Hermann Hesse: Lasihelmipeli

Hermann Hesse: Lasihelmipeli, alkuteos Das Glasperlenspiel 1943, suomentanut Kai Kaila, ja runot Elvi Sinervo, Kirjayhtymä 1985, sivumäärä 541.

Hermann Hessen Lasihelmipeli kertoo lasipelimestari Josef Knechtin elämänvaiheet. Lasihelmipeli on helmitaululle erivärisillä ja erimuotoisilla lasihelmillä eri tasoihin sommiteltava peli, joka kuvaa "hengen ja musiikin ydintä". Lasihelmipeli keksittiin samoihin aikoihin Englannissa ja Saksassa. Aluksi sillä kuvattiin musiikkia, sitten matematiikkaa, ja myöhemmin Lasihelmipelin idea levisi kaikkiin tieteisiin. Sotaisan vuosisadan jälkeen peliä vaalittiin Kastalian maakunnassa, jossa keskitytään etupäässä mietiskelyyn, musiikkiin ja lasihelmipeleihin. Juhlapelejä  johtaa Ludi Magister eli pelimestari. Kastalia elää toisten kustannuksella tekemättä muuta kuin laittamalla lasihelmiä eri järjestykseen ja kouluttamalla valioihmisiä, tai tarkemmin poikia ja miehiä. Kastaliaa johtaa neuvosto, joka koostuu miehistä. Lahjakkaita poikia kutsutaan valiokouluihin, ja siellä alkaa seulonta, joka johtaa veljeskuntaan, jonka periaatteina ovat köyhyys ja naimattomuus. Lasihelmipeli yhdistää toisiinsa hengenmiehiä, mutta jo edistynyt 15-vuotias poika voi olla pelin johtaja.

Hessen romaani on siis kertomus lasihelmipelimestarin Josef Knechtin elämästä. Josef Knecht on orpo. Orpous luo kirjan mukaan hedelmällisen maaperän sisäoppilaitosopinnoille, koska perheen ja koulun välille ei tule risririitoja. Josef Knecht seuloutuukin koulussa taso tasolta yhä ylemmäs, jolloin myös luokkatoverit ovat henkevämpiä. Kastaliassa koulun tarkoitus ei ole kouluttaa rahvaanomaisiin ammatteihin, kuten puusepäksi, lääkäriksi tai lakimieheksi, vaan opetusohjelmassa opetellaan meditoimaan, tyhjentämään mieltä, ja luomaan yhteyksiä. Tieteistä matematiikka, kielitiede ja ehkä politiikkaa tarjonnevat musiikin ohella ainekset lasihelmipelin pelaamiseen.

Kirjassa on paljon tyhjäkäyntiä, ja jahkailua, kummallisia väitteitä, eikä sen lukeminen näytä palkitsevalta. Eletään  tulevaisuutta ehkä 2000-lukua, jossa sodat on jätetty taakse. Kirjassa arvostellaan vuolaasti 'sarjalukemistoja' (=aikakausilehtiä), missä on ollut ristisanatehtäviä. Pitää luopua nopeasta rahan ansaitsemisesta, maineesta ja julkisista kunnianosoituksista ja suurista painoksista  ja Nobelin palkinnoista s.32 (huvittavaa, että Hesse sai tämän julkaisun jälkeen Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946, jonka otti vastaan).

Waldzellin koulu on Kastalian korkein opinahjo, siellä tiede ja taide yhdistyvät. Knecht on uuras oppilas. Hän ajautuu väittelyihin koulun toisen priimusoppilas Plinio Designogrin kanssa. Plinio on repivä, ja Josef rakentava väitteilyissään. Pojat ovat kilpailijoita, mutta myöhemmin ystäviä. Plinio on ylhäisestä suvusta, ja hän lopettaa opinnot, menee kotimaahansa. Pliniolla olisi suvun perinteet ja joita hän voisi jatkaa. Hän kuitenkin liittyy nuorten vihaisten miesten oppositiorintamaan, ja vaahtoaa vuorostaan siellä. Josef jatkaa opintojaan ja haluaisi vierailla Plinion luona. Josef ei saa lupaa tähän. Josef on Kastalian lasihelmitornin vanki, hän ei voi avioitua eikä omistaa mitään, ei edes matkustaa ilman lupaa. Kastalialaiset kuitenkin kokevat, että juuri Plinio ja hänen kaltaiset ovat ammatissaan materian ja halun vankeja. Josef etenee opinnoissaan. Kastalia on hyvissä väleissä Rooman kirkon kanssa. Josef kutsutaan Madiafelsin benediktiiniläisluostariin, jossa hän oppii mietiskellen maailma, hän käy myös Kiinassa bambumetsässä katsomassa erakkoa ja oppii siankärsämöstä, yrteistä ja elämästä.

Knecht valitaan lasipelimestariksi, virkaan jossa pitää ohjata opettajia, peliyhteisöä, ja vuosittain organisoida juhlapeli. Knecht kaivaa ensimmäiseen juhlapeliinsä innoituksen bambumetsän opetuksista, ja tästä kiinalaispelistä tulee pelin historian aatelia. Koko touhu tuntuu lukijasta täydeltä haihattelulta, ja lasihelmipeli on minusta puuta heinää. Minusta Knecht alkaa pohtia, mikä on Kastalian tarkoitus, olemassaolon perusta, ja myös rahoitusasema, maakunta, joka ei tuota mitään, tosin sieltä valmistuu opettajia, kirjoja, menetelmiä, sen tarkoitus on pitää moraali puhtaana. Juoni menee eteenpäin. Knecht tapaa uudestaan Plinio Designorin, joka on arvioimassa ja tarkastamassa Kastaliaa. Knecht löytää yhteyden Plinion kanssa. Plinio on koulun jälkeen rappeutunut, vetänyt huumeita, mutta avioitunut. Hänen poikansa on pilalle hemmoteltu rajaton kauhukakara.

Knechtin "varjo" eli apulainen on älykäs ja oikullinen Fritz Tegularius, Tegularius on hyvin etevä. Aikansa mietiskeltyään Knecht saa hahmon maailmasta, hän ymmärtää, että Kastalian olemassa olo on vaarassa. Hän kirjelmöi neuvostolle uhkaavasta vaarasta ja haluaa saada eron elinikäisestä virasta

Kirja on aika ajoin pitkäpiimäinen mutta minusta joku tolkku saadaan lopussa, kun veljeskunnan johtaja Alexander ja Lasipelimestari Knecht puhuvat erosta ja Kastiliasta. Kastilia on eristynyt, ja eristänyt itsensä ulkomaailmasta. Miehet, jotka elävät naimattomina ja ilman omaisuutta, eivät tiedä tavallisen kansan elämästä mitään. He ovat vieraantuneita. Vieraantuminen alkaa jo sisäoppilaitoksessa, jossa on vain samanlaisia poikia. Lahjattomat karsitaan pois, monen siivilöinnin jälkeen on jäljellä vain valioiden valiot, jotka sitten jättäytyvät lepäämään laakereilleen, ja mietiskelevät, ja laittavat lasihelmiä eri tasoihin. Tämä ei varmasti ole Hessen tulkinta, mutta minusta Rooman miesten pyörittämä kirkko, tai Kastalian poikamiesporukka on aika heiveröinen taho antamaan neuvoja todellisen elämän raadollisiin ongelmiin. Lasihelmipelaajat ovat heiveröisiä verrattuna George Lucasin luomiin jedeihin, vaikka jedeillä on hieman sama idea, tosin jedien galaksia sitoo voima, jota he pystyvät käyttämään hyväksi.

Knechtin kirjeessä neuvostolle, Knecht tiivistää sen, jonka tarkka lukija on jo huomannut, lasihelmipeli itsessään ei ole mitään, eikä edes säilyttämisen arvoinen. Lisäksi kirjeestä tulee ilmi, että maailmasta irrallinen itseään muita ylempänä pitävä miespoppoo jää sivuraiteille. Eliitistinen porukka kadottaa yhteyden, ja muiden kunnioituksen. Minusta moni säätiö, instituutio ja uskonnollinen auktoriteetti on eristäytynyt, ylentänyt itsensä muita paremmaksi, rappeutunut ja menettänyt luottamuksensa ja aloitekykynsä. Minusta miltei joka tavaralla, ja aatteella ja lafkalla on oma elinkaarensä, joka joillain on hyvinkin lyhyt.

Kirjassa on Knechtin kolme kirjoittamaa tarinaa Sateentekijä, Rippi-isä ja Intialainen tarina. Sateentekijä -tarina vie muinaiseen yhteisöön, jossa orpopoika Knecht hankkiutuu Sateentekijän oppipojaksi, ja kohoaa aikanaan itse Sateentekijäksi, mutta antaa uhrata uransa loppuvaiheessa itsensä epidemian aikana. Tarina on minusta analoginen kirjan kertomukselle.
Rippi-isä -tarina kertoo Josephus Famuluksesta, joka on ottaa kasteen aikuisena, auttaa ihmisiä, mutta erakoituu ja kokee myös itsetuhoisia ajatuksia. Hän hakee apua mestari Dionilta. Josef ymmärtää, että ihminen voi oppia perinpohjaisesti vasta todellisten vaikeuksien jälkeen. Tarinassa ensin kuolee mestari ja vanhana myös Josephus.
Intialainen tarina kertoo hallitsijan pojasta Dasta, joka pakenee palatsista lehmien hoitajaksi, mutta maistaa valtaa ja joutuu onnettomuuksiin, mutta pääsee joogin oppipojaksi. Tarinassa tulee ilmi itämainen uudelleen syntymisajatus ja oikeastaan kaikissa tarinoissa itämainen oman tiensä kulkemisajatus, joka toisaalta ehkä esiintyy Raamatussakin esimerkiksi  tavallaan Tuhlaajapoika -vertauksessa.

Teoksessa on Josef Knechtin runoja, joista tämän nimi on Lasihelmipeli.

Kuin kirkkaat tähtikuviot ne hohtaa.
Ja niiden kehiin kerran yltäneen
tie niistä eteenpäin voi johtaa
yhtäälle enää: Pyhään Keskukseen.

Ylen elävässä arkistossa on 20 minuutin  ääniklippi, missä Seppo Puttonen haastattelee lisensiaatti Teppo Kulmalaa.

****
Hermann Hesse syntyi eteläisessä Saksassa 1877 ja kuoli 1962, hän voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946. Hesse kirjoitti Lasihelmipeliä vuodesta 1931 asti yksitoista vuotta, se julkaistiin Sveitsissä 1943. joskin Sateentekijä osuus julkaistiin jo 1934. Hesse höpisee tässä kirjassa, että Lasihelmipeli on Maaginen teatteri.
Hessen Arosusi (bloggaus täällä) -teoksessa päähenkilö  Harry Haller toikkaroi aikansa, ja päätyy lopussa unenomaiseen karkeloon  Maagillisessa teatterissa

Pertti Lassila kirjoittaa toisaalla, että Hesseä ei kelpuutettu ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Hesse oli karannut teologisesta koulutuksesta 1892 ja yritti itsemurhaa ja oli tämän jälkeen hoidossa "hermosairaalassa". Maailmansodan jälkeen Hesse koki (uudelleen) hermoromahduksen ja hakeutui psykoterapiaan ja Jungin psykoanalyysiin.

Hessen romaaneista Arosusi on minusta varsin sekava ja harhainen kirja. Siddharta on taas hyvin erilainen ja seesteinen kirja. Lasihelmipeli on minusta näiden välissä.

Dorothy L. Sayers: Kuolema kirkkomaalla

Dorothy L. Sayers: Kuolema kirkkomaalla, The Nine Taylors 1934, suomentanut Annika Eräpuro, Viihdeviikarit Oy 1989, sivumäärä 273.

Dekkari alkaa lumipenkasta Uuden vuoden aattona. Lordi Peter Wimsey on ajanut lumessa Daimlerinsa ojaan, ja he  kävelevät yhdessä Bunterin kanssa Fenchurch St Pauliin pappilaan. Kirkkoherra Theodore Venables ottaa vieraat vastaan ystävällisesti. Pappilan vieressä on hieno kirkko ja kellotorni, jossa on yhdeksän nimettyä ja huolella valettua kirkonkelloa, joilla on aikomus soittaa yhdeksän tunnin "aaria" uuden vuoden kunniaksi. Peter pääsee soittamaan yhtä kelloista, kun William Thoday on sairaana. Samalla kuullaan juoruja etenkin sir Henryn häistä, jotka on tosin vietetty vuonna 1914, kirjassa eletään luultavasti 1930-luvun alkua. Sir Henryn häiden aikana on varastettu rouva Wilbrahamin smaragdikaulanauha. Kaulanauhaa ei ole koskaan löydetty, mutta oikeudessa sen varkaudesta on tuomittu hovimestari Deacon, ja lontoolainen konna Cranton. Miehet ovat saaneet pitkät vankeustuomiot, mutta Deacon on kuollut vankilapaon yhteydessä. Sir Henryn isä on korvannut smaragdit, ja se on tehnyt ison loven sir Henryn omaisuuteen, joka meni naimisiin orvon ja köyhän tytön kanssa, ja josta tuli siis lady Thorpe. Sir Henry haavoittui vaikeasti ensimmäisessä maailmansodassa. Parilla on nyt  viisitoistavuotias tytär Hilary Thorpe. Kyläläisistä William Thoday on mennyt naimisiin Deaconin vaimon Mary Russelin kanssa. Uutena vuotena lady Thorpe kuolee ja haudataan. Kun pääsiäisenä kuolee sir Henry, avataan sukuhauta, ja lady Thorpen arkun päältä löytyy miehen ruumis, jonka kasvot on ruhjottu. Kirkkoherra Theodore Venables kirjoittaa perjantaina kirjeen lordi Peterille, joka saa postin lauantaina aamupostissa! (Kirjasin tämän huomioksi, miten posti voi kulkea ripeästi. Pappila on hyvinkin syrjäinen paikka).

Tämän dekkarin ansiot ovat Wimseyn järjestelmälliset tutkimukset, siitä kuka kuollut on, onko hän Cranton. missä ovat Wilbrahamin smaragdit, mihin vainaja on kuollut, ja miksi hän on haudassa. Kaikki liittyy luonnollisesti sir Henryn häihin, ja siellä sattuneeseen varkauteen, jotka dekkarin tuleva lukija saa herkutella rauhassa. Murha tapahtuu hieman toisista syistä, ja ongelma haaroittuu erilaisiin arvoituksiin, joihin saadaan riittävä selvyys.

Dekkarin ytimessä on kuitenkin pappilan ja sen henkilöiden elämä. Dorothy L. Sayers varttui itse pappilassa seudulla, jossa oli tulvia. Sayersin muiden dekkareiden tapahtumapaikat eivät ole englantilaisia maalaiskyliä, sillä maalaiskylään sijoitti murhamysteerit Agatha Christie ja salapoliisiksi neiti Marplen, joka asuu St. Mary Meadin maalaiskylässä. Lordi Peter selviää kuitenkin hyvin ja saa kartutettua Hilary Thorpen omaisuutta löytämällä smaragdit, ja on Hilaryn omaisuuden haltija, sillä setään ei luoteta.  Ansiokasta on myös Sayersin kuvaus kirkon kellojen soitosta.  Kaikista kirkonkelloista annetaan yksityiskohtaista tietoa: "Batty Thomas (No. 7 Paino n. 1530 kg Sävelkorkeus D) Sarjan vanhin kello nykyisessä ilmiasussaan, ja vanhin myös alkuperäiseltä malliltaan. Kellon on ensikertaa valanut Thomas Belleytere Lynnistä vuonna 1338...." s.77

Nipvetin Juha Makkonen on analysoinut uuden ajan ja vanhan ajan törmäystä omassa bloggauksessaan täällä. Minusta yhteydet ulkomaailmaan pelaavat postin ja puhelimen ansiosta, mutta kirkonkylä on sisäänpäin kääntynyt, josta on vähemmän mairitteleva huomio: "Holliday on Russelin sisarentytär, haudankaivajan, tiedättehän, ja jonkinlaista sukua Mary Thodaylle, vaikka, tietysti, kaikki ovat, tässä kylässä, siis sukua jollekulle. Se johtuu siitä että kylä on niin pieni, vaikka nyt kun jokaisella on  moottoripyörä ja bussit kulkevat kahdesti viikossa tilanne ei ole niin  huolestuttava, eikä synny niin monia epäonnisia olentoja kuten Hullu-Peake". Lopussa kylä on saarroksissa tulvan vuoksi, ja silloin lordi Peter vasta tajuaa, miten vainaja on kuollut. Makkosen analyysi on paljon syvempi ja parempi kuin omani, mutta tulkitsen pappilan Sayersin lapsuuden maisemaksi, jossa autoja ei ollut. Rikokset itsessään ovat Sayersin dekkareissa usein arvattavia, niin tässäkin. Suola onkin kaikki muu inhimillinen toiminta ja kyläläisten ajatukset ja juorut, joita ilmenee dekkarissa.

Toisin kuin muut suomalaiset bloggarit voin suositella tätäkin dekkaria brittidekkarien ja Sayersin ystäville, englantilaisissa bloggauksissa tätä on lämpimästi suositeltu.

****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin 1928 –novellikokoelma
Myrkkyä 1930
Yksi kuudesta 1931
Kas tässä teille ruumis 1932
Mainosmurha 1933
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma, julkaistu postuumisti

Mauri Kunnas: Piitles

Mauri Kunnas: Piitles, Otava 2012, sivumäärä 80

Mauri Kunnas on lajissaan Suomen paras. Hänen lajinsa on (tylsienkin) tarinoiden toteutus hauskasti kiteyttäen kuvin ja sanoin.

Mauri Kunnas syntyi vuonna 1950 ja The Beatles perustettiin vuonna 1960, ja se hajosi vuonna 1970, The Beatles on kaikkien aikojen merkittävin rock-bändi, jonka jäsenet ovat Liverpoolista kitaristi John Lennon, basisti Paul McCartney, kitaristi George Harrison, ja rumpali Ringo Starr, ilmeisesti kaikki laulavat, mutta eniten Lennon ja McCartney.

Tämä Piitles-kirja kertoo The Beatles yhtyeen alkutaipaleen läpimurtoonsa asti, myös sen että basistina ollut Stuart Sutcliffe erosi bändistä ja Paul McCartney siirtyi bassoon. Yhtyeen rumpalikin vaihtui, Pete Best erotettiin ja tilalle rumpuja paukuttelemaan nousi Ringo Starr. Täm nelikko on kannessa ja kuva on piirretty kuten Abbey Roadin (1969) kansi, eli kadun yli marssivat John, Ringo, Paul ja George.

Henkilökohtaisesti en ole kuunnellut Beatlesia, en omista levyjä, enkä tunne jäseniäkään, mutta Piitles oli upeasti toteutettu kirja. Tiedän toki muutaman tunnetuimman kappaleen, ja senkin Ferry Aidin pohjalta, jolloin Paul McCartney (tai oikeuden omistajat?) 'antoi' esittää Let It Be:n, ja siinä lauletaan: 'When I find myself in times of trouble, Mother Mary comes to me/ Speaking words of wisdom, let it be'.

Kirjassa lähdetään jäsenten lapsuudesta, Paul McCartneyn äidin nimi oli Mary, hän oli naimisissa Jimin Paulin isän kanssa, isä oli puuvillakauppias, Paulilla oli pikkuveli. Kätilönä toiminut Mary-äiti kuoli, mutta perhe puski eteenpäin. Ringo Starr syntyi ensinnä 7.7.1940 pommitusten aikana, sitten John Lennon syntyi eli 9.10.1940. John Lennonin lapsuus oli hyvin "rikkonainen" mutta ainakin virikkeellinen. Isä Alfred lähti merille, ja äiti Julia sai toiselle miehelle lapsen. John Lennon asui välillä äitinsä, välillä tätinsä ja välillä isänsä luona. Johnilla oli coverbändi Quarry Men vuonna 1957, jona vuonna hän meni taidekouluun, ja seuraavana vuonna Johnin äiti jäi auton alle. John alkoi seurustella Cynthian kanssa, jonka kanssa hän meni naimisiin. Kirjasta saa käsityksen, että John Lennon ei ollut kovin sitoutunut liittoon.

Beatlesin  nimestä on teorioita, ja tässä esitetään, että nimi olisi ilmaantunut liekehtivässä piirakassa. Nimi oli ensin The Silver Beetles, mutta muuntui muotoon The Beatles.

Loppukesällä 1960 matka suuntautuu Saksan Hampurin Reeperbahnille, takakannen kuvassa kadun yli kävelevät Pete Best ja Stuart Sutcliffe. Kuvassa on uskomaton määrä yksityiskohtia. Juliste jossa lukee The Beatles, ja sen yläpuolella Rory Storm and his Hurrican, bändi jossa Ringo Starr soitti.  Kuvan ylälaidassa on puhelintyttö, merimies ja nainen, sekä kaksi katunaista alakulmassa, ja kissa ja akka. Harrison oli alaikäinen, ja sitä kautta tuli lähtö Hampurista, mutta sinne vielä palattiin.

Vuonna 1961 Beatles soitti Cavernilla Liverpoolissa ruokatunnilla, ja sihteerit kävivät kuuntelemassa. Albumissa on esitelty bändimuutokset, ja Brian Epsteinin mukaan tulo. Stuart kuolee, Paul siirtyy bassoon, ja Ringo rumpuihin Peten potkujen jälkeen.

Upea albumi, jonka kuvia on hyvä katsella, ja tekstiä on paljon.
***

Mauri Kunnas piirsi sarjakuvia vuosina 1975-1986 ja niitä julkaistiin Introssa, Helpissä ja Suosikissa, ja niistä on koottu albumi Nyrok City, josta on bloggaus täällä.
Nyrok City -albumissa oli koko Beatlesin tarina  tiivistetty kahteen sivuun, se on tehty jo 9/1978, eli aikana, jolloin kaikki beatlet vielä olivat elossa. Eli tarina Piittels' story on kertomus Liverpallin nelosista, johon kuuluvat Juhani Lennonjohto, Pauli Mäkikartano, Yrjö Harvinainen ja Risto "Rinkeli" Tähti. Sarjakuva alkaa ajasta, jolloin rumpalina oli vielä Pete Paras. Sarjakuvassa seikkailee Rion Epsilon, mukuloissa aiheutetaan hysteriaa, on rakastamisen aika, ja hippikausi, Sitten tapahtuu hajoaminen, ja Yoko ja John nakuilevat, mutta Paulilla ei ole siivet maassa (Linda MacCartney ja Wings!)

Kännykkäkamerakuva albumista. Kuvan epätarkkuus on tarkoituksellista, vähemmän kopioitavaa, eli hankkikaa albumi :)

***
Tänään on Kirjan ja Ruusun päivä, aiemmin on saanut ilmaiskirjan, jos on ostanut 15 eurolla kirjoja, nyt saisi kassin. Tämä on aiemmin hankittu kirja. Aiemmat postaukseni Kirjan ja Ruusun Päivästä:

2018: Leena Lehtolainen:Turmanluoti:
2017: Roope Lipasti, Karoliina Korhonen: Elovena tyttö
2016: Ronja Salmi ja Jami Nurminen: Onks noloo?
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa, 1910, Gutenbergistä luettu.

Tulitikkujen lainausmatka alkaa liperiläisen Antti Ihalaisen pirtistä ja sinne se päättyykin, joskin takaisin tulee yksi tikku, ja sekin raapaistu, mutta paljon ehtii tapahtua tällä välin. Kaikki alkaa Antin vaimon Anna-Liisan aikoessa leipoa ja talouteen tarvitaan tulitikkuja, joita Antti lähtee noutamaan Hyvärisen ukolta. Antti hyppää tuoreen leskimiehen Jussi Vatasen hevosrattaille. Jussi Vatanen on vast'ikään jäänyt leskeksi ja kärkkyy uutta vaimoa. Vatasella on hevosia, lehmiä ja sikoja, joiden hinnoista, kaupoista ja poikimisesta puhutaan. Jussi aikoo kosia Anna-Kaisaa, joka yllättäen suostuu. Antti ja Jussi lähtevät hakemaan kihlajaiskamppeita Join kaupungista (Joensuu?). Mukana on vajaa pullo, johon on tarkoitus ostaa viinaa, mutta pullo pitää juoda entisestä viinasta tyhjäksi. Miehet ovat olleet vuosia raittiina, mutta viinan noustessa päähän, miehet hölmöilevät. Miehet kehuvat kännipäissään lähtevänsä Amerikkaan ja joutuvat putkaan, ja saavat sakkotuomion.

Samaan aikaan toisaalla räätäli Tahvo Kenonen, vanhapoika, haikailee nuoruuden ihastustaan Anna-Liisaa. Anna-Liisa taas ihmettelee, missä Antti on ja miksi Antti ei ole tuonut tulitikkuja. Anna-Liisa käy Hyvärisillä, ja Hyväriset valehtelevat Anna Liisalle Vatasen menneen kosaisemaan Pekka Roivaan tyttöjä ja otaksuvat, että Antti on lähtenyt Amerikkaan. Anna-Liisa, joka esitetään varsin yksinkertaisena, on ollut huolissaan, onko Antti joutunut ojan pohjalle, on nyt huojentunut: "Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta ".  Anna-Liisan luona käymään tuleva Maija-Liisa Kananen puhuu Tahvo Kenosesta.

Jussi ja Antti pääsevät putkasta, ja törmäävät kaupungissa Kaisa Karhuttareen eli Kaisa Makkoseen, joka on jäänyt leskeksi, miehensä Makkosen kuoltua. Kuolemaa jauhetaan sivutolkulla, kun Jussi toteaa: "Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!" Kaisa hoivaa Jussin varastamaa sikaa, ja Kaisalle selviää, että Jussikin on leski. Jussi muistaa, että hänen tammansa on vapaana, eikä sitä enää löydy. Aikansa haahuiltuaan vieraan hevosen kanssa, miehet löytävät itsensä taas putkasta. Putkassa miehillä on myös sika, jota he hellästi hoivaavat. Miesten poissaolon aikaan Liperissä alkavat huhut elää omaa elämäänsä. Ville Huttunen juoruakkaillee, että Vatanen ja Hyvärinen ovat lähteneet Amerikkaan. Kun tulee tieto eräästä laivaonnettomuudesta, Anna-Liisa saa kuulla Huttuselta, että hän on nyt leski. Kierrokset edelleen lisääntyvät, kun räätäli Kenonen saapuu riiuulle Anna-Liisan luo, ja sovittaa isännän verkapukua. Jussi ja Antti joutuvat oikeudenkäyntiin, ja Kenonen asettuu majaksi Ihalaisille.

Kotiinpaluun aika koittaa. ja Vatanen toteaa Antille: "Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja kaikkinensa!"

Tulitikkuja lainaamassa on hauska ja hervoton tragikomedia.

Virossa tunnetaan tämä myös bloggaus TÄÄLLÄ.
*****
Maiju Lassila ei ollut oikeasti nainen vaan mies Algot Untola (1868 - 1918). Tästä on tehty varsin mallikas Yrjö Nortan ja Toivo Särkän filmi, jossa on ollut pääosissa sen aikaiset tähdet Aku Korhonen (Antti Ihalainen), Unto Laakso (Jussi Vatanen), Aino Haverinen (Anna-Liisa), Ester Toivonen (Maija-Liisa), Siiri Angerkoski (Kaisa Karhutar),  Joel Rinne (Ville Kettunen, kirjassa nimellä Ville Huttunen).

Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja tummaverikön tapaus

Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja tummaverikön tapaus, alkuteos The Case of the Borrowed Brunette 1946, suomentanut  Armi Koistinen, sivumäärä 220.

Perry Mason on legendaarinen puolustusasianajaja, joka esiintyi 83:ssa dekkarissa. Olen katsonut Perry Mason -tv-sarjaa (MTV3-sarjalta 2000-luvulla), jota esitettiin alunperin vuosina 1957 - 1966, jaksoja on ehkä kolmisensataa, laskin itse että 313, mutta toisaalla pääosan esittäjä Raymond Burr (Perry Mason) olisi ollut vain 271 jaksossa.

Perry Mason on puolustusasianajaja, jolla on sihteeri Della Street, ja Masonia avustaa yksityisetsivä Paul Drake. Perry Mason dekkareiden ja tv-sarjan menestyksen salaisuus on vakiokaavassa, jossa alkuesittelyjen jälkeen tapahtuu murha, ja Perry Mason puolustaa toimeksiantajaansa ja selvittää murhan. Poliisit eivätkä syyttäjät ole ilahtuneita Masonin läsnäolosta eikä ilmaantumisesta paikalle. Kaikki huipentuu yleensä oikeussaliin, jossa Perry Mason osaa yllättää.

Tummaverikön tapaus on toinen lukemani Perry Mason -kirja. Se on järjestyksessään 28:s sarjassa, jossa on 83 osaa. Tarina alkaa kun Perry Mason näkee kadunkulmissa samanlaisia tummaveriköitä samanlaisessa asussa. Kysymys on naisen palkkaamisesta esittämään Helen Reedley -nimistä naista. Masonia arvoitukset kiinnostavat, ja hän tutustuu Reedley'tä esittävään Eva Martelliin sekä palkattuuun seuralaiseen Adelle Wintersiin. Vaihtoa junailee Robert Hines. Juttu vaikuttaa hyvin salaperäiseltä. Mason tajuaa vaaran, ja pian Robert Hines löytyy murhattuna.

Murhan jälkeen Mason tapaa Helen Reedleyn miehen Orvillen. Tapaus on kimurantti, ja sisältää monta vaihetta, joka tapauksessa Eva Martell saa syytteen murhasta. Syyttäjänviraston virkaintoisella Harry Gullingilla on jotain Perry Masonia vastaan, ja hän syyttää tätä avunannosta murhaan. Perry Mason joutuu oikeussalissa todistajan aitioon. Lopulta Perry Mason saa viimeisen palan palapeliin, ja hän paljastaa murhaajan ja motiivin oikeussalissa, kuten ilmeisesti aina.

Erle Stanley Gardnerin Perry Mason ja tummaverikön tapaus on varsin yllättävä dekkari, mutta minusta hieman sekava eikä niin hyvä kuin Perry Mason ja papukaija todistajana.Postuumisti on ilmestynyt Perry Mason ja piikkilanka-aita ja minusta se on paras, ja ilmestynyt myös SaPo -sarjassa

****
Erle Stanley Gardner (1889 - 1970) oli tuottelias amerikkalainen kirjailija, alun alkaen lakimies, joka kirjoitti vielä seitsemällä eri salanimellä yksi oli Robert Parr (vrt Parrot). Perry Mason -tarinoita on yhteensä 83.

Dorothy L. Sayers: Hirttäjän vapaapäivä

Dorothy L. Sayers: Hirttäjän vapaapäivä, alkuteos Hangman's Holiday 1933, suomentanut Annika Eräpuro, Gummerus 1997, sivumäärä 191.

Dorothy L. Sayersin Hirttäjän vapaapäivässä esiintyy kaksi salapoliisia, Sayersin pitkissä jutuissa esiintyvä älykäs lordi Peter Wimsey sekä vain lyhyissä jutuissa esiintyvä  Plummett & Rose viiniliikkeen myyntiedustaja Piccadillyltä Montague Egg. Tämä on hyvä kokoelma, erityisesti lyhyet jutut sopivat Montague Eggin personaan.

Ei kuitenkaan kannata lukea selostusta jutuista, joissain voidaan paljastaa tekotapaa tai ideaa.

Lordi Peter Wimsey tarinat:

Kuva peilissä
Peter Wimsey joutuu ratkaisemaan murhan, josta syytetään Wimseyn tapaamaa Robert Duckworthya. Robert on kertonut lordi Peter Wimseylle merkillistä tapahtumista, jotka liittyvät uniin, unitiloihin, ja peileihin. Lisäksi ihmiset väittävät Robertin olleen eri paikoissa, kun tämä on ollut sairaana. Tässä rikoksen juuret juontavat kolmeen sisarukseen, joista naimaton neiti saa kaksoset. Muut naimisissa olevat sisarukset adoptoivat lapset, ja he kasvavat erillään, toinen Englannissa ja toinen Australiassa. Tässä on vielä kysymys ns. peilikaksosuudesta, eli kaksoset ovat toistensa peilikuvia, tämä lienee mahdollista identtisillä kaksosilla. Tässä kaksosten luonteet ovat joko peilikuvia, tai vain vastakohtia.

Lordi Peterin uskomaton pakomatka
Tarina tapahtuu Pyreneiltä. Wimsey kuulee junassa herra Langleyltä tarinan tohtori Wetherallin kiroukseen joutuneesta vaimosta Alicesta, joka on täysin apaattinen. Seuraavaksi seudulle muuttaa latinaa puhuva velho ja hänen avustajansa. Kun tohtori Wetherall menee käymään kotiin USA:han hoitaa velho rouvan kuntoon ja pakomatka voi alkaa.  Latinaa puhuva velho on tietenkin Wimsey ja avustaja Bunter. Peter Wimseyn ja Alicen välillä ei ole mitään, tulevaisuudessa Alicen ja Langleyn välillä kenties on.
Kyse oli mustasukkaisen aviomiehen mahdollisuudesta alistaa nuori vaimo olemalla antamatta tälle kilpirauhaslääkettä.

Helmikaulanauha
Arvokas helmikaulanauha varastetaan sir Septimus Shalen vuosittaisissa juhlissa, joissa on arvoitusleikkejä, ja syödään myös "dickensiläisiä herkkuja". Sir Septimus on upporikas, ja joka vuosi hän lahjoittaa tyttärelleen helmen helmikaulanauhaan. Ohjelmassa on myös piilosilla oloa. Juhlat menevät hyvin, kunnes huomataan, että helmikauhanauha on kadonnut loppusointuleikin aikana. Tämän jälkeen tutkitaan osallistujien taskut. Lordi Peter Wimseyllä on kirurgin pihdit, suurennuslasi, ja tuumamitta, muilta löytyy ruuansulatuspilleriä, sokeripaloja, sinettivahaa, hakaneuloja, ja lankaa. Eräältä herralta löytyy sukkanauha, puuterirasia ja perunan puolikas. Lordi Peter pystyy selvittämään, kuka vohki helmikaulanauhan, ja minne hän sen pilotti. Minusta tämä oli mainio juttu.

Montague Egg -jutut
Myrkytetty Dow '08.
Kauppamatkustaja Montaque Egg, joka on Plummet &Rose -edustaja, tulee myymään tuotteitaan lordi Borrodalelle, joka on hänen asiakkaansa. Poliisi on vastassa, Borrodale on kuollut siemaillessaan Eggin myymää portviiniä. Portviini on hyvää, mutta sen seassa, on nikotiinia. Egg selvittelee poliisin kanssa tilannetta, ja konna jää kiinni, jo heti alkuun herättämällä puhetavallaan huomion. (Älä lue seuraavaa: tässä jutussa on dekkarien suurin klisee, eli hovimestari on syyllinen. Hovimestari aiemmista tavoistaan poiketen kutsuu Eggiä siriksi. Tämä juttu myrkynkin osalta, muistuttaa Agatha Christien Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä, jossa myrkky oli nikotiini, ja syyllinen näytteli hovimestaria. Portviini siis on Plemmet & Rosen ja vuosikertaa 1908.
Kääntäjä on suomentanut The Salesman's Handbookin Kauppamiehen käsikirjaksi, muissa suomennoksissa se on Myyntimiehen käsikirja, tässä Egg siteeraa käsikirjan sääntöä 10, "Kun saavutat sisäkön suosion, kauppa jo puoleksi tehty on" s.77

Vainukoirat hajulla

Egg on Pig & Pewterin hotellissa ja sen takkahuoneessa viettävät aikaa Montague Egg, eräs parfyymiedustaja, paikallispoliisi, nuori pari, ja muutama muu herrasmies. Radiosta tulee kuulutus, että Alice Stewartin murhaajaksi epäiltyä Gerald Beetonia nuorta miestä (on 35-vuotias) etsitään, ja pyydetään ottamaan yhteyttä Nottighamin seriffiin, no oikeasti poliisipäällikköön. Montague Egg ja muut pohtivat veritekoa, ja Montague Egg pystyy nerokkaasti selvittämään kuka huoneissa olijoista Beeton on, ja saa hänet paljastamaan itsensä. Tarinassa väitetään, että paikka on savuinen ja ruuanhajun pilaama. Loppuselvittelyissä putoaa hajuvesipullo ja rikkoutuu, joten tuoksut vaihtuvat.

Murha aamulla
Montague Egg aikoo myydä tuotteitaan, koska "älä pientäkään tilaisuutta ohittaa päätä, kuin koittanut oot kepillä jäätä". Asiakas Humphrey Pinchbeck löytyy kuitenkin kallo murskana. Egg, joka on ollut Länsirintamallakin, hälyyttää poliisin. Kuolemansyyn tutkimuksessa epäilykset kohdistuvat vainajan retkumaiseen velkaiseen sisarenpoikaan Theodore Bartoniin. Yllätystodistaja neiti Queek todistaa nähneensä epäillyn auton rekisteritunnuksella WOE-1313 muualla. Jutun juju on siinä, että Montague Egg murskaa yllätystodistajan kertomuksen. "Jos kauppamies käyttää aivojaan, hän säästelee runsaasti vaivojaan". Tässä Montague Egg myy lauantaina viinejä, eli pitkään tehtiin kuusipäiväistä työviikkoa.

Yksi liikaa
Yhtyneitten Nitrofosfaattien Simon Grant on kateissa, ja yhtiön pörssikurssi laskee. Montague Eggillä ei ole yrityksen osakkeita, mutta hän on ollut junassa, johon Simon Grantilla on ollut lippu. Kuulusteluissa Montague Egg päättelee huijarikoplan menettelyn. Simon Grant ei ollut kadonnut murhaamisen vuoksi, vaan siksi, että hän on huijari, joka on häipynyt. Menetelmä perustuu silloiseen konduktöörien tapaan lukea junalippuja, ja jutun nimi viittaa epäsuorasti lippukikkailuun. Mukava tarina tämäkin.

Murha Pentecostissa
Montague Egg on myyntimatkalla Oxfordin kampuksella, ja Pentecostissa on tapahtunut rehtorin murha. Egg narauttaa syyllisen kirjastokäyttäytymisen perusteella. Konna on harhauttanut Collegen opiskelijoita myös pukeutumalla naisten vaatteisiin, tämäkään ei myyntimiestämme harhauta.

Maher Shalal Hashbaz
Montague Egg törmää väkijoukkoon, joka ihmettelee kissan karkaamista puuhun. Kissa on nuoren tytön Jenny Maitlandin, joka on myymässä sitä rahapulassaan lehdessä olleen ilmoituksen vuoksi. Kissan myyjiä on jonossa, ja kissa pitää viedä illalla tiettyyn osoitteeseen. Montague Egg on onneksi tytön tukena. Kissa on Jennylle rakas, ja Maher Shalal Hashbaz karkaa ja palaa  Jennyn luo. Egg tutkii kissaongelmaa, ja se on sukulaisten juoni saada eräs vanhus kuolemaan sydänkohtaukseen. Montague Egg pitää tekoa murhana.

Muita tarinoita on kaksi

Mies joka tiesi miten, herra Pender lukee tusinoittain salapoliisiromaaneja, ja uskoo erään herran pelottelutarinan junassa, ja sillä on arvaamattomia seurauksia, myös pelottelijalle.

Suihkulähde pulppuilee -tarinassa herra Spillerin elämää haittaa ikävä kiristäjä, kun hänestä päästään, on seuraava jonossa. 

*****

Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin 1928 –novellikokoelma
Myrkkyä 1930
Yksi kuudesta 1931
Kas tässä teille ruumis 1932
Mainosmurha 1933
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma, julkaistu postuumisti

Jack London: Klondyken kuningas

Jack London: Klondyken kuningas,  Burning Daylight 1910, suomentanut Rauni Kanerva, Karisto 1979, Uusi Kirjakerhon -painos, sivumäärä 321.

Jack Londonin Klondyken kuningas kertoo karskin miehen taistelusta ensin Alaskan hyisessä erämaassa, sitten kapitalistisessa maailmassa. Teoksen päähenkilö Elam Harnish eli Polttava Päiväsäde tulee teoksen alussa tulee pelamaan Circkle Cityn Tivoliin rahasta, ja häviää pokerissa  kaiken, kultahiekkansa, valtauksensa ja omistamansa postilinjan. Hänellä oli neljä kuningatarta ja ässä, mutta voittajalla oli neljä kuningasta. Elam Harnish eli Polttava Päivänpaiste on positiivinen. Häviön jälkeen yö juhlitaan. Päivänpaisteelle on jäänyt vain koirat, joista hän ei luovu. Uskollisen intiaanin Kaman kanssa hän lähtee postimatkalle, josta lyödään vetoa. Päivänpaiste lupaa tulla takaisin 60 päivässä, hyisessä erämaassa matkaa kertyy 3000 km. Matkanteko on vaikeaa, sillä pakkasta on 50 astetta. Kaikesta selvitään ammattitaidolla ja sisulla. Koiria vaihdetaan ja Päivänpaiste saapuu sovittuun aikaan, ja saa vedoista muutama tuhat dollaria. Hän lähtee talven selkään kahden toveruksensa kanssa etsimään kultaa. Talvella, kun muut miehet viettävät aikaa juoden ja pelaten, Päivänpaiste haluaa löytää kultasuonen. Päivänpaiste on kuolemassa hyiseen veteen, mutta lopulta löytää kultasuonen, mutta Päivänpaiste ainoana ei ala kaivamaan, hän haalii valtauksia, kuljetusreittejä, elintarvikkeita, ja tontteja. Kaiken liikenevän rahan hän sijoittaa uhkayrityksiin. Käydään kamppailu markkinoiden hallinasta. Päivänpaisteen asenne elämään ja peliin on samanlainen, hän näkee sen sattuman aikaansaamana, millaiset kortit on jaettu, ja kuinka hyvin pystyy korteillaan pelaamaan, ratkaisee lopputuloksen. Armoa ei pyydetä, eikä sitä anneta, vahvin ja ovelin voittaa. Päivänpaiste siis haalii, ostaa, myy ja keinottelee. Kultaryntäyksen aikaan tulee etelästä keinottelijoita, Päivänpaiste päihittää upporikkaan lopuksi keinottelija Guggenhamerin. Päivänpaiste pärjää miesten maailmassa, mutta kokee naiset pelottavaksi menninkäisiksi, eikä päästä heitä lähelleen. Muutama ilmeisen siveä kapakkatyttö yrittää lähestyä Päivänpaistetta, mutta turhaan. Molemmat tekevät itsemurhan, toinen vanhan rakkauden vuoksi, toinen Päivänpaisteen vuoksi. Päivänpaiste myy kaiken omaisuutensa, ja lähtee miljoonineen San Franciscoon.

Romaanin toisen osan alussa etelän suursijoittajat Leon Guggenheimer, Nathaniel Letton ja John Dowsett ottavat Päivänpaisteen mukaan kuparikaivoskeinotteluun. Tarkoitus on ostaa osakkeita, ja kun ilmoitus ylimääräisestä osingosta tulee, niin myydä. Yhtiö ilmoitus on kuitenkin täysin päinvastainen. Päivänpaistetta petetään ja hän häviää miljoonia. Hän tajuaa, että herrasmiesten sanaan ei voi luottaa. San Franciscon kapitalistinen kerma on vaarallisempi vastustaja kuin Alaskan karu luonto, jossa nyt omaisuutensa hävinnyt Elam Harnish on karaistunut. Konnakolmikon pitäessä voitonjuhlia, Päivänpaiste tulee tekemään pesänselvitystä Colt 44:n kanssa. Tilanteessa löytyy "sopu". Loppuosa kirjasta on hyvin teennäistä, ennalta arvattavaa ja pateettista pölinää.

Päivänpaiste keinottelee keinoja kaihtamatta. Hänen toimistossaan on siveä konekirjoittaja Dede Mason, jonka Päivänpaiste tapaa sunnuntairatsastuksilla. Päivänpaiste kosii Dedeä, joka ei suostu ja antaa monet rukkaset Päivänpaisteelle, joka on naimisissa rahan ja mammonan kanssa, peli on hänen himonsa. Hän on saanut valtaa, jolla kostaa kilpailijoilleen. Monien pitkäveteisten juonenväänteiden kautta, Päivänpaiste ostaa pienen maatilan läheltä ratsastuspaikkaa, ja luopuu omaisuudestaan. Hän saa köyhään elämäänsä vain yhden kultahipun, Dede Masonin rakkauden:
 "Päivänpaiste veti Dede huulet omilleen ja suuteli häntä kiivaasti ja intohimoisesti.
- Millainen rakastaja Dede sanoi ja hänen äänessään kaikui ylpeys sekä miehestä että omasta naisellisuudesta", ss 320-321.

Jack Londonin (1876 - 1916) kirjat ovat parhaimmillaan karskien miesten, tai armottoman luonnon kuvausta, sekä eloonjäämistaistelun läpikäyntiä. Londonin lapsuuden perhe ei ollut varakas. Jack luki kirjastossa tarinoita ja jäljensi Rudyard Kiplingin tekstejä. London kävi myös ”oppikoulua”, joka jäi kesken. Jack otti 17-vuotiaana pestin hylkeenpyyntikuunarille, joka suuntasi Japanin rannikolle. Tämä on pohjana myös Merisusi –romaaniin. Merisusi  on myös darwinistinen taistelu elonjäämisestä Susi-Larsenin Ghost -laivalla, jossa runoilija Humphrey van Weyden joutuu miehistymään. Jack London tunnetaan erityisesti eläinten ystävänä Erämaan kutsussa päähenkilö on Buck-koira, joka palveltuaan ihmisten katalassa maailmassa, muuttaa villieläinten joukkoon luontoon.

Jack London lähti Klondykeen kultaryntäyksen mukana, joka on pohjana tähän romaaniin, kuten myös elämä San Franciscossa. Jack Londonilla on ajatuksia rikkaiden rappiosta, darwinistisesta eloonjäämisestä, eläinten ja ihmisten samankaltaisuudesta, ja köyhyyden ihannoinnista. Lisäksi hänen päähenkilönsä ovat voimiltaan, älyltään ja kyvyiltään ylimittaisia muihin. Jack London oli suosittu kirjailija, aikanaan ainakin  USA:n käännetyin kirjailija. Jack London julkaisi 51 kirjaa, 500 artikkelia sekä 191 novellia. London sairasteli ja lääkitsi itseään, nämä sekä myrskyisä yksityiselämä sekä kova työtahti edesauttoivat Jack Londonin ennenaikaista kuolemaa, joka tämän kirjan alkusanojen mukaan tapahtui oman käden kautta. Tässä kirjassa Alaskassa kaksi naista tekivät itsemurhan. Päivänpaiste suunnittelee itsemurhaa, ja eräs hänen liikekumppaninsa tekee itsemurhan, kun joutuu vararikkoon. Jack London rakensi isoa kotiaan, jonka oli ristinyt Sudenpesäksi. Vuonna 1913 se paloi maantasalle, ennen täydellistä valmistumistaan, talo oli vakuuttamaton.

Jack Londonin Klondyken kuningas on minusta alkuosiltaan mestarillinen teos, mutta lässähtää sentimentaaliseksi ja pateettiseksi, sekä ihannoi köyhyyttä ja sosialistisia haihatteluja.

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta, alkuteos Eight Cousins 1875, suomentanut Ville Hynynen, 1992 WSOY, sivumäärä 206.

Tarinan päähenkilö on 13-vuotias orpo Rose Campbell, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen, joutuu sukulaistensa holhoukseen. Rose Campbell on haaveilija, ja kirjojen parissa viihtyvä tyttö, jolla ei ole ystäviä. Rose on hyvin herkkä: "hevosia pelkään, veneessä voin pahoin, ja poikia vihaan". Hänet majoitetaan vanhojen tätien luokse, mutta lähistöllä asuu Rosen seitsemän serkkua, Archie, Georgie, Will, Jamie, Charlie, Mac ja Steve, eli kaikki ovat poikia.

Rosen huoltajaksi on testamentissa määrätty Alec-setä, joka on lääkäri. Hän lohduttaa itkevää tyttöä. Hän kuulee, että Rose on heikko, nukkuu huonosti, ja on väsynyt. Tädit juottavat hänelle rohtoja. Alec, joka on lääkäri, heittää rohdot sivuun, kieltää tytöltä kahvin juonnin, koska se aiheuttaa unettomuutta ja sydämen tykytystä. Aamupalaksi Alec määrää kaurapuuroa, ja pikari maitoa, joka pitää olla itse lypsettyä. Rose alkaa herätä aikaisin, mennä lypsylle ja Rose ystävystyy orvon tytön Fabe Moren kanssa. Fabe tekee palvelijan töitä, on reipas ja mukava tyttö.

Suru unohtuu, ja Rose reipastuu ja Alec-setä kasvattaa Rosea. Kahdeksan serkusta on Alcottille tyypillinen teos, se on hyvin kasvattava. Rose oppii joka luvussa jotain. Alec saa hänet ulkoilemaan, reipastumaan, tekemään töitä, asettumaan toisen asemaan ja opettelemaan taloustöitä, joita Alec pitää naisen tärkeimpänä ominaisuutena. Nykymaailmassa taloustöiden osaaminen on tärkeää kaikille. Tekemällä ruokaa, pitämällä asunto siistinä, ja hoitamalla raha-asioita, saadaan elämälle tuleva perusta. Rose yllytyksestä lävistää korvansa, ja laittaa itselleen korvarenkaat. Alec ihmettelee turhamaisuutta, ja ehdottaa nenärengastakin, kuten Fidzillä oli tuolloin. Nenä jää lävistämättä (ja napa). Rose paheksuu poikien tupakanpolttoa, ja vetoaa se lopettamiseen. Pojat luopuvat tupakoinnista, ja Rose korvarenkaista.

Roselle sattuu monia seikkailuja, nilkka nyrjähtää, ja luistelun jälkeen tulee keuhkokuume, mutta kaikesta selvitään. Kirjan lopussa Rose saa päättää kenen luo jää, ja Alec-setä saa kasvattaa neidon aikuiseksi.

Kirjassa on reippaita mielipiteitä rahasta:
"Rahanhimo on Amerikan kirous" s. 146
Lisäksi on mainintoja, että liika rikkaus on pahasta. Rose on sitä mieltä, että tytön tehtävä on pitää huolta pojista, mutta Febe More kumoaa tämän, tytön täytyy pitää huolta itsestään.

****

Louisa May Alcott (1832 - 1888) on legendaarinen kirjailija, jonka on kuuluisin kirjasarja kertoo Marchin tytöistä, jonka osat ovat Pikku naisia, Viimevuotiset ystävämme ja Pikku miehiä sekä Plumfieldin pojat Lisäksi olen lukenut Alcottin Tytöistä parhain joka on myös kelvollinen kirja.

Kirjablogini täyttää kahdeksan vuotta, suunta on eteenpäin. Tämä on se toinen versio 8-vuotis- jutusta, version 1, kirjoitin kun luin tiettyjä päiväkirjoja, kiitos kommenteistanne ja tuesta. Arvostakaa itseänne, ja kanssa bloggareita. Nauttikaa kun luette jotain.