Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Jansson, Muumipappa ja meri, wsoy, 1965 Pappan och havet, 186 sivua, suomeksi kääntänyt Laila Järvinen. Kansikuva on upea ja näyttää meren voiman.

Muumipappa ja meri -teoksen kaikkitietävä kertoja antaa Muumipapasta masentuneen kuvan: kaikki on liian  tuttua ja turvallista, ”heidän maailmansa on tarkoin ruudutettu yksityisalue, siihen ei voi lisätä mitään. Aivan kuin kartta, jossa ei ole valkoisia läikkiä, koska kaikki on löydetty ja asutettu”.. (s.10). Muumipappa ja meri -teoksen alkukohtauksissa puhutaan myös kristallipallosta, ja tätä "lasipallo -kohtausta" luettiin myös Itsenäisyyspäivän konsetissa Tampereella 6.12.2013. Minua asia ihmetytti, miksi sitä luettiin suomeksi, kirjahan on kirjoitettu vuonna 1965 ja se on ruotsiksi, joka on toinen kansalliskielemme, teoksen nimi on Pappan och Havet. Yläkuvan teoksesta lainaus "Pappan stampade till det olycksaliga stället och gick långsamt nedåt trädgården for att titta i glaskulan. Skymningen hade växt fram ur marken som den brukade och samlat sig inne under träden".  Kohtaus jatkuu ja julkistan tämän bloggauksen.

Muumipappa tuntee itsensä tarpeettomaksi, siinä ponnin lähteä etsimään majakkaa. Pienelle karulle majakkasaarelle lähtevät Muumipapan lisäksi Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy, ja sinne saapuu myös Muumipeikkoa seuraava Mörkö, jonka hahmoon saadaan lisävalaistusta. Tapahtuma-aika on elokuun lopusta syksyyn oletettavasti marraskuulle. Majakkasaarella on myös merihevosia (ovat rannalla laukkaavia hevosia) ja outo kalastaja. Majakkasaarella asiat eivät suju: majakan avain on hukassa, ja kuvaus, kun muumit katsovat majakkaan sisälle on hyvin apea. Ikävin, ankein, luotaantyöntävin adjektiivein tekstistä on saatu hyvin nihkeä. Kun Muumipeikko löytää hyvän paikan ottaa aurinkoa, niin heti jälkeen kuvataan, että keltiäiset tulevat puremaan. Majakan lamppua Muumipappa ei saa syttymään.

Muumipappa ja meri on synkeä teos, koska siinä kohdataan omia rajoja. Muumipeikon isä kokee tyhjyyden tunteita ja oman tarpeellisuutensa rajat, Muumipeikon äidilläkin on varmastikin hillot väärässä kurkussa, hän jättää käsilaukkunsa ulos eikä passaa muita, mutta hän alkaa maalata kukkasia majakkaan koti-ikäväänsä helpottamaan. Muumipeikolla on tarve tavata Mörköä ja ihailla kauniita Merihevosia. Pikku Myy on suhteellisen normaali, häätää muurahaisetkin pois petroolilla. Sitten on saarella haahuilee tämä kalastajaksi heittäytynyt burnoutin kokenut herra Majakanvartija. Tyyppiesimerkki työuupuneesta henkilöstä, joka ei jaksa tehdä töitä, mutta ei pysty olemaan siitä kokonaan irtikään. 

Muumipappa ja meri -teosta on kiitetty, eikä turhaan, kun siihen pääsee jotenkin sisälle. Teoksessa mielikuvitus laukkaa, saari elää ja puut liikkuvat, eli lopulta kaikki päähenkilöt oivaltavat jotain. Muumipappa ja meri on lopulta terapeuttinen teos, koska ongelmiin löydetään ratkaisut tai niihin osataan suhtautua toisella tavalla. Kyse onkin aikuisten muumikirjasta, ja lukemiseen vaaditaan malttia ja ajatusta, että löytää vastauksia.

Kirjassa henkilöt ovat kompleksisia, vain Myy on neutraali, eikä hänen naiseuttaankaan tuoda esiin.
Muumipeikon äidin ja isän ongelmat ovat koti-ikävä ja itsensä toteuttamisen tai pätemisen tarve ainakin, heidän suhdettaan ei käsitellä, eikä heidän nukkumisjärjestelyjään tuoda esiin, mutta he nukkuvat erillään eikä heidän suhteensa kukoista.
Muumipeikon halu olla yksin ja nukkua ulkona ja katsella Merihevosia ja niiden vertaaminen Niiskuneitiin johtaa syvempään tulkintaan. Mikä on Muumipeikon tapaamisten syy Merihevosten ja Mör(k)ön kanssa? Mörkö tulee valoon, mutta miksi Muumipeikon on mentävä rannalle? Kyse on keskinäisestä riippuvuudesta, kuten Sandemosen Ihmissudessa. Jättämällä valon pois Muumipeikko irrottaa taakastaan? Mörkö-hahmoa on tulkittu monin tavoin, joka tapauksessa tällekin asialle saadaan selkeä loppu. Minä näin Mörön  valossa esiintyvänä varjona, kun valoa ei ollut ja uskalsi sen kohdata ja kävi kuin Varpushaukalle Maameren tarinoissa, hän uskalsi nimetä seuraavan varjon, ja varjon nimen tietämällä, se ei ollut enää hallitsematon (Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1).

Lopulta löytyvät keinot myös saada majakan valo syttymään, ja majakalle ilmaantuu vartija, kotimatka voi alkaa.

Teos päättyy terapeuttisesti ratkaisukeskeiseen loppulauseeseen. "Majakka on sytytetty".

Päättökuvana on pokasaha ja kirves!

*****
Ajallisesti tämä sijoittuu syksyyn kuten Muumilaakson marraskuukin.