torstai 31. toukokuuta 2012

Petri Saraste: Laowai Kiinalaista menoa


Petri Sarasteen Laowai Kiinalaista menoa, Kirjapaja 2008 on jo kansikuvaltaan hieno teos. Petri Saraste muutti Pekingiin Kiinaan vuonna 2005 MTV3:n ja Kauppalehden kirjeenvaihtajaksi perheineen (Saraste ei anna suoraan tietoaan perheestään, mutta voi päätellä, että on vaimo ja ehkä muitakin perheenjäseniä). Laowai tarkoittaa ulkomaalaista, joka usein jää myös Kiinassa ulkopuoliseksi, pelkästään verkostojen, kielen ja kulttuurierojen vuoksi.

Petri Sarasteen teos oli varsin positiivinen kokemus. Sarasteen tyyli on asiallinen, ja teos on nopealukuinen ja selkeä. Teoksessa on 159 sivua, ja joka luvun alussa on mustavalkoinen kuva. Kiinan työhön menevälle teos on erittäin hyödyllinen, ja maallikolle avartava. Saraste tarkastelee kiinalaisten ja länsimaalaisten suhteita, varsinkin kun kiinalaiset ovat varsin isänmaallisia, ja yrittävät hyötyä länsimaalaisista, tähän pohjustuksesta käsitellään hieman Oopiumisotaa, joka käytiin 1800-luvulla. Ihmisinä Sarasteen mukaan kiinalaiset ja suomalaiset eivät eroa, mutta järjestelmä ja kulttuuri ovat erilaisia. Sivulla 39-40 esitetään jopa teoria, jonka mukaan Y-krosomin N3-haploryhmään kuuluu suomalaisista 62% ja kiinalaisista 80%. "Näillä ryhmillä on yhteinen esi-isä, joka eli Kiinassa 35 000 sitten ...  tarpeeksi pitkälle, kun mennään, niin sukulaissuhteita alkaa löytyä", eli Sarasteen tämä huomio on ehkä vain heitto, mutta mukava piristys.

Kiinassa myllertää "kapitalismi" liike-elämässä ja järjestelmä on "kommunistinen", (Jokken määritelmiä). Keisariuskin Kiinassa päättyi vasta 1900-luvulla, ja toisessa maailmansodassa Japani miehitti Kiinaa. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui vallankumous, ja 1960-luvulla oli Kulttuurivallankumous, jonka ajasta olen lukenut Liang Hengin ja  Judith Shapiron  teoksen Kiinalainen nuoruus

Kiina on nykyisellään maailman väkirikkain valtio, ja työvoima siellä on halpaa. Sarasteen mukaan työvoiman hinta on edullinen, suunnilleen yhden amerikkalaisen työntekijän palkalla työskentelee 40 kiinalaista. Sarasteen mukaan rakennusmiehetkin tekevät seitsenpäiväistä viikkoa ja saavat pienen palkkansa kerran vuodessa uudeksi vuodeksi, jolloin menevät kotiiinsa. Made in China lukee monessa tuotteessa, mutta kauppa ottaa lännessä suurimman siivun tuotteista, merkin hallitsija osan, ja murto-osa jää valmistusmaahan.

(Seuraava on Jokkea =). Kuitenkin Kiinalla on ollut rahaa lainata länsivaltioille rahaa, ja kun Kiinalla aikaa myöten on riittävästi saatavia länsivaltioilta, sillä on sekä taloudellisia että poliittisia vaikutuksia. Velkaantuminen on seurausta peräkkäisistä finanssikriiseistä, mutta myös yhteiskunnan joustamattomuudesta, menoja on helpompi lisätä, kuin vähentää eli myös hyvinä aikoina on eletty velaksi. (Jokkeilu loppui =). Saraste kuitenkin toppuuttaa Jokken teoriaa, sillä on kuulemma ennustettu, että talousihme voi hiipua, vuonna 1979 alkanut jatkuva kasvu asettaa myös haasteensa väestön ikääntymisen, pankkisektorin mahdollisten ongelmien vuoksi, työpaikat siirtyvät halvempiin maihin kuten Vietnamiin.

Kiinassa byrokratia on suurta, työluvan saaminen kirjoittajalta kesti vuoden, veroilmoituksia pitää täyttää vuosittain kiinaksi. Länsimaalaisen kannattaa hankkia kiinalainen autonkuljettajaksi, koska kaikki sujuu paikalliselta helpommin. Kiinassa puolestaan suhteet ja verkostot ovat kaikki kaikessa. Verkostoissa on poliitikkoja ja yrityselämän edustajia. Länsimaalaiset ovat monesti turhan sinisilmäisiä mennessään yrityksineen muille maille mantuville, ja suhteissaan, tämän olin lukevinani rivien välistä.

Kiinan kieli on vanhin puhuttu kieli, ja kiinan kielessä on monia murteita ja kirjoitusmerkit ovat hankalia. Kiina ei kuitenkaan ole mitenkään homogeeninen maa, vaan suurien kontrastien maa. Monia kansallisuuksia asuu Kiinassa. Siellä on todella rikkaita, todella köyhiä, kaupunkien ja maaseudun vastakohdat ovat suuria, on etelä ja pohjoinen. Kiina alueenakin lienee Euroopan kokoinen, joten Sarasteen teos kaikessa erinomaisuudessaan on vain raapaisu, mutta minusta hyvä.

Kiinan halpa tavaratuotanto hyödyttää Sarasteen mukaan Yhdysvaltoja ja muita valtioita, koska tavara saadaan halvemmalla. Kirjan mukaan moni vientiyritys on yhteisyritys, josta hyötyy myös ”länsimaa”. Minulla on älykännykkänä alle 200 euron Huawei, joka on kiinalaista tekoa, se on toiminut hyvin, ja varsinkin netissä (Anroid-käyttis).

Väestön kasvua hillittiin yhdenlapsen politiikalla, tämä johtaa Sarasteen mukaan tilanteeseen, jossa vanhempien lisäksi myös isovanhemmat huolehtivat pienen vesan tulevaisuudesta. Poikien määrä verrattuna tyttöihin on varsin suuri. Tupakointi on yleistä. Lääkärinhoito on kallista ja vaikea päästä. Suosituin kiinalainen lienee Yao Ming, koripalloilija (Houston Rockets), lienee lopettanut uransa?

Koska Saraste on toimittaja, pohditaan sananvapauden rajoja.

Edellä kuvatut asiat ovat mielenkiintoisia, mutta minusta parasta antia oli ihan tavallisen arjen esittely: autonkuljettajan kuvaileminen, liikennejärjestelyt, paikka, josta saa suomalaisia lihapullia, saasteongelma, liikenneruuhkat, ja käytännön pulmat jokapäiväisessä elämässä.

Tämä teos oli minusta lukemisen arvoinen, ja sen jälkeen arvostaa Suomen avaraa ja puhdasta luontoa, ja tietää Aasian asioista hieman enemmän.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä


Tina Lundán: Ensimmäinen kesä, WSOY, 180 s., 2008, on romaani surusta, sen kohtaamisesta ja elämästä aviomiehen (isän) kuoleman jälkeen ensimmäisenä kesänä.

Romaani on äidin (Sanna) minäkerrontaa ja osin tyttären (Ulla) näkökulmaa, kun Isä (Pauli) on poissa.

Kesä vietetään kesäpaikassa, joka on itse asiassa yhteisöllinen ihmisiä, jossa Sanna sinnittelee surunsa kanssa. Kerronta on ruohonjuuritasolla ja kesäisen arkista. Eeva ja Jussi, heidän lapsensa, Sannan uusi miestuttavuus Harri jakavat aikaa keskenään, lapsilla on omat telttaretkensä, osa tarinasta on Sannan ajatuksia Paulin sairaudesta ja kuolemasta. Tarina on arkipäiväinen ja ennakoitavissa, mutta monella tapaa koskettava.

Lumiomena/Katja on blogannut tästä näin.
--
Joitain lainauksia

s.8 Ulla kurkisti leikkimökkiin. Sen oli ... rakentanut heille sitten kun ei ollut keksinyt muuta rakennettavaa.
s. 10 Likaiset vaatteet kielivät elämästä ja niiden pesemiseen kuului elämän jatkumisen pakko
s.17 Häneltä puuttui se osaaottava hienotunteisuus, jonka veruukkeella sureva jätetään omaan rauhaansa eli yksin.
***
Bloggaamistani teoksista tässä on paras kansikuva. Kesäinen tunnelma on aito.

Kirjan kansi on kaksiosainen valoisa yläosa, ja peilikuva-alaosa, jossa värit ovat tummat, niin kuin kirjassa jossa päähenkilön kesään kuuluu uuden elämään etsintää, ja häntä painaa raskas suru.

Yläosa edustaa valoa ja impressionismia vesipisaroiden kimaltaessa auringossa, auer kultaa vasemman käden, jossa pidetään vihkisormusta, sormet eivät näy. Oikea käsi alhaalla epäselvänä, reidet paljaana, uumalla jonkin näköinen vaate. Kaunis vartalo. Yläkuvassa on reipasta liikettä, joka on jämähtänyt alakuvassa. Yläkuvan reisi jatkuu polveen, reiden tumma peilikuva on samassa kulmassa kuin olisi sääri. Kuvaa katsoessa harmonia katoaa.

Myös vasen-oikea tilassa on kaksijakoisuutta. Huomaa alakuvassa näkyy oikea käsi, mutta ei juuri vasenta. Alakuvassa painovoima painaa vettä alas, vaalea vaate on tumma kuvan pohjalla.

En tiedä, onko kuvan tekijä miettinyt näin syvälle, mutta aivan loistava kansi.

Kirjan ostin kirjakaupasta, ja arvoin sen. Nyt uusi omistaja voi ihailla loisteliasta kantta.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Sidney Sheldon: Sydänyön tuolla puolen



 
Kirjaa on ainakin kaksilla paperi kansilla.

Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen on ollut bestseller 1970-luvulla. Sheldon (s. 1917 Chigacossa) julkaisi esikoisromaaninsa vasta 1970 eli 53-vuotiaana, tämä on hänen toinen romaaninsa, julkaisuvuosi 1973, Sidney Sheldon toimi tätä ennen käsikirjoittajana mm. Broadwaylla ja tv-sarjojen parissa, kertoo kirjan esipuhe ja sen teos todella todistaa.

Sydänyön tuolla puolen tapahtuu pääosin vuosina 1939-1947 eli toisen maailman sodan aikana ja sen jälkeen, joskin teoksen päähenkilöttäret ovat syntyneet 1919 ja jonkin verran heidän lapsuuttaan avataan.

Kirjassani ei ole takakansitekstiä, eikä sisällysluetteloa, joten lukemisen sai aloittaa tabula rasa -asenteella. Kirja on kuitenkin erinomaisesti kirjoitettu ja juoni imee mukaansa. Prologista ilmenee, että tulevassa oikeudenkäynnissä, jota tulee seuraamaan joukko silmäätekeviä, ovat syytettyinä kaunotar ja diiva Noelle Page ja hänen rakastaja komea Larry Douglas. Koska tarinan luvut on otsikoitu Catherine Chicago 1919-39, Noelle Marseille-Pariisi 1919-39 lienee selvää, mitä on tapahtunut.

Catherine on kiltti perhetyttö Amerikasta, joka on ollut hikipinko koulussa, ja vaikuttanut sen jälkeen Washingtonissa. Noelle taas on lehtolapsi (”isä” ei tosin tiedä sitä) Marseillesta, joka sisu kasvaa isän nyrkkien ja mallitoimiston johtajan kohtelun vuoksi. Noelle tietää, mitä tahtoo ja pakkomielteenomaisesti vie tahtoaan läpi.

Sheldonilla on kyky viedä molempia tarinoita eteenpäin ja katkaista jännimmässä kohdassa. En tiedä, onko Sheldon jättänyt vihjeitä tekstiinsä, mutta minusta tapahtumat kaikessa viihdyttävyydessään oli helposti ennakoitavissa. Mutta vihjeet annettiin hiljalleen hieman ennen seuraavaa käännettä. Kuuluu varmasti Sidneyn menestysreseptiin. Pystyin ennakoimaan jopa osan loppuratkaisustakin.

Monia miehiä on Noellen CV:ssä: sympaattisin neurokirurgi Israel Katz (myös vastarintamies Torakka), jonka kanssa ei peitto heilunut, muiden kanssa kyllä, kuten Armand Gautierin, suure elokuvaohjaajan, Constantin Demirisin, maailman kolmanneksi rikkaimman miehen kanssa, sekä Larry Douglasin .... Catherinen CV:ssä on Larryn lisäksi vain presidentin erityisavustaja William Fraser...

Menestysresepti on saippuasarjamainen, kauneutta, rahaa, kiimaa, kateutta ja verikostoa.
***


Tätä samaa reseptiä tarjoaa Sidney Sheldon seuraavassakin teoksessa:
Pahan kasvot , 301 sivua, Suuri suomalainen kirjakerho, 1978, alkuteos A Stranger in the Mirror, 1976.

Romaani on kolmeosainen, ja lisäksi teoksessa on prologi. Prologi ja kolmannen osan loppu tapahtuvat vuonna 1969 loistoalus s/s Bretagnella. Missä kuoritaan pahan kasvot ja näytellään kirjan traaginen ja kaunainen loppunäytelmä.
Romaani henkilöitä ovat Tobias "Toby" Temple (s.1919) , joka on saksalaissiirtolaisten lapsi Detroitista jolloin Detroit oli kukoistava teollisuuskaupunki, nythän kaupunki on autoteollisuuden vaikeuksien vuoksi hakeutunut konkurssiin, ja väestöä on alle miljoona. Toby on 1950-luvulta alkaen ollut Hollywoodin kiintotähti.

Seldonin tyyli on suora ja pisteliäs: Tobyn isä Paul saamaton runoratsu ja äitinsä Frieda ruma, mutta aikaansaava. Patistettuaan Paulia, hän synnyttää vauvan Tobyn ja  Frida kasvattaa Tobyn saksalaisella tavalla. Eräistä syistä Toby on naisten suosiossa, ja lukioaikana hänet patistetaan naimisiin luokkatoverinsa kanssa raskauden vuoksi. Äiti ei tätä halua ja laittaa pojan yksin New Yorkiin, ja Tobylla alkaa kova taival tähtiin, johon liittyy roudarin hommia, sotilaana olo toisessa maailmansodassa, koomikkokeikkoja kurjissa klubeissa pitkin USA:ta, ja lopulta Hollywood, Las Vegas ja studioitten maailma. Hollywoodin osalla kerronta lienee osin osuvaa, mutta muuten hosuvaa, mikä liittyy Tobyn taustaan. Toby oli saksalaissiirtolaisten lapsi, isänsä sukunimi oli Templaurhaus, ja äiti oli Frieda. Kirjassa kieliongelmia ei ollut, sopeutumisongelmat, niitäkään ei ollut, eikä Tobylla ollut ongelmia sotia vanhempien entistä kotimaata vastaan Euroopassa.

Seldonin teksti puksuttaa kuin juna asemalta toiselle, maisemia ei ehdi katsomaan, kun verhot ovat kiinni, samalla pikaisella pieteetillä kerrotaan Tobyn murtautuminen politikkojen rakastamaksi rääväsuiseksi koomikoksi, ja lopulta Tobylla on oma huippu-show, ainoa asia, joka Tobya vaivaa on yksinäisyys, Tobylla on ollut "pakkoavioliitto" Vegasissa, mutta vaimo on kuollut.

Toinen päähenkilö on Josephine Czinski (s. 1935), puolalaistaustainen kovan tien käynyt pikkukaupungin tyttö, joka on lopulta tähti, mutta kovia uhrauksia ja fyysistä toimintaa tyttö on joutunut tekemään. Josephine Czinski jätti kotikaupunkiinsa Texasin Odessaan ensirakkautensa, ja nimensä ja  lähti Hollywoodiin Jill Castle -nimisenä, kun nuoruuden rakastetun David Kenyonin öljymiljonääriperhe pakotti Davisin naimisiin valitsemansa tytön kanssa. Josephine Czinskin urasta kerrotaan epämiellyttävimmät tapahtumat alkaen kivulloisesta pihtisynnytyksestä, ja keinoista, millä rooleja Hollywoodissa saa.

Kirjan kolmannessa osassa kaunaisten ihmisten kostot ja vastakostot seuraavat toisiaan, ja loppu on erikoinen.

En pitänyt kirjasta lainkaan. Resepti oli liian saippuasarjamainen: kauneutta, rahaa, kiimaa, kateutta ja kostoa.

Muutama lainaus kuitenkin

Luvussa seitsemän Sam Winters ajattelee, että "elokuvastudion johtaja oli kuin nuorallakävelijä Niagaran putousten yläpuolella lumimyrskyssä. " Nik Wallenda ylitti muuten nuoralla kyseisen paikan kesäkuussa 2013 ja vielä ilman turvavaljaita.

Alkuvirke, joka varsin informatiivinen, kuten Sheldonin teksti muutenkin.
"Eräänä lauantaiaamuna vuoden 1969 elokuun alkupuolella sattui joukko eriskummallisia ja selittämättömiä tapahtumia s/s Bretagnella, 55 tonnin loistoalus joka oli lähdössä New Yorkin satamasta Le Havreen".
Loppulause kuvatkoon Sheldonin tunteellista puolta. Tässäkään ei ole pilkkua relatiivilauseen edellä.
"Ja ylhäällä tähdet joihin kaikki oli kirjoitettu"
***

Veren perintö, missä on 2 osaa, 57 lukua ja 280 sivua ja se on kirjoitettu 1978, ja suomeksi se on ilmestynyt vuonna 1979. Hilkka Pekkanen on suomentanut alkuteoksen Bloodline.
Kuten aiemmissakin teoksissa kateus, kiima ja kuolema ovat keskeisiä osia kerronnassa kuten ehkä raha ja rakkauskin.
Veren perintö on jännäri, jossa etsitään syyllistä. Teoksen alussa suuryrityksen johtaja Sam Roffe kuolee kiipeilyonnettomuudessa, myöhemmin ilmenee, että kyse on sabotaasista. Sam Roffen tytärtä Elizabethiä, joka nousee monikansallisen perheen hallitseman lääkeyrityksen johtoon yritetään monin eri onnettomuuksin saada pois päiviltä. Johtokunnan jäsenistä joku on syyllinen ja osa suvusta on hyviksiä ja osa pahiksia: hyviksiä ovat palkkajohtaja Rhys Williams ja vainajan perillinen Elizabeth, jotka saavat toisensa, muita pareja ovat Alec ja Vivian, sitten on Walter Gassner ja Anna Roffe-Gassner, Ivo Palazzi, jolla vaimo ja rakastajatar ja molempien naisten kanssa 3 lasta, sitten on Charles ja Helene.
Juonesta ei ehkä sen enempää, mutta joillain on velkaongelma, jollain on vintti pimeänä, ja kirjassa kerrotaan kaikki intiimit seikkailut yrityksen historia vuodesta 1855 alkaen, ja paljon epämiellyttäviä yksityiskohtia.
Sheldonilla tuntuu tässäkin olevan huoli tietokoneista. Sveitsiläinen poliisi ratkaisee keskustietokoneiden avulla eräiden laskujen kohtalon. Sheldon lisäksi pohtii kaiken yksityisen olevan mennyttä. Minusta tämä on lööperiä, kirjan kirjoitushetkellä ei ollut edes PC:tä saati nykymuotoisesta internetistä. Etsivä Max Hornung on omasta mielestään mestari ja Sheldonin sankari, hän osaa fortrania, cobolia ja basicia ja keskustelee binäärikoodein. Huvittavaa on se, että hän tutkii pankkitapahtumia, ja on sveitsiläinen, jonka maan pankkisalaisuus on varsin tiukka. Ilmeisesti osa pankkitapahtumista on vielä Englannissa, eli millä valtuuksilla ja miten rivietsivä saa pääsyn pankin keskustietokoneelle, modeemillako???


***
Sidney Sheldon (1917  - 2007) syntyi Chicagossa, hän oli käsikirjoittajana  Hollywoodissa ja osin Broadwaylla ja siirtyi kirjailijaksi. Sheldonin teos muistuttaa viihdyttävyydessään joiltain osin Mario Puzon Kummisetää. Sheldonin teoksissa fokus vaihtuu ja jännitys tiivistyy. Sheldonin havainnot Hollywoodista ovat puzomaisia, voi olla itse nähtyjä.  Moraaliselta kannalta pohdittavaa teoksista jää paljonkin, mutta toisaalta teoksen loppuratkaisut jättävät voimakkaan muistijäljen, ja voivat olla niiden suosion salaisuus. Kirjoissa on varsin paljon myös "fyysistä toimintaa".

torstai 24. toukokuuta 2012

Ken Follett: Neulansilmä


Teoksen paperikannen puuttuessa neulansilmä -kuva

Ken Follett on kirjoittanut Neulansilmä -jännärin 1978. Tapahtumapaikkana on Englanti ja Skotlanti toisen maailmansodan aikana. M15 yrittää saada satimeen mestarisaksalaisvakooja Faberia, jolla on mullistavia tietoja Normandian maihinnoususta. Alkaa vimmainen takaa-ajo, joka huipentuu Pohjanmeren myrskyn pieksemälle saarelle, missä englantilainen aviopari, punapäinen nainen ja katkeroitunut mies,  hoitaa lampaitaan miehen auto-onnettomuuden jälkeen.

Follet rakentaa loogisen hienosti teoksen. Henkilöt M15:ssa Percy Godliman, Frederick Bloggs, aviopari Lucy ja David Rose sekä saksalainen Faber "die Nadelin" taustoitetaan napakasti, mutta kiireettä. Luvun lopussa jännite nousee, kun henkilöt asemoidaan juoneen. Kerronta on luontevaa, tapahtumat etenevät ja jännitys kasvaa. Saksalainen selviää neuvokkuutensa, mutta myös englantilaisten hyväntahtoisuuden takia, iltapäiväteetä ja kyytiä tarjotaan tarvitsevalle.  Folletin kirja esittää englantilaiset varmasti sellaisina, kun ne ovat olleet: herrasmiehinä ja reilun pelin kannattajina, hyvin ja myötämielellä.

Teos on varsin lyhyt 278 sivua, ja vuodesta 1940 siirrytään suoraan vuoteen 1944, jossa tapaukset vyöryvät nopeammin, ja panokset kasvavat, ja käydään katsomassa itse Sudenpesässä, missä Euroopan eskaloija pitää palaveria Rommelin kanssa. Myös Churchillin luona piipahdetaan. Neulansilmästä tuli mieleen Ian Flemingin James Bond kirjat. Myös näitä avioelämän iloja (ja suruja) pohditaan, varsinkin kun M15:n miehet ovat leskiä, ja Lucyn mies on raajarikko ja Lucy on -niin luulen että tämä on tehty tarkoituksella - punapää. Mestarivakoojalla on aina silmää myös naiskauneudelle. D.H Lawrence mainitaan kirjassa, ja Lucy testaa teoriat käytännössä, eikä pety Lawrencen lemmenloitsuihin.

Sotaa ja lemmenseikkailuja, nopeasti vaihtuvia näkökulmia.

Neulansilmä on hyvä toimintatrilleri, iskevä tarina ja piinavaa jännitystä lajissaan mestariteos.

Huomioita
Teoksen alussa on puhetta, että lähetettäisiin joukkoja Suomeen, tästä luultavasti ei tullut mitään.
Sivulla 23 kerrotaan, että suurimman vaikutuksen Lucyyn teki "puutarhan istuttajat   ... oli täytynyt tietää kuolevansa kauan ennen sen kasvamista kukoistukseen"
Sivu 25 "Lucy hankki ... s-tietonsa D.H Lawrencen kirjoista"
Sivu 32: "Hänen solmionsa oli kauhistus, mutta sympaattiset avomieleiset kasvot" !
Sivulla 34 puhutaan koodien purkajista. "Sakkimestareita, muusikkoja, matemaatikkoja, ja sanaristikkohulluja"
Sivulla 67 vihjataan romansseihin. "on kihloissa amerikkalaisen sotilaan kanssa - valkoisen luojan kiitos", eli ennakkoluulot jylläävät.
Sivulla 135 ajetaan Lockerbien pienen kauppalan läpi, tämä teos on kirjoitettu vuonna 178, ja kymmenen vuotta tästä Lockerpie on oleva kauhean tragedian näyttämö.
--
Teoksen epilogissa puhutaan jalkapallosta, ja Meksikon 1970-kisojen  puolivälierästä Länsi-Saksa - Englanti, jonka Englanti hävisi 2-3, isompi ottelu käytiin jalkapallohistorian mukaan vuonna 1966, jolloin Englanti voitti maailmanmestaruuden lukemin 4-2 Länsi-Saksaa vastaan. Jos on on Maradonan käsimaalista Englantia vastaan puhuttu vuodesta 1986 monesti, on tätä 1966 Hurstin (Geoff ei Veikko) spekuloitu, oliko 3-2 maali sisäpuolella. Minusta sillä ei ole merkitystä, koska Englanti voitti kahdella maalilla, mutta tietenkin peli olisi ollut eri tyyppinen, jos maali olisi jätetty hyväksymättä. Maradonan käsimaali oli myös merkittävä, koska 1982 käytiin maiden välillä Falklandin sota. Falkland-asia on edelleen aktuelli, sillä jos alueella on öljyä, kiinnostus saarta kohtaan nousee, ja on itse asiassa jo noussutkin. Myös 1986 kisat käytiin Meksikossa. Argentiina voitti maailmanmestaruuden 1986 (ja 1978), vuoden 1970 kisoissa Länsi-Saksa saavutti pronssia, voitot ovat vuosilta 1954, 1974 ja 1990.
***
Ylipitkän postauksen lopuksi totean, että Jo lukee Lucyn vanhaa A. A Milnen Nalle Puhia, sen toista lukua, jossa Kani kertoo kolkuttavalle Nalle Puhille, että ketään ei ole kotona... ja myöhemmin Jo lukee, kun Puh on hunajasta pullistunut ja on jäänyt mahastaan kiinni :)

tiistai 22. toukokuuta 2012

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla



Veronika päättää kuolla on brasilialaisen Paulo Coelhon (s.1947) teos, jossa on nimettömiä lukuja ja 240 sivua. Lopuksi on kahdeksan sivun tietopaketti Paulo Coelhon omista kokemuksista tematiikkaan liittyen.

Ljubljanalainen slovenitar Veronika on päättänyt ottaa unilääkkeitä yliannoksen. Hän asuu luostarin omistamassa asunnossa, hän on terve, nätti ja elämänsä voimissa. Veronika elää tavallista normielämää käyden kirjastossa töissä. Miksi hän haluaa päättää maanpäällisen elämänsä?

Mielisairaalassa hänelle luvataan muutama lisähetki, ennen kuin sydän sammuu... tästä alkaa tarina, jonka kuluessa selviää, että kirjailija itsekin on ollut mielisairaalassa vanhempiensa lähetteestä, ja hän on päättänyt kirjoittaa tästä joskus teoksen.

Teos on tematiikaltaan hieno, siinä tarkastellaan hullujen maailman etuja ja ominaisuuksia sekä terveiden maailman ominaisuuksia (omituisuuksia). Laitoksen lääkäristä annetaan hieman erikoinen kuva, samoin kuin hänen hoitomenetelmistään.

Itse asiassa tarinoita on monia. Veronikan tarinan lisäksi tarkastellaan Igorin lääkärin toimia. Lakimies Marin, Zeljkan, ja Edvardin tarina esitellään kaikki vuorollaan ja limittäin. Marin tarina on aika tavanomainen, mutta Igorin toimia kummastelin. Juonta ei voi avata yhtään, sillä se pilaa toisten lukunautinnon.

Teos sisältää minusta voimakkaita mielipiteitä. Hyvät elämän ohjeet ja asenteet sekä loistavat huomiot kannattelevat teosta, mutta toisaalta teoksessa on minusta monia epäloogisuuksia, ja induktiivista yleistystä, joka ei mielestäni pidä paikkaansa. Myös Jugoslavian hajoamisesta ja sodasta puhutaan, vaikka Slovenia pääsi irtautumaan konfliktista. Brasiliassakin piipahdetaan. Teoksen keskeisiä ajatuksia ovat ainakin se, että kannattaa uskaltaa elää unelmien mukaan, eikä kannata näytellä normia, jos ei ole normi. Viisaudet olivat minusta osin terapeuttisia, teoksen luvun jälkeen oli kevyehkö olo.

Tekstissä vilisee seuraavia ajatelmia (lainaukset eivät ole kaikki sanatarkkoja, ja lauseista poimittuja, joten sijamuodot voivat olla virheelliset, enkä siksi laita sivunumeroakaan)
Mielisairaalassa voi sanoa, mitä ajattelee”, miksei muualla?  
Hulluus on kykenemättömyyttä ilmaista itseään”.
Katkerille sunnuntai-ilta on pahin, sillä työ ei ole lievittämässä oireita”, tämä voi pitää paikkaansa. Katkeruudesta puhutaan kirjassa paljon, se varmasti myrkyttää, monet hautaavat itsensä työhön, rutiineihin ja eivätkä uskalla elää unelmiensa mukaan. Puhutaan myös vanhempien vastuusta. Teoksen mukaan vanhemmat turhaan miettivät aikuisten lastensa toimia, ja syyllistävät itseään. Tästä olen samaa mieltä, kaikesta ei vanhempiaan voi syyttä, ihmisellä on tahto ja vastuu teoistaan. Vanhemmilla varmasti on kuitenkin myös vastuu omista tekemisistään.
Pohjimmiltaan kaikki, mitä elämässä tapahtuu on meidän syytämme”. Tästä olen aika eri mieltä, sillä erilaiset onnettomuudet, geenit, kasvuympäristö, onnettomuudet, sattumat, läheisten toiminta vaikuttavat elämääsi, voit olla oman onnesi puuseppä vain tietyssä rajatussa raamissa.  

Minusta myös (mieli)sairauksista annetaan sellaista viestiä, että se olisi osin oman tahdon alaista, päästääkö irti, toisaalta puhutaan kemiallisesta tilanteesta aivoissa. En ole millään tavalla asiantuntija, mutta luultavasti asia on ainakin joissain tilanteissa monimutkaisempi.

Blogistaniassa Katja/Lumiomena on blogannut alkuvuonna 2010 näin

Ostin Bazarin pokkaripainoksen kirjakaupasta. Nopealukuinen kirja.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Vladimir Nabokov: Lolita



Vladimir Nabokov: Lolita, Gummerus, 2011, alkuteos 1955 Lolita, suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Sivumäärä 384.

Vladimir Nabokovin Lolita -teos on kolmiosainen: esipuhe ja kaksi osaa, teoksen neljän sivun esipuhe on John Ray Jr:n PhD:n ”käsialaa”. Esipuheessa ilmenee, että Humbert Humbert on kuollut vankeudessa 16.11.1972. Esipuheen jälkeen alkaa vinksahtanut minäkerronta, joka on kirjattu päiväkirjan omaisesti sivuille. Kaikki on luonnollisesti kirjailija Vladimir Nabokovin tekstiä, ja toivottavasti mitään todellisuuspohjaa tarinalla ei olisi. Kirjahan julkaistiin jo vuonna 1955!

Juoni ja henkilöt
Humbert Humbertiksi itseään nimittävä mies kertoo syntyneensä Ranskassa vuonna 1910, kertoo lyhyesti lapsuudestaan. Äiti on kuollut, kun Humbert on ollut nuori. Humbert kertoo tavanneensa noin kolmentoista iässä  Rivieralla Annabelin, jonka kanssa hyväillyt. Annabel kuolee pian lavantautiin. H.H opiskelee psykiatriaa, mutta vaihtaa Englannin kirjallisuuteen. Hän on naimisissa 1935-1939 Valerian kanssa. Hän saa sedältään perinnön, jonka takia muuttaa Amerikkaan vuonna 1939, Valeria, josta ei oikeasti välitä on löytänyt toisen miehen ja H.H pääsee inhoamastaan vaimosta eroon. Humbert on mainosalalla ja parfyymialalaa, ja käväisee välillä parantolassa. Hän muuttaa vuonna 1947 Charlotte Hazen luo asumaan, jonka kasvattityttärestä "Lolitasta" Dolores Hazesta hän on väärällä tavalla kiinnostunut, hän näkee tässä Rivieran tytön. Humbert avioituu Charlotten kanssa Doloresin ollessa kesäleirillä. Humbert on hukuttaa Charlotten, mutta epäröi. Seuraavaksi Charlotta Haze löytää Humbertin paljastavan päiväkirjan ja lähtee, mutta kuolee "sopivasti", jää auton alle kiiruhtaessaan postilaatikolle. On mahdollista, että Humbert murhasi vaimonsa, sillä onnettomuudesta on käytössä vain hänen lausuntonsa. Lolita jää kuin tarjottimelle. Itse tarina on aikuisen miehen himo omaan kasvattityttäreensä. Kirjan juoni on suoraan sanoen kuvottava. Humbert ottaa Lolitan autonsa kyytiin ja matka pitkin Amerikkaa alkaa ja hotellit vaihtuvat. Humbert haluaa suhteen Lolitaan. Kuvio muuttuu kun Lolita onnistuu karkaamaan ja Humbert lähtee perään. Humbertin tähtäimessä on etnkin Lolitan uusi kumppani. Kerronnan kuluessa selviää, että Humbert on syytteessä murhasta, se kenet Humbrt murhaa jääköön jokaisen itsensä luettavaksi.

Tiedämme, että näitä tapahtuu, joten teos on hyvin kirjoitettu, ja kuvaa hyvin kieroutunutta mieltä ja pitää muistaa, että kirjan päähenkilön minämuotoinen puolustus ei ole objektiivinen kuvaus, vaan "minän" manipuloitu manifesti, jossa muiden näkökulmia ei tarkastella.  Teos on klassikko, mutta kertaluku minulle oli miltei liikaa.

Kerronnasta versoo intertekstuaalisia viitteitä. Alkuun jo mainitaan, että hänelle on luettu pienenä ääneen Don Quijotea ja Kurjia ja puhutaan proustisia soinnutteluja” s.95 ja s.17 ja flaubert-maista s.177 kuvailua, lisäksi viitataan Flaubertiin ja hänen Emmaansa, Dickensiin, Stevensonin Aarresaaren, Christien Kuolema ilmoittaa lehdessä, ja Rolland Jean-Christopheriin. Kerronnan flaubertilaisuudesta on se seuraus, että täysin tarkkaan ei kuvailla tapahtumia, toisaalta melankolisen maanikon teksti ei ole edes täysin totuudenmukaistakaan, jokainen valistunut lukija näkee sumutuksen taakse ja näkee irvokkaan itsekeskeiset tuhoavat tarkoitusperät, jotka pöyristyttävät pitkään ja perusteellisesti. Kyse on siis hirviön puolustuksesta halveksimalleen jurylle.

Nabokovin kerronta on jokseenkin seittimäisen sekavaa ja rahtusen raskasta, mutta joissain kohdin hyvin oivaltavaa, pidin kirjaa joka tapauksessa mainettaan huonompana, onneksi takakansiteksti ei sentään avanut koko juonta. 

Luin ostamani teoksen TBR100-listan vuoksi. Suosittelen tätä vasta täysikäisenä. Toisaalta on hyvä ymmärtää, että maailmassa on pahuutta, ja hyvä, että nykyaikana on paremmin varauduttu tämäntyyppisiin tilanteisiin, koska jokainen tapaus on liikaa. On hyvä, että lasten kanssa työskenteviltä tarkastetaan rikostausta, joskin tässä tapauksessa tausta olisi ollut tahraton, vaikka omatunto ei ollutkaan, kiinnijääminen ja tarkastus eivät valitettavasti estä sitä ensimmäistä tapausta.

***

Seuraavasta lainauksesta "minä vaihdoin Englannin kirjallisuuteen, millä alalla niin monet pettyneet runoilijat lopettavat piippua polttavina tweed-asuisina opettajina" päätellen heitto on kohdistettu runoilijapiireihin? Kirjailijoista heitetään sanoja seuraavasti: "huijarin kirjoittamasta näennäiskirjasta", rouva Hazen yhteydessä todetaan s73  "...rouva Haze, joka sokeasti uskoi kirkkonsa ja kirjakerhonsa viisauteen ..." Uskon Nabokovin ironisoivan kirjapiirejä petollisen puolustuspamfletin antamassa suojassa, koska heittoja on vielä lisääkin.
kuten  s.45 "Hän oli ilmeisesti niitä naisia, joiden kiilloitetut sanat saattavat kuvastaa kirjakerhon tai bridgeklubin tai mitä tahansa muuta kuollutta sovinnaisuutta ..."

Runoilijoista annetaan myös erikoinen kuva. Päähenkilökin riimeili runon tynkää eräänkin uhrinsa loppukorinoita kuunnellessaan. Humbertin mielestä myös nimilista tytöistä on parasta runoutta.

Tämä romaani luultavasti antaa kirjallisuuden tuntijalle oivan analyysikentän, on ainakin monta kahvaa mihin tarttua.

***
Vladimir Nabokovin (1899 - 1977) kirjoitustyyli on minusta hyvin ranskalaista, vaikka on siis emigrantin käsialaa, Nabokov asui myös Pariisissa. Nabokov on syntynyt Pietarissa Venäjällä, josta on vuonna 1919 lähtenyt maanpakoon. Kirjan sisätakakansi mainitsee hänen opiskelleen Cambridgessä kirjallisuutta ja hyönteistiedettä. Hän muutti USA:han vuonna 1940, ja muutti takaisin Eurooppaan oletettavasti toisen maailmansodan jälkeen, ja kuoli Sveitsissä.

torstai 17. toukokuuta 2012

Tuomas Vimman Gourmet



Tuomas Vimman Gourmet on julkaistu vuonna 2008, tämä teos on pokkari vuodelta 2009, jonka kantta en edes saanut skannatuksi, otin salamalla kuvan. Vimman teoksen miljöö on Helsinki ja sen pintaliitoporukat, gourmet-ravintolat (lähinnä asiakkaat), ja hieman ravintolan keittiö ja sali.

Teos on vimmamainen sujuva sutkauksia täynnä oleva pinnallinen kuvaus hedonistisista kolmikymppisistä, joiden elämässä on rahaa, aikaa, vimmaista kiimaa ja päihteitä. Juonen käänteet toivat mieleen joidenkin elokuvien juonet ainakin Vaihtokaupat ja Rottatouille tulivat mieleen. Takakansi teksti paljastaa juonesta ja henkilöistä varsin paljon.

Teos alkaa iskevästi nimetön päähenkilö, ranskalaisen keittiösuvun vesa saa potkut Hans Välimäen ravintolasta. Potkuja on tullut työpaikoista ja kokkikouluista, juoni, jota en avaa, vie eteenpäin kohti loppuhuipennustaan.

Teos muistuttaa Vimman teosta Toinen, jonka luin joitain vuosia sitten, nuoria kauniita ihmisiä, viettejä joita tyydytetään, sekä rohkeaa ruumiinkulttuuria. Raha on tehty poltettavaksi, ja nautinnot tyydytettäväksi. Köyhänä ei kannata esiintyä, eikä kipeänä olla.

Kiinnostavampana näin gourmet-keittiön kuvauksen. Sivulla 39 kuvaillaan raaka-aineita "pylkönmäkiläistä riekkoa, ginikraavattua siimapyydettyä posiolaista kääpiönieriää", näitä eksoottisia ainesosia luetellaan useaan otteeseen myöhemminkin "vanilja-valkosipulivoissa haudutettu naakimalla pyydetty nokikana ". Keittiötouhussa kuitenkin oli hieman asiaa, sillä poika oli mestarin opissa, ja oppitunnit aloitettiin keittiön jynssäämisellä, jota jatkui varsin pitkään, sitten siiirryyttin eri perunalajeihin, sipuleihin, sitten kastikkeisiin. Mestarin mielestä eksoottiset elintarvikkeet eivät voita lähiruokaan, jos taitoa ja mielikuvitusta on. Puhuttiin myös kate-asiaakin ...

Salin puolelta käsiteltiin lähinnä viinejä, korkkivikoja, ja viinien vuosikertoja, eli saliosuus ei ollut niin antoisa kuin gourmet-keittiöosuus.

Luultavasti olisin pitänyt teoksesta viisi vuotta sitten enemmän kuin nyt. Nyt häiritsi liian teennäinen juonen kuljetus, ja pintaporukan poreilut hedonismissaan ja paljastuminen toisenlaisiksi henkilöiksi. Lisäksi maailman vanhimman ammatin esittely oli jokseenkin turhaa ja tuskin kovinkaan faktoihin perustuvaa. Kohokas lässähti loppua kohden.

Eniten nyppi "kuin-vertaukset", jotka toistuivat liian tiuhaan.
ss.127-128 Stocka oli täynnä kuin jokelalainen kriisikeskus, minusta alentava vertaus
s. 148 Ihasteli korkkia kuin Klonkku sormustaan, tämä on jo huono, sillä Klonkun suhde sormukseensa ei ole terve, sormus edustaa pahaa, ja sormus on muuttanut Klonkun persoonaa (Taru Sormusten Herrasta).
Myöhemmin ruumiin osia verrataan Smith&Wessonin luoteihin, ja toiminnan intensiteettia verrataan erääseen telttaretkeen (s.154), minusta mautonta ja asiatonta.

Kaikesta kitinästä huolimatta Tuomas Vimma osaa kirjoittaa tehokasta tekstiä, jota on helppo lukea, ja lienee suunnattu nuorisolle. Teksti soljuu eteenpäin pintavaahtoihin vanoja vetäen. Luultavasti sopii Hietsun hiekkarannoille biitsi-lukemiseksi, jos laittaa kunnon aurinkorasvat, ei ennätä edes palaa, kun teos on tankattu loppuun.

Kirja on ostettu kirjakaupasta.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Franz Kafka: Oikeusjuttu





Franz Kafka Oikeusjuttu on kesken jäänyt romaani, ja se ilmestyi vuosi Kafkan kuoleman jälkeen vuonna 1925, tämän version kirjasta oli suomentanut Aarno Peromies, Seven-pokkari 214 sivua. Kirja, poistettujen kohtausten kanssa on 244 sivua.

Teoksen sivut ovat täynnä tekstiä ja sitä on hankala lukea, koska logiikkaa ei kaikissa luvuissa ole, alussa ja lopussa on painajaisunenomaisia absurdeja kohtauksia.

Juonipaljastuksia (älä lue)
Teos on klassikko ja klassikkomaine tulee kasvottomasta koneistosta, joka astuu Josef K:n elämään ja asuntoon. Teos alkaa "Joku oli varmaan panetellut Josef K:tä, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman, että hän olisi tehnyt mitään pahaa ". Vaikka mitään syytteitä ei lueta, niin teos päättyy  Josef K:n teloitukseen "...toisen herran kädet tarttuivat kurkkuun, kun toinen työnsi veitsen syvälle hänen sydämeensä". Kaiken toiminnan syy on jonkun panettelut Josef K:sta.

Teoksen lukemisen jälkeen minulle selvisi, että Oikeusjuttu on osin yksipuolisesti siteerattu. Vaikka K. pidätetään, hän saa asua kotona ja käydä töissä pankissa prokuristina. Itse oikeusistuntoja taisi teoksessa olla yksi, mutta asianajajia käsitellään teoksen puolivälin jälkeen paljonkin.

Tätä kirjaa ei pysty avaamaan lyhyessä bloggauksessa. Josef K. on alun pidätyksen jälkeen enemmän kummissaan ja vihainen kuin vielä peloissaan.  Josef K. kuuluu keskiluokkaan ja on pankissa esimiehenä. 

Teemoja ovat ulkopuolisuus, byrokratia ja totalitarismi, sillä Josef K. voidaan pidättää ilman mitään syytettä, systeemin vika ei ole oikeusistuimissa, vaikka kirjassa oikeusistuimia lienee useita hierarkioita, vaan järjestelmä on väärin rakennettu. Länsimainen oikeuskäsitys perustuu lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan hajautukseen, jossa tuomiovalta on riippumattomilla tuomioistuimilla. Kukin kolmesta vallasta on riippumaton toisistaan. Oikeudenkäyntien pitäisi olla julkisia, todistustaakka on tuomioistuimella, teosta, joka ei ole lainsäädännön mukaan laiton, ei voi saada tuomiota. Samaa juttua ei voida kaivaa naftaliinista uudelleen, lievimmissä rikoksissa on tietyt määräajat, jolloin rikos vanhenee. Kafkalla istunnot ja syyte ovat salaisia, mitään järjellistä systeemiä ei ole. Ei voi puolustautua, jos ei tiedä mistä syytetään ja mitä todisteita sinua vastaan on.

Josef K. kokee yhä enemmän vierautta ja eristäytymistä.

Lisäksi puhutaan lahjonnasta ja "seksistä", mitä kuvaa rakastajattert ja alastomuus. 

Teoksessa alkaa esiintyä vihjailua lahjonnasta, kuten
s. 53  jutun käsittelyä jatketaan näennäisesti jonkin suuremman lahjuksen toivossa, aivan turhaa kylläkin, sillä minä en lahjo ketään

s.59 ehkäpä virkailijakunta haali sen taskuihinsa ... ... hänellä (K) ei ollut sivuansioita lahjonnan  ... avulla

s.68-69 ei ...varoja  ...myös jotkut asiakkaat osallistuivat siihen

s.81 Kuinka huonosti meille maksetaan... rikastua  ... pelkällä työllä se ei onnistu

s.84 olisi saanut lahjussumman vielä hiukan korkeammaksi

Teoksessa (julkaistu 1925) on myös aika rohkeaa vihjailua K:n ja muiden rakastajattarista, kurituksesta siivouskopissa alastomana, kummallisista kirjoista, eräästä Elsasta ...

s.51 aukaisi ... kirjan, näkyviin tuli säädytön kuva ...mies ja nainen istuivat alastomina leposohvalla

s 102 K .. kiersi käsivarret Lenin ympärille ja veti itseään vastaan

s. 105 puri ja suuteli kaulaa

Sitten joitain kyynisiä heittoja

s.112 salainen oikeudenkäynti vierii itsellään

s.115 Virkamiehet lapsen kaltaisia

s.117 oltaisiin jo paljon pidemmällä, jos K. olisi ajoissa kääntynyt asianajajan puoleen.

Suositan teoksen lukemista sen klassikkomaineen vuoksi. Teos on keskeneräinen ja osin sekava, mutta on siinä minusta oma hohtonsa.

***

Yle Teema näytti kirjasta vuoden 1962 mustavalkoisen filmatisoinnin, jossa Joseph K:ta näytteli Anthony Perkins, Psyko-mies, ja Orson Welles oli asianajaja ja ohjaaja. Loppu päättyi dynamiitti-nipun paukahdukseen, kuka paukahti jäi hieman epäselväksi, kirjassa Josef K. kuolee tai teloitetaan. Ahdistava filmi, eikä kirjakaan ole kepeä.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä


Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä oli ensimmäinen Harjunpää, jonka luin.
Harjunpää-dekkaria vertaisin Mankellin Wallandereihin. Timo Juhani Harjunpää, väkivaltaosaston rikospoliisi, on päähenkilö, mutta tarkastelussa ovat myös poliisilaitoksen muut poliisit ja  heidän solmuisat suhteensa. Harjunpään perspektiivistä ja välillä rikollisten silmin tilannetta päivitetään dekkarin sivuille. Matti Yrjänä Joensuun tyyli on mahtavaa, vähäeleistä, mutta aidon tuntuista.


Poliisilaitoksen sosiaalisten suhteiden kuvaus tuo mieleen Henning Mankellin Wallanderien
kerronnan. Ystadissa on hieman säntillisemmät poliisit kuin Helsingissä, varsinkin Lampinen kuvataan varsin omavaltaiseksi nilkiksi, jolta ”puuttui jotakin –hyvinkin paljon kyky tuntea syyllisyyttä, kiintymystä ja myötätuntoa, kyky tajuta, miltä toisesta tuntuu …” s.292. Harjunpää on fyysisesti paremmassa kuosissa kuin Wallander, eikä pohdi niin paljon yhteiskunnan tilaa, joskin masentavia ajatuksia hänenkin päässään pyörii ja ” hän oli väsynyt olemaan laastarilappuna; väsynyt ratkaisemaan ongelmaa, johon ei ollut ratkaisua”. s.159. Suomen poliisilaitoksessa on jo tuolloin ollut organisaatiosupistuksia, jotka ovat johtaneet kitkan kasvuun. Moitteita Harjunpääkin saa kuten Wallanderikin. Kirjan miljöönä on Helsinki 1990-luvulla, Harjunpää asuu Kirkkonummella. Henkilögalleria on sangen laaja, mutta uskottavasti kuvattu.

Myös syyllisen nahkoihin astuminen on samanlaista kuin Mankellin dekkareissa. Tipi eli Asko hiippailee porraskäytävissä, tiirikoi asunnot ja hiplailee ... Tipin lapsuuden kipupisteet ja äidin hakkaamiset ja rakastettuna olemiset tuodaan monesti ja hyvin esille. Tipin paikka ei olisi minusta vapaana, sen karmeat kuvaukset osoittavat. Uhrien asemaan myös paneudutaan, muttei niin paljon. Syyllisen perheen tragedia tuodaan esille myös perheen tasolla, koko perhe on laittomilla poluilla, joskin äiti on kunnioitusta vaativa Kultamuori, joka hakkaamisen jälkeen hän manipuloi lapsiaan rakastamaan. Onko huuhkajakohtaus otettu Garnerin Huuhkajalaaksosta, tuskin?! Tipin toikkarointi porraskäytävissä hajuja tuntien toi mieleen Rimmisen Irman ovikelloja kilkuttelemassa.

Harjunpään perhe toimii paremmin kuin ”kollegansa” Wallanderin. Pauliina, Pipsa, ja Valpuri ovat reippaita lapsia ja vaimo-Elisa uskossa. ”Läheinen” työtoveri Onerva on Harjunpään ainoa tuki kiusausten kalvamassa poliisilaitoksella. Hurttia huumoria kollegoiden kesken, mutta piikkiä on vitseissä mukana. Isän kanssa Harjunpäällä on ongelmia kuten Wallanderillakin, nämä teokset ovat pääosin aiemmin kirjoitettu, tämäkin siis jo 1993.

Kirjan loppuratkaisu ei jätä kylmäksi, itse en pidä moraaliselta kannalta tämän tyyppisistä ratkaisuista, mutta niitä elämässä tietenkin on.

Pidin Joensuun kirjoitustyylistä: asiallista, katkoo tekstiä, vaihtaa näkökulmaa, jättää aukkoja, pitää välin lukijaa epätietoisuudessa, tunnelma tihentyy, jännitys kasvaa. Luvut olivat hyvin rytmitettyjä, ja nimikoitu oivallisesti.

Luultavasti kirjan lukeminen ja ymmärtäminen vaatii täysikäisyyttä, eikä aihe ole kovinkaan mukava..

-
Etsin kirjan teemoista taustatietoa. Carmina Burana Carl Orff musiikkiesitys, joka löytyy youtubesta.
Tipin toiminta ei ole ehkä kaukaa haettua, koska mtv3.fi uutisessa täällä kerrotaan ”Salaluukun kautta vessassa naisien kourimisesta epäilty mies on häirinnyt naisia aiemminkin, kertoo Ilta-Sanomat . Lehden tietojen mies hiiviskeli naisten makuuhuoneissa Helsingin Töölössä 1980-luvulla”. 

Kesä- heinäkuussa on Turussa lehtitietojen mukaan hiippaillut keskustan kerrostaloihin mies, joka on tullut jonkinnäköisellä avaimella asuntoihin sisälle. (edit: 12.7.2012)
--
Joensuun päähenkilöillä tuntemukset ovat samanlaisia kuin monella muulla kirjan päähenkilöllä: kaikki hyvät tunteet aiheuttavat lämpöä, ”lämmin olo”, ja kielteisyys koetaan kylmänä tai viluna ”tulvahti jotain kylmää”, kuten myös aiemmin viittaamallani Rimmisellä, hänen päähenkilöillään hyvä on aina lämmintä ja usein myös pyöreää.
---
Jokke-niminen henkilö esiintyy teoksessa :) 
s.415 Jos menet Jokke varmuuden vuoksi sinne
***
25.6.2013
Yle TV1 esitteli tämän kirjan  laatuohjelmassa 10 kirjaa rikoksesta sunnuntaina 23.6.2013 klo 20. Kirjaa avasivat Timo Harakka ja Anna Kortelainen ja erikoisvieras oli sivistynyt ja humaani arkkipiispa Kari Mäkinen.

Keskustelussa nousi esille seuraavia "teemoja"
-Dekkarissa voidaan tarkastella vaiettuja asioita esim. pahuutta ja kuolemaa myös syyllisyyttä ja joskus armoa.
-Tästä kirjasta tunnistetaan Tipin herkkyys, ja nerous lukkojen kanssa, näkee asiat väreinä, myös Tipin himon ja vihan kokeminen ja puhumattomuus
-Tipin "uhriasema" tuodaan esille (ankea lapsuus). Omassa analysissä olen enemmän kiinnostunut Tipin uhrien asemasta, ja olen heidän puolellaan perusoikeuksiin kuuluvat kotirauha ja yksityisyyden suoja.
-Pahuudesta puhutaan
-Lisäksi keskusteltiin eräistä uskonnollisista teemoista (Harjunpään vaimo tulee uskoon), joita en blogiperiaatteiden vuoksi kommentoi.
Kannattaa katsoa yle-areenasta lähetys, jossa myös selviää, että Joensuu jäi luokalleen, eikä käyttänyt koskaan virka-asettaan, ja oli osin varsin yksinäinen ...
Minusta tämä oli hyvä kirja ja ohjelman arvoinen.
----

torstai 10. toukokuuta 2012

V.A Koskenniemi: Runousoppia ja runoilijoita





V.A Koskenniemi: Runousoppia ja runoilijoita on teos vuodelta 1951. Jo heti avaus on valaiseva Koskenniemi naulaa, että "laulurunouden aikamuoto on preesens", hän hehkuttaa läsnäolevasta hetkestä, silmänräpäyksen taltioinnista. On runous toki muutakin, ja Koskenniemi käy läpi sanan taiteen, diftonkien voiman, rytmin ja riimin ja loppusoinnut. Jokaiselle runon lukijalle on Koskenniemen teesi riimistä selvä. Loppusoinnut eivät pelasta huonoa runoa, eikä hyvässä runossa tarvitse olla loppusointua. Riimi sitoo ja eristää ,,, (eli riimi sitoo rivit toisiinsa, ja eristää ne muusta tekstistä VAK on riimien puolesta, hän näkee niillä merkityksensä).

Koskenniemellä on asiantuntemusta, ja mieli(kieli)piteitä, mutta teoksen kieliasu on vanhahtava. Koskenniemi kehuu suureellisesti monta runoilijaa ja runoa, ja kehuu myös Suvivirren, mutta hieman kummalla tavalla: "suvivirren teho, jollei juuri sen naiivia sisältöä säestävään naiiviin poljentoon" mitä naivia on kevään tulossa? Toisaalta monta runoilijaa jää kehumattakin.

Tässä teoksessa on paljon saksankielistä runoutta runsaasti Goethen runoja. Ruotsinkielisiä runoja on myös, Runebergiä hän arvosti kovasti. Olen postannut Vänrikki Stoolin tarinoista, mutta saksaa en ymmärrä runouteen asti.

Koskenniemen runoista parhaiten tunsin ennen tätä teosta runon Koulutie, joka on perinteinen, luultavasti Koskenniemi arvostaa loppusoinnullista runoa hyvin kontrolloitua ilmaisua, laitan tähän runon ensimmäisen säkeistön, huomaa aikamuotona preesens, ja runo on aika perinteinen, mutta siinä on myös sävyjä.

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.
***
Säkeistössään ja koulun aitaa vastaan
jo vanhan rehtorin nään
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!
Koskenniemi kuvaa rehtorin Mauno Rosendalin ja lähde on K A Wegeliuksen Routaa ja rautaa.
***

Teoksen lopussa Koskenniemi selittää omien runojen syntyä, ja runoissa Pääkallokiitäjä ja Maariankämmekkä on sama loppusoinnillisuus ja "määrämittaisuus" havaittavissa.

Koskenniemi käsittelee myös suomalaisia naisrunoilijoita kuten Maila Talviota ja lopussa nuorena nukkunutta Saima Harmajaa. Heidän runojaan en toista tähän, se on toisen postauksen paikka. Maila Talvio on suomentanut sekä Quo Vadiksen että H.C Andersenin tarinoita.

Jokaisella aikakaudella on oma kielensä. Koskenniemen kieli on ollut juhlallisista varmasti jo tuolloin, laitan tekstinäytteen ja kaksi runoilijaesittelyjä tähän, niin voitte arvioida hänen sanojensa tehoa.

metafyysillisille mietteille on ominainen suuri lyyrillisyys, niin on hänen etiikkansa sen sijaan varsin rationalistinen. Sääli on sille tuntematon … s. 189


Uuno Kailasta kuvataan seuraavasti ”Ranskan rivieralla, taivaansini-rannikolla, keskellä etelän kevättä sammui Suomen runoilija-toivo, lyyrillinen lieska, kirkas ja kuuma tuli, jonka polttovälineenä oli nuori ihmiselämä. Zeun kateellinen salama on syössyt Faethonin alas tämän luvattomalta taivaankaariretkeltä”.

Saima Harmaja rakkaudentunteen lyyrikkona
näkemään yhden alkuperäisemmistä lyyrillistä elämäntöistä … s. 236  …Kuolemantaudin ansari-ilma joudutti Saima Harmajan ehkä vieläkin nopeampaan varhaiskypsyyteen …s. 240.

--
V.A  eli Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962) oli akateemikko, runoilija ja kulttuurivaikuttaja, joka ehkä parhaiten tunnetaan Finlandia-hymnin sanoista. Kuten wikipedian jutussakin sanotaan Koskenniemi arvosti mitallista loppusoinnullista runoutta ja antiikin perinnettä. Tämän kirjan yleisin sana lienee lyyrillinen, myös tragediallinen sana mainitaan useasti. Itse asiassa nautin lukemastani. Tätä kirpputorilta ostamaani teoskappaletta ei ehkä ole ennen luettu kokonaan, koska sivuja ei ollut avattu. Tätä teosta on ollut saatavissa myös huuto.netistä.

Tämä on positiivinen blogi. Arvostan V.A Koskenniemen runoutta ja elämänuraa.

Teoksen kirjoittamattomista virkkeistä, ja paatoksellisuudesta voin kuitenkin päätellä, että Koskenniemellä on ollut luultavasti oma oppositionsa.
---
Suomi on kaunis karu maa, ja pieni kieli, joten samaan suuntaan kannattaa venettä soutaa, kun on pilvistä, poutaa, matka taittuu joutuin, ei haittaa tyven, ei virta, mutta epäpura riita, kansan turmioon vie, se on tuhon tie, lyhyt lie, loiva, kovin ei motivoiva, siis yhteen hiileen pitää puhaltaa, läpi tyrskyjen taivaltaa, perille vie kohtaloon, onneen, ja kansan autuuteen. (Jokke Böcker -2012)

--

V.A Koskenniemi on laatinut esipuheen myös Victor HugonKurjien 1927 wsoy:n painokseen, aloittaen näin: ”Harvoin kertomataiteellista teosta on odotettu yhtä kiihkeästi ja tervehditty yhtä kansainvälisellä innostuksella kuin Victor Hugon … Koskenniemi on haltioissaan, kuten seuraavasta ilmenee: Sen valtavia, joskus hiukan muodottomia mittasuhteita vastaa jättiläismäinen mielikuvitus, runoilijafantasia, jonka näkevä voima sen parhaimmillaan ollessa vangitsee elämän sykäshdyttävän suurena värikkäihin freskoihinsa.
Haltiotila ilmenee monipolvisine lauseineen, attribuutit milteipä ahdistavat paatoksellaan.

Alkusanojen kolmannella sivulla (kaikkiaan seitsemän sivua) löytyy  nykyään muotisana ikäänkuin ja yhteen kirjoitettuna  Runoilija kuljettaa väsymättömästi lukijaansa ikäänkuin näköalavuorelta toiselle -

maanantai 7. toukokuuta 2012

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin


Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Luin Olli Jalosen teoksen 14 solmua Greenwichiin kaikki 381 sivua. Teoksen anti minulle oli Olli Jalosen luoma tunnelma. Itse juoni ja sen takana oleva kilpailu tuntuivat minusta väkisin keksityltä.

Teoksen lähtökohta on maailmanympärikisa pitkin Greenwichin pituuspiiriä 14 solmukohdan kautta ilman nykyaikaisia kulkuneuvoja. Kilpailu on järjestetty tähtitieteilijä ja luonnontutkija Edmund Halleyn 350-vuotisjuhlan kunniaksi. Matkaa taitetaan kävellen, purjehtien ja ilmalaivallakin. Päähenkilöitä on neljä, Graham ja Isla ovat brittiläinen tutkijapariskunta, Petr ja Kari suomalaiset veljekset, Petr on Grahamin tutkijatuttu, ja Kari ajautuu sattumalta retkikuntaan.

Aluksi totean, että en pitänyt kilpailuideasta, se tuntui teennäiseltä ja väkinäiseltä, hirveästi monimutkaisia arvoituksia. Tietoliikennettä kontrolloidaan, mutta perusasiat olivat rempallaan. Henkilöt kävelevät pisin 0-meridiaania jonkun maanviljelijän pellolla Englannissa ja Espanjassa rinkat selässä. Maailmassa kilpaillaan vaikka mistä, eli ei sen puoleen, mutta napa-alueet ja kaikki ja niiden teennäiset ylitykset, edes solmukohdissa ei ole ihmisiä. Kilpailuaika on vuoden mittainen ja rahat pulitetaan pääosin omasta pussista. Sääntöjä on liikaa, ja ne ovat liian monimutkaisia, ja mitään varmistuksia esim. ensimmäisen venevuokraamon osalla ei ollut tehty, joten koko kilpailun idea ja toteutus minua ihmetytti. Pyreneitten vuoretkin ylitettiin siis yksin aloittelijoina. Olen partioaikana suunnistanut ja vaeltanut Lapissa sekä Norjassa että Suomessa, mutta minulla ei olisi mitään eväitä lähteä Pyreneitä ylittämään juuri tietystä 0-linjasta talvella puutteellisin varustein, eikä edes asianmukaisin varustein. Karilla ei varmasti ollut edes rokotukset kunnossa, eikä estolääkitykset. Kuitenkin seurasin google-mapista reittiä jonkin aikaa satelliittikuvin. Teoksessa mainitaan vastaava matka Greenwichistä napojen kautta eli ”Transglobe expedition”, joka nettilähteiden mukaan kesti peräti kolme vuotta (1979-1982). Sir Ranulph Fiennes ja Charles R. Burton saapuivat Etelänavalle 17.12.1980 ja Pohjoisnavalle 11.4 1982. Tämä kirjan matka siltikään ei tunnu järkevältä, teoksen lukija tietää, oliko se. Aloittelijan on vaikea hallita kiipeilyä ja jatkuvaa vaellusta sekä purjehtimista. Itse en osaa purjehtia, mutta olen ollut purjehtimassa muutaman kerran. Teoksen hienouteen kuitenkin kuuluu, että teos on todella hyvä, matka on vain kehikko tarkastella sen teemoja, joskin monta faktaa matkan loppupuolellakin kummastutti. Matka on kuin elämä, kaikkeen ei saada vastauksia ja matkan järjestelyt ja säännöt ovat kuin taulun raamit, kuva syntyy tapahtumista ja tunnelmista.

Kirjan alussa selviää, että Petr tuskin pääsee maaliin asti, koska Kari on kertoja, joskin Petrin silmin tilannetta myös seurataan hänen kirjauksin ja on Islan ja Grahamin lokikirjan otteita. Olli Jalosen kirja on siis hyvä ja tunnelmaltaan tiivis ja rivien välissä väreilee. Grahamin ja Islan suhteen särö näkyy jo heti alussa kuvauksessa heidän kotitalossa, missä asuvat besserwisser ja heikkouninen sekä oudot tapahtumat pihapiirissä. Grahamin tinkimätön ja ylimielinen käytös tulee hienosti ilmi ja Petrin suhde pariskuntaan ja Islan kipuilu.  Grahamin maailmasta on tiivistys sivulla 227. ”Ei Jumala vaan maailma ....  Ei usko vaan ymmärrys, ei saa luottaa vaan tietää ... Toisin kun nykyisin, että heittäydy vapaaksi, usko ja luota ...” Grahamin sämpylän lisukkeita ei selvitetä, saiko hän tietoja matkan aikana tai sitä ennen? Islan motiivit tulevat hyvin selville, ja myös Karin, minulle Graham jää pieneksi arvoitukseksi.

Teoksen lainaukset voisi ottaa monesta kohtaa, arvoin sivuksi 205:n, ja nämä eivät paljasta juonesta mitään

En ollut ennen huomannut kuinka äidin näköinen Petr nukkuessaan oli, tummempi vain, poskissa liikaa löysää lihaa, huulet rohtuneet rikki merivedestä ja tuulesta…
Lähdin ulos taloa kiertävälle terassille. Ulkona oli nuhruista, kahisevia muovipusseja luudan alla nurkassa ja alhaalla vihreällä pihalla sammioita ja ämpäreitä, rikkinäisiä betonia katukiveysten reunassa, isoja vaaleanruskeita hyönteisiä kaiteilla …

Teoksen keskeinen lause jonkun mielestä on ”Maailma huuhtoo ihmiset erilleen”, ja puhutaan myös ajasta. Tässä blogiyhteisössä olemme hetken yhdessä, aallot tuovat uusia bloggaajia, ja yhteisöstä huuhtoutuu muihin askareihin. Tärkeää on se aika yhdessä, jossa voi vaihtaa mielipiteitä kirjoista, ja lukemastaan. Tarkemmalla seulalla näin ei ollut teoksessa. Maailma huuhtoisi vähemmän, jos pitäisi kiinni toisesta ja periaatteistaan.  Teoksessa oli enemmän kyse minusta pakkomielteestä suorittaa matka, päästä maaliin, ja sen jälkeen totuuden ja valheen rajapinnasta. Tämä teos ei ole tosi-tv:tä, missä leikkauspöydällä tehdään näytettävä versio, tässä kerrotaan koko prosessi. Tätäkin kirjan lukeneet varmasti pohtivat.
Blogi-maailmassa Satu on arvioinut teoksen täällä. ja Lumiomena/ Katja täällä. Katjan arviota komppaan, en osaa pukea sanoiksi lukemaani. Hesarin  artikkeli täällä on varsin valaiseva, mutta paljastaa juonesta miltei kaiken, mutta on laadukas artikkeli, sillä pääpointti ei juoni vaan hienovaraisemmat asiat ja tunnelma.

Suositan, teos oli hyvä ja lukemisen arvoinen.

--
Lopuksi pieni huomautus. Sivulla 293 puhutaan Chelseasta ”englantilainen miljonääri joukkue jossa vielä muutama englantilainenkin sai silloin tällöin hetkeksi peliaikaa”.
Mestarien liigan semifinaaleissa Chelsean joukkueessa sai avauskokonpanopaikan englantilaisista, John Terry (ajettiin ulos), Ashley Cole, Gary Cahill sekä Frank Lampard. Lampard, Cole ja Terry ovat olleet joukkueen avainpelaajia jo vuosia ja Terry kapteenikin, joten kummastelin kovasti kommenttia, sitä paitsi kaikki suurseurat koostuvat kansainvälisistä pelaajista, ja ovat jo vuosia koostuneet.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Arto Melleri: Runot, Elävien kirjoissa



Arto Melleri: Elävien kirjoissa, Myöhempien aikojen historia lyhyt oppimäärä. Ostin Seven pokkarin Arto Melleri Runot, jonka osana tämä 1991 Finlandia-palkinnon voittanut teos on.

Teoksessa on neljässä osassa noin kolmekymmentä runoa ja neljä novellimaista kertomusta. Mellerin sanoissa ja ilmaisussa on voimaa ja tabua, hän käyttää arkojakin sanoja ja aiheita. Anatomia ja eritteet, hyväksikäyttö, stalkkaus, peräkammarin poika ja kerrostalokyttääjä esiintyvät teoksessa. Tulee mieleen jopa Rosa Liksomin tyyli Yhden yön pysäkissään.

Novellimaisessa tarinassa Rouva Kananpaska tilitetään kerrostalokyttääjän tunnot: ”Sitä ennen on tietysti muita häiriöitä: yläkerran everstin vesihana vuotaa … kolmannen kerroksen nuorenparin dalmatian koirat … niistä olen tehnyt valituksen

Iso tyttö parka –runossa Melleri kysyy ”miksi joku tahtoo pahaa toiselle, joka on kiltti”, hyvä kysymys. Ukrainassa sattuneeseen onnettomuuteen viitattaneen Energian suurassa ” Nähdään kalvaan Koiruohon kantavan satoa/vielä monen Ukrainan mustassa mullassa”, myöhemmin viitataan Persianlahden sotaan, ja muurin murtumiseen, yhdentyvään Eurooppaan ja pelkoihin siitä.

Useat runot ovat hyviä, kuten Syntymätön: ”Ei, en halua syntyä vaihtaa lapsiveden suloista solinaa” … Vaimon tuontiakin kommentoidaan ”Välitalon Uolevi on hommannut itselleen emännän Filippiineiltä” …

Teoksen lukeminen vaatii jonkin verran yleissivitystä, Platonin luolavertaukseen viitataan, ja Urho Kekkosen Pekka Peitsi nimimerkkiin ja samassa ”novellissa” viitataan kvartettiin Ryti, Tanner Kivimäki ja Linkomies. He saivat kaikki sotasyyllisyystuomion.

Elävien kirjoissa on elävä osoitus runouden voimasta. Mellerillä ei ole aina säkeitä, eikä juuri koskaan riimejä, mutta tunnetta on, ja elettyä elämää, voisi olla itse koettua, sen makuista on rosoista ja karheaa.

Pieni muistutus vielä, että nämä erite- ja anatomia-asiat jätin kommentoimatta, ja niitä näissä runoissa myös löytyy, elämää tietenkin sekin.

Arto Mellerin Johnny B Goethestä arvosteluni täällä.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Thomas Mann: Nuori Joosef


Nuori Joosef on saksalaisen Thomas Mannin (1875-1955) kirjailijan myöhäistuotantoa. Mann voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon 1929, ja Joosef ja hänen veljensä -sarjaa hän kirjoitti tämän jälkeen. Mannin pääteoksiin  kuuluvat esikoisromaani Buddenbrooks (1901) ja Taikavuori (1924).

Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä -sarjan toisella romaanilla Nuori Joosef on mittaa 262 sivua. Teoksessa on seitsemän osaa, jotka on jaettu otsikoilla pienempiin kokonaisuuksiin. Teoksen ostin kirppikseltä samaan aikaan kuin Quo Vadis –teoksen.

Teoksen Joosefin tarina kerrotaan myös Vanhan Testamentin ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, jossa Joosefin kateelliset veljet heittävät Joosefin kaivoon ja myyvät orjaksi. Joosef nousee merkittävään asemaan Egyptissä. Faraolle hän tekee suhdanteita käsittelevän unen selityksen, seitsemää lihavaa vuotta seuraa aina seitsemän laihaa vuotta. Kuten Joosefin unet olivat ennustaneet, hän on oleva veljeksistä suurin, sillä nälissään veljet tulevat Egyptiin, missä Joosef ”paljastaa” itsensä.

Pohdin, miksi Mann on kirjoittanut Joosef -sarjan. Wikipedian mukaan, Mannin vaimo olisi ollut juutalainen. Thomas Mann oli poistunut Saksasta Sveitsiin natsien valtaantullessa ja muutti sieltä Yhdysvaltoihin.


Seuraava postaus on tulkintaani Mannin teoksesta, eikä ole teologista pohdintaa. En ole lukenut teologiaa, enkä tutkinut muuta kuin lukemalla Mooseksen ensimmäistä kirjaa.

Mannin Joosefin tarina on kiinnostava ja selittää israelilaisten Egyptiin muuton. Tarinassa on myös tärkeitä teemoja, sillä siinä käsitellään veljeskateutta, Jaakobin liiallista isänrakkautta ja esikoisen asemaa. Jaakobilla, Joosefin isällä oli VT:n mukaan seuraavat lapset ” Lean poikia olivat Jaakobin esikoinen Ruuben sekä Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar ja Sebulon, Raakelin poikia olivat Joosef ja Benjamin, Raakelin orjattaren Bilhan poikia olivat Dan ja Naftali,  Lean orjattaren Silpan poikia olivat Gad ja Asser”.

Veljeskateus puhkeaa, kun Joosef on "seitsentoistavuotias", ja Ruuben oli jo miltei kolmikymmenvuotias, eli teini-ikäisistä ei ollut kyse. Jaakob harrasti paimentolaisuutta, mutta viljeli myös tämän teoksen mukaan maata. Kaunan syy kirjan mukaan oli kahtalainen: kateus ja itserakkaus. Veljet olivat kateellisia Joosefille, kaunis ja oppinut Joosef oli tämän mukaan itserakas.
Teoksessa käsitellään myös Abrahamin aikoja, ja välillä käytetään termiä Abram, myös Jaakobin elämää ja valintoja käsitellään. Isän suru pojan kohtalosta kuvataan myös hyvin. Samoin Joosefin mietteet kaivossa, ja orjaksi myynti. Teoksen alkuosaa en aivan ymmärtänyt, onko Mannilla ollut muita lähteitä käytössään kuin Raamattu, vai onko hän itse ”miettinyt” tapahtumia.

Esikoisen asemaa tarkastellaan myös ollut tärkeä tuolloin samoin kuin miehen asema, näin tulkitsen, ja palataan teoksessa Jaakobin ja Eesau kysymykseenkin.

Mannin teoksessa isä antaa arvokkaan vaatteen Joosefille, kun katsomassani Raamatun käännöksessä hän teetti värikkään puvun. Yhtä kaikki veljekset yllättävät Joosefin, mutta eivät surmaa, mutta uskottelevat isälle, että Joosef on kuollut. Tärkeää kaivoon laitossa on minusta Rubenin - esikoisen - käytös, hän teoksessa olisi päästänyt Joosefin kaivosta, ja lukemani VT:n käännöksen mukaan yritti myös pelastaa Joosefin takaisin isän luo.

En luultavasti saanut teoksesta kaikkea irti, koska en ole lukenut Mannin teossarjan avausosaa, enkä ole saanut teoreettista teologian opetusta koskien Vanhan Testamentin tulkintaa. Älkää tuomitko mahdollisia asiavirheitäni, tarina on kerrottu kokonaisuudessaan myös Raamatussa. 

Minusta Thomas Mannilta on ollut iso ja rohkea askel alkaa kirjoittaa Joosefin tarinaa 1930-luvulla Saksassa. Teossarja on wikipedian mukaan neliosainen.

Sarjaa on ollut myynnissä myös huuto.netissä.

Tämä postaus on torso sillä paljon jäi ymmärtämättä, mutta olen vakuuttunut Mannin kyvystä kirjoittaa Nobelin arvoisesti.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Henryk Sienkiewicz: Quo vadis

Henryk Sienkiewicz: Quo vadis, kertomus Neron ajoilta on nobelistin teos. WSOY

Quo vadis eli Minne menet on 516 sivun romaani, jonka Maila Talvio on suomentanut suoraan puolan kielestä. Minulla on painos vuodelta 1948, ostin sen kirppikseltä. Talvio on suomentanut myös bloggaamani Andersenin kootut sadut ja tarinat. Kirjassa on 74 lukua ja jälkikirjoitus, romaani saattaa olla julkaistu jatkokertomuksena niin määrämittaisilta luvut tuntuvat.

Juoni
Kirja alkaa roomalaisylimysten Petroniuksen ja Vinitiuksen kohtaamisella. Petronius on Neron lähipiirissä, mutta kyyninen älykkö, joka ohjailee Neroa, mutta on itse henkisesti varsin laiska, mutta hyväntahtoinen. Vinitius on ollut sotimassa, ja hän on Petroniuksen suojatti. Hän on rakastunut panttivangiksi otettuun prinsessaan Lygiaan. Petrononius keksi keinon saada vanki keisarin Neron palatsiin ja sieltä Vinitiukselle. Viininhöyryisten orgioiden vuoksi Lygia, joka on kristitty, pakenee. Vinitius seuraa jälkiä ja tutustuu kristittyihin ja alkaa henkinen muutos.

Uskonnollisen teemansa lisäksi teoksessa on kuvattu Rooman päivittäistä yläluokan elämää, Neron mässäilyjuhlia ja siipiveikkojen elämää ja Rooman paloa, josta syylliset löytyvät viattomien joukosta.
Kaikkitietävä kertoja vie eteenpäin tarinaa. Vuorollaan kuvataan Petroniuksen keskusteluja keisarin kanssa, joka kuvataan rappeutuneeksi runon sepittäjäksi ja lausujaksi. Toisaalla Vinitius etsii Lygiaa, ja kun on löytänyt, hän käy läpi henkistä jaakobinpainiaan.

Teos kuvaa varsin hyvin Rooman oloja, mutta minulle tuli aluksi mieleen historian tunnit, käydään läpi keisarit Caligula, Claudius, Poppean aasinmaitokylvyt ... Myöhemmin kristittyjä kuvataan enemmän, ja teoksessa esiintyvät sekä apostoli Pietari että apostoli Paavali (Tarsolainen). Tällöin tuli mieleen Apostolien teot, ja samoista tapahtumista onkin kyse, sekä Pietari että Paavali olivat Roomassa. Myöskin Asterixin kuvaus Roomasta tuli mieleen. Nykyaikana on tullut dokumentteja Pompeijin tuhkaraunioista, joten tutunoloista teksti oli,

Tarinan alkusyy on varsin pieni, eli teos alkaa arkipäiväisesti. Vinitiuksen ihastuminen Lygiaan. Siitä lähtevät isot tapahtumat liikkeelle. Rooman palon tapahtumia kuvataan hyvin. Neron rappeutuneisuus ja myös ylimystön siipeilyt esitetään uskottavaksi, kertomus yltyy puolenvälin jälkeen vimmaiseksi kuvaukseksi Rooman palosta, kristittyjen vainosta, marttyyrikuolemista sekä myös Neron lopusta. Lygian ja Vinitiuksen sekä myös Petroniuksen. Paavalin ja Pietarin vaiheita seurataan. Kansan raivon kuvaus on varsin mestarillista, ja muistuttaa etäisesti Sinuhe egyptiläisen vastaavaa kuvausta. Teoksen mitta on varsin haastava. Luultavasti teos herättää tunteita lukijassa. Lygia esitettiin hyveellisenä ja yksiuloitteisena, samoin kuin Ursus. Marcus Vinitius sen sijaan esitettiin aitona ihmisenä, sisällä myrskyää. Petronius on älykäs, mutta henkisesti laiska, joskin hyväntahtoinen, mutta omaa etuaan ajatteleva. Chilonin tie on mielenkiintoinen.

Tämän luettuaan ihmetyttää, miksei Rooma rappeutunut jo aiemmin. Nomen est omen väitetään, mutta keisarin nimi ei ollut enne, nero hän ei ollut, eikä runoilijakaan. Taikauskoinen hän sen sijaan oli, ja teoksessa luetellaan varmasti useimmat sen aikaiset jumalat: kreikkalaiset, roomalaiset, ja vestan neitsyet ja vielä ammon.

Tämä teos sopii myös myöhäisteini-iässä, koska siihen voi yhdistää (rippi)koulun historian ja uskonnon opetuksen.

-
Tekstinäytteet

Petronius heräsi vasta puolenpäivän aikaan, hyvin väsyneenä, kuten tavallisesti. Hän oli ollut Neron luona kemuissa, ... avausvirkkeen alku sivulta 5, sana "kemut" hieman tuntui laimealta!

Yleisen sekasorron vallitessa eivät hätääntyneet ja kauhistuneet ihmiset lopulta tietäneet, minne paeta. ... Toiset huusivat jumalia avukseen, toiset kiroilivat jumalia suuren onnettomuuden takia. s.326-327


Vangittujen määrä oli niin suuri, että kilpaleikit lupailivat voittaa kaikki edelliset, mitä Roomassa ikinä oli ollut. Caesar (Nero) tahtoi nimittäin hukuttaa kaikki tulipalon jälkeiset muistot vereen …s. 386 Nero, jolle kansan suosio oli kallein kaikesta maan päällä … s. 415

***
Tätä romaania olen nähnyt myös muodossa qvo vadis?, eli äänneasun muodossa, muoto quo on latinankielinen.  WSOY on painanut kirjan myös alla olevalla kannella, jossa kirjailija on kuvassa

Puolalainen Henryk Sienkiewicz (1846-1916) sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1905 ja tätä pidetään hänen pääteoksenaan. Tämä selvisi minulle vasta lukuprosessin aikana. Mutta kirja on siis erittäin hyvä.