John Fowles: Neitoperho

John Fowles: Neitoperho, alkuteos The Collector 1963, suomentanut Seere Salminen, Gummerus 1993, sivumäärä  319.

John Fowlesin Neitoperho on trilleri, jossa katkera konttoristi Frederick Clegg sieppaa nuoren Miranda Greyn kellariinsa. Teoksessa on Cleggin houreista kerrontaa, ja Mirandan päiväkirjaa sieppauksesta. Neitoperho on voimakkaasti vaikuttava kuvaus hulluudesta, ja sen aiheuttamasta julmuudesta. Päähenkilöt ovat toistensa vastakohtia. Miranda on sivistynyt eteenpäinmenevä taideopiskelija, sosiaalinen, normaali nuori nainen. Frederick on sulkeutunut katkera punasteleva estoinen mies, joka kaappaa omien pakkomielteidensä vuoksi Mirandan. Molempien (Frederick ja Miranda)  kuvausten kautta hierarkkista tilannetta tarkastellaan. Piinaava kirja.

Juonesta, teemoista viitteistä ja henkilöistä
Tuossä yllä oli lyhyt oppimäärä, alla on pidempi, joka kannattaa lukea vasta kun on lukenut kirjan. Teos on jaettu Frederick Cleggin minämuotoiseen kerrontaa, jonka jälkeen on laitettu Mirandan vankeudessa kirjoittama päiväkirja.

Frederick Clegg on 25-vuotias kaupungin kanslisti. Cleggin isä on kuollut ja äiti on häipynyt. Hän asuu Annie-tätinsä ja raajarikkoisen serkkunsa Mabelin  luona. Lapsena Clegg on kerännyt perhosia. Perhosharrastus muuntuu ja Clegg tiirailee ihailemaansa Mirandaa ja fantasioi yhteisestä tulevaisuudesta. Clegg voittaa veikkaukselta 73 091 puntaa joka tuolloin oli omaisuus ja mies aikoo toteuttaa pakkomielteensä. Clegg ostaa talon maalta, jossa on holvattu kellari. Itse kaappaus tapahtuu nopeasti, valehtelemalla, ja kloroformilla. Clegg kertoo Mirandalle aluksi, että on vain apuri, mutta pian Miranda tajuaa, että hän on vain uusi perhonen Cleggin kokoelmissa. Hän tuntee Cleggin lehtijutun perusteella. Clegg, vaikka on käynyt koulunsa, armeijan ja ollut töissä, on vailla ystäviä, eikä pysty suhtautumaan ihmisiin oikein. Hän tuntee katkeruutta sekä yläluokkaa että sivistyneistöä kohtaan.

Miranda aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen 14.10 viikon vangitsemisen jälkeen. Vaikka Miranda on vanki, hän pystyy manipuloimaan Cleggiä ostamaan kirjoja, vaatteita, ja ruokaa. Miranda tajuaa pian, että Clegg ei päästä häntä vapaaksi, hän on uusi perhonen. Clegg sanoo, että "minä rakastan teitä, se on tehnyt minut hulluksi", mikä ei pidä paikkaansa, kuten harvat Cleggin jutut. Cleeg on ollut hullu jo aiemmin, eli rakastaminen ei ole tehnyt Cleggiä hulluksi. Clegg ei tiedä mitä rakkaus on. Miranda on henkisesti ja sosiaalisesti ylempänä. Vaikka Clegg on 25-vuotias, ja Miranda 20, on Miranda älykkäämpi, sosiaalisempi. Miranda suhtautuu Cleggiin alentuvasti, mutta yrittää myös sivistää tätä. Miranda ehdottaa, että Clegg lukisi J.D Salingerin Sieppari ruispellossa. Clegg saa luettua teoksen, ja Miranda selittää, että Clegg on kuin Holden Caulfield, sillä erotuksella, että Holden tajuaa, että kaikki ei ole kunnossa ja matkaa kotiin.

Mirandan päiväkirja on moniulotteinen ja käsittelee hänen ystäviään ja porautuu G.P:hen, vanhempaan mieheen, johon Miranda on rakastunut. Mies on taidemaalari George Paston, eronnut naistenmies, joka yrittää Mirandaa vuoteeseensa, mutta Miranda torjuu tämän. Miranda rakastaa miestä henkisesti, mutta ei halua (vielä?) fyysistä kontaktia. Miranda kuten Clegg halveksii hienostelijoita, mutta Miranda on Cleggiä sivistyneempi. Clegg saa aikaiseksi vain oikein motivoituna, ja Miranda on hänen motivaationsa. Miranda tekee useita pakoyrityksiä, ja pitkän pohdinnan jälkeen yrittää myös seksillä, mutta kuten arvattua Cleggissä ei ole miestä edes siihen.

Juonesta en avaa enempää.

Kirjallisia viitteitä on paljon. Miranda nimeää Frederikin Calibaniksi. Clegg haluaa itseään kutsuttavan Ferdinandiksi. Shakespearen Myrsky -näytelmässä lopulta Prospero on vankina saarella, minne hän on vallankaappauksen jälkeen pelastunut Miranda-tyttärensä kanssa. Saarella on Scyrax-noidan poika ilkeä Caliban, jota Prospero sivistää ja ottaa palvelijakseen, mutta  Caliban yrittää häväistä Mirandan:
Prospero:
Valheen henki,

Et tunne hyvyyttä, vaan piiskaa. Pidin
Sua, haaskaa, ihmistavoin; otin sinut
Majaani asumaan, siks kunnes koitit
Häväistä tyttäreni kunnian.

Caliban.
Ho, ho, ho! Paha, ettei tullut tehdyks.
Mua estit; muuten Calibaneill' oisin
Ma kansoittanut saaren.

Näytelmässä Prospero pääsee saarelta, ja Ferdinand ja Miranda löytävät toisensa.  En tiedä fantasioiko Clegg tätä, ja tunteeko Myrskyn tematiikan, jonka Miranda tietää, mutta Clegg pohtii myös Romeota ja Juliaa.

Neitoperho etenee loppunsa ja sen jokainen saa lukea. Trillerinä hyvä kertomus keräilijästä, joka vangitsee perhosia, huuumaa ne kloroformilla, levittää siivet, ja neulaa sen kokoelmiinsa. (Valokuvani neitoperhonen oli villi ja vapaa).
*****
John Fowles (1926 - 2005) on kirjoittanut myös Eebenpuutorni  -kokoelman, josta olen blogannut. Ranskalaisen luutnantin nainen on hänen tunnetuin teoksensa mutta Wikipedia nostaa Fowlesin kuuluisammaksi teokseksi Aristos: käsityksiäni elämästä.

Aapeli Saarisalo: Paavali suuri vaeltaja

Aapeli Saarisalo: Paavali, suuri vaeltaja, WSOY 1962, sivumäärä 260.

Apostoli Paavali syntyi Tarsossa Kilikian maakunnassa, Paavali syntyi samoihin kun Jeesus ja oli nimeltään Saul Tarsolainen myös muotoa Saulus käytetään, Paavali on latinassa Paulus, eli Sauluksesta tuli Paulus. Apostoli Paavalin merkitys kristinuskon leviämisessä oli keskeistä.

Aapeli Saarinen (1896 - 1986) oli monipuolinen tutkija, arkeologi ja Helsingin yliopiston itämaisen kirjallisuuden professori. Saarisalo teki tutkimusmatkoja Lähi-Itään.

Aapeli Saarisalon teos luotaa Paavaliin monesta eri kulmasta, Paavalia on tarkasteltu Apostolien tekojen, ja muiden kirjallisten lähteiden kautta, lisäksi Saarisalo esittelee paikkoja, kirjassa on myös valokuvia.

Saul Tarsolaisen isä oli kankaantekijä, ja Saul hankki teltantekijän taidon, mikä oli tärkeä taito, sillä apostolit tekivät matkoillaan töitä. Saul oli myös oppinut rabbi, ja oli omistautunut työlleen vainoten myös kristittyjä ja näki Stefanoksen kivityksen. Matkalla Damaskoon Herra sokaisi Saulin. Tämän jälkeen Saul asui Kiliakissa seitsemän vuotta. Barnabas hakee Paavalin Antiokiaan ja sitten matka jatkuu Lystraan. Paavali tekee töitä ja puhuu, ja myös parantaa ramman, minkä vuoksi häntä ruoskitaan.
Paavalin toiselle matkalle lähti Silas ja Timoteus, Luukas kertoo matkasta Apostolien teoissa. Matka suuntautuu Ateenaan ja Korinttoon. Vuonna 57 Paavali saapuu Jerusalemiin jossa juutalaiset vangitsevat hänet. Paavali vetoaa Rooman kansalaisuuteen ja pääsee Roomaan tuomittavaksi. Rooman aikana hän käännyttää ihmisiä ja pitää yhteyttä seurakuntiin (kirjeet). Paavali vapautetaan mutta myöhemmin vangitaan uudestaan. Paavali lopulta tuomitaan ja mestataan Neron aikana.

Teoksen toisessa osassa Saarisalo tarkastelee juutalais- ja pakanakristittyjen suhdetta. Paavali puolusti ympärileikkaamattomuutta ja saarnasi etupäässä "pakanoille" mikä kaiketi tarkoitti tuolloin ei-juutalaisia. Paavali myös kirjoitti ja puhui uskon vanhurskaudesta ja että vanhurskas on elävä uskosta. Paavali oli koko ikänsä naimaton.

Saarisalo analysoi myös seutuja, ja seutujen poliittis-maantieteellisiä erityispiirteitä, ja mitä kieltä siellä puhuttiin. Tuolloin Antiokassa oli paljon juutalaisia. Lopulta Paavali siis lähetettiin Roomaan, missä hänen työnsä tuotti suurimman sadon. Paavalin ja Senecan välejä pohdittiin, tai sitä tunsivatko he toisensa. Seneca oli maltin mies Neron lähellä, mutta hänet syrjäytettiin vuonna 62, ja Nerolta lähti kaikki tolkku. Paavali mestattiin vuonna 67, Jerusalem tuhottiin vuonna 70. Alkuseurakunta oli kuitenkin voimissaan ja vireä. Kristinusko pääsi leviämään Rooman valtakunnassa vainoista huolimatta.

Paavali suuri vaeltaja on Aapeli Saarisalon upea teos, jossa hän on paneutunut Paavalin matkoihin, oppiin, ja seutuihin, missä hän vaikutti.

Hyvää joulua kaikille lukijoille.

Mauri Kunnas: Koiramäen talossa

Mauri Kunnas: Koiramäen talossa, Otava 2012 kahdeskymmenes painos, ilmestynyt ensimmäisen kerran 1980, sivumäärä 48.

Mauri Kunnas (s. 1950 Vammalassa) on luonut hienon kuvakirjan Koiramäen talossa esikuvana Yli-Kirran talonpoikaismuseo Punkalaitumella. 

Koiramäen talossa elää Koiramäen perhe, eletään 1800-lukua.

Rakennukset missä koiramäkeläiset asuvat, aitat, talli, navetta on rakennettu miltei umpinaiseksi, ja loppu pihapiiristä on aidattu.

Kirjan jokaisella aukeamalla on kuvattu Koiramäen elämää, elannon hankkimista ja puuhia.

Tuvassa on leivinuuni, jolla valmistetaan ruoka. Leipää paistetaan leivinuunissa, mutta sitä ennen vilja kylvetään, elonkorjuuseen osallistuu paljon väkeä, jonka jälkeen järjestetään tanssiaiset. Viljaa kuivataan lyhteillä ja riihen parsilla, jauhetaan myllyssä ja leivotaan.

Vaatteet valmistetaan pellavasta, monia vaiheita on kun pellava kerätään, sidotaan, liotetaan, loukutetaan ja häkilöidään. Myös lampaiden villaa käytetään vaatteisiin. Villoista ja pellavasta tehdään lankaa ja kangasta. Kraatari tekee vaatteita. Pyykki pestään ulkona.

Lehmiä pidetään, ja niitä lypsetään.

Sauna on paljon muutakin kuin löylyjen ottamista varten, siellä kuivataan pellavia, savustetaan lihaa, ja myös kupataan.

Kirjan alussa esitellään koko Koiramäen yhteisö Kille, Pranssi-isäntä, Fiina-emäntä. Martta, Vaari, Elsa, Tuomas, Tilta, Heta-piika, Musti-renki, Matu-renki ja Ruotiukko Hiski Piskinen.

Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa on valloittavan elämäntäyteinen kirja, ja se on myös Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla.

Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus, alkuteos: By the Pricking of My Thumbs, 1968, suomentanut Anna-Liisa Laine. WSOY 1975, sivumäärä 269.

Agatha Christie kirjoitti 1922 ensimmäisen Tommy ja Tuppence -seikkailun nimeltä Salainen vastustaja, se oli hauska, ja hieman romanttinen kirja, jonka lopussa pari avioitui.  Rikos yhdistää  (1929) koostui pienistä tarinoista mutta muodosti vakoilujännärin, pari sai kaksoset teoksen lopussa ja teoksessa Salomonin tuomio pari adoptoi orvoksi jääneen lapsen.

Agatha Christien Eipä aikaakaan niin voi kauhistus on sarjan neljäs osa, yhteensä Tommy ja Tuppence -teoksia julkaistiin viisi.  Agathan vanhetessa, myös Tommy ja Tuppence vanhenivat. Tommy ja Tuppence olivat hyvin moderni tasa-arvoinen pari, heidän avioliittonsa oli hyvin onnellinen, toisin kuin Agathalla itsellään. Nainen eli Tuppence on parin veturi, mutta Tommy pitää asiat raiteillaan ja on uskollinen ja rakastaa vaimoaan. Tommy on töissä valtion salaisessa palveluksessa. 

Tarinassa Tommy ja Tuppence ovat varttuneet (entisestään) ja menevät vanhainkotiin katsomaan Tommyn Ada-tätiä eli neiti Fanshawea. Tuppence tapaa samalla vanhainkodissa rouva Lancasterin, joka juo maitoa, puhuu kuolleista lapsista. Ada-täti kuolee luonnollisesti, ja rouva Lancaster on poistunut vanhainkodista. Ada-täti on saanut rouva Lancasterilta taulun. Tommy ja Tuppence alkavat etsiä taulussa olevaa taloa, jossa olettavat olevan kuolleita lapsia. Tuppence nuuskii, etsii ja häntä kopautetaan päähänkin ja lopussakin yritetään myrkyttää maidolla ja tappaa tikarilla.

Syyllinen ei todellakaan ole lapsirakas. Lapsia oli tapettu enemmänkin ja motiivina oli  ilmeisesti oma lapsettomuus, joka oli aiheutunut liian myöhäisestä tai itse tehdystä abortista. Lapsiin kohdistuvat rikokset olivat Christien 1960-luvun tuotannossa aika hallitsevia mainintoina tai tekoina esim Kurpitsajuhla. Tämä kirja ja siinä kuvattu naiivi pahuus on  minusta ahdistavaa.

Tästä on neiti Marple filmatisointi, joka oli minusta kirjaa huonompi. TV-toteutuksessa eniten haittasi se, että siitä oli otettu paras pois eli Tuppencen optimismi ja elämänilo sekä Tommyn ja Tuppencen lämmin välittäminen, yhteispeli ja -ymmärrys. 

Tuppence litki elokuvassa väkijuomia, Tommy oli jäykkä, häntä näytteli legendaarinen Anthony Andrews (s.1948) ja Tommysta oli tehty puiseva pömpöösinukke! Kuvan on alkunäytöstä, yhdistetty kuva ja teksti. Juoni meni kuin kirjassa, mutta neiti Marple on "pääosissa".

Sarja päättyy teokseen Kohtalon portti. Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu, alkuteos Childhood's End 1953, suomentaja Matti Kannosto, Uusi Kirjakerho 1973, sivumäärä 256.

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa: Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat aloittaneet kilpajuoksun kuuhun. Juoksu katkeaa, kun avaruudesta tulee aluksia. Avaruushahmoista ylivalvoja  Karellen antaa kaikilla radiotaajuuksilla englanninkielisen ilmoituksen ja myöhemmin neuvottelee YK:n pääsihteeri Rikki Stormgrenin kanssa. Maa suostuu (ei muuta voi) olentojen oloon taivaalla, pientä vastarintaa ja napinaa esiintyy. Tehdään sopimus että viidenkymmenen vuoden kuluttua muukalaiset tulevat maahan ja esittäytyvät. Silloin ihmiset ovat psykologisesti valmiita tähän, kun maailmassa vallitsee rauha, hyvinvointi ja valtiot ovat yhdistyneet Maailman liittovaltioksi johtuen olentojen manipulaatiosta.

Arthur C. Clarken scifikirjojen tapaan Lapsuuden loppu etenee eri ihmisten näkökulmin ja  kolmessa osassa ajassa hyppien, kunnes uskomaton loppu on käsillä. Clarke on käyttänyt näitä "astraalijuttujaan" lukemissani kirjoissa, ja Avaruusseikkailu 2001 jatko-osat ovat tätä höpinää. Ensi lukemalla jännittävä teos (ehkä), ja jonka juoni on Wikipediassa täällä.

Alla huomioita, mahdollisesti juonipaljastuksia ja mielipiteitä, jotka voivat ärsyttää Clarken kirjojen faneja
Clarken luoma maailma on jakautunut USA:n ja NL:n kilpailukentäksi, mutta tästä näkökulmasta leikataan tähän avaruushemmojen tuloon. Kirja on hyvin juonivetoinen, sillä jännite syntyy siitä, että kirjassa on uskomattomia käänteitä. Keitä muukalaiset ovat, ja mitkä ovat heidän tavoitteensa?
Kirja on jaettu kolmeen osaan, ja jokaisessa osassa viedään tarinaa yllättävään suuntaan.

Avaruushemmot sössöttävät, että kaitsevat maan yhdeksi valtioksi ja se on rauhantahtoista toimintaa. Kun hemmot esittäytyvät, he ovat sarvipäiviä, ja nahkasiipisiä, ja ovat epäonnistuneet aiemmin maan kaitsemisessa. Pääsiäissaarten patsaatkin oli heidän tekemiään?  Heidän kaikki uudet suunnitelmansa paljastuvat lopussa, ja sen voi lukea tuolta Wikipedian puolelta, mutta imuroivat koko höskän johonkin höpöhöpö -henkeen. Juoneen on tätä ennen ympätty yhden maan asukkaan piipahdus Kölin tähtikuvissa koordinaatissa NGS 549672 olevaan planeettaan, missä demonit viettävät aikaansa.

Lapsuuden loppu oli parhaimmillaan, kun tarina oli loppu, ja silloin loppu oli myös tämä lukija.

****
Arthur C. Clarke (1917 -2008) oli brittiläinen tieteiskirjailija, jonka tunnetuin teos on Avaruusseikkailu 2001, Clarken esikoisromaani oli Marsin aamunkoitto.

Joseph Conrad: Meriromaani

Joseph Conrad: Narkissoksen n**k*ri, Meriromaani, alkuteos The Nigg*r of the 'Narcissus'  ilmestyi vuonna 1897, suomentanut Jussi Tervaskanto, WSOY  1933, sivumäärä 199.

Narkissoksen n**k*ri, kirjan nimenä pelotti minua, mutta kirjassa on käytetty aikakaudelle vakiintunutta kieltä ja käytän jäljempänä nimeä Meriromaani. 

Meriromaanissa on kyse Narkissos -purjelaivan matkasta, jossa päätapahtuma on mustan merimiehen menehtyminen. Olen siirtänyt bloggauksen julkaisuajankohtaa aina eteenpäin, mutta julkaisen sen nyt, vaikka jo pelkän kirjan nimikin kertoo vanhan ajan asenteista. Jokainen voi alla olevasta päätellä, onko kirja rasistinen vai kuvaako se rasismia, muttei hyväksy sitä. Suomessa ei ole sijaa N-sanalle, mutta voidaan keskustella, pitääkö kirjat, joissa on n-sana, hävittää.

Narkissos-laiva lähtee Bombaysta. Kapteeni Allistounin perämies on Baker, laivan seniori on kuusikymppinen kirjoja lukeva Singleton, joka pestautui merille 12-vuotiaana, ja on ollut merillä 45 vuotta. Miehistöön kuuluu 26 miestä nilkuttava Knowles, laiska Belfast, Charley, kelju Donkin, venäläinen Wamibo (kukaan ei tiedä tai osaa sanoa hänen nimeään), kaksi norjalaista, kokki Podmore, Davies, Craig, ja Campbell, miehistöön kuuluu 26 miestä. Laivalla on iloinen ja hyvä tunnelma.

Viimeiseksi laivalle pestautuu pitkä musta mies laivaan. Mies esittäytyy James Waitiksi. Hän majoittuu miehistötiloihin ja yskii voimakkaasti. Pian hän alkaa vaatia erityiskohtelua, koska on kuoleva mies. Merimiehet palvelevat taikauskoisuuttaan miestä, kunnes kokenut ja hiljainen Singleton kysyy häneltä, aikooko hän kuolla, ja kertoo kaikkien kuolevan. Miehistö herää, ja Waitille tehdään oma sairastupa. Tunnelma palaa ennalleen matka etenee, ja tunnelma normalisoituu.  James Wait vaikuttaa kuitenkin voimakkaasti miehistön mielialaan:
Tämä valkoiseksi sivelty pienoismaja oli yöllä kirkkaan hopeaisena pyhäkkönä, missä musta epäjumala jäykkänä peitteen alla  maaten vilkutti väsyneitä silmiään ja otti vastaan kunnianosoituksemme. ss. 121 - 122.

Sitten laiva joutuu rajumyrskyyn, jossa laiva on hajota ja kaatua, miehistö vaatii hädissään mastojen katkaisua, laineet pyyhkivät laivan yli, miehet pelkäävät hukkumista, lisäksi omaisuus kastuu. Kesken myrskyn miehistö muistaa James Waitin olevan erillisessä kopissa. James Wait "pelastetaan", ja hän antaa palautetta. Miehistö kokee palautteen valittamiseksi ja kapteeni kieltää Jamesin kannelle tulon. Miehistö purnaa ja alkaa kapinoida päällystöä vastaan, miehistöstä joku  heittää raskaan vaarnan kapteenin päätä kohti. Laivan peräsin on jätetty, ja laiva joutuu tuuliajolle. Ainoastaan Singletonin rauhallinen analyysi lepyttää mielialoja. Singleton on kokenut laivakapinoita ja nähnyt orjakauppiaita, merirosvoja ja muita konnia, hän sanoo että tällaisesta asiasta ei kannata kapinoida. Kapteeni tulee seuraavana päivänä pitämään kurinpalautuksen, hän tietää Donkin heittäneen vaarnan ja ojentaa astalon hänelle ja käskee laittaa tämän takaisin. Donkin uhriutuu, ja valittaa ja yrittää saada miehistöä puolelleen. Miehistö palaa arkeen, ja Donkin alkaa murjottaa yhä enemmän. Laivalla takaiskut jatkuvat, sillä tyvenessä matka ei etene. Tyven muuttuu vastatuuleksi, ja ruokatavarat alkavat huveta.  Azoreille haluttaisiin päästä.  Tyven, vastatuuli, myrsky ja muut vastoinkäymiset yhdistetään James Waitiin, toisaalta häntä pelätään toisaalta kunnioitetaan, osa inhoaa. Singleton väittää, että kuoleva mies on tyynnyttänyt tuulet. James kertoo haluavansa tulla haudatuksi mereen. Kun maa näkyy, James Wait kuolee, ja hänet haudataan juhlallisin menoin. Tämän jälkeen tuulet ovat suotuisia.

Meriromaanin tavoin kuvailu jatkuu satamaan saakka, Englantiin tulo kuvataan upeasti. Miehistö kuittaa palkkansa, ja poistuu eri teille. Donkin ei saa muista merimiehistä seuraa. Osaa on vastassa äiti, perämies Baker jonka ajatuksia kuvataan ei ole koskaan kohonnut kapteeniksi eikä päässyt avioliiton satamaan.

Joseph Conrad käyttää ihmisistä nykymittapuun mukaan karkeita ilmauksia. James Waitia kutsutaan useimmin sillä n-sanalla. Venäläistä kutsutaan r-sanalla, miehistö haukkuu toisiaan varkaan kakaroiksi.  Kerronnassa ja miehistössä on rasistinen pintavire, mutta karkeista ilmauksistaan huolimatta kirjassa ihmiset pohjimmaltaan ovat samanlaisia ja samanarvoisia. Rasistiset puheet minusta lisäävät miehistössä syrjintää, syrjintä vaikuttaa yhteisön mielialoihin ja luo konflikteja, jotka aiheuttavat rasistisia  ilmauksia, eli kierre on välille. 

Matkan edetessä suunnitellaan sairaan heittämistä yli laidan. James Waitia syytetään pinnariksi, "huvikseen olet maannut". Tunteet tarttuvat helposti. Vaikka Singleton on tavallinen miehistön jäsen, hänellä on arvovaltaa laivalla, hän on mies, jota muut kuuntelevat ja kunnioittavat. Kapteenia kuvataan mieheksi, joka puhuu vähän, mutta ei tunnu kuulevan mitään. Hän ei varmaankaan kuuntele vastaväitteitä, sen sijaan hän tietää laivan mielialoista, ja huhuista.

Joseph Conradin Meriromaani  on nimeään parempi romaani, joka kuvaa purjelaivojen miljöön aitona, ja sellaisena kuin se tuolloin on varmasti ollut. Se, että kirjailija on tallentanut silloista todellisuutta kirjan sivuille, ei varmasti ole rasistinen viharikos, vai onko? Jos on, pitääkö kirjan kappaleet polttaa? Mitkä muut kirjat on makuloitava? 

Tästä asiasta olisi hyvä keskustella. 

Irtisanoudun itse irti kaikesta rasismista, syrjinnästä ja vihapuheesta. Meidän kaikkien on vietävä eteenpäin tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta sekä sanoissa että teoissa. Syrjintä on yhteiskunnasta kitkettävä rakenteista ja aivan jokapäiväisestä elämästä. Kirjat syrjinnästä on esimerkki, miksi yhdenvertaisuus ja hyvä kohtelu  on tärkeää.

Joseph Conrad  syntyi nykyisen Ukrainan alueella Venäjällä 1857, hänen isänsä oli puolalainen ja Conrad kuului aateliin. Miehen ristimänimi oli Feodor Josef Konrad Korzeniowski, jonka muutti myöhemmin muotoon Joseph Conrad, Josef oli hänen alkuperäinen ensimmäinen etunimensä, Konrad oli neljäs. Conrad oli laivurina ja aloitti kirjoittamaan 1895, Cnradin tunnetuin romaani  Pimeyden sydän ilmestyi vuonna 1902.   Conrad kuoli vuonna 1924, joten hän ei enää vastaa kirjastaan.

Asko Sahlberg: Paluu pimeään

Asko Sahlberg: Paluu pimeään, ensi painos 2006, yhteisniteessä Pimeys Like 2014.

Asko Sahlbergin (s, 1964)  Paluu pimeään päättää Pimeys-trilogian jossa yksinäinen suomalaismies käy loputonta eksistentiaalista taisteluaan Göteborgissa. Minä muodossa kerrottu tarina solmii yhteen myös tarinoita edellisistä osista Pimeän ääni ja Hämärän jäljet

Romaanin alussa ei olla pimeässä vaan pikemminkin valossa, sillä kertoja on paljon puheissa ihmisten kanssa, ja monissa ystävyysverkostoissa mukana. Pimeä vaanii taustalla:

"Yöllä, pimeässä, kaupunki kääntyy ... Minä olen yö olen kaupunki. Pimeässä minusta tulee koominen ja hellämielinen, pimeässä olen tosi". s. 466

Tarvitsin surullisia kohtaloita, katveiden pikku tragedioita. Minun täytyy päästä haaskalle. Onneksi taivas jo tummui s. 474

Pala palalta kertojan siteet katkeavat.

Pimeän äänen iloluontoinen Karen, tanskalainen nainen, joka avausosassa antoi kertojalle vierihoitoa, palaa Götegorgiin, mutta löytää  naiskumppanin, Karen kirpoaa ulottumattomiin. Kertoja muistelee myös tunisialaista Nadyaa. Jakobsson, pimeitä töitä organsoiva suomalaismies, lähenee entisestään kertojaa, mutta kokee ennen aikaisen kuoleman. Ennenaikaisen kuoleman kokee myös naapurissa asuva juoppo herra Pettersson, jonka surutyössä kertoja on mukana. Rouva Petterssoninkin asuinpaikka vaihtuu kirjan loppusivuilla. Jessica naisystävä viillettää muualle, ja Sorrento-kuppila häipyy taakse. Työt freelance-toimittajana ja hoitolaitoksessa häivytettän taustalle, joka muuttuu pimeäksi. Kertojalla on tuntu että häntä seurataan, ja tämäkin asia loppuunkalutaan, ja pohditaan kertojan olemusta.

Kirjan anti on kertojan huomiot Göteborgin alamaailmasta, suomalaissiirtolaisista, ja Ruotsin kansankodista. Asko Sahlbergin kirjoittamaa tekstiä on vaikea kuvata, mutta helppo lukea.

Alla olevat huomiot eivät ole minun, eikä Sahlberg arvota niitä, mutta ne ovat kirjassa (eivät ole aivan suoria lainauksia):
Kertoja pitää itseään kotimaansa hylänneenä ja jonka nykyinen asuinmaa on pysyvästi vieras. Hänen mukaansa suomalaissiirtolaiset 1960-luvulla ovat muuttaneet tullakseen vauraiksi, ja tulevaisuutta varten, mutta jääneetkin elämään menneisyyteen. He elävät Suomi-suhteessaankin pysähtyneisyyden aikaa. Kertoja ei haluaisi tehdä juttua suomenkielen asemasta Ruotsista, koska ei koe sen olevan ongelma, eikä leimaudu suomalaisiin, hän ei halua tyrkyttää omia näkemyksiään, eikä halua vaivata vaikeuksillaan muita.
-Muukalaisvihaa, ja rasismia pohditaan. Kertoja toteaa, että avointa rasismia ei sallita, mutta tällöin haava ei parane, se oireilee. Kirjassa on lainaus, joka ehkä käsittelee tätä: "Vanhoja kunnon filmejä, joissa John Wayne harrastaa intiaaneja kohtaan ruotsalaista integraatiopolitiikkaa". s. 506.