perjantai 27. tammikuuta 2012

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita



Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. Sammakko. 261 sivua IV osaa. on saanut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003, näen nimessä yhteyden Rosan Liksomin J.H Erkko-palkittuun Yhden yön pysäkkiin.

Vaikka kyse on romaanista näen tämän tuokionovelleista koostuvana Tora-alhontien tragediana, joka sekin sopii Liksomin novellikokoelman muutamaan osaan, koska tässäkään ihmisillä ei mene hyvin, vaan ennenaikaista kuolemantapausta on, lihavuusongelmaa, köyhyyttä, ja kipeyttä, muttei kepeyttä!

Korhosen ilmaisutapa on haastava, päähenkilöstä ei "novelleissa" tiedä alkuun edes sukupuolta, eikä tapahtuma-aikaa, pidän itse suoremmasta tyylistä, jännite säilyy näin pidempään, jos luku-urakka vaan jatkuu. Jo alussa selviää, että Tora-alhontiellä on tapana hyppiä parvekkeelta alas, kaatopaikan alta löytyy myrkkyjä, kaikki tapaukset eivät maadu muistojen mullaksi
Lauseita  rumista asioista:
s.18 Seurauksena on banaalia sisäistä draamaa, sietämätön tunne ajassa putoavan lähiöperheenisän räpiköinnistä avuttomuudesta ...
s.30  laasti mureni ja tuuli ja vesi tulivat sisään (tämä on myös traagista, kuten saastunut maaperäkin)
s. 36 Vitun lehmä! Jos sä et nyt kuvaa, mä sullon sen (kuollut mädäntynyt varis) sun suuhun
s.38  25,4 ... Minulle se tarkoittaa hänen pudotuksensa korkeutta...
s. 53 Muutaman vuoden päästä heidän ensimmäiset yliannostuksensa lennättäisivät kopteria.

Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalainen maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä. Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, eräs mies, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään.

Teoksessa käsitellään avaintilanne -asiaa, minusta tämän teoksen avainpelaaja on toisen osan räpylämies ja hänen polttoleikkinsä on avaintilanne, koska polttaminen toistuu monesti, milloin on nokea pikku tulipalon yläkatossa, milloin nukke tungetaan uuniin. Kuvataanko polttamisella siirtymäriittiä? En tiedä!

Viipyillään paljon näissä alapään asioissa, eikä mitenkään kauniisti tai rakentavasti ja usein tartutaan ranteeseen, ynähdellään ...

Toinen avaintilanne ovat unet, joita en lähde ruotimaan soveliaisuussyistä. Fantasiaa on muutenkin esim. Helmi ja Heikki -sarjakuvien henkilöiden petipuuhista. Itse olen sen verran mielikuvitukseton, että ei ole tullut mieleenikään. Kolmas avaintilanne on karkit ja niiden syöminen ja vilauttelu.

Olen asunut monessa lähiössä, tai voisi jopa sanoa slummissa, siellä oli hienoa porukkaa, köyhiä kuten minä, mutta ihan tavallisia ihmisiä. Tottakai on ongelmia, ne hoidetaan, rosvot otetaan kiinni, ja ongelmaisia autetaan. Tällaisen tekstin myötä maailma ei ainakaan muutu (paremmaksi), että kuvataan kaikkia rumia asioita tässä sävyssä. Juha Vuorinen kuvaa lähiöiden elämää paljon realistisemmin ja rakentavammin ja jopa empaattisemmin, tuleehan Juoppareiden Juhasta ja Kristianista kelpo kansalaisia.

Itselläni tuntuvat siirtymäriitit jääneen, olen henkinen pikkupoika, mutta minusta itse yrittämällä ja suhtautumalla pikkujäbän ennakkoluulottomuudella eteen tuleviin ongelmiin päästään parempiin tuloksiin.

Teos on siis saanut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon, Korhonen Riku siis sai parhaan esikoisteoksen palkinnon. Antti Majander on arvioinut teoksen Hesarissa 7.11.2003 ja ylistävästi, ja toteaa, että "kaikkea ei tarvitse märehtiä lukijalle valmiiksi". Lauseesta olen samaa mieltä noin yleensä, mutta tässä teoksessa koettu jäi leijumaan painajaisiin, kipeisiin kokemuksiin, ikäviin irvokkaisiin ilmeisiin. Eikö juuri teoksessa märehditä surkeutta surkeuden jälkeenkin?

Tämä bloggaus on ehkä huono, koska kirjahan kuvaa murheen märehtimistä. Se, mitä arvostelen, on irvokkaiden detaljien nostaminen esiin vastenmielisesti ja etenkin ilkeästi. Olisin myös toivonut jonkin näköisen kontekstin kenen silmin katsotaan ja koska, esim. Luku (N+1): Mauri, Tora-alhontie kevät 2001. Luultavasti Majanderin arvio on onnistuneempi kuin Jokken, sillä minä en todellakaan pitänyt tästä kirjasta.
--
PS, PAIKOISTA!
Miljöö? Tarinaa ollaan sijoittamassa Turkuun, ja löytyyhän sieltä Ruissaloa, Itäistä Rantakatua, Hansatoria ja IV-osassa on tarkkoja osoitteita, mutta itse sijoittaisin miljöön muualle, hieman idemmäksi. Miljöökuvauksessa eivät etäisyydet eivätkä paikat stemmaa, välillä ollaan meren rannalla, välillä ikkunasta näkyy Aurajoki, sitten on vanha kaatopaikka, miljööksi olisi kannattanut valita kuvitteellinen Tursenki.

Missä on Tora-alhontie?
Turussa Ilpoisissa on Tora-alhonkatu ja Tora-alhonpolku, joka päättyy umpikujaan ja kallion kautta pääsee Lauklähteenkadelle. Molemmat paikat ovat arvokkaita omakotitaloalueita, joissa on vanhoja omakotitaloja.


Tora-alhonkatu lähtee Rautsuonkadulta. Tora-alhontietä siis ei ole. Kuvan kaappasin Turun seudun opaskartasta, nuolet sentään taiteilin itse ja tekstin

Teoksen sivun  215 kuvauksen perusteella Tora-alhontie tuntuisikin olevan Ilpoisen, Haritun tai Uittamon suunnalla, mutta vain Uittamolta näkyy merelle ja korkeilta kallioilta, tämä on otettu Ilpoisten kalliolta.

Uittamo ei ole mitenkään huono asuinalue, kuten ei tietenkään Ilpoinenkaan, ja siellä on siirtolapuutarhaalue Luolavuoren Petreliuksen ja Ilpoisten välillä on "kukkula", joka on ollut 1960-luvulla jonkin näköinen kaatopaikka, ainakin maa-ainekselle, Luolavuoressa lienee ollut ampumarata, tosin eri paikassa. Paikalla on lisäksi laaja avokallioalue, jossa on paljon jääkautista kivikkoa. Olen suunnistanut ja lenkkeillyt alueella, ja se on hyvä alue, enkä ole kenenkään nähnyt hyppivän taloista.
Kerrostaloja on Lauklähteentiellä, ja siellä asuu mukavia ihmisiä, tunnen heitä monia henkilökohtaisesti.

Puhutaan myös Dynamosta, joka lienee Linnankadulla pääkirjastoa vastapäätä, jonne tulee kirjan mukaan nuoria Pansion, Jyrkkälän lähiöistä, Pansiossa asuu vähän ihmisiä, viereisessä Pernossa enemmän, (toiset isovanhempani asuivat Pansiossa). Mihin unohtuikaan Härkämäki, Varissuo ja Lauste ja Ylioppilaskylä? Yleensä luen kirjan ja bloggaukseeni katson muistiinpanojani ja selaan kirjan silloin uudestaan, nyt selasin vain Turun karttaa, olkoon se pohjatyö tähän bloggaukseen, kirjaa en lähtenyt kertaamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti