaa sanoa yhden kirjan pintapuolisella lukemisella. Nietzschen tähtäimessä on minusta ainakin demokraattinen ihminen, mutta vuonna 1886 ei voi puhua demokratiasta samassa mielessä kuin nyt, vaan demokratian esiasteesta. Yhtäläinen äänioikeus tuli vasta 1928 Englantiin ja Saksaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1919. Ihmetyttää jo demokratian esiasteen vastustaminen.

Hyvän ja pahan tuolla puolen ensimmäinen pääkappale tarkastelee filosofien ennakkoluuloja.
Nietschen mukaan
3 "filosofin enintä tietoista ajattelua ohjaavat salaa hänen vaistonsa pakottaen ne määrätyille urille".
Nietzsche siis arvioi, että ajattelu ei ole riippumatonta, jota hän vielä vie pidemmälle.
5 ettei heidän menettelynsä ole riittävän rehellisiä ja tekeytyvät ikäänkuin olisivat löytäneet mielipiteensä kylmän, puhtaan .. dialektiikan varassa"
9 "Tahdotteko elää luonnon mukaisesti." kysyy Nietsche ja toteaa, että "olento kuin luonto on vailla sääliä, oikeamielisyyttä". Se siis luonnonmukaisesta elämäntavasta!
Nietsche ihmettelee kohdassa 11. Miksi Kantilla on niin merkittävä rooli ja kohdassa 12 hän arvostaa Kopernikusta:  "Kopernikus on suostuttanut meidät uskomaan vastoin kaikkia aisteja, että Maa ei pysy paikallaan". Minusta Kantilla on pätevää tekstiä, ja Kopernikusta arvostaa moni muukin. Silloisessa ilmapiirissä vaatii älyä ja rohkeutta oivaltaa, ja kertoa oivalluksesta, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin.

Kohdassa 21 Nietzsche tarkastelee termiä "Causa sui" eli olla itse itsensä syy, otan pitkähkön lainauksen lähinnä, jotta bloggauksen (mahdollinen) lukija ymmärtää tekstin kryptisyyden sekä suomeksi että saksaksi
Causa sui on paras tähän asti ajatelluista ajatuksen itseensä sisältyvistä ristiriidoista, eräänlainen looginen väkisin makuu ja luonnottomuus; mutta ihmisen hillitön ylpeys on mennyt niin pitkälle, että se on syvästi ja kaameasti kietoutunut juuri tähän mielettömyyteen. Tahdon vapauden halu siinä metafyysisessä superlatiivi-mielessä, jossa se puolinaisia tietoja itselleen hankkineiden päissä valitettavasti yhä vielä vallitsee, halu kantaa itse täysi ja viimeinen vastuullisuus teoistansa ja vapauttaa siitä Jumala, maailma, esivanhemmat, sattuma, yhteiskunta, ei ole näet mitään vähäpätöisempää kuin halu olla juuri tuo causa sui ja itse vetää itsensä uskaliammin kuin Munchhausen omaan tukkaansa tarttuen olemattomuuden suosta olemassaolon tanterereelle....
Sama saksaksi (ensimmäinen virke):
Die causa sui ist der beste Selbst-Widerspruch, der bisher ausgedacht worden ist, eine Art logischer Nothzucht und Unnatur: aber der ausschweifende Stolz des Menschen hat es dahin gebracht, sich tief und schrecklich gerade mit diesem Unsinn zu verstricken

Toinen pääkappale on nimeltään "Vapaa henki", josta muutamia poimintoja
28 Kielellisen tyylin tempo Nietzschen mukaan "perustuu rodun luonteeseen"
29 Riippumattomana oleminen on Nietzschen mukaan "voimakkaiden etuoikeus"
39 Nietzschen mukaan "kovuus ja viekkaus tarjoavat suotuisammat edellytykset voimakkaan, riippumattoman hengen ja filosofin syntymiselle..."

Kolmas pääkappale käsittelee uskonnollista olemusta, jota en blogiperiaatteiden vuoksi kommentoi lainkaan.

Neljännessä pääkappaleessa on "Mietelauseita ja välinäytöksiä"
Mietelauseista ensimmäinen on numerolla 63.
63 "Joka on syvimmästään opettaja, se ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta vain suhteessa
oppilaisiin, - itsensäkin."
76 Rauhallisissa oloissa hyökkää sotainen ihminen itsensä kimppuun.
97 Mitä? Suuri mieskö? Minä näen aina vain oman ihanteensa näyttelijän.

Viides pääkappale on "Moraalin luonnonhistoriasta"
188 Jokaisen moraalin olennainen puoli on siinä, että se on pitkällistä pakkoa
... totella jotakuta   ... muuten sinä rappeudut
189 Työteliäille roduille on joutilaisuuden sietäminen vaivalloista
194 Vanhemmat tekevät lapsesta ... itsensä kaltaiseksi.
Kohdassa 201 Nietzsche arvostelee pehmeyttä oikeudenkäytössä
201 Yhteiskunnan historiassa on sairaalloinen pehmeytymisen ja hempeytymisen kohta, jossa se asettuu jopa vahingoittajaansa rikoksentekijän puolelle ...
Nietzsche puhuu laumaihmisistä yhä uudestaan ....
203 Demokraattinen liike ei vain poliittinen rappiomuoto, vaan ihmisten rappio ...  heidän ihanteenaan ihmisen rappeutuminen täydelliseksi laumaeläimeksi. Tai kuten he sanovat vapaan yhteiskunnan ihmiseksi.

Kuudes pääkappale on nimeltään "Me oppineet", jossa Nietzsche pohtii eurooppalaisten  valtioiden tahtotilaa kohdassa jääköön se kommentoimatta, mutta kohdassa 212 hän ottaa kantaa kenen pitäisi käskeä.
212 Filosofien pitää olla lainsäätäjiä tai käskijöitä.

Seitsemäs pääkappale on nimeltään "Meidän hyveemme"
Kohdassa 222 Nietzsche ilkkuu säälin saarnaamista, joka on tapana. Kohdassa 224 Nietzsche puhuu säätyjen ja rotujen demokraattisesta sekoituksesta.
Seuraavaksi luulin, että herra laskee leikkiä, mutta luulen, että ei
232 Nainen tahtoo tulla itsenäiseksi ... se kuuluu Euroopan yleisen rumennuksen pahimpiin edistysaskeliin ... Mutta totuutta hän ei tahdo, mikään ei olennaiselle vieraampaa kuin totuus
239 Heikko sukupuoli saa osakseen kunnioittavaa kohtelua ...tahdotaan  enemmän, opitaan vaatimaan enemmän

Kahdeksas pääkappale on nimeltään "Kansat ja isänmaat"
Tämän luvun Nietzsche aloittaa ja päättää Wagneriin, jota en kommentoi.
241 Me hyvät eurooppalaiset, meilläkin on hetkiä, jolloin suostumme sukeltamaan reippaaseen isänmaallisuuteen. Nietzshen tekstiä on minun vaikea tulkita, koska hänen tekstinsä on kaksiteräinen miekka, hän puhuu 242:ssa prosessista, "joka yhtäläistää eurooppalaisia..." toisaalta hän jo 244:ssa hän puhuu saksalaisista rotujen sekoituksena, jossa esi-arjalainen aine on voitolla
253:ssa Nietzsche on sitä mieltä, että "englantilaiset ovat jo kerran aiheuttaneet syvällä keskinkertaisuudellaan eurooppalaisen hengen kokonais-depression: se, mitä sanotaan 'uudenlaisiksi aatteiksi' ..."
Toisaalta Nietzsche tuntuu paheksuvan "sitä sairaalloista vieraantumista, jonka kansallisuus-hulluus on virittänyt ja yhä virittää Euroopan kansojen välille", toisaalta hän toteaa, " että Eurooppa tahtoo yhteytyä". Aiemmin Nietzsche on puhunut eräästä muusta kansanryhmästä kohdassa 195, 250 ja 252. Nietzsche helposti tulkitaan väärin, joten jätän nämä, mutta voit itse lukea tämän alkukielellä täältä

Yhdeksäs pääkappale "Mikä on ylhäistä" päättää teoksen. En yritäkään kirjata saati ymmärtää, mitä nero Nietzsche yrittää sanoa ja kirjoittaa, mutta poimin muutaman huomion
257: "Ihmisen tyypin korotus on tähän asti aina ollut aristokraattisen yhteiskunnan työtä ja niin tulee olemaan yhä uudestaan .." luultavasti Nietzshe kannattaa aristokratiaa eli ylimysvaltaa eli parhaiden valtaa, koska kohdassa 258 hän kirjoittaa "hyvässä ja terveessä aristokratiassa on olennaista ettei se tunne olevansa kuningasvallan enempää kuin yhteisön funktio ... yhteiskunta ei ole olemassa yhteiskuntaa varten vaan teline, jonka varassa valio-olennot voivat kohota korkeampaan tehtäväänsä ...." Nietzschen johtopäätökset riistämisestä ovat varsin hämmentäviä 259:ssä, se kuuluu "kaiken elävään olemukseen ..." ehkä näin, mutta kohdan alussa hän toteaa, että "pidättäytyminen väkivallasta ja riistosta  .. on elämän kieltämisen tahtoa".

Kohdassa 260 Nietzsche kirjoittaa käsitteestään herra-moraali ja orja-moraali, kohdassa 261 hän puhuu ylhäisestä ihmisestä ja hänen vaikeuksistaan käsittää turhamaisuutta. Tällä käsitteellä hän minusta vie eteenpäin ajatusta, että on olemassa ylhäinen ihminen. Tämä blogisti joka tunnustautuu tavikseksi, pitää ihmisiä tasa-arvoisina. Nietzshe jatkaa kohdassa 262, "ylhäisen sielun olemuksen kuuluu itsekkyys, nimittäin järkkymätön usko, että toisten täytyy luonnostaan olla alamaisia," johon liittyy minusta kohta 272, missä ylhäisyyden merkki on, että luemme etuoikeutemme ja niiden käytön velvollisuuksiimme kuuluvaksi.

Teoksen päättää Korkeilta vuorilta Päättäjäislaulu.

***
Friedrich Nietzsche (1844 - 1900) oli saksalainen filosofi, jolla oli suuri vaikutus aikakautenaan, mutta myös 1900-luvun alussa. Nietzschestä on minusta asiantunteva katsaus filosofia.fi sivuilla täällä. Analyysin johtopäätöksiä ei voi tehdä oman valikoivan postauksen pohjalta, linkin analyysia varten on luettu, pureskeltu ja ymmärretty koko teos.
***
Lopuksi kaksi lisähuomiotani teoksesta:
1. Jokainen syvä ajattelija pelkää enemmän sitä että hänet ymmärretään kuin että hänet ymmärretään väärin (290). Filosofit voivat päätellä, kumpaa tämä bloggaus on enemmän.

2. Kun on rakentanut talonsa valmiiksi havaitsee oppineensa sitä, mikä olisi täytynyt tietää ennenkuin alkoi rakentaa. Nietzsche myös mainitsee Kaiken valmiin melankolia -termin. (277). Joka on jokaiselle keräilijälle ja rakentajalle tuttua, kun kaikki on valmista, tulee tyhjä olo.

Tämä bloggaus on valmis.

Hermann Hesse: Arosusi



Hermann Hesse: Arosusi, 1927, Der Steppenwolf, suomentanut Eeva-Liisa Manner, 1974, sivumäärä 277.

Arosusi-romaani alkaa Harry Hallerin eli Arosuden esittelyllä, sitä seuraa Harry Hallerin muistiinpanot kahdessa osaa huomautuksella  "Ainoastaan hulluille", muistiinpanojen välissä on "kaikkitietävän kertojan" selitystä ihmisen sielun kaksi- tai useampi jakoisuudesta otsikolla "Kirja Arosudesta", sekin on luonnollisesti  viitteellä"Ainoastaan hulluille".

Arosusi-romaani on varsin vaikealukuinen teos ja muistuttaa rakenteeltaan ja teemoiltaankin etäisesti Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan, varsinkin teoksen loppuosan unenomainen osuus, jossa verikin lainehtii ja pyssyt paukkuvat.

Kirja alkaa "Julkaisijan esipuheella" , jossa täyshoitolan "poika" kirjoittaa "Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin nimitti". Julkaisija elää porvarillista elämää käy säntillisesti töissä ja pidättäytyy väkijuomista. Arosusi sen sijaan juo viiniä, ja vaikuttaa vieraantuneelta, ja yksinäiseltä. Hän ei käy toimessa eikä hänen elämässä ole porvarillisia rutiineja. Arosusi vaikuttaa kokeneelta ja älykkäältä, mutta hän halveksii kulttuurifilosofeja ja auktoriteetteja, mutta inho ja viha kohdistuu häneen itseensä. Julkaisija päättelee, että hän elää erakkona, ja kärsii eri aikakausien taitekohdassa, ja viittaa Nietzshen kaltaisen luonteen kärsimyksiin. Arosudella on huoneessaan lukuisia kirjoja: Dostojevskiä muun muassa, ja mahatma Gandhin kirjoituksia. Haller on liki viisikymppinen hieman kivulloinen ja leinin runtelema mies.

Kirja Arosudesta
Seuraavaksi alkavat Harry Hallerin muistiinpanot jonka katkaisee Kirja Arosudesta kolmekymmentäviisisivuinen selitys Harry Hallerin ja Arosuden persoonien taistelusta Harryn ruumiissa. Minusta tämä osa teoksesta tuntuu tekofilosofoinnilta, missä ensin selitetään, että kaksi persoonaa riehuu Harryssa, mutta tämän jälkeen laajennetaan, että persoonia on lukemattomasti. Lisäksi Kirja Arosudesta sisältää naiivia vinkumista kuten "mikään ei pöyristyttävämpää kuin hoitaa jotakin virkaa", tilanteessa, missä kaveri huinii ja kippaa viiniä. Kvasifilosofointina pidän myös valitusta siitä että "yksinäisyys ja riippumattomuus on ollut hänen toivonsa, mutta nyt hänen tuomionsa". Ikävintä tässä osiossa on huomiot itsemurhasta. Harry kuuluu itsemurhaajien luokaan, ja puhutaan, että "heittäisi hyvästit kaikille vaivoilleen - todennäköisesti partaveitsen välityksellä". Ennen tätä on puhuttu tusina- ja laumaihmisten tekemistä vastaavista teoista ja  pikkuporvarillisuudesta, koko kirja itse asiassa ruoskii porvarillisuutta ja sen synnyttämää elintapaa. Nerojen kuulemma tarvitsee vain ilmaista totuus, niin enemmistö sulkee heidät hourulaan. Tekstissä väitetään, että koko psykologia vaatii jonkun ilmiön ymmärtämiseksi apukeinoja, teorioita, valehtelua (valehtelu ei minusta kyllä pidä paikkaansa), ja jatkaa, että kirjailijan täytyy esityksen päätteeksi selvittää valheensa. Koko teos päättyy unenomaiseen kohtaukseen Maagillisessa teatterissa. Hesse ei selitä tätä hallusinaatiota mitenkään. Muutenkin "teoria" Harry Hallerin ja Arosuden kahtalaispersoonasta on sekava ja päättyy julistukseen sen pätemättömyydestä : "Harryn pako arosusikuvitelmiin on yhtä kummastuttava kuin  .. raukkamainen kätketty mieltymys porvarillisuuteen". Sitten tehdään päätelmiä monipersoonaisuudesta. Esitys on siis häilyvä ja minusta huono, mutta kirjoitettu erittäin hyvin ja teos on klassikko, itse en vain satu pitämään tällaisesta ristiriitaisesta kuvauksesta, tämä on minusta yhden ihmisen sekava näky - ei yleistys mistään.

Harry Hallerin muistiinpanot
Muistiinpanot alkavat päivittäisten rutiinien kuvauksella. HH vihaa poroporvarien tyytyväisyyttä, optimismia ja keskenkertaisuutta, kokien itse masennuskohtauksia. Hän kummastelee, mitä ihmiset etsivät täyteen ahdetuista raitiovaunuista, osaamatta vastata. Minä ehkä osaan. Raitiovaunu on minusta kulkuväline, ehkä "poroporvarit" tai paremminkin työläiset menevät vain töihin. Huiniessaan kaupungilla HH näkee hallusinaationomaiset kirjaimet "Maagillinen teatteri sisäänpääsy ainoastaan hulluille". HH:llä on nihilistisiä ajatuksia ja hän pohtii itsemurhaa: uskonto, isänmaa, valtio, perhe eivät merkitse hänelle mitään ja hän inhoaa kaiken lopuksi raadollista sovinnaisuutta. Tähän viitekehykseen sopii huonosti maininta siitä, että HH on ollut pasifisti, ja hän ennustaa uutta sotaa. Vielä huonommin se sopii  Maagillisessa teatterissa suorittamiinsa veritekoihin, jotka luultavasti ovat HH:n hallusinaatioita.

Seuraavaksi HH tapaa tytön nimeltä Hermine Mustassa kotkassa, joka on ravintola. Hermine opettaa HH:n tanssimaan, ja uusi maailma on auennut. Tanssi, viini ja naisseura tuovat arosutta "normaaliin maailmaan". Herminen suunnitelmat ovat kuitenkin toiset. Hän tutustuttaa HH:n Maria-nimiseen nuoreen naiseen, jonka kanssa HH viettää öitään. Maria on maksullinen nainen, jolla on muitakin miehiä, yksi heistä on jazz-soittaja saksofonisti Pablo, jolla lienee suhde myös Herminen kanssa. Jätän paljon asioita kirjaamatta ... mutta meno muuttuu yhä kaoottisemmaksi: Pablon bileissä käytetään aisteja laajentavia aineita kuten ooppiumia ja välin kokaiinia, Marian kanssa makaa milloin Pablo, milloin HH, milloin joku muu. Marian itsensä myymisestä tehdään jotenkin kaunista. Vanha arosusi HH:n sisällä sen sijaan nukahtaa, ja itsetuhoajatukset lientyvät. Ennen "Maagilliseen teatteriin" menoa HH tarrautuu villisti Mariaan, ja "harhailee vielä kerran kiihkoissaan ja himokkaasti hänen ilotarhansa kaikki polut ja tiheiköt ..."

Kirja huipentuu bulgakovilaisiin karkeloihin Maagillisessa teatterissa, jossa sekavia tapahtumia riittää. Teatterin ohjelmistoa en avaa, mutta hahmoina, on koulukaveria, entisiä rakastettuja, Hermine ja Pablo, kun puolensataa sivua on karkeloitu, on jo selittämätön loppu käsillä.

Hessen tekstiä aiemmasta osasta (Kirja Arosudesta):
"mikä kerran on syösty olemisen likaiseen virtaan, se ei pysty enää koskaan, ei koskaan nousemaan vastavirtaan, palaamaan olemisen alkulähteille. Viattomuuteen, olemattomuuteen siis Jumalan luo johtava tie ei viittaa taaksepäin vaan eteenpäin" ...
"Jälleen-yhtyminen kaikkeuteen oman yksilöllisyyden hävittäminen ja jumaluuden tavoittaminen edellyttää sielun laventamista siinä mitassa, että se uudelleen pystyy käsittämään kaikkeuden".
En ota tähän kantaa enkä kommentoi, mutta huomautan, että Maagillisessa teatterissa meno oli varsin hurmeista ja osin kiimaista, joten näen ison ristiriidan tässä, joskin HH palasi teatterista elävänä.
Pidättäydyn kuitenkin lisäkommenteista ja jatkoanalyysistä.

Lukukokemuksesta voin todeta, että lienen sitten poroporvari, ja ikävä ihminen, joka elää näennäistodellisuudessa (vaikka olin luullut toista :). Mutta en kaipaa tällaisia huveja. Lisäksi minusta työssäkäynnissä, perhe-elämässä eli keskinkertaisuudessa ei ole mitään moitittavaa. Demokratia, todellinen tasa-arvo (myös laumaihmiset ovat arvokkaita) ja  ihmisoikeudet ovat minusta arvoja, joita pitää puolustaa, en siksi usko pelkkään pasifismiin ja panetteluun. Laumaihminen termin Hesse on repinyt luultavasti Nietzscheltä. Friedrich Nietzsche teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen toistuvasti irvailee laumaihmistä ja demokratiasta, ja pitää neroja laumaihmisiä parempina. Nietzsche puhuu laumaihmisistä yhä uudestaan ja uudestaan esimerkiksi kirjan teesissä 203
 "Demokraattinen liike ei vain poliittinen rappiomuoto, vaan ihmisten rappio ...  heidän ihanteenaan ihmisen rappeutuminen täydelliseksi laumaeläimeksi. Tai kuten he sanovat vapaan yhteiskunnan ihmiseksi".

Toki tämä on taidetta, ja kirjoitettu eri aikana, Nietzsche 1800-luvulla, tämä Arosusi vuonna 1927, mutta silti, on olemassa joku raja, minkä yli ei ole syytä mennä. Kirja teknisenä suorituksena on hyvä, kieli on rikasta ja juonen käänteet ovat ennalta arvaamattomia. Teos vaikuttaa varsin voimakkaasti, mutta koin lähinnä turhautumisen tunteita johtuen ristiriitaisuuksista ja heitoista ilmaan, joita ei otettu kiinni vaan unohdettiin. Vähäisestä sivumäärästä huolimatta luin teosta varsin pitkään.

Arosusi aukeaa hitaasti ja sen lukeminen vaatii hengen ponnistuksia, kuten sen ymmärtäminen tai selittäminen. Toisaalta ei unta tai taidetta voi kovinkaan helposti selittää.

***
Saksalainen (saksalais-sveitsiläinen) Hermann Hesse (1877 - 1962)  voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946, Arosusi on kirjoitettu 1920-luvulla ja on mainittu osin omaelämäkerralliseksi. Harry Hallerin nimikirjaimet ovat ainakin H.H. ja H.H:n julistus on varsin raju ja meno varsin "monivivahteista".

lauantai 24. elokuuta 2013

Juha Veli Jokinen: EVVVK - Kimi Räikkösen parhaat


Juha Veli Jokinen: EVVVK - Kimi Räikkösen parhaat, Minerva-pokkari, 2012, sivumäärä 94.

Ostin ruokaostoksilla kyseisen pokkarin kahdella eurolla, ja luin kirjan varsin nopeasti ja sain parit naurut. Olen seurannut F1-sirkusta vaihtelevasti, ja kiinnittänyt huomiota nyky-yhteiskunnan ikävään ilmiöön. Urheilijat ja politikot eivät uskalla sanoa, mitä ajattelevat. Koska jotain pitää sanoa, he toistelevat opittuja lauseita, että ovat tehneet parhaansa tai koko tiimi teki loistavaa työtä,  tai jotain muuta yhtä latteata. Omalla harrastelijaurheilu-uralla, joka ei sisällä mainittavaa menestystä, on ollut paljon enemmän suurta iloa, ja häviön ketutusta. Salibandyyn on kuulunut kiroilua mutta myös onnen hetkiä. Niitä myös nykyurheilussa on, mutta kaikki sanomiset siloitellaan, onneksi Kimi on erilainen.

Itse kirja sisältää Kimi Räikkösen haastattelusutkauksia, toimittajien lausuntoja Kimistä, ja lehdistä otettuja lainauksia ja lausuntoja. Kimi Räikkösen vastaukset eivät aina ole korukieltä, mutta onko kysymyksetkään aina loppuun asti mietittyjä.

Jonkin verran minua huvitti lausahdus
-aivan sama sataako vai ei.
Tässä ei naurata se, että itse ajattelee samoin esimerkiksi ennen suunnistuskisaa, vaan se, että toimittajien koko viikonlopun suurin spekulaation aihe on siinä, että tuleeko kilpailun aikana sade vai ei. Sade haittaa kaikkia, Ulkoilmaurheilun yksi hienous on siinä, että voi sataa, mutta sataa tai paistaa, jokainen urheilija yritttää voittaa, eli siksi on sama sataako vai ei.

Napakka vastaus kysymykseen Miltä renkaat tuntuivat? kuuluu Siinä ne pyörivät. Vastaus kuvaa hyvin kysymystä.

Heikki Kovalainen ajoi Renaultin jälkeen McLarenilla, ja hän oli monesti vaikea ohitettava Kimille. Kovalaisen jälkeen F1:siin on tullut muita kuljettajia esim. Keke Rosbergin poika Nico. Jonka jostakin ylimääräisestä testistä muistini mukaan Heikki käytti GP2-aikana termiä pappa betalar. Pointti ei ollut siinä, kuka testit maksoi, vaan siinä, että Kovalainen uskalsi sanoa jotain spontaania, vaikka se ei ollut ehkä ihan loppuun asti harkittua. Sen sijaan Kimin tuuraus Lotuksella ei Kovalaiselta sujunut. Tai sujui todella heikosti.

Ohittaminen on F1-kisoissa vaikeaa, mutta on lajin suola. Olen ihmetellyt, että ohittamisesta joskus rangaistaan, ja vastavassa muussa tilanteessa ei, johtuuko se kuka ohittaa ja kenet? Itse kirjassa kysytään
Mitä ohjeita antaisit ensikertalaisille Nico Rosbergille ja Scott Speedille
-Toivottavasti ne antavat hyvin tietä

Kirjassa on Anna-lehdestä Jenni Dahlman-Räikkösen haastattelulainauksia. Pari ei ole enää naimisissa.

Rallin ja F1:n samanlaisuus on muuten siinä, että molemmissa on ratti.

Kimi on paras.

*****
Kimi Räikkönen (s.1979) on Suomen tämän hetken paras F1-kuski, hänen ensimmäinen F1-startti Sauberin ratissa tapahtui Australiassa kaudella 2001 ja Kimi oli heti pisteillä. McLaren-ura alkoi vuonna 2002, ja ensimmäinen voitto tuli kaudella 2003, ja ensimmäisellä Fearri-kaudella 2007 ura palkittiin maailmanmestaruudella, Kimi oli ollut tätä ennen jo toinen MM-sarjassa. 2009-kaudella Kimin lähtölaskenta oli alkanut. Espanjalaisen sanavalmiin Alonson jalka oli Ferrarin oven välissä ja jäämies Kimin kausi oli viimeinen Ferrarilla  (toistaiseksi :). Kauden kalusto ei ollut kovinkaan hyvää, mutta Spasta Kimi sai kauden ainoan voiton, ja millä tavalla, hän ohitti Fisichellan turva-auto -lähdössä. Kausilla 2010-2011 Kimi ajoi rallia, ja kaudeksi 2012 Kimi teki Lotuksen kanssa sopimuksen ja voitti Abu Dhabin kilpailun ja tuli MM-sarjassa kolmanneksi. Kauden 2013 Kimi aloitti voitolla Australiassa. Lievää epäonnea on kauteen mahtunut esim. Monacossa osin Perezin ansiosta, mutta Kimi on ollut kolmen parhaan joukossa pistetilanteessa, kuitenkin kausi päättyi selkäleikkaukseen, ja siihen, että palkat olivat rästissä.

Kimi Räikkönen Jäämies teos on myös ulkopuolisen kirjoittama haastattelujen ja mediatietojen perusteella. En tiedä pidetäänkö teosta onnistuneena, minusta se oli läpileikkaus uran noususta, ei minusta ainakaan illkeä, vaan mukavaa luettavaa. Alkuun Räikköset eivät rahassa rypeneet vaan yhtenäkin vuotena oli valinta sisävessa tai karting-ajojen rahoitus, ja sisävessaa ei moneen vuoteen rakennettu. Teoksessa Kimin F1-kisat on käyty läpi. Sauberista, McLarenin kautta Ferrarille, F1-sopimusasiat, ralli ja Nascar ajat olivat vasta edessä.

F1:ssä aina spekuloidaan, missä kuskitajaa ensi kaudella. Kun talli tiedetään spekuloidaan, onko kalusto hyvää, kuka on tallikaveri, ja kuka on ykköskuski.

Kimi ajaa punaisella Ferrarilla pari seuraavaa kautta Alonson tallikaverina. Kimin kohtelu Lotuksella oli todella huonoa sopimuksen julkistuksen jälkeen. Kimille on jopa vittuiltu radiossa ja samaan aikaan palkat rästissä. Minusta palkat pitää maksaa ensin, ja sitten vasta vittuilla, jos sittenkään. Kaudella 2013 oli monenlaista takaiskua: kerrankin pohjalevy oli väärä ja Kimi lähti viimeisestä ruudusta ja matka päättyi sisäradalle Caterhamin perään ensimmäisellä kierroksella. 
*****
2014: Lotus on maksanut palkat, ja Kimin toinen kausi Ferrarilla on edessä.

2015
Kimi on Ferrarilla ja tallikaverina Sebastian Vettel. Kimi on hyvä, mutta harva se kerta auto on paska tai niinkuin tänään Monacossa (23.5.15) päivä on paska. Sen sijaan Unkarissa Kimi teräksistä jäätä, mutta auto ei valitettavasti kestänyt. Kimi oli startissa jäätävän hyvä. Hamiltonin pinna palaa heti, kun Nico pääsee niskan päälle. Yllättäen Hamilton on ollut F1:n Hannu Hanhi, minusta Kimi on ollut tuurin puolesta Aku Ankka. Ihmetyttää Unkarin GP, siellä moni törttöili, eikä tietyt kuskit saa rangaistusta, vaikka mitä tekisivät.

2016
Unkarissa Kimi jäi Q2:een. Italian lehdet repivät taas tästä, vaikka moka oli ajoituksessa ja tallin päätös.
Kimi ajaa vielä 2017 Ferrarilla.
Seiska on taas revittänyt polttarijutuilla. Antakaa Kimin jo olla, hän ei käytä julkista valtaa, joten hänellä on oikeus yksityisyyteen. Herra on naimisissa ja perheeseen on tulossa toinen lapsi. Kaudella 2016 Kimi on ajanut paremmin kuin Vettel. Kauden erikoisuus on ollut Jos Verstappen, hänelle on sallittu lähdössä sukellukset, estelyt ja jarruttelut, mutta Vettelille ei.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen


Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen, WSOY 418 sivua, kuvitus Ilon Wikland, yhteislaitos kirjoista Pikkuveli ja Katto-Kassinen (1955 ja suomeksi 1956), Katto-Kassinen lentää jälleen (1962, 1975) sekä Katto-Kassinen kujeilee (1968, 1979). Kirjat sisältävät mustavalkoisia mukavia piirroskuvia.

Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen, WSOY, 136 sivua
Aivan tavallisessa talossa asuu aivan tavalliset Penttiset: isä, äiti ja lapset Poka, Pipsa ja Pikkuveli. Pikkuveli on seitsenvuotias, kun Poka ja Pipsa ovat jo 14- ja 15-vuotiaita, Katto-Kassinen sen sijaan ei ole tavallinen, hän on maailman paras Katto Kassinen ja asuu Pikkuveljen talon katolla olevassa pienessä talossa, ja tulee Pikkuveljen huoneeseen selässä olevan roottorin lennättämänä. Kassinen käyttää höyrykonetta ja tekee torneja. Vaikka Katto-Kassinen on maailman paras höyrykoneen käyttäjä, unohtaa hän avata varoventtiilin, ja höyrykone on pirstoina, mutta se on vain maallista. Kassinen roottoreineen  häipyy, kun vanhemmat tulevat paikalle, ja kaikki jää Pikkuveljen selitettäväksi ja syyksi.
Maailman paras Katto-Kassinen -kirja on varsin huvittava. Katto-Kassisen tempauksen ovat osin hauskoja, joskin Pikkuveli joutuu kiipeliin. Joskus Pikkuvelikin tempaisee, nauratti tapaus, jossa talo on tyhjänä ja Pipsalla on "heppu" kylässä, Lasse kysyy pitääkö Pipsa Hepusta, johon Pikkuveli ilmoittaa, että varmasti, että Pipsa pitää kaikista hepuista. Miehinen itsetunto kaipaa karaisua jo näin varhain. Minun huumorintajuani hivelee myös koirien nimeäminen ahovuoriksi. Psykologisesti loppuosassa kirjaa tehdään perustavanlaatuinen ratkaisu Katto Kassisen metafyysisestä olemuksesta. Hän näyttäytyy sekä Pikkuveljen luokkakavereille Ristolle ja Kaisalle että myös Penttisen koko perheelle. Katto Kassinen ei ole vain  Pikkuveljen mielikuvituskaveri.

Pikkuveli ja Katto-Kassinen (1955 ja suomeksi 1956)  137 sivua 
Pikkuveli ja Katto-Kassinen jatkaa tarinaa. Aluksi Kassinen tiedustelee Pikkuveljeltä onko hän hankkinut uusia höyrykoneita, kun vanhan räjäyttäminen oli niin mukavaa. Pikkuveli ei ole, ja imuri saa toimia höyrykoneen korvikkeena. Äidillä on anemia ja ylirasitustila. Miksiköhän? Äiti lähtee lepäämään, Poku että Pipsa ovat evakossa kulkutautiepäilyn vuoksi, ja isällä on työmatkoja. Taloon tulee kodinhoitajaksi neiti Lohi, ankara kuri-ihminen, joka maailman parhaan lohikäärmeenkesyttäjän Katto-Kassisen käsittelyssä kummasti pehmenee. Kassinen pihistelee pullia pelleiltä, ja "kummittelee". Tapahtumat etenevät kassismaisesti eteenpäin. Neiti Lohi asuu siskonsa Fridan  kanssa Rauhankadulla, ja sisar Frida -vanhapiika oletettavasti hänkin- on päässyt jakamaan TV:ssä kummituskokemuksiaan. Neiti Lohi on ottanut TV:seen yhteyttä kummittelun vuoksi, mutta Kassinen paljastaa itsensä, joten neiti Tilda Lohi saa esitellä vain pippurista pöperöään TV:ssä, ja lähettää terveiset sisarelleen, varsin pippuriset nekin. Tuikea täti neiti Lohi osoittautuu mukavaksi mummoksi, ja Pikkuveli voi hyvällä omalla tunnolla todeta "oikeastaan minä pidän hänestä".

Katto-Kassinen kujeilee (1968, 1979) sivumäärä 140.
Katto-Kassinen kujeilee on trilogian päätösosa. Katto-Kassinen on paljastumassa, lehdessä on etusivun juttu "Lentävästä tynnyristä", ihmetellään, kuka lentelee öisen Kruunuhaan yllä, vakoojako ja luvataan 10000 markan palkkio. Katto-Kassinen pahastuu, koska häntä kuvataan lentäväksi tynnyriksi.
Viimeinen nide on osin puuduttava. Kaikkia ei ehkä naurata, kun Kassinen laskee kämpän täyteen vettä, varsinkin jos on oman parketin alle lorahtanut hiemankin vettä ja on ollut kuukausien kuivatus ja tyly evakko. Jos yläkerroksessa lainehtii, niin luultavasti alakerroksesssakin kyynelehditään. Tähän osaan Frida on saanut kosijan, joka osoittautuu toiseksi roistoksi, siskoksilla on yhteinen naisvoimisteluharrastus, vaikka neiti Lohella sanotaan olevan kolme leukaa. Fridan sulhanen Ville ja Villen kumppani Rulle eli kotitalon konnakaksikko, jota Kassinen käsitteli ykkösosassa, havittelee Kassisen kiinniottoa ja siitä koituvaa palkintoa. Kiinniotto jää haaveeksi, ja Kassinen kuittaa kymppitonnin viisipennisinä.

Käännös on sujuvaa, mutta ratkaisu siirtää tapahtumapaikka Suomeen ja Helsinkiin on hieman outo. Puhutaan Kruunuhaasta ja Katajanokasta, ja "skolesta" sekä mainitaan Turku, Tampere ja Kuopio ja länsi Satakunta (eikö se ole Pori?). Ajankuva ja miljöö tulevat hyvin ilmi. Kassinen kummastelee, kuinka niinkin iso ihminen kuin neiti Lohi mahtuu tv-laatikkoon., tai purkkiin niin kuin hän asian ilmaisee. Taloissa on roskakuilut, eli roskapussi heitetään kuilusta, jossa luukku. Kassisen roskakuilussa ei ole kantta eikä kuilua, ja roskat putoavat kadulle. Penttisillä on iso talo viisi huonetta, keittiö, kylpyhuone ja eteinen, asunto sijaitsee ylimmässä neljännessä kerroksessa.

***
Aikuinen vai lapsi ja valehtelusta
Katto Kassinen on oman tiensä kulkija, omahyväinen ja oikukas, mutta saa lapset ja lapsenmieliset tarkastelemaan asioita uudella tavalla. Kuinka maallisia lopulta ovatkin murheemme? Höyrykone on pirstoina, mutta se on vain maallista. Lapselle huomiot jäävät tähän, mutta aikuinen tajuaa, että ruuan menetys Kassiselle on maallista, mutta vakavaa ja hänen pitää saada ruokaa, oma suu on aina lähinnä. Kassinen on materialisti, joka hajottaa vain toisen tavaroita, mutta kokoaa talonsa täyteen roinaa, joita varjelee visusti.

Kassinen ei välitä säännöistä. Sääntöasiassa hän muistuttaa Peppi Pitkätossua, kuten myös siinä, että Kassinen ei osaa lukea eikä laskea. Peppi sen sijaan on rikas ja antaa tavaroita ja makeisia muille, mutta Katto Kassinen syö kaikki Pikkuveljen karkit, hän on perso kaikelle makealle erityisesti kolakarkeille ja suklaalle, myös rasvaiset lihapullat maistuvat. Kassinen on siis mies parhaassa iässä, mutta hän ei ole sanojensa mittainen mies.

Pikkuveli sen sijaan on kirjan sankari. Pikkuveljillä on osin ankea maailma, Pikkuvelikin luulee, että hänen täytyy naida Pokun vaimo, kun saa kaikki Pokun vanhat tavarat esimerkiksi polkupyörät. Kuopukset ovat kierrätyksen kohteita jo pikkuvauvasta alkaen, esikoiset eivät. Pikkuveli monessa kohtaa osoittaa todellista aikuisuutta, esimerkiksi kun höyrykone hajoaa tai Katto Kassinen ilmoittaa, että hänellä on taas syntymäpäivä, jotta saa Pikkuveljen rakkaimman nallipyssyn.

Valehtelussa Katto Kassinen kilpailee hyvin Pepin kanssa. Vastuunkannossa on hyvä huomata, että Pikkuveli pelaa avoimin kortein ja määrätyin säännöin, Katto Kassinen ei. Kassinen ei sitoudu sääntöihin vaan keksii niitä, hän ei lupaa mitään, eikä ehkä pitäisi lupauksiaankaan. Kuitenkin Pikkuveli pitää Katto Kassisesta kaikkine puutteineenkin, Kassisella on toisaalta loputon luotto omiin kykyihinsä, hän on maailman paras joka asiassa, ja hän myös selviää aina pinteestä, kuten Peppikin. Uskon, että Pikkuveli pystyy huolehtimaan omasta koirastaan Tassusta.

Pikkuveli on kirjassa psykologisesta näkökulmasta aikuinen, ja Kassinen on lapsi (transaktiotilat: aikuinen-lapsi-vanhempi). Kassisen valehtelu perustuu hänen ikäänsä, hän yrittää käyttää Pikkuveljen alisteista asemaa hyväkseen (kontrolloiva vanhempi -lapsi). Pikkuveli on kuitenkin niin älykäs, että hän ymmärtää (minun mielestäni), että pohjimmiltaan Kassinen valehtelee. Kassinen valehtelee esimerkiksi höyrykoneittensa määrästä, ja isoäidistään. Pikkuveli ymmärtää nämä mielikuvituksen tuotteeksi, varsinkin kun käy Kassisen asunnossa. Kassisen valehtelee siksi, että hänellä ei ole isoäitiä eikä höyrykonetta.

Kaveripiirissä on usein henkilö, jolla "on" kaikkea, mitä muillakin on tai poikkeuksetta enemmän, ja asiat on "paremmin". Useinkaan hänen kodissaan ei käydä, eikä tavaraa näy. Nämä kaverit leikkivät estoitta muiden leluilla, mutta kukaan ei voi leikkiä heidän härveleillään.

Oikeaan aikuisuuteen kuuluu toisaalta omasta reviiristään  ja tietämistään säännöistä kiinnipitäminen, joskus fantasiamaailmassa eläville on ystävyyden rikkoutumisen uhallakin kerrottava oikeat faktat ja laitettava ruotuun.

Lapselle ei voi aina kertoa totuutta, sillä lapsen kehitystaso ei mahdollista sitä. Minusta myös lapsen suojaaminen esim. mainitsemalla rantavedessä näkistä on ehkä oikeutettua (lapsia voi hukkua, jos he ovat vesillä), mutta valehtelu, että metsässä on peikkoja voi olla arveluttavaa. Lapsille valehdellaan joskus samasta syystä kuin Kassinen. Ei voida tunnustaa lapselle, että on jäänyt luokalle, epäonnistunut tai ollut hiihtokilpailussa viimeinen.

Köyhyys voi olla vaikea tunnustaa lapselle. Köyhyyden tunnustamisessa ei minusta ole mitään pahaa, ei raha tee ihmistä paremmaksi tai huonommaksi. Lapsen menestyspaineita myös tieto muiden epäonnistumisesta ja sen jälkeisestä onnistuneesta elämästä minun mielestäni helpottaisi.

Valehtelu voi olla vallan käyttöä, vaikka siis joskus on perusteltua, koska lapselle ei varmasti kannata aiheuttaa liikaa traumoja nuorena. Lapsuuden pitää olla suojattua, ja perusturvallisuuden pitää kehittyä. Jossakin vaiheessa kasvamme aikuiseksi, ja ymmärrämme, että toinen valehtelee, ja tunnistamme valehtelun syitä.

Vanhempana toivottavasti kestämme totuutta aavistuksen verran paremmin, senkin että toinen puhuu totta, vaikka se ei meitä miellyttäisikään.
***



Katto Kassisesta on myös PC-peli, jossa on monenlaista puuhaa, ja on mukava peli, ja jonka kuva on ylälaidassa, siinä voi pihistellä kaikenlaista ruokaa, ja siinä on kirjan idea minusta myös hyvin esillä. Pelin nimi on on Katto Kassinen ja kukkelimukkelilääke. Se on lääke, joka parantaa, ja siihenhän sekoitettiiin kaikki Pikkuveljen ostamat suklaat ja karamellit ja se on vain Kassiselle. (edit 10.11.2016)

***

Kirjasta on idea ja henki siirtynyt kutakuinkin hyvin Katto Kassisesta tehtyyn piirrossarjaan, jossa Katto Kassisen ääninäyttelijänä on legendaarinen Tom Pöysti. Piirretyssä sarjassa joitain tapahtumia on karsittu, mutta sisältää tapahtumia kaikista kolmesta kirjasta, Kassisen lentävä tynnyri -seikkailu on jo jaksossa viisi, ja neiti Lohi -jaksot ja Kassisen suorittama härnäyttäminen on varsin hauskaa. Pikkuveljen asunto on hyvin piirretty ja sarjan taustalla on myös kirjan kuvittanut Ilon Wikland, ja Tukholmassa muutaman kerran käyneenä sanoisin, että tukholmalainen vanha tunnelma välittyy hyvin. Hieno sarja.

Katto Kassinen piirrettyjen jaksot
1. Katto Kassinen
2. Koti katolla
3. Kassinen kummittelee
4. Kassinen keppostelee
5. Vakooja-Kassinen (Lentävä tynnyri)
6. Kassinen esiintyy
7. Kassinen kilpa-autoilee (mäkiauto kilpailu)
8. Kassinen ja Taranteli (tarkoittaa neiti Lohia, kirjassa nimitetään lohikäärmeeksi)
9. Kassinen nukkumattina
10. Kassisen kunnialaukaukset
11. Kassinen ja myrskytuuli
12. Katto Kassisen joulu
13. Kassinen hiihtelee
14. Kassisen pääsiäinen
15. Kassinen ongella (ei onki kaloja vaan pihistelee syötävää)
16. Katto Kassisen paluu (imuroi Pikkuveljen punahilkkapostimerkin)
17. Kassinen ja äitienpäivä
18. Kassinen ja tv-laatikko (neiti Lohi hoitotätinä)
19. Kassinen kummittelee jälleen (neiti Lohi hoitotätinä)
20. Kassinen rakentaa rosvoansan
21. Kassinen ja erikoismuhennos (neiti Lohi esittelee muhennostaan tv:ssä)
22. Kassinen papukaijajahdissa
23. Kassinen lapsenvahtina
24. Kassinen piilosilla
25. Kassinen ja koira
26. Pikkuveljen syntymäpäivä

Sarja päättyy, kun Pikkuveli saa oman koiran, ja hänen vanhempansa tutustuvat mieheen parhaassa iässä eli Katto Kassiseen.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

F.M Dostojevski: Pelurit

F.M Dostojevski: Pelurit. Suomentanut Juhani Konkka 222 s. Alkuteos vuodelta 1866.

Pelurit-teos on kuvaus pelihimon vimmasta, häviön kierteestä, ja myös pelivoittojen tolkuttomasta tuhlaamisesta, ja uudelle pelikierrokselle lähtemisestä. Rakkaus on toinen teema, mutta pelihimo on vimmaisempi motiivi kuin rakkaus. Pelihimo vie ja rakkaus vikisee.

Pelurit-teos on Aleksei Ivanovitsin minämuotoista kerrontaa alkuun Ruletenburgissa (uudemmassa käännöksessä Rouletteburgissa -osuva nimi kaupungille). Hotellimajoituksessa on venäläinen kenraali, tämän tytärpuoli Polina, kenraalin kuhertelun kohde madamoiselle Blanche, englantilainen herra Astley, markiisi de Criest sekä myöhemmin kenraalin 75-vuotias täti, jonka kuolemaa kenraali perinnön vuoksi kovasti odottaa. Päähenkilö Aleksei Ivanovits on hyvinkin epätasapainoinen ja toimii kenraalin lasten kotiopettajana sekä haihattelee rakkaudesta kenraalin tytärpuoleen Polinaan, jolla on kuitenkin suhde markiisi de Criestin kanssa. Herra Astleyllä on myös tunteita Polinaa kohtaan. Blanche on puolestaan kallis ja kylmä kurtisaani.

Toistuvat kasinolla tapahtuvat rulettikohtaukset ovat tyypillisiä kirjalle. Ensin voitetaan rankasti ja sitten hävitään vielä rankemmin, Kenraalin iäkäs täti häviää kaikki mukanaan olevat rahat, obligaatiot ja muu irroitettavat varat. Pelihimo on niin voimakas, kun se tarttuu täysissä järjissä olevaan mummoon, ensin lähtee tolkku ja sitten rahat.

Kirjan käännekohtana voidaan pitää Aleksei Ivanovitsin rulettivoittoa, jota Polina ei suostu vastaanottamaan eikä myös "herran rakkautta". Aleksei Ivanovits lähtee tuhlaamaan rahojaan Pariisiin Blanchen kanssa, ja jää pelimaailman kurjistuvaksi kiertolaiseksi.
***
Kirjassa on havaintoja suhteesta rahaan ja pelivoittoihin. Teoksessa myös ironisoidaan erimaalaisten ihmisten luonteita. Viimemainittua en pidä kovinkaan osuvana, vaan varsin tökerönä teemana. Minä-kerronta oli sangen puuduttavaa. Polinan suhteiden kuvaus on aikatasolle tyypillistä, on vaikea päätellä, onko suhde vain platoninen, aikakaudelle tyypillistä "realismia".

Kirja on tragedia, kaikki päättyy huonosti.
***
Päähenkilöllä on saattanut olla peliriippuvuus on pidempään, sillä hän jo alussa kuvaa suhdettaan rahaan
"... menetti 30000 frangia. Todellinen gentlemanni ei saa hermostua, vaikka häviäisi koko omaisuutensa.
Rahojen täytyy olla siinä määrin alapuolen herrasmiehen arvon, että niistä ei kannata olla huolissaan ....
... aristokraattista olla lainkaan huomaamatta koko roskaväen likaisuutta ja iljettävää ympäristöä"
Dostojevskillä oli kokemusta pelaamisesta, rahojen häviämisestä sekä kasinoista, joten kirjassa on varmasti napakkaa analyysia. Pelihimon imu vie kaiken ensin tolkun, sitten rahat ja lopuksi järjen.

***
Fjodor (tai Fedor tai F.M) Dostojevski (1821-1881) oli venäläinen kirjailija. Hän kirjoitti tämän teoksen vuonna 1866, jolloin velkojat ahdistelivat häntä. Rikos ja rangaistus -kirjaa olen avannut täällä.

torstai 15. elokuuta 2013

F.H Burnett: Salainen puutarha


F.H Burnett: Salainen puutarha, wsoy 1971, 219 sivua, jossa mukana sisällys ja sivu kirjailijasta, kääntänyt Toini Swan, alkuteos The Secret Garden 1911.

Salainen puutarha -teoksen juoni lyhyesti 
Mary Lennox, jonka isä on Intiassa virkamiehenä, jää orvoksi, kun isä ja seurapiireissä viihtyvä äiti kuolevat koleraan. Marya kuvataan rumaksi lapseksi ja kiukkupussiksi, jota intialaiset hoitajat ovat palvelleet, kun vanhemmat ovat olleet kiinnostuneita seurapiireistä. Orpo Mary lähetettiin Englantiin Misselthwaite Manoriin Yorkshireen setänsä Archibald Cravenin luokse, joka asuu kolkossa kuusisataa vuotta vanhassa talossa. Marylle Craven kuvataan kyttyräselkäiseksi leskimieheksi, jonka ihastuttava vaimo on kuollut kymmenen vuotta sitten, nyt leski elää erakkona ja rouvan vaalima puutarha on lukittu.  Hemmoteltu Mary ottaa pala palalta uteliaisuutensa ja hyvän Martha-palvelijan avustamana maailmaa haltuun, hän oppii pukeutumaan, ja kiinnostuu puutarhasta. Hän ratkaisee sekä kadonneen puutarhan että piilotetun pojan arvoituksen. Puutarhan arvoituksen hän ratkaisee etupäässä itse. Myös kadonnen pojan arvoitus selviää Maryn luontaisella uteliaisuudella ja vaistoilla. Mary ja Marthan veli Dickon hoitavat ja kuokkivat puutarhan kukoistavaksi, ja reipastuttavat heikossa hapessa olevan Archibaldin pojan Colinin, jota hoitaa hänen lääkärisetänsä, ja joka odottelee mahdollista perintöä.

Tätä kirjaa pidän ehkä loppua lukuun ottamatta parhaimpana tyttökirjana, minkä olen lukenut. Ainakin tämä painii samassa sarjassa alcottien ja montgomerien kanssa. Täyden kympin kirja siis, joka on vaimoni omaisuutta.

Salainen puutarha on monipuolinen ja moniulotteinen lasten kirja. Se on ensinnäkin arvoituskirja, jossa etsitään salaista puutarhaa, joka on lukittu rouvan kuoltua. Kunnon ongelma on jaettu osiin. Mary keksii ensin, missä on puutarhan ovi, sen jälkeen hän löytää avaimen. Arvoitukseksi jää punarinnan rooli opastuksessa, ja myös se, mikä rooli Archibaldin vaimolla on tapahtumissa. Kirjan hienous on siinä, että mitään ei avata kokonaan, jokainen saa päättää, mihin uskoo. Mary ratkaisee myös talosta kuuluvan itkun ongelman, ja löytyy poika, joka ei halua elää, muttei kuollakaan. Mary ratkaisee miten elämähalu elvytetään, ja hän oppii elämästä myös itsekin.

Kirja on myös kasvatus- ja kasvuromaani, koska se tarkastelee lempeästi myös hemmotellun pikkutytön kasvua ottamaan vastuuta itsestä ja myös muista, ja olemaan aktiivinen. Tarkastellaan myös lapsen luontaisen uteliaisuuden voimaa. Mary kasvattaa ja vaalii yhdessä yorkshireläisen pikkupojan Dickonin kanssa puutarhaa. Mary myös edesauttaa itkupilli Colinin kasvua miehiseen mittaan. Raivokohtauksista ja luulosairaudesta kärsinyt kuolemaa odottava pikku tyranni saadaan ylös ja ulos ja jopa lenkille tai ainakin tekemään Dickonin lihaskuntojumppaa. Mikä on ollut silloin tärkeää? Työläislapsi ja orpo tyttö siirtomaista reipastuttavat herrasväen lapsen ja antavat hänelle eväät kunnon kasvuun! Mary saa hyppynarun (käännöksessä hyppynuora) ja se on maaginen tavara, se johtaa liikkumisen iloon, kuten jalkapallo tai kirkonrotta pojalle (tosin ei tässä kirjassa :).
Kasvatuksessa tärkeä huomio on Marthan kyky saada Mary pitämään itsestään. Mary sanoo, ettei kukaan pidä hänestä ja Martha kysyy "Mitäs itse pidät itsestäsi?" Mary ja koko palvelusväkeä vaivaa ulkonäköön tuijottaminen. Ihmetellään, kuinka kauniilla äidillä voi olla ruma tytär. Lapsen ei tarvitse olla kaunis. Lapselle ei kannata luoda ulkonäköpaineita, jokainen on tavallaan sievä. Tämä sama ennakkotuomion antaminen suistaa Colinin rautahäkkyrään ja rullatuoliin. Hän on unohdettu, odottaa kyttyrän kasvua selkään, ajattelee, että jokainen nystyrä on se tuleva kyttyrä. Hän väittää kaikkien uskovan hänen kuolemaan, keiden kaikkien? Hän eli omassa harhaisessa maailmassa kuten Siintää Sargassomeren ullakkoon lukittu Antoinette eli "hullu-Bertha". Mary tajusi pojan kasvaneen vinoon, Colin kontrolloi raivareilla ympäristöään.  Raivarit sanelevat päiväjärjestyksen, ja niitä lievennetään rauhoittavalla lääkityksellä. Raivareihin lopulta auttaa Maryn kuuntelu ja se, että raivari otetaan vastaan, muttei tehdä niin kuin toinen haluaa. Mary kasvaa itsekin ja Ben voi todeta, että Maryllä on  lapsen verta suonissa, ei kirnupiimää.

Archibaldillakaan ei ole kyttyrää selässä, hän työstää omaa suruaan ulkomailla: fyysisesti vuorilla ja henkisesti laaksoissa. Hän saa elämän syrjästä kiinni, hallinnan tunne palaa, ja hän elpyy kuten kotitalonsa salainen puutarhakin.

Lasten kirjassa pitää olla pieni ripaus taikuuden tenhoa ja lasten aktiivisuutta. Lapset kuvittelevat taikaa, mikä on harhaa, kyse on ulkoilman ja mielekkään tekemisen tervehdyttävästä voimasta. Kirjassa salaisen puutarhan kunnostamisessa auttaa Marthan reipas veli Dickon (12 v), joka on eläinten "kesyttäjä", kansikuvan mukaan hänellä mukanaan kulkevat karitsa, kesy kettu, orava ja varis, ei harakka, mikä on kansikuvassa. Dickon on nimennyt eläimet Kapteeniksi, Kuoriksi, Pähkinäksi, Hyppyjalaksi ja Nokipekaksi. Puutarhassa lentävä punarinta on myös tärkeä puutarhan ja piilossa olevan avaimen löytymisen kannalta.  Eläimet puhuvat sadunomaisesti.
Kirjan antama kuva ulkoilun, ulkoilman, työnteon voimistavasta vaikutuksesta on aito, eikä erityisen saarnaava. Colin paranee myös puhumisen ansiosta, hän jakaa ajatuksia, joku kertoo ulkomaailmasta ja Colin pystyy unelmoimaan näkevänsä puutarhaa. Luulosairaus ja todelliset kivut alkavat helpottaa. Aikuinen ymmärtää, että kliinistä sairautta ei pelkkä usko tai unelma paranna, mutta toisaalta usko siirtää Colinin valittavasta vuodepotilaasta reippaaksi pojaksi. Colin kuten Mary ovat hemmoteltuja lapsia, jotka eivät osaa alkuun edes pukeutua, ja jotka pikkutyrannien tapaan hyppyyttävät palvelija-armeijaa. Maryn koulii orpous ja Martha, ja Colinin Maryn esimerkki, puheet ja unelma puutarhasta. Colinin ja Maryn lapsuus ovat olleet yltäkylläistä, Mary tutkii talon kaappeja ja "eräässä kaapissa oli sata norsunluusta tehtyä norsua". (Kuudes luku s.45). Colin kuitenkin pystyy irrottautumaan kodin lihapatojen ääreltä ja valmistaa isälleen yllätyksen.

Salaisuuskirja
Salainen puutarha on salaisuuskirja, se kiehtoo. Maryn löytämän puutarhan yksi ulottuvuus on sen yksityisyys, se, että se on salainen. Mary pohtii uskaltaako kertoa Dickonille, uskaltaako kertoa Colinille. Hänen pitää punnita toisen luotettavuus. Molemmat pojat ovat luottamuksen arvoisia.

Salaisuuksia käsitellään monelta muultakin kannalta. Colin valittaa Marylle, että hänellä ei ole koskaan ollut salaisuutta. Hän on tavallaan itse salaisuus, tai paremminkin vaiettu aihe, ja piilotettu poika, mutta kaikki palvelijat tietävät hänestä. Dickonin mukaan tämä salaisuus on voimia vievä. Kun joku asia vaietaan näkymättömäksi, se ei lakkaa olemasta, mutta peittely syö voimavaroja. Colin on salattu, puutarha on salainen.

Puutarhakirja
Minusta tämä on myös puutarhakirja varsinkin kuvailultaan ja asenteeltaan. Mary ja Dickon tekevät oikeaoppiset toukotyöt, leikkaavat puut ja pensaat, muokkaavat maat, ja luonto hoitaa loput. Ben Weatherstaff on asialleen omistautunut puutarhuri. Hän ratkaisi salaiseen puutarhaan pääsyn samoin, kuin olisin itsekin tehnyt, muurin yli tikkailla.
***
Sara on blogannut kirjasta täällä. Saralla on ollut kuvitettu versio, jossa on upeita kuvia.
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan Anna on blogannut myös kuvitetusta painoksesta täällä.
Aino täällä.
Babylonian riippuvista puutarhoista (katso kommentit :) on blogattu täällä.
***
F.H Burnett on kirjoittanut myös loistavan Pikku prinsessa -kirjan, jonka arvio on täällä.
Salainen puutarha -teoksen loppusivuilla suitsutetaan kirjailijaa tyttönimeltään Frances Hodgson, joka muutti kuusitoistavuotiaana Englannista Yhdysvaltoihin ja alkoi jo varhain kirjoittaa. Hän avioitui lääkäri Burnettin kanssa ja sai kaksi poikaa. Francesin isä kuoli tytön ollessa pieni ja lapset osallistuivat rahan hankintaan, ja varsin varhain Frances sai kirjoittajan palkkioita.

***Tämän bloggauksen kirjoitin ex-tempore, ohjelmoituna tämän vuoro olisi ollut syksymmällä, editoin ainakin virheet pois, kun joudan***

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Freeman Wills Crofts: Groote-puiston murha




Freeman Wills Crofts: Groote-puiston murha, WSOY, 1955 toinen painos, Riksin sarja n:o 11. Dekkarin sivumäärä on 293, suomentanut Werner Anttila, alkuteos The Groote park murder. Kirja ostettu kirppikseltä, se on huonokuntoinen, alun alkaen hinta ollut 100 markkaa, siis vuonna 1955. Kirjassa on 20 lukua, ja se tapahtumat on jaettu kahteen erilliseen osaa. Edellinen osa tapahtuu Etelä-Afrikassa Middeldorpissa, jälkimmäinen Skotlannissa.

Etelä-Afrikassa Groote puistossa löytyy "junan ruhjoma" ruumis, joka "tunnistetaan" Albert Smithiksi. Pian ilmenee, että hänet on murhattu. Läheltä löytyy tainnuttamiseen tarvittu hiekkapussi ja kansikuvan mukainen vasara. Ylikonstaapeli Vandam aloittaa määrätietoiset tutkimukset. Albert Smith oli riidoissa samassa yrityksessä töissä olleen Swaynen kanssa, joka on lähtenyt Smithin kuoleman aikoihin Englantiin. Smithin "kihlattu" Jane Loudon väittää taas Smithillä olleen 47 raakatimanttia. Tutkimukset etenevät sekä Hopen veljesten yritykseen, missä Smith on ollut töissä ja riitoja on ollut Smithin lääpittyä Marion Hopea, että timanttikauppiaiden jäljille. Ensimmäinen osa päättyy oikeudenkäyntin, jossa syytetty Hopen firman johtaja ja Marion Hopen sulhanen Albert Crawley todetaan syyttömäksi, mutta epäilyn varjo jää vahvana leijumaan.

Toisessa osassa Albert Crawley ja Marion Hope ovat matkustaneet Skotlantiin mutta erikseen. Rikokset jatkuvat Skotlannissa kopion omaisesti: uhrin houkuttelu tapaamiseen ja syntipukin lavastus. Ylikonstaapeli Ross johtaa määrätietoisia tutkimuksia ja lopullinen selvyys saadaan erittäin jännittävien vaiheiden jälkeen.

Freeman Wills Croftsin tyyli on ovela: suhteellisen arkisella kerronnalla pystytään jännitystä kasvattamaan. Tapahtumat etenevät lineaarisesti ja loogisesti, mutta sisältävät yllätyksiä. Tuomalla lisävaloa tapahtumiin saadaan paradoksaalisesti itse rikosta epäselvemmäksi lukijalle. Tässä oikeat vihjeet annetaan, mutta lukija kuten Vandamkin harhautuvat väärille jäljille, koska motiiviin ei päästä käsiksi. Motiivi ja tekotapa olisi kuitenkin arvattavissa ja selviääkin mutta vasta kun rikollinen on pidätetty.

Etelä-Afrikassa kuvataan lähinnä valkoisten elämää, vain Scalan teatterin ovimies kuvataan mustaksi. Tässä nimenomaisessa dekkarissa on osin samoja elementtejä kuin joissain Christien dekkareissa eli osa henkilöistä on ottanut valehenkilöllisyyden. Baskervillen koira -teokseen on myös yhtymäkohta, valehenkilöllisyyden ottamisen motiivi on osin sama, eli sukulaisuus. Koska kirjan tapahtuma-aikaan tietojen vaihto Euroopasta Afrikkaan tapahtui lähinnä kirjeitse, tapahtumat ovat jopa uskottavia, ja se on eräs dekkarin vahvuus. Myöskään etsiviä ei ole kuvattu erinomaisiksi, vaan lähinnä tarmokkaiksi.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Pär Lagerkvist: Kääpiö


Pär Lagerkvist: Kääpiö, wsoy, 1945, sivumäärä 226, suomentanut Helka Verho, alkuteos Dvärgen 1944.
*** Se mitä kirjoitan bloggauksessa on kirjan Kääpiöstä, ei lyhytkasvuisesta ihmisestä, nimittäin kirjan Kääpiö on hirvittävä, paha olento, jonka ajatukset ja teot ovat tuhoavia, ilkeitä ja pahoja, käytän jatkossa kirjan Kääpiöstä välillä termiä päähenkilö***

"Olen 26 tuuman pituinen, sopusuhtainen, pääni mahdollisesti on vähän liian suuri", näin aloittaa Kääpiö päiväkirjanomaisen monologinsa. "En ole narri. Olen kääpiö ja vain kääpiö. Sitä vastoin minulla on terävä kieli". Kääpiö kirjoittaakin minä-muodossa hovin tapahtumia sekä ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.

Kirjassa  Kääpiö ei ole lukuja, tekstiä on ainoastaan jaettu kappaleisiin. Tavallaan teos jakautuu kahteen tai kolmeen osaan. Alussa päähenkilö kertoo hovista, missä asuu. Hän on ruhtinaan ja ruhtinattaren palvelija. Ruhtinasta hän jonkin verran arvostaa, mutta ruhtinatar Teodoraa hän halveksii monin tavoin. Hän pitää tätä porttona, ja totta onkin, että Kääpiön sanojen mukaan tällä on don Ricardon kanssa suhde. Angelicaa, joka on ruhtinasparin lapsi, päähenkilö myös inhoaa, hän vihjailee tämän olevan äpärän. Alussa Kääpiö puhuu tapahtumista, mitä on jo tapahtunut. Sen jälkeen syntyy sota, mitä Kääpiö kuvailee, sotaa, jossa ensin ruhtinas hyökkää Ludovico Montazan kimppuun, mutta joutuu myöhemmin puolustautumaan lyhyen rauhan jakson jälkeen, jonka Kääpiö teoillaan rikkoo, lopuksi Kääpiön tilanne muuttuu... juonta en viitsi enempää avata.

Kääpiö on loistava romaani, en yleensä pidä analysoivista minämuotoisista monologeista, mutta en hetkeäkään epäillyt, etteikö Kääpiö olisi kirjoittanut näitä kokemuksiaan, vaikka kirjoittaja on nobelisti Pär Lagerkvist. Yhtäläisyyksiä on Camusin Putoaminen -teokseen, jossa kerronta on samantyyppistä. Lagerkvistin kertomus kasvaa kuitenkin suurempiin mittasuhteisiin, Päähenkilön toiminnan laineet ovat ekspansiiviset, teoksen loppu on hyvin rakennettu ja jättää pohtimaan, mihin ruhtinas tarvitsee päähenkilön palveluksia.

Vaatimaton yritykseni on pohtia teoksen toistuvia motiiveja, teemoja, merkityksiä ja vertauskuvia.

Viha
Ensimmäisessä osassa Kääpiö tilittää tuntemuksiaan, yleensä hän vähättelee tai inhoaa jotakin, harvoin hän iloitsee, ja silloinkin toisen kuolemasta, mutta useimmin hän vihaa.

-Olin niin raivoissani, että tuskin tiesin, mitä tein (oli tappanut lapsen kissan ja heittänyt sen tunkiolle)
-Olen iloinen, että myös Josafat on kuollut ... olen iloinen, että olen yksin .. mutta minä vihaan myös itseäni
-En tunne kauhua enkä katumusta, en mitään ...
-En ole milloinkaan vihannut ihmisiä niinkuin tuona hirvittävänä hetkenä
Näitä lainauksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta lopuksi laitan erittäin kuvottavan
-Vihaa olen imenyt itseeni ensi hetkestä alkaen juonut sen katkeraa mehua, äidinrinta, joka on ollut täynnä sappea, on ravinnut minua

Rakkaus
Teoksessa Kääpiö halveksii ja ihmettelee ihmisten rakkautta, hän ei pidä itseään ihmisenä, vaan eri rotuna, ja hän tarkastelee ihmisten heikkoutta, joka ilmenee leikkinä, puhumisena ja rakkautena. Nuori lempi leiskuu, kilpailevien ruhtinaiden lapset Giovanni ja Angelica ovat rakastavaisia, hieman samalla tavalla kuin Romeo ja Julia tässä teoksessa on muutenkin samanlaisia teemoja kuin Hamletissa tai Romeossa ja Juliassa, mutta tässä ei ole lainkaan huumoria, ja tarkastellaan vihaa, sotaa ja pahuutta. Ruhtinatar Teodaralla on suhde don Ricardon kanssa ja ruhtinaalla on suhde Fiamettan kanssa, joka tapauksessa päähenkilö vihaa rakkautta, ja sen aiheuttamaa lientymystä, ja Kääpiö vihaa myös rauhaa.

Sota
Sodan teema nousee teoksen puolessa välissä. Alussa tehdään havaintoja tähdistä ennustajista, joita on hovissa. Tähdistä ennustajat luonnollisesti povaavat hyvää sotamenestystä. Sodan alkaessa tulee ilmi sen kamalan kiihko, hyökkäysvaiheen katteeton optimismi ja hurmeen hurma, joka on siviilin surma. Ruhtinaat käyttävät palkkasotureita apuna, ja molemmat vielä samoja Boccarosan joukkoja, kun rahat loppuvat vaihtuu palkkasotureiden univormu. Sodan kulku, sodan raakuus, sodan tuomat lieveilmiöt: barbarismi, tuhoaminen, köyhtyminen, sodan kalleus, ja sen hyödyttömyys tulevat hyvin ilmi, mutta myös jälleenrakennus ja uusi toivo. Sota loppuu muuten ruttoon, palkka-armeija ei sen jälkeen halunnut sotia.

Pahuus
Kääpiö on raivoissaan kaikesta, rakkaus ja rauha on kuvottavaa, hänen ajatuksensa ovat tuhoavia, Kääpiö ei nuku, ajatukset siirtyvät loppuosassa kirjaa teoiksi, ja jälki on kamalaa. Juonta en halua liiaksi avata, mutta loppuosassa päähenkilö purkaa vihaansa tuhoten kaiken kauniin, kaiken erilaisen ja alussa myös omat "lajitoverinsa", ikivanhan suvun, kuten hän kaltaisiaan kutsuu.

Ei ole kuitenkaan mitään absoluuttista totuutta. Päähenkilön havainnot ruhtinattaresta ovat oikeita. Hän ehkä on portto, mutta kuoleman jälkeen madonna, jota palvotaan. Ihmiset ovat ailahtelevaisia, toisin kuin päähenkilö, mutta kuolleen kunnioitus kuuluu ihmisten tapoihin ja ailahtelevaisuus, mihin myös Camus Putoamisessa kiinnittää huomiota. Päähenkilö ei kadu, ei tunnusta, ei osoita ulkonaista heikkoutta, hän ihmettelee, miksei hänelle langetettu kuolemanrangaistusta. Teosta, mistä häntä aiheellisesti syytettiin ja tuomittiin, ei voi antaa kuolemanrangaistusta, eikä minusta mistään muustakaan, mutta hänen toimillaan oli hirvittävät vaikutukset sekä suoraan että välillisesti.

Vertauskuvat
Mitä päähenkilö itsessään kuvaa? "Jos oikein tunnen herrani, ei hän voi ajan pitkään olla ilman kääpiötään". Jos kääpiö on vertauskuva pahalle, miksemme voi elää rakentaen hyvää ja luopuen pahasta. Miksi panettelu, kateus ja viha ovat voimakkaampia kuin kannustaminen, yhteistyö ja rakkaus, ainakin niin, että yksi kateellinen saa tuhoa enemmän kuin monta yhteistyötä tehneet henkilöt ovat rakentaneet.
Kun kirja on kirjoitettu vuonna 1944 onko sodan kuva toinen maailmansota, ja hyökännyt valta kenties natsi-Saksa? Mikä silloin on rutto? Ei ehkä atomipommi, sillä se laukaistiin vasta vuonna 1945.
Teoksessa on paljon uskonnollisia symboleja, ja erään taiteilijan "kokeita" valotetaan, mutta nämä jätän täysin avaamatta, mutta molempia kannattaa itse pohtia, jos lukee teoksen.

Nobelisti Pär Lagerkvistin Kääpiö on vaikuttava teos, joka antaa ajattelemisen aihetta. Yksinpuhelu on tuhoava testamentti, joka pistää ajattelemaan sodan, vihan ja panettelun tuhoavaa vaikutusta ja tekojemme moraalista oikeutusta.

***
Ruotsalainen Pär Lagerkvist (1891 - 1974) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1951.
***

Takakansiteksti
Kirjan takakannen tekstiä ihmettelin "Kääpiö on päiväkirjamuotoon kirjoitettu erittäin persoonallinen romaani, jonka "minä" italialaisen pikkuruhtinaan hovissa palveleva kääpiö, katselee "tuhatvuotisen viisautensa" silmillä ihmisten rotua ja punnitsee ankarin mittapuin sen arvoa."
Faktat ovat oikein. Italialaisen pikkuruhtinaan voi päätellä, sillä lainaavat sotaan varten rahaa Venetsista. Kääpiö tarkastelee ihmisten rotua ja viisaus on "lainausmerkeissä".

Sen sijaan minulle tulee virkkeestä aivan väärä käsitys eli tulkitsen kirjan toisin kun takakansiteksti.

Kääpiön viisaus on pahuutta, pahansuopaisuutta ja rakkauden kieltämistä ja puhdasta pahaa vihaa. Jos Kääpiö olisi vain punninnut ihmisen arvoa ankaralla mittapuulla asia olisi ollutkin oikein, mutta hänen käsiensä ja aivojensa kautta moni menettää henkensä, hän myrkyttää rauhanjuhlassa mahtimiehiä ja aiheuttaa sodan, joka aiheuttaa ruton pienenä yksityiskohtana, joten minua takakansi johti harhaan, kun sitä luin. Kääpiö vihaa viatonta rakkautta, inhoaa tyhjänpäiväistä leikkiä.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Reginald Hill: Beulahin kukkulalla


Reginald Hill: Beulahin kukkulalla, suomentanut Marja Luoma, (Miltonin teoslainaukset suomentanut Yrjö Jylhä), alkuteos On Beulah Height, 1998, sivumäärä 602. Tätä mainostetaan etukannessa TV-sarjalla Yorkshiren etsivät, jota en ole katsonut, mutta näyttelijät tunnistan, eli päähenkilöinä ovat rikosylitarkastaja Andy Dalziel ja Peter Pascoe.

Dekkarin lähtökohta on kaamea. Yorkshiren pikkukylä Dendale aiotaan hukuttaa tekoaltaan alle, ja samaan aikaan katoaa pikkutyttöjä. Betsy Allgood nimisen tytön silmin tarkastellaan Jenny Hardcastlen, Mary Wulfstenin ja Madge Telfordin katoamista. Epäiltynä on omituinen Benny Lightfoot.

Vuosien jälkeen Dendalen tekoallas ei osoittautunut vesiongelmien ratkaisuksi, eikä katoamismysteerikään selvinnyt. Läheisessä Danbyn kylässä viisitoista vuotta myöhemmin Lorraine Dacre niminen tyttö katoaa jäljettömiin. Siltoihin ilmestyy graffitti, että Benny Lightfoot on palannut. Kevyt jalka onkin ollut kateissa jo viisitoista vuotta, viimeinen havainto oli hänen suorittama päällekarkaus Betsy Allgoodin päälle. All is not good, tilanne on infernaalinen, kun poliisit Andy Dalziel, jota kirjailija kutsuu milloin paksukaiseksi ja milloin ihramahaksi ja Peter Pascoe saavat jutun selvitettäväksi. Vesi laskee altaalla, ja paine nousee yhteisössä.

Kirjassa läpikäydään poliisin vaimon kirjailijahaaveet, Niina ja Näkki kirja, lukuisat kyläläisten sanailut, naljailut sekä oluttuoppien otot.  Peter Pascoen Rosie tyttö sairastuu, mutta lopulta paljastuvat rikoksiin syyllistyneet henkilöt.

Kirjassa tekstiä ainakin riitti ja näkökulmien vaihto oli hyvä. Tajusin (valitettavasti) heti alussa, kuka on syyllinen, kirjoitin sen ylös, ja lopussa syyllinen oli kirjoittamani henkilö ja motiivi oli arvattava. Sen takia teoksesta on vaikea blogata, ei halua paljastaa syyllistä, motiivi on tietenkin ilmeinen.

Kirjassa on minusta yhtymäkohtia Peter Robinson hienoon mutta karmivaan dekkariin Kuiva kuuma kesä, jossa tekoaltaan kuivuminen paljastaa luurangon, ja sodanaikaisen rikoksen. Siinä on myös epäilty, joka kuitenkin oli syytön.

Minä en nauttinut Beulahin kukkulalla -teoksen lukemisesta seuraavista syistä:
-Arvasin siis heti, kuka on syyllinen, kirjasin ylös epäilyni.
-Toinen syy on kerronnassa, tässä oli selitetty poliisin työ, ja kyläelämä kaikilla mausteilla, eväät olivat liian runsaat, vaikka viimeiset sata sivua olivat jännittävät, mutta moni uupunee matkalle.
-En myöskään pitänyt paksukais- ja ihramaha-huumorista.
-Neljäs syy oli rikoksen luonne. Pienten tyttöjen katoaminen on hirvittävä tragedia ja trauma, minusta niillä ei saa tehdä viihdettä. En pidä kirjoista, joissa rikoksen tekijöinä tai uhreina on lapsia, ellei teos perustu sitten tositapahtumiin tai ole autenttinen kuvaus siitä kuinka hirveitä tapauksia ovat.

Tästä kirjasta joko pitää tai ei pidä. Minä en pitänyt, enkä ole tv-sarjaakaan katsonut, sarja varmasti on laadukas kuten useimmat vastaavat brittisarjat kuten siis kirjakin.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Honore De Balzac: Ukko Goriot



Honore De Balzac: Ukko Goriot, WSOY 1927, 367 sivua, alkuteos Le Pere Goriot, suomentanut Eino Woionmaa. Kirjassa kaksi osaa, ei erillisiä lukuja. Ensimmäinen esittelyosa kattaa 40 sivua, ja toinen tapahtumaosa 327 sivua. Tämä teoskappale on julkaistu osana wsoy:n valiokirjaprojektia, jossa on V.A. Koskenniemen ylistävät alkusanat.

Ukko Goriotin tapahtumat alkavat vuonna 1819 rouva Vauquerin hieman rähjäisen täyshoitolan Maison Vauquerin kuvauksella. Täyshoitolassa on seitsemän asukasta Eugene de Rastinac, nuori köyhä oikeustieteen ylioppilas; Ukko Goriot, joka on entinen makaronitehtailija; neiti Victorine Taillefer pankkiirin tytär, rouva Couture hänen "huoltaja", Vautrin, herra Poiret virkamies, ja neiti Michonneau, ikäimpi. Päivällisvieraita on kahdeksantoista, joista tapahtumiin osallistuu lopussa myös lääketieteen ylioppilas Christophe.

Tapahtumat lähtevät käyntiin Eugene Rastinacin tutustumisella Pariisin kreivittärien budoaareihin. Hän pyörähtää kreivitär Anastasia de Rostaudin hameenhelmoissa, joissa aviomiehen lisäksi pyörii myös muitakin kosijoita ja rakastajia. Rastinac kuppaa rahaa köyhältä perheeltään saadakseen asianmukaiset vaatteet ja käyttörahat, jotta voi kuhnurina pörrätä naisten ympärillä. Juoni ei näyttäydy näin selkeästi, vaan täyshoitolassa käydään keskusteluja ja henkilöittäin tapahtumat näyttäytyvät seuraavasti.
Rastinac tekee havaintoja ukko Goriotista. Havaintojen tekoon on aikaa, sillä oikeustieteen opinnot ovat (lopullisella?) tauolla. Rastinac tutustuu molempiin Goriotin tyttäriin, jotka ovat kylmiä kreivittäriä. Rastinac tekee itse väärät valintansa, mutta ukko Goriot häntä niihin myös rohkaisee.
Vautrin osoittaa kyynistä asennetta lakimiehen uraodotuksia, avioliittoa, ja ylipäätään Pariisin piirejä kohtaan. Vautrin on loogisen järkevä, mutta miksi hän asuu kurjassa täyshoitolassa. Hän rohkaisee Rastinacia kosimaan Victoria Tailleferiä, jolla olisi rikas isä, ja mahdollisesti isot myötäjäiset, varsinkin jos veljelle sattuu jotakin. Victorine on myös rakastunut Rastinaciin, joka haluaa kuherrella vain varattujen kreivittärien kanssa. Vautrin oikealta nimeltään Jacques Collin, entinen kaleeriorja, joka on karannut, kuten Victor Hugon Jean Valjean Kurjissa, Collin pistää pohtimaan, ovatko pikkurikoksista tuomitut kaleeriorjat rappeutuneita kansalaisia, joihin pitää polttaa poltinmerkki olkapäähän. Poltinmerkkejä on hänen mukaansa myös rappeutuneessa yläluokassa, tosin erilaisia, näkymättömiä. Eräänä juonilankana on Vautrinin suunnitelmat orjaplantaasin perustamisessa kunnon alkupääoman voimin, ja poliisin epäilyt Vautrinin henkilöllisyydestä.

Ukko Goriot kirjan nimihenkilö on kokonimeltään Jean Joachim Goriot. Hän on kohonnut Ranskan vallankumouksen vuoksi vuonna 1789 makaronityöläisestä makaronitehtailijaksi. Ovelilla viljakaupoilla ja viljanpuutteen vuoksi hän on ollut upporikas. Leskeydyttyään hän on uhrannut kaiken "rakkauden" ja myös suunnattoman omaisuutensa tyttäriensä Anastasien ja Delphinen "kasvattamiseen" ja naittamiseen. Kasvattamisessa on kaikessa annettu kaikessa periksi, kaikki on hankittu. Tytöt on naitettu valtavin myötäjäisin, jonka jälkeen tyttäret ovat hylänneet isänsä, joka kuitenkin arvoesineitä sulattamalla hankkii rahaa ja lunastaa esimerkiksi Anastasien vekseleitä.

Rastinac yrittää uida kreivitär Anastasia de Rostaudin kureliiveihin, mutta tämä ei onnistu, koska paljastaa asuvansa samassa täysihoitolassa kuin armaan isä Goriot, ja toisekseen siksi, että tekstin mukaan Anastasia vartalo on niin norja ja sorea, että kureliiviä ei tarvita. Oven sulkeuduttua hän päättää kokeilla toisen sisaren Delphine von Nüssingen auliutta tarjota iloja pankkiiriaviomiehestä välittämättä. Rastinac jää Delphinen hunaja-ansan loukkuun. Pariisia verrataan kirjassa monesti surisevaksi mehiläispesäksi.

Kirjan teksti on sangen ironista, ja ihmisistä tehdään halujensa marionetteja. Kirjassa on paljon sanaleikkejä eräässäkin puheenvuorossa Goriot nimi vääntyy muotoihin Foriot, Moriot, Noriot, Loriot, Toriot, Doriot, minusta suomalaisena ei kovinkaan hauskaa. Monet muut sanaleikit saattavat olla ranskaksi hyvinkin nokkelia. Kirjailija painottaa, että suunnattomien omaisuuksien takana on aina unohdetut rikokset. Perintöosuuksien kavaltamisesta Balzac toteaa kuivasti, että siitä voi koitua muutaman kuukauden vankeus, kun pieni varkaus köyhälle merkitsee kaleeriorjuutta. Kuten Kurjien Jean Valjeanille, joka muuten kuten ukko Goriot tienasi omaisuutensa tehtailijana.

Pääpaino teoksessa on Goriotin tyttärien tekopyhä tuhlaileva tanssiaiselämä rakastajineen, ja Ukon unohdus. Kun perintöosuudet on käytetty, ukko muistuu mieleen, ja alkaa viimeinen niisto, se lopullinen. Kun ukko on rahaton, tyttärillä ei ole varaa eikä halua osallistua edes hautajaisiin  ei rahallisesti eikä olla edes paikalla.

Kantava teema on myös ukko Goriotin kasvatuksen tulos. Isän rakkaus on paaduttanut tyttärien omantunnon, He ovat saaneet nuorina kaiken, saaneet miljoonien myötäjäiset, hyvät aviomiehet. He ovat kuitenkin tuhlanneet rahansa, unohtaneet "ukkonsa", ottaneet rakastajia, panetelleet aviomiehiään, pörränneet hunajassa. Kun rahat on tuhlattu, he imukärsillään kuin loiskasvit imevät isän elinkorot ja loput pääomat isältään ja myös Rastinacilta. Loiskasvien tapaan heillä ei ole juuria, ei arvoja, eikä moraalia. Perusteeton "rakkaus", rakkaus vailla todellista välittämistä on heidät tuhonnut. Isä on ollut kaikkein curling- ja helikopterivanhempien tavoin luullut, että rakkautta on että kaikki räätälöidään, kaikki annetaan, kaikki esteet selvitetään. Vain nautinto on tärkeää. Tyttärien pitää saada kaikki, heti. Mitä Eugene Rastinac saa? Oltuaan (Anastasie) inhan olion, nuoren elostelijan (de Marsay), alentuvien nautintojen välineenä, tunsi hän niin suurta suloa käyskentelystä lemmen kukkamailla ... kuunnella sen värähtelyjä. antaa sen puhtaiden tuulahdusten kauan hyväillä poskiansa  eikä niin ollen ollut siis Eugenen alentuvien nautintojen välineenä vaan antoi sen puhtaiden tuulahdusten kauan hyväillä poskiansa. Tämä minusta tarkoittaa että Eugene Rastinac jäi lehdellä soittelemaan. Sitä onnistuiko rakkauden fyysinen puoli toisen siskon kanssa en tiedä, luultavasti. Balzacin teksti ei tässä suhteessa ole kovinkaan paljastavaa. Anastasie joutuu myötäjäistensä loppuessa tunnustamaan miehelleen, onko yksikään lapsista hänen. Anastasien mukaan esikoinen. Anastasie valittaa isälleen, että aviomies aikoo vaatia häneltä kohtuuttomia ja aikoo nöyryyttää häntä. Sitä, mitä hänen pitäisi suorittaa, ei mainita, mutta oletan pientä piipahdusta aviomiehen kammarissa vaaditun. Siis mitä Eugene Rastinac saa? Minusta ei mitään. Rastinac on Goriotin tapaan täydellinen tomppeli ja tohvelisankari. Victorine olisi ollut hyveellinen kunnon neiti, ja myötäjäiset olisi ollut riittävä pesämuna yhteistä elämää varten, perintö jo liiankin iso. Balzac ironisoi yläluokan pörräämistä. Itse inhoan jo kaiken tällaisen kulissielämän kuvaustakin. En katso ökyhäitä, enkä tekotanssiaisia, jetsetillä on aina ollut huvinsa ja tulee olemaan, mutta niissä ei ole mitään merkittävää.  Siis mitä Eugene Rastinac saa? Ei ehkä lihallisia nautintoja, ei ainakaan hengen sivistystä eikä myöskään rahaa, vaan omatkin ja lainatut rahat menevät. Mikä on se meden tuoksu, hunajan haju, joka niin kiehtoo? Tätä en voi ymmärtää, mitä Rastinac tästä elämästä saa.

V.A Koskenniemi kehuu auliisti romaania ja Balzacin tyyliä. Itse en pitänyt teosta enää mitenkään merkittävänä, tyyli on sangen jaaritteleva ja toistava ja mitään valmista ei tule, vain kuolema on peruuttamaton. Minusta esimerkiksi Dickensin Suuria odotuksia on paljon parempi kuvaus nuorukaisen noususta ja velkavetoisesta kuhnurielämästä, ja kylmästä naisesta. Dumasin Kolme muskettisoturia naisen viekkauden kuvaamisessa on parempi, Dumasin Musta tulppaani on ironiassaan paljon parempi teos. Tämä on voinut olla aikakautenaan merkittävä teos, ja se on voinut olla Victor Hugolle esikuvateos. Pursotan tarkoituksella tätä postausta, jotta romaanin runsaus ja toisto tulevat esille. Runsaita myötäjäisiä on tekstissä, sanaleikkejä ja sutkauksia, mutta tosiasiallisen toiminnan kuvaus puuttuu kuten myös Gustave Flaubertin Madame Bovarysta.

Seuraavassa Balzacin eläinvertauksia:

Hevosvertaukset tuntuvat olevan ainakin Balzacille mieleen:
Eugenen naiskäsitystä kuvaa hevosjutut,puhuu ensin täysverikosta ja sitten vielä: täysverinen hevonen ja rotunainen s.42
Ei ole mitään kauniimpaa kuin täysissä purjeissa oleva fregatti, nelistävä hevonen ja tanssiva nainen s.57
Vautrin muistutti vanhaa rykmentin hevosta ss.58-59
Virgiliuksen ratsu s.85
Kohdella miehiä ja naisia vain postihevosina, jotka teidän puolesta joutavat läkähtyä joka vaihtopaikassa
Minä rakastan hevosia, jotka heitä vetävät, minä haluaisin olla koira, joka heillä on polvillaan s.151 (Näin alas ukko Goriot on valunut turhamaisten tyttäriensä takia, mutta vielä alemmas hän päätyy)
Voisitteko rakastaa minua? Kuolaimet on humman suussa, hypätkäämme satulaan ja ohjatkaa sitä ss. 164-165

Myös siat ovat mielessä
-kahdeksantoista vierasta ahmimassa kuin porsaat purtilolla
-nuolla anopin jalkoja, tehdä saastaisuuksia, jotka inhottaisivat sikaakin.

Rouva Vauquerin kuvaus ihmetyttää "tuon naisen kalpea lihavuus on tämän elämän tulos, niinkuin lavantauti on seuraus sairaalan erityishoidosta". Lavantauti eli salmonella on suolitulehdus, joka tarttuu usein saastuneen ruuan kautta ja aiheutuu bakteereista eli tämä tarkoittanee, että rouvan olisi pitänyt olla laiha, koska salmonella ei ole seurausta erityishoidosta, joskin myös lääketieteen tasosta annetaan kovin ironinen ilme.
***


Honore de Balzac (1799-1850) kirjoitteli nuoruudessaan tarinoita, ja perusti kustannusliikkeen ja kirjapainon, missä kirjoitti romaaneihin alkutekstejä. Toiminta ei ollut voitollista vaan hänelle jäi siitä isot velat maksettavaksi. Tämä teos on kirjoitettu vuonna 1835. Balzac luetaan realisteihin, mutta tästä romaanista realismi on kaukana, ainoastaan  Anastasien miehen kysymys "onko lapsistasi kukaan minun" esittää omissa korvissani realismia. Balzacin sanotaan tarkastelleen yksilöiden kautta yhteiskuntaluokkia ja niiden suhteita, minusta tämäkin teema jää torsoksi.

Kuvassa 1920-luvun esittelylehdykkä tästä teoksesta. Takakansitekstiä lukemassani teoksessa ei luonnollisesti ole.