William Golding: Kärpästen herra

William Golding: Kärpästen herra, 2001, alkuteos The Lord of Flies, 1954, suomentanut Juhana Perkki, sivumäärä 264.

Juonitiivistelmä lyhyesti

Teos alkaa lumoavasti  "Vaaleatukkainen poika hivuttautui alas kalliolta ja lähti pyrkimään laguunia kohti ..." eli kirjoitustyyli on suora  ja miljöötä, joka on trooppinen korallisaari, kuvataan yksinkertaisen värikkäästi ja hyvin elävästi. Englantilaisia koulupoikia on pudonnut lentokoneesta autiolle saarelle. Lukuun ottamatta vanhempien poissaoloa, olot ovat paratiisimaiset. Ulkopuolella saaren nimittäin riehuu toinen maailmansota, jonka lopputulos ei ole mitenkään varmaa. Vaalea poika on Ralph, joka tapaa lihavan astmaattisen pojan Possun. Löydettyään torvisimpukan he kutsuvat harhailevat pojat koolle. Ralph valitaan johtajaksi ulkonäkönsä ja simpukan takia, kuorolaisten johtaja Jack häviää vaalin, mutta on metsästäjien johtaja. Ryhmälle tehdään säännöt, jonkun aikaa ryhmä toimi sääntöjen mukaan, mutta sitten klikkiydytään ja Jackin ryhmä alkaa metsästää. Jack haastaa Ralphin, mutta kukaan ei tue Jackia. Jack alkaa metsästää yltiöpäisesti ja hylkää säännöt ja alkaa sotia. He varastavat tulen ja tappavat Possun. Jos alku oli lumoavaa, on loppu sitäkin karmeampaa, pikku hiljaa kaikki ryhmästä metsästävät ja lopussa metsästys kohdistuu alkuperäiseen johtajaan Ralphiin. Metsästys loppuu siihen, että englantilainen upseeri (ja hänen aluksensa) saapuu saarelle. Ralph miettii lapsuuden loppuaan, ja kuollutta Possua.

Miljöö ja aika
Tapahtumapaikka on trooppinen saari, korallisaaresta puhutaan eli ilmeisesti ollaan Tyynellä valtamerellä. Saarella on palmuja ja paljon hedelmiä. Pojat syövät hedelmiä, joista vatsa tulee kipeäksi. Saarella on rantakallioita ja hiekkaa ja metsää, jota poltetaan vahingossa ja tahallaan. Kukkia ja värejä sekä tuoksuja kuvataan monesti, tämä on hyvin elävä kirja. Saarella on helle, mutta myös sataa ja ukkostaa. Tapahtuma-aika on toisen maailmansodan aika. Tarkkaa aikaa, kuinka kauan pojat ovat saarella, ei anneta, mutta kuitenkin joitain viikkoja tai enintään kuukausia.

Teemat

Kärpästen herran teemoina ovat varmasti ainakin valta, väkivalta, vastuu, vastuuttomuus, auktoriteetti, ja ihmisessä oleva pahuus. Myös ryhmän valta ja vastuu, ja ryhmän luisuminen barbarismiin ovat teemoja.

Kärpästen herra -teos on hyvin englantilainen. Englantilaisia poikia, ja tapahtuu tällaista, ja kysellään, että kuinka ihmeessä sentään englantilaispoikia! Yksi maininta on jopa iltapäiväteen merkityksestä. Villit saadaan lopulta kuriin, kun englantilainen upseeri tulee paikalle. Vielä yleisempi on sana aikuinen. Aikuisuuteen monessa kohtaa viitataan ja huomataan aikuisuuden puuttuminen.

Kärpästen herran henkilöt
Ralph on Kärpästen herran tärkein henkilö. Vaalea sopusuhtainen poika, jonka isä on laivaston komentajakapteeni. Ralph on kaksitoistavuotias poika, joka valittiin johtajaksi, lähinnä siksi, että puhalsi torveen ja kutsui pojat yhteen. Ralph kasvaa vasta vastoinkäymisissä johtajana, hän on aluksi hyvinkin lapsellinen ja kiusaa osaltaan lihavaa Possua, eikä ota tämän ehdotuksia huomioon. Toisaalta Ralph ei luovu asemastaan, vaikka ryhmä hajoaa, Ralphin järki säilyy loppuun asti. Ralph ei syyttele myöskään lopussa muita. Ralphilla on valta ja vastuu, lopussa ei ole tosin valtaa, kun ei ole ryhmääkään. Ralph säilyttää selväjärkisyytensä, hän muistelee Englantia ja toivoo pääsevänsä sinne "huomenna". Ralph asuu isänsä kanssa, äiti ei asu enää kotona.

Possu on lihava ja astmaattinen tädin kasvattama poika, jonka silmälaseilla saatiin tuli, ja jonka mielipiteet olivat järkeviä. Possu kasvaa kertomuksen edetessä. Aluksi hän tekee virheen vain nalkuttamalla, mutta muuten toiminta on asiallista ja turvallisuutta lisäävää. Useimmat ideat ovat Possulta peräisin. Miksi tällaisia lapsia aina kiusataan? Possu edustaa alkuperäisessä ryhmässä vastuuta. Possu on harvoja lapsia, joiden entistä elämää voi takauman avulla päätellä. Isä on kuollut, äiti ei ole kasvattanut poikaa, vaan sen on tehnyt ylihuolehtiva täti. Possun nimi ei tule ilmi. Possun silmälasit varastetaan, jotta metsästäjät hallitsisivat tulta. Possu kuolee, kun Roger tahallaan vierittää järkäleen hänen päälleen.

Jack Merridew on ainoa poika, jonka pelkkä sukunimi mainitaan. Hänen mukaansa kaikkia pitäisi kutsua sukunimellä. Jack on punatukkainen, asia joka mainitaan kolmesti, eli varmasti tärkeä ominaisuus. Hän on kuorolainen ja kuorolaisten johtaja, toinen asia, jota korostetaan, koska muiden asemaa eikä ulkonäköä (poislukien Ralph ja Possu) ei tuoda esille. Ovatko kuorolaisuus ja punatukkaisuus jotenkin Goldingin mielestä ominaisuuksia, jotka altistavat riskikäytökseen, vai onko kuorolaisuus hyve, joka olisi omiaan estämään luisumisen villiksi? Kuorolaiset joka tapauksessa muodostivat heti metsästäjien alajoukon, heillä oli mustat viitat ja hatut, jossa kuorolaisilla hopeinen merkki, Jackin merkki oli kultainen. Jack edustaa tarinassa valtaa ilman vastuuta. Jack perustaa oman heimon jäätyään ilman tukea. Hän turvautuu väkivaltaan. Hän vaatii heimolta palvelua, puhuu heimostaan ja muut palvelevat häntä. Jack rankaisee syyttä Wilfred -nimistä poikaa.

Roger esitellään kuin ohi mennen, hintelä ja hiljainen poika. Tarinan edetessä hän pääsee ryhmään. Hän rikkoo jo neljännessä luvussa pikkupoikien hiekkalinnoja ja alkaa heitellä kiviä. Lopussa hän komentaa Jackiakin hirmutekoihin ja tappaa Possun. Roger edustaa henkilöä, jolla ei ole muodollista valtaa eikä kanna lainkaan vastuuta.

Sam ja Eric ovat vaaleat kaksoset, kutsutaan myös nimellä Samjeric, he olivat alkuun Ralphin ryhmässä. Heidät pakotetaan vaihtamaan ryhmää, jolloin Ralph jää yksin.

Simon on kuorolainen, joka pyörtyilee, hän on varsin herkkä ja lopulta tapetaan, tosin vahingossa tai kiihkossa. Häntä luullaan pedoksi.

Muitakin poikia mainitaan nimeltä Robert, Maurice, pikku-Johnny on kuusivuotias, Bill  ja Henry. Percival Wemys Madison on pikkutenava, joka esittelee itsensä aina koko nimellä ja asuinpaikallaan. Lopussa hän ei enää muista nimeäänkään.

Säännöt ja yhteisön koossapysyminen ja hajoaminen
Yhteisön koossapysymiseen vaikuttavat säännöt. Koko joukolle ne tehtiin. Johtaja valittiin ensiksi ja sovittiin, että simpukka merkitsee puheoikeutta. Saarta kartoitettiin ja sovittiin, että poltetaan merkkitulta, jotta pelastajat huomaavat savun. Sovittiin myös, että osa ryhmästä metsästää. Ryhmälle oli selvää, että "saari on meidän" ja ettei aikuisia ole läsnä. Majat eivät valmistu, ensimmäinen tehtiin yhdessä, toisen teossa oli mukana neljä ja viimeisessä eli kolmannessa vain kaksi. Merkkituli on sammunut, kun pojat näkevät savua merellä. Possu ja myös hieman järkiintynyt Ralph syyttävät merkkitulen sammumisesta Jackia. Jack on taas tehnyt sotamaalauksen ja pystynyt vihdoin tappamaan ensimmäisen kerran sian. Hän ja metsästäjät, ovat siis pääosin kuorolaisia "sika tappakaa, kurkku leikatkaa, veri laskekaa". Tilanne ryöstäytyi metsästyksen tiimoilla hirveäksi barbarismiksi. Tilanteeseen oli syyllinen Jack, joka ei  sisäistänyt johtajan valintaa eikä hyväksynyt Ralphia. Hänellä oli oma ryhmä tukenaan alusta saakka. Lihan himo vei loputkin Samjericiä, Possua ja Ralphia lukuunottamatta. Teoksessa on nuotiotanssikohtaus ja sen jälkimainingit kuvattu erinomaisen hyvin, myös ryöstöretki ja sen seuraukset. Koko moraalinen luisuminen on esitetty, tarkkoja ajankohtia ei ole määritetty, eikä pidäkään. Tanssia Golding myös tarkastelee. Tanssi johtaa selvästi transsiin, tanssin transsi vie asioita liian pitkälle. pojat suunnittelevat rumpujen tekemistä, jotta transsi syvenee. Metsästys, tanssi ja sotamaalaukset ovat siis tärkeämpiä kuin rauha ja pelastus. Ryhmälle tulee yli-olento-fiilis, ja pelko kaikkia muita kohtaan, haetaan vääriä yhteisiä kokemuksia. 

Kärpästen herra -peto

Kärpästen herra -teoksen keskivaiheilla tuodaan tätä peto-teemaa, ja Kärpästen herraa. Siitä on näköhavaintojakin, mutta  nekin ovat kuvittelua tai painajaista. Usea kuvailee petoa, mutta se on vain kuvittelua. Simonin näkemä oli kuollut laskuvarjohyppääjä. Pörrääkö jokaisessa paha kärpästen herra jo itsessään? Minun tulkintani on se, että jokaisessa on paha itsessään, ja pedot ovat omaa heijastumaa.  En anna itse kovinkaan paljon painoa tälle kirjan keskivälin jälkeiselle teemalle, vaikka se voimistaa luisumista mädälle moraalille. Mikä aiheuttaa pelon, unet, ja mustat häivät ajatuksissa, peto ulkona vai sisällä? Pedon voi tulkita joka tapauksessa pahaksi, mutta ihmisessä olevaksi?

Metsästäjiin liittymisrituaalithan olivat ensin univormut, jotka korvautuivat sotamaalauksella ja keihäillä, sitten oli tämä ”laulu” ja transsitanssi ja lihakestit. Se aikaansai vääränlaisen ryhmähengen, halun kukistaa laillinen valta ja Jackin antipatia Ralphia kohtaan lisäsi sen tehoa. Ei tähän ulkopuolista tarvita, toki referenssin puuttuminen altistaa. Joukon hajoamista voi pitää käännekohtana, ja säännöistä luopumista.  Possun kuolema ei ole minusta käännekohta, vaan seurausta jo tapahtuneesta. Aikuisen väliintulo on päätepiste Ralphin metsästykseen.

Possun kohtelussa tulee ilmi kaikki kiusaamisen ja koulukiusaamisen vaiheet, eli pienestä lähdetään: ensin saatetaan henkilö naurunalaiseksi, liikanimi "Possu", pieniä iskuja, sitten suurempia, silmälasit varastetaan. Ralph petti Possun luottamuksen. Possun toivomus olisi, että liikanimeä ei käytetä. Kukaan ei tiedä hänen oikeaa nimeään.

Aikuisuus ja vastuullisuus

Sanaa aikuinen käytetään monia monia  kertoja, eli lapset kysyvät heti aluksi, onko aikuisia paikalla. Aikuisen tullessa homma saadaan haltuun. Aikuisuus tässä tarkoittaa sekä henkistä että fyysistä suuruutta ja läsnäoloa ja vastuun ottamista. Ralph tajuaa, kun Jack hylkää säännöt ei ole enää mitään. Ei ollut keinoa pitää säännöistä kiinni. Kun Possu oli kuollut ja Ralph oli eristetty, ei ollut vastuuta. Yhteiskuntaa pitävät toiminnassa demokratia, lait, valvonta, työnjako ja raha vaihdannan välineenä. Merkkituli oli tässä julkinen hyödyke, joka hyödytti yhtä paljon kaikkia, mutta osa vain piti sitä yllä. Eli taloustieteessä tunnettu vapaamatkustajaongelma tai moral hazard tässä näytti tehonsa. Koska työnjakoa ei muodostunut, säännöt ja ”verotus” eivät toimineet eikä ollut välineitä vaihdantaan, vain metsästyksellä oli merkitystä, ja siihen liittyi myös tämä veren väärä vietti ja tappamisen tenho. Toisesta tehtiin vihollinen

Kärpästen herra allegoriana
Kärpästen herra -teos on minusta allegoria yhteiskunnasta ja peilaa toisen maailmansodan kokemusten kautta myös inhimillistä pahuutta. Koulupojat ovat luultavasti nobelistin metafora yhteiskunnasta. Englannissa on tuolloin ollut erikseen tyttö- ja poikakoulut, koska kirja on fiktiota, minusta ei ole juurikaan merkitystä ovatko kuvatut lapset tyttöjä vai poikia, sillä nuorimmat lapset ovat kuusivuotiaita vanhimmat kaksitoistavuotiaita. Lapset eivät pysty rakentamaan yhteisöä. Säännöt eivät riitä, vaan tarvitaan joku valvomaan sääntöjä ja rankaisemaan sääntörikkomuksista. Kirjassa nimeenomaan yhteisön rakennus onnistui, mutta sääntöjen noudattamista ei enää pystytty kontrolloimaan, eikä ollut keinoja pitää yhteisöä koossa eikä rangaista rikkomuksista. Metsästäjien ryhmä antoi palkintoja, ja moraalinen luisu oli todella nopeaa. Lopun väliintulo tarkoittaa allegoriassa sitä, että riittävän voimakas vastuullinen osapuoli puuttuu asiaan. Ajatus jatkuisi niin, että metsästäjätkin sisimmässään tietävät tekevänsä väärin, muuten ulkoinen puuttuminen ilman väkivaltaa ei auttaisi. Teoksen kirjoittamisen taustalla on toinen maailmansota, jossa monenlaisia raakuuksia tapahtui.

Arviointia
Kärpästen herra on hyvä kirja nuorille, koska siinä tarkastellaan tilannetta lasten silmin. Kaikki tapahtumat ovat sellaisia, että suhteellisen nuori lukija ymmärtää, mitä teoksessa tapahtuu. Toisaalta tämä toimii aikuisille allegoriana eli vertauskuvana. Kirjaa voi arvostella varsin englantilaisesta näkökulmasta, joka johtuu kirjailijan kansallisuudesta. Hän osoittaa, että jos tämä tapahtuu englantilaisille koululaisille ja etenkin kuoropojille, se voi tapahtua keille hyvänsä. Näkökulma on oikea, sillä raakuutta ei heijasteta alkuasukkaisiin eikä vieraisiin kulttuureihin vaan ihmisiin yleensä. Tämä on minusta sukupuolineutraali teos, sillä pojat ovat vasta lapsia. Tosin kaikissa sodissa valtaosa sotilaista ja upseereista on ollut ja on miehiä. Siviiliuhreista suurin osa on naisia ja lapsia. Kirja on hyvä opetuksessa, sillä se tarjoaa hyviä esseen aiheita.

Kärpästen Herra on klassikko, jossa paratiisin poikien moraalinen luisu on nopea, mutta lyhyt, ehyt tarina, jonka opetuksen  muistaa kauan.

*****
Britti William Golding (1911-1993) on kirjallisuuden nobelisti vuodelta 1983. Goldingin pääteoksiin Kärpästen herra kuuluu. Olen lukenut häneltä myös teoksen Laiva tulessa. William Golding osallistui toiseen maailmansotaan. Kärpästen herra on hänen ensimmäinen julkaistu romaani vuonna 1954, runoteoksen hän oli julkaissut vuonna 1934. Kirjallisista ansioistaan hänet  aateloitiin.

--- Last edit 20.12.2014, siirretty 21.2.2016 Lost ja Kärpästen Herra runonurkkaan tänne----

Lukutaito, ikärajat, ja mäkkärin lasten kirjat

Mäkkärin Happy Meal kampanjan aikana jaettiin aterian mukana kirjoja, mukana oli Läsrörelsen, joka edistää lukuharrastusta motolla "Anna lapsellesi kieli". Käyn Mäkkärissä ainakin silloin kun olen vieraalla paikkakunnalla esim. Tampereella, tai Helsingissä, joskus muulloinkin.

Sanomalehdessä oli juttu, että Vitello -kirjasta tai ainakin  yhdestä sivusta on tullut huonoa palautetta ja huono mieli, ja asiaan on kytketty lapsiasiamies Aulan lausunto, ilmeisesti uutinen oli 17.10 jo  Iltalehdessä. Olen kerännyt vain kuusi kirjaa, hyviä olivat, siis kirjat, ja ateriatkin sain syötyä, eli ei ongelmaa. Kärkikirjoina ovat Peppi piirrettykirja ja Muumilaakson talvikuvakirja, jotka kuvassa ovat paperipussin kuvia. Peppikirjaa enkä puheena ollutta Vitelloa en saanut (nyt olen postaus täällä).

Romu-Roopen höyrylaiva on suhteellisen mukava kertomus pojasta, jonka vierailu enonsa luo kirvoittaa hauskan pienen laivamatkan ja päätyy eläintarhaan. Jan Lööf on tekijä. Minusta tarina on hauska ja sympaattinen, ja kuvat ovat selkeitä, sopii lapsille.

Tässä tanssii herra Kurkku on täynnä mukavia loruja, joita luin pieninä annoksina, olivat aika mieleen jääviä esm. Dikka dakka, tässä pekka Palsternakka, dikka dakka, dikka dakka, kannat sanoo klikka klakka ... Runot ovat useimmat vähemmän "addiktoivia", ja loppusoinnullisia, joten mukavaa luettavaa lapsille? Lennart Hellsing ja Poul Ströyer ovat tekijät. Kuvat ovat tässäkin selkeitä.

Koiran kanssa kävelyllä on teos, jonka piirroksista kovasti pidin. Ne olivat naivistisia, ja tulin niistä hyvälle tuulelle. Kirja lepää kuvien varassa, tekstiä on vähän. Bente Olesen Nyström on tekijä. Lehmäkuvasta  (ISO) erityisesti pidin. En tiedä, ovatko kuvat lapsille liian naivistisia, aikuiselle (Jokke) eivät.

Kukan elämää on Stefan Castan ja Sara Lundbergin käsialaa. Siinä on taiteellisia kuvia, joista tavallaan pidin, mutta luultavasti alle kouluikäinen ei ehkä pidä? Syy on siinä, että ne ovat useimmat kukan perspektiivistä maalattu. Taiteellisia, joten taiteelliset lapset (siis kaikki!) voivat pitää. Tarina oli mukiinmenevä. Kukka, joka on tytön kanssa pääosissa on ojakellukka, joka ei yleensä ole se kukka, josta kirjoja kirjoitetaan. Kyläkellukka on muuten kukka, joka kasvaa ojien vieressä ja kukka on vaatimaton, mutta siemen on puolikuun muotoinen ja tarttuun aina vaatteisiin.

Malvin villissä luonnossa on Kari Grossmannin kuvakirja, jossa juonena on isän ja Malvinin retki "luontoon", eli lähipuiston leikkimökille pizzerian kautta. Luultavasti Malvin on avioerolapsi, koska äiti tuo hänet isälle perjantaina. Tarina on hyvä ja eheä, ja antaa lapselle mallin selviytymisestä.

Lukutaito on tärkeä lapsille, joten jos näin saadaan lukuinnostusta ylös niin hyvä, minusta hyvä kampanja.  Minusta vanhemmilla on vastuu alle kouluikäisten tv:n katsomisesta ja mitä heille luetaan ja koulussa vastuu on opettajalla. Myöhäisteini-iässä (yli 16-vuotias) ja täysikäisenä jokaisella on vastuu omista valinnoistaan.

Olen kiinnittänyt blogissani monesti huomioita kirjan ikärajoihin, eli minusta joku kirja ei kuulu esimerkiksi alaikäiselle, viimeksi kirjoitin tästä koskien Kaikki isäni hotellit teosta, hyvä romaani, mutta sisältää teemoja vain täysikäiselle.

Saduissa on aineksia, jotka saattavat vaikuttaa lapseen voimakkaasti, "susi syö isoäidin", "äitipuoli on paha (noita)", "prinsessa vaipuu sadan vuoden unosiin",  eli aikuiselle herää kysymys, syökö susi aina purematta, mikä on isän rooli äitipuolen valinnassa ja toimien tarkkailussa, ja miten prinsessa selviää aikaerosta, mutta lapselle nämä voivat olla vielä isompia ihmetyksiä, mihin ei pääse kiinni ja jotka voivat aiheuttaa ahdistaviakin ajatuksia.

Tove Janssonin Taikatalvi tässä kampanjassa on lyhennettynä laadukkaana kuvakirjana alkuperäisin kuvin ja tekstein joskin vain lukuina 2 ja 3 ja loppusivuna oravan tapaaminen kesällä. Luku 2 on Noiduttu uimahuone, luku 3 on Suuri Pakkanen. Uimahuone on kovin erilainen talvella, ja pakkasen tultua Tuutikki tekee lumihevosen, joka on Jäärouvan ratsu. Oravalle käy kylmästi, ja Tuutikki toteaa, jos on kuollut, niin on kuollut. Loistava kirja, aivan mahtava. Loppukaneetissa vielä tavataan orava, mutta kuinka pienelle lapselle tämä sopii, eli vanhempien vastuulla on mitä lapsi lukee :)

--
Viime vuonna lienee jakosessa tällainen ABC-kirja, joka seuraa Astan matkaa kirjaimittain. Minusta laadukas kirja, jossa tekstit ovat suomeksi, på svenska, och "norsk" och  "dansk"

--

Kirjat sain ostaessani aterioita. ja kaikki kirjat olen lahjoittanut tuntemilleni lapsiperheille.

___

Vuoden 2012 kirjat on arvioitu täällä.

Neljännen viikon kirjat ovat mukava Yö koulussa, jossa IB-luokka päättää yöpyä koulussa.

Tamppi on peikko, joka käy normaalissa päiväkodissa. Hän on muita vahvempi, mutta pitää sulautua. Tarinassa Tamppi puolustaa ystäväänsä Katria, jota koululaiset kiusaa,

Muut vuoden 2015 kirjat ovat kuvassa ilmestyneet aiemmin. Varmsti ovat laadukkaita kirjoja.

Eeva Joenpelto: Vesissä toinen silmä

Eeva Joenpellon Vesissä toinen silmä, wsoy 1971. Sivumäärä teoksessa on 245.

Eeva Joenpellon Vesissä toinen silmä -teos on nelikymppisen elokuvaohjaaja Ossin Juhonkosken  kujanjuoksua ja itsensä etsimistä. Teos on aika haastava, koska se jakautuu numeroimattomiin ja nimettömiin lukuihin. Luvut käsittelevät eri aikatasoja, ja luvun kestäessä avautuu  yksilöimätön aikataso ja henkilöt, joita ei ennakolta esitellä vaan lukija itse saa päätellä henkilön luonteen ja merkityksen Ossin muistojen ja dialogin perusteella. Teos alkaa jo vaikeasti Haran ja Ossin tapaamisella. Pian selviää, että on kyse burnoutissa olevasta elokuvaohjaajasta Ossista, joka pohtii mennyttä elämäänsä ja sen huippuhetkiä ja kipupisteitä, mutta on käsikirjoittamassa filmiä omasta elämän virrasta. Hara on taas elokuvatuottaja. Ossilla on epäonnistunut avioliitto kuten Harallakin, myöhemmin selviää miksi Ossin epäonnistui, mutta Haran aviolittoa ei käsitellä.

Ossin vatsa brakaa, ja kummia ajatuksia kuplii. Ossi lähtee maalle, missä on hänen aristavat juurensa, jotka hän on nimenmuutoksellaan halunnut katkoa. Hän on tehnyt loistavia filmejä kaupungissa, joita Ossi käy katsomassa ja joihin Ossi on ryöstöviljellyt omaa ja läheistensä elämää, pikkusiskon ja pikkuveljen, mutta taloudelliset realiteetit ovat katkaisseet viinalla voidellun nousukiidon. Perheellä on monta tragediaa: isän halvaus, siskon karkaus, ja pikku-Onnin epäonni, ja vielä muita, jotka osin liittyvät makean elämän veroihin ...

Esikois-Ossi ei suhtautunut nuoruudessaan kovinkaan hyvin pikkusiskoonsa ja pikkuveljeensä Onniin, ja pikkuveli muutaman vuoden ikäinen on halvauksen saaneen isän "seuralainen 24/7" ja tästä Ossi tekee filmin valitsemalla pääosaan lastenkodin lapsen, jonka "hylkää" kuvausten jälkeen samaan laitokseen. Esikoisteostakin esitellään, ja teoksen edetessä selviää, että kyse onkin Ossin elämän onneton siru.

Muutenkin Ossin maallisen elämän saavutukset ovat murusina, epäonnistumisten särkeminä. Ossin perheen elämässä on ongelmallista syyllisten etsimistä omille ja toisten ankeudelle. Ossi on saanut maksaa omasta urastaan kovemman hinnan (en kerro sitä, koska paljastaa juonesta liikaa). Onni syyllistää Ossia, kuten koulutoveri Ellikin.

Maalla Ossi pohtii ja punnertaa, joutuu selvittämään sukulaisilleen ja läheisilleen (ehkä kuitenkin itselleen) menestyksiään ja menetyksiään, kaupungissa ovat omat painolastit, jotka rassaavat terveyttä. Ossin tapana on syyllistää väärin sekä itseään että muita.

Teoksen kerronta on haastavaa, aikatasot ja merkitykset pitää itse päätellä. Tapahtumia selviää elokuvan kohtauksista. Mikä tuo vivahteita elokuvamaailmasta, lukija voi pohtia filmikuvien ja muistojen eroja ja samankaltaisuuksia.

Teos on naisen kirjoittamaa miehen nahoissa, joka on onnistunut mielestäni hyvin. Häpeää on paljon, ja perheen kipupisteet ovat pirtissä niiden henkilöiden hahmoissa, jotka eivät ole selvinneet elämän taipaleen tarpomisesta. Uusi sukupolvi on astumassa samoihin rooleihin? Joenpelto on viileän välinpitämätön, hän kuljettaa ihmisiä ja ajatuksia palasina ja haituvina, ja antaa lukijalle paljon tulkinnan varaa. Joenpelto ei ironisoi, ei moralisoi eikä demonisoi.

Teema: Menestys ja menetys. Elokuvaohjaajan vaikea työkenttä. Avioliiton haasteet. Omaishoito. Mielenterveys.

Motiivit: Taiteelliset ambitiot, taiteen ja läheisten rajapinnan hauraus, julkisuuden kuoleman suudelma.

Kertoja: Kerronta on  hajanaista muistelua, ja dialogia,jossa vastuuta tapahtumista ei ole otettu aikanaan, vaan sitä pitää märehtiä myöhemmin.
Nimi: En sisäistänyt nimeä Vesissä toinen silmä, itkeskelyä teoksessa on, mutta kyynelittä.. Ossin filmin nimi on Kaikki tämän hekuman vuoksi, joka minusta sekin oli huono nimi siihen kontekstiin. (edit 3.11.12 Vesissä toinen silmä lienee viittaus Hamletiin, tai ainakin siinä on tuo termi)

Eeva  Joenpelto on Sammatissa syntynyt edesmennyt kirjailija, jonka julkaistujen romaanien määrä on yli kaksi tusinaa eli 27. Tuomari Müller, hieno mies  sai Finlandiapalkinnon vuonna 1994. 

Vesissä toinen silmä ei liene Joenpellon pääteoksia, mutta lukemisen arvoinen teos, mutta ei aivan yllä aikalaisensa Parraksen Jojon tasolle.

Tekstinäytteeksi otan teoksen alun:

Tässäkö sitten lopulta oltiin? Kun kaikki solvaukset oli vuosien mittaan vähä vähältä syösty suusta, kun kaikki konnuuden muodot oli täytetty lähes majesteetillisesti, piti viimein pukea ylleen tuo vanha ikävä hyvä käytös.

Tässä oltiin. Kaksi vanhaa ystävää, työtoveria ainakin, jaloista yhteen sidottua elinkautisvankia, joille kahleitten lisäksi oli yhteistä myös se, että he kumpikin rajattomasti ihailivat, rakastivat itse itseään …

Kirjan paperikansissa on miehen kasvot sivulta piirretty, ja yläosa mustan peitossa hiukset eri värein, sekin viittaa, että teoksen sanoma on miehen ruikutusta ja heikotusta.

Charles Dickens: Oliver Twist

Charles Dickensin Oliver Twist on klassikkoromaani pienestä orpopojasta Oliverista. Oliverin äiti tuli köyhäintaloon synnytti Oliverin ja kuoli, ja poikaa nakeltiin kuin rukkasta köyhäintaloon, hautausurakoitsijan oppipojaksi, oli taskuvarasporukan jäseneksi, välillä otettiin hyvään kotiin, mutta rosvoporukka palautti pojan ankeuteen ... loppu on kuitenkin hieman alkua onnellisempi, ja Oliverin juuret paljastuvat.
Kirja on myös satiiria, köyhyydestä, kunnan köyhäintalosta, jossa Oliver on mitä röyhkein, pyytämällä lisää ruokaa, oppipoikasysteemistä, jossa nyhdetään tehot irti.

Kerrotaan konnasta nimeltään Fagin, jonka liikeideana on laittaa pojat taskuvarkaiksi. Kuka voi teoksen luettuaan väittää, että ennen olivat asiat paremmin? Köyhäintalon vahtimestari Mr Bumble esitetään varsinaisena vesojen vihaajana, joka (s.236:a mukaillen) nitistää vähäiselläkin silmänmuljautuksella huonolla ravinnolla olleita kunnanvaivaisia, ja kaverista mainitaan vielä, että piti kovasti pikkumaisesta julmuudesta, tällaista ei ehkä joka tilanteessa viitsi lukea, itse asiassa sain teoksen luettua vasta kolmannella yrittämällä, ensimmäisellä kerralla pääsin 30 sivua, sitten noin 85, ja lopuksi kaikki pokkariversion 367 sivua, ja kannatti, koska loppuratkaisussa oli kaikki oivat ainekset aviottomat lapset, perhetragediat, salaiset piilot, poltetut testamentit, kultaiset lippaat, panttikuitit, monia sattumia ja oikeita hyviä vilpittömiä ihmisiä kuin myös läpeensä pahoja.

Dickensin tarinankerronta on objektiivista, mutta kyynistä, eli sellaista mitä satiiri on parhaimmillaan, joka ei ole omiaan tekemään olosuhteiden kuvausta ruusuiseksi.
s.4 " Niin hän käytti suurimman osan viikottaisesta määrärahasta (orpolasten hoitaja) omiin tarkoituksiinsa ja pani seurakunnan nousevan polven vielä laihemmalle ravinnolle kuin alkuaan oli tarkoitus".
Satiirista osansa saavat niin lautakunnat, kunnan hoitolaitosten johtajat, nokikolari (apupoika on se nuohooja, joka menee piipun läpi), hautausurakoitsija ja oikeuden eräät päätöksetkin.
s. 203 Epäilyttävät olosuhteet supistuivat kuitenkin kuulusteluiden jälkeen siihen, että heidät oli löydetty nukkumasta heinäsuovan alla, joka niin suuri rikos kuin onkin, sittenkin rangaistaan vain vankeudella ja Englannin lempeitten lakien mukaan, jotka rakastavat kaikkia kuninkaan alamaisia ...

Minusta paljon irvaillaan vahtimestarin luonteella (yllä), mutta köyhäinhoidon vastuu lienee ollut hallitsijalla, pääministerillä, parlamentilla ja kunnan johdolla. Aatelisia ei lainkaan arvostella, köyhän ahneutta ja vikoja on helppo irvailla. Miinuksena pitää lisäksi mainita, että Faginin etninen tausta tuodaan turhaan esille. Lisäksi moni muukin henkilö on kirjoitettu karikatyyriksi joko naurettavaksi tai liian hyveelliseksi.

Lukujen alussa on hieman tietoa luvusta. Moni luku alkaa ihmisten kuvailulla ja ympäristön, ja luvun lopussa ilmenee linkki kertomukseen. Tällaisessa kerronnassa on olemassa raja, jota ei saisi ylittää. Onko liikaa henkilöitä (moniko pystyy luettelemaan kaikki teoksen henkilöt!)? Onko satiiria jopa liikaa? Kahdella ensimmäisellä yrityskerralla minusta oli, mutta kolmas kerta toden sanoi, ja se oli EI. Siis ei ollut liikaa kyynistä kuvailua. s. 320 ... jätti oman patenttilääkkeensä kaikkea murhetta vastaan -rahansa ...
tai " s.364 Rahvas töni, riiteli, laski leikkiä, kaikki oli täynnä elämää, paitsi   ... hirsipuu", ja puhutaan "syntisen ja onnettoman rakkauden hedelmästä" ja "Korkeamman voiman tahdosta".
Dickensillä on ollut hyvä itseluottamus, satiiri sattuu maaliin, ja hän uskaltaa edetä hitaasti ja lukijalle selviää hiljalleen Oliverin tausta, Faginin ja Monksin kytkentä ja Monksin tarkoitusperät. Ehkä kurjistumisia ja pelastumisia on liiaksi, mutta klassikkokirja tämä oli, ja ajoittain jopa hauska, vaikka orpopojan onton ankeaa olotilaa teoksessa kuvattiin.
--
Kirjan olen ostanut kirjakaupasta. Teos on myös Gutenbergissä englanniksi.

Kaikki isäni hotellit, John Irving

John Irving: Kaikki isäni hotellit  alkuteos The Hotel New Hampshire, 1981 suomentanut Kristiina Rikman, Tammi, Loisto 2009, 491 sivua 12 lukua.

John Irvingin Kaikki isäni hotellit on kiinnostava monesta näkökulmasta, siinä on paljon samoja teemoja tunnelmia, kuin Irvingin ehkä läpimurtoteoksessa Garpin maailmassa, julkaistu vuonna 1980.

Kaikki isäni hotellit  ei minusta sovi alaikäisille, joten se pitäisi varustaa K15 tai K18-merkillä. Teos kertoo Berryn perheestä ja heidän kolmesta hotellistaan ja elämästä yleensä. Teos on runsas, mutta sen luki mielellään, vaikka osa teemoista on arkoja tai hyvin vastenmielisiä kuten seksi ja raiskaus-jutut, sisko-veli, vakoilu, pommi, maailman vanhin ammatti (huorat), sokeus, abortti, ennenaikainen kuolema.

Juoni ja henkilöt
Isä Winslow "Win" Berry on Bob Berryn poika. Bob on valmentajana Dairy Schoolissa, josta myös isä saa työtä. Äiti on tyttökoulun kasvatti Mary Bates, joka on Latinan emerituksen tytär. Win ja Mary ovat syntyneet New Hampshiressa vuonna 1920, ja tapaavat vuonna 1939. He menevät naimisiin, sota kolkuttaa ovelle. Teoksen alussa herra Freud on karhunsa State O' Mainen kanssa. Isä joutuu asepalvelukseen, mutta lapsia syntyy, ikäjärjestyksessä Frank, Franny, John, Lilly ja Egg. Perhe pitää yhtä ja kertoo tarinoita ja lemmikkinä on usein joko karhu tai koira. Perhe on kolmessa hotellissa, joiden nimet ovat New Hampshire. Ensimmäinen New Hampshire -hotelli toimi vanhassa tyttökoulussa eli Thompsonin naisopistossa. Isä-Win Harvardin käynyt mies alkoi pitää. Toinen hotelli on sodan jälkeisessä Wienissä. Wienin hotelli on ilmitasolla huorien temmellyskenttä, mutta piilotasolla vakoilun keskus. Hotellissa on kirjan alussa esitelty Freud, ja karhupukuun pukeutuva herkkä Susie, joka on myös raiskattu kuten Frannykin. Wienin aika päättyy pommin räjähdykseen, ja isä sokeutumiseen. Kolmas hotelli rahoitetaan Lillyn kirjan Kasvukipuja palkkioilla sekä Frankin solmimilla tv-sopimuksilla ja elokuvatuloilla. Hotellissa ei ole asukkaita tai vieraita paitsi kerran ja Susie voi pukeutua vielä kerran karhupukuunsa. Moni menehtyy matkalla, äiti, Egg lento-onnettomuudessa ja Suru jo USA:ssa, mutta täytetään, ja kirjan kirjoituksiinsa lopppuun palanut Lilly. Kaikki on katkeran suloista.

Kaikki isäni hotellit -teoksen tekee hyväksi Irvingin lempeä ja hyväksyvä perusvire, joka tulee ilmi heti alun Karhun kommelluksien kertaamisella. Hyväksyvä perusvire tulee ilmi myös jokaisen perheenjäsenen hyväksymisellä: Frank on homo, Frannie puhuu seksistä, Lilly on pienikasvuinen ja Egg on huonokuuloinen, usea jälkeenpäin juoneen mukaan tuleva henkilö on erikoinen, mutta heidät hyväksytään. Huonoja tekoja ei hyväksytä, esimerkiksi raiskauksia. Tarina voisi olla oikeasti jonkun perheen tarina, kerronta on niin satunnaisen polveilevaa, välillä yksityiskohtiin takertuen, mutta uskottavaa, vaikka tapahtumat itsessään eivät ole. Kerrotut yksityiskohdat ovat satunnaisuudestaan huolimatta merkittäviä. Frank menee Diary Schoolin yläluokille vuonna 1954 ja Franny ensimmäisten tyttöjen kanssa vuonna 1955 ja kertoja vuonna 1976. Noihin aikoihin Frannylla ja Frankilla on tappelu, Frannylla on puolustusmenetelmä, jota käyttää Chip Doveen eli hyökää "alavatsaan". Frannyllä on paljon poikakavereita, mutta hän on neitsyt. Kouluun on jalkapallomenestyksen tavoittelemiseksi värvätty jalkapalloilijoita. Ongelmallinen quarteback Chipper Dove ja ilkeät kaverinsa tekevät sen pahimman tempun Frannylle, mitä voi tytölle tehdä eli ottavat tämän neitsyyden väkisin. Tätä tapausta edeltää hotellin valojen äkillinen syttyminen ja poliisin sydänkohtaus, ja Halloweenina lasten ilmoitus jättiläislukeista. Lukkien verkkona oli jalkapallomaalin verkko.
Tähän kammottavaan ja pelottavaan Halloween yöhön liittyy kummallisuuksia:
-Valmentaja valmensi nimeen omaan amerikkalaista jalkapalloa, eikä jenkkifutismaaleissa  ole verkkoja! Eli mihin verkkoon lapsia kiedottiin???
-Musta-Jones ottaa kiinni yhden raiskaajan, ja hänet sidotaan haavipallomailaan.  Haavipallomaila ei paina juurikaan enempää kuin jääkiekkomaila! Ei siihen ketään voi sitoa.
Onko kyse virheestä vaan käännösvirheestä.
Frannyn kovismainen käytös murenee raiskauksen myötä jatkuvaksi kylpemiseksi. Frannyn tueksi tulee Junior Jones. Frannyn toipuminen kestää kauan, kuten Wienissä tavattavan Susien.

Näissäkin tapahtumissa tulee ilmi teoksen kerronnan tempo. Yksityiskohtia kuvaillaan, voi olla katsaus menneeseen, aika kuluu, ennen käännekohtaa, on joko enneuni, tai kuvaus tilanteesta tapahtuman jälkeen, ja sitten kerronta hidastuu ja annetaan lisää enteitä, ja sitten sattuu yllättäen jotain, ja tässä aina negatiivista.

Usein tai oikeastaan aina käänne on kielteinen. Tarina tosin jatkuu, mutta kaikki eivät pysy mukana. Usein joku henkilöistä kuolee.

Toinen kiinnostava seikka on, että harvoin hotellit ovat kirjojen miljöönä. Hotellin arkea ei tuoda teoksessa esille, mutta se tarjoaa hyvän tilan esitellä ihmisiä. Keskusradio ensimmäisessä hotellissa toimii monessa kohdin ja toisessa Wienin hotellissa on sekä huoria että vakoilijoita. Kumpikaan hotelli ei varmasti olisi ollut eikä koskaan olisi oleva liiketaloudellisesti kannattava, eivätkä ne pyörisi viikkoakaan "markkinoilla" ja  kolmas hotelli on vain kulissi, koska isä on sokea.

Kolmas merkittävä seikka on tietenkin eläinsymbolit: karhu ja Suru (perheen koira). Kirjassa annetaan viitteitä teemasta jo Karhun avulla ja mielikuvaa voimistetaan sillä, että karhun isäntä on Freud, siis Sigmundin kaima, ja vielä mainitaan itse psykoanalyytikko monesti. Avausluvun jälkeen ensimmäinen karhu -jo raihnainen- ammutaan, ja karhun tilalle tulee perheen koira Suru, joka elävänä ja varsinkin täytettynä näyttelee isoa roolia, tämän jälkeinen karhu on ihmisriekale Susie karhuntaljassa, joka selvittää omat traumansa.

Alkuperäisen Sigmund Freudin teorioihin kuuluu: id, ego ja superego ja luulisin, että Karhu symboloi osittain tätä seksuaalista juttua. S-juttu on läsnä myös puheissa ja teoissa, joita minäkertoja John tarkkailee ja osin on mukana puntinväännön ohessa. Johni on hyvin ulkopuolinen ja kaverilla on vain kaksi harrastusta paneminen ja puntinvääntö. Tarinan Minä on nimittäin hassunkurisen perheen keskimmäinen poikalapsi John, ja tarinan kerronta aletaan vanhempien nuoruudesta lähinnä kesästä 1939 ja viedään sitten eteenpäin. Tarina etenee luontevasti, välillä piipahdetaan yksityiskohdissa, muistellaan tai tehdään katsaus tulevaisuuteen. Päähenkilöt ovat eriskummallisuudestaan huolimatta uskottavia, mutta John on aina jotenkin vain kulissi. Franny on keskeinen henkilö, myös Lilly ja jonkin verran Egg. John kertoo paljon henkilöistä, mutta omat ajatukset jäävät pinnalliselle tasolle ja hänen suhdettaan siskoon ruoditaan paljon. Perheen äiti jää yllättävän syrjään hotelli 1:ssa ja isä hotelli 2:ssa, molempien rooli nousee esiin vasta loppuratkaisun yhteydessä. Hotelli 3:ssa isä on taas kuvioissa.

Hyvään romaaniin tarvitaan hyvä aihe, oikea käsittelytapa, ja ripaus mausteita. Osa mausteista on kirpeitä, mutta se tekee kirjasta usein paremman, tarvitaan muutakin kuin makeaa jälkiruokaa. Makeaa ei ole kouluolojen kuvausta. Frankin koulukiusaamisen kuvaus on kuvottavaa kuten Frannynkin. Irvingin tapaan nämä nuoruuden kaverit putkahtavat myöhemmin esille. Irvingillä on loistava kyky pitää mukana lukemattomia henkilöitä ja viedä näennäisen satunnaisesti heitä eteenpäin kohti kunkin luvun tai osan päätepistettä, joissa heillä on yllättävän iso rooli. Irvokasta on myöskin nämä symposiumin kaverit ja heidän tekonsa, koko Wienin jakso oli minulle kärsimystä, niin kummaa kuvausta jouduin tavaamaan.

John Irvingin Kaikki isäni hotellit  -romaanissa on minusta on liian monta teemaa. Lisäksi sen käsitykset huoran ammatista eivät ole tätä päivää. Minusta ammatti ei ole terve. Lisäksi siskon ja veljen suhde ei ole teve. Minusta hotellikiinteistön omistajan ennakkoluulot erästä ihmisryhmää kohtaan olivat turhia ja vastenmielisä, ja vailla perusteita, ja varsinkin kun teoksessa puhuttiin myös toisesta maailmansodasta. Minusta teos oli liian pitkä ja Lillyn kuolema oli jo aivan liikaa.

Symbolitasolla kirjassa on varmasti paljonkin, mitä en ymmärrä.
Vakoilijoita - yleisiä naisia, ovatko ne symboleita jollekin ja heidät rinnastetaan toisiinsa, ja motiivit perataan irvokkaan paljaiksi.
Karhu, Freud, smokkipukuinen mies, Hiirten kuningas, Suru.
Analysoitavaa varmasti on.

Sokeus on eräs teema, on olemassa fyysisesti sokeita, jotka selviävät, ja sokeita, jotka eivät näe nykyisyyttä, koska elävät haaveissa tai tulevaisuudessa. Kirjassa on samoja teemoja kuin Garpin maailmassa, kuten edellisestä osasta tulee ilmi. Koska myös Lilly julkaisee teoksen, luetaan kirjallisuustiedettä, urheillaan, on hyviksiä kuten Junior Jones ja Susie. Pahiksille kostetaan (miksi, eikö poliisi olisi voinut hoitaa kiinniottamisen ja ranhgaistuksen, Amerikassa on kovat rangaistukset raiskaajille. Kuten Garpin maailmassa on kultteja, on tukikeskuksia, on homo, käydään toisessa maailmansodassa, on filmihommaa ja näitä äkillisiä kuolemia eli kaikesta suvaitsevaisuudesta suvaitaanko tässä oikeasti. Minulla ei ole tällaisia ennakkoluuloja. Kaikki ihmiset ovat lopulta samanlaisia ja tasa-arvoisia.

Teoksessa on mottona "varo avoimia ikkunoita". Siinä on viittauksia monesti teokseen Kultahattu ja hieman Moby Dickiin ja Donald Justiceen (runoilija).

Luulen, että Kaikki isäni hotellit on teos, josta joko pidetään tai inhotaan, mutta joka tapauksessa se on kokonainen tarina hyvin kirjoitettu ja josta kaikesta huolimatta minunkin oli pakko pitää.
--
John Irving (alkuperäinen sukunimi Blunt) on syntynyt 2.3.1942 New Hampshiressa, hänen romaaninsa kertoja on yleensä sivusta katsoja kuten tässä puntteja nosteleva John. Kirjat sisältävät kummia kommelluksia seksikohtauksia, joko urheilua tai painia, ja eläimiä joko koiria tai karhuja. Sivustakatsoja on myös Irvingin teoksen Ystäväni Owen Meanyn kertoja John.

Aapelin Valitut ilot

 Aapelin Valitut ilot,  WSOY 1972,  koostuvat 101:sta pakinasta vuosilta 1943-1967. Jo ensimmäinen pakina Hyvän tuulen voima kertoo letkeän lempeästi tämän kansan perisynnistä, naapurikateudesta, toisen ilon sammuttamisesta, muttei mitenkään ilkeästi.

Syksyä -juttu, jossa rintamamies odottaa korsussa kevättä, ja "pohtii", onko se valistusupseerin keksintöä. Aapeli eli Simo Puupponen  oli rintamallakin. Aapeli tarkastelee myös rintaman komentosuhteita ja jatkaa pienten ihmisten kohtaamisilla, pienellä huumorilla lyhyitä lauseita, joiden mukana avautuu maailma sen pikku iloineen ja rosoineen.

Pakinat ovat yhdestä kolmeen sivua pitkiä, ja niissä ei ole pikavoittoja, eli suoria vitsejä ei juurikaan viljellä, mutta pakinasta voi silti kypsyä kaskua.

Aiheita: rintama, naapuruus, ihmisten kohtaaminen julkisella paikalla, avioliitto ... ja viimeisenä on pakina pakinasta, Joka alkaa ... "Tärkeintä on, ettei pakina ole syvä vaan hyvä. Hyvästi sanottu, syvästikin. ...Pakina päättyy "sitten hän sulki suunsa ja vaikeni. Hän oli pakinoinut pakinoitavansa".

Aapelin lastenkirjat ovat suosittuja ja hyviä Koko kaupungin Vinski ja  Pikku Pietarin piha. 

Bambi, Felix Salten

Luin Bambi, tarina metsästä ja se oli yksi parhaista viime aikoina lukemistani lasten kirjoista. Teos on WSOY:n painos suomeksi vuodelta 1954, Sirkka Reinelän hienosti suomentamana. Teos on etenkin tarina metsästä, se on ajaton, koska siinä kuvataan metsän elämää ja eläimiä, säiden ja vuoden aikojen muuttumista. Kauriiden elämä on kamppailua ruuasta, turvasta ja paikasta laumassa.

Itse asiassa Bambi sopii lukukirjaksi lapsille (äiti lukee :), tai hieman vanhemmalle lapselle itsenäiseen lukemiseen. Tämä teos on ollut pohjana Disneyn Bambiin, mutta kirjassa eläimillä (kauriita lukuunottamatta) ei ole nimiä, vaan paljon kuvataan luonnon ilmiöitä, metsäkauriin kasvamisen ohella. Olen nähnyt filmin, mutta muistikuvat siitä ovat hatarat,mutta positiiviset. Teoksessa eläimet eivät ole niin "söpöjä" kuin filmissä ja teoksessa käsitellään koko elämän kiertokulku. Itse asiassa kirjaversion heikkous on nimi Bambi, koska Disneyn kautta se symboloi vain filmiä. Teoksen ja kauriin nimi Bambi on oikeasti ehkä jopa rasite, koska lopussa Bambi on isokokoinen, roteva sarvipää, joka kulkee vanhuuttaan, kuten me kaikki kerran.

Kuvaus alkaa siitä, kun Bambi, eli metsäkauris syntyy (s 5 Hän tuli maailmaan kaukana tiheikön keskellä). Bambin äiti (minusta emo olisi ollut ehkä parempi käännös) on mitä viisain äiti, ja suojelee ja ohjaa. Pikkuhiljaa Bambin elinpiiri laajenee niitylle ja poluille, ja Bambi oppii äidiltä ja metsän eläimiltä. Joka aukeamalla on yläkulmassa pieni mustavalkoinen kuva. Kirja ei ole pelkkää auvoista auerta, koska Bambin täti saa kaksoset Falinen ja Gobon. Gobo ei ole kyllin vahva, vaan jää talviselle tantereelle, mutta ihminen ottaa hänet. Lisäksi metsästäjät vaanivat jatkuvasti fasaaneja ja kauriita ja ketut sorsia.

Bambi kokee ensin kevään ja kesän, ja oppii, sitten emo vierottaa hänet ja tulee ensimmäinen talvi, joka jää tosiaan Gobolle viimeiseksi luonnossa. Sitten Bambi on nuoruusiässä ja nuorena uroksena on vanhempien pois ajamana. Ylväs metsäkauriiden kuningas antaa neuvoja toimii mentorina, ja Kauriin pitää hakea oma paikkansa metsässä ja "voittaa" soitimella naaras Faline, mutta senkin jälkeen tapahtuu paljon ja on tummempiakin värejä ja pohdintaa ihmisen ja luonnon suhteesta ja luopumisesta laumasta ja tutuista poluista. Puhuttelevin teos vähään aikaan!

***
Olen urbaani ihminen, eli asun kaupungissa. Siitä huolimatta Felix Salten kuvaa minusta oikealla asenteella luontoa, ihmisen sekaantumista siihen, metsästystä, ja luonnon valintaa. Lasten kirjaan kuuluu eläinten vuoropuhelu, ja luonnon inhimillistäminen, mutta kirja sopii etenkin aikuiselle. Luonnonolojen, sään ja vuodenaikojen  kuvaus on loistavaa.

Niitty on teoksen mukaan kauriiden lempipaikka, mutta se on myös vaarallinen, ja siksi siellä voi olla vain illasta aamuun, paitsi Gobo, joka oli ihmisen "uudelleen koulutuksessa".

Olen pyörä- ja metsäretkillä nähnyt metsäkauriita luonnossa. Niiden leviäminen on ollut nopeaa. Ne todella monesti putkahtavat pusikosta, ja niitä pystyy seuraamaan katseella. Valitettavasti luonnolla on tietyt pelisäännöt, eikä tarhattujen eläinten takaisin laittamisella ole aina perusteita. Kun petoja ei ole riittävästi, tarvitaan metsästystäkin. En itse metsästä, mutta esimerkiksi eräiden hanhilajien kannan lisääntymisen olen huomannut. Luontoa pitää kunnioittaa siten, että hyväksytään sen pelisäännöt, eikä tarpeettomasti tuhota sitä kuluttamalla turhaan tai saastuttamalla sitä. Suojelemalla jotakin lajia voidaan säästää laji sukupuutolta. Jonkun lajin yleistyminen taas vie muilta lajeilta ekologisen lokeron. Villieläintä ei saa päästää turhaan tottumaan ihmisen reviiriin (=kaupunki), ja jotkut metsät pitää suojella, mutta raja on suojelussakin, ja luonnon omaa tasapainoa ei saa järkyttää esim. tulokaslajeilla, jättiputki on ikävä kasvi, tuskin on metsäkauriillekaan ilo ja virkistys.

Anni Swan Ollin oppivuodet



Kannessa on selkeä asetelma: Olli ja Hillevi



Anni Swan oli minulle tuntematon kirjailija, vaikka on legendaarinen suomalainen lasten kirjailija. Luin Ollin oppivuodet lähinnä uteliaisuudesta, koska sanonnat Ollin oppirahat on ollut miltei jokapäiväisessä käytössä.

Teos lienee kirjoitettu vuonna 1919 (wikipedia) ja "perimäni" teos oli viides painos vuodelta 1948.

Tappelun jälkeen Olli karkaa kotoa, ja petollisen velkaisen Kaarle-serkun juonimana hänet lähetetään Tukholmaan, Simolin nimisen suutarin tyköön. Simolin on renttu, ja velka-veikko, kuten Kaarlekin. Kaarle manipuloi Ollin pelosta hiljaiseksi. Simolin on roisto, ja roistot ovat pahoja, perheen äidillä on sentään sydän ja näkee Ollin hyvyyden, ja Olli ei sentään kuole.  Teos sisältää varsin voimakkaista kasvatuksellisia ja muita kannanottoja. Kirjan voi kokea saarnaavaksi, mutta minusta tarinaa on viety eteenpäin loogisesti ja turhia paisuttamatta ja tarina on uskottava, joskin juonen käänteitä on Tukholmasta Helsinkiin ja vielä kasvatuslaitokseen, mutta loppu on onnellinen.

Teoksen ydinsanoma on: Tottele vanhempia, usko Jumalaan, tee velvollisuutesi. Köyhyys karaisee ja kasvattaa, rikkaus ja ylpeys on pahasta.

Minusta hyvä kirja, ja kestänyt aikaa hyvin. Tukholmassakin, Ollin kotikieli kartanon perillisenä lienee ollut ruotsi, Olli saa kavereita, koska pikkujäbä on aina pikkujäbän kaveri, paitsi pikkujäbilläkin on omat kaverit, esim. kidnappariperheen lapsiin ei läheisiä välejä muodostu, koska paha on paha, vaikka mistä kulmasta katsoisi. Ollin oppivuodet kestävät yhdeksän vuotiaasta 14-vuotiaaksi, ja raskaita ovat Ollille ja Ollin perheelle.

Anni Swan on kirvoittanut tekstittäjiäkin Hectorin eli Heikki Harman Mistä  kymysys?! biisissäkin lauletaan Anni Swanista ja hänen teoksista ja tässä kohta Ollin oppivuodet teoksesta.

-Ei Ollin oppivuodet

maailman-katsomustani muuttaneet.
Vilpittömyyshän palkitaan, kun oikein aina teet sen, minkä teet.
Niin Ollin kartanossapa taas maistuu nauru makea,
kun paha saakin palkkansa!

  Oi, Anni Swan, oi, Anni Swan,
  et aavistellut, mistä on kymysys

Levyltä, Hyvää yötä Bambi

Lieneekö herra Harmakin tutustunut koko tuotantoon, luulisin niin, kuten myös Narnia-sarjaan ja Sinuhe egyptiläiseen, Herra Mirandos levyn sanoituksista päätellen?

Anni Swanin tuotanto on ykköslaatua tämän perusteella, eli voisi olla edelleen koulun lukuohjelmassa.

Tekstinäytteet paljastavat jotain juonesta
s. 21-22 Olli oli kalpea, hänen päätään kivisti, vaikka hän oli nukkunut suurimman osan matkaa. Kaarle serkku oli antanut hänelle meritaudin varalta jotakin lääkettä...
= siis unilääkettä, että poika olisi hiljaa hytissä. 

s.50  Me intiaanit, emme petä muita kuin vihollisiamme sanoi Ränni-Pelle ...
(osoitus poikien tavasta olla rehellisiä, Ränni-Pelle, oli tukholmalaispoika, joka vei lopulta Ollin kartanoon)

s. 150 -Vai sinä  sen saamarin Simolin sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, ....
Ränni-Pellen "kiroilua"

s. 160 Hui hai, ei täällä kasvatuslaitoksessa hyväksi tule vain pahemmaksi, jollet ole ennen valehdellut ja varastanut, niin täällä opit
Kyyninen katsaus kasvatuslaitoksen arkeen.

s.189 ...Omasta puolestani pyydän, että unohdatte minun olemassaoloni. Anteeksiantoa en rohkene toivoakaan, Kaarle.
Konnan jäähyväiset

s. 192 -Nämä ovat olleet ankaria oppivuosia sinulle (Olli). Itse taivaan Herra on ollut mestarisi ja kovalla hän on pitänyt oppipoikaansa.
Kestivät viisi vuotta

Anja Snellman: Rakkauden maanosat

Anja Snellman: Rakkauden maanosat, 2005Otava, tämä kirja Seven pokkari 2007, 149 sivua

Kauranen on Sonja O:n käynnin jälkeen muuttunut Snellmaniksi ja seestymistä on havaittavissa.

Anja Snellmanin teoksessa Rakkauden maanosat käsitellään rakkauden muuntumista Alexin ja Oonan parisuhteessa. Pari (tai lähinnä Oona) "leikkii" olevansa maanosilla, ja pisin kuvaus on suhteen alkuajoilta, jota verrataan Aasiaan. Tässä on eniten tätä  rakkauden fyysistä puolta, seuraavaksi mennään lasten kanssa Australiaan, jossa lapsiperheen kuviot astuvat esille, mutta sänkytaajuuden herzit vähenevät, ja hyvin kuvataan parisuhteen muuntumista eli muutos näkyy pieninä säröinä arjen emalissa. Mantereet kolutaan Amerikan kautta Afrikkaan, josta Euroopan ja Grönlannin kautta Etelämantereelle.

Kirjan aihe on kiinnostava, teksti on helposti aukeavaa, ja kirja on riittävän lyhyt. Siinä on yhdeksän osaa, jotka on jaettu nimettömiin lukuihin. Anja Snellmanin teksti aluksi on kuin kaksplussaa ja kodinkuvalehden ihmisten_kesken_palstaa  (hyvässä mielessä, laatulehtiä molemmat). Snellman on kirjoittaessaan tätä aikuinen nainen ja varmasti tietää mistä kirjoittaa, mutta tekstistä huokuu minulle aluksi Aasiassa lapsellisuus, ja jatkossa hieman "opettajamaisuus" ja kliseemäisyys eli Oonan ja Alexin juttu tuntuu jotenkin kaavamaiselta ja perusydinperhepuurolta, vaikka siinä on ihan oikeat perusraaka-aineet, niin rakkausaiheen ja mantereilla matkustamisen yhdistäminen ei ole ollut aivan ongelmatonta. Alkuvuodeksi on mainittu vuosi 1988 ja toinen mainittu ajankohta on vuosi 2005. Ajallinen konteksti on siis naulattu rajapaaluin, muuten tarina soljuu ajankohdattomine tapahtumineen? Teemat (rakastuminen, rakkaus, perheen perustaminen, parisuhde, ja rakkauden väljähtyminen) minua enemmän kiinnostavat ja annan niistä kiitettävän arvosanan, hyvällä suhteella pelastaa elämänsä, huonolla tuhoaa noin kärjistäen.

Oona on sarkakuvataiteilija ja Alex uutismies, Aasia luku on hyvin lapsellista, ehkä rakastuneet ovat sellaisia. "Häntä pelotti Suomen äänetön pimenevä syksy ja hänelle piti saada jostain lohtua. Tsirp. Auttaisivatko undulaatit (s.12). Sanaa tsirp on luvussa joitain kertoja, ja tätä juttua en ymmärtänyt, miehet ovat hyvässä mielessä aina pikkupoikia, mutta en edes pikkupoikana ymmärrä tälläista tsirp.

Minusta teoksen teho onkin siinä, että se tuo näkyville parisuhteen mekanismin joka muuntaa suhteen rakastumisesta eteenpäin, joillekin lakastumiseksi. Jos kaikki rakkaustarinat päättyisivät eroon Antarktisella ja niissä olisi sama kaava, ei olisi mukava tulevaisuus edessä. Ymmärrän, että jokainen suhde päättyy joko eroon tai toisen kuolemaan, mutta kyllä pitää uskaltaa, ja niinhän tässäkin toisaalta tehdäänkin täysillä eteenpäin, ja eikä ero liene maailmanloppu, vaan olisiko se uuden alku, en tiedä, Snellmanilla on tähänkin teoksessaan ratkaisu. Enkä sitä kerro, enkä kerro, että tuliko erokaan.

Teoksessa kuvataan Aasia-vaihetta noin 40 sivua, ja se on parille kaikkein tärkein ja ikimuistoisin vaihe ja siihen rakennetaan suhteen perusta, mutta ulkopuolisesta se on kaikkein nolointa. Rakastuneet tekevät mukavia asioita, mutta vain toisilleen, ja ne eivät aukea ulkopuolisille, eikä tässäkään. En ymmärtänyt näitä tsirppejä ja vastaavia.

Minusta oli toisaalta oivaltavaa Snellmanin luokittelu rakastavaisista (s.37) nyxät, vexit ja exät, eli nykyiset, vanhat exät ja vain exät. Pitäisikö suhteessa olla tilaa toiselle, vai täytyykö näyttää toiselle CV:tä, että näiden kanssa olen ollut ja kuvailla entisiä suhteita. Luullakseni suhde perustuu luottamukseen. Tämä CV jos mikä tuo suhteeseen painolastia ja epäluottamusta. Voiko suhdetta rakentaa vexien yksityiskohdista kertomiselle? Niinkuin tässä on toimittu ja vielä nauretaan niille, miksi?

Toinen asia tai termi lasteni äiti, minusta ei kukaan voi omistaa lapsia eikä lapsi ole tuote. Teoksessa ei ole termiä lasteni äiti, mutta valitettavasti lasten tekeminen joka toki voi joskus olla tottakin, jos haikara ei tule käymään, vaan tarvitaan tutkimuksia jne, ja on hyvin traumaattista. Tässä teoksessa haikara kävi kahdesti.

Aasiasta kun siirrytään eteenpäin ulkopuoliset ja arki astuvat enemmän suhteeseen. Monesti rakastavaisten vanhemmat tulevat suhteeseen viimeistään lasten synnyttyä, tässä tilanne oli hieman toinen. Mutta Alexille ja Oonallekin arki koittaa. Arki, vaikka on nelikirjaiminen sana, painaa monta tonnia. Arki on myös terapeuttinen kaikkine ylläpitävine rutiineineen.

Elämässä on se hienointa tai huonointa, että toisen asemaan on vaikea asettua, kun ei ole kokemusta. Sinkun on vaikea nähdä avioparia ja sen suhteen hienouksia ja huonouksia, lapsiperheen on vaikea ymmärtää lapsetonta paria eikä päinvastoin. Kaikki kirjat, joiden kautta saa tietoa tai tunteita siihen, että voi ymmärtää toisia toisissa asemissa ovat kirjoittamisen ja lukemisen arvoisia.

Rakkauden maanosat -teoksen rakkausteemassa on platonisuus kaukana, vaikka mihinkään kovin rivoon ei päästykään, ja hienosti Anja kertoo koko rakkauden kaaren tiettyyn pisteeseen asti.

Mielestäni teos ei sovi ainakaan alle 16-vuotiaille, mutta muille kirja voi olla hyödyllinen, ainakin sen ehtii lukea yhdessä illassa, vaikka olisi Aasiassa, jolloin puolison lumous on suurin ja kaunein.
--
Kirjan ostin pokkarina.

Emily Brontën Humiseva harju

Skannauksessa tuli oudot värit, mutta sopii kirjan teemaan

Emily Brontë: Humiseva harju, Seven 2008, alkuteos Wuthering Heights, suomentanut Juhani Lindholm, 598 sivua.

Emilyn Brontën vuonna 1847 maskuliinisella Ellis Bell -salanimellä kirjoittama Humiseva harju on luokiteltu klassikoksi. Emilyn Bronten Humisevan harjun  -romaani tarjoaa huikeita juonenkäänteistä, mutta antaa oudon kuvan englantilaisesta kartanoelämästä. Tarinan kertoo kartanon palkollinen Nelly Dean, joka narisee kaikkien luonnevioista paikkakunnalle tulleelle ventovieraalle Lockwood-nimiselle henkilölle. Tarina siis tapahtuu paljon takaumin.

Kertomuksen ydin on siinä, että kartanoon otetaan kasvattilapsi Heatcliff, kartanon tytär Catherine Earnshaw ei mene naimisiin rakastamansa Heatcliffin kanssa, vaan molemmat menevät tahoillaan naimisiin Catherine lähitalon Edgar Lintonin kanssa. Heatcliff häipyy ja palaa rikkaana ja kieroilee naimisiin Edgarin siskon Isabella Lintonin kanssa. Heatcliffin ja Catherinen avioliitot ovat onnettomia, mutteivat lapsettomia. Tunteen tasolla Catherine ei voi olla rakastamatta Heathcliffiä, vaikka järjen tasolla hän nai Edgarin. Tarina jatkuu Catherinen ja Heatcliffin lasten, ovat siis serkuksia, välillä. Teoksessa on runsaasti juonen käänteitä ja kosto on pääosin tekojen motiivina.

Kirjan rakenne: Takaumana kerrottu tarina, jossa Catherine Earnshawin avioliitto Edgari Lintonin kanssa on teoksen suurin käännekohta. Catherinen ja Heatcliffin lasten eli  "Lintonin serkusten" tapaaminen laajassa mielessä on lopun käännekohta ja lähentyminen. Humiseva harju on goottilainen rakkaustarina, jossa Heatcliff ja Catherine eivät saa toisiaan maan päällä.
Miljöö ja tapahtuma-aika: Humiseva harju vuosina 1801 ja 1802 ja takaumat siis 1700-luvulle. Teoksen miljöö on hyvin goottilainen ja ympäristöä kauniisti kuvaava.
Päähenkilöt: Heatcliff, kasvattilapsi ja kumiseva karju, Catherine perheen oma lapsi, lopussa harjulla huhuileva haamu, Edgar, joka on nariseva nahjus, Nelly ja Ellie, molemmissa muodoissa, hän on jälkiviisasteleva juoruilija, Lockwood on kuumeileva kuuntelija, jälkipolvia edustavat Heatcliff jr, joka on heiveröinen hengittäjä, Catherine nuorempi,  hän on terve tyttö sekä Hareton hän otti itseään niskasta kiinni.
Juoni: Kasvattilasten  karkelointia nummella, elossa ja kuolossa. Kartanolaisten kammottavaa kiroilua kiihkeissä kohtauksissa moraalisoivan manipuloijan kielteisenä kertomuksena. Adjektiivien alleviivaama alavireinen ahdinko jatkuu seuraavaan sukupolveen, missä ne reaaliaikaisena ratkotaan.
Teema: Rakkaus, romantiikka, haihattelu, kosto, hulluus, ja viha
Kerronta: Kaikkitietävä(t) minäkertojat, sisältää takaumia ja aukkoja, lisäksi minäkertoja vaihtuu
Vahvuudet: Monia aikalaistabuja  rikottiin ja  kirottiin. Osa heikkouksista on myös vahvuuksia.
Heikkoudet: Kertojan valinta, Nellyn asenne on väärä. Asioita liiaksi toisetaan. Roolihahmot ovat epäuskottavat ja ihmisten käytös on liian omitusta.Hermojärkytysten jälkeiset sairastumiset ja haamuilut ovat sekä vahvuus että heikkous. Minusta tarina on liian pitkä, joskin kertomuksen vienti viehättää, tapahtumat sen sijaan eivät. Heatcliffin taustaa ei avata lainkaan, minusta tämä nimeenomaan olisi vaatinut pohdintaa. Hänestä kasvaa myyttinen hahmo.

Teksti on huoliteltua, siinä on käytetty voimakkaita sanoja, jotka riisuvat kirjan ihmiset ihokkaistaan irvokkaiksi inhokeiksi. Kirjasssa on monia unohtumattomia juonenkäänteitä, eli kirja kannattaa lukea aivan loppuun asti.

Menosta Humisevan harjun talossa tuli monesti mieleen Harry Potterien Kolkon perheen toiminta. Lomen Kolkko oli Valedron isoisä, ja Merope Kolkko hänen äitinsä. Asia on sikäli merkittävä, koska Tom Valedro on hieman erilainen nuori, ja saa aikaaan paljon, mutta ei hyvää. Heatcliffillä ei sen sijaan ole minusta taikavoimia, mutta pahaa hänkin saa aikaan, mutta hänen hahmoonsa ei tuoda juuri mitään romaanissa pohjustukseksi. Kuitenkin hänen tummuus on jatkuva syy syrjintään. Valedro oli myös orpo, kuten Heatcliffkin ja Valedro joutui orpokoti-systeemiin, jossa ei mennyt kovin hyvin, ja josta Albus Dumbledore hänet haki Tylypahkaan kouluun. Valedro tuntee antipatiaa vanhempiaan ja sukulaisiaan kohtaan. Heatcliff ei valitettavasti kukaan hae pois, mutta jossain hän kävi oppia ja rahaa hakemassa.

Teoksen kiehtovuus juontuu ehkä kolmesta seikasta:
1. Kirjassa on selvästi saippuaoopperamaisia juonen käänteitä. Catherine menee naimisiin Edgarin kanssa, vaikka sielu kuuluu Heatcliffille. Heatcliff nai Edgarin siskon Isabellan pelkästä kostosta. Alkuperäisen Catherinen ja alkuperäisen Heatcliffin lapset tapaavat. Sitten juonitaan omaisuutta. Myös "ottopojan otto", eli Heatcliffin tulo taloon ja hänen kolmen vuoden poissaolo ovat kuin nykysaippuaoopperasta, eli kaikki on mahdollista. Myös kosto on joidenkin saippuasarjojen käyttövoimana. Kirjan lopun lukee mielellään, joskaan realismia siinä ei ole, eikä pidä ollakaan, mutta loppu on erityisen hyvin rakennettu.

2. Pääpari Heatcliff ja Catherine eivät saa maanpäällä toisiaan. Miksi he valitsivat näin tai miksi Catherine valitsi niin?

3. Pahan ja ilkeyden kuvaus on ollut poikkeuksellista. Nämä seikat kannattelevat teosta.

Toisaalta minun mielestäni teoksen heikkoudet löytyvät näistä seikoista.
1. Palvelijan kertoma tarina on jankuttavaa toistoa liiallisine adjektiivein. Jatkuvasti kirotaan, sitten vielä päästetään kirouksia, ja lopuksi kiroillaan, mutta kirosanat puuttuvat. Uskottavampaa olisi käyttää voimasanoja tai jättää tautologiat käyttämättä. Eli teosta olisi pitänyt karsia. Toisaalta kaikkitietävä kertoja, joka on palvelija, tietää aivan liikaa, ja on aivan liian älykäs, mutta pikkumainen arvioidessaan kaikki ympärillään olevat ihmiset hurjiksi, ei-inhimillisiksi, hemmotelluiksi, vähäjärkiksi ja luonnevikaisiksi. Ei silti, etteikö arviot voisi olla oikeitakin, mutta olisi ollut tervetullutta kertoa, mikä olisi ihanteellista käytöstä, monesti ihmiset ovat juuri tällaisia, valitetaan vähästä. Minusta teoksessa on turhaa raakuuden kuvausta: esim. Hareton hirtti koiranpentuja huvikseen ja Linton rääkkää puolustuskyvyttömiä kissoja!!!

2. Saippuaoopperamaisuus on myös haitaksi. Eli aikasuhteet ja ihmisten käytös eivät ole aivan tasapainossa. Ihmisten sairaudet ovat merkillisiä, tosin 1800-luvulla kuolleisuus oli suurta, antibiootit ja kätilöt puuttuivat ja keuhkotauti niitti viikatteellaan.

3. Humisevassa harjussa on liikaa ankeutta, palvelija Joseph on "varsin erikoinen", isännät vuorollaan ovat sekaisin, palvelijat ovat yrmeitä, eli joku raja kärjistämisessäkin pitää olla. Toisaalta asiaa toistamalla sanomaa toistetaan toistamistakin päästyään.

4. En usko aikuisten näin laajaan ja pitkään platoniseen rakkauteen, joka on näin ehdotonta. Lisäksi monet juonen käänteet ja ihmisten reaktiot ovat satumaisia. Luulisi Yorkshiressa olevan enemmän kuin kaksi tai neljä nuorta, jotka ovat samanikäisiä.

Kirjassa riisutaan kartanoelämä ja kartanonherra kaikesta kunniasta. Esimerkiksi sivulla 174 Catherinen analyysi miehestään: Edgar murjottaa .... Hän heittäytyy aina sairaaksi pienimmästäkin vastoinkäymisestä! .... ja hän alkoi itkeä -joko siksi, että sai päänsärkyä, tai sitten ihan pelkästä mustasukkaisuudesta.
Tämä poikkeaa normaalista englantilaisesta romaanista, missä juodaan teetä ja vastataan toiselle "indeed". Edgaria vuoroin mollataan, vuoroin kehutaan. Koska useimmat hahmot rutataan maan tasalle, Heatcliff, joka ei voi alkuperälleen mitään, tuskin on paljoakaan huonompi kuin muut maaniset ja ajoittain masentuneet marionetit. Heatcliff kuitenkin nosti itsensä "rikkaaksi" ja opetteli lukutaidot aivan puilta paljailta ja pystyy sentään jotakin tekemään, vaikka se jotakin ei ole todellakaan hyvää, mutta ei muut ole juuri parempia.

Kirjassa olisi kunnonkin teemoja, esimerkiksi lasten tasapuolinen kohtelu, lapsen "ottaminen" kasvatiksi, hemmottelu, ja juominen, minusta suurin osa tällaisista ongelmista voidaan välttää oikeassa elämässä välittämisellä, oikeudenmukaisuudella ja sillä että tehdään työtä. Suuri osa ihmisen ongelmista johtuu lapsuudesta, osa johtuu siitä että on sekä rahaa että aikaa joko liikaa tai liian vähän. Lastenhoitaja arvioi jatkuvasti lasten kykyjä alakanttiin, ja myös manipuloi, avaa kirjearkun ...

Kritiikistä huolimatta, pidän kirjaa tarinaa klassikkona ja teos oli lukemisen arvoinen, tekstin tasolla teos viehätti, vaikka henkilöt ja henkilöiden motiivit olivat epäuskottavia ja luotaantyöntäviä.

Kirjan ostin pokkarina.

***
Luin tämän bloggauksen itse 11.12.13 ja pidin tätä  varsin sekavana bloggauksena, mutta oli kirjakin aika sekava.

Tytti Parras: Jojo

Tytti Parras: Jojo, 1968, Otava kuudes painos 1969 223 s. /Suuri Suomalainen kirjakerho 1970, 215 s.

Tytti Parras julkaisu 25-vuotiaana esikoisteoksensa Jojon vuonna 1968. Se on nuoren opiskelijanaisen minäkerrontaa vuorokauden ajalta sisältäen takaumat ja muistelot ja paljon dialogia ihmisten välillä.

Teoksessa asutaan kommuunissa, ja päähenkilöt ovat opiskelijoita, mutta minusta kirja ei kuvaa opiskelijaelämää erityisesti, vaan motiivit ja teemat ovat abortti, "irtosuhteet", kolmiosuhteet ja myös ajankohtaiset pistot silloiseen todellisuuteen. Minulla on Suuren kirjakerhon painos vuodelta 1970, jota on luettu ahkerasti kirjan sivujen kunnosta päätellen.

Päähenkilö seikkailee kolmiossa Tampere , Helsinki ja Tallata. Kerrontaa höystää hänen kaveriensa runsas dialogi, jota päähenkilö Tinja lähinnä passiivisena seuraa. Tinja-nimeäkään ei juuri kirjassa mainita. Teos kattaa noin vuorokauden, mutta takaumat, päähenkilön mielessä piirtyvät menneisyyden osin hämärät häivät liittyvät lähinnä Tallataan ja liian läheiseen serkkuunsa Mikaan ja liian läheiseen veljeensä Lasseen ja hänen ex-tyttöystävään Millaan. Päähenkilön kavereista käsitellään eniten Riston asioita. Risto on helppo laittaa lokeroihin: kirjailija, pettäjäaviomies ja häntäheikki. Hänellä on poika (Petteri 3 v) mukana. Risto on luultavasti tutustunut kaikkiin teoksen naishenkilöihin ja he Ristoon. Pikkujäbä Petterillä on tosiaan vapaasta kasvatuksesta vielä se vapaampi oppimäärä, ja kolmivuotiaan innolla kivittää hanhia ja haukkuu paskoiksi kaikkia tätejä ja uhittelee poliiseille, ja isä senkun yllyttää, tai ei yllytä silloin, kun on joko ravintolassa tai käsi vieraan naisen hameen alla ja kun toinen nainen on poissa, kolmannella on käyttöä. Pikkupoika raahataan matkalle mukaan, ja minulla tämä tekee ehkä pahinta. Mitä täysikäiset tekevät toisilleen on aina sopimuksen välinen asia, mutta lapsia pitää aina suojella ja heidän kasvuympäristö pitää olla tuttu ja turvallinen. Näen Petteri mukanaolon kirjassa monella lailla merkittävältä. Pojan käytös on kuitenkin joukon järkevintä, ja Tinja, jonka aborttia kuvataan, ja niihin johtavia tapauksia muistellaan ja lopussa myös aborttikeskustelua käydään sekä yleisellä ja yksilötasolla on sen kokeneita muitakin, Petteri edustaa teoksessa sitä toista vaihtoehtoa, lasta. Petteri on kuitenkin selviytyjä ja kirjan todellinen sankari. Näin siis teoksessa, noin minun mielestäni lapsen kuuluu elää lapsen elämää ja saada virikkeensä lasten maailmasta ja hoito aivan muulla tavoin. Kirjassa lapsen moinen kohtelu etoo. 

Teos ei aukea aivan näin helposti, koska Tinjan suhde serkkuunsa Mikaan tulee häivetakaumissa esille, ja myös perheen pikku kummallisuudet, niitä ei kuitenkaan kokonaan avata eikä lainkaan selitetä, vaan lopulliset päätelmät jäävät lukijalle. Muutaman ajallisesti irrallisen sirpaleen varassa joudutaan kokoamaan koko palapeli. Tämä on toisaalta teoksen vahvuus. Teksti menee kahdella tasolla alun abortin jälkeen, eli opiskelijoiden suhdesoppana ja dialogina, jota Tinja passiivisena seuraa ja muistelee kasvun kipupisteitä. Tärkeitä henkilöitä ovat myös Tinjan veli Lasse, joka on nuori lääkäri ja Eevi Tinjan kolhoosikaveri, joka kertoo lukijalle sen Lassen ja Tinjan suhteesta, jota lukija on jo ounastellut. Mutta kukaan eikä mikään vahvista tätä, asia kuitataan hiljaisuudella. Myöskin sekä serkku-Mikan ja Lassen tyttöystävän Millan kohtalo ja motiivit jäävät auki, jokaisen itse pääteltäväksi.

Kirjassa on jokunen heitto Vietnamin sotaan, ja erääseen toiseen silloiseen selkkaukseen. Millan syntyperä tuodaan tässä kohtaa turhaan ilmi ja samoin valtion, jossa hän sen vuoksi olisi voinut asua. Abortin kuvaus kahdesti ja abortoidun sikiön katseleminen, ja alun hammaslääkärin ja Mika-serkun toimien kuvaus oli kieltämättä kuvottavaa, mutta minusta ne kuuluivat kirjan sanomaan, toisin kuin Millan syntyperä.

Tytti Parraksen esikoisromaanin minäkerronnassa on siis paljon samoja teemoja kuin myöhemmissä kauras- oksas- ja härkösesikoisissa, ja tästäkin kudelmasta on J.H Erkko palkinto siis tullut. Kaurasen esikoisessa käytiin abortilla, kuin myös Liksomin esikoisessa. Tytti Parras on syntynyt vuonna 1943, eli kirjanjulkaisu hetkellä hän on ollut 25-vuotias osapuilleen, päähenkilöt ovat suunnilleen samanikäisiä.

En provosoitunut lukemastani, vaikka provosoitiin, sillä teos on minusta jopa yllättävän hyvä ja seesteinen, paljon seesteisempi kuin J.H Erkko palkittu Rosa Liksomin esikoisnovellikokoelma Yhden yön pysäkki. Jotenkin tässä pelastusrenkaana on elämän myönteisyys, kaikesta kuonasta huolimatta elämä voittaa. Abortistaan huolimatta  tai ehkä siksi päähenkilö kohtelee pikkulasta järkevästi toisin kuin muut. Ympärillä on enemmän kaaosta, eikä vain nuoret ole "ongelmallisia", vaan eräs eläkeläinen janoaa vanhan vainaan irtaimistoa, ja kun ei saa tahtoaan läpi haukkuu "nykynuoret", kuten myös vuokraemännän sisko, joka häätää opiskelijat kommuunista, ja haluaa omat tavaransa pois tai siis siskonsa oletetut tavarat.

Kirjan numero olisi kolme. Tampere- Helsinki -Tallata, ollaan kolmessa asunnossa ja vielä Tinjan tuumailuissa tallataan monimutkaista kuviota: veli-sisko-serkku, eli -Lasse- minä – Mika, eli jojoillaan, tällaisia elämää etsivät nuoret voivat olla, rikkinäisiä.

Kirjan nimikko sana JOJO mainitaan sivulla 92 ”Mä olen matkustanut saakeli kun jojo ja retuuttanut tota poikaa”

Pidin Jojoa  hyvänä teoksena lähinnä kerronnan ja sujuvuuden vuoksi, mutta myös siksi, että jännite säilyi. Toisaalta en saanut niitä vastauksia, joita odottelin, eli ilmeisesti jokaisen pitää vetää itse johtopäätökset.  Jojo kohahdutti 45 vuotta sitten, ei enää,  aika ja ilmaisu ovat muuttuneet, eli naisesikoiskirjailijoista lienee jonkun mielestä Tytti paras, eikä enää kohahduttavin.

J.H Erkon palkinnon saajistaa olen lukenut teokset

1968 Tytti Parras: Jojo, romaani

1975 Heikki Turunen: Simpauttaja
1981 Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä, romaani

1984 Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, romaani

1985 Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki, novelleja jaettu, Boris Verho kirjan Varastossa aina palaa valo, kanssa.

Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.

Tytti Parras (1943-2018) oli suomalainen taitava naiskijailija, jonka monikerrokselliset teokset ovat häivemäisiä. Jojon jälkeen hän julkaisi romaanin Rakkaat

Tytti Parraksen romaanista Hyvin kasvatettu tyttö on bloggaus on täällä.

Erich Kästner: Pojat salapoliiseina

Erich Kästner: Pojat salapoliiseina, alkuteos Emil und die Detektiv, suomentanut Hannes Korpi-Anttila, WSOY 1973, sivumäärä 160.

Erich Kästnerin (1899 - 1974) Pojat salapoliiseina on hyvä lastenkirja.

Päähenkilö Emil on pikkupoika, joka asuu Neustadtissa. Hänen äitinsä on rouva Tischbein, joka on leski. Äiti on kampaaja, joka tekee kovin töitä, raha on tiukassa. Emil auttaa parhaansa mukaan, varsinkin kun äiti sairastelee. Loma-ajaksi Emil menee tädin luo Berliiniin, hän saa tehtäväkseen viedä 120 markkaa isoäidille, itselleen hän saa 20 markkaa, josta osa kuluu paluulippuun.

Junassa Emilin vaunuosastoon tulee kansikuvan knallipäinen mies herra Grundeis, joka narraa Emiliä Berliinin olosuhteista. Emil nukahtaa ja näkee unta Berliinin korkeista rakennuksista, kun hän herää, on knallipäinen mies ja rahat kadonneet. Emil näkee knallipäisen miehen rautatieasemalla ja alkaa seurata tätä.

Emil törmää poikaan Gustaviin, jolla on merkinantotorvi. Gustav kutsuu kaverinsa paikalle, ja niin alkaa rositon takaa-ajo.  Asemalla odottavat Emilin isoäiti ja serkku Poni Hytteli. He ottavat rauhallisesti Emilin puuttumisen, ja aikovat mennä uudestaan asemalle junien tullessa. Emil lähettää viestin, että hän on tulossa, eikä kannata huolestua. Poni pääsee etsiväjoukkoon mukaan. Pojilla on tuttu hotellin hissipoikana, ja silmukka Grundeisin ympärillä alkaa kiristyä. Grundeis on menossa pankkiin vaihtamaan Emilin rahoja.

Pojat onnistuvat todistamaan rahat Emilin rahoiksi, sillä hän oli kiinnittänyt kirjekuoren nuppineulalla povitaskuun. Grundeis oli valenimi, ja mies oli pankkirosvo, ja poliisitutkimuksen jälkeen Emil saa vielä löytöpalkkiota, jonka turvin äiti pääsee Berliiniin, ja saa monenlaisia vimpaimia kampaamoonsa, mm. tukankuivaajan. Herra Kästner tekee vielä Emilistä ja pankkirosvosta lehtijutun.

Erich Kästnerin Pojat salapoliiseina on loistava lastenkirja. Siinä Emil pitää malttinsa, pojat pitävät yhtä ja saavat konnan kiinni. Aikuisena lukien pisti silmään ajatus, että pojan pitää ratkaista myös köyhän äidin ongelmat.


Erich Kästnerin kirjasta Lentävä luokka on bloggaukseni TÄÄLLÄ.

Pulmia ja pähkinöitä kirja on myös WSOY:n SiniSeet-sarjaa, vuodelta 1974, se sisältää 106 arvoistusta, ja ratkaisut niihin, on tulitikkujen siirtämistä, eri mahdollisuuksien laskemista eri tavoin, muutama kompa ja joitain hauskoja tehtäviä. Minusta erittäin kehittävä kirja.

Tehtävä 29 Valtava muuri (omin sanoin)
Pähkinänkuoressa ongelma on seuraava: Päiväntasajan ympäri rakennetaan muuri, joka on 10 metrin korkuinen ja 5 metrin paksuinen ja kivi painaa kuutiometrilltä 2,5 tonnia. Paljonko maapallon massa muuttuu muurin valmistuttua. Maapallon halkaisija on noin 13000 km.

Esim 61 Kantavieraat (idea tämä)
Henkilö A käy ravintolassa tietyssä kantapöydässä joka päivä, B joka toinen päivä, ...F joka kuudes, kun kaikki ovat olleet samaan aikaan paikalla, isäntä on tarjonnut lounaan. Seitsemäs G haluaa liittyä joukkoon, ja isäntä suostuu tarjoamaan lounaan kun kaikki 7 on paikalla, koska G käy joka seitsemäs päivä.
Eräänä päivänä kaikki ovat yht' aikaa paikalla. Montako päivää kuluu kunnes 6 on seuraavaksi yht'aikaa paikalla, entä kauanko kunnes kaikki seitsemän olisivat, kumpi on isännälle edullisempaa.

Vastaukset:
( Tehtävä 29 massa ei muutu, ellei materiaalia tuoda esim. kuusta :)

(Tehtävä 61: 420, koska se on jaollinen luvuilla 7, 6, 5 ja 4, 3 ja 2 eli 2*3*2*5*7 = 420, huomaa että 6=2*3 ja 4=2*2)

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki. Novelleja. Best Seller, Wsoy

Yhden yön pysäkki. Novelleja. Best Seller, Wsoy

Rosa Liksom (Anni Ylävaara, taiteilija)  on syntynyt Ylitorniossa 7.1.1958, ja on taiteilija, joka julkaisi vuonna 1985 novellikokoelman Yhden yön pysäkki  ja hän oli silloin 27-vuotias.

Yhden yön pysäkin nimettömät novellit on jaettu neljään kategoriaan: ” Steissi, kaivopiha, steissi”. ”Euroopan eteisaula” , 67 astetta pohjoista leveyttä”, sekä ”Neljä variaatiota”. 

”Stadilaisnuorista” kertova ” Steissi, kaivopiha, steissi” sisältää yhdeksän lyhyehköä novellia. Kerronta tapahtuu myös lähiöissä tai radanvarressa Puistolassa, Käpylässä, mutta toisessa novellissa on sanatrio on steissi, kaivopiha, steissi.
Minusta stadilaisnuorisonovellit ovat  hieman ilkeitä, mutta niiden ehkä ajatellaan naurattavan jotakuta. Minua eivät, koska novelleissa haisteltiin liimaa, paneskeltiin penkeillä, otettiin aborttia, jouduttiin putkaan, ja oltiin suljetulla, ja kaikki "stadinslangilla", jota skrivaa lapinlikka. Novelleissa on kyllä paljon hyvääkin, mutta kerronta on jotenkin turruttavaa. Ne ovat yleensä minäkerrontaa, mutta ensimmäinen liimaputken pyromaanilapsijuttu on kaikkitietävän kertojan kerrontaa. Yhteistä on stiletti, monella on juuri tämä esine. Siirtymät novelleista toiseen ovat erittäin hyvin toteutettuja: putkasta siirrytään seuraavaksi sairaalan eristykseen, ja jotenkin luulossa on, että putkateema jatkuu. Sama pätee joissain muissa tarinoissa. Tästä ehdoton plussa, ja tietenkin rohkeudesta kirjoittaa näin. Vanhempien kanssa "sopimuksen" tekevä juttu on ehkä viileydestään huolimatta kaiken karsein, pedanttius ei aina ole hyvästä.

”Euroopan eteisaula” vie lukijan seitsemän novellin voimin Moskovaan, Kööpenhaminaan ja jopa Espanjaan.  Liksomille tuttuihin paikkoihin. Tässäkin pätee samat teemat, mutta näissä novelleissa kuvataan enemmän adjektiivein ympäristöä ja henkilöitä ja myös ruokaa. Novelleissa ei ole minäkerrontaa. Kadulla lojuvalta kuolleelta otetaan korvakorua, on miestanssijoiden välistä läheisyyttä, on tosimiesten matkakokemus, joka on ehkä tarina, jonka ymmärrän, on jotenkin niin suomalaista votkaturismia.

”67 astetta pohjoista leveyttä”, kertoo seitsemästi pohjoisen kylmistä pakkastalvista pirtin ja navetan välissä. Murteen käyttö on näissä erityisen hyvää ja elinympäristön kuvaus on osuvaa, mutta aiheet ja ihmiskohtalot ovat ankeimmistakin ankeita, vain viimeinen peräkammarin poika juttu on empaattinen kuvaus pojan tavasta elää peräkammarissa, lukea, käydä metsätöissä ja juoda viinaa kaverinsa kanssa. Toivoa antaa eräs etelän mökkiläinen, joka on kiinnostunut tarinan minästä, muuta hän ei valitettavasti annakaan. Koska päähenkilön ainoat naiskokemukset ovat umpihumalassa, jonkun toisen miehen vaimon kanssa, mutta sentään pirtissä, eikä umpihangessa. Muut tarinat kertovat itsemurhista, veljen ja siskon liian tiiviistä yhteisasumisesta, perhepainajaisesta, eli näissä miltei joka novellissa on avainsanoja: navetta, niskat nurin, pirtti ja pakkanen. Useassa tarinassa lisäksi puhutaan valitettavasti myös itsensä hirttämisestä tai tehdään se.  Ensimmäisessä tarinassa se jää yritykseksi, mutta mies toteaa vaimosta "Kyllä piti käyä saatanan huono tuuri, että tommonen akka sattu kätheen jäähmään. Ei toimi ylä- eikä alapää" s.97.

Ihmiselon kuvaus on liian negatiivista, ja varmasti on kipukohtia, mutta kun jokaisessa novellissa on samat ongelmat, välillä kaikkitietävän kertojan kertomana, ja välillä minä-kertojan silmin. Juttu missä tapahtumia tarkastellaan lapsen silmin on kuvottava. Perheen vieraana ollut ukko (lieneekö isovanhempi ei jutussa selviä), mutta ilman syytä kesken kaiken katkaisee perheen kissalta niskan ja heittää sängyn alle ja kukaan ei reagoi. Perheen barbeilla leikkivä pikkutyttö löytää kissan ja laskikuoppaan heittää. Éräässä jutussa koira mennään ampumaan, sitten on näitä köysikiikkujuttuja, ja näitä sisaruusjuttuja, ja juttu jossa on vanha mies ja 15-vuotias tyttö, vaikka jotain jätetään arveluiden varaan, vihjeet rutsaan ovat liian selvät.

”Neljä variaatiota” on nimensä mukaan neljän novellin kooste teemana tapaamiset. Ensimmäisessä suurkaupungin kadulla tavataan, seuraavaksi nainen tapaa itsensä, seuraavassa 35-vuotias nainen tapaa 12-vuotiaan pojan, ja lopuksi vanhempi nainen kohtaa pojan. Näitä novelleja nitoo yhteen jonkin näköinen eroottinen lataus, joskin alle 16-vuotiaita ei saisi olla näiden lukijoina, vaikka asiat jätetään vihjeiden varaan.

Kaunokirjallisuus on tapa tarkastella maailmaa, ja saada lukija kokemaan tunteita. Tässä mielessä teos on mitä loistavin. Lukiessani koin maailman, jolle olen ollut sokea, enkä halua sitä nähdäkään. Tunsin lähinnä helpotusta, että oma elämäni on siedettävää, ja epäilystä ja kyllä myös henkistä kuvotusta. Jollekin tämä voi olla silmiä aukovaa ja jollekin ehkä kykyä käsitellä kokemuksia, eli myönnän, että varmasti nämä elementit löytyvät elämästä, mutta maailmassa on myös paljon hyvää ja kaunista. Vaikka olen realisti-pessimisti, yritän parantaa maailmaa, tai ainakin olla huonontamatta sitä ja arvostan optimismia. Novellien stadinslangi oli säälittävää, kirjassa oli sesese-kieltä, eli kaikki kolmannet persoonat olivat se taikka ne, nämä ovat novellien heikkoudet. Vahvuudet ovat napakkuus, rohkeus ja siirtymät.

Rosa Liksom on opiskellut Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Moskovassa. Yhden yön pysäkki on saanut J.H Erkon  palkinnon, parhaasta esikoisteoksesta, palkinto jaettiin kahteen osaan. 1985 sai palkinnon myös Boris Verho teoksellaan Varastossa aina palaa valo.

Vuonna 2015 eli 30 vuotta myöhemmin Rosa Liksom on tunnustettu kirjailija, koska 2011 hän sai Finlandiapalkinnon teoksellaan Hytti nro 6, jossa Neuvostoliiton läpi Mongoliaan junaillaan. Turun kirjamessuilla 2015 Rosa Liksom sanoi, että nuorena ei lukenut kirjoja juuri lainkaan, mutta sittemmin senkin edestä. Juuri Hytti no 6:teen lukitodella paljon. En henkilökohtaisesti pitänyt kirjasta, mutta myönnän, että se on laadukas ja hyvä.

Rosa Liksom, lik som rosa kuin vaaleanpunainen tai kuin ruusu, piikkejä täynnä. Joskin on Rosallakin tässä hetkensä, hän maalaa outoja tuokiokuvia kuten s. 66 "oli maanisen kirkas keväinen lauantaiaamu", s.80 "Koko aamuyön riehui ukonilma kuin ydinsota", s 113 Sitä (lunta) satoi isoina laattoina taivaasta ... itse asiassa stadilaisnovelleissa henkilöt, slangi ja angsti ovat päällä, Euroopan eteisaulassa ympäristön ja henkilöiden kuvailua on enemmän. Kun leveysasteita on 67 on useimmin pakkanen, vilu, navetta ja suvun väärä sisäänlämpiäminen. Neljässä variaatiossa lopetetaan sesese-kieli ja puhutaan pojasta ja tytöstä ja toinen sivun novelli menee ilman subjektia pääosin pelkällä predikaatilla s.136 " makaa reidet tiukasti yhteen puristettuina ... vetää peiton kasvoille  .. hengittää hitaasti ... tuijottaa maailmankaikkeutta ..."  

Teos: Novellikokoelma, jaettu neljään osaan, nimettömiä lyhyitä ja ehyitä novelleja.
Motiivit: Nuoruuden ahdistus, irrallisuus, väärä sisäänpäinlämpenevyys, pakkanen, kylmä, eroottinen epävarmuus
Nimi: Monet tarinat kestivät yli yön, mutta nimi silti sopiva, koska osassa kyse ehkä juuri yhden yön pysäkistä ainakin symbolisessa mielessä
Kansi: Retrourbaanikansalainen, minusta sopii kirjan teemaan,
Teema: Nuorurbaani uhittelu, ja pimeän pohjoisen pirtin pelokkuus, ja kaupunkilaisen kiinnittyminen kompleksiseen kontekstiin ;)

Mikä teoksesta minusta puuttui: vanhempien huoli ja välittäminen lapsista, oikea tsemppihenki, ja tasa-arvoiset suhteet.
--

Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.
Kirja oli kirjastosta.