Sigrid Undset: Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt

Sigrid Undset: Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt, tekijättären luvalla suomentanut Siiri Siegberg, Wsoy, 1925, sivumäärä 188. Alkuteos Sankt Halvards liv, død og jærtegn,  1925.

Norjalainen nobelisti Sigrid Undsetin kertoo pyhän Halvardin tarinan. Halvard on Husebyn isäntä, joka on menossa naimisiin Inga Iivarintyttären kanssa. Hän on kalastamassa orjansa Grænin kanssa.
Tämä kalaretki osoittautuu kohtalokkaaksi!

Halvard muistelee takaumassa lapsuuden kotiaan, missä hänen isänsä Vebjørn juovuksissa pahoinpitelee Halvardia ja vaimoaan, joka on raskaana. Isällä on jalkavaimo nimeltään Gudveig, joka usuttaa Vebjørniä estämään kastamasta lasta, jonka Torny synnytti keskosena pahoinpitelyn jälkeen. Vebjørn ei soisi lapsensa tulla kastetuksi, mutta Halvard, joka on pieni lapsi, hakee papin paikalle tehtyään seinään reiän, kun muuta tietä ulos pirtistä ei ollut. Lapsi kastetaan ja kuolee vasta sen jälkeen. Vebjørn kiittää myöhemmin Halvardia, että oli hakenut papin, ja hän jättää jalkavaimonsa Gudveigin.

Kohtalokas Halvardin kalaretki keskeytyy, kun jo ikääntynyt entinen jalkavaimo Gudveig on kolmen miehen takaa ajamana, syyttäen Gudveigiä varkaaksi. Halvard on oikeudenmukainen mies ja estää miesten väkivaltaiset aikeet ja lupaa viedä raskaana olevan ihmisraunion vuonon yli veneellään. Mieskolmikko tappaa veneeseen Gudveigin, Grænin sekä Halvardin ampumalla tätä nuolella kurkkuun. He upottavat Halvardin ruumiin ja veneen. Halvardin ruumis kuitenkin nousee pian pintaan. Ruumis tuodaan kotiin neljän kuukauden jälkeen varsin hyväkuntoisena ja Torny onkin nähnyt unta poikansa paluusta Husebyhyn, jonne hänet haudataan.

Halvardin haudasta tulee pyhä paikka ja hänet liitetään erilaisin suotuisiin tapahtumiin ja näkyihin. Hänet julistetaan pyhäksi ja hauta siirretään 1055 Oslon Mariankirkkoon.

***
Hallvard -kuten pyhimyksen norjankielinen nimi kuuluu- on Oslon suojelupyhimys. Hänen muistopäivänsä on tosiaan 15.5. Etsin tietoa Hallvardista ja norjalaisilta www-sivuilta niitä löysin. Ymmärrykseni mukaan hänen nimissään on kirkko Oslossa, Hallvard syntyi noin vuonna 1020, Hallvard kuoli vuoden 1043 tienoilla, jolloin raskaana oleva nainen pyysi Hallvardilta apua. Undsetin tarinassa tämä oli Hallvardin isän entinen jalkavaimo. Legendan mukaan Hallvard  nousi vedestä, vaikka myllynkivi oli kaulassa.

***

Norjalainen Sigrid Undset (1882 - 1949) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1928. Undset mainitaan tiedemiehen tyttäreksi ja tiettävästi hän kääntyi katolilaiseksi. Häneltä olen lukenut Kristiina Lauritsan tyttären, jonka arvio on täällä.

***
Kirjassa on myös vimmainen ja vihan täyttämä tarina islantilaisesta Viga-Ljotista ja norjalaisesta Vigdiksestä ja tarina kattaa suurimman osan teoksesta. Ljot lurittaa lemmestä, ja Vigdis vihasta.

Viga-Ljot on Islannista ja joutunut kostamaan isänsä kuoleman jo varhain ja osallistui viikinkiretkiin. Kaksikymmenvuotiaana hän purjehti Norjaan rauhallisissa aikeissa laivalla ja tapaa Vigdis Gunnarin tyttären, joka on pitkänsolakka, korkea- ja siropovinen, ja hänen tumma tukkansa ulottuu yli polvien. Ljot jo ensimmäisenä iltana lausuu runoja Vigdikselle, kun Gunnar-isä on juopuneena. Ljotin oleskelu ja kuhertelu jatkuu, mutta Ljot lupaa antaa harkinta-aikaa Vigdikselle, häntä kun kosivat paikalliset Eyolv ja Kaare. Ljot piipahtaa Vigdiksen aitassa, ja myöhemmin ilmenee, että Ljotilla on lapsi Vigdiksen kanssa, joka on kuitenkin antanut Ljotille toistuvasti rukkaset ja kerran puukkoa kaulaan.
Tarina jatkuu "Loppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin yöksi, vaan jäivät metsään.--- Vigdis ei viihtynyt karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi kotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas laaksoon" ilmeisesti syy oleskeluun karjan parissa on raskaus, joka on alkanut aitassa, erikoista ettei Vigdis ei suostu vaimoksi Ljotille, varsinkin kun entiset kosijat nälvivät Gunnaria. Ex-kosija Eyolv antaa isä-Gunnarille kuolettavan haavan, ja Vigdis surmaa kostoksi Eyolvin ja lähtee poikansa kanssa karkumatkalle paukkupakkasessa päätyen henkipattojen seuraan. Vigdis menee pyytämään kuningas Olavilta armoa ja pyytää armoa myös henkipatoille, jotka pelastivat hänen henkensä ja amputoivat paleltuneita sormia. Juoni on uskomaton, kuningas pyytää Vigdistä jalkavaimokseen, johon Vigdis toteaa "Teidän ei ole tarvis juoda maljasta, josta toiset ovat juoneet". Vigdis lähteekin kotiin ja antaa kastaa itsensä. Hän rakennuttaa taloja ja kasvattaa poikansa Ulvaria, Vigdis haluaa kostoa, ja toivoo poikansa kerran tuovan Ljotin pään hänelle.
Ljot pitää toisaalla taloaan Islannissa Vigdistä muistellen. Ljot joutuu käräjillekin tapettuaan solvaamaan tulleen naapurin palkollisen, joka tuli reklamoimaan padosta, mutta solvaus koski Vigdistä. Ljot selviää tekosestaan sakkorahoilla naapurilleen, joka tapa toistuu teoksessa. Ljot on Leiknyn kanssa kanervikossa ja Undsetin kirjaamasta "Leikny oli vallaton ja iloinen", seuraa raskaus ja Leikny saa lapsen. Vuodet vierivät ja lapset kuolevat tapaturmaisesti ja Leikny lapsivuoteeseen. Ljot varustaa laivan itselleen.
Norjassa Vigdis pysyy naimattomana ja kasvattaa poikaansa Ulvaria, jonka haluaa purjehtivan Islantiin. Ulvar pääsee viikinkilaivaan, joka ryöstelee Englantia ja Ranskaa ja saa osan saalista islantilaiselta Uspakilta, joka tulee vierailemaan Norjassa. Uspak on leskeytynyt ja yksinäinen Ljot. Vigdis ei luovu vihastaan ja ajaa Ljotin pois. Ljot provosoi Ulvaria, joka haavoittaa tätä. Muttei suostu surmaamaan isäänsä. Ljot tekee kuitenkin itsemurhan, ja Ulvar vie Ljotin pään Vigdikselle. Vihasta vinkuva Vigdis ei ole tähänkään tyytyväinen vaan elää erakkona ja kuolee. Ulvarin kohtalo jää auki.
Tarina oli alkuun monipolvinen ja sekava, loppua kohden jännitys tiivistyy, mikä on parin lopullinen ratkaisu. Henkilökohtaisesti lukeminen oli minulle tervanjuontia, ja ihmettelen teoksen julkaisua yhtä paljon kuin Vigdiksen vinkumista. Ymmärrän, että Ljot rakastaa ja haluaa Vigdistä, Vigdis rakastaa Ljotia, mutta vihaa tätä, ja kostaa ja minusta omaa pahaa oloaan, jonka on itse itselleen kattanut. Tarina sijoittunee 1000-luvun alkuun.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru, löytyy varmasti kootuista teoksista, joita minulla on vain osat VI ja X, tämä tekstin  löysin kuitenkin netistä, alkuteos Gösta Berlings saga (1891). Kirjailijattaren esikoisteos.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru,  Suomentanut Joel Lehtonen, Wsoy, Porvoo 1912, teos on kahdessa osassa ja vastaa noin 280 A4-sivua, lukuja on 36. Tapahtuu Ekebyssä 1820-luvulla Ekebyssä Vermlannissa. Lagerlöf on itse kotoisin Värmlannista, joka on Länsi-Ruotsissa.

Göstä Berling on pappi, nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis, mutta valitettavasti juoppo. Juopottelun takia hän joutuu pois seurakunnastaan, ja matkallaan kerjälaisenä huijaa pikkutytöltä kelkan ja jauhosäkin ja ostaa vaihtokaupan jälkeen viinaa. Göstä Berling tajuaa olevansa ihmishylkiö ja yrittää itsemurhaa lumihankeen paukkupakkasella. Hänet pelastaa kuolemasta vallasnainen majurinrouva, Margaret Zamzelius.  Heidän tapaamistaan kuvaa katkelma:
"Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä.
"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva.
Kerjäläinen ei liikahtanut.
"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä."
Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan!

Majurinrouvalla  on majurinsa lisäksi joukko kavaljeereja. Koko tarun ensimmäinen osa käsittelee majurskan, majurin, ja kavaljeerien suhteita tai Göstan naisia. Majurin perheessä käydään välienselvittelyjä, joiden seurauksena omistusoikeus kaivoksiin ja suureen omaisuuteen vaihtelee, onpa rouva välillä raudoissakin.

Tärkeämpää on kuitenkin Göstä Berglingin tarina. Göstä Berglingiä kuvataan sekä vahvimmaksi ja heikoimmaksi ihmisistä. Naiset tuntuvat rakastuvan Göstaan, jonka rakkaus on yltiömäistä, mutta pelokasta ja häilyvää ja lyhyttä.
Borgin kartanon kotiopettajana hänen pauloihinsa lankeaa Ebba Dohna, mutta kuten kaikissa muissakin naissuhteissa jokin tulee väliin, tässä lopulta neidon kuolema, muuten sudet, tai oma ailahtelevaisuus tai pelkuruus estävät rakkaussuhteen jatkumisen. Tätä aiemmin on Anna Stjärnhök -neito saanut päähänsä Göstan erinomaisuuden ja väittää tätä runoilijaksi
-Runoilija!
-Monta syntiä on minun tunnollani, vastasi Gösta, mutta koskaan en ole kirjoittanut runon pätkää.
Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat kirjoittaneet.
Annan onnea ei kestä kauaa kuten ei heidän rakkauskaan, Gösta yrittää viedä neitoa Don Juan -hevosella pois pappilasta, mutta susilauman takia hän viekin Annan takaisin, ja palaa yksin kavaljeerien tyköön. Ryöstöhetkellä Anna on aikeissa mennä naimisiin rikkaan Dahlbergin kanssa, mutta on kihloissa Ferdinandin kanssa, joten suhteet ovat sekavat, kuten tapahtumien vyörykin. Tapahtumien nopeus sen sijaan on hengästyttävä. Sillä jo seuraavalla teatterikäynnillä Marianne Sinclaire kapsahtaa Göstan kaulaan ja suutelee tätä intohimoisesti koko yleisön nähden, suutelon jälkeen vanhemmat jättävät tyttären lumihankeen kuolemaan. Tyttö pelastuu, mutta saa rokon. Göstan rakkaus kestää yllättäen rokon,  "väkevä on rakkaus, kun se on käynyt läpi tuskan tulikasteen", mutta jo kahdeksan päivän kuluttua on  Göstä iskussa, ja kaappaa kreivittären mukaansa, tätäkään ihastumista ei kestä kauaa...
Tarun jälkimmäisen osan alussa hyljätty etsii hyljättyjen joukosta, ja köyhää tyttöä Gösta etsii, kuitenkin kreivitär sattuu tielle, ja taas naiskuvio uusiutuu ja olisiko nyt onni oikeaa, ja uusiutuu tarinat kavaljeereista, majurskasta ja Sintramin (paha mies) sekoilut loppuvat, mutta majurska kuolinvuotellaan pohtii kenelle Ekebyn antaa, vaikka minusta ei täyttä varmuutta ollut anastivatko kavaljeerit koko pytingin, kun noidaksi todistivat. Gösta Berlingin tarussa on aika ajoin epäilyä eräiden rikkaiden henkilöiden liitosta paholaisen kanssa, lisäksi kamppaillaan omaisuudesta, ja harjoitetaan talon polttamisia. Kuolinvuoteellaan noitajuttu majurskaa harmittaa, koska hän on majoittanut koko poppoon ja aina nostanut jaloilleen. Majurska on kamppaillut sisällään ollakko turmeltunut Margaret Zamzelius vai viaton Margaret Celsing.

Teoksen kerronta on hyvin kaunista ja vivahteikasta jopa runollista, kuten Maisema -luvusta ilmenee.

Maisema: Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä aamuvalaistuksessa. 
Tätä kuvailua on seuraavat kolme sivua.

Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin taru sisältää uskomattoman monta huikeaa juonen käännettä, kun häntäheikki Gösta Berling milloin häntä pystyssä ratsastaa Don Juaninsa kanssa karkeloimaan neitojen kaappaamiseksi, milloin hän häntä koipien välissä matelee majurskan huolenpitoon. Kauniisti kirjoitettua, elävää kieltä ja hienoa ilmaisua, joka kuitenkin oli lopulta pelkkä tuulentupa, jonka lukeminen oli minulle varsin raskas ja ikävystyttävä kokemus. Tämä on ollut aikansa satuilua ennen lööppien ja saippuaoopperan aikaa. Juonenkäänteitä oli varmasti ainakin riittävästi ja tapahtumien tempo oli hengästyttävä. Teema, opetus, loogisuus ja realismi minusta puuttuivat kokonaan.

***
Selma Lagerlöf (1858 -1940) oli ruotsalainen kirjailija, joka oli kirjeenvaihdossa monien suomalaiskirjailijoiden kanssa. Hän syntyi Länsi-Ruotsissa Värmlandissa, missä yllä oleva taru tapahtuu. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai vuonna 1909 ensimmäisenä ruotsalaisena ja ensimmäisenä naisena. Selma Lagerlöf oli tunnettu Suomen ystävä, hänen ansiostaan on myös 1966 nobelisti Nelly Sachs saapuminen Ruotsiin heti Lagerlöfin kuoleman jälkeen vuonna 1940. Sachs rankataan joissain lähteissä ruotsalaiseksi, mutta oli Saksassa asunut juutalainen ja hieno runoilija. Lagerlöfin parhaana teoksena ja tunneituimpana luomuksena pidän Peukaloisen retkiä villihanhien seurassa, siinä yliluonnollisuus linkittyy teemaan ja tarinalla on myös opetuksia.

Rudyard Kiplingin Meren Urhoja

Rudyard Kiplingin Meren Urhoja on legendaarinen poikakirja. Alkukielellä nimi on Captains Courageous, A Story of the Grand Banks ja julkaisuvuosi on 1897. Tämä upea A4-kokoinen teoskappale on kuvitettu ja sisältää kymmenen lukua ja 172 sivua, johon sivumäärään sisältyy kirjailijan lyhyt esittely sekä sisällys. Hannes Korpi-Anttila on mainittu suomentajaksi ja kuvituksen kohdalla lukee Pino (lienee Pino Daeni?). Tämän on Wsoyn Suuri lukukirjastosarjan ykkösosa vuodelta 1982.

Meren urhoja -teoksen päähenkilö on monimiljonäärin huonosti kasvatettu ja äidin hemmottelema noin kuusitoistavuotias amerikkalaispoika Harvey Cheney. Harvey Cheneyn iho on kelmeä, hän polttaa tupakkaa, ja on piloille hemmoteltu. Häntä ei ole koskaan käsketty, vaan äiti tasoittaa hänelle kaiken, ettei pojalle tule mielipahaa. Harveyn miljonääri-isä on aina töissä, jo ansaitut 30 miljoonaa dollaria eivät riitä, vaan perheen isä reissaa yksityisjunavaunussaan pisin Pohjois-Amerikan mannerta. Kirjan alussa Harvey Cheney on äitinsä kanssa matkalla valtamerihöyryllä Eurooppaan. Poika rehvastelee salongissa rahoillaan, ja polttaa sikaria. Huonon olon tullessa hän poistuu kannelle ja putoaa mereen, josta hänet pelastetaan "Täällä ollaan" -pieneen kalastuslaivaan, alkukielellä We're Here.

Harvey syyttää toistuvasti kalastuslaivan miehistöä varkaiksi ja vaatii pikaista palautusta kotisatamaan. Pontevista raivokohtauksista huolimatta kalastuslaivan kapteeni Disko Troop ei palauta poikaa kesken pyyntikautta New Yorkiin, koska kahdeksan ihmisen elanto on kiinni kalastuksesta. Harveyn ajatukset muuttuvat, kun Disko Troopin nyrkki kesken itkuista raivokohtausta pamahtaa nenään, suonen isku opettaa nöyryyttä.  Kalastuslaivan omistaja ja kapteeni on  Disko Troop, hänen poikansa Dan Troopin tehtävänä on auttaa keittiössä ja perata ja hangota kalaa, sekä siivota kantta sekä tehdä omat vahtivuorot, ja tehdä mitä muut käskevät. Harvey korvaa laivalla hukkuneen Otto Svendsonin ja on Danin työpari. Kalastajia on maanviljelystä kiinnostunut Salters-setä ja tämän suojaama "Pensylvania Pratt" eli Penn, joka on oikeasti Jakob Poller -niminen saarnaaja, jonka vaimo ja neljä lasta kuolivat padon murtuessa, Penn on unohtanut murhenäytelmän. Miehistöön kuuluvat vielä Harveyn valtamerestä onkinut portugalilainen Manuel, sekä karskit Tom Platt ja Pitkä-Jack. Kokkina on gaelinkieltä puhuva MacDonald, skotti-nimestään huolimatta hän on irlantilainen ja musta. Kokilla on ennaltanäkemisen taito.

Harveyta kuvataan teräväpäisen miehen ja tunteellisen äidin lapseksi, joka on ylimielinen ja veltto, mutta kova työ, turskan perkaus, hankoaminen, suolaus, kalastus ja säännöllinen päivärytmi tekevät ihmeitä pojalle. Kalastuslaivan arki kuvataan teoksessa loistavasti: turskat perataan, osa sisälmyksistä ja päät syödään, osa käytetään syötteinä, jos muita syöttejä ei ole. Turskas siis pyydetään, perataan ja suolataan. Kalastuslaiva liikkuu pitkin kalavesiä, ja liikkeellä on muitakin aluksia. Myrskypäivinä on kova merenkäynti. Sunnuntaisin ei tehdä töitä. Merimiesten juttuja, soittoa, laulua ja tarinoita on teoksessa paljon. Harvey itse kertoo juttuja kultapellestä, pojasta, joka järjestää hippoja keskenkasvuisille ja omistaa ponien vetämät valjaat. Dan tajuaa, että Harvey puhuu itsestään ja kokki tietää. Kokki kohtelee Harveyta kunnioittavasti. Harveylla on hyvä laskupää, ja hän oppii käyttämään merikorttia ja kvadranttia ja pääsee ruoriinkin.

Meri on myös armoton. Hukkumisia tapahtuu, ja erään kalastuslaivan päälle ajaa valtamerihöyry. Laivan omistaja menettää hetkessä miehistönsä, poikansa, laivansa ja lastinsa. Penn muuttuu -minusta hieman teennäisesti- vain päiväksi - Jakob Polleriksi, joka saarnaa ja rukoilee, ja muistaa oman tragediansa. Kun poika pelastetaan, niin tylsyys valtaa taas Pennin.

Täällä ollaan on kalastuslaivoista ensiksi satamassa, ja saa siten parhaan hinnan kaloistaan, Harvey sähköttää isälleen että "täällä ollaan". Alkaa isän junamatka, ensin San Diegosta Chicagoon, ja se kesti 57 tuntia 54 minuuttia ja valtamereltä valtamerelle matka kesti vain 87 tuntia ja 35 minuuttia. Isä Cheney maksoi ruhtinaallisesti ripeydestä. Isä saapuu laivaan tuntemattomana ja kyselee Harveysta. Diskon mukaan poika on pystyvä. Cheney ymmärtää, että Diskoa hän ei pysty ostamaan rahalla ja miesten välillä vallitsee kunnioitus. Harveysta on kasvanut isän mittoihin kelpaava poika, joka lupaa opiskella. Myös Dan pääsee Cheneyn imperiumin valtamerilaivaan, ensin tosin kansipojaksi, josta alkaa nousta yhä ylemmäs haaveena kapteenin pesti. Kirjan loppu ei ole aivan täyttä siirappia, sillä hukkuneiden omaisille, joita on paljon koko kalastuslaivastossa, vietetään muistotilaisuus, meri vaatii joka vuosi oman osansa, purjelaivojen aikaan hukkumisia tapahtui. Meri on armoton.

Olen lukenut Meren Urhoja -kirjan ainakin viidesti. Viimeksi runsaat kaksi vuotta sitten. Silloin kummastelin kirjan loppuosaa, missä isä ja poika kohtasivat. Pidin kaikkitietävän kertojan näkemystä isän ajatuksista hieman yksiuloitteisina. Harveyn ongelmat hän selittää sentimentaalisen äidin hemmottelusta johtuviksi. Äidin, joka on hänen vaimonsa Constance. Vaimonsa, jolle hän on palkannut armeijan tukihenkilöitä lääkäreitä ja sairaanhoitajia, vaikka normaalioloissa riittäisi yksi aviomies, mutta joka aviomies joutuu haalimaan lisää osuuksia ja väistelemään kilpailijoiden "puukkoja", Tämän jälkeen mies ruikuttaa vaimon hermojärkytystä. Hän myös ajattelee, että Harveyssa tapahtunut muutos on pysyvä, vaikka "tietää", että vaimonsa -Harveyn äiti- ei olisi sallinut tätä. Avioparin liittoa ei avata, mutta sivulauseessa vihjataan erääseen menetykseen, onko tragedian eräs alkupiste menetetty lapsi. Ainoan lapsen hemmottelu tapahtuu helpommin kuin kokonaisen lapsikatraan. Äidin hermot ovat riekaleina, ja hän luulee, että Harveyllä on myös, ja uskoo, että kalastuslaivalla "ovat varmaan rääkänneet" Harveyta. Isä-Cheney pitää itseään nousukkaana, kun ei ole ollut mahdollisuutta opiskella. Itse en näe asiaa tälläisena, orpolapsena hänellä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta kouluttautua, mutta se ei tee hänestä nousukasta. Isä suosittaa pojalleen pänttäämistä ja lain lukemista. Hän itse on ollut varsin raaka kilpailija, joka on saattanut kilpailijansa hämäyksillä ja muilla keinoin vararikkoon ja laajentanut yrityksiään. Toisaalta kirjassa valitetaan, että on jo liikaa kilpailua. Ilmeisesti 1800-luvulla ei ollutkaan toimivaa kilpailulainsäädäntöä, nyt on lainsäädäntö, mutta suuryrityksiä on edelleen.

Ruumiillinen kuritus on ollut aikansa kasvatuskeino, mutta vain yksi senkka otettiin nenästä, eli se kasvatuskeino ei ole hallitseva kirjassa. Disko kasvattaa työn ja rutiinien kautta, ja Contance pettymysten välttämisellä. Teollisuusimperiumin pyörittäminen vie isältä aikaa, ja kasvatus jää "heikon" äidin vastuulle. Kun on rahaa, mutta ei rajoja, tapahtuu näin. Minusta nykyperuskoulu on hyvä, koska kaikki ovat samalla viivalla rikkaan lapsi ja köyhän kersa.

Kipling kirjoittaa omia ajatuksiaan toisten suihin, jotka varmasti ovat totta myös nykyään ja hänellä on yllättävän kirpeä mielipide palkollisista:
”palvelija pysyy paikassa vain suurella palkalla”. No Harvey sai palvelijan mustasta laivakokista, joka on sympaattinen hahmo, tähän miljonääri toteaa, että "vapaaehtoinen palvelija vastaa neljää palkattua". Cheney on myös tulospalkkauksen keksijä, hän antaa aina bonukset nopeudesta. Tässä kirjassa asetetaan miehen työ kaiken muun edelle: Mitä yksityisiä murheita monimiljonäärillä lieneekin, hänen on kuten jokaisen muunkin työtä tekevän miehen hoidettava toimensa ja asiansa". Luvun yhdeksän avaus s.134.

Totuutta ei aina kerrota tai haluta kuulla. Harveyn totuutta rikkaudesta ei uskota. Pennille ei kerrota totuutta vaan kaikki yrittävät olla muistuttamatta häntä vaimon ja lasten kohtalosta. Ihmettelen joka lukukerralla tätä Pennin hahmoa, jota Salters-setä suojelee totuudelta. Joka kerta pohdin lisäksi, mitä Kiplingillä on ollut vastaan fosfaattilannoitusta, sillä Salters sitä kovin vastustaa ja kannattaa apilan viljelyä (eikö typpitaso nouse silloin ?), luultavasti ei ainakaan tule valumia vesistöön, ei ainakaan fosforia.

Luin nyt ensimmäistä kertaa kummitädiltäni aikoinani saamani kuvitetun ison teoksen. Aiemmin olen lukenut Nuorten toivekirjaston n:o 102, joka on sama suomennos 208 sivua. Teoksen ydin on sen kannen mukainen. Mies ja poika meren armoilla kääntävät ruoria, ja luonto myllertää ulkopuolella. 

***

Rudyard Kipling (1865 - 1936) syntyi Bombayssa, ja oppi ensin paikallista kieltä. Kuusivuotiaana hänet vietiin Englantiin kasvatettavaksi. Kipling julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1881, lehtimiesvuosien jälkeen hän julkaisi teoksia mm. Viidakkokirjat (1894 ja 1895), Meren urhoja siis vuonna 1897 ja  Kim koko maailman ystävän (1901). Hän on nobelisti vuosimallia 1907.

Maurice Maeterlinck: Mehiläisten elämä

Kuva ei liity kirjaan mitenkään, mutta tätäkin kevätesikkoa mehiläinen voinee pölyttää

Maurice Maeterlinck: Mehiläisten elämä alkuperäinen teos  La Vie des abeilles  (1901).

Maurice Maeterlinck (1862 - 1949) on belgialainen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja vuodelta 1911. Luin Gutenbergistä hänen teoksensa Mehiläisen elämä, jossa on seitsemän osaa. Teoksen on suomentanut Anna Fieandt.

Mehiläisten elämä -teoksen osat ovat: Pesän lentolaudalla, Parveilu, Uuden yhteiskunnan perustaminen, Nuoret kuningattaret, Häälento, Kuhnurien joukkosurma sekä seitsemäs osa on Lajin kehitys. Painettuna kirja voisi olla yli satasivuinen.

Maurice Maeterlinckillä on monia teoksia, ja myös vastaavat teokset termiittien ja muurahaisten elämästä, joita en ole lukenut. Tämä teos kertoo oikeasti mehiläisten elämästä, havainnot ovat erittäin tarkkoja ja luultavasti pitävät paikkaansa, en referoi "tieteellisiä" asioita, luultavasti mehiläistutkimus on edennyt sadassa vuodessa eteenpäin. Teoksessa on vertailtu muutamissa kohdin mehiläisiä ihmisiin, ja mehiläisyhdyskuntaa ihmisten yhteiskuntaan, lisäksi on viitteitä toisiin mehiläistutkimuksiin joista siteeratuin on sir John Lubbockin tutkimukset.

Kirjan kieli on varsin koristeellista ja laveaa, vaikka aluksi Maeterlinck ilmaisee !En aio koristaa totuutta ...miellyttävää kuviteltua ihmettä todellisen luonnonihmeen asemesta". Luultavasti kirjailija ei kerro kuviteltua, mutta teksti on mahtipontista, ja hän kuvittelee mehiläiset sangen älykkäiksi. Maeterlinck etsiikin  monesti mehiläisten käytöksestä älykkyyttä tai tarkoitusta ja pitää näitä älykkäämpinä kuin kimalaisia ja ampiaisia. Maeterlick tosin liputtaa jo alimpien lajien älykkyyden puolesta, seuraavat ovat yksittäisiä lainauksia.
-mielihaluja ilmaantuu jo niin alhaisissa alku-olioissa kuin limasienissä
-voisimme mennä vieläkin alemmas, ottaa puheeksi, kuten Ruskin "Ethics of the Dust" nimisessä teoksessaan  ... kiteiden tavat, luonteen ja juonet, niiden riidat...

Järkeä Maurice Maeterlinck pohtii monessa kohtaa muutenkin, otin lainauksen III Kirjan Uuden yhteiskunnan perustaminen XI kohdasta:
"Mutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän tahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin pientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys jostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi? Liiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa on hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme järjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson nähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin olisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada selkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä omassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä ihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se mahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat, järjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä tavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä isoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen tajuttomuuteen".

Minusta Robinsonin liikutus nähdessään jalanjäljen hiekassa oli varsin suuri, ja sitä hän työsti viitisensataa päivää, mutta siinä oli enemmän pelkoa ja kuohuntaa kuin liikutusta, olen tutustunut Robinsoniin varsin perinpohjaisesti. Tämä lainaus kertoo teoksen luonteen ja heikkouden, hienoja lauseita vailla mitään syvällisempää merkitystä.

Sen sijaan mehiläisistä on tarkkoja havaintoja: kuningattaresta, munista, toukista, koteloista ja parveilusta. Mehiläispesässä on Maurice Maeterlinckin mukaan monia rooleja kuningattaren lisäksi:
tuulettajat viilentävät tai lämmittävät pesää siipiään räpyttelemällä sekä jouduttavat hunajassa olevan liian veden haihtumista; .. arkkitehdit, muurarit, vahanmuovailijat ja kuvanveistäjät ryhmittyvät ketjuun ja rakentavat kennokakut. .. saaliin kokoojat hakevat kedoilla kukista hunajaksi valmistettavaa mesinestettä, siitepölyä toukille ja koteloille ravinnoksi, kittausvahaa (propolis) rakennuksien tiivistämiseksi ja vahvistamiseksi sekä suvun kasvavalle polvelle tarpeellista vettä ja suolaa. ... kemisteille, jotka tiputtamalla pistimistään pisaran muurahaishappoa hunajaan tekevät sen säilytyskelpoiseksi, ja samoin kannentekijöille.

Nuoret kuningattaret  osassa mehiläisten toiminta on esitetty varsin kiihkeästi. Mehiläisille kuvataan rajuja ja voimakkaita tunteita.
*Kiintymys voi päälle päätteeksi kääntyä raivoksi ja vihaksi, ellei hallitsijatar täytä velvollisuuksiaan sitä abstraktista jumaluutta kohtaan, jota nimittäisimme tulevaksi yhteiskunnaksi.
Eli jos yhteisön kuningatar ei tee hommiaan, se teloitetaan

*..työntää pistimen kupposeensa ja pistää sillä kiihkoisesti, kunnes vanki sortuu myrkyllisen aseen iskusta. Silloin se rauhoittuu; sitä tyydyttää kuolema, joka asettaa salaperäisen rajan kaikkien olentojen vihalle.
Tässä uusi kuningatar raivaa kilpailijat tieltään.

Kaiken mehiläisten elämästä kertomisen ohella kirjailija ehtii paneutua kesken kaiken Normandiassa kokemaansa. Maeterlinckin käsitys ihmisistä on varsin raadollinen

"Kaikilla, miehillä kuin naisilla, nuorilla kuin vanhoillakin on talonpojan tavalliset paheet. He ovat raakoja, tekopyhiä, valehtelijoita, saaliinhimoisia, panettelijoita, epäluuloisia, kateita, pieneen laittomaan voittoon persoja, taipuvaisia selittämään kaikkea halpamaiselta kannalta, kärkkäitä vahvinta mairittelemaan. ... . Toisten tuho on kylän ainoa todellinen huvi. Suuri onnettomuus on siellä luihun vahingonilon kauan hellitty lempiaine. He vaanivat toinen toistaan, kadehtivat, halveksivat ja vihaavat toinen toistansa. Niin kauan kun ovat köyhyydessä, kytee heissä isäntiensä kovuutta ja ahneutta vastaan piintynyt, umpimielinen viha, ja jos heillä vuoroonsa on palvelijoita, he käyttävät hyväkseen orjuutensa aikana saavuttamaansa kokemusta voittaaksensa vielä entiset isäntänsä kovuudessa ja ahneudessa.
Tarina jatkuu omakohtaisena kokemuksena miehestä, joka oli ollut kirjailijan hoidettavana ja oli kuitenkin juoruillut hänestä. Ilmeisesti mehiläiset eivät panettele ja juoruile.

Minusta kirja oli mahtava, sen lukeminen oli avarruttava kokemus, opin mehiläisistä, sain lukea nobelpalkittua kirjailijaa, sivistyin. Viimeinen luku ja osa muusta teoksesta on varsin korkealentoista tekstiä.

Tämän kirjan tenho ja idea on ollut aikalaisilleen siinä, että sata vuotta sitten ei ollut televisiokameraa, eikä televisiota. Tämä kirja voisi olla joko tunnin luontodokumentti tai jopa muutamaosainen. Tässä on paljon havaintoja partenogeneesistä, koiraitten kohtelusta ja "yhtymisestä", koiraitten sukusolujen jäämisestä "varastoon", en niitä lähde kertaamaan, tarkkoja havaintoja, mutta en tiedä, onko mehiläisten tutkimuksessa menty vieläkin pidemmälle. Televisio on syönyt näiltä kirjoilta lukijat.
***

Maurice Maeterlinck  vertaa mehiläisiä muutaman kerran ampiaisiin ja kimalaisiin, joiden yhdyskunnat ovat yksivuotisia, ja vain hedelmöittynyt kuningatar talvehtii. Ampiaisen pesä hajoaa syksyllä, se on paperimainen, jossa on kennorakenne, kuva (yllä) on varsin huono ja itseni luonnollisesti ottama, kamera ei tarkenna riittävästi. Maeterlinck pitää mehiläisiä älykkäinä ja kirjoittaa: "Mutta ampiaiset eivät ole ratkaisseet tätä niin nerokkaalla tavalla". Tästä olen eri mieltä, jokainen laji on kehittynyt tavallaan, ei jokainen hyönteinen voi olla mehiläinen. Itse en näe mehiläisiä sen älykkäämpinä kuin kimalaisia tai ampiaisia tai en ainakaan pidä älykkyytenä sitä, että  mehiläiset tuottavat hunajaa ja mehiläisvahaa ihmisten käytettäviksi. Kimalaiset pystyvät pölyttämään kylmemmässä säässä kuin mehiläiset ja pystyvät lentämään tuulisessa säässä. Mehiläinen, kuten kirjailija oli havainnut, pölyttää kerrallaan yhtä kasvia, toisin kuin ilmeisesti kimalainen. Ampiainen tappaa myös muita hyönteisiä, mutta on myös pölyttäjä.
Kirjasähkökäyrässä on mukava Lukuiloa Perhoslaaksossa -haaste ja tämä bloggaus mahtuu sen raameihin.

***
Kirjasta minulle tuli mieleen Honore de Balzacin teos Ukko Goriot, siinä Pariisia verrataan monesti mehiläispesään. Koska olen lainannut reippaasti tekstiä, etsin tietoja kirjan kääntäneestä Anna Fieadtista, en löytänyt muuta kuin, että hän on syntynyt  1882 ja kuollut 1958, ja tämä on hänen ainoa suomennoksensa Gutenbergissä. Erittäin hatarien google-vetoisten tutkimusteni mukaan oletan hänen syntyneen Padasjoella, ja hän saattaa olla Carl-Erik Creutzin äiti. Carl-Erik Creutz (1911 - 2000) oli Yleisradion pääkuuluttaja ja syntynyt Padasjoella, kulttuurisukua siis? Hyvä suomennos joka tapauksessa.
***
Innesin Luola -teoksen vuoksi luin tämän teoksen. Innes kirjoittaa teoksensa sivulla 136 "kuusi vuotta sen jälkeen kun Maraisin termiittejä koskevat artikkelit olivat ilmestyneet afrikaansiksi, belgialainen kirjailija Maeterlinck oli julkaissut suositussa tieteellisessä sarjassa pienen kirjasen La vie des Termites ..." etsin tietoja netistä ja esimerkiksi wikipedia vahvistaa tiedon, joka kertoo Eugène Marais'in (1871 - 1936) tarinaa. Marais kirjoitti afrikaansiksi , ilmeisesti plagioitu teos on ollut "Die Siel van die Mier" englanniksi "Soul of the (White) Ant". Maurice Maeterlinck on joka tapauksessa julkaissut teoksen "The Life of the White Ant" in 1926.  Asiasta en tiedä muuta, mutta Maeterlinckillä oli itsellä varsin kyynisiä havaintoja kanssaihmisistä, mutta syyllistyikö hän itsekin plagiointiin. Termiitit ovat varsin kiinnostavia hyönteisiä yhdyskunnissaan, näistä olen nähnyt muutaman hyvän luontodokumentin.

Maeterlinckin Haudattu temppeli on blogattu TÄÄLLÄ. Kuolema on myös hänen kirjansa, ja on minusta aika hämärä, toisaalta kuolema on hämärä.

Bjørnstjerne Bjørnson: Synnöve Päiväkumpu

Bjørnstjerne Bjørnson (1832 – 1910) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1903, hänen runonsa Ja, vi elsker dette landet mainitaan Norjan kansallishymniksi. (wikipedia). Bjørnson (Björnson) oli Norjan riippumattomuuden kannalla, Norjahan oli "unionissa" Ruotsin kanssa, ja itsenäistyi  (uudestaan) vuonna 1905. Bjørnstjerne Bjørnsonin Nobel-vuonna 1903 unioni oli kasassa. Eräiden tietojen mukaan Bjørnstjerne Bjørnsonin olisi ollut Nobel-kaavailuissa jo ensimmäisenä jakovuonna.

Synnöve Päiväkumpu (Synnøve Solbakken, 1857) -teos on Gutenbergissä suomeksi (yläkuva) vuodelta 1879 ja Weilin Göös lukee alkusanoissa, mutta ei suomentajaa. Osa kertomuksen nimistä on käännetty suomeksi ja voitte vertailla lauseita suomeksi ja norjaksi. Onneksi on Gutenberg ja Projekt Runeberg!

Julkaisuajankohdasta (1857) selviää, että kyse on Bjørnstjerne Bjørnsonin varhaistuotannosta, ja tarina kertoo erään kylän elämästä.

Tarina juonen osalta on varsin tavanomainen ja ennalta arvattava, mutta kerronta on kaunista hyvin luontoa ja elämäntapaa kuvaava. Laaksossa on kaksi suurta taloa Päiväkumpu ja Kuusela. Päiväkummussa (Solbakke)  varttuu vaalea Synnöve ja Kuuselassa (Granlien) tumma Thorbjörn (ruotsalaisissa lähteissä Torbjörn). Kuuselan talossa on tapana, että Thorbjörn ja Sæmund vuorottelevat isännän nimissä sukupolvittain. Thorbjörnit ovat olleet aina hurjia. Sen vuoksi Thorbjörn kasvatetaan vitsalla ja vitsaa heiluttaa isä Sæmund. Kuuselan kodissa on palvelija nimeltä Aslak, joka on paha suustaan (ja muustaan) ja hyvinkin petollinen. Sæmund karkottaa ilkeän Aslakin.

Nuoret  varttuvat rippikouluikään, jolloin Synnöve ja Thorbjörn käyvät kirkossa samaan aikaan, niiltä osin teos muistuttaa Tom Sawyerin seikkailuita. Synnöve Päiväkumpu on julkaistu 19 vuotta aiemmin. Synnöven ja Thorbjörnin välit lähenevät, mutta Synnövea Thorbjörnin maine pelottaa, vaikka poika on kunniallinen.

Myöhemmässä vaiheessa pitäjässä vietetään rajut häät, jossa Thorbjörn tapaa ensin rappeutuneen Aslakin ja joutuu tappeluun, jossa häntä puukotetaan. Henkihieverissä hän viruu kotona. Synnöven mieli muuttuu, ja hänen vanhempansa suostuvat Thorbjörnin perheen kosintaan ...

Teoksessa tulee ilmi hyvin arkielämä laaksossa, ja uskonnon merkitys. Laakson asukkaat ovat jonkin verran taikauskoisia, mutta hyvin uskonnollisia

Kaksi näytettä alusta
1. Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johon auringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne, jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta, sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassa kerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin. Siellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskin keväällä ensiksi suli.

1. I en stor dal kan der være et til alle sider fritliggende, højt sted, som solen bærer stråler på, fra det den går op til den falder. Og de, som bor tættere under fjældene og sjældnere får sol, kalder da hint sted en solbakke. Den, hvorom her skal fortælles, bodde på en sådan, hvoraf gården havde sit navn. Der lagde sneen sig sist om høsten, der brånede det også først om våren. 


2. ---"... talon omistajat ammoisista ajoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, että Kuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä se Thorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille, syntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoa suvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkä luotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisi vältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänen tiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän luuli kumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. "Se pitää pois juuritettaman," sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteen kolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, ...."


2. ..., og således havde på den gård ejerne skiftevis hedt Thorbjørn og Sæmund - op i umindelige tider. Men det ord gik, at i Granliden havde blot anden hver mand lykken med sig, og det var ikke ham, som hed Thorbjørn. Da den nuværende ejer, Sæmund, fik den første søn, tænkte han 
mangehånde derved, men turde dog vanskelig bryde slægtens skik og kaldte kam derfor Thorbjørn. Grundede han da over, om ikke gutten kunde opdrages slig, at han kom forbi den skjæbnesten/ snakket havde lagt i hans vej. Han var ikke rigtig viss på det, men han syntes mærke stridigt sind hos gutten; "det skal plukkes ud," sagde han til moderen, og så snart Thorbjørn var blevet tre år, satte faderen sig stundom hen med et ris i hånden, ...

Gutenbergissä on lisäksi englanniksi esimerkiksi Bjørnsonin eri teoksista poimittuja runoja ja lauluja nimillä "Poems and Songs by Bjørnstjerne Bjørnson". Tässäkin teoksessa on sekä runoja ja lauluja.

Teoslistojen mukaan Bjørnson on ollut  tuottelias: novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Synnöve Päiväkumpu on luokiteltu joskus "folklivsberättelseksi" ja toisinaan novelliksi, vaikka on minusta varsin pitkä tarina novelliksi sisältäen yhdeksän lukua ja lienee kirjailijan toinen luomus..

Ja, vi elsker dette landet mainitaan Norjan kansallishymniksi, lieneekö se sama kuin Lauri Viljanen on suomentanut
Niin tää maa on armas meille
tuulten tuttu maa
merten luoma tuntureille
liedet loimuaa.
....

***
Bjørnstjerne Bjørnsonin erittäin lyhyt novelli Kotkanpesä on teoksessa  Maailman kirjallisuuden mestarinovelleja
Endrenkylän vuoren rinteillä on kotkanpesä, jonka pojat haaveilevat saavuttavansa ja hajottavansa. Kotka verottaa kylän karjaa ja on joskus siepannut pienen lapsenkin. Perimätiedon mukaan eräät veljekset ovat joskus onnistuneet kiipeämisessä ja kotkan pesän tuhoamisessa. Kylässä rohkea Leif  alkaa kiivetä rinnettä ja on päättänyt tuhota kotkanpesän. Kylän vanhukset jarruttelevat intoa, ja nuoret taas yllyttävät. Pojalle lupautunut neito anelee Leifiä luopumaan. Leif putoaa rinteeltä ja murskautuu.Yllyttäjät eivät uskaltaneet auttaa, mutta vanhukset keräävät Leifin maalliset jäännökset. Novelli päättyy toteamukseen "onpa kuitenkin hyvä, että on jotakin niin korkealla, ett'eivät kaikki pääse siihen käsiksi." (lainaus gutenbergistä).  

Jokainen voi pohtia tarinan opetuksia. Niitä on minusta ei ole suinkaan kaikkia avattu loisteliaassa novellissa. Yllyttäjien kuoro juoksee aina ensiksi pakoon, kun apua tarvitaan. Toisaalta unelmien kurkottaminen taivaalta voi johtaa onnettomuuteen, mutta pitääkö sen vuoksi lopettaa kaikki haaveilu ja haaveiden toteuttaminen. Kotkan pesän aiempi tuhoaminen ei ole estänyt uutta kotkaa tulemasta, joten pitääkö kotkan pesä nyt edes hävittää ...

Syksyllä Björnsonista on blogannut Tarukirja -blogissaan näin.

***
Erityismaininnan taas ansaitsee Tapio Riikonen, jonka nimi on useasti sekä Gutenbergissä että Projekt Lönnrotissa, ja taitaa olla Runebergissäkin, ilman näitä palveluja en olisi teosta lukenut, enkä bloggausta kirjoittanut.

Todella hienoa työtä.

Theodor Mommsen: The History of Rome

Saksalainen Theodor Mommsen (1817 - 1903) palkittiin vuonna 1902 Nobelin kirjallisuuden palkinnolla. Nobelin sivuilla lukee englanniksi  "suurin elävä mestari historiallisen kirjoittamisen taiteen saralla, ja mainittu erikoisesti monumentaalinen työ Rooman historia. Mommsenin Römische Geschichte (Rooman historia) on selvästi tietokirja

Theodor Mommsenin The History of Rome,  on Gutenbergissa. Luin tätä kirjaa hieman saksaksi ja enemmän englanniksi. Saksaksi kirja oli rivitetty epäselvästi, joten selailin englanninkielisiä osia, joita oli siellä kaiken kaikkiaan viisi, julkaisuvuottakaan en tiedä, mutta on luultavasti 1894.  Yläkuvassa on Google booksin kansi eli googlen skannaamaa kirjan ykkösosaa pystyy selailemaan tietokoneelta, ja se on helpompaa kuin Gutenbergistä, koska kirjan sivut on skannattu. Valitettavasti löysin vain vol 1:n, siinä on  karttojakin. Google booksin kaikki tekijänoikeudet ovat googlen. Gutenbergissä lukeminen on siis hankalampaa ellei muuta rivitystä. Englanniksi Gutenbergissä on viisi osaa, ja saksaksi vielä osat 1-5 ja 8.

Ensimmäisen kirjan alku käsittelee Italian niemimaan varhaista asuttamista. Mommsen on vertaillut kieliä esimerkiksi sanskriittia, latinaa ja kreikkaa ihan sanatasolla. Mommsen on oikeasti perehtynyt siihen, mistä niemimaa on asutettu, ja minkälaisia muotoja kielessä on. Kotieläimistä Mommsen mainitsee ilmeisesti härän, latinaksi bos, kreikaksi bous ja sanskriitiksi is. Saan teoksesta käsityksen, että osa latinan sanoista juurtuisi sanskriitista esimerkiksi porsas eli porcus.

Wikipedia mainitsee Mommsenin professoriksi, joka on lukenut kielitiedettä ja oikeustiedettä. Tämä on helppo uskoa analyysi on hienoa. Kaikkien alojen harrastelijana en tuo historiallisia faktoja Rooman valtakunnasta, jokainen voi ne itse etsiä. Teksti on minusta varsin helppolukuista, eli se ei sisällä kaunokirjallisia elementtejä.

Ensimmäinen osa sisällysluettelon mukaan Mommsen käsittelee vielä Rooman syntyä, maan uskontoa, lakia ja oikeutta, maataloutta, kauppaa sekä taidetta.

Toinen osa käsittelee otsikoiden mukaan perustuslain muutosta, valtion kehitystä kaikilla eri osa alueilla. Tässä Mommsen on ollut asiantuntija.

Kolmas kirja keskittyy erilaisiin sotiin Puunilaissotiin mm. Hannibalia ja Hamilcaria on käsitelty monessa luvussa.

Cinnan ja Sullan välien mittelöä on käsitelty. Cinnan tytär Cornelia oli naimisissa Caesarin kanssa.

Aina välillä on käsitelty koulutusta, kirjallisuutta ja taidetta.

Viidennessä kirjassa on tarkasteltu  verotusta, taloutta, valtion ja kaupunkien rakennuksia. Talouden ja hallinnon alalla Mommsen on ollut myös erityinen asiantuntija. Mommsen tuokin erilaisia verotusmuotoja, eli nomen est omen*, moms lienee alv ruotsiksi.

Sellaisen valtion kuin Rooman olemassaolo on varmasti perustunut pitkälti verotukseen, tai keinoihin rahoittaa valtion toimintaa ja tehokkaaseen hallintoon. Pitää muistaa, että hallinto on paljon muutakin kuin keisari tai yksi keisarin nimi.

Teoksessa on lueteltu maaveroa ja muita veroja, jopa verokantoja, ja veron kannon tapoja. Roomassa oli suolamonopoli, ja valtiolla on tietenkin oikeus lyödä rahaa (right of coinage). Teoksessa käsitellään myös minusta kulta- ja hopeakantaa. Tulleja on käsitelty, jonakin aikana viennistä(!) ja tuonnista lienee ollut viiden prosentin verokanta.
Valtion menoista luonnollisesti osa kuluu sotakoneiston ylläpitoon, myös julkiset rakennukset ja tiet nielevät rahaa. Luonnollisesti valtion hallinto maksaa .
Erään luvun otsikkona on Capitalist Oligarchy, eli ilmeisesti jo tuolloin omaisuudet keskittyivät tietyille ihmisille.
*****
Theodor Mommsen sai siis Nobelin kirjallisuuden palkinnon sen toisena jakovuonna 1902. Mommsen on panostanut Rooman historia-teokseensa paljon kymmeniä vuosia. Se, miksi lopulta Mommsen sai kirjallisuuden palkinnon, jää minulle arvoitukseksi, tämä on historiallista tutkimustyötä ei minusta kirjallisuutta. Toisaalta Alfred Nobel painotti ihmiskunnan hyväksi tehtyä työtä ja rauhan aatetta. Mommsen on tosin myös hieno kirjailija ja tehnyt hienon päivätyön. Hän on ollut lukemani mukaan varsin tuottelias ja oikeasti tämä teos on loistava lajissaan.
---
* nimi on enne

Frans Emil Sillanpää: Poika eli elämäänsä

Frans Emil Sillanpää: Poika eli elämäänsä, Otava 1953, sivumäärä 375.

Esipuheessa F.E Sillanpää kutsuu itseään taataksi ja kertoo kirjan olevan kuvaus omasta elämästä, vapaat muistelmat.  Hän on pohjimmiltaan sama hämeenkyröläinen poika. Kirja on varsin perinteinen muistelmateos, hän kertoo vanhempiensa Pransun ja Miinan tarinaa, heidän naimisiin menon ja pirtin pystytyksen. Frans oli perheen ainoa lapsi, joka jäi henkiin, hänellä oli vanhemmat sisarukset: veli ja sisko Kalle- ja Anna-Vainaa. Taata turinoi lapsuutensa maisemista, hämeenkyröläisten elämästä. Seuraavaksi Frans siirtyi Tampereelle reaalilyseoon, jossa köyhän mäkitupalaisen lapsella oli omat haasteensa. Taatan lapsuusmaisemia ja tärkeitä henkilöitä on myös valokuvin. Ylioppilaslakin ja lyyran Taata sai keväällä 1908 ja pankkilainan turvin hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa, jotka jäivät tosin kesken. Hän tapasi opiskeluaikanaan ensin Juhani Ahon vuonna 1913 ja myöhemmin Heikki Järnefeltin kautta Eero Järnefeltin. "Sikrin" kanssa hän avioitui ja sai lapsia tämän jälkeen Taata selvittää kirjallisen työnsä alkutaipaletta ....

Kirja etenee  muistellen viimeiseen lukuunsa "Kirjailijan kutsumuksesta", joka alkaa "Suomen kansa, varsinkin sen ruumiillista työtä tekevä osa, on henkiseltä laadultaan 'kirjallista', sen parhaimmisto lukee paljon". ja päättyy .. "Ja me rakastamme ihmistä hänen jaloudessaan ja vihaamme ihmistä hänen alhaisuudessaan ja haluamme löytää nämä molemmat ja kaiken välillä olevan omassa itsessämme ja tuoda nämä löytömme esiin lähimmäistemme vapauttamiseksi. Teemme sen kirjoittamalla romaaneja, kertomuksia, novelleja, runoja. Ja nyökkäämme rohkaisevasti kaikille nuorille, samaan pyrkiville ponnistelijoille".

*****
Frans Emil Sillanpää (1888 - 1964) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1939. SKS:n biografiakeskuksen webbisivujen mukaan "Sillanpää varmisti Siljan tarinalla asemansa eurooppalaisena kertojana, ja sen myötä hän myös ponnahti vuotuisten Nobel-veikkausten eturiviin". Eli tämän mukaan FES-taata olisi ollut tyrkyllä palkinnon saajaksi vuodesta 1933 saakka. Silja -hahmo on luullakseni teoksessa Nuorena nukkunut vuodelta 1931.

Sillanpää syntyi siis Hämeenkyrössä, kävi koulunsa Tampereella, opiskeli Helsingissä.

Hurskas kurjuus, joka ilmestyi vuonna 1919, oli Sillanpään kolmas romaani. Tämän kirjan olen lukenut. Se kertoo kansalaissodassa teloitetun Juha Toivolan tarinan. Teloitus minusta tapahtui ilman pätevää syytä, ja kirja oli varmasti sisällissodan jälkeen kovin luettu. Vapaussodan osapuolet eivät kiittäneet kirjan näkemystä.

F.E Sillanpään pääteoksina pidetään 1930-luvun alussa ilmestyneitä Nuorena nukkunut. (1931), Miehen tie (1932), ja Ihmiset suviyössä (1934), ne on minulta  lukematta.

Sully Prudhomme voitti ensimmäisen Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1901.

Sully Prudhomme voitti ensimmäisen Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1901. Nobel-palkinnon sivujen mukaan hänen nimensä olisi ollut Rene Francois Armand Prudhomme ja elinaika olisi ollut vuodet 1839-1907, eli palkinnon hän olisi saanut yli kuudenkymmenen vuoden iässä. Sully Prudhomme on myös kääntänyt kirjoja, ja ainoa kirja, jonka olen löytänyt on  Les Vaines Tendresses (1875). Suomeksi en herran teoksia ole löytänyt.

Nobel 21 runoilijaa -teoksessa on kolme runoa suomeksi. Samassa teoksessa mainitaan, että Prudhomme liittyi ns. parnassoslaiseen koulukuntaan. Koulukunta pyrki hallittuun muotoon, mikä näkyy alkukielisissä runoissa oikein hyvin.

Ihanne -nimisessä runossa on kolme säkeistöä  (käännös Kaarlo Sarkia).
Kuu suuri on, taivas hattaraton
ja tähtinen. Kalpea maan on pinta.
Avaruudessa maailman sielu on.
Minä uneksin tähteä kaukaisinta

runo päättyy

te sille, te viimeiset ihmissuvun,
sanokaa miten ma rakastin.

Gutenbergistä olen löytänyt ranskankielisen teoksen Les Vaines Tendresses  eli lieneekö tämä teos Arkuudesta? Ensimmäinen runo on Aux Amis Inconnus,  runon nimessä on Amis, joka lienee ystävä (latinassa amicus ja amica), eli runoa tuntemattomalle ystävälle.
Runossa ovat hienot riimit inconnus/ plus/venus ja toisaalta proches/reproches, säkeistössä aina viisi riviä (säettä), sama riimikuvio toistuu, itse asiassa minusta loistavaa runoa, vaikka en edes google-kääntäjän kanssa pääse selville tarkoituksesta, mutta jo sanat ovat mahtipontisia, toisessa säkeistössä sointuvat  volières,  familières sekä  hospitalières ja välillä infinis ja benis. Hallittua ja hillittyä ilmaisua.

AUX AMIS INCONNUS
Ces vers, je les dédie aux amis inconnus,
A vous, les étrangers en qui je sens des proches,
Rivaux de ceux que j'aime et qui m'aiment le plus,
Frères envers qui seuls mon coeur est sans reproches
Et dont les coeurs au mien sont librement venus.

Comme on voit les ramiers sevrés de leurs volières
Rapporter sans faillir, par les cieux infinis,
Un cher message aux mains qui leur sont familières,
Nos poëmes parfois nous reviennent bénis,
Chauds d'un accueil lointain d'âmes hospitalières.

ja viimeinen säkeistö
Chers passants, ne prenez de moi-même qu'un peu,
Le peu qui vous a plu parce qu'il vous ressemble;
Mais de nous rencontrer ne formons point le voeu:
Le vrai de l'amitié, c'est de sentir ensemble,
Le reste en est fragile, épargnons-nous l'adieu.

Nämä jakeet lienee siis omistettu tuntemattomalle ystävälle!


À Théophile Gautier  -runo on mielenkiintoinen, sillä Théophile Gautier oli ranskalainen runoilija, joka eli vuosina 1811 - 1872 ja oli monille innoittaja.

Runo on loppupuolelta teosta ja kuuluu seuraavasti

À THÉOPHILE GAUTIER
Maître, qui du grand art levant le pur flambeau,
Pour consoler la chair besoigneuse et fragile,
Rendis sa gloire antique à cette exquise argile,
Ton corps va donc subir l'outrage du tombeau!

Ton âme a donc rejoint le somnolent troupeau
Des ombres sans désirs, où l'attendait Virgile,
Toi qui né pour le jour d'où le trépas t'exile,
Faisais des Voluptés les prêtresses du Beau!

Ah! les dieux (si les dieux y peuvent quelque chose)
Devaient ravir ce corps dans une apothéose,
D'icorruptible chair l'embaumer pour toujours,

Et l'âme! l'envoyer dans la Nature entière,
Savourer librement, éparse en la matière,
L'ivresse des couleurs et la paix des contours!


***
Jälkimmäisessä runossa google-kääntäjään vedoten puhuttaneen puhtaasta soihdusta ja suuresta taiteesta, hauraasta lihasta sekä  tuhojen haudasta. Runon säkeistön viimeiset säkeet rimmaavat tombeau, Beau sekä toujours ja contours. Lisäksi säkeistön keskellä esim. fragile ja argile.

Voin olla pahasti hakoteillä, mutta minusta tämä on "muistoruno" suurelle opettajalle, joka on jo mennyt.
*****

Nobelin kirjallisuuden palkinto 
Palkinto  jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1901. Sitä on jaettu siitä lähtien paitsi ei vuosina 1914, 1918, 1935, 1940, 1941, 1942 eikä 1943. Vuonna 1974 palkinto jaettiin kahdelle ruotsalaiskirjailijalle, myös vuosina 1966, 1917 ja 1904 palkinto on myönnetty kahdelle kirjailijalle. Joinakin vuosina lienee jaettu kahden vuoden palkinnot kerralla.

Rahat palkintoon saatiin Alfred Nobelilta tai saadaan hänen testamenttisäätiöstä. Alfred Nobel keksi nitroglyserolin uuden valmistusmenetelmän ja dynamiitin. Nerokas keksijä, insinööri ja kemisti Alfred Nobel eli vuosina 1833-1896 ja oli siis ruotsalainen. Nobelin kirjallisuuden palkinto oli alkuperäisiä palkintoja. Ruotsin akatemia päättää kirjallisuuden palkinnon. Palkinto jaetaan Alfred Nobelin kuolinpäivänä 10.12. Alfred Nobelille oli tärkeä rauhan aate ja palkinto on tarkoitettu henkilölle, joka on hyödyttänyt ihmiskuntaa. Tämä rauhan asia ja ihmiskunnan hyödyttäminen kannattaa muistaa arvioitaessa kuka palkinnon on saanut.

Nobelin palkintoon kuuluu rahasumma ja ilmeisesti kultainen mitali, jonka on suunnitellut Gustav Vigeland.

Sully Prudhomme oli ranskalainen, seuraavaksi 1902 palkinnon sai saksalainen Theodor Momssen, sitten norjalainen  Bjørnstjerne Bjørnson 1903, sen jälkeen palkinnon saajien kansalaisuudet olivat ranskalainen, espanjalainen, puolalainen eli Henryk Sienkiewicz, jonka teos Quo Vadis kertoo uskonnollisen tarinan Neron ajoilta, italialainen, britti eli Rudyard Kipling, sitten palkinto matkasi taas Saksaan, Selma Lagerlöf oli ensimmäinen muttei lainkaan ainut ruotsalainen ja nainen, seuraavaksi palkinnon sai saksalainen, sitten belgialainen, sitten saksalainen ennen intialaista, sitten alkoi ensimmäinen maailmansota, ja palkintoa ei jaettu vuonna 1914. Litanian ideana on osoittaa, että aluksi palkinto jaettiin useasti Eurooppaan lähinnä Saksaan tai Ranskaan tai ranskankieliselle, eli englannin kieli ei mitenkään ollut hallitseva. Luultavasti rauhan aate on ollut taustalla ainakin osassa valintoja. Suomalainen Taata Frans Emil Sillanpää sai palkinnon talvisota-vuonna 1939, hän lienee ollut palkintospekulaatioissa jo vuonna 1933.

Nobelin palkinnon on voittanut runsaat sata kirjailijaa (107). Suurempi osa kirjailijoista ei ole sitä siis saanut, eikä tule saamaan. Nykyisin tunnetuista kirjailijoista muiden muassa Leo Tolstoi, Mark Twain ja Anton Tsehov jäivät palkinnotta.

Mark Twain kuoli vasta 1910, eli olisi voinut saada Nobelin palkinnon, mutta en tiedä oliko edes ehdolla. Sen sijaan Leo Tolstoi julkaisi Ylösnousemus -kirjansa vasta vuonna 1899 ja kuoli vuonna 1910, mutta ei saanut koskaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Nobel painotti ihmiskunnan hyväksi tehtyä työtä ja rauhan aatetta. Minusta Tolstoikin on tarjonnut "elämyksiä" ihmiskunnalle, ja on minusta rauhan asialla. Sota ja rauha painottaa minusta enemmän rauhaa ja irvii Napoleonia. Wikipedian mukaan Tolstoi olisi ollut valittavien joukossa, mutta olisi (muka) ollut liian radikaali. Totta on, että Ylösnousemuksessa on kiinnostavia ajatuksia. Minulle tulee mieleen myös Tolstoin kansallisuus alkupään palkitut keskittyvät "lähelle" Ruotsia, eikä tsaari-Venäjä ollut ehkä lähellä. Vaikka itse syyllistyn ponnettomaan pohdintaan ja jänishousumaiseen jälkiviisauteen, totean, että palkinnon antaja on vapaa antamaan palkinnon kenelle hyvänsä ja Ruotsin Akatemia on sen aina perustellut. Kaksi palkinnon saajaa lienee kieltäytynyt palkinnosta, uutta ei ole valittu.

Toivon, että haasteen avulla ja muutenkin pystymme bloggaamaan nobelisteista, ja siinä ohessa tuomaan uudelleen tietoa nobelisteista, kaikki yllä oleva Nobel-tieto on peräisin eri lähteistä esimerkiksi Nobelin sivuilta, wikipediasta, wsoy:n Facta-tietosanakirjasta, sekä monista muista yksittäisistä lähteistä. Virheet ovat omiani, tiedot siis eivät.

Virheitä voi olla seuraavassakin, ja myös siksi, että valtiot ja niiden nimet muuttuvat, mutta alkuun palkintoja jaettiin Ranskaan, Tanskaan, Norjaan, Ruotsiin, Espanjaan ja Italiaan  tavanomaista enemmän, toisen maailmansodan jälkeen virta on kääntynyt USA:han ja Britanniaan (käytän tätä termiä Englannin tai Yhdistyneitten kuningaskuntien sijaan).

Omien laskelmieni mukaan (ovat siis epävirallisia)
*Englanninkielellä kirjoittava kirjalija on saanut palkinnon 29 kertaa viimeksi 2013 Alice Munro ja ensimmäisen kerran 1907 Rudyard Kipling
*Ranskankielisiä palkinnon saajia on ainakin 14 tai 15, joista yksi on belgialainen ja loput ranskalaisia (Clesion laskin ranskalaiseksi). Mistralin kirjoituskieleksi wikipedia mainitsee oksitaanian, toiset provenceksi, kukaan ei ranskaksi. Viimeisin heistä on 2014 voittaja Patrick Modiano.
*Saksaksi on kirjoittanut 12 voittajaa, joista kaksi on ollut Sveitsistä, yksi Itävallasta, ja yksi muualta kuin Saksasta, yksi voittaja on ollut Länsi-Saksastakin.
*Espanjaksi on kirjoittanut 11, joista viisi Espanjasta, loput ovat latinalaisamerikkalaisia (ainakin alunperin)
*Ruotsiin on voitto tullut kuutena vuonna, ja ruotsalaisia voittajia on 7 tai 8, koska 1974 palkinto jaettiin ruotsalaisille  Eyvind Johnsonille ja Harry Martinsonille, ensimmäinen ruotsalaisvoittaja oli vuonna 1909 Selma Lagerlöf, joka oli myös ensimmäinen nainen ja viimeinen on ollut Tomas Tranströmer 2011.
*Vuonna 1966 jaetun palkinnon saivat Nelly Sachs yhdessä  israelilaisen Shmuel Yosef Agnonin kanssa. Sachs muutti Saksasta Ruotsiin toisen maailmansodan jälkeen juutalaisvainojen vuoksi.
*Palkinto jaettiin myös vuonna 1904, jolloin palkittiin sekä espanjalainen José Echegaray y Eizaguirre että ranskalainen Frederic Mistral
*Pohjoismaat ovat pärjänneet hyvin. Norjalaisvoittajia on kolme, tanskalaisia kolme kahtena vuotena, suomalaisia ja islantilaisia yksi.
*Puolaksi on kirjoittanut tiettävästi ainakin neljä voittajaa. Ensimmäinen vuonna 1905 Henryk Sienkiewicz ja viimeksi 1996 Wislawa Szymborska.
*Venäjäksi on kirjoittanut neljä, joista kolme voidaan luokitella neuvostoliittolaiseksi, mutta Pasternak ja Solohov ovat minusta venäläisen kirjallisuuden edustajia. Vuoden 2015 voittaja valkovenäläinen Svetlana Aleksejevits (s. 1948) on ollut "neuvostokansalainen".
*Etelä-Afrikasta on kaksi voittajaa.

2016 Voitti yhdysvaltalainen mies eli Bob Dylan.

Haaste 14 nobelista eli 14 nobelistin teosta

Haaste on yksinkertainen ja tarkoitettu myös tai lähinnä itselleni, mutta muutkin voivat osallistua:

Lue vähintään neljätoista nobelistin tai nobelistien kirjoittamia teoksia ja  bloggaa niistä vuoden 2014 aikana. (eli samalta nobelistilta voi olla useita teoksia). Kilpailuaika 4.1.14 - 31.12.14.

Arvomerkit 2014
14 nobelistin teosta tai enemmän blogattuna, kuulut nobelisti-bloggaajien ehdottomaan kuohukermaan.

10-13 nobelistin teosta blogattuna, olet nobelisti-bloggaajien raskaassa sarjassa.

6 - 9  nobelistin teosta blogattuna, olet uuras ja ahkera nobelisti-bloggaaja.

2 - 5 nobelistin teosta blogattuna, olet  satunnainen nobelisti-bloggari.

1 nobelistin teos, blogattuna. Olet  noviisinobelisti-bloggari.

Laita bloggauksista (kun  haaste valmis tai vaikka väliaikatietona) kommentti kommenttikenttään, voit jatkaa kertomustasi edistymisestä kommentoimalla omaan kommenttiisi.

Jos joku bloggaa 20 nobelistia tai enemmän lupaan palkintona 20 euron lahjakortin kirjakauppaan (Akateeminen tai Suomalainen)  vuoden 2014 päätteeksi. Jos useita, niin arvon voittajan, vain yksi voi voittaa.

Tärkeämpää bloggareille on olla vuoden 2014 jälkeen 14 nobelisti-teosta rikkaampana.

Logoa saa käyttää suurena tai pienenä, mutta ei le mitenkään pakko, tämä on matalan kynnyksen innostava haaste, jossa on vain voitettavaa, sillä jo yhdellä bloggauksella pääsee "mukaan".

***
Nobelistien nimiä ja muutamia teosbloggauksia löytyy esimerkiksi täältä sivulta.

Jokken runonurkan puolella tulee lyhytjuttuja muutamista nobelisteista.

Aurinkoista bloggauskevättä ja myötätuulta kirjapurjeisiin.

***
3.6.2014
Paljon on tullut kommentteja, en kommentoi toisten kommentteja, vaan palaan niihin sitten koontipostauksessa.

VALMIIT KOONTIPOSTAUKSET:
Kirjasähkökäyrän Mai Laakson 14 täällä.
Ullan 14-urakka täällä
hd canis on urakoinut 14 täällä
MarikaOksan 14-koonti täällä
Margitin (14+1)-koonti Tarukirjassa on täällä.
Miian Tarinoiden taikaa kooste täällä
Elinan Luettua elämään koontipostaus on täällä.
Suketuksen 14-lista blogissa Eniten minua kiinnostaa tie.
Marilen koonti on täällä
Kirjan Pauloissa blogin Paulan kooste täällä.

4.1.2015 tuli kooste haasteesta TÄNNE.

Anton Tsehov: Lääkärin kohtalo eli Sairaalan N:o 6

Anton Tsehov: Lääkärin kohtalo eli Sairaalan N:o 6, suomentanut Emil Mannstén, Otava, Helsinki, 1900.

Anton Tsehovin Lääkärin kohtalo eli Sairaalan N:o 6 on kuvitteellinen kertomus 1800-luvun Venäjältä.
Tarina alkaa näin. Sairaalan pihalla kohoaa vähäinen sivurakennus jota ympäröi tiheä takiais-, nokkos- ja villihamppumetsikkö. Katto on ruostunut, savupiippu puoleksi rauennut, portaiden astinlaudat mädänneet ja peittyneet ruoholla, ja kalkki-iskoksesta ovat vain merkit jälellä. Etumainen pääty on sairashuoneeseen päin, takimainen pääty tähtää pellolle, josta sen erottaa harmaa naulaharjalla varustettu sairaalan laipio. Kaikki, sekä nämä naulat, jotka ovat käännetyt terävä puoli ylöspäin, että laipio kuin itse sivurakennuskin, on niin ikävän ja jylhän näköistä kuin Venäjällä ovat vain sairaalain ja vankilain rakennukset.
Tuskin missään sairaalat tai vankilat ovat olleet parempia 1800-luvulla.

Sairaalan huoneessa N:o 6 on viisi potilasta, joista tarinan kannalta merkityksellisin on Ivan Dmitritsh Gromow, 33-vuotias entinen oikeudenpalvelija, jonka elämä suistui lopullisesti raiteiltaan hänen nähtyään kahlevankeja. Kuvitelmissaan hän teki itsestään murhaajan, vietti unettomia öitä, ja sekosi lopullisesti ja tuotiin huoneeseen N:o 6. Huoneessa on myös entinen yrittäjä, joka syöksyi masennuksen mustaan aukkoon firman kaatumisen jälkeen. Sairaskertomukset ovat loistavasti kirjoitettu, mutta niiden lukeminen on vastaavasti hieman raskasta.

Tarinan päähenkilö on kuitenkin tohtori Andrei Jefimitsh Ragin. Joka innokkaana aloitti sairaalassa, mutta hukkui rutiineihin, eikä puuttunut väärinkäytöksiin vaan turtui kaikkeen.

"mitäpä maksaisi estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on jokaisen normaalinen, laillinen loppu? Mitäpä hyötyä siitä, jos joku torikaupustelija tahi virkamies elääkin viisi, tahi hyvässä lykyssä kymmenen vuotta kauemmin? Jos sen sijaan otaksumme lääketieteen tarkotuksen olevan kipujen ja kärsimysten vaimentamisen, niin seuraa itsestänsä kysymys: mitäpä varten niitä vaimentaa? Ensiksikin, sanotaan, että kärsimykset auttavat ihmistä täydellisyyteen, ja toiseksi, jos ihmiset tosiaankin oppivat vaimentamaan kärsimyksiään pillereillä ja tipoilla, niin laiminlyövät he kokonaan uskonnon ja filosofeeraamisen, joissa heillä tähän saakka on ollut vahva turva kaikissa tukalissa elämäntiloissa ja joissa he ovat tunteneet itsensä onnellisiksi. Moisten mietteiden turruttamana Andrei Jefimitsh heittäytyi toimettomaksi eikä siitä lähtein enää joka päivä käynyt sairashuoneessa".
Toimettomuus olisi ollut normaali olotila, jonka ympäröivä yhteisö olisi hyväksynyt, mutta tohtori Andrei Jefimitsh Ragin menikin toistuvasti keskustelemaan huoneeseen N:o 6 Ivan Dmitritsh Gromowin kanssa.
Yhteisö kummastelee tätä ja pakottaa lääkärin eroamaan virastaan. Eron jälkeen hän on matkalla ainoan ystävänsä Mihail Averjanitshin kanssa, jonka pelivelkoihin loput Andrein 500 ruplaa menevät. Rahattomana hän kituuttaa muiden vaivoina, kunnes uusi sairaalaan mielisairaalan lääkäri saa hänet houkuteltua Huoneeseen N:o 6: huoneessa kuusi on kuusi potilasta.

Tarina osoittaa lääkärin olleen pelkkä työläinen 1800-luvulla. Ragin hukutetaan ja turrutetaan työllä. Virasta ei koidu suuria tuloja, ja eläkettä ei ole. Andrein olisi pitänyt haalia rahat omin keinoin.

Kuolemattomuus on teoksen eräs teema, se mainitaan toistuvasti. Päähenkilö ei itse usko kuolemattomuuteen

— Ettekö te usko sielun kuolemattomuuteen? kysyy yhtäkkiä postimestari.
— En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko eikä ole syytä uskoaksenikaan

Raginin sanat kuolemattomuudesta ovat armottomat (poimittu teoksen eri kohdista

"Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden uudistuksessa on yhtä kummallista, kuin loistavan tulevaisuuden ennustaminen kotelolle, senjälkeen kuin siinä säilytetty kallisarvoinen viulu on särjetty ja mitättömäksi tehty".

"Vaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen ennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki".
"Mihail Averjanitsh ja miljoonat muut uskovat kuolemattomuuteen. Mutta onkohan sitä? Kuolemattomuutta hän ei kuitenkaan halunnut, ja hän ajatteli sitä vain silmänräpäyksen..."

***
Anton Tsehov (1860-1904) oli venäläinen kirjailija, jonka näytelmän Lokki olen lukenut. Tsehov elinaikansa puolesta olisi voinut saada Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta kuuluu enemmistöön, joka ei sitä koskaan saanut. Tsehov kuoli tuberkuloosiin. Hänellä oli lääkärinopintoja.

Tämän teoksen sanotaan olleen pienenä viitteenä Rosa Liksomille, joka puksutti Hytissä nro:6 näin.

***

Tämän kirjan luin Gutenbergistä. Löydät Gutenbergin täältä tai googlettamalla gutenberg tai kirjoittamalla osoite, tästä kirjasta siellä lukee mm. seuraavaa

The Project Gutenberg EBook of Lääkärin kohtalo, by Anton Tsehov

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org

Title: Lääkärin kohtalo eli Sairaalan n:o 6
Author: Anton Tsehov
Translator: Emil Mannstén
Release Date: December 3, 2012 [EBook #41543]
Language: Finnish

Suositan kirjallisuuden ystäville tätä loistavaa palvelua, jossa vielä useimmin on mainittu Tapio Riikonen.

*****
Osallistun tällä Jaanan Venäjä haasteeseen, lisäksi olen blogannut

Boris Pasternakista täällä.
Dostojevskin Pelureista täällä
Venäläisiä novelleja luin uudestaan täällä.