Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla, Gummerus 1982, sivumäärä 672.

Teos keskittyy loppuvuoden 1944 tilanteeseen, välirauhaan, Kallen kotiutumiseen armeijasta sekä Kallen avioliiton alkutaipaleeseen, kaikki hyvinkin kivikkoisia. Tätä pidetään oma elämäkertana, mutta oletan kerronnan dramaattisuuden ja humoristisuuden nojalla, että tapahtumia on tiivistetty ja rytmitetty ja osin kärjistettykin.

Eletään alkusyksyä 1944, Lapissa välirauhan nojalla karkoitettavat saksalaiset joukot polttavat rakennuksia, kun Kalle piipahtaa lomalla perheensä evakkotalossa. Hän näkee isänsä, joka toteaa "on se poika tänne osannut" s. 19, ja pari sivua myöhemmin "Elä pilluile! Vanhalle miehelle". Äiti polttelee piippua, mutta on kuitenkin "nuoresta asti tunnustanut Laestadiuksen oppia". Teoksen lopussa Kalle käy Taivalkoskella hyvästelemässä lapsuuden kotinsa ja äitinsä.

Tammerkosken sillalla ollaan äidin ja äidin piipun kanssa. "Laskeudutaan tuonne jokirantaan metikköön!. Siellä näkkyy olevan istumapenkkiä. Istahettasiin ja minä tempaseisin piipullisen ... 'Metiköllä' äiti tarkoitti Tammerkosken rannan puistoa. ..Tämä on se kuuluisa Tammerkosken silta!" s.62. Kalle Päätalo ei polta, muut paheet hän tunnustaa kirjassa omaavansa, minusta hän on kuitenkin siivo mies, jolla on omat hairahduksensa.

Sotatoimet päättyvät syyskuun alussa ja välirauha solmitaan 19.9.1944. Palvelus kuitenkin jatkuu. Kalle päivittelee, että sotaväkireissussa kului yli viisi vuotta ja hän tajuaa, että lapsuuden kotiin ei ole enää paluuta. Hän on tosin myös avioitunut  keväällä Lainan kanssa, jonka äiti on penseä pohjoisen pojalle tai tältä Kallesta tuntuu. Kallella on omat häpeän aiheensa, isä oli joutunut mielisairaalaan ja perheen lapset kunnan eläteiksi.  Kallella on ollut sodan aikana omat vaikeutensa. Teoksessa kudotaan tarinaa isoilla silmukoilla, eli vanhoja asioita koko ajan toistellaan ja pohditaan. Toisaalla murehditaan olemassa olevia ja pelätään tulevaa. Kallesta tuntuu, että häntä irvaillaan, kun  Martta sanoo tulleensa 'kahtomaan tätä ylykää'.  Martta korjaa että mukavaa, koska Kalle "tarvithoo kiksauttelukaveria".

Kalle Päätalon kerronnassa puidaan tapaamiset, asumisjärjestelyt, ja tätä avioliiton halujen epätasapainoa. Kalle tuumii "että olen kohtalainen 'suoromies'". Laina ei ole 'suorolle' yhtä altis, mikä minusta on ymmärrettävää, Kallehan vierailee Lainan ja Kertun kimppahuoneessa, missä Kerttu myös nukkuu. Lainan ja Kallen oli toisilleen esitellyt sotakaveri Heikinkallio, ensi tapaamisessa oli mukana myös yllämainittu Kerttu Hauhonmaa. Myöhemmin samassa huoneessa yöpyi sairas anoppi.

Avioon mentiin jo sodan aikana, vihkipäivä ei ollut helppo murjottavalle Kallelle. Päätalo palveli tuolloin Siiranmäen vankileirillä, vangit antoivat ylkämiehelle loistavan häälahjan, päivän sokeriannoksensa 329x20 g = 6580 g.

Teoksessa Päätalo viettää Siiranmäellä viimeisiä palveluspäiviä, ja muistelee vankien elämänkertoja. Tämä on hyvinkin antoisaa kuten vankilan lakkauttamisen ja tavaroiden poissiirron kuvaus.

Kalle saa aselevon jälkeen kuntoisuusloman, jonka aikana avioelämä jatkuu Lainan kanssa. Kalle on klapitöissä. Työt hän hoitaa  esimerkillisesti. Lainalla ja Kallella on myös ensimmäinen ja toinen riita, ensimmäinen viinanjuonnista, ja toinen, mitä Kalle on tehnyt viinapäissään. Kalle on selvin päin ujo, järkevä ja hyvin työteliäs, mutta alkoholi tekee järjettömäksi. Hennalassa ennen kotiututusta Kalle saa kohtalokkaan iltaloman. Iltalomathan ovat vaarallisia. Päätalo ajautuu ryyppäämään ja päätyy viipurilaisen kantapeikon lesken luo. Mukaan karkelolta tarttuu ärhäkkä  tippuri. Samalla Kalle muistelee sodan aikana sairastamaansa kuppaa. Aviositeet eivät tunnu kovinkaan vahvoilta. Pitää tosin muistaa, mikä kirjassa kyllä ilmeneekin, että miehet ovat olleet viisi vuotta sotapalveluksessa, mutta se ei minusta oikeuta sodan päättymisen jälkeen aviomiehenä lähtemään vanhan lesken matkaan  ja hankkimaan tippuria /(kuvaus alkaa sivulta 412). Tippurista revitään seuraavat parisataa sivua  "huumoria". Hoitojaksoja kuvataan tarkastikin. Kun kotiutus koittaa, kirjailija herkuttelee asetelmalla. Vaimo ja anoppi haluavat tietää kuulumiset ja kotiutumisen viivästyksen syyt. Kalle luulee, että tippuri on puhjennut uudelleen. Vällyjen välissä on viileää, ja pohjoisen reissun aikana Kalle yrittää hankkia lisää lääkettä. Kolmas  hakukerta  toden sanoo.

Minusta tämä tuntuu vähän keksityllä, sillä sairaalassa hoidettiin tautia ruiskulla ja malariakuumeella. Antibiootteja ei oltu kehitetty tippurin hoitoon, joten ihmettelen mitä pillereitä apteekista haettiin. Tästä en löytänyt lopullista 'totuutta' mutta tuntuu hieman venytetyltä. Isak Rantasen teoksessa Suuria lääkäreitä kerrotaan kupan ja tippuri hoidon historiasta. Kuppaan olisi käytetty sivun 160 mukaan malariahoitoa, ei ehkä tippuriin, niin kuin Päätalon tippuria hoidettiin voi olla että malarian tartutus oli siirtynyt kupasta tippuriin, tästä en löytänyt yhtään vahvistusta. Tippurin penisillinihoitoa ei varmasti oltu vielä "keksitty", koska kuppaakaan ei hoidettu penisillinillä. Tippuria hoidettiin jossakin vaiheessa sulfoamideilla, mutta vanhin sulfoamidi Sulfadiatsiini  syntetisoitiin vasta 1940, lähde täällä, joten minusta tässä ei kaikki tunnu olevan kohdallaan. Kuinka Neljäntienristeyksen läheisestä apteekista olisi voinut 1944 saada Sulfadiatsiinia?

Huumoria syntyy myös ruotsinkielisen palveluskaverin Sven Talqvistin höpötyksistä, joita eivät muut oikein ymmärrä. Lisäksi Talqvistilla on vaimo, joka on perso viinalle ja miehille. Talqvist hermoilee rahan menosta ja varmaan muustakin.

Neuvostoliitto on asettanut kovat rauhanehdot, ja töitä kotiutuvalle armeijalle  siviilissä ei ole heti. Miehistä osa karkoittaa  saksalaisia joukkoja, jotka tuhoavat siltoja ja polttavat rakennuksia.

Kalle työllistyy halkometsään, missä Jack Londonin Martin Eden -teoksen hengessä tekee mahtavan urakan. Kun hän myöhästyy kotiintuloajasta, on taas perheriita valmis. Koko Kallen avioliiton kuvaus on hyvin osoittelevaa. Kalle tuntee että häntä kytätään. Kalle kilahtelee joka sanomisesta ja hän menee ulos murjottamaan. Minusta avioliitosta puuttuvat puhuminen, läheisyys ja välittäminen. Kalle minusta luuhaa kaikilla matkoilla, ja vain kääntyy kotona, joka sekin on pieni huone, jossa asuu utelias mutta ei unelias anoppi.

Kalle Päätalo kirjoittelee murretta dialogeihin ja jäljittelee myös Turun murretta:
"Enks mää o, flikat, teille sanonu, että Päätalon Kalle on torellinen herrasmiäs ..."  s.85
Tässä olisi minusta toinenkin vaihtoehto: Enks mää oo flikat, teill sanonu et Päätalo Kalle o torelline herrasmiäs...

Kalle Päätalon Tammerkosken sillalla on hyvä aikalaiskuvaus. Päätalon kerronta taltioi katovaa maailmaa ja arkieloa. Tämä jakso minusta osoittaa, että sota on jättänyt Kalleen fyysisten vammojen lisäksi myös henkistä lastia.

*****
Kalle Päätalo (11.11.1919 - 20.11.2000) oli tuottelias kirjailija. Iijoki-sarja kertoo hänen omasta elämästään.
Karoliinan bloggaus tästä kirjasta TÄÄLLÄ.
Olen lukenut Kalle Päätalon teokset:
Hyvästi Iijoki, joka kertoo vuodesta 1955 ja julkaistu 1995, kertoo avioeron jälkeisestä ajasta, bloggaus TÄÄLLÄ.
Mustan Lumen talvi  on Koillismaa -sarjasta vuodelta 1969, ja kertoo talvesta 1968-1969, bloggaus TÄÄLLÄ.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, lapsuusmuistelma, WSOY 1989, tämä painos 2011.

Eeva Kilpi asui talvisodan alla luovutetussa Karjalassa Hiitolassa Raivattulassa, ja kävi Elisenvaaran yhteiskoulua (nykyisin toimii koulu Pöytyällä).  Perhe on varsin varakasta, isä on liikemies ja isä on juuri hankkinut Opel Omega auton lisäksi talo ja tilukset ovat suuret.

"Tulee sota", isä sanoo moneen kertaan jo ennakolta ja sota alkaakin syyskuun alussa maailmalla. Kaikki haluavat uskoa rauhaan, jota kertojakin rukoilee. Halutaan tarttua myöntyväisyyspolitiikko Chamberlainin sanoihin "Rauha meidän elinajaksemme "ja Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimukseen. Kirjasta on myös helppo tajuta, mikä oli Mainilan laukausten alkuperä ja tarkoitus. Sota syttyy 30.11.1939  jolloin myös pommitukset Viipurissa ja Karjalassa alkavat. Kirjassa kuvataan radiossa tulleita propagandalähetyksiä, jossa pilkataan suomalaisia joukkoja.

Oppikoulua käydään syksyllä 1939 vain kuukauden, sen jälkeen koulurakennusta tarvittiin armeijan tarpeisiin. Eevan Kilven muistelmat etenevät nuoren tytön silmin ja muistikuvin, aika pysähtyy, kun sota alkaa: "Aika on alkanut kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irroneet niistä riippuvat niin ikään ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä". s.43.

Pommitusten vuoksi joudutaan kotitalo jättämään ja muutetaan noin 10 kilometrin päähän Jyvävaaraan. Sota huolettaa ja eniten painaa ajatus Suomen miehittämisestä ja Siperiaan joutumisesta. Siksi kirjassa pohditaan helppoa tapaa tehdä itsemurhaa, sellainen ei ole hengityksen pidättäminen. Tuntoja kirjataan sotapäiväkirjaan, usein rukousmuodossa. Joulua kuitenkin lapset odottavat ja se koetaan. Joulun jälkeen kertoja pääsee isoäidin nuorimman tyttären vihkimiseen. Isoäidin nuorimmaisen tarinaa avataan paljonkin. Tyttö oli syntynyt isoäidin toisesta avioliitosta, lapsi on saanut paljon huomiota, ollut miss Käkisalmi, reputtanut kevään ylioppilaskirjoituksissa, mutta päässyt syksyllä suvun helpotukseksi ylioppilaaksi ja kokenut uskonnollisen herätyksen ja nyt menossa naimisiin apupapin kanssa. Kilpi vihjaa, että rakkaus ei pääty onnellisesti?

Perheyhteisö on karjalaiseen tapaan suuri, siihen kuuluu isän ja äidin ja lasten lisäksi isoäiti ja tätejä. Pipitäti makaa lähinnä vuoteessa. Kun kertoja saa sodan jatkuessa sydämen tykytystä, on pipitädillä omat ivasanat valmiina, kun lääkärinkäynnin jälkeen tykytykset ovat ohi. Eeva Kilpi kertoo, että vaiva on ollut hänellä säännöllisesti toistuva riesa. Kilven mukaan lapsi kestää huonosti ivaa, eikä pysty puolustautumaan ivaa vastaan vielä itseironialla.

Jyvävaarastakin tulee lähtö 26.2 1940, kun Elisenvaaraa, Hiitolaa ja Käkisalmea pommitetaan ankarasti. Koko ajan lapsilla on toive, "sitten kun pääsemme kotiin", sama on toistunut rukouksissa "anna meidän päästä kotiin". Juna-asemat ovat täynnä evakoita, ja junat ovat täynnä, jos pääsevät pommitusten vuoksi edes kulkemaan.

Talvisota päättyi 13.3.1940 ja rauhaehtojen mukaan Karjala menetetään, mutta asukkaat saivat hakea muutaman päivän ajan  tavaroitaan. Lapsille tärkeitä leluja ja kirjoja tuotiin uuteen kotiin, joka oli uudesta rajasta viiden kilometrin päässä, ja Hiitolasta 50 kilometrin päässä. Liikemiehenä isä otti lainaa hypoteekkiyhdistyksestä ja osti edullisesti maata rajan pinnasta.

Vaikka lapset haluavat palata kotiin ja kaipaavat sitä, kertoja kotiutuu nopeasti uuteen paikkaan ja hän havainnoi, kun tuomi puhkeaa kukkaan ja on välirauhan aika.

Eeva Kilpin kirjoittama Talvisodan aika on minusta hyvä. Herkät tuntemukset ovat seuloutuneet vuosien ajan. Kilpi pohtii myös muistamisen ja unohtamisen rajaa. Kaikista tapahtumista ja päivistä hän ei jostain syystä muista. Talvisodan aika on ensimmäinen osa trilogiassa, jonka seuraavat osat kertovat Välirauhan ajasta ja Jatkosodasta. Vuonna 2001 Kilpi on julkaissut teokset Rajattomuuden aika, kertomus lapsuudesta. Talvisodan aika osoittaa maailmanpolitiikan realiteettien alle jääneiden siviilien kohtalon. Kilpi havainnoi lapsen näkökulmastakin varsin realistisesti sodan todellisen syttymissyyn, ja oikeat olosuhteet. Eräs täti oli kyllä väärässä, tädin mukaan rauhaa ei voi tulla, kun sotaakaan ei ole julistettu. Historia näytti, että voi tulla ja tuli, vaikka uusi sotakin oli jo ovella. Kilpi kirjoittaa kuitenkin, että on nykyisin (tai myöhemmin) pasifisti, luultavasti hän myös lapsena oli pasifisti. Minusta rauha on aina tavoittelemisen arvoinen ja parempi olotila, kuin sotatila, Pasifismistaan huolimatta Kilpi saa teokseensa radiolähetysten propagandan, Mainilan laukaukset, hyökkäämättömyyssopimuksen, Terijoen hallituksen, ja suuremmat alueluovutukset, mikä rintamatilanne oli. Silti tämä on muistoihin pohjautuva kaunokirjallinen lapsuuden kuvaus ajasta, jolloin se on loppumassa.
*****
Eeva Kilpi (s.1928) on suomalainen kirjailija, jonka tuotanto kattaa 32 teosta.

Eeva Kilven  Välirauha ikävöinnin aika bloggaus on TÄÄLLÄ.
Eeva Kilven Jatkosodan ajan bloggaus on TÄÄLLÄ

Czeslaw Milosz: Issan laakso

Czeslaw Milosz: Issan laakso, Dolina Issy 1955, suomentanut Kirsti Siraste,WSOY 1981, sivumäärä 292.

Nobelisti Czeslaw Miloszin Issan laakso on kuvaus nuoren Tomaszin varttumisesta Giniessä Issan varressa Liettuan ja Puolan rajalla 1910-luvulla. Kerronta on paikoin runollista, mutta tarkkaa, joka tuo seudun kasvillisuuden, tavat ja miljöön esille. Kirja on omassa hienoudessaan varsin tyypillinen "nobelistin  kuvaus omasta lapsuudestaan", näillä on ollut oma merkitys niin kirjailijalle, kuin hänen kotiseudulleen, mutta myös kirjallisuudelle. Tämä on kuitenkin laatukirjallisuutta, sillä se on kasvutarina, perinnekuvaus ja kertoo Liettuan ensimmäisen itsenäisyyden alkuajoista.

Tomasz asuu isovanhempien luona, ilmenee epäsuorasti, että sekä äiti ja isä että isän veli ovat muualla, Isä ja setä ovat ulkomailla sodassa ensin ilmeisesti Venäjän ja sitten Puolan armeijassa taistelemassa bolsevikkeja vastaan, kertomus ajoittuu ensimmäisen maailman sodan aikoihin ja Liettuan itsenäistymiseen ja aikaan sen jälkeen. Tästä valtiollisesta myllerryksestä kerronnassa tulee ilmi vain lapsen havaintoja, mutta ne ovat ilmeisesti oikein.

Tomasz  syntyy Issan laaksossa ja asuu Geniessä. Hänen sukunsa on aatelinen, he omistavat jo hieman rappeutuneen kartanon, jossa on monia päiväläisiä. Suvun ohjaksissa on isoisä Surkont, joka on rauhallinen, viisas ja sovitteleva, mutta häntä pidetään puolalaisena, joka aiheuttaa närää. Lopussa hänen maitaan halutaan lohkoa maattomille. Kylässä on myös levottomuutta, kartano herättää kateutta, ja taloon heitetään kranaatti, se lentää Tomaszin huoneeseen, mutta onneksi ei räjähdä. Surkont on Tomaszin suku äidin Teklan puolelta, isän puolelta suku on Dilbin. Hekin ovat kiisteltyjä henkilöitä, eivätkä voi oleskella maassa. Äiti. joka hakee lopulta pojan kouluun, saapuu maahan kiertotietä, ja hänen kirjeenvaihtonsa kulkee luultavasti Latvian kautta. Tomasz on kylällä opissa nationalisti Josef Czarnayn luona, oppitunnit sujuvat hyvin, mutta Josef aiheuttaa myös perheelle harmia ilmiantamalla nämä (vahingossa tai ei ymmärrä että suu täytyy pitää kiinni). Tarinan kuluessa kyläläiset tappavat erään metsänvartijan. Kirjaa lukiessa tulee tietoiseksi historiallisesta raamista.

Pääosa tarinasta on kaunista kuvausta luonnosta, kylän (omituisista) ihmisistä ja tavoista, sukulaisista ja Tomaszin kasvusta. Väestö on katolista, mutta paikallisten mukaan seudulla on paljon paholaisia. Kummittelua käsitellään papin palvelijan Magdalenan tehtyä itsemurhan rotanmyrkyllä. Hän ilmeisesti makasi silloisen papin kanssa ja se aiheutti tapahtumavyöryn, joka päättyy ruumiin hautaamiseen ja kummiin havaintoihin ja ääniin. Koska näkökulma on lapsen, mitään selvitystä ei saada, Jollakin tavalla tämä muistutti Alice Munron Kerjäläistytön kylätarinoita, koska tässäkin eräs isä (joka on muuten hyvässä asemassa) käyttää tytärtään hyväksi. Lisäksi erästä suhdetta tarkastellaan fyysiseen huippuun asti, sekä mainitaan Tomaszin tahraiset unet. Tomasz joutuu leikkimään Onuten, erään tytön kanssa, joka vetää häntä päälleen ja kaipaa koskettelua. Mitään erityisen rivoa kirjassa ei ole, vaan nämä kuvataan inhimillisesti turhaan alleviivaamatta.

Tomasz tekee paljon havaintoja luonnosta, kerää ja prässää kasveja, ja myöhemmin "bongaa" lintuja ja tekee niistä vihon, mihin kirjoittaa tiedot linnuista ja piirtää lintujen kuvia. Vihko on Tomaszille tärkeä, mutta se joutuu tädille, joka tarvitsee sitä vain sängyn tolpan alle. Täti on mehiläisten hoitaja, myös kyykäärmeistä on oma lukunsa. Tomasz ajautuu myös metsästysporukkaan, jossa ammutaan metsoja, teeriä, riekkoja ja  kauriita. Tomaszia alkaa iljettää tappaminen ja hän alkaa ampua ohi. Tätä elämän ja kuoleman teemaa käsitellään paljonkin yhdessä kasvun kanssa.

Tarinassa viitataan useasti Ruotsiin. Kirjassa on myös saunan ja saunomisen kuvaus. Saunassa on kivipaasi, jota lämmitetään ja heitetään siihen vettä. Saunassa on lauteet, ja saunomisen välissä kieritään lumessa, Saunominen on aika fyysistä puuhaa, sillä erään susiparin saunominen alkaa selänpesulla, ja vimmaisella (koivu)vihtomisella, ja sitten saunotaan. Saunominen päättyy fyysisen aktin kuvaukseen. Kirja sen sijaan loppuu, kun Tomaszin äiti saapuu ja on valmis viemään pojan kimnaasiin kaupunkiin. Isän ja sedän kohtalot jäävät auki, kuten myös Surkontin maiden lohkominen.

Bloggaukseeni en saa kirjan lyyristä tenhovoimaa,  joten poimin seuraavat lainaukset:

"Jos nojasi kiviaitaan, näki kirkon edessä leviävältä ruohikolta alempana päilyvän joenmutkan ja rattaita kuljettavan lossin joka lipui hitaasti köyden varassa lautturin tasatahtiin liikkuvan käden ohjaamana (siltaa ei ollut), sekä tien ja puiden välistä vilkkuvat katot". Sivulla 14 ympäristön kuvailua.

"Joutuessaan lämmön ja vielä erottumattomien esineiden keskeltä jäiseen veteen pennut eivät edes tienneet että oli olemassa veden kaltainen aine". Sivulla 88 oleva koiran pentujen hukutuskohtaus

"Toinen toistaan tavoittavat ympyriäiset väreet keinuttivat levällään olevia lehtiä, yksi taipui ja vesi peitti sen vihreän ihon".

"Kämmekät olivat heikkoutensa. Niissä oli lämmössä ja kosteudessa elävien olentojen salaperäistä lumoa, ne toivat pohjolaan trooppisen etelän tuulahduksen" Kasviharrastuksen kuvailua sivulla 122.

Czeslaw Miloszin Issan laakso on nobelistin alter-egon kaihoisaa ja tarkasti tunnelmia ja tapoja kuvaava loogisesti etenevä lapsuusmuistelu lapsuuden viimeisistä ajoista.

Kirja-aitassa on tästä blogattu näin.
*****
Puolalainen Czeslaw Milosz (1911 - 2004)  voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1980. Czeslaw Milosz muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1960. Milosz on syntynyt Liettuassa puolalaistuneeseen aatelissukuun, Czeslaw Milosz opiskeli Vilnan yliopistossa lakia puolaksi, hänet tunnetaan runoistaan, proosastaan ja Raamatun puolannoksesta.

Tintin seikkailut, Tuhatkaunon tapaus

Tuhatkaunon tapaus,  L'Affair Tournesol 1956, suomentaneet Heikki ja Solie Kaukoranta, Otava 1999, sivumäärä 62.

Tintin seikkailut Tuhatkaunon tapaus ilmestyi Tintin-lehdessä vuonna 1954 keskellä kylmää sotaa. Vastakkain ovat hyvä ja paha. Paha on Borduria, joka on diktatuuri, jonka johtajan Plekzy-Gladzin huuliparran nimeen vannotaan kaikki ilkityöt. Borduria haluaa omakseen professori Tuhatkaunon uuden keksinnön ultraäänellä toimivan aseen. Professori koittaa tätä Moulinsartissa ja tapahtuu selittämättömiä räjähdyksiä tai lasien hajoamisia, maitopullot, peili, ja mikä pahinta kapteenin whiskylasi hajoavat.

Sanzot'n Liha ja leikkele aiheuttaa vikasoittoja Moulinsartiin. Tuhatkaunoa ollaan kidnappamassa jo Moulinsartissa agenttien autoon, kun Lihaliikkeen auto ottaa professorin kyytiin. Professori suuntaa Geneveen atomifyysikoiden konferenssiin. Sieltä hänet sitten kaapataan. Geneve on toteutettu albumissa pikkutarkasti ja "oikein".

Albumissa esitellään uusi maanvaiva vakuutusmyyjä Seraphin Lampion, jonka myyntihenkisyys ja röyhkeys ovat Kapteenille liikaa. Vakuutusten myynnin lisäksi, Lampion on radioamatööri, ja hänellä on monilapsinen perhe.

Vaikka albumissa on vakava aihe, se on silti vauhdikas ja hauska. Albumissa on monia hupaisia sattumuksia, kuten laastarin tarttuminen lentokoneessa  ja sen kiertäminen eri henkilöihin. Hyvin harva hauskuus on enää Dupondien hölmöyden tai Tuhatkaunon kuurouden varassa. Tuhatkaunon huonokuuloisuus tosin karkoittaa sukunsa majoittaneen Lampionin, viimeisellä sivulla Tuhatkauno höpisee Kapteenin tulirokosta.

Hauskoihin ja vauhdikkaisiin jaksoihin kuuluu italialaisen herran autoilusuoritus takaa-ajossa.

Kapteenin taistelu hyönteissumuttimen kanssa on myös hauska.

Albumin juoni on myös ylivertainen. Bordurian sotaisiin kulisseihin tutustutaan tarkemmin. Tintti ja Kapteeni liukenevat pakoon vartijoistaan ja oopperadiiva Bianca Castafiore piilottaa Tintin ja Kapteenin vaatekaappiinsa, kun Zturpon päällikkö eversti Sponsz tulee lepertelemän diivalle ja juomaan shampanjaa. Samalla Tintti ja Kapteeni saavat Tuhatkaunon vapautuspaperin, jolla he saavat Tuhatkaunon vankilasta. Lopun takaa-ajo on huima.

Aluksi albumissa on paljon pahoja enteitä, varjostajia, tupakan tumppeja laboratoriossa, lasien särkymistä. Samaa ideaa Herge on minusta käyttänyt toisin tarkoituksiin myöhemmin. Alun uhkaava asetelma on aivan sama kuin Castafioren koruissa, missä mistään vakavasta ei ole kyse vaan rakkaushaihattelusta ja varastelevasta harakasta, Tuhatkaunon tapauksessa on kyse maailmanrauhasta.

Tintin seikkailut Tuhatkaunon tapaus edustaa Hergén loppukauden laadukasta tuotantoa. Moni pitää tätä albumia jopa parhaana Tintti-albumia. Tämä albumi on ollut minulla pienenä ensimmäinen ja ainoa ikioma, en silloin aivan ymmärtänyt albumin erinomaisuutta, nyt ymmärrän paremmin. Tämä albumi teemaltaan on hyvin ajankohtainen.

Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä

Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä, The Eye of the Heron 1978, suomentanut Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2015, sivunmäärä 171.

Ursula Le Guinin Haikaran silmä -scifi-kirjassa eletään 2100-luvun alkua. Victorian planeetalle on ensin karkotettu maasta rangaistusvankeja eli murhaajia ja varkaita, ja noin 50 vuotta myöhemmin pasifisteja. Rangaistusvangit haluavat unohtaa taustansa ja ovat perustaneet kaupungin. He ovat alistaneet pasifistit viljelijöiksi ja "orjikseen". Pasifistit asuvat kaupungin vieressä Hökkelikylässä. Kaupunki on toiminut jo toista sataa vuotta.

Kaupungissa valta on autoritääristä ja miehistä, suurin herra on neuvosmies, Naisten tehtävä on olla vaimo, synnyttää lapsi vuodessa ja olla hiljaa. Hökkelikylässä valta on jaettua ja miehillä ja naisilla ovat samat oikeudet. Hökkelikylässä ollaan tietoisia historiasta. Väkiluku on kasvanut ja kaupungissa asuu kahdeksisen tuhatta asukasta ja hökkelikylässä nelisen tuhatta. Taloudellisten tekijöiden vuoksi Hökkelikylässä nähdään nälkää, ja he aikovat muuttaa siirtokuntaan, jota ovat olleet tutkimassa. Tutkimusmatkaa johtavat Lev ja Timmo, josta Timmo kuolee matkalla.

Teoksen alussa Hökkelikylän asukkaat tulevat informoimaan kaupungin johtajaa neuvosmies Falconia aikeistaan muuttaa siirtokuntaan. Heidät pidätetään, sillä Falcon katsoo hänen päättävän, mitä Hökkelikylässä tehdään. Falconin 20-vuotias tytär Luz Marina Falco Cooper uhmaa kohtaloaan olla alistettu vaimo ja perinteen jatkaja. Luz on tavannut koulussa Hökkelikujan poikia, ja hänen tietoisuutensa ja kriittisyytensä ovat heräämässä. Uutta sytykettä aate saa keskustelusta Hökkelikylän vangin vanhan Veran kanssa. Neuvosmies määrää sata miestä Hökkelikylästä raivaamaan viidakkoa. Kolmekymmentä vartijaa eivät pysty estämään, kun Hökkelikylän pasifistit, haastavat työnteon menetelmät ja toteutustavat, pian pasifistit poistuvat työmaalta. Neuvosmies päättää rangaista kylää kurittomuudesta. Luz lähtee varoittamaan Hökkelikylään, kun kuulee isänsä kurinpalautusiskusta. Hän tuntee kouluajoiltaan sekä Levin ja Timmon (joka siis kuoli kirjan alussa).

Kirjan kiinnostavin vaihe kuvaa Luzin "paon" jälkeistä pattitilannetta. Neuvosmies Falcon tulee ruikuttamaan Hökkelikylään, ettei voi estää hyökkäystä. Verilöyly tuleekin, lopussa Luz joukkoineen lähtee etsimään uusia asuinsijoja.

Haikaran silmä -teos on varsin ajatuksia herättävä. Teoksen ongelmallisuus on minusta liian staattinen asema. Ristiriidoista ei kasva mitään uutta. Koko planeetta on käytössä, mutta sivistyneestä ja kehittyneestä maailmasta tulleet yhteisöt elävät kuten rautakaudella (tosin osalla on tuliaseita) ilman kiinnostusta tutkia laajaa planeettaa. Kuinka ja miksi heidät olisi tuotu paikkaan, joka on kartoittamaton?  Kirjassa pasifistit ovat kourallinen rauhanmarssijoita, jotka olisi muka tuotu toiseen aurinkokuntaan ja matkustettu takaisin. Miksi?  Suurempi ongelma teoksessa on se, että kirjan jännite purkautuu liian aikaisin, eikä loppu anna vastauksia alussa nostettuihin kysymyksiin. Esimerkiksi kehittyykö tasa-arvo kaupungissa? Mikä on naisen asema? Mikä on ihmisen ja luonnon suhde?

Tarina kahden erilaisen yhteisön olemassa olosta ja rinnakkain ja erillään olosta on kuin Ursula Le Guinin teos Osattomien planeetta, jossa on myös loikkari. Haikaran silmä ei tarinana kuitenkaan kasva eikä ratkaisuja löydy. Minusta muutamien ihmisten haahuilu metsässä ei ole suuri läpimurto. Yhteenoton jälkeen kirja oli hyvinkin pitkäveteinen.

Kansikuvassa on "haikaroita", jotka ovat planeetan lintumaisia otuksia. Ihmiset, jotka tulevat modernista maailmasta, eivät ole runsaassa sadassa vuodessa vaivautuneet edes tutkimaan planeetan elämänmuotoja, mutta onneksi planeetalla on sopiva ilmakehä, ja vettä, mitä voi juoda.

*****
Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula K. Le Guin (1929 -2018) on kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka Maameren tarinoista (trilogia 1968 - 1974) olen blogannut täällä.

George Orwell: Eläinten vallankumous

George Orwell: Eläinten vallankumous, Animal Farm 1945, suomentanut Panu Pekkanen, WSOY Bon-pokkari, sivumäärä 126.

Orwellin Eläinten vallankumous kertoo Willingdonin Kartanossa tapahtuvasta eläinten vallankumouksesta. Juoni lyhyesti: kaikki alkaa siitossika Majurin näkemästä unesta, missä eläimet tekevät vallankumouksen. Majuri kuolee kolme yötä myöhemmin, mutta aate alkaa elää. Siitossiat Napoleon ja Lumipallo kehittävät vallankumouksen teoriaa ja Vinku-sika selittää sitä eläimille. Alusta alkaen epäilijät vaiennetaan, ensin selittämällä ja vesittämällä, myöhemmin lopullisesti. Kun kartanon omistaja Jones ryypiskelee, eläimet ottavat vallan väkivalloin. Siat ovat opetelleet lukemaan ja kirjoittamaan. Osa muistakin eläimistä opettelee lukemaan tai osaa lukea.

Eläimet laativat Seitsemän sääntöä, jotka ovat sivulla 28:
1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia
6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä
7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia

Tarina etenee, ja kaikkia näitä sääntöjä rikotaan tai muutetaan, viimeistäkin, lopulta on muodossa  "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset". s.120

Tätä ennen kaikkia muita sääntöjä on muutettu. Alkuun Napoleon ja Lumipallo ovat tasavahvoja. Lumipallo haluaa rakentaa tuulimyllyn, johon on tehnyt suunnitelmat. Tuulimylly tuottaisi sähköä.Napoleon vastustaa aina Lumipallon ideoita, myös tuulimyllyä. Lopulta tuulimyllystä äänestetään, Napoleon voittaa äänestyksen ja voittaja karkoittaa Lumipallon, josta  tulee luokkavihollinen, jonka syytä on kaikki, myös historia uudelleen määritetään. Napoleon alkaa lopulta rakennuttaa tuulimyllyä, jonka väitti omaksi ideakseen. Tuulimylly hajoaa pari kertaa ja on lopulta erilainen kuin suunniteltiin, ei tuota sähköä. Eläimet venyvät, kaikki lupaukset petetään, mutta Vinku selittää tilanteen aina Lumipallon tai ihmisten johtamien naapuritilojen syyksi. Siat tekevät itsestään tasa-arvoisempia, juovat maidot, syövät parhaat ruuat, alkavat juopotella, muuttavat kartanoon, nukkuvat sängyissä, käyttävät vaatteita ja alkavat kävellä kahdella jalalla, ja veljeillä ihmisten kanssa. Napoleon muuttaa sääntöjä, ja Vinku selittää asiat uudestaan. Koirat vartioivat, toisinajattelijat teloitetaan, ensin he  saavat tunnustaa olleensa joko Lumipallon tai jonkun muun agentti. Eläimet raatavat yhä enemmän ja olot kurjistuvat. Lopussa Eläintila -nimikin muutetaan takaisin Kartanoksi. Napoleonia ei enää erota ihmisestä.

Orwell on onnistunut rakentamaan teokseensa hyviä henkilöhahmoja. Mollie-tamma on ihastunut värikkäisiin rusetteihin ja sokeriin, joita ei ole luvassa. Tämä toisinajattelija onnistuu  loikkaamaan takaisin vaunuhevoseksi. Mooses-korppi kuuluu myös toisinajattelijoihin, se selittää kuoleman jälkeisestä Sokeritoppavuoresta. Vallankumoukselliset hylkäävät tämän teorian. Vallankumouksellisen työn raatajia ovat työhevoset Apila ja Jysky. Jysky on kovin työntekijä, ja hän raataa itsensä "hengiltä". Napoleon myy Jyskyn teurastajalle, kun Jysky ei enää pysty työhön. Virallisen selityksen mukaan Jysky kuoli laadukkaassa eläinsairaalassa. Vain älykkäimmät eläimet oppivat lukemaan, Apila ja Jysky ei, mutta vallankumouksesta irrallaan oleva Benjamin-aasi oppi. Hänen kauttaan havainnoidaan Seitsemän säännön muuttumista. Kun siat opettelevat kävelemään kahdella jalalla, niin sääntö muuttuu Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa parempi. Jatkuva viinan kittaaminen mahdollistuu säännöllä  Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia ylenmäärin. Kuolemantuomio mahdollistuu säännöllä Tappaa ei saa ilman syytä.

Kurilinja kurjistaa. Kun Napoleon munii, saavat kanat munia lisää, sillä tila tarvitsee valuuttaa. Kun kanat menevät munimislakkoon, lakkokanat surmataan.

Vaikka kirja on näennäisen hauska ja kevyt ja juoni yksinkertainen, niin se on varsin rankka, mutta valitettavan osuva kuvaus monenkin vallankumouksen kulusta ja siten erittäin raskas teos. Syy vaikeuksiin on aina Lumipallon tai syy on osaksi ulkovaltojen, joiden kanssa Lumipallo on vehkeillyt. Tilan säännöt ovat "joustavia" ja tilannesidonnaisia". Diktatuurissa kaikki tapahtuu diktaattorin ruoskan heilutusten mukaan. Näen vuoden 2012 nobelisti Mo Yanin teoksen Seitsemän elämääni osassa Ilakoiva sika jotain samaa kuin tässä porsastelussa. Tätä on verrattu eräisiin vallankumouksiin 1900-luvulla, mutta näen tässä paljon yleisemmänkin mekanismin. Valta rappeuttaa moraalin, yksinvalta tuhoaa sen, tämä on universaali ongelma. Teoksen teemat eli valta, vallan rappeuttava vaikutus, vallankumous, diktatuuri ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia.

Demokratia ja ihmisoikeudet ovat kuitenkin se paras ihmisen keksimistä päätöksentekojärjestelmistä, Rasismi on väärin (nyt on rasismin vastainen viikko), mutta pelkillä tasa-arvolauseilla yhdenvertaisuus ei onnistu tarvitaan aitoa keskustelua. Tasa-arvo pitää toteutua kaikissa yhteyksissä.

George Orwellin Eläinten vallankumous näyttää pelottavan yksinkertaisesti vallankumouksen alistavat lait ja vallan tuhoavuuden.
*****
George Orwell eli Eric Arthur Blair syntyi vuonna 1903 Bengalissa Intiassa. Orwellin isä oli siirtomaavirkamies. George Orwell osallistui Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella, mutta pääsi liukenemaan sodasta ja oli toisen maailmansodan aikana BBC:ssä. Teoksen alussa on Martti Montosen valaiseva esittely Orwellista.  Orwell meni Espanjaan idealistina, tuli realistina pois, toisen maailmansodan jälkeen hän lienee ollut jo kypsä kyynikko. Orwell kuoli 1950 Lontoossa.

George Orwellin hyytävästä teoksesta Vuonna 1984 on bloggaus TÄÄLLÄ.

Harold Pinter: Betrayal (Petos)

Harold Pinter: Betrayal (suomennettu nimellä Petos) 1978,

Harold Pinterin Petos -näytelmän idea on varsin mullistava. Näytelmän aikatasot on käännetty toisin päin. Kyse on kahdesta avioliitosta ja pettämisestä. Näytelmässä on kolme henkilöä ja yhdessä kohtauksessa on lisäksi tarjoilija. Näytelmän nerokkuus on siinä, että juuri kolmiodraamoissa asia selviää myöhemmin kuin tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet, kyse ei ole kuitenkaan kronologisesta takaumasta, vaan tapahtumajärjestys on osittain (vuosittain) päinvastainen.

Näytelmä on mestarillinen, sillä tätä voi lukea hyvin heikolla englannintaidolla, mutta kuitenkin muutamaan yksinkertaisen sanan dialogiin on saatu sisällytettyä niin paljon, ja  hiljaisuuteen, tai siihen mitä ei sanota.

Ensimmäinen kohtaus tapahtuu keväällä 1977, jolloin Jerry ja Emma tapaavat. Dialogi on kevyttä, mutta jännitteistä. Ilmenee, että Emmalla on ollut aviomiehensä Robertin kanssa tilinteon yö, jolloin Emma sanoo puhuneensa Jerrystä ja hänestä. Jerryllä ja Emmalla on ollut suhde. Emman mukaan Robertillakin on ollut toinen.

Toinen kohtaus tapahtuu tämän jälkeen Jerryn soitettua hädissään Robertille. Robert tulee puhumaan hätääntyneen Jerryn kanssa. Jerry on poissa tolaltaan Emman tunnustuksen vuoksi. Robert toteaa että Emma tunnusti asian jo neljä vuotta sitten. Myös Robertilla on ollut  toinen nainen, sekin on hämmästyttänyt Jerryä. Myöskään Jerryn vaimo Judith ei ehkä tiedä. Pareilla on lapsia (tässä vaiheessa ei tiedetä, tietääkö Judith ...).

Jerry on hämmästynyt Robertin pettämisestä:
Jerry; But you betrayed her for years (niinkuin pettivät Jerry ja Robertin vaimo! Emma)
Robert: Oh yes
Jerry; And she never knew about it. Did she?
Robert: Didn't she?

Pause

Jerry: I didn't
Robert: No, you didn't know very much about anything, really, did you?
Jerry: No
Robert: Yes you did.
Jerry: Yes I did. I lived with her.
Robert: Yes. In the afternoons.
Jerry: Sometimes very long ones. For seven years.

Kohtaus jatkuu, ja siis Jerry ja Robert ovat olleet ja ovat kohtauksen ja Robertin mukaan parhaimpia ystäviä. Tämä on nerokasta, tulee ehkä ilmi vasta, kun on lukenut koko näytelmän. Kohtaus tapahtuu sivuilla 42-43, näytelmä on 138 sivua pitkä. Kohtaus päättyy Robertin epäilyyn, että Jerryn ja Robertin tuntemalla Caseylla on suhde Emman kanssa. Jerry on Caseyn agentti, ja Robert on hänen kirjojensa kustantaja. Jerry puhuu minusta tässä totta, hän on ollut sekä Emman että Robertin vietävissä. Tämä ilmenee myöhemmin näytelmässä. Lisäksi on myös mahdollista, että Jerryn vaimo Judith on tiennyt ja hänellä on saattanut olla suhde työpaikallaan lääkäriin. Emma sanoo myöhemmässä kohtauksessa (eli vuonna 1971) nähneensä hänet lounaalla naisen kanssa. Rivien välistä tuli toisenlainen olo. Jokatapauksessa Jerry on ollut sekä Emman että Robertin narri. Robert on myös kumma heppu.

Emman poika Ned on ehkä aviomiehen Robertin tekosia (ehkä Jerry on ollut silloin New Yorkissa, mutta missä on ollut Casey?), tai ei ainakaan Jerryn, tytär saattaa olla Jerryn. Tähän minusta liittyy puheet tyttö- ja poikavauvojen eroista sen jälkeen, kun he ovat tulleet kohdusta. Robert ei ole välttämättä edes pettänyt Emmaa, sillä näytelmä ei vahvista sanoja, voi olla Robertin rehvastelua.

Näytelmässä on yhdeksän kohtausta.

Vuonna 1975 Jerryn ja Emman suhde on lopussa. Jerryllä on ollut asunto tapaamisia varten, Emma käyttää ilmaisua for fucking, kun taas Jerryn mielestä for loving.

Vuonna 1974 ilmenee jo Emman kiinnostus Caseyyn.

Vuosi 1973  sisältää kolme kohtausta, jotka etenevät kronologisesti. Venetsiassa Emma tunnustaa Robertille suhteensa Jerryyn. Tämän jälkeen Emma jatkaa suhdetta Jerryn kanssa toisessa kohtauksessa, mutta ei kerro Jerrylle, että Robert tietää, eikä kerro, että on tunnustanut. Tässä ilmenee Judithin tietoisuus, että Jerry valehtelee menoistaan. Lisäksi käy selväksi Emman tyttären Charloten tärkeys Jerrylle ja päinvastoin.

Vuonna 1971 Emma ja Jerry puhuvat Judithin ravintolareissusta, Jerry mainitsee, että lääkäri on ollut ihastunut Judithiin (veikkaan suhdetta, vaikka Jerry ei huomaa).

Näytelmä päättyy vuoteen 1968 ja bestman juttuihin.

Harold Pinter on saanut kiteytettyä kaiken hienosti. Dialogista selviää paljon, ja loput pitää päätellä rivien välistä. Kieli on helppoa. Näytelmässä keskustellaan jonkin verran kirjallisuudesta, Yeatsista, squashin pelaamisesta ja poika- ja tyttövauvojen eroista, tai Robert ja  Jerry keskustelevat. Kaikki limittyvät teemaan.

Tätä näytelmää voisin mennä katsomaankin, mutta vain Englannissa. Tämä hienovarainen varjonyrkkeilyä muistuttava keskustelu ei ole suomalaisten leipälaji. Suomalaisten leipäläpi ei väänny tähän pidättyvyyteen ja analyyttisyyteen. Edes sanaa Indeed ei ole tarvinnut käyttää lainkaan.

Harold Pinterin näytelmä Betrayal on minusta loistava. Splendid indeed.

*****

Harold Pinter (1930 - 2008) oli brittiläinen näytelmäkirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2005. Hän on kirjoittanut lukuisia näytelmiä, yllä oleva Petos on  merkittävä teos hänen ansiolistallaan. Hän on muokannut muiden tekstejä elokuvaksi, kuuluisin lienee Ranskalaisen luutnantin nainen, jossa siinäkin petetään ja jätetään. Hän on julkaissut myös runoja ja proosaa. Varmasti Pinter on ansainnut palkintonsa kuin toki muutkin nobelistit.

Olen lukenut hänen näytelmänsä Tea Party täällä.

Herge: Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli

Herge: Seitsemän kristallipalloa, Les Sept Boules de Cristal 1948, suomentanut Jukka Kemppinen, sivuumäärä 62.

Tämä julkaistiin jatkokertomuksena toisen maailmansodan aikana Le Soirissa 1943 -1944 ja albumina 1948. Suomessa Otavan sarjassa tämän julkaisunumero oli 3.

Tintti tulee käymään Moulinsartin linnassa. Kapteeni sai hallintaansa tämän sukutilan Rakham Punaisen aarteessa. Kapteeni harjoittelee kartanoherran elämää, ratsastusta ja monokkelin pitoa. Haddock harjoittelee myös näkemäänsä taikatemppua, jota ei tietenkään osaa. Kapteeni ja Tintti menevät näytökseen, jossa laulaa Bianca Castafiore ja kenraali Alacaraz on syösty vallasta ja hän on veitsenheittäjänä. Veitsenheittäjän apulaisena on intiaani Chiquito. Kapteeni saa aikaan sekasortoa, ja juoksee härän pää olkapäillään soittajien sekaan.

Sanders-Hardmuthin kansatieteellinen retkikunta on palannut Etelä-Amerikasta mukanaan Rascar Capacin muumio ja diadeemi. Ennustaja (äsken kuvatussa näytöksessä) povaa vaikeuksia erään retkikunnan jäsenen vaimolle. Retkikunnan jäsenet vaipuvatkin horrokseen ja he saavat kohtauksia. Jokaiseen tapaukseen liittyy mystisiä lasinsiruja. Yksitellen kaikki retkikunnan jäsenet vaivutetaan horrokseen, myös viimeinen, jota ystävykset koittavat suojella. Myös Rascar Capacin muumio katoaa. Myös professori Tuhatkauno on kaapattu, hän on kävellyt muumion  rannekoru mukanaan, jonka on löytänyt puistosta. Minusta Tuhatkaunon toiminta ja kaappaus on varsin huonosti perusteltuja.

Joka tapauksessa Tintti ja Kapteeni lähtevät Tuhatkaunon perään, ja hänet on viety laivaan. Tintti ja Kapteeni aikovat lentää etukäteen Etelä-Amerikkaan.

Albumi on todella hyvin piirretty ja sisältää yllättäviä juonenkäänteitä ja on aito jännittävä seikkailu. Tunnelma on hyvin painostava ja jopa pelottava. Loppu sisältää kuitenkin toivon pilkahduksen.

Herge: Auringon temppeli, Le Temple du Soleil 1949, suomentanut Jukka Kemppinen, sivumäärä 62

Tämä julkaistiin jatkokertomuksena toisen maailmansodan jälkeen Tintin -lehdessä ja albumina 1949. Suomessa Otavan sarjassa tämän julkaisunumero oli 4.

Tintti ja Kapteeni odottavat Callaossa Perussa laivaa. Dupondit ovat satamassa ja saavat guanoa kuonoonsa  tai hattuihinsa. Laiva on saapumassa, mutta siellä julistetaan karanteeni paiseruton vuoksi (kyseessä on tietenkin hämäys). Tintti menee salaa laivaan, hän näkee nukkuvan Tuhatkaunon ja joutuu taistelemaan omasta hengestään ykkösosan  intiaani Chiquiton kanssa. Tuhatkauno onnistutaan siirtämään maihin ja Tintti lähtee perään.

Dupondit eksyvät jäljiltä ja tätä Herge käyttää kerronnallisesti hyväksi. Dupondit tonttuilevat välillä omituisissa paikoissa.

Tintin ja Kapteenin matka on pitkä, vaarallinen ja vaivalloinen. Tinttiä yritetään suistaa junavaunussa jokeen. Eräässä kaupungissa Tintti puolustaa sorrettua intiaania Zorrinoa ja ja saa inkalta talismaanin, jonka Tintti antaa myöhemmin suojaamaan Zorrinoa. Vuoristossa Zorrino kaapataan ja kondorikotka vie Miloun. Kaikista vastoinkäymisistä selvitään. He löytävät vesiputouksen takaa sattumalta sisäänkäynnin Auringon temppeliin, jossa muinaisten inkojen jälkeläiset palvovat Aurinkoa jumalanaan.

Intiaanit pitävät Tinttiä, Kapteenia, ja Zorrinoa pyhäinhäpäisijöinä. Zorrinoa suojaa talismaani, mutta Tintti ja Kapteeni aiotaan polttaa roviolla yhdessä Tuhatkaunon kanssa. Aurinko on sytyttävä rovion. Kapteeni vyöryttää sanaryöppyjä inkojen päälle "takaisin anakronismit, tiehenne riivatun karnevaali-intiaanit, retkut, zapoteekkilaumat, lettupannut, hominidit  ...". Jukka Kemppinen on virtuoosi.

Vankeudessa Tintti sytyttää enteellisesti suurennuslasilla kapteenin piipun. Sanomalehdestä Tintti keksii pelastuskeinon, hän pyytää teloituspäivän 18 päivän päähän kello 11:ksi. Kun he ovat rovioilla, Tintti alkaa manata aurinkoa, joka peittyy kuun taakse. Tintti manaa Auringon takaisin, ja he pääsevät vapaaksi, myös tiedemiehet herätetään ja mustamagianuket poltetaan tulessa.

Kapteeni on saanut seikkailussa laamalta monet sylkisuihkut, lopuksi hän kostaa yhdelle laamalle.

Tämä albumi on erittäin hyvin piirretty. Matkalla on kuvattu erilaisia miljöitä joiden värimaailmat ovat monesti toistensa vastakohtia, on värikkyyttä, synkkyyttä, erilaisia kontrasteja värikompositioita, myös valkoista eli lunta. Itse asiassa albumissa on paljon samoja ideoita, joita Herge jalosti albumiin Tintti Tiibetissä, eli lumivyöryjä, sekä Tintin pyytetön hyvyys sorrettuja kohtaan.

Pikkupoikana pidin näistä molemmista albumeista. Edelleen minusta juoni toimii seikkailuna ja albumeissa on varsin erilaisia kohtauksia kuin muissa tarinoissa, esim. pallosalaman isku Seitsemässä kristallipallossa.

Harold Pinter: Tea Party

Harold Pinter: Tea Party -näytelmä esitetty ensimmäisen kerran BBC:ssä  25.3.1965.

Tea Party -näytelmän päähenkilö Disson palkkaa saniteettivarusteita tekevään yritykseensä neiti Doddin eli Wendyn töihin. Disson menee myös uudelleen naimisiin Dianan kanssa, häiden bestman silmälääkäri Disley on sairastunut, ja morsiamen veli Willy pitää puheen häissä. Kuherruskuukausi suuntautuu Italiaan.

Kaikki on järjestyksessä. Dissonin kaksoispojat edellisestä avioliitosta  John ja Tom ovat sopeutuvaisia. Disson on ihminen, joka pyörittää yritystään ja on suora ihminen. Kohtaus kohtaukselta mennään eteenpäin, jotakin kitkaa on. Herra Disson etunimeltään Robert valittelee silmiään useaankin otteeseen ja käy Disleyn luona. Hän epäilee, että Willy ei ole toisen vaimonsa Dianan veli. Toisaalta Willy on töissä Dissonin yrityksessä, jonne tuppaa myös vaimo-Diana. Diana kuulustelee Wendyä.

Näytelmä on hyvin haastava. Tuntuu kummalliselta, että vaimon veli pyörii sisarensa helmoissa. Lisäksi tuntuu, että Robert Disson on jollakin tavalla kiinnostunut Wendystä.

Viimeiseen kohtaukseen teekutsuihin Disson sidotuttaa silmänsä, ja hän on kuulohavaintojensa varassa. En osaa kertoa tarkasti, mitä näytelmässä tapahtuu, mutta luulen, että Disson on oikeassa. Willy on naisten naurattaja. Hän kietoo syleilyynsä sekä Wendyn että Dianan. He kuiskivat ja heillä on hauskaa, heillä on myös koskettelua - outoa toimintaa siskolta ja veljeltä. Espanjaan matkustamisesta puhutaan. Sekä Wendy, Diana  että Willy ovat lähdössä lämpöön? Oletettavasti Dillonin kustannuksella, tai lähteekö maksumies itse edes mukaan, hänellähän on yritys ja kaksoset.

Näytelmän kohtaukset ovat lyhyitä. Näytelmään on kirjoitettu paljon muutakin kuin vuorosanoja. Kohtaukset ovat dialogiltaan sangen tavanomaisia jopa yksinkertaisia, mutta sanojen välissä ja tauoissa on latausta ja sanomaa.

Harold Pinterin näytelmä Petos (1978) on varsin mullistava näytelmä, siinä puhutaan auki pariskuntien pettämistä varsin jälkijättöisesti ja niukkaeleisesti, mutta nerokkaasti. Luultavasti tässäkin Tea Partyssa on ryhdytty petollisiin toimiin, vaikka se ei suoraan ilmenekään. Sain Petoksesta paljon enemmän irti, kun olin lukenut tämän näytelmän "lämmittelyksi". Nämä Pinterit luin luonnollisesti englanniksi ja Petosta on minusta vaikea edes kääntää suomeksi sillä minusta Petos perustuu englantilaiseen ilmaisuun, kysymyksiin, vihjeisiin, hiljaisuuteen ...

 ****
Harold Pinter (1930 - 2008) oli brittiläinen näytelmäkirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2005. Hän on kirjoittanut lukuisia näytelmiä, yllä oleva teos ei liene kovinkaan merkittävä teos hänen ansiolistallaan. Hän on muokannut muiden tekstejä elokuvaksi, kuuluisin lienee Ranskalaisen luutnantin nainen, jossa siinäkin petetään ja jätetään. Hän on julkaissut myös runoja ja proosaa. Varmasti Pinter on ansainnut palkintonsa kuin toki muutkin nobelistit.

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja, alkuteos Die Klavierspielerin 1983, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, Otava 2005, sivumäärä 330.

Nobelvoittaja Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja on kirja, jonka alku hämmentää ja loppu tyrmistyttää ja etoo. Romaanin päähenkilö on Erika Kohut 40-vuotias pianonsoiton opettaja, äidin pakkomielteiden ja manipuloinnin kohde. Erika Kohut on myös sairaiden mieltymystensä vanki. Äiti on ollut ja on hullu kontrollifriikki, joka valvoo vieläkin aikuisen tyttärensä joka liikettä. Tämä on minusta hyvä kuvaus ei-toivottavasta kasvatuksesta, kaikki tehdään pohjimmaltaan äidin vuoksi. Toisaalta tässä on paljon taiteen tekemisen, ja taidepiirien kritiikkiä. Klassista musiikkia pidetään aiheetta jalustalla. Äiti on valinnut tyttärelleen ammatiksi pianistin jotta voisi puristaa menestyksellä rahaa. Äiti ja tytär pitävät itseään muita parempina ja muita ylempänä. Keskivertoihmiset vain maksavat ja ihailevat. Erika siis alistetaan soittotunneille, muu aika kuluu eristetyssä äksiisissä. Epäonnistumiset kuitataan korvapuusteilla.
"Alempiarvoiset ihmismassat ympäröivät alati HÄNTÄ. …Roskaväki ei valtaa ainoastakaan taidetta ilman vähäisintäkään oikeutusta". 25

"Hänen puhtauskäsityksensä on äärimmäisen tiukka. Likaiset ruumiit muodostavat ympärille pihkaisen metsän." s.26

"Kanahaukka-äiti ja hiirihaukka-isoäiti kieltävät heille uskottua lasta poistumasta pesästä. He leikkaavat HÄNEN elämänsä paksuiksi siivuiksi, …   s.41

Äiti myöskin on haukka suhteessa kouluun. Hän kiertelee ja soittelee. Erika eristetään omaan erinomaisuuden kuplaansa. Kuitenkin harva pääsee huipulle, Erikakin epäonnistuu tärkeässä konsertissa. Pohjimmiltaan "HÄN on väsynyt delfiini, joka aloittaa viimeisen tempun"  s.69. Myrkkyäidit nuo ristilukit ovat melkein imeneet kuiviin. Erikan loistava tulevaisuus muuttuu aliarvostetuksi nuorten pianonsoiton opettajaksi, jossa toimessa hän alistaa lapsia, joita kutsuu pianonpimputtajiksi.

"Ja siksi neiti professori Kohut voi käyttää pakottamista. Suurin osa pianonpimputtajista …" s.15

Taidepiirit ovat varmasti osittain "hienostuneita", mutta minusta taiteilija on ihminen, kuten hitsari, betonivalaja, puuseppä, roskakuski tai bloggari. Ars longa vita brevis eli taide kyllä jää elämään, tuetaan sitä valtion taholta tai ei. Taide jää, vaikka maaniset äidit lakkaisivat vimmassaan pakottamasta tyttäriään (tai poikiaan) soittoharjoituksiin. Kirjan mukaan paras tae päästä Wienin filharmonikkoihin on omata miespuolinen soittajasukulainen orkesterissa.

Jelinekin Pianonsoittaja on vimmainen ja ruma romaani. Erika on sisäisesti rikki. Hänen erilaisia perverssejä pakkomielteitään kuvataan. Alkuun hän käy katsomassa naisstrippareita ja viiltelee itseään" , sitten tirkistelee "lempiviä pareja puistoissa". Poissaolot kotoa pitää sovittaa pakkomielteiselle tyranni-äidille. Tyttäressä ilmenee samoja toimintatapoja suhteessa oppilaisiin.

Romaanin aikatasot vaihtelevat. Erikan nuori oppilas Walter Klemmer kiinnostuu Erikasta seksuaalisesti. Heidän välejään puidaan romaanin loppuosassa tavalla, joka ei minusta ollut romaaniin alkuosaan verrattuna kovinkaan kiinnostavaa. Liikutaan näillä kipu, lyönti, piiska -poluilla, joista en onneksi tiedä sen enempää. Aikuiset saavat minusta niitä harrastaa, mutta tässä avataan sellainen Pandoran lipas, jota ei saada kiinni. Loppu on vimmaisuudessaan ja etovuudessan jotain käsittämätöntä.

Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja on ruma romaani, jota en kyllä kenellekään suosittele. Wienin nähtävyydet kuten Praterin puisto esittäytyy yöaikaan erilaisessa (ehkä oikeammassa?) "valossa" kuin matkaoppaissa. Wienin valttiin eli klassiseen musiikkiin tai sen harrastamiseen saadaan monelta osin erilainen (oikeampi?) kuva, kuin se kiiltokuvamainen sulosointuinen Tonava kaunoinen -mielleyhtymä, mitä aina niin hanakasti nähdään ja kuullaan.

Pianonsoittaja -romaani on kuin per*reik*, joka päästelee kiihtyvään tahtiin myrkyllisiä kaasuja lukijan nenän eteen ja lopussa vauhkoonnutaan pöllytyksissä kaikkien sovinnaisuuksien rajojen ylitse sinne mistä paluuta ei ole, yllä oleva ilmaisu voi etoa lukijaa, mutta se on on vain tuoksahdus siitä mihin kirja päätyy ja päättyy tai paremminkin jatkuu, en kyllä suosita romaania herkkätunteiselle.

****
Itävaltalainen Elfriede Jelinek (s. 1946) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2004, Pianonsoittaja -romaanista on tehty filmi, jonka traileri vaikutti paljon siistimmältä kuin kirja, eikä kirjasta voisi nykyisten sensuurisäännösten mukaan filmiä tehdäkään, tässä on niin karseita kidutuskohtauksia, joihin fyysisiin tekoihin toki toinen on antanut kaiketi jonkun näköisen suostumuksensa, mutta ei ainakaan kaikkeen eikä myöskään henkiseen väkivaltaan. Myös eritteitä eritelläään. Jelinekin romaani Halu on todella etova.

Herge: Päämääränä kuu ja Tintti Kuun kamaralla

Herge: Päämääränä kuu, Objektif Lune 1953, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta, Otava 1999, sivumäärä 62.

Tintti ja Kapteeni saapuvat Moulinsartiin ja lähtevät Tuhatkaunon kutsumana Syldaviaan. Kaikki on salaperäistä.

Tuhatkauno on Syldaviassa Sbrodjin atomintutkimuslaitoksessa valmistelemassa ensimmäistä kuulentoa. Projektissa on Tuhatkaunon lisäksi mukana Baxter ja Wolff. Sabotaasi ja vakoilu vaivaavat projektia. Dupondit saapuvat paikalle "Syldavian kansallisasuissa", mutta samalla jää löytämättä luvattomat laskuvarjomiehet. Tintti pääsee vihille juonittelusta, mutta häntä ammutaan.

Nimetön henkilö, joka esiintyy molemmissa albumeissa varjostaa Tinttiä ja Kapteenia. Tämä henkilö esiintyy säännöllisesti ruuduissa saaden tietoa projektista.

Ensimmäisen kerran jo albumin toisella sivulla lentokoneessa. Kuuprojektissa on joku petollinen henkilö. (Kuva otettu kännykällä ja se on muuttanut väritystä, lisäksi valokuvassa on varjoa)

Ensin on tarkoitus lähettää miehittämätön raketti X.FLR6 kiertämään Kuu. Raketti laukaistaan, Kuun kiertäminen onnistuu, mutta joku ottaa raketin ohjaukseen. Raketti on pakko tuhota.

Loppuosa albumista kuluu kuumatkan valmistelussa. Avaruuspukuja testataan, Kapteenin puvussa on hiiriä. Kapteeni suuttuu ja syyttää Tuhatkaunoa haihattelijaksi. Tuhatkauno suuttuu ja näyttää koko kuuprojektin mittasuhteet, he käyvät kuualuksessa, jossa Tuhatkauno lyö päänsä ja menettää muistinsa. Haihatelujakso on hyvin huvittava, piirretyssä tv-sarjassa se on vielä onnistuneempi, jopa farssinomainen iloittelu.

Kapteeni yrittää parhaansa ja muisti lopulta palautuu. Albumin lopussa raketti on lähtenyt Kuuhun, ja siihen yritetään saada yhteyttä.

Albumi on ollut aikanaan kunnianhimoinen. Nyt aika on ajanut kuumatkojen ja atomitutkimuksen ohi. Albumissa on minusta liikaa tekstiä.

Herge: Tintti Kuun kamaralla, On a marché sur la Lune 1954, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta, Otava 2004, sivumäärä 62.

Raketti on matkalla kohti kuuta, mutta miehistö on vaiennut. He ovat tajuttomina, mutta yhteydet pelaavat. Matkalla kuuhuun tapahtuu paljon haavereita, alukseen ovat kömpineet myös Dupondit, joille tulee vielä Mustan Kullan maassa alkanut hiusten ja parran yletön kasvu. Lisäksi aluksen happivarasto uhkaa loppua. Kapteeni juo alkoholia, alus muuttuu painottomaksi. Kapteeni lähtee kännipäissään seilaamaan avaruuteen, josta Tintti hänet pelastaa.

Kuun kamaralla tehdään tutkimuksia, mutta silloin salamatkustaja eversti Boris Bordurian kansalainen kaappaa aluksen ja osa miehistöstä uhkaa jäädä Kuuhun. Vakoilija on ollutkin Wolff, jonka pelivelkoja saa nyt koko tutkimusretki maksaa. Wolff maksaa petollisuudestaan tosin hengellään, hän taltuttaa Boriksen, joka saa surmansa, ja Wolff poistuu itse aluksesta avaruuteen yön aikana.

Minä ja Tintti -ohjelman mukaan kirjesseen olisi haluttu saada mukaan ihmeen mahdollisuus, sillä itsemurha on synti. ("Ehkä minäkin jonkin ihmeen kaupalla selviän maahan asti..."). Anteeksiannon pyytäminen on minusta liioiteltua, sillä tämä oli Wolffin ratkaisu, ja anteeksi oli jo annettu. Ihmetyttää lisäksi, että happiongelmaan ei reagoitu voimallisemmin ja lyhennetty matkan kestoa, eli kuussa olo aikaa.

Tutkimusretkikunta saapuu kuitenkin onnellisesti maahan ja jää henkiin.

Herra hämmentäjä on pahoillaan, että salahanke kariutui. On moraalisesti väärin jättää mielikuvituskonna rankaisematta, minusta tämä on toinen moraalinen ongelma ensimmäinen oli Wolffin itsemurha. Tosielämässä tosin useimmin hämmentäjät saavat hämmentää vuodesta toiseen. (Kuva otettu albumista kännykällä ja on epäselvä, ja valokuvan alaosassa on varjo, en ole nero kaukana siitä, mutta Herge oli nero).

Albumit ovat nerokkaita ja hyvin yksityiskohtaisia, mutta kuten yllä totesin, aihe ei ole enää ajankohtainen ja ihmishenkien menetys on aina ikävää, vaikka tässä on kyse fiktiosta.

Albumeissa on tosin huumoriakin, mutta se jää Kylmän sodan asetelman taakse. Kylmä sota on kuin jääkausi, se saapuu säännöllisesti ja kestää pitkään, välillä on kuumia lyhyitä sotia, harvoin on harmoniaa ja rauhaa.

Robert Harris: Imperium

Robert Harris: Imperium, Rooma-sarjan ensimmäinen osa, suomentanut Natasha  Vilokkinen, Otava, 399 sivua.

Englantilaisen Robert Harrisin (s.1957)  Imperium Rooma I kertoo Marcus Tullius Ciceron tarinan hänen sihteerinsä Tiron sanoin konsuliksi valintaan asti. Teos on jaettu kahteen osaan Senaattori 79 - 70 eKr sekä Preetori 68 -64 eKr.

Tämä teos perustuu tunnettuihin tosiasioihin, joita on varmasti sujuvoitettu ja dramatisoitu, Cicero eli vuosina 106 eKr - 43 eKr eli samoihin aikoihin kuin Julius Caesar 102 (tai 100) eKr - 44 eKr. Caesar esiintyy myös  teoksessa yhtenä sivuhahmona. Teoksen ulkopuolelle jää Ciceron puhe Catilinaa vastaan, joka alkaa tunnetusti "Quo usque tandem abutere, Catilina, patientia nostra? Quam diu etiam furor iste tuus eludet? ". Sergius Catilina (108 Ekr - 62 eKr) esiintyy teoksessa varsinkin Konsulin vaalin yhteydessä, sitä ennen puhutaan Catilinan rappeutuneisuudesta.

Tarinan siis kertoo Tiro Ciceron älykäs kotiorja. Tarinan alussa Cicero on 27-vuotias lakimies, ja hän kärsii hermouupumuksesta, mutta Cicero on hyvin kunnianhimoinen. Hän opettelee puhumaan ja filosofiaa Molonin koulukunnassa. Harjoituksiin kuuluu myös vatsalihasliikkeitä, punnerruksia, ja ulkona puhumista, myös ruokavaliota muutetaan. Cicero tekee siirrot yleensä oman strategiansa mukaan, hän avioituu rahan vuoksi Terentian kanssa, jota kuvataan 17-vuotiaaksi lattarintaiseksi naiseksi. Pari kinastelee, mutta heillä on lopulta tyttö ja poika ja minusta liitto on kuvattu onnelliseksi. Tiro kuvaa avioliittoa riitaisaksi, mutta minusta Cicero oli hyvä aviomies, ei käynyt vieraissa, tuli aina kotiin, ja oli kiintynyt lapsiinsa. Avioliitto päättyi tosin eroon. Avioliitto kesti Ciceron maanpaon konsuliajan jälkeen, mutta ei kestänyt enää Caeasarin ja Pompeiuksen välistä sisällissotaa.

Harrisin Imperiumissa Cicero on nuorena ahkera asianajaja ja haluaa edetä mahdollisimman korkealle, hän on pakollisen jakson kvestorina Sisiliassa vuoden, jonka jälkeen alkaa työ senaatissa ja jatkuu oikeusistuimissa.

Kirjassa kuvataan muutamia Ciceron alku-uran avainkamppailuja, joista ensimmäinen on Verreksen oikeudenkäynti. Gaius Verres on ryöstänyt roomalaisena virkamiehenä putipuhtaaksi sisilialaisen Sthenioksen, joka pyytää Cicerolta apua. Cicerohan oli myös pakollisessa "virkamiesharjoittelussa" Sisiliassa. Tiri joutuu piilottamaan Sthenioksen, sillä hänet on tuomittu tekaistussa oikeudenkäynnissä kuolemaan. Oikeudenkäynti Roomassa Verrestä vastaan on varsin pitkäkestoinen ja monivaiheinen ja sisältää toimia myös Senaatissa. Cicero saa Sthenioksen vapaaksi, Verrestä ei kylläkään tuomita, mutta hän joutuu maksamaan rahoistaan 1,5 miljoonaa "sakkona". Verres on haalinut omaisuuksia, ja lahjonut Roomassa avainhenkilöitä, myös valamiehiä. Verres oli lisäksi väärentänyt asiakirjoja. Oikeudenkäynti oli Cicerolle varsin työläs, koska hän joutui matkustamaan Sisiliaan asti haalimaan asiakirjoja, kuulustelemaan ihmisiä ja käymään vankilassa tapaamassa Verreksen tuomitsemia ihmisiä ja välttämään salamurhayrityjset.  Ciceron ovela taktiikka ja terävät puheet käänsivät oikeudenkäynnin, mutta myös Verreksen raskaat rikokset ja lopulta se, että Verres oli antanut ruoskia hengiltä Rooman kansalaisen ilman oikeudenkäyntiä.

Tiro seuraa Ciceroa kuin varjoa, hän on kehittänyt pikakirjoituksen, jossa on 4000 merkkiä. Hän huomaa, että Ciceron puheissa tietyt fraasit ja sanonnat toistuvat. Tällä tekniikalla hän on onnistunut kirjaamaan ylös Ciceron puheet. Ciceron puhetekniikkaa kuvataan jonkin verran. Hän aina valmistautui huolellisesti, piti puheen ja osasi lopettaa oikeaan aikaan. Hän osasi myös vaikuttaa ihmisten tunteisiin. Hän oli monesti hermostunut ennen puheita ja antoi ylen. Hän lisäksi Harrisin mukaan Cicero änkytti lievästi,  joka lisäsi sympatiaa häntä kohtaan. Cicero oli toisinaan myös populisti "Kala mätänee päästä" oli Ciceron yksi populistinen heitto.

Cicero saavutti ediilin ja prestorin arvon ja loppuosassa kirjaa lopulta Cicero pääsee konsuliksi. Vaalikamppanjat kävivät jo tuolloin kalliiksi. Cicero jakoi Verres-jutun jälkeen viljaa kansalle, ja konsulivaalissa hän joutui tekemään myönnytyksiä muille ryhmille.

Cicero tarttuu tilaisuuksiinsa. Verreksen oikeudenkäynnin jälkeen hän tuki Hispaniasta saapuvaa Pompeiusta, mutta jää kuitenkin varjoon kun Pompeius ja Crassus nimitetään konsuleiksi, mutta politiikassa työ jatkuu. Myöhemmin Cicero ajaa Pompeiukselle ylipäällikön oikeuksia kolmeksi vuodeksi merirosvo-ongelman ratkaisemiseksi. Ylipäällikön oikeudet tulevat kolmeksi vuodeksi, mutta kirjan mukaan merirosvot hoidettiin seitsemässä viikossa, eräiden lähteiden mukaan kolmessa kuukaudessa. Julius Caesar on noussut jo poliittisen eliittiin, ja Tiro kummastelee Caesarin röyhkeitä liikkeitä. Caesar oli pitkään Pompeiuksen liittolainen, mutta myöhemmin vastustaja, ja Pompeiushan hävisi Caesarille sisällissodassa ja omat miehet murhasivat Pompeiuksen. Caesarinkin murhasi salaliitto, jossa tikareineen heilui myös adoptiopoika Brutus (A te Brute, sinäkin Brutukseni).

Kirjan viimeiset sivut käsittelevät konsulinvaalia. Cicero valitaan, mutta selviää minkälaisten myönnytysten myötävaikuttamana.

Harrisin Imperium Rooma I tuntuu hyvin länsimaalaiselta, sillä teoksessa selostettu Gaius Verreksen oikeudenkäynti sekä poliittiset kähminnät voisivat olla myös 2000-luvulta noin pääpiirteissään. Toisaalta oikeudenkäyttö on tullutkin Roomasta, ja demokratia Kreikan kautta Roomaan. Vaaliasetelma ja vaalien rahoituskin olisivat voineet olla kuvauksia nykyisyydestäkin. Nykyisin kaikilla on tosin äänioikeus, tässä vain Rooman kansalaisilla ja miehillä. Lisäksi monilla toimijoilla on omia miehiä ja jopa omia sotajoukkoja.

Robert Harris on paneutunut aiheeseen kiitettävällä innokkuudella. Kirjan teksti on varsin sujuvaa, kaikki mitä tarkoitetaan on sanottu suoraan, kirja on lukijalle siis pelkkää läpilukua. Kirjan tosiasiatkin olivat minulle jo entuudestaan sangen tuttuja.

Artsin bloggaus ykkösosasta täällä ja kakkososasta, jonka nimi on Salaliitto on  täällä kolmaskin osa on jo suomennettu (ks. Artsin kommentti). Ciceron puhujasta bloggaus TÄÄLLÄ.

Imre Kertész: Lopetus

Imre Kertész: Lopetus, alkuteos Felszamolas, suomentanut Outi Hassi, Seven-Otava 2007, sivumäärä 123.

Imre Kertészin Lopetus kertoo kirjailijan B:n itsemurhan jälkipuinneista. Romaanin rakenne on vaihteleva, sillä B:n kustannustoimittaja Keserù lukee välillä asiasta kirjoitettuja B:n näytelmiä ja välillä on suoraa kerrontaa B:n itsemurhan jälkeen eri henkilöiden näkökulmista. Myös päähenkilön elämäntarina käydään läpi. Lopetus on siis hienosti sanottuna kerroksellinen klassikko, jota ilmaisua kritikko voisi käyttää. Yhdessä teoksen kerroksessa puhutaan myös kriitikoista ja kirjojen lukemisesta. Kyyninen on sana, jolla voidaan teilata Keserun mukaan miltei kirja kuin kirja. Tämä teos ei ole kyyninen vaan realistiskyyninen. Ihminen, joka on selvinnyt keskitysleiriltä, ei ole kyyninen vaan etupäässä realisti ruotiessaan yhteiskunnan ja parisuhteiden valtarakenteita. Teos lyhyydestään huolimatta sisältää paljon, mutta Lopetuksen lopetus ei ollut aivan tyhjentävä.

Juoni -ruodintaa
B tai Bé on kirjailija, jonka itsemurha yllättää läheiset, vaikka - kuten jälkeenpäin ilmenee - teko on harkittu itsensä murhaaminen morfiinilla. Henkilöllä on tatuointi reidessä jossa B ja numerosarja. Henkilö on syntynyt 1944 Auschwitzin keskitysleirillä, joka limittyy romaanin moneen kerrokseen. Bé on eronnut vaimostaan Juditista, joka on naimisissa Adám-arkkitehdin kanssa,  Keserulla taas on ollut suhde Juditin kanssa. Toisaalta Béllä on ollut suhde Sarán kanssa, joka taas on tahollaan naimisissa. Nämä henkilöt ja valtakolmiot linkittyvät teoksen johonkin kerrokseen. Auschwitzin keskitysleiri, joka on ihmiskunnan erillinen planeetta (termi kirjassa), taas  linkittyy Bén elämään ja ehkä kuolemaan sekä sitä kautta Juditin kohtaloon. Judit tekee retken paikan päälle.
Tarinaan kytkeytyy myös tapahtumavaltion Unkarin silloinen systeemi, joka oli vihattava vankila. Varmaankin Bén itsemurhaan on monia syitä, mutta osasyyksi mainitaan järjestelmän mureneminen, ei ole mitään mitä uhmata ja vihata. Itsemurha morfiinilla tapahtui vuonna 1990.
Keseru on ollut vanhan järjestelmän hivuttama kustannustoimittaja, joka on teilannut väärän teoksen. Hänet on vangittu. Vaimo on jättänyt kotietsinnän jälkeen miehen ja ottanut parin lapsen itselleen. Keseru on menettänyt työpaikan, oikeastaan kaiken. Keserulla on tavoite löytää kadonnut käsikirjoitus, Bén jättämä aihio, joka pitää julkaista.

Tulkinta?
Kirjan tulkinta on vaikea. Itse tarina ja itsemurha, ja kirjassa olevat näytelmät on helppo tulkita, mutta Auschwitziin ei riitä sanoja, en osaa tulkita sitä, eikä sitä ole myöskään kirjassa avattu. Minulla on numeroiden ja tekojen tasolla ollut selvää, mitä on tapahtunut, mutta en ole koskaan pystynyt ymmärtämään, miksi kaikki on voinut tapahtua, miksi se on tehty.
Kirjan eräissä kohdin on näkemyksiä, että vaikka elämässä on hyvyyttä, perusperiaate on pahuus. Omassa kyynisyydessäni en ole koskaan aikuisena uskonut, että ihminen on luonnostaan hyvä ja vain hyvä, en edes itse. Ihminen väärissä olosuhteissa on taipuvainen kammottaviin vääryyksiin.

Luettuani Imre Kertészin teoksen Lopetus olen varsin sanaton. En osaa kirjoittaa kirjasta muuta, tätä analysoidessa ei ole sanoja, on vain apeita tunnelmia. Silti tämä on teoksena hyvä, tuskin kirjailijan paras teos, mutta hyvä.

*****
Unkarilainen Imre Kertész (1929 - 2016) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Kertész joutui natsien keskitysleirille ollen Auschwitzin, Buchenwaldin sekä Zeitzin keskitysleireillä. Hän vapautui vuonna 1945. Hän muutti sittemmin Saksaan, koska Unkarin tilanne oli muuttunut hiostavammaksi. Lähde Helsingin Sanomat täällä (linkin toiminta on takkuillut, voi vaatia Hesarin tunnuksia) mutta lainaus "... Kertész muutti vaimonsa Magdan kanssa 2002 Unkarin antisemitismin johdosta", HS 24.2.2014 Leena Becker.

*****
Kirjan suomentanut Outi Hassi on erinomainen, olen lukenut hänen kääntämänsä Molnárin Koulupoikia, josta on vaatimaton bloggaukseni on täällä.

Hassin suomennos kirjan alusta sivuilta 9-10 "Kesarù seisoi ikkunan edessä, niin kuin hänellä siihen aikaan oli tapana, ja katseli alas kadulle. Kadulla näkyi arkisen tavanomaisen budapestiläiskadun mahdollisimman arkinen ja tavanomainen meno. Koiranpaskan, öljyläiskien ja muiden likatahrojen kirjoma jalkakäytävä oli täynnä pysäköityjä autoja; autojen ja spitaalitautisten rappaustaan pudottelevien talonseinien väilisissä ...". Miljöön luonne välittyy käännöksestä hyvinkin "raikkaasti", koiranpaska on voimakas ja hyvä sana.

Kirjassa puhutaan myöskin kirjojen lukemisen imusta, ja siitä, että niihin liikaa  uppoutuessa oma logiikan taju katoaa. Nykykirjoissa on monesti outo rakenne, ja puhtaasti juonivetoiset kirjat ovat harvassa. Joskus kriitikolta voi jäädä havaitsematta rakenteen takaa häämöttävä selkeä logiikka, joka jää taiteellisuuden jalkoihin. Myös valtion tuesta puhutaan, eikä välttämättä ylistävässä sävyssä. Itse olen ihmetellyt jo pitkään esim. Finlandia-palkinnon rahoitusta, sekä valtion liian avokätistä tukea kaikenlaiselle pintakulttuurille. Maksan itse kirjoistani mielelläni, jopa tästä veroeurojen välityksellä, ja olisin ostanut tämänkin, jos olisin löytänyt kaupasta, nyt tyydyin kirjaston kappaleeseen. Muidenkin pitää tukea kulttuuria kuin valtion.

Béllä oli suhde naimisissa olevan Sarán kanssa. Eräs Bétä motivoiva virike oli arkihuolten yläpuolella olo. Tätä en ole koskaan ajatellut uskottomuuden moottoriksi. Luulin sen olevan kiima ja uutuuden viehätys, narsismi ja ihastus. Ehkä sitten laillisessa suhteessa on niitä arkipäivän asioita, mutta eikö ne kuulu juuri elämän loogiseen puoleen, joka pitää meidän jalkamme maassa ja päämme ehjänä.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron, Teos 2015, sivumäärä 440.

Laura Lindstedtin (s.1976) toinen romaani Oneiron  alkaa nuoren salzburgilaisen Ulriken tulolla Oneironiin, joka on valkoinen tyhjä kuoleman eteishuone. Välitilassa ovat aiemmin saapuneet kuusi naista, he alkavat touhuta nuolien alaikäisen Ulriken intiimiä paikkaa. Alistavaa ja kuvottavaa, mutta kirja ylittää monta kerronnan luonnollista mutta myös soveliaisuuden rajaa. Ajoittaisesta outoudestaan ja teoksen pitkäpiimäisyydestä huolimatta Oneiron kasvaa loistavaksi kokonaisuudeksi kerronnaltaan. Naiset ovat eri maista ja kulttuureista, eniten taustoitetaan Shlomithiä ja hänen kauttaan käsitellään paljon juutalaisuutta ja anoreksiaa.

Mutta Oneiron on seitsemän naisen kuoleman kertomus. Jokainen pääsee jatkamaan, minne, se ei selviä. Tarinoita kerrotaan, mutta romaanin toisessa osassa jokainen pääsee ja päästää irti.

Tämä on alapääjutuissaan ja tuntemuksissaan vain naisten ymmärtämä kirja, mutta miehen näkökulmasta päähenkilö on newyorkilainen Sheila, myöhemmin nimeltään Shlomith ja performanssitaiteilijana  Shlomith-Skhina. Sheila on syntynyt New Yorkissa, ja hänellä anoreksia on puhjennut jo nuorena. Hän on tervehtynyt hetkellisesti avioitumisen jälkeen  ja hän on ollut terveenä kibbutsissa, josta on kuitenkin lähtenyt katkeroituneena (lapset ja aviomies ovat jääneet). Tähän "Juutalaisuus ja anoreksia" -luentoperformanssiin (ss. 297 -329) on kytketty paljon. Itselle useat asiat ovat jonkin verran tuttuja, sillä olen itse esimerkiksi lukenut Vanhasta testamentista suurimman osan, Mooseksen kirjat monestikin. Mooseksen kolmannessa kirjassa on määritelty "Puhtaat ja saastaiset eläimet " Saatte syödä kaikkia merien, järvien ja jokien eläimiä, joilla on evät ja suomut", kirjassa tarkastellaan juhlia, ihanteita ja ruokia, mutta näin ilmaisten hyvin paljon yksinkertaistaen, mutta myös naisen asemaa, myös kuukautisia (esim. ss 313 - 314) "Kun naisella on kuukautisvuoto, hän on epäpuhdas seitsemän päivää" lukee Mooseksen kolmannessa kirjassa täällä. Shlomithin performanssia ja itseään laihduttamista tarkastellaan hyvinkin paljon eri näkökulmista, hän kuolee 28-kiloisena. Se onko yhteys tällainen ja onko sitä, en tiedä? Anoreksia on minusta nykyajan sairaus, johon luultavasti nainen sairastuu miestä hyvin paljon helpommin. Teoksessa on lueteltu altistavia tekijöitä. Yleensä en pidä vieraan uskonnon tapojen käsittelystä, enkä erityisemmin kyllä tässäkään, en edes itseni tekemänä, mutta tämä on aika vahvana tässä Oneiron -teoksessa..

Naiset pääsevät pois romaanin toisessa osassa vuorotellen, toiseksi viimeisenä haihtuu pois moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, jonka aviomies on lääkäri. Polina on rapajuoppo, jolla on kissa, kirjansa ja valtavasti viinaksia, joita paljon juo. Polina esitelmöi muille Emanuel Swedenborgista, joka oli syntynyt vuonna 1688 ja oli ruotsalainen tiedemies, joka kuoli 1772 Lontoossa. Swedenborgilla teoria Taivaan ja Helvetin välisestä välitilasta.

Kaikki muutkin pääsevät välitilasta pois. Ulrike on joutunut seksuaalimurhan kohteeksi. Tarinat ovat traagisia. Hollantilainen alistettu nainen yksinhuoltaja ja siivooja Wlbgis kuolee sairaalassa kurkkusyöpään, ja on tullut välitilaan peruukissaan ja vaipassaan. Wlbgisin poika on joutunut vankilaan. Ainoa ihminen, joka on välittänyt Wlbgisistä, on pojantytär Melinda, jonka äiti on narkkari.

Brasilialaisen Rosan tarina on oudoin. Hän on saanut siirtosydämen ja miljonäärin pojan ajatukset alkavat hallita Rosaa...

Marseillelainen Nina kuolee odottaessaan kaksosia rikkaalle miehelleen. Senegalilainen Maimunan unelmat menevät murskaksi, kun hänet ammutaan aavikolle.

Kirjassa on ruumiin toimintoja, alapääasioita, suolenkurahduksia, luentoja ja kuvauksia eri asioista, kerronta heittää häränpyllyä, on runoja, lehtijuttuja, asiat toistuvat, muuntuvat. Tämä kirja jakaa lukijat, minusta tämä on kaikesta huolimatta hyvä kirja. Ihmettelen sitä, sillä en yleensä pidä näistä tällaisista tarinoista enkä kertomuksista, enkä niitä juurikaan edes ymmärrä. Mutta Laura Lindstedt kirjoittaa varsin vahvasti, minusta kirja oli myös pohjustettu hyvin. Pika-googletuksella en löytänyt "virheitä". Laura Lindstedtin Oneiron ansaitsi kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2015. Esiraati seuloi ehdokkaat ja lopullisen valinnan teki yksi mies eli  Hector eli Heikki Harma, joka on kuuluisa musiikistaan ja kappaleiden sanoituksista. Hectorilla on biisi Kuunnellaan vain Taivasta, jossa hän pohtii mm. Taivasta eli teema ei ole ollut vieras hänelle.

Muiden bloggaajienkin mielipiteet hajosivat:
Marjatan mielestä tässä on liikaa (aloitin (Jokke siis) itse tätä joulun aikaan, mutta alku shokeerasi liikaa, nyt luin loppuun, kommentoin tässä bloggauksessa alkushokkiani),
Elina riemastui,
Omppu hehkuttaa,
Mai Kirjasähkökäyrässä kirjoittaa "Ensimmäinen osa oli haahuilua pitkäveteisesti henkimaailmassa, josta en siis pidä, eikä mielipiteeni muuttunut miksikään tämän kirjan lukemisen jälkeen"
Google-haun kuningatar Kirjakaapin kummitus Jonna kuvaa sitä monella adjektiivilla hämmentävä, hurja ...
Kirjablogien kuningatar Leena Lumi toteaa bloggauksensa lopuksi "Oneiron on ansainnut päättyä tuutulauluun kaikille kirjan kiehtoville, vahvoille naisille, joiden on aika päästää irti "

****
Oneiron -teoksen kohdalla on puhuttu kulttuurisesta omimisesta, mihin myös Marjatta viittaa kommentissaan. Kultuurinen omiminen voidaan määritellä teoksi, jossa toisen kulttuurin ominaispiirre napsitaan omaan käyttöön. Minusta yhdessä kirjassa voidaan kyllä käsitellä asiaa, vaikka itsekin sitä ihmettelin. Juutalaisuus on vanhempi kulttuuri kuin suomalainen ja juutalaisia on enemmän kuin suomalaisia. Minusta myös Vanhalla Testamentti on tunnetumpi teos kuin Kalevala, josta eepoksesta on ammennettu. Tässä minusta kulttuurista omimista ei tapahdu, sillä Shlomith on juutalainen myös kirjassa. Kulttuurinen omiminen on pahasta silloin, jos toisen kulttuurin pyhiä asioita tai tunnusmerkkejä aletaan käyttämään omassa kulttuurissa. Tässä kyllä on kyse aika syvälle menevistä tavoista ja kirjoituksista kuin Mooseksen kolmas kirja edustaa juutalaisille luultavasti enemmän, kuin tämä bloggari edes ymmärtää. Lukija ymmärtää, että minä blogin kirjoittaja on useimpien alojen harrastelija, ei siis asiantuntija.

Tintti Haijärvellä

Tintti Haijärvellä,  Tintin et le lac  aux requins 1973, Otava 2000 suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta, sivumäärä 44.

Tintin seikkailut 23 eli Tintti Haijärvellä perustuu Raymond Leblancin piirroselokuvaan.

Tämä ei ole perinteinen Hergén piirtämä albumi vaan kuvat ovat hyvinkin erilaisia värit ovat minusta "haileampia".

Seikkailu alkaa merimuseosta, josta ensin varastetaan suurikokoinen helmi ja sitten palautetaan.

Tintti ja kapteeni Haddock matkustavat lentokoneella Klowiin Syldaviaan. Jatkolennolla koneen kapteeni hyppää pois laskuvarjolla, mutta Tintti onnistuu pakkolaskussa, ja syldavialaiset  Niko ja Nuska pelastavat Tintin, Kapteenin ja Dupondit. Kuusikko suuntaa professori Tuhatkaunon luo, joka testaa keksimäänsä "esineiden kopiointilaitetta", tässä siis on keksitty 3D-tulostus.

Tuhatkaunon taloudenhoitaja rouva Vlek on vakoilija, hän ilmoittaa tietonsa eteenpäin. Tarinan konna on Rastapopoulos, joka yrittää päästä Tintistä eroon. Hänen pesäpaikkansa on Fletsizaffin järven alla. Järvi on Syldavian ja Bordurian rajalla.

Juoni vaikuttaa lapsille varsin jännittävältä ja ahdistavalta, ja aikuisille yksioikoiselta. Konnat saadaan taltutettua, ja loppujuhlissa laulaa sitten Bianca Castafiore, jonka kuvaan Kapteeni on aiemmin piirtänyt viikset. Castafiore syleilee "kapteeni Klopstockia".

Albumina Tintti Haijärvellä  ei minusta nouse normaalien Tinttien tasolle, mutta kertalukemisena tämä viihdytti. Filmiä en ole nähnyt.

Ivan Bunin: Arsenjevin elämä

Ivan Bunin: Arsenjevin elämä, suomentanut Lea Pyykkö, Karisto 1984, sivumäärä 312.

Teos on kirjoitettu Ranskassa maanpaossa vuosina 1927 - 1933. Romaanissa "siitä ajasta on jo kulunut kokonainen ihmisikä". Tällöin hän on Ranskan Ylä-Alpeilla.

Arsenjevin elämä -teos alkaa kauniisti: "Asiat ja tapahtumat, konsa niitä ei muistoon kirjoiteta, peittyvät pimeyteen, kirjoitetut sen sijaan pysyvät elävinä ...".

Pohjavire on melankolinen: "Siinä maassa, joka on korvannut minulle synnyinmaan, on paljon minulle tyyssijan antaneen kaupungin kaltaisia, mutta nyt ne ovat rappeutuneita, köyhiä, niiden jokapäiväinen elämänmeno on hiljaista", mutta myös kaihoisa "miten sanomattoman lumoava saattaa ollakaan ääni, viikatteen teroittamisen ääni, kun kiiltävää terää vedellään rosoisella, veteenkastetulla, vilahtelevalla kovasimella puolelta ja toiselta!"

Päähenkilö Aleksei Arsenjev asuu Keski-Venäjällä. Perhe on köyhtyvää aatelistoa. Isä jouduttaa prosessia pelaamalla. Aleksein kuvaukset pelloista, kasveista, eläimistä, maisemista, metsätyksestä, talonpojista ovat tarkkoja ja nostalgisia. Bunin kuvaa Aleksein isoäidin ja serkun miehen kuolemia varsin laveasti ja jumalanpalveluksia. Tämän jälkeen päähenkilö Aleksei Arsenjev pääsee kimnaasiin. Häntä valmentaa sinne Baskakov omat asiansa nimensä mukaan tyrinyt turhake, joka kiertelee talosta toiseen mutta on peräti kolme vuotta Arsenjeveillä. Aleksei käy aikansa kimnaasia kaupungissa, Hän kuvaa siellä talonpoikia markkinoilla, ja jumalanpalvelusten upeutta, koulun käynnistä ei ole kuvausta, Aleksei kuitenkin pärjää koulussa, joskin opettajat ovat kaavoihin kangistuneita. Aleksei kuitenkin jättää kimnaasin (kuten Ivan Bunin), ja hän on varma että ura löytyy muualta. Kimnaasin lopettamiseen liittyy välillisesti raha. Isä panttaa ensin isoäidiltä jääneen tilan ja myy oman kotitilansa, ja eleli herroiksi jonkun aikaa, kunnes isoäidin tilakin pitää myydä, jotta velat saadaan kuitattua.

Aleksei kuvaa laveasti luopumista, mutta kiteyttää sen oikein "lähtö oli täynnä murhetta ja hellyyttä". Ivan Bumin kirjoittaa paljon myös "surullisen onnellisista päivistä".

Perheeseen kuuluu pikkusisko Olja sekä kaksi veljeä, joista Nikolai-veli meni naimisiin äveriään saksalaisen tilallisen tyttären kanssa. Sergei-veli, joka opiskelee yliopistossa, pidätetään kotoa ilmeisesti kumouksellisen toiminnan vuoksi. Åiti ja isä lähtevät perään, äiti rukoili poikansa puolesta ja vuoden päästä hänet lasketaan vapaaksi ja tämän jälkeen hän on kotiarestissa. Myöhemmässä vaiheessa Sergei asuu Harkovissa (nykyisen Ukrainan alueella). Aleksei ajelehtii sinne ja osallistuu ryhmän toimintaan, vaikka vierastaa sen aatteita ja inhoa Tolstoita kohtaan. Hän pestautuu erään lehden palvelukseen.

Kirjan loppuosa kertoo Aleksei ihastuksista, joista viimeisin eli Lika jättää hänet mutta sen lisäksi sairastuu ja kuolee. Tätä asiaa kaihoillaan koko loppukirjan ajan.

Teos Arsenjevin elämä on kirjoitettu Ranskassa Meri-Alpeilla, kuten Alekseikin ilmoittaa. Tarkkaa syytä Aleksein maanpaolle ei ole, mutta oli Ivan Buninille se oli vallankumous. Hän ei viittaa kirjassaan suoraan siihen, kirjassa todetaan vain, että "Ylpeys venäläisyydestä kätkeytyi, kun Venäjä tuhoutui". s.68

Ivan Buninin kertomusten rakennetta on verrattu Wikipediassa  pitsiin. Teksti on ilmavaa, tapahtumia on hyvin vähän, mutta kuvailua on paljon. Tyyli on hyvin kevyt, se ei osoittele, eikä siinä ole suuria kärjistyksiä, pohjavire on nostalgisen melankolinen. Emigrantilla on ollut iso ikävä isänmaata. Tämä on kuin kermavaahtoa, jossa on muutamia nonparelleja.

Arsenjevin elämä avaa maisemia venäläisyyteen. Aleksei käy Krimilläkin. Hänen setänsä on kuollut Krimin sodassa. Hän kuvaa silloista asuinseutujaan "Tuo valtakunta  kuvasteli mielessäni sen eteläisen Venäjän silmänkantamattomana lakeutena, joka yhä enemmän houkutti mielikuvitustani sekä muinaisuudellaan että nykyisyydellään, Nykyisin se oli suuri rikas seutu viljavainioineen ja aroineen, maataloineen ja kylineen. Dnjeprin ja Kiovan voimakas ja lempeä kansa oli kaikissa elämänsä pikkuseikoissa kauneudessa ja siisteydessä alkuperäisen donilaisen, karpaattilaisen slaavilaisuuden perillinen. Siellä muinaisuudessa oli sen kehto, ..." ss.195-196.

Ivan Buninin Arsenjevin elämä on hempeän nostalginen mestariteos ja kuvaa kaipuuta kotimaahan. Kirjan juoni kulkee taustalla lähes sivuseikkana.

Kirja-Aitta on blogannut tästä näin ja pohdiskellut nimeä Arsenjev. Itse olen blogannut Vladimir Arsenjevin loistavasta Dersu Uzalasta näin, se ei minusta liity tähän tarinaan, hän oli venäläinen upseeri ja tutkimusmatkailija.


*****
Ivan Bunin (1870 -1953) venäläinen kertoja ja lyyrikko, joka asui emigranttina Pariisissa. Häntä sanotaan Tolstoin ja Tsehovin perinteen jatkajaksi, koska hän on kirjoittanut Venäjän maanomistajista ja talonpojista, Yllä oleva Buninin teos sisältää useita viittauksia molempiin sekä Tsehoviin että Tolstoihin, mutta venäläisistä ehkä vieläkin enemmän Puškiniin.

Ivan Buninille myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1933, jolloin hän asui Ranskassa.

Otavan Nobel-kirjailija-teoksessa 2 on Bunin novelli Sanfranciscolainen mies, joka on hyvä kuvaus rikkaiden lomanvietosta Euroopassa.

"Hän oli tehnyt lujasti töitä - kiinalaiset, joita hän tuotti tehtaisiinsa tiesivät varsin hyvin mitä se tarkoitti".

Sanfranciscolainen mies kerättyään riittävästi rahaa, kuten yllä ilmenee "töitä" tekemällä ja töitä teettämällä, tekee vaimonsa ja lapsensa kanssa kierroksen Välimerellä. Hän ei näe yhteyttä ihmisten ystävällisyyden ja avokätisten juomarahojen kanssa. Turistikierrokset on kuvattu hyvin. Sanfranciscolainen mies kuolee kesken matkan, hänen ruumiinsa toimitetaan varsin pian piiloon, että keinoelämää elävien laiskan pulleiden ökyrikkaiden lomaidylli ei häviä.

Novelli on hyvä, mutta ei vedä vertoja Arsenjevin elämälle.