Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku

Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku, Tammi Keltainen kirjasto 1986, alkuteos 1950 jiddishin kielellä, suomentanut  englannista Jukka Kemppinen, 650 sivua.

Kirjan kansikuva on paljon puhuva, Singer kertoo tässä jiddishin kielellä kirjoitetussa tarinassa ensinnäkin juutalaisen Moskatin suvun vaiheista Varsovassa 1800-luvun lopulta vuoteen 1939. Kirja tarkastelee myös juutalaisyhteisöä sisältä sekä voimia, jotka vaikuttavat perheeseen ja juutalaisyhteisöön. Yleensä vältän sanoja, jotka kertovat ryhmän uskonnon tai alkuperän, mutta tämä kirja kertoo juuri juutalaisten asemasta 1900-luvun alussa Varsovassa ja Puolassa ensimmäisen maailman sodan jälkeen. Puolahan itsenäistyi tämän sodan jälkeen. Tiedämme kaikki hirvittävästä juutalaisten holokaustista, joka tapahtui toisen maailmansodan aikana. Tämän tarinan luettuaan ymmärtää tilannetta ennen holokaustia. Huomautan, että tämä bloggaaja on vain lukija, joten tämä kirjoitus perustuu tunnelmiin, jotka välittyvät tästä teoksesta, jonka täydelliseen ymmärtämiseen vaadittaisiin syvälliset tiedot juutalaisuudesta ja kirja luultavasti pitäisi lukea alkukielellä.

Moskatin suku -teoksen alussa leski Reb Meshulam Moskat menee uudelleen naimisiin itävaltalaisen oluttehtailijan lesken Rosa Frumetlin kanssa. Rosalla on tytär kaksikymmenvuotias Adele. Leskimies Meshulam on erityisen rikas, hänen menee kolmannen kerran naimisiin. Hänellä on aiemmista avioliitoistaan seitsemän lasta ja monia lapsenlapsia. Uusi avioliitto on leskimiehen haluista huolimatta kylmä, leskinaisen haluaa vain turvata asemansa ja naitettua tyttärensä. Meshulam Moskat omistaa ja ostaa kaupungista kiinteistöjä ja vuokraa niitä. Meshulam pitää perhettä pystyssä ja rahoittaa koko suvun elämän. Hänen suhteensa lapsiin ja vävyihin ovat hyvinkin kitkaiset. Tarinan edetessä hän saa sairaskohtauksen ja tajuaa, että lapset saamattomia, vävyt väärin valittuja. Hänen omaisuuttaan hoitaa Koppel, jolla on liian paljon valtaa, mitään ei ole enää tehtävissä ja suvun patriarkka kuolee. Tietyllä tavalla perhe ja suku on tuuliajolla. Koppel saa tiukemman otteen perheen talousasioista, lisäksi hän on siirtänyt varoja omaan hallintaansa. Hän on aina ollut rakastunut patriarkan Leah-tyttären. Perheen piirissä tapahtuu avioeroja, Leah lopulta menee naimisiin Koppelin kanssa ja he muuttavat Amerikkaan. Masha yksi Meslamin monista lapsenlapsista menee naimisiin kristityn kanssa ja kääntyy itsekin kristityksi. Mashan avioliitto perheen hyvästä sosiaalisesta asemasta huolimatta ei ole kovinkaan onnellinen. Muidenkaan lasten ja lastenlasten avioliitot ja elämä ei ole kovinkaan onnellisia. Syy onnettomuuteen on minusta osin aikakauden ankeus, mutta osin aviopuolisot itse aiheuttavat hankaluuksia liitoilleen.

Ensin Puolan yli vyöryvät ensimmäisen maailmansodan rintamalinjat. Sodan jälkeen Puola itsenäistyy, mutta taistelut ja levottomuudet jatkuvat. Kerronnasta tihkuu juutalaisiin kohdistuvaa syrjintää, joka pahenee ensimmäisen maailmansodan alettua. Sodan loppuminen ei kuitenkaan paranna tilannetta, vaan vuosien kuluessa Puolassakin asenteet kiristyvät ja syrjintä pahenee.

Syrjinnän ilmapiirissä juutalaisyhteisö tiivistyy. Kirjassa ilmenee, että juutalaiset eivät osaa puolaa vaan puhuvat pääosin jiddishiä. Heillä on omat tapansa ja oma tiivis yhteisö.

Kuten kerroin voin ymmärtää asioita väärin, ja useimpia asioita en ymmärrä lainkaan. Luullakseni kuitenkin myös juutalaisyhteisöön kohdistuu sisäisiä paineita. Vanha ikäpolvi kummastelee nuorta polvea modernismista (luultavasti väärä termi, mutta lukija ymmärtänee tarkoituksen), kuitenkaan nuori polvikaan ei ole yhtenäinen vaan sionismi ja muutto Palestiinaan houkuttavat ja Palestiinaan lähteviä on paljon. Sanaa diasporaa ei teoksessa käytetä, mutta siitä minusta on osaltaan kyse? Osa ei halua lähteä Puolasta. Kirjan kuluessa moni, joka on lähtenyt Varsovasta palaa sinne, vaikka lukijakin näkee, että kaikki toivo on mennyt. Hitler on noussut valtaan, sota on alkamassa ja juutalaiset ovat täysin suojattomia. Minusta juutalaisten holokaustia edeltävän tilanteen ymmärtäminen on tärkeää. Tällä kaikella on minusta vaikutusta nykyhetkessä ja tulevaisuudessa ja minusta tätä asiaa ja tilannetta ja tapahtumia ennen maailmansotaa, sen aikana, sen jälkeen ei ole pohjaan asti ymmärretty (tai itse en ole ymmärtänyt). Kirjailija on itse muuttanut Puolasta Yhdysvaltoihin ennen toista maailmansotaa. Tilannetta mutkistaa bolshevikkien vallankumous Venäjällä ja kommunismin pelko Puolassa.

Moskatin suku -kirjan keskeisin henkilö on  Asa Heshel Bannet.  Kirjan alussa hän muuttaa Vähästä-Tereshpolista Varsovaan. Nuori mies on "liian älykäs". Asa lukee Spinozan filosofiaa ja premissejä, hän ei usko lopulta rukoiltavaan Jumalaan. Asa tutustuu Moskatin perheeseen. Häneen rakastuvat Meshulamin lapsenlapsista Hadassah sekä Meshulamin vaimon Rosan tytär Adele. Hadassahilla on terveysongelmia, ja hänet naitetaan Fishel-nimiselle rikkaan suvun pojalle. Tämä ei tapahdu näin suoraan. Asa ja Adele ovat avioituneet Sveitsissä. He kuitenkin palaavat Varsovaan. Asa, jonka elämän asennetta en osaa kuvata, mutta mihinkään käytännölliseen hän ei pysty. Hän ei halua lapsia, eikä vastuuta mistään. Hän ei tee juurikaan töitä opetustöitä lukuunottamatta, hän ei saata mitään opintojaan loppuun. Sen sijaan hän menee naimisiin Adelen kanssa, solmii suhteen avioituneeseen Hadassahiin, joka monien vuosien ja tragedioiden jälkeen eroaa. Hadassah menee naimisiin Asan kanssa ja he saavat tyttölapsen. Adelen kanssa Asalla on lapsi, joka täysikäisenä muuttaa Palestiinaan, kuten vuonna 1939 myös Adele. Asalla on suhteita muihinkin naisiin. Kaikki Asan naiset jumittuvat suhteessa Asaan ja heidän elämänsä on hyvinkin traagista. Asa on persoona, jota en osaa kuvata. Hän on varsin väliinpitämättömässä tilassa. Hän kieltää useimmat asiat. Hän miltei ainoana juutalaisena värväytyy Venäjän armeijaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Hän on täyden ajan rintamalla on sodan jälkeen vuoteen 1919 asti Venäjällä ennenkuin palaa Varsovaan.

Singer avaa lopussa Asan käytöksen syyn dialogissa Adelen ja Asan välillä. "Hän kuului niihin joiden on joko palveltava Jumalaa tai kuoltava. Hän oli hylännyt Jumalan ja siksi hän oli kuollut - elävä ruumis ja kuollut sielu". s.621. Tämä oli Adelen huomio, koko luku ja kohtaus avaa Asan asennetta. Aiemmin Asa on päättänyt jäädä Varsovaan, vaikka Adele lähtee Palestiinaan ja Asa "luki lehteä: keskitysleirejä, kidutuskammioita, vankiloita, teloituksia" s.619.

Tarinassa on lukuisa määrä henkilöitä, joiden elämänvaiheita seurataan. Yllä vain Asan tarinasta huomioita. Kirjassa on paljon puheita, juhlia, ruokia, tapoja ja perinteitä.  Kaikki lopulta kerrotaan yksilöiden kautta. Kerronta on kaikkitietävää, mutta kirjassa on myös kirjeitä ja Hadassahin päiväkirjaa. Vaikka yhteisö on tiivis, kenelläkään ei ole näkemystä, mitä pitäisi tehdä. Tuntuu, että vihamielisyys juutalaisia kohtaan on läpitihkuvaa, myös Amerikassa asuvat perheen jäsenet "eivät voi unohtaa olevansa juutalaisia", sitä roskaväki ei mahdollista. Kirjassa on siis paljon syrjintää ja eristäytymistä. Minusta myös siionismi eli halu omaan kansallisvaltioon on yksi yhteisöä jakava tekijä, osa pohtii jäämistä Eurooppaan, toinen on tavat ja yhteydet muihin. Messiaalle on myös odottajia. Kirjassa tapahtumat vyöryvät, Asa on siis päättänyt jäädä, eikä pelkää.

Varsova on  kuin magneetti johon kaikki palaavat ja mistä juuri kukaan ei pysty lähtemään, vuoden 1939 pääsiäisenä koko suku kerääntyy vielä kerran yhteen Varsovaan.

Traagisinta on lohduton lopputulos, jota kirjassa ei kerrota, toisessa maailmansodassa kuoli kolme miljoonaa Puolan juutalaista, useimmat natsien tuhoamisleireillä.

*****
Isaac Bashevis Singer (1902 - 1991) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1978. Singer syntyi ja varttui Varsovassa, mutta muutti Yhdysvaltoihin 1935 Euroopan juutalaistilanteen vuoksi.

*****
Eräitä Vanhan Testamentin kohtia siteerataan

Rosa Frumetl "palkkaa" Asan toimittamaan kuolleen ex-miehensä Raamatun kommentaarin, hän on analysoinut Saarnajan kohtaa 1.6, kun Meshulam on sairasvuoteellaan hänen esikoispoikansa parahtelevat  1.2 mukaellen Tämä on kaikki turhuutta. Lisäksi Saarnaaja 2:11 mainitaan

Saarnaaja 1 on väkevä Raamatun kohta,
1. Saarnaajan sanat, Daavidin pojan, joka oli kuninkaana Jerusalemissa.

2. Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!

3. Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?

4. Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti.
5. Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee.
6. Tuuli menee etelään ja kiertää pohjoiseen, kiertää yhä kiertämistään, ja samalle kierrollensa tuuli palajaa.
7. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitänsä täyty; samaan paikkaan, johon joet ovat laskeneet, ne aina edelleen laskevat.
8. Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta.
9. Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.

 Saarnaaja 2:11
se oli kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua; eikä ole hyötyä mistään auringon alla

Lisäksi on viittaus Jobiin

Job 1:20

-- Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!

Voin tunnustaa, että tämä bloggaus ei tee oikeutta Isaac Bashevis Singerin teokselle eikä mestarin kerronnalle. Pyydän vilpittömästi anteeksi kaikista väärinymmärryksistäni ja latteuksistani. Halusin kuitenkin blogata tästä pitkän kaavan kautta ja tutkiskelin taustoja. Keltaisen kirjaston sivukansitekstit ovat teoksen osalta suhteellisen hyvät. Luonnehdinta "mahtava sukuromaani joka laveine henkilökuvineen tuo mieleen tv-sarjat ja bestsellerit", on minusta harhaanjohtava. Itselleni ei tullut lainkaan tätä mielikuvaa. Minusta tämä on erään rikkaan elämäntavan ja kulttuurin kuvaus. Näennäisistä kitkasta avioeroista ja riidoista huolimatta näkymättömällä seitillä kaikki kuuluvat yhteen ja pohjimmiltaan tämä teos on minusta kaikessa kiihkottomuudessaan tumma tragedia.

Tähän hienoon kirjaan päätän vuoden 2014 Nobel-bloggaukset. Singerin Vihassa ja rakkaudessa taittui bloggaukseksi vuonna 2018 NÄIN.

Eurooppatiedotus: Kansalaisen Itämeri

Eurooppatiedotus: Kansalaisen Itämeri, Edita Prima oy 2010, 123 sivua.

Kansalaisen Itämeri on Eurooppatiedouksen 2010 julkaisema Itämeri -aiheinen kirja, joka oli jonkin aikaa myös ilmaisena verkossa.  Kansalaisen Itämeri -teoksessa kirjoittajia on useita, jutut ovat laadukkaita ja kuvat ovat hienoja.

Alkusanoissa todetaan, että kesä 2010 ei ollut pahin sinileväkesä, eikä ole tapahtunut öljyonnettomuuksia. Aranda on tehnyt kylläkin havaintoja Itämeren pohjan hapettomista alueista. Itämeri on kaupan ja liikenteen meri, kuten teoksessa todetaan.

Itämeren erityispirteet käydään läpi eli Itämeressä on murtovettä, se on matala meri, jossa on paljon liikennettä ja vähän lajeja. Itämeri on rehevöityvä meri. Fosforin suurimmat päästäjät ovat Puola 34% ja Venäjä 19%. Suomen osuus fosforin määrästä on 10 %. Suomessa maatalouden päästöt ovat merkittäviä. Suomen fosforipäästöistä 60%  tulee maataloudesta. Lisäksi vieraslajeja voi tulla laivoista Itämereen.

Teoksessa on Nord Streamin kaasuputkesta paljon analyysia ja informaatiota, sen mitta on 1224 km ja se kulkee Venäjältä Viipurin läheltä Greifswaldiin Saksaan. Putken osakkaina ovat Gazprom, E.ON Ruhrgas, Basf-SE Wintershall, Neste möi osuutensa myöhemmin  hollantilainen Gasunie on tullut osakkaaksi, wikipedian mukaan myös ranskalainen GdF Suez on nyt osakkaana.

Yksittäisinä nostoina huomioin, mitä 2010 on julkaistu ja miltä asiat näyttivät silloin, eli vertailkaapa onko tilanne nyt erilainen vai ollut kokonaan samanlainen. Neuvostoliitto on ollut suurvalta, mutta myös Venäjä on suurvalta. Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja oli minusta yhtä pitkä kuin Suomen ja Venäjän raja, tosin Baltian maat ovat nyt itsenäisiä, mutta Kaliningrad on Venäjän aluetta.

Lainauksia
Ulkoministeri Alexander Stubb kertoo ja perustelee sivulla 17 - 18, että "EU:n ja Naton laajentuminen on lisännyt vakautta Itämeren alueelle. "

Hiski Haukkala on kirjoittanut teokseen artikkelin Itämeri ja Venäjä ss.58 - 65.. Poimin siitä vain muutamia lainauksia osoittaakseni, että mikään ei maailmassa tule tyhjästä. "Nykypäivänä ihmiset tuskin enää muistavat, kuinka vaarallinen paikka Itämeri oli kylmän sodan aikana. ... " Tämä virke jatkuu ja vaarallisuuden luonnetta on avattu. Kehitystä on pohdittu ja sivulla 60 sivutaan Neuvostoliiton hajoamista "Kuitenkin niin Putinille kuin suurelle osalle tavallisistakin venäläisistä maan (menetetty) suurvalta-asema on olennainen osa sen omaa identiteettiä: jos Venäjä ei ole enää ”suuri ja mahtava”, niin mitä se sitten on? " Jatkossa ilmenee Venäjän halu kehittää omia satamiaan ja se ei varmasti vähennä Itämeren liikennevirtoja, eikä Venäjän läsnäoloa Itämerellä, kuten ei varmasti kaasuputkikaan. Kaasuputkista yleensä puhutaan sivulla 62 ja yksittäinen lainaus "Eittämättä Ukraina on osoittautunut ongelmalliseksi kumppaniksi kaasun kauttakuljetuksille, kuten maan toistuvat maksuvaikeudet ja niiden nostattamat, myös EU-maita ravisuttaneet kaasukriisit ovat osoittaneet "

Lukeminen kannattaa aina, ja tämä kirja on ollut ilmainen Eurooppatiedotuksen kirja ja on edelleen verkossa ilmaiseksi saatavana, tähän on vielä lainattava Hiski Haukkalaa sivulta 59:
"Venäjän roolia Itämerellä on avartavaa pohtia kahdelta kantilta: millaiselta Itämeri näyttää Venäjän silmin ja millaiselta Venäjä muun Itämeren silmin. Tämän artikkelin keskeinen viesti on, että eittämättömistä saavutuksista huolimatta aluetta vielä vaivaa – ja tulevaisuudessa jopa mahdollisesti uhkaa – Venäjän perustavaa laatua oleva erillisyys alueen muusta taloudellisesta ja poliittisesta toiminnasta. Itämeren pinnan alla kuplii poliittinen epäluottamus, joka pahimmillaan voi osoittautua hedelmälliseksi kasvualustaksi poliittisille väärinymmärryksille, kiistoille ja jopa konflikteille. Suuri haaste alueen kaikille toimijoille onkin huolehtia siitä, että Venäjä löytää merkitystään ja rooliaan vastaavan paikkansa alueen yhteistyörakenteissa. Tämä vaatii toimia niin Venäjän kuin Itämeren alueen muidenkin valtioiden puolelta". Kirja on siis julkaistu 2010, ja vino teksti on lainausta, ei oma kannanottoni.

Kirjassa on taiteellisempikin näkökulman eli siinä on myös Kjell Westön kirjoitus Korppoo Katthammarsvik, Kolka Yhdeksän kappaletta rakkaudesta mereen, suomentanut Katriina Huttunen. ss 103 - 114. Westö havainnoi, että Itämeren kalakannat vaihtelevat, mutta nyt Westö on havainnut, että hänen kalapaikkansa ovat ehtymään päin.

Bernhard Schlink: Lukija

Bernhard Schlink: Lukija, alkuteos Der Vorleser 1995 suomentanut Oili Suominen, wsoy bon-pokkari , sivumäärä 224.

Tämän kirjan luin muutamassa tunnissa, mutta se herätti paljon ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita ja ajatuksia.

Lukija -teos alkaa, kun  minäkertoja länsisaksalainen Michael Berg on viisitoistavuotias. Tekstistä ilmenee epäsuorasti, että kertoja on syntynyt 1943. Hän tutustuu kolmekymmentäviisivuotiaaseen Hanna Schmitziin, joka on syntynyt 1922 Transsilvaniassa Romaniassa. Suhde on miltei puhtaasti seksuaalinen ja niin ollen epätasa-arvoinen ja minusta hyväksikäyttävä ja vahingoittaa tulkintani mukaan syvästi kertojaa, joka ilmenee hänen myöhemmissä vaiheissaan.

Pian Hanna katoaa tai on muuttanut pois, joitain vuosia myöhemmin hän on syytettynä natsioikeudenkäynnissä, jota kertoja pakonomaisesti seuraa.

Loppuosa kirjasta herätti minussa voimakkaita ristiriitaisia tunteita. Hanna minusta tuomitaan oikeutetusti elinkautiseen vankeuteen, hän on ollut sekä Auschwitzissä ja Krakovassa vartijana. Kertoja yrittää keksiä verukkeita teon ymmärtämiselle. Ristiriitaiset tunteeni johtuivat juuri kertojan jahkailuista Hannan syyllisyydestä. Leirien tarkoitus oli tuhota viattomia ihmisiä, jotka laittomasti sinne toimitettiin täysin tarkoituksella. Kertoja minusta ei selkeästi tuomitse hirmutekoja eikä syyllisten piiloutumista. Minusta kertojan suhde tilanteeseen osoittaa, että joko hyväksikäyttö on häntä vahingoittanut tai jostain muusta syystä moraalinen kehitys on jäänyt vajaaksi.

Hanna sen sijaan lopulta vankeudessa ymmärtää ja katuu, joka ilmenee kirjan loppuosan tapahtumissa. Katuminen ei koskaan poista tapahtunutta, eikä herätä ketään henkiin, se voi mahdollisesti estää uusia hirmutekoja.

Lukija -nimi juontuu siitä, että kertoja lukee Hannalle kirjoja klassikoita esimerkiksi  Sotaa ja rauhaa, Odysseusta. Vankilassa Hanna opettelee lukemaan Michaelin lähettämien nauhojen avulla.

Kertojan asenteessa minua ihmetytti monikin asia, pelkästään jo seuraava ärsytti "Sitä paitsi saattoi odottaa että sota olisi lopussa ... "s.127. Kyse oli Auschwitzistä poispääsemisestä. Sodan loppuminen pitäisi ajatuskulun mukaan päättyä liittoutuneiden voittoon, mikä tapahtuikin. Todisteet yritetään aina vastaavissa tilanteissa hävittää ja niin ollen kaikki vangit tappaa, mikä (tappaminen) minun tietojeni mukaan oli leirien ainoa tarkoitus. Hanna oli minusta syytettynä myös tilanteessa, jossa Krakovan leiriltä poistuttiin ja muistakin asioista kuten vankien palamisesta tilanteessa, jossa ovea ei avattu. Hannan tuomio oli minusta oikein, vaikka kertojan mielestä se oli väärin. Hanna meni vapaaehtoisesti vartijaksi keskitysleiriin.

Pohdin pitkään bloggaanko tästä ollenkaan. Katsoin oman omatuntoni takia, että pitää, luultavasti tämä bloggauskin herättää lukijassa ristiriitaisia ajatuksia. Lukija on nimittäin teos, joka saa ajattelemaan ja minussa se herätti voimakkaan tunnereaktion.

Bernhardt Schlink on wikipedian mukaan syntynyt 1944 ja juristi, kuten Lukija -kirjan kertojakin.

Pohdin, mikä kirjan sanoma todella on. Kirjassa mainitaan Hannan lukeneen Auschwitzin kuolemanleirin johtajan Rudolf Hössin muistelmat. Hösskin piilotteli sodan jälkeen raukkamaisesti siviiliväestön joukossa, sekin oli murusen kokoinen synti kaiken muun rinnalla, josta hän oli tuomiolla. Minusta kirjassa ei tehdä tiettäväksi faktaa, että Auschwitzissa kuoli yli miljoona ihmistä, ehkä jopa neljä miljoonaa. Kaikki todisteet yritettiin hävittää ja kieltää koko asia. Viimeisistä vangeista, jotka onneksi pelastettiin, oli miltei joka kymmenes alle 15-vuotiaita.

Lukija -kirja on minusta monelta osin hyvin hyvin epäuskottava. Todellisuudessa kaupungissa nuoren koulupojan ja keski-ikäistyvän naisen jokapäiväiseen ja öiseen suhteeseen olisi puututtu, se olisi tullut miltei heti ilmi. Toiseksi on äärimmäisen epäuskottavaa väittää, että luku- ja kirjoitustaidoton henkilö voisi olla rahastajana raitiovaunussa, ja muuttaa jatkuvasti ja siten hankkia asunnot ja solmia vuokrasopimukset ja hankkia työpaikka yhä uudestaan ja osata käsitellä rahaa. Kirjassa on monta muuta hyvin epäuskottavaa seikkaa.

Pohdin myös sitä, mitä teos haluaa kertoa. Uskon, että kirjailija tulkitsee tilanteen kuten minä, mutta joka tapauksessa minusta teokseen pitäisi kirjoittaa auki, miksi keskitysleirit perustettiin. Näitä asioita yritetään eräissä piireissä edelleen kieltää tai ei haluta tietää, minusta ei voi luottaa kaikkien lukijoiden omiin tietoihin. Keskitysleirit olivat minusta ei-toivottujen ihmisten tappamista varten, tätä on minusta vastuutonta piilotella jollain lukutaidottomuudella. Leiriltä ei minusta ollut tarkoitus enää palata yhteiskuntaan. Tämän Hannakin vankilassa ymmärtää, ehkä jo ennen.

Tästä on tehty samanniminen elokuva Lukija, jota näytetään MTV3-leffa kanavalla. Hyvä filmi. TV-ruudusta otetusta valokuvasta selviää, että oikiksen ryhmä on varsin pieni, nelisen opiskelijaa. Tämä ryhmä opettaja ja opiskelijat eli kvintetti menevät seuraamaan oikeudenkäyntiä junalla.

Lukijaa on luettu muuallakin:
Ullan bloggaus syksyltä 2014 täällä.
Minna Vuo-Cho on pohdiskellut näin

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen AVARUUSKIRJA

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen AVARUUSKIRJA, Otava 1989, 51 sivua.

Mauri Kunnaksen mukavan Avaruuskirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 3001, jolloin Koiraporin ala-asteen rouva Hallikainen lähtee luokkansa kanssa avaruuteen retkelle. Mainioissa kuvissa selvitetään aurinkokuntamme mittasuhteita. Bussinkuljettaja Hakkaraisen kyyditsemänä avaruusbussi suuntaa kohti seikkailuja.

Sen jälkeen käydään läpi planeetat Merkurius, Venus ja sitten piipahdetaan Maan kuussa.

Kuun pinnalla on kyltti, että Neil Armstrong -kyltti oli täällä ensimmäisenä 20.7.1969.

Huom: Minusta Apollo 11 laskeutui kuuhun  20.7.1969, ja Neil Armstrong ja Buzz Aldrin kävelivät kuussa "vasta" 21.7.1969.


Kuun jälkeen matkataan Marsiin, Marsin kuihin ja asteroidivyöhykkeelle. Plutollakin käydään, se oli tuolloin vielä planeetta, määritelmää muutettiin.

Tämä on korjattu uuteen painokseen. Pluto on kääpiöplaneetta.

Lisäksi kirjassa on tähtien synnystä, mutta myös Maan ainutlaatuisuudesta ja siitä, että meidän kannattaisi säilyttää se sellaisena.

Mauri Kunnaksen tyyli on lapsille sopivaa.

Tässä joka sivulla on pieni mönkiäinen, jota voi lastensa kanssa etsiä. Tämä on hyvä kirja, kuten Mauri Kunnaksen lastenkirjoista kaikki.

Hyvää Joulua.

V.S Naipaul: Joki tekee mutkan

V.S Naipaul: Joki tekee mutkan, Otava 1981, alkuteos A bend in the river, 1979 suomentanut Seppo Loponen, neljä osaa ja sivumäärä 281.

Taustaa
Kirjan kertoja on afrikkalainen intialaistaustainen Salim, joka muuttaa itärannikolta Afrikan keskiosiin eurooppalaisten tuhottuun kaupunkiin sekatavarakauppiaaksi, jonka ostaa Nazruddinilta perheensä ystävältä, jonka tyttären on luvannut naida. Nazruddin lähtee aikojen huonontuessa. Salim lähtee Peugeotillaan sisämaahan hoitamaan ostamaansa kauppaa. Kaupunki on tuhottu, viidakko on vallannut sijaa, mutta kaupunkiin alkaa virrata jokea pitkin raaka-aineita ja elämän edellytyksiä. Kerronta on monisyistä Salimin tarinassa luodataan lapsuuteen asti. Salimin perheyhteisö hajoaa, kun maa itsenäistyy. Salimin vanhassa kotimaassa alkaa puhdistus, myös uuden kaupungin liepeillä on kahakoita, jotka tukahdutetaan ja alkaa uuden hallinnon aika.

Salim on intialaistaustainen, mutta on afrikkalainen syntyjään. Salimin mukaan kaikilla afrikkalaisilla on heimo ja kylä johon he kuuluvat, tämä auttaa heitä selviämään. Salimin mukaan eurooppalaiset ovat joustavia, ja he ovat valmiita lähtemään pois. Salimilla ei ole minusta harhakäsitystä kolonialismin eli siirtomaavallan aiheuttamista ongelmista, muttei myöskään heimojen välisistä kahakoista, eikä soturiheimoista, joita syntyy aseistamalla ihan tavallisia heimoja. Salim kokee olevansa tarkkailun alla, sillä hän on kauppias, ja hänet luokitellaan eurooppalaiseksi vaikka siis minusta hän on intialaistaustainen uskonnoltaan muhamettilainen (kirjan käännös on tämä eli on islaminuskoinen, korjaan jos termi on väärin), uskonto ei tule tekoina esille eikä ole määräävä teoksessa tekijä, mutta osoittaa, että Salimia en pitäisi eurooppalaisena, vaikka hän intialaisena osaakin englantia.

Juoni ja henkilöt
Teos on jaettu neljän osaan. Ensimmäinen osa kertoo Salimin tulosta kauppiaaksi. Salimin suku hajoaa vallankaappauksessa ja hän saa perheen palvelijana olleen orjan Mettyn hoidettavakseen. Perhe pitää huolta omistaan. Kaupassa käy noitavoimia omaava musta nainen Zabeth, jonka poika Ferdinand tulee paikalliseen lyseoon, jota johtaa isä Huismans. Isä Huismans uskoo rotujen rinnakkaiseloon ja sulautumiseen ja hän keräilee eri heimojen naamareita ja muita maagisia tavaroita. Eräällä keräysmatkalla hänet tapetaan raa'asti.

Henkilöt esitellään suhteessa Salimiin päähenkilöön. Shoba ja Mahesh ovat rikas aviopari, joka on mennyt ilman Shoban veljien suostumista naimisiin. Heidän kauttaan selviää suvun merkitys ei-afrikkalaisille. Masesh on selviytyjä, hän osaa ostaa ja myydä ajoissa.

Koko teoksen tarkastelunäkökulma on Salimin, mutta tapahtumapaikka on rikastuva entinen siirtomaa, jossa on henkilökulttiin perustuva hallinto. Mahtimies Presidentti rakentaa nykyaikaista Afrikkaa, jota kohtaan tunnetaan hellyyttä. Rakentamisen jälkeen käyttöön otto ei tosin onnistu ja kaikki jää retuperälle. Sama pätee nuorisokaartiin, jonka omavaltaisuuden takia se hajotetaan. Tämä johtaa ryöstelyyn, ryöstelystä seuraa kurinpalautus.

Joenmutkaan entisen eurooppalaiskaupungin raunioille nousee siis vaurautta. Polytekninen yliopisto perustetaan Ferdinand saa stipendin. Polyteekin ympärille rakennetaan kiireellä Alue, jonne polyteekin opettajat ja muut Presidentin miehet muuttavat. Salim tuntee Indarin, joka on opiskellut Englannissa. Indarilla on suhde Presidentin "valkoisen neuvonantajan" Raymondin nuoren vaimon Yveten kanssa. Kun Indar lähtee masentuneena pois, Yvette ja Salim muodostavat pettävän parin. Yveten ja Salimin suhde alkaa rajuna ja päättyy. Raymond on syvämielisen filosofin maineessa, ja kirjoittaa kirjoja. Hän on tuntenut Presidentin  hotellisiivoojana olleen äidin, jonka pojalle on antanut neuvoja. Raymondin asema on kiinni Presidentin suopeudesta. Kaikki näyttää pettävän hyvältä, hinnat nousevat, kaupunki laajenee, mutta kaikki on nopeasti ja huolimattomasti rakennettua, ja mikään ei kestä ikuisesti. Tulee levottomuuksia ja vangitsemisia. Salimin ulkomaanmatkan aikana kaikki on kansallistettu, myös hänen yrityksensä. Uusi omistaja on lukutaidoton kansalainen Theotíme, joka muuttuu röyhkeäksi ja pöyhkeäksi. Salim yrittää kerätä rahaa lähtöön, mutta ajautuu yhä tukalampaan tilanteeseen. Ainoa pelastus on Zabethin komissaarina oleva poika Ferdinand, jonka hyväntahtoisuudesta mahdollistuu passitus ulkomaan lennolle.

Jälkikolonialistinen heimotodellisuus
Kerronnassa ilmenee sekä jälkikolonialismi, mutta myös heimokulttuuri. Alun matka joenmutkan kauppaa on vaivalloinen kaikkine lahjuksineen ja vastoinkäymisineen. Seteli on parempi asiakirja rajamuodollisuuksissa kuin viisumi.  Naipaul kirjoittaa ironisesti, että "rauhan aikana  ... aloimme saada vierailijoita sen kymmenestä maasta, opettajia, opiskelijoita tämän ja tuon alan asiantuntijoita, ihmisiä jotka käyttäytyivät kuin Afrikan löytäjät, olivat onnellisia kaikesta löytämästään ja katsoivat kieroon meidän kaltaisia ulkomaalaisia, jotka olimme asuneet siellä".
Sama ilmenee myöhemminkin. Tarkastuksista selviää seteleillä niin kauan kuin luottamusta on. Kaikki kuitenkin riippuu poliittisista suhdanteista ja ne taas riippuvat Presidentin suopeudesta. Naipaul kuvaa tietystä näkökulmasta afrikkalaisuutta. Hän ei romantisoi heimosotia, soturiheimoja eikä paikallisia oloja eikä diktatuuria, vaikka käsitteleekin sitä kaukaa ja joenmutkan kaupunkilaisten kautta. Kaikki ovat kaupungissa loukussa, jossa kaikki toistuvat, mellakat, tuhoaminen, jälleenrakennus ja uusi nousu. Salim lähtee kaupungista kuten Nazruddinkin. Afrikkalaisilla on Salimin mukaan turva heimossaan. Muilla ei ole turvaa, he joutuvat usein lähtemään. Minne mennä, kun olet syntynyt Afrikassa?

--- Tämän jokelluksen voi huoletta jättää lukematta ----
Yleensä varsinkin opiskelijat tuntuvat tietävän maailman toiminnasta kaiken, ja haluavat parantaa koko maailman kaikki epäkohdat. He myöskin kertovat, mitkä kaikki asiat ovat väärin. Minusta he toimivat monesti kuin tämä bloggari. Minun käsitykseni mukaan opiskelijalaumat (eikä tämä bloggari) eivät juuri paranna pitkällä aikavälillä tilannetta. He poistuvat kuten teoksessa ilmenee, heti kun huonot ajat alkavat. Usein maailman ongelmat ovat niin monisyisiä, ettei niiden parantaminen yhdellä "konsertilla", konseptilla tai tempauksella onnistu. Yleensä jonkin asian parantamiseen tarvitaan suurempi ymmärrys, suurempi nöyryys ongelmien koon suhteen, ja yleensä ongelmat ratkeavat vain paikallisten voimin, harvoin ulkopuolinen pystyy muuta kuin tukemaan prosessia. Tämä on minun mielipiteeni, enkä ole yhtään maailman globaalia ongelmaa edes yrittänyt ratkaista, olen koettanut elää siten, etten aiheuttaisi enää niitä lisää, mitä väärällä politiikalla usein syntyy. Mutta jo jostain mielipiteestä voi tulla ongelma. Luulee tietävänsä on tietämisen toisiksi alinta tasoa, mutta monesti vaarallisempaa kuin se, että ei tiedä. Jos tietää, ettei tiedä, tunnustaa, ettei tiedä. Yleensä pintatiedolla asioihin puuttuminen johtaa pelkkään kärsimykseen. Tässä kirjassa on monia havaintoja afrikkalaisten ja eurooppalaisten kohtaamisista ja teoista, jotka näyttävät hyviltä, mutta johtavat kärsimykseen. Osa kärsimyksestä on seurausta, että ei tunneta eikä tunnisteta tosiasioita vaan eletään haavekuvissa. Osa kärsimyksestä tulee jonkun muun myötävaikutuksella tai sodista.
---Asiaan takaisin----

V.S Naipaul on saanut teokseensa Joki tekee mutkan paljon tärkeitä teemoja. Teos kuitenkin on yksittäisen henkilön kertomus ja hänen suhteiden kautta luodataan maan poliittista tilannetta ja esitetään se nerokkaasti Salimin tarinan vieressä, mutta Salimin kohtalo on allegoria ulkopuolisen kokemuksesta vuosina 1965-1973. Afrikan maista ainoastaan Uganda mainitaan. Se mainitaan rikkaaksi maaksi, mutta liian pieneksi heimoristiriidoille, Nazruddin joutui pakenemaan Ugandastakin. Tapahtumapaikan esikuva lienee kuitenkin Zaire, joka vuodesta 1998 saakka tunnetaan nimellä Kongon demokraattinen tasavalta. Epäilemättä Presidentin esikuva on ollut Mobutu Sese Seko, josta  wikipedia-artikkeli täällä. Presidentilläkin oli leopardinnahkainen hattu, kuten wikipedian sivuilla olevassa kuvassa. Mobutu kansallisti ulkomaalaiset yritykset ja ajoi eurooppalaiset pois maasta. Hänellä oli mittava henkilökultti. Hän myös korosti afrikkalaista identiteettiä, kuten kirjassa ilmenee. Maassa ei ole ollut kovinkaan rauhalliset ja demokraattiset olot. Maan halki menee Congo-joki, jonka varrella on kaupunkeja esim. Bumba ja Kisangani. Maan eräs rajanaapuri on Uganda. Zaire on Belgian entinen siirtomaa.
*****
Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul (1932 - 2018) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2001. Hän on syntynyt Trinidadissa, asuu Englannissa ja on intialaista sukujuurta. Elämän kuva on myös erinomainen teos.

Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena ja Lomahotellin murhat

Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena, Nemesis 1971, suomentaja Eva Sikarla, sivumäärä 247. WSOY 1979.

Nemesis  on kreikkalaisessa mytologiassa Koston henki. Tämä Neiti Marple koston jumalattarena on oma teoksensa, mutta se on eräänlainen jatko-osa teokselle Lomahotellin murhat, jonka arvion löydät tämän bloggauksen lopusta. Lomahotellin murhat -teoksessa neiti Marple ratkaisi lomahotellissa tapahtuneet murhat. Rikollisen fyysisessä kiinniotossa herra Rafielin hierojalla oli iso osuus. Herra Rafiel oli rikas liikemies, joka oli puoliksi halvaantunut ja rullatuolissa. Hän oli tottunut pitämään lankoja käsissään ja teki Karibialtakin kauppoja. Rafiel piti neiti Marplea ensin "kaakattavana kanana" ja ihmetteli, miksi vanhojen neitien pitää tulla Karibialle, ensimmäisessä keskustelussa Rafiel kysyy "haluatko rahaa johonkin keräykseen Afrikan lähetystyöhön tai kirkon korjaukseen". Rafiel yllättyy neiti Marplen älystä ja vaatimattomuudesta ja murhaajan etsimisessä yhteinen sävel löytyy. Neiti Marple käytti itse Nemesis -termiä, herttainen nainen on tosipaikan tullessa oikeuden toteuttaja ja tavallaan koston jumalatar.

Tämä teoskappale on tupla-Agatha, toinen tarina on yllättäen Kuolema Niilillä, joka on Hercule Poirot -juttu, minusta on outoa, että avaustarina ei ole Lomahotellin murhat. Kuolema Niilillä on kirjoitettu 1930-luvulla, Nemesis 1970-luvulla.

Tarinan alussa neiti Marple lukee, että upporikas herra Rafiel on kuollut ja hänen testamenttinsa antaa neiti Marplelle 20 000 puntaa, jos hän ratkaisee ongelman "Nemesiksenä". Rafiel on varannut Marplelle matkan Koti ja Puutarha -kiertueelle, jossa on viisitoista eri henkilöä. Alla oleva kirjan kansi viittaa puutarhaan, josta löytyykin todisteita.

Teos alkaa kuitenkin hyvin verkkaisesti, kun neiti Marple etsii oikeaa langanpäätä, minkä toisesta päästä löytyisi jotakin, lopulta siellä sätkii mielenvikainen murhaaja. Kun Marple saapuu "Kolmen sisaren tyköön", alkaa painostava tunnelma. Matkaseurueessa oleva entinen tyttökoulun rehtori Elizabeth Temple kuiskaa kuolinvuoteellaan Verityn nimen. Nimen avulla neiti Marple pääsee kerimään oikeaa lankaa. Elizabethin päälle oli "vierinyt" iso kivi. Hiljalleen selviää, että herra Rafielin pojan Michael kihlattu Verity Hunt on löydetty joitain vuosia sitten kasvot ruhjottuna ja murhattuna. Michael Rafiel on tuomittu teosta vankilaan. Vanhaherra Rafiel on miehittänyt seurueeseen eräitä apuvoimia neiti Marplelle. Kukaan henkilöistä ei tiedä tarkasti mitä pitää selvittää, mutta Nemesis eli neiti Marple löytää sairaan murhaajan, ja Michael pääsee 32-vuotiaana vankilasta. Isä pelasti poikansa haudan takaa. Poika oli jäänyt pienenä vailla isällistä läsnäoloa ja joutunut huonoille teille, minkä takia häntä epäiltiin Verityn verityöstä.

Itse rikos tai rikokset eli kolme murhaa ovat kammottavia, ja teoksen loppu on hyvinkin jännittävä. Alku on pitkälti vanhojen muistelua ja askelmerkkien hakemista, kuten bloggauksestakin ilmenee.

Tämä on viimeiseksi kirjoitettu neiti Marple -dekkari, sen jälkeen julkaistiin 1940-luvulla kirjoitettu Neiti Marplen viimeinen juttu
*****

Agatha Christie: Lomahotellin murhat, WSOY 1985,  A Caribbean Mystery 1964, suomentanut Anna-Liisa Laine, sivumäärä 220.

Neiti Marple on sillä lomamatkalla Karibian merellä, mistä edellä on puhetta. Matkan ovat maksaneet Marplen veljen tai sisaren poika (tässä käännöksessä hän on veljenpoika, ja edellisessä sisarenpoika) Raymond West, joka on menestyvä kirjailija, Joan, Raymondin vaimo on antanut vielä "matkarahaa". Neiti Marplen ajatuksissa on paljon nykyajan pohdintaa. Tai 1960-luvun alun, jolloin maailma alkoi "vapautua", lomakohteessa on moni rikas mies kolmannen nuoren vaimonsa kanssa.

Aluksi majuri Palgrave eräs hotellivieras puhuu Kenian ja Intian vuosistaan kaiholla neiti Marplelle. Hän myös puhuu murhista ja haluaa näyttää murhaajan kuvaa. Pian majuri löydetään huoneestaan kuolleena.

Hotelli Golden Palmia St Honoressa pitää nuoripari Kendall, joista mies Tim on kolmissakymmenissä ja vaimo Molly on hieman yli 20-vuotias. Vieraina ovat vanha herra Rafiel, upporikas mies pyörätuolissaan, hänellä on sihteeri rouva Esther Walters ja avustajanaan herra Jackson. Hotellivieraina ovat lisäksi kaniikki Prescott ja hänen siskonsa,  eversti ja rouva Hillingdham sekä perhoskirjailija Gregory Dyson ja vaimonsa Lucky, lisäksi tarinassa on tohtori Walters.

Murhan jälkeen neiti Marple alkaa jututtaa hienotunteisesti yllä mainittuja ihmisiä. Selviää, että avoparien suhteet ovat solmussa, on syrjähyppyjä, ja uusia salasuhteita. Majurilla on ollut paljon puheita murhista, niitä voi liittää yllä oleviin ihmisiin. Lisäksi yksi yllä mainituista henkilöistä kärsii "harhoista". Seuraavaksi paikallinen musta nainen murhataan. Arvasin syyllisen heti, mutta se johtui luultavasti siitä, että olen luultavasti lukenut teoksen. Motiivin olin unohtanut. mutta Agatha Christie sekoittaa hyvin palaset, ja varsinkin kirjan loppu on huikean jännittävä.

Kirja on merkittävä neiti Marplen mietteiden takia. Hän tukeutuu rikkaaseen Rafieliin, joka on patavanhoillinen itseään täynnä oleva raihnainen ja äreä kuolemansairas mies. Rafiel alkaa kuitenkin arvostaa Marplen näkemystä ja älyä. Tässäkin kirjassa on paljon vanhan ihmisen näkemystä. Neiti Marple näkee sumun ja sumutuksen taakse, ja kääntää asetelman uudenlaiseksi ja keksii murhaajan ja motiivin ja estää päärikoksen, tekoa, jota murhaaja oli suunnitellut.

Kansikuva on minusta kuvottava. Mutta siinä lienee majurin hallussa oleva valokuva, jota hän mielellään näytteli ja lisäksi on vainajan pää. Majurilla oli toinen silmä lasisilmä, seikka jolla oli myös merkitystä.
*****

Yle TV1 näytti tämän tv-elokuvana. Tässä kuva alun ratkaisevasta keskustelusta.
Murhaaja oli sama kuin kirjassa, jonkin verran oli muutettu henkilökatrasta kaniikki Prescottin siskoa en nähnyt. Lisäksi Ian Fleming oli ympätty juoneen. Hän pohti sankarinsa nimeä. Elokuvassa James Bond tuli luennoimaan kirjastaan Länsi-Intian linnut, varsin kuiva tyyppi. Myös guanosta puhutaan. Todellisuudessa Ian Fleming kuoli 12.8.1964. Tohtori Ei:n kirjaversiossa on tätä guano- ja lintujuttua paljonkin,  ei niinkään filmissä. James Bond nimi on kuitenkin vanhempi, sillä ensimmäinen James Bond kirja Casino Royale julkaistiin jo 1953.
*****
Agatha Christien (1890 - 1976)  loppupään tuotanto on minusta hyvin kiinnostavaa, mutta eri syistä kuin varhaistuotanto. Neiti Marplen mietteissä on paljon vanhan naisen hiljaista viisautta. Nämä ovat julkaistu, kun Agatha itse on ollut 74- ja 81-vuotias.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi, Gummerus 2013, sivumäärä 608. Kirjan ostin Skanssin City Marketista viiden euron hintaan.

Kalle Päätalon Mustan lumen talvi päättää Koillismaan viiden kirjan sarjan, ja se on julkaistu vuonna 1969 ja kertoo talvesta 1968 - 1969.  Teos on jaettu kahteentoista lukuun eli luvuilla mittaa on keskimäärin yli 50 sivua, joka luvussa kerrotaan lähinnä yksi tapahtuma, johon linkittyy monia henkilöitä, ja kirjan loppuosissa myös alkupään tapahtumat saavat (liian) onnellisen loppunsa.

Teoksen päähenkilö on Kauko Sammalsuo. Hän on naimisissa Elman kanssa, heillä on kuusi lasta, joista kolme on poikia ja tyttöjä on myös kolme. Kaukon Maija-äiti asuu samassa taloudessa, ja Elman isä Nestori Malinen asuu lähistöllä naimattoman poikansa Teuvon kanssa.

Teos alkaa, kun Kauko Sammalsuo on saanut uuden hienon navetan valmiiksi ja alkaa siirtää lehmiä navettaan. Yksi lehmistä Torstikki karkaa lokakuiseen lumituiskuun, ja pirtissä Kaukon äiti Maija nauraa ja imee hampaattomalla suullaan piipunnysää. Kunnalta tulee Kosti Mäkinen tekemään lopputarkastukset. Kahvit juodaan ja sotajuttuja puhutaan. Kauko on kotiutunut kersanttina, Kosti luutnanttina, mutta ylennyt reservissä majuriksi asti. Kaukon vaimolla Elmalla on ollut sodan aikana oma saksalaisensa Hans Böhmer, jonka kanssa on aitassa vällyt pöllynnyt, seikkaan johon päätalomaisesti monesti palataan.

Kaukon kuusi lasta mainitaan kolme poikaa, joista yksi on lukiossa, yksi ammattikoulussa, yksi on käynyt armeijan. Tyttöjä on kolme, joista Kyllikki käy auttamassa Nestoria ja Teuvo-enoa, jolla on jalkaproteesi. Teuvo on astunut saksalaisten lähdettyä miinaan 27.9.1944. Vanhemmiten jalan menetys on alkanut hiertää jalkaa verille ja itsetuntoa nollille. Teuvo katselee pirtissä  tv-vastaanotinta ja ryypiskelee kiljua. Elma on saanut osansa miinasta, kasvot ovat arpeutuneet. Kyllikki koittaa patistaa Teuvoa naimisiin ja etelään saamaan hoitoa sotavammaan. Teuvo on katkera ihmisten asenteesta, pöljyyttään se miinaan käveli.

Kauko Sammalsuo on alkanut politikoida, hän on kunnanvaltuutettu, ja kirjoittelee lehteen. Hän asioi öisin pankkineidin luona, asiaa jota luvun verran käsitellään. Kosti Mäkinen kova tekemään kunnan töitä, ja auttelee puoli-ilmaiseksi sotakavereitaan, hänen vanhimmat lapsensa ovat muuttaneet etelään poika on arkkitehti ja tytär asuu Tampereella. Nuorin poika Asko asuu kotona ja riiaa Sammalsuon Kyllikin kanssa

Päätalo on rakentanut kirjaansa juonen varsin kaavamaisesti. Mustan lumen talvi on ankara, Kauko joutuu napsimaan nitroa, poroille koittaa joukkokuolema, Kaukon yksi pojista joutuu lähtemään työn perässä Ruotsiin, rappioveli Väinö tulee haastamaan riitaa, haukkumaan Elmaa saksalaisten huoraksi ja varastamaan rahaa. Salasuhde pankkineitiin tulee ilmi. Voi- ja viljavuoret paisuvat ja peltoja on paketoitava, etelän miehet hakkaavat metsää ja suunnittelevat koskien valjastamista. On vaikeaa. Kaikki kuitenkin muuttuu. Jaakko-poika Ruotsissa vuolee kruunuja ja maksaa vanhempansa Leningradin reissulle, josta piisaa porinaa luvun verran. Rintamamiehille suurin elämys on nähdä Viipuri ja Kannas uudestaan, muuten Neuvostoliiton reissun kuvaus on varsin vaisua. Nestorin vamppaa rahanahne tyrkky Lispe. Loppuosassa kirjaa kaikki kiharat oikenevat, pankkineiti pyytää anteeksi ja muuttaa takaisin etelään, Lispe lähtee nostelemaan, Elman saksalainen Böhmer tulee maisemiin, ja hänenkin kanssa tehdään sovinto. Asko ja Kyllikki saavat Askon enon tilan hoitoonsa.

Mustan lumen talvi kuitenkin imee mukaansa, se on loistava ajankuva ja romaani tietystä elämäntavasta, joka on kadonnut. Minusta tämä on hyvä kirja, keksityt juonenkäänteet ovat lopulta sivuseikka, kirjan ydin on ajankuva. Tämä on julkaistu vuonna 1969 ja kertoo siitä ajasta. Kaukon ja hänen poikansa Simon keskustelu sodasta ja veteraaneista on yksi kirjan parhaista oivalluksista. Simo on 1960-luvun nuori, joka luulee, että sotaan meno oli jotenkin vapaaehtoista ja turhaa. Kauko ja myös kaikki muut kirjan miehet ovat hyvinkin asevelihenkisiä. He katsovat, että heidät on unohdettu. Päätalo on pystynyt saamaan nuoren ja vanhan polven kohtaamisesta paljon irti. Simo on kolmannen maailman puolesta, kolmannen maailman asia kuten Kauko arvaa on vieläkin viidenkymmenen vuoden päästä ratkaisematta.

Teuvon proteesin kanssa kamppailu on koskettavaa, sama pätee Elman häpeään sota-ajasta. Samaan aikaan tapahtuvat myös muuttoliike Ruotsiin, maaltamuutto, ja maatalouden ylituotanto. Simo on Sammalsuon ja Malisen suvun ensimmäinen ylioppilas. Ylioppilaaksi Simo luki Oulussa, ja tuskin jää isän ja äidin nurkkiin, eli kuten Mäkisen lapset suunta on etelä.

Kirjan sivuille on saatu hyvin myös perheen uusi ja tärkeä huonekalu eli televisio. Oletin ensimmäisessä luvussa Kaukon olevan ehkä maalaisliittolainen ja lestadiolainen, näissä ei ole mitään pahaa siis. Luultavasti kuitenkin karjanhoidosta huolimatta hän saattoi olla sosialidemokraatti ja "tavallinen" kansankirkon jäsen, nämäkin ovat jokaisen ihmisen valintoja. Kylillä on kuitenkin kova riita televisiosta, osa haluaa kieltää tv:n katselemisen myös koulussa. Kirjassa viitataan koulu-tv:n lähetyksiin ja monen muuhun ajankuvaan kuten Apollo-lentoihin. Tuvissa tupakoidaan, eikä ainakaan Nestorilla ole edes suihkua, vaan saunassa peseydytään. Pankkineidillä on taajamassa sentään kylpyamme ja Mäkisellä sähköuuni.

Vuoropuhelu on murteista. Nestorikin uhoaa laittavansa suoron töehin sivulla 478.  Murteellisesti ehkä oikein, mutta tuskin pohjoisen miehet näitä ja muita ilojaan ja kipupisteitään selittäisivät, varsinkin kun oma tytär ja lapsenlapset ovat kuulemassa.

Kalle Päätalon Mustan lumen talvi, oli minusta loistava ajankuva, myös luonnon kuvaus vaikutti todenmukaiselta. En ole tosin asunut Koillismaalla, mutta olen muutaman kerran käynyt kesällä seudulla, maailma on kyllä paljon 45 vuodessa muuttunut.

*****
Kalle Päätalo (11.11.1919 - 20.11.2000) tuotanto oli varsin laaja viiden kirjan Koillismaa -sarjan ja 26 kirjan Iijoki-sarjan lisäksi Päätalo kirjoitti parisenkymmentä (22?) muuta teosta.
Itse olen blogannut teoksesta Hyvästi Iijoki TÄÄLLÄ.

Tapahtumapaikka voisi olla Taivalkoski, missä nykyisillään on noin 4200 asukasta. Kunnan pinta-ala on noin 2650 neliökilometriä.

Löysin kirpparilta vanhan painoksen ja kansi on tämän näköinen, pidän tästä kannesta enemmän.

Josephine Tey: Ajan tytär

Josephine Tey: Ajan tytär, The Daughter of Time 1951, suomentanut Antero Manninen, WSOY 1956, SaPo n:o 18, sivumäärä 240.

Josephine Teyn Ajan tytär on nerokkaan erilainen ja loistava dekkari. Tutkittavat "murhat" ovat tapahtuneet puoli vuosituhatta sitten, mutta päättelemällä voidaan historian vääryyksiä oikoa ja kuninkaiden kruunuja kiillottaa tai sädekehiä himmentää. Dekkarissa Scotlandin Yardin komisario Alan Grant on sairasvuoteella avuttomana. Hän on pudonnut rosvojahdissa lattialuukusta, rampa jalka, tärähtänyt selkeä estää liikkumisen, ja häntä uhkaa pitkästyminen. Ajan kuluksi hän on katsonut kattoa ja pohtinut algebraa.

Näyttelijä neiti Marta Hallard käy vierailuilla ja on huolestunut kun lukeminenkaan ei Grantille maistu. Alan Grant kuitenkin kiinnostuu Rikhard III:n kuvasta. Rikhard III (1452 - 1485) oli kuninkaana vuosina 1483 - 1485, jonka jälkeen kuninkaaksi tuli Henrik VII, hän hallitsi 1485 - 1509. Rikhard III on sikäli merkittävä kuningas, että hänen kuolemaansa päättyy Ruusujen sota, ja hän oli viimeinen York ja viimeinen Plantagenet. Rikhard III:sta on tehty historiassa raaka kuningas ja hänen on väitetty hänen murhauttaneen veljensä Edvard IV:n alaikäiset pojat (arviolta 9- ja 12-vuotiaat). Marta kannustaa Grantia löytämän ratkaisun ratkaisemattomaan ongelmaan, Grant tutkiikin ongelmaa monelta eri puolelta ja pyytää uusia lähdeteoksia. Grant tutkii sekavia sukupuita, joita on kirjassakin kuvattuna kaksi, ja selvittää vallantavoittelun vaiheita, huhuja ja asiakirjoja ja mahdollisia tosiasioita. Hän saa avukseen liikemiesisäänsä "paossa" olevan amerikkalaisen Brent Carradinen, joka aikoo kirjoittaa kirjan asiasta, on hänen "alibinsa". Järkeilyt etenevät ja Grant tekee taulukonkin Rikhard III:n ja Henrik VII:n mahdollisuuksista, motiiveista ja muista seikoista murhien suhteen tavallaan "pro et contra" -tarkastelun eli murhien puolesta ja vastaan. Grant päätyy johtopäätökseen, että Henrik VII (Tudor) raivasi tieltään kaikki yorkit ja mahdolliset vallantavoitteilijat. Lisäksi Henrik VII nai poikien siskon Elisabetin ja sulki heidän äitinsä luostariin. Rikhardin suhde veljeen oli rehti, eikä hän ollut vallan tavoittelija, hänen maineensa oli hyvä hallitusaikanaan, mutta sen jälkeen se mustattiin, ja Grantin mukaan sen suoritti sir Thomas More ja eräät muut, jotka eivät olleet edes aikalaisia, vaan olivat lapsia Rikhard III:n hallitusaikana. Kaikki oli kuitenkin Henrik VII:n intressissä. Koulujen historiankirjoissa Rikhard III:sta on tehty lastenkamarien kauhu, jolla oli kyttyräselkä ja käppyräkäsi, näillekään väitteille Grant ei saa vahvistusta.

Ylläoleva on siis Josephine Teyn teoksesta, jonka historiallista painoarvoa en osaa arvioida, joskin näyttö murhista ja "tosiasioista" on nykytietämyksen mukaan Rikhard III:n osalta kiistanalaista. Ainakaan kyttyrää ja käppyrää ei ollut, sillä Richardin "kalmisto" on löytynyt ja analysoitu. William Shakespearen näytelmä  (bloggaus runonurkassa täällä) on ollut omiaan tahraamaan Rikhard III:n mainetta. Jo ensimmäisessä repliikissä Shakespeare nostaa tämän ulkomuotoasian, "Niin muodoton ja rampa, että koirat mua haukkuvat, kun niiden ohi liikkaan".  Lainaukset Paavo Cajanderin suomennoksesta vuodelta 1897. Näytelmä on ikävää luettavaa. Rikhard III panettelee veljeään Georgea Edvard IV:n kimppuun ja Tyrrell junailee lasten murhat Rikhard III:n käskystä. Tyrrell toteaa lasten murhasta: "Työ verinen ja hirveä on tehty, ilettävin ja kauhistavin murha". Panettelu minusta kääntyy itseään vastaa, koska niin käppyräinen ja iljettävä surkimus, ei voisi hallita pelikenttää niin suvereenisti, kun se Shakespearen näytelmässä tapahtuu. Shakespeare on syntynyt vasta 1564, joten hän oli täysin kuulopuheiden ja "historian" varassa.

Ilmeisesti Henrik on raivannut vastustajia, mikä on yleistä ihmiskunnan historiassa. Aiemmin myös Rikhard III:n veli George oli tapettu, tämä oli tapahtunut jo aiemmin, mutta henkilöitä, jotka olisivat voineet "verisiteiden" vuoksi vaatia kruunua raivattiin pois tieltä. Murhatut lapset lienevät olleet kymmenen vuoden molemmin puolin. Heidät oli julistettu aviottomiksi ja eivät ilmeisesti uhanneet Rikhardin asemaa. Murhatut prinssit olivat Towerissa, joka tuolloin oli asuinpaikka, ei vankila niinkuin Shakespeare antaa ymmärtää. Sir James Tyrrel hirtettiin poikien tukehduttamisesta tai käskystä tehdä se, mutta ilmeisesti vasta 1500-luvun alussa. Teyn kirjassa puhutaan paljon asiakirjasta nimellä Titulus Regius, jonka hallussapidosta Henrik VII teki laittoman, eli dekkarin mukaan Henrik VII ei ollut puhtoinen. Henrik VII sai kruunun sitä paitsi ranskalaisten tuella. Asiakirjassa Edvard IV:n avioliitto julistettiin "pätemättömäksi".

Teyn teoksessa puhutaan paljon historian sepittämisestä, lisäksi käytetään termiä Tonypandy, jolla kirjassa tarkoitetaan historiallisen tapahtuman muuntamista. Kirjan mukaan Tonypandy on paikka Walesissa, jossa kaivosmellakoita vastaan asetettiin poliiseja, jotka määräsi silloinen sisäministeri Winston Churcill. Wikipedian mukaan tosin joukkoja (troops). Joka tapauksessa kirjan väite oli se, että mellakoiden kuolonuhreja vahvasti liioiteltiin, tai niitä ei ollut. Prosessin aikana (1910-1911)  kuoli ainakin yksi kaivosmies, mutta yleisöä ei tulitettu, lainaus wikipediasta " “the commonly believed (but false) story that troops fired on the public at the 1910 Tonypandy Riot”. Grantin mukaan Ruusujen sota ei ollut niin totaalista sotaa kuin 1900-luvulla vertaa jopa Lancasterin ja Yorkin kannattajia jopa Arsenalin ja Chelsean kannattajiksi. Hieman minusta yllättävä mielipide, itse en ole historioitsija, eli en osaa kommentoida.

Kirja sivuaa myös ennustuksia ja pitää aiheellisestikin pötynä ennustuksia, että maailmanloppu "koittaisi" (olisi koittanut) vuonna 2000.

Englannin historia on kadehdittavan hyvin dokumentoitu, jopa kruunajaisluettelot ovat tallessa ja niitä tutkitaan ja tehdään päätelmiä, kuka on suosiossa ja kuka ei. Sukupuissa ovat sekä viralliset että lehtolapset. Teoksen mukaan Edvard IV ja Rikhard III olivat viimeisiä kuninkaita, jotka olivat eläneet tavallista elämää. Amatsoni on vakuuttunut Rikhard Leijonamielestä (s.1157), joka on hyvän kuninkaan (1189 - 1199) maineessa, mutta oli paljon ristiretkillä eli kymmenen vuoden kuninkuudesta osa kului ristiretkellä.

Muutama lainaus: "Maria Stuart oli kuusi jalkaa pitkä. Melkein kaikki liian kookkaat naiset ovat sukupuolisesti kylmiä. Kysy keneltä lääkäriltä hyväänsä". s.13 Grant sanoo näin ja pohtii, onko se myös Martan "järkevän suhtautumisen" takana. Grantin suhde Martaan on suora "kaverillinen", mutta täysin platoninen (päättelin tämän). Pohdin, onko tämäkin Josephine Teyltä ironiaa, kuten myös lainaus vuodesta 1603. "Mitä tapahtui 1603? Saimme skotit ikiajoiksi roikkumaan pyrstöömme". Kirjailija oli itse skotti, kuten myös Maria Stuart (1542 - 1587), jonka kirjassa todetaan yrittäneen kaupitella kruunuaan.

Kirjan nimi tulee vanhasta sananlaskusta "Totuus on ajan tytär". Toivottavasti kaikki historiankirjoituksen virheet "oiotaan".

Kulttimaine ei ole katteeton, Ajan tytär kestää ajan hammasta.
*****
Dekkareistaan tunnettu kirjailija skotti Josephine Tey (1896 - 1952) oli oikealta nimeltään Elizabeth Mackintosh. Hän kirjoitti tarkastaja Grantista viisi dekkaria, mutta tämän lisäksi vain Murha lippuluukulla on suomennettu.

Ajan tytär on äänestetty vuonna 1990 parhaaksi "mystery novelliksi". Kunnianosoitus on tullut rikoskirjailijoilta (Crime Writers' Association)
Wikipediassa on artikkeli Rikhard III:sta täällä.

Dekkarin suomentaja Antero Manninen on onnistunut hyvin ja hänellä oli valaisevia selvennöksiä sivujen alalaidassa. Etsin tietoja ja wikipedia mukaan hänen koko nimensä kuuluu Swan Ohto Antero Manninen (1907 - 2000) ja on Anni Swanin ja Otto Mannisen poika, jolla on omaakin kirjallista tuotantoa. Loistava suomennos.

Booksy on blogannut kirjasta näin.
Kirsi on blogannut tästäkin.
hdcanis on blogannut monesta Josephine Teystä täältä löytynevät kaikki, herra on lukenut kaikki alkukielellä, kadehdittava saavutus.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja,  Rue Des Boutiques Obscures 1978, suomentanut Jorma Kapari, Wsoy 1979, 224 sivua esipuheineen.

Hämärien puotien kuja alkaa "Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti ...". 

Yksityisetsivänä toimiva päähenkilö "Guy Roland" etsii minuuttaan, hänen muistinsa on mennyt eikä hän muista yli kymmenen vuoden takaisista asioista mitään. Kun hänen esimiehensä Hutto jää eläkkeelle,  alkaa Guy Rolandin oman historian penkominen. "Roland" nuuskii jälkiään ja ankkurina hänellä on valokuva ja apunaan yksityisetsivien arkistot ja hakuteokset. Hän tapaa lukemattoman määrän ihmisiä ja näytettävänä lähinnä yksi valokuva. Hän pääsee yhä syvemmälle menneisyyteensä ja kirjan keskivaiheilla tapahtuu kuten Modianon Kehäbulevardeissa merkittävä käännekohta. Päähenkilön muisti palaa osittain ja osa tekstistä on takaumaa. Päähenkilö pystyy tunkeutumaan sodan aikaiseen Pariisiin, jossa hänellä oli kaksi henkilöllisyyttä: Jimmy Pedro Sternin ja myöhemmin viransijaisena Dominikaanisen tasavallan lähetystössä toimineen Pedro McEvoen. Kaikki huipentuu hänen vaimoonsa Deniseen, jonka kanssa he yrittävät maasta pois Sveitsiin ja sieltä Portugaliin. Lopulta päähenkilölle, jonka oikea henkilöllisyys ei aukottomasti selviä, valkenee petos Sveitsin rajalla lumisissa olosuhteissa.

Tämä kirja on hyvin samankaltainen kuin Kehäbulevardit, sillä siinäkin käännekohdan tapaus oli romaanin huippukohta. Näiden kahden romaanin mukaan tyypillisiä ilmauksia ja tavaroita Modianolle tuntuvat olevan valokuvat ja ravintolat.

Tapahtuma-aika on sodanaikainen Ranska ja  tarkastelukohtana on saksalaismiehitys. Salakuljetus, toisten ihmisten kyttääminen ja pettäminen ovat tyypillistä toimintaa. Tämä esitetään hyvin epäsuorasti, mutta tämä on mielestäni tärkein teema. Romaanin henkilöt ovat kuin paperinukkeja hyvin yksiuloitteisia eivätkä lainkaan kuin lihalliset ihmiset, he eivät piirry kokonaisina. Modiano puhuu monesti huurusta: "Kukaties me lopulta haihtuisimme". Tai me olisimme vain tuota huurua ... s.194.

Päähenkilö kiertää ja kyselee ja palaa Ranskan ja Sveitsin rajalle, missä olennaisin tapahtui. Kirjan loppu on alun kaltainen sikäli että osa tarinasta jää sumuna ilmaan, edes Bora Boran aurinkoinen auer ei poista sumua eikä sumutusta.

Patrick Modianon Hämärien puotien kuja -romaani ei saarnaa miehityksen aikaisista ongelmista, mutta lopputulos kertoo kaihoisasti kaiken olennaisen ilmapiirin kuolettavuudesta.

Poimin romaanista myös Kehäbulevardeissa esiintyneitä termejä tai lauseita:
"Lihava mies istumassa keskellä sohvaa,s.141.
Kyse on kuvasta, useimmat valokuvissa olevat miehet tuntuvat olevan lihavia ja usein kaljuja.

"Minusta tuo päättyy orgioihin" s.20. Orgia-sanaa Modiano viljeli myös tässä kirjassa, mutta tässä naiset eivät olleet huoria vaan malleja ja kunniallisia malleja. Olen lukenut tämän jälkeen pari Modianoa lisää ja orgiat tavalla tai toisella aina mainitaan.

Kuolema ja katoaminen sekä varjot ovat seurausta sodasta ja miehityksestä
viimeisen kerran näin hänet miehitysaikana ... hän oli jonkun saksalaisen seurassa ss.133-134
Hänetkin murhattiin ... paljon muita ... jos laskisin kaikki nuo kuolleet ...  s.137
voisimme kadottaa toisemme tässä kaupungissa näiden varjojen keskellä jotka kulkivat kiireisin askelin s. 164

Gastronomia on alkuun teemana.
"gastronomin ohuet huulet" s.21. En tiennytkään, että se on huulien ohuudesta kiinni.
Myöhemmin eräs henkilö on kultainen vatsalaukkukilpailun tuomari ja joutuu maistelemaan kymmeniä vatsalaukkuja, hän  pitää gastronomian palstaa. Itse olen maistanut vatsalaukkua kerran, ja se riitti. Vatsalaukku on Ranskassa yleinen ruoka tai yleisempi kuin Suomessa.

****

Ranskalainen Patrick Modiano (s.1947) oli varsin palkittu kirjailija 1970-luvulla, ja vuonna 2014 hänen työnsä palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla. Wikipedian mukaan hän on syntynyt vuonna 1945, mutta kyseisessä teoksessa (takakannessa) syntymävuodeksi on merkitty 1947, mikä on epäilemättä virheellinen tieto, joskus syntymävuodeksi on mainittu 1942. Tätä asiaa ihmetellään myös alkupuheessa, jonka  on kirjoittanut Heikki Kaskimies. Patrick Modiano on kartellut julkisuutta 1970-luvulla, vaikka hänen esikoisteoksensa La Place de l'etoile ("Tähden paikka") sai palkintoja. Hämärien puotien kuja on hänen kuudes romaaninsa. Vaikka Modiano sai kiitosta aihevalinnastaan, tuli myös kritiikkiä. Hän oli sohaissut Ranskan saksalaismiehistystä ilman omaa kokemusta. Sekä Heikki Kaskimies että Kehäbulevardit -teokseen alkusanat kirjoittanut Tuukka Kangasluoma ovat sitä mieltä, että Modiano tarkastelee siluetteja.  Minusta näin on, mutta pohjimmiltaan kaikki langat päättyvät viime kädessä saksalaismiehityksen aikaan ja ihmisten petollisuuteen ja katoamiseen. Minusta Nobelin kirjallisuuden palkinto 2014 meni oikeaan osoitteeseen.

Patrick Modianon 

Kadonneen korttelin olen blogannut täällä

Villa Tristen täällä

Kehäbulevardit täällä

Maria Lang: Murha vuokralaisena

Maria Lang: Murha vuokralaisena, Gummerus kolmas painos 1987, alkuteos  Ofärd i huset bor, 1959, suomentanut Ritva Tiusanen, sivumäärä 212.

Maria Lang on legendaarinen ruotsalainen salapoliisikirjailija. Langilla oli useita salapoliseja, tässä teoksessa salapoliisi on Christer Wijk.

Tapahtumien keskipiste on talo Tukholman Östermalmilla, missä on asianajotoimisto, jossa pääosakkaana on  Ivan Rydefelt ja osakkaana on Ivanin äveriään vaimon Auroren sukulainen Jörgen Lööv. Jörgen Lööviä muut pitävät mätämunana. Asianajotoimistossa on ollut rahavarkaus. Talossa portinvartijana on laiska Frank Schedin, jonka vaimo Märtä Schedin toimittaa kaikki askareet. Talossa asuu leskirouva Doris Hellner, jolla on hehkeä teini-ikäinen Peg-tytär, joka tuntee maagista vetoa Jörgen Lööviä kohtaan. Talossa asuu opettajapariskunta Bengt Olof ja Harriet Bogren, Bengt Olof on yliopistossa epäonnistunut katkeroitunut opettaja, joka on lyöttäytynyt Jörgenin kanssa juopottelemaan.  Talossa samassa asunnossa asuvat laulajatar Camilla Martin sekä kampaaja Gudrun Assarson. Assarsonia käy tapaamassa etsivä Christer Wijk.

Talossa siis kaikki paha kohdistuu Jörgen Lööviin, joka löytyy kuolleena asunnostaan kaasuhanat auki. Christer Wijk aloittaa järjestelmälliset tutkimukset. Jörgenin asunnossa oli kuoliniltana käynyt todellinen kuhina. Varsinkin naisväkeä oli lapannut asunnossa toinen toisensa jälkeen.

Arvasin syyllisen, joka on mielenvikainen. Siitä huolimatta pidin erittäin paljon Langin tyylistä ja hiljaisesta huumorista. Lang tarkastelee päähenkilöiden kautta myös todellisia ongelmia, kuten yliopiston virkajärjestelyjä, ja sen jälkeistä motivaatio-ongelmaa oppikoulussa ja kyttävää ilmapiiriä. Lang tarjoaa murhalle monia motiiveja: pillerikauppa, kiristys, kleptomania, rattijuopumus ja mustasukkaisuus. Lopulta motiivi oli kateus, joka oli kiimaakin suurempi yllyke murhaan.

Christer hoitaa tutkimukset tyylikkäästi päätökseen kokoamalla väen Löövin asuntoon ja paljastaa syyllisen. Christer pitää erityisesti kahvista, muttei Wagnerin oopperoista, mutta jatkossa oopperalaulajasta.

Minusta Maria Langin Murha vuokralaisena on perinteisen dekkarin mittakaavassa hyvä ja viihdyttävä yhden illan lukupaketti.

Kieli ja ilmaisut olivat hieman vanhahtavia. Patenttilukoista puhutaan, mikä on ajalle tyypillistä. Löövin kuolinsyy oli hiilimonoksidimyrkytys, eli siis häkämyrkytys. Mitä kaasua sitten käytettiin vuonna 1959, joka on kirjan alkuperäinen ilmestysmisvuosi. Minusta nykyisin nestekaasu on hiilivetyjen seosta esim. propaanin ja butaanin seos, tuleeko tästä häkämyrkytys, ei kai kaasu ole voinut olla hiilimonoksidia, olisi liian vaarallista.

Kirjassa mainitaan Floydin ja Ingon ottelu, jossa siis ottelivat yhdysvaltalainen Floyd Patterson ja ruotsalainen Ingemar Johansson. He ottivat ammattilaisina yhteen ainakin kolmesti, toisessa ottelussa Ingo tyrmäsi Pattersonin, mutta muuten oli ottavana osapuolena tai Patterson tyrmäsi Ingon. Laji oli siis ammattinyrkkeily ja sarja on raskas. Patterson sai tittelin, kun Rocky Marciano luopui siitä ja menetti tittelin Sonny Listonille, joka taas hävisi sen Cassius Claylle, jota vastaan Pattersonkin otteli, mutta hävisi. Classius Clay vaihtoi nimensä Muhammad Aliksi.

*****
Sara on kirjoittanut Maria Langista näin.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru, alkuteos Girl with a Pearl Earring 1999, Otava Seven-pokkari 2013,  suomentanut Arja Gothoni, sivumäärä 319.

Kansikuvassa on Johannes Vermeerin (1632 - 1675) kuva (tai jäljitelmä) maalauksesta Turbaanipäinen tyttö eli Tyttö ja helmikorvakoru. Oheinen best seller -kirja on kertomus maalauksen tytöstä ja maalauksesta, sen synnystä ja mihin kuvan maalaaminen johtaa. Muotokuva on maalattu luultavasti vuonna 1665, kirjassa maalaus saatetaan valmiiksi 1666.

Tyttö ja helmikorvakoru -teos alkaa vuodesta 1664 jolloin päähenkilö ja helmikorvakorutyttö Griet on 16-vuotias Delftin -kaupungissa. Hänen on mentävä piiaksi taitelija Vermeerin talouteen vuonna 1664, koska Grietin kaakelialalla ollut isä on sokeutunut onnettomuudessa. Vermeerillä on epäluuloinen vaimo Catharina ja iso liuta lapsia ja Griet piikoo talossa, hän on aluksi hyvä pataa vanhemman palvelijattaren Tanneken kanssa, mutta välit rikkoutuvat. Griet pääsee mestarin värien sekoittajaksi, toisaalla lihakauppiaan poika Pieter piirittää Grietiä. Vermeerin raha-asiat ovat sekaisin. Anoppi Maria Thins asuu taloudessa, hän on auktoriteetti ja omistaa varoja, mutta raha-asiat ovat hunningolla. Vermeerin vaimo  on mielellään raskaana.

Kirjassa ei tapahdu juuri mitään, joten enempää tapahtumia ei voi avata. Pääpaino on Grietin tunteella, että hän toimii väärin avustaessaan mestaria ja myöhemmin ollessaan mallina. Maalauksessa Grietillä on suu auki, sininen liina päässä ja korvakoru korvassa. Näitä minusta mitättömiä "uhrauksia" käsitellään sivu sivun jälkeen. Ottaen huomioon 1600-luvun maailman Grietin asiat ovat varsin hyvin Delftin kaupungissa. Juoneen on ympätty rikas Van Ruijven, jonka käsi kerran kouraisee 17-vuotiaan tytön reittä, jossa tosin on monta vaatekerrosta peittona. Teko on väärä, mutta onneksi mitään muuta ei tapahdu.

Kiinnostavaa ovat viittaukset eräisiin maalauksiin, jotka löydät wikipedian artikkelista täältä.
Vermeerin värien sekoitus ja maalaustyö olivat minusta myös uskottavia. Sen sijaan ämpäreillä veden nostaminen kanavasta, mattojen tamppaus sekä lihan kääriminen paperiin eivät tuntuneet minusta 1600-luvun elämältä. Talossa on toistakymmentä lasta ja Griet vain huomaa, että Cornelia on ilkeä. Minusta lapset olivat liian näkymättömiä.

Filminä tämä on ollut varmasti visuaalisesti hieno. Vermeerin maalaukset ovat upeita, mutta kirja minusta oli hieman hampaaton ja unettava. Grietin kerronta olisi ollut uskottava, jos hän olisi ollut moderni 2000-luvun nainen. Uskottavuutta alensi myös se seikka, että täysi-ikäinen Griet ei osannut lukea eikä kirjoittaa eli miten kirja olisi voitu ylipäätään raapustaa.

*****
Wislawa Szymborska Nobel-runoilija vuodelta 1996 viittaa Vermerin maalaukseen maitotyttö kokoelmassaan Täällä.

Saul Bellow: Humboldtin lahja

Saul Bellow: Humboldtin lahja, Tammen Keltainen Kirjasto, 1976, alkuteos Humboldt's Gifts 1975, suomentanut Kai Kaila, sivumäärä 504.

Nobelisti Saul Bellowin Humboldtin lahjan minäkertoja on Charlie Citrine, chicagolainen näytelmä- ja elämänkertakirjailija, joka kirjan kannen mukaisesti taiteilee vaappuvalla nuoralla rahahuolien piiskatessa kasvoja. Charlie Citrinen (jatkossa lyhennän CC:ksi) rahoja väijyvät siipiveikot, muut saamattomat kirjailijat, eronnut verenhimoinen vaimo ahneine lakimiehineen. Vaimo yrittää ja on onnistunut sammuttamaan CC:n kipinän kirjoittamiseen. Hän hiostaa jatkuvilla ja toistuvilla kanteilla ja kanteluilla CC:n vararikkoon.

Kirjan nimi Humboldtin lahja viittaa CC:n oppi-isään Von Humboldt Fleisheriin, runoilijaneroon, jonka kultakaudella Humboldtin nimi oli kaikkien huulilla. Elämä oli helppoa, mutta Humboldt hukkasi neroutensa, tuli vainoharhaiseksi ja mustasukkaiseksi, joutui mielisairaalaan ja kuoli. Lahja-aspekti tulee teoksen loppumetreillä ja liittyy hyvin kirjan moninaisiin teemoihin.

Teoksessa parveilee siipiveikkoja, asioiden hoitajia, naisia, kuitenkin kerronta on CC:n monikerroksellista analyysia. Tarina koostuu ajanhetkistä viidenkymmenen vuoden aikana, nykyhetki on 1970-luvulla. Monitahoiseen kerrontaan linkittyy CC:n käsitykset kuolleista, niiden kanssa yhteydessä olemasta, seksuaalisuudesta, hänen ja Humboldtin keskusteluista ja Humboldtin alamäestä, entisistä vaimoista, nykyisistä suhteista. Kirja on uskomaton, mutta vaikka se on hyvin monimerkityksellinen ja sisältää viittauksia useimpiin länsimaisiin kirjallisiin teoksiin, sen ydin on hyvin raadollinen. Se näyttää pinnallisen kaupallisen elämäntavan ytimen: luovuuden syntymisen ja sen rahastamisen ja kaiken pinnallisuuden ja piinaavuuden. Runoilijat ovat julkkispiireissä suosittuja, ei sen takia, että pintapiirit lukisivat runoteoksia vaan siksi, että runoilijoihin liitetään intellektuaalisuutta. Oletus on, että runoilijat ovat mielenkiintoisia ja intellektuaalisuus tarttuisi pelkästään cocktail-tilaisuuksissa. Oma lukunsa on CC:n ahne vaimo, joka oli Kennedyjen ystävä, nyt CC:n vihamies, iilimatona roikkuva kiero kuppari.

Charlie Citrine on suututtanut aikoinaan Von Humboldt Fleisherin kirjoittamalla hänen hahmostaan suositun Broadway-näytelmän Von Trenck. Sen lisäksi hän on käärinyt tästä sievoiset rahat ja mainetta. CC on kirjoittanut rahasta myös suosittuja elämänkertoja. Humboldtin ura on sen sijaan alamäessä, kaveri oli mielisairaalassa saaden sähkösokkeja. Hänen uransa aikana hän on kärsinyt juoppoudesta, pillereiden syönnistä ja maanis-depressiivisyydestä. Eräs teoksen teema on kirjailijoiden samankaltaisuus. " Sekä Humboldt ja minä olimme tärvelleet elämämme ja minun täytyi nyt tehdä jotakin ... Minua epäiltiin vahvasti mielisairaaksi" ss. 420 - 421". CC on juuttunut nykyhetkessä pintaliitoon, johon kuuluvat rahareiät, oikeusjutut ja täydellinen henkinen tyhjyys. Alkaako hulluus? Pelastaako konkurssilta mikään? CC:llä on parisenkymmentä vuotta nuorempi tyttöystävä Renata, joka tosin jättää rahojen takia hänet ja nai äveriäämmän hautausurakoitsijan. Renatan äiti on suunnitelmissa mukana ja elelee Euroopassa luksushotellissa kirjailijan kustannuksella, kun hänen avioton tyttärensä on menossa parempiin naimisiin. Renatan aviottoman pojan Rogerin hän jättää kirjailijan kontolle. Citrinen entinen vaimo haukkuu Renataa "isoti??iseksi huo#aksi". Minusta CC:n entisestä vaimosta on annettu varsin ikävä kuva, mutta pintaliitävä ja rahoja syytävä kirjailijamieskään ei ole mitenkään syytön. Denise-vaimolla on minusta laillinen oikeus siihen omaisuuteen, jonka avioehto ja lasten elatus hänelle edellyttävät. Kirja ei avaa muuta kuin Charlien näkökulman kaikkiin kysymyksiin. Charlie on nimittäin oman analyysini mukaan täysin saamaton, muiden vietävissä oleva, epäolennaisuuksia pohtiva, lemmenkipeä ja seksinnälkäinen löysä luuseri, minkä näkökulman Charlien liikemies-veli luultavasti sisimmässään ymmärtää.

Juoneen kytkeytyy eri aikatasoissa hyvin erilaisia tarinoita ja henkilöitä, entisiä tyttöystäviä, oma (järkevä ja talousasioita tunteva) veli, Humboldtin entinen vaimo ja eno, eräs mafiamies ja tämän rakastajatar, sekä hänen vaimonsa, joka tekee Von Humboldtista väitöskirjaa. Tämä tuo mieleen Sopranos tv-sarjan kohtaukset, missä pelataan julkkisten kanssa korttia, käydään Bada Bingissä ja kylpylässä. Tässäkin käydään Playboy-clubilla ja kylpylässä. Tässä on hyvin paljon samaa kuin mafiakuvauksissa, missä ihmiset verkostoituvat mafian kanssa ja päinvastoin. Mafiamiehelle tulee kuten Sopranoksessa hätä, ja suoli kurisee ja tyhjenee, mutta paperia ei välttämättä pyyhkimiseen löydy.

Teoksessa on 504 sivua täyttä asiaa, 41 nimetöntä lukua vailla mitään jakoa eikä lainkaan tyhjiä sivuja tai tyhjiä rivejä. Tämän kirja saavutti Pulitzer-palkinnon ja edelsi Bellowin Nobel-vuotta. Ironista, koska myös CC oli mitaleilla palkittu.

Oman teoskappaleeni, toinen painos vuodelta 1976, ostin antikvariaatista. Sivukannen teksti antaa minusta jonkin verran väärän kuvan teoksesta. "Se on kirja alennuksesta, tuhosta ja kuolemasta." Osittain totta, mutta alennus ei ole minusta vain CC:n alennusta vaan koko länsimaisen yhteiskunnan alennusta. "Humboldtin ruumis siirretään köyhien hautausmaalta säällisempään leposijaan sen jälkeen kun hänen kehittelemänsä aihe on tuottanut omaisuuden Citrinille". Kyse on loppuosan lahja-osiosta. Humboldt on jättänyt elokuvakäsikirjoitusidean. Se ei juurikaan tuota rahoja joka tapauksessa alle 100 000 $, mutta jakajia on Humboldtin entinen vaimo ja eno, osingoille yrittävät varmaan muutkin siipiveikot. Isommat rahat tulevat Humboldtin ja Citrinen yhdessä kehittelemästä elokuvakäsikirjoituksesta, joka on varastettu. Citrine neuvottelee korvauksesta yhdessä Cantabilen mafiamiehen kanssa ja pääsee niillä rahoilla irti totaalisesta vararikosta. Varsinkin varastetun käsikirjoituksen idea on niin absurdi, että sen pitää olla pilaa elokuvia kohtaan. Tällaiset absurdit toteutukset yleistyivät vasta myöhemmin.

Osa filmirahoista kuuluu Citrinen vanhainkodissa olevalle peluri-enolle. Kirja on, kuten takakansi avaa, teos myös vanhenemisesta. Citrinen ura uhkaa mennä kuin Humboldtin, riitoja naisystävien kanssa, luovuus ehtyy.  Kirja kertoo myös rahan palvonnan yhteiskunnasta ja tavallisen elämän puuttumisesta ja ymmärtämättömyydestä.

Olen ollut aina ylpeä suomalaisuudesta(ni). Suomi on avoin, demokraattinen ja vielä toistaiseksi tasa-arvoinen maa. Yhä enemmän koulut alkavat eriarvoistua, ja raha ratkaista. Kaikki uhkaa pinnallistua. Tämä on loistava pinnallisen elämän analyysi. Citrine on jäänyt velkaa mafiamiehelle korttipelissä. Citrine antaa katteettoman shekin, jonka seurauksena Rinaldo Cantabile hakkaa CC:n naisystävälleen ostamansa luxusmersun päreiksi. Cantabile kuitenkin ystävystyy CC:n kanssa osittain siksi, että kirjailijaa pidetään älykkönä, mutta osin vaimon väitöskirjan ja osin rahanahneuden vuoksi. Kaikki haluavat olla niiden ystäviä, joista voi hyötyä. Kirjassa on useita sivulauseissa esitettyjä hyvin raadollisia kohtia. Elatusmaksuoikeudenkäyntien kuvaukset ovat kuvottavia, rahanahne lakimiesten lauma ja puolueellinen tuomari pyörittää sirkusta. Elokuvasopimuksen rahajako lihottaa etenkin tuottajan, agenttien, lakimiesten, liittovaltion ja muiden kukkaroa, yllättävän vähän jää itse tekijälle. Kirja osoittaa kuitenkin, että juuri filmikäsikirjoitukset tuottavat. Filmi on taidemuoto, jota on helppo tuotteistaa. Kukaan Citrinen läheisistä ei ole lukenut tai tykännyt hänen teoksistaan, toisaalta Citrine ei ole lukenut läpi yhtään allekirjoittamaansa sopimusta. Sen sijaan hän on kiinnostunut lukemaan kuolleille ja pohtimaan esseetään "Ikävystyneisyydestä". Toisaalta hän tarvitsee rahaa, sillä olla köyhä on olla ei-mitään,

Maailmassa ei koskaan tule valmista ja tavallaan kirjakin jää vaiheeseen.

*****
Kirjasta on vaikea ottaa lainauksia, sillä mosaiikkimaiset tekstikatkelmat eivät tee oikeutta teoksen kerroksellisuudelle, mutta yksittäin nämäkin osoittavat kyynistä mutta minusta osin oikeaa huomiokykyä.

"Viinuri tuli ja teki tavanomaiset näennäisliikkeensä, näytti pullon etikettiä ja upotti siihen korkkiruuvinsa. Sitten kaatoi maistettavaksi ja kiusasi minua muodollisilla kohteliaisuuksilla joihin oli vastattava" s.364.
Joudun aika ajoin työssä olemaan lounailla, jossa tarjotaan viiniä. Itse en juo viiniä enkä mitään alkoholia, mutta joudun luonnollisesti sitä muutaman senttilitran aina maistamaan ja purskuttamaan ja korkkia haistelemaan, kun nämä rituaalit ovat tulleet Suomeenkin.

Ihmisluonnosta ja ammatinvalinnasta kertoo seuraava katkelma
"Ihmisvihaajat harjoittavat usein psykiatriaa, ujoista tulee näyttelijöitä, luontaiset varkaat pyrkivät varojen hoitajiksi, pelokkaat suorittavat rohkeita tekoja".
Jotkut muutkin tahot  ovat väittäneet, että ammatinvalinnoissa voi olla tällaisiakin ulottuvuuksia.

*****
Yhdysvaltalainen Saul Bellow syntyi 1915 Quebeckissä ja kuoli Yhdysvalloissa 2005. Saul Bellow sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1976, lyhyissä perusteluissa sanotaan, että " for the human understanding and subtle analysis of contemporary culture that are combined in his work". Tämä on varsin hyvä luokittelu, sillä hän inhimillisesti ymmärtää romaanihenkilöitään, jotka kuvaavat lähdetietojen mukaan paljolti häntä itseään.
Chicagolainen kirjailija Charlie Citrine oli eronnut Denise vaimostaan, joka yrittää tehdä häntä kirjoituskyvyttömäksi ja nostaa oikeusjuttuja toinen toisensa perään. Parilla on kaksi lasta. Saul Bellow oli naimisissa viidesti, hänellä oli kolme poikaa ja tytär. Tieto pohjautuu wikipedian artikkeliin. Lisäksi Bellow on saanut Pulitzer-palkinnon, tosin juuri tästä kirjasta, ei aiemmin, kuten Charlie Citrine. Bellow on saanut myös Guggenheimin stipendin sekä ollut Princetownissa, kuten Humboldtin lahjan päähenkilö ja rakastaa Chicagoa, jonne muuttivat 1924. Citrine yrittää saada Princetownista runouden oppituolia Von Humboldtille, hanke kariutuu varojen puuttumiseen ja Humboldtin sekoamiseen.

Tätä asiaa en yleensä nosta esille, mutta tätä kirjassa erityisesti alleviivattiin. Citrine oli juutalainen, seikka joka tulee ilmi Citrinen kohdalla monesti, mutta jolla, kuten Bellow suoraan itsekin toteaa, ei ole merkitystä, hän on hyvin amerikkalainen. Myös Saul Bellow on osuvampi kirjailijanimi kuin hänen alkuperäinen nimensä Solomon Bellows.  Nimi ei tosiaan miestä pahenna, kuten miete sanoo ja on luultavasti osuvampi kuin Renatan hokema Chicagosta "parasta tää, kun taakse jää". Sen sijaan Citrine ja Bellow rakastavat Chicagoa kaikesta huolimatta tai sen takia.

Hieno kirja, hieno kirjailija, mutta erittäin moniuloitteisen vaikea, ja jossain kohdin tämä kirja on rehellisesti sanottuna jopa tylsä.

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat, SaPo-sarja n:o 29, WSOY, Landscape with dead dons, suomentanut Juhani Jaskari sivumäärä 296. 1957.

Tämä dekkari on loistava, osin sen tyyli on kevyt ja hauska, mutta se porautuu syvälle kaikenlaisiin kirjoihin ja yliopistomaailmaan. Tapahtumat alkavat Oxfordissa soutuviikolla. Joku tuhoaa Bodleian kirjastossa vanhoja kirjoja repimällä ja polttamalla niitä. Yksi turmeltu teos on Miltonin Kadotettu paratiisi. Asia on vakava. Scotland Yardin tarkastaja Autumn alkaa tutkia asiaa. Tutkimukset keskittyvät  Oxfordissa Warlockin Collegeen, jossa rehtorina on koko yliopiston varakansleri Manchip. Hän kutsuu mielellään ihmisiä päivälliselle ja jää itse tulematta. Hänellä on "neljä harrastusta": Gynandros, pronssiesineet, sanaristikot ja häijyys". Manchip saa vanhoillisen opettajakuntansa takajaloilleen. Hän aikoo hyväksyä naiset opiskelemaan Collegeen. Hän on jo hyväksynyt venäläistaustaisen opiskelijan. Collegessa opettava eversti pitää häntä pasifistina. Muistikirjaansa Machip kirjaa pitävänsä everstiä sotahulluna. Uudistusaikeet eivät toteudu, sillä Manchip löytyy kuolleena. Tarinan kuluessa tapahtuu vielä toinen verityö.

Tämä Robinsonin Kuolleet kirjatoukat on hyvin nerokas ja ainutlaatuinen brittidekkari, jonka ratkaisuun päästään sanaristikoiden ja baconilaisuuden kanssa. En lähde avaamaan rikosta enkä syyllisiä, siten en myöskään kirjaa tarkastaja Autumnin listaamia epäiltyjä, joita oli peräti viisitoista.
*****
Juonta ja henkilöitä en siis paljasta, mutta käsittelen kiinnostavia teemoja. Luin tse asiassa kirjan alun uudestaankin ja joitain kohtia useampaankin kertaan.
Rikokset tapahtuvat legendaarisessa Oxfordissa, collegen jäykkään, mutta raadolliseen elämään päästään kurkistamaan. Robert Robinson on itse opiskellut tiettävästi Oxfordissa. Tämä kyseinen college on fiktiivinen.

Itse rikos tai sen motiivi on ennen dekkareissa kokematon, murhat ja kirjojen polttaminen liittyvät yhteen. Kirjastoa käsitellään paljon. Kyse on myös teosten signeerauksista, väärennöksistä ja turhamaisuudesta, joka on lopulta murhan yksi motiivi.

Kirjastoa käytetään myös yllättävään tarkoitukseen, valtavaan kirjastoon salakuljetetaan mannermaalta pornograafisia kirjoja kuten "Englantilainen kotiopettajatar" sekä "Saksalaisessa tyttökoulussa viettämäni vuodet". Vaikka useimmat professorit ovat naimattomia, on osa naimisissa ja on myös vaimoja, jotka syrjähyppivät. Myös muuta sutinaa on opettajien ja opiskelijoiden kanssa.

Kirja on kuitenkin erittäin hauska ja yllättävä, kirjassa esiintyvä rouva Spencer on varsin sekaisin. Rouva Spencerin ulkomaalaistaustainen naapuri selittää asian  "aidoksi yläluokan eksentrisyydeksi, jonka biologisena syynä on menopaussi" s.263. Rouva uskoo televisiosta, joka oli silloin uusi keksintö, tulevan pieniä ihmisiä asuntoon, Spencerin tytär joutuu vartioimaan asuntoa ase kädessä. Kaikki nivoutuu yhteen ja Spencerin ase pysäyttää murhaajan paon. Pakokin on brittidekkarissa ennen kokematon. Pidätys yritetään tehdä nudistirannalla, josta moni juoksee ilman vaatteita (Oxfordissa!).

Kirjassa käsitellään myös oppiaineiden vanhakantaisuutta, luonnontieteet eivät ole arvossa, tosin puhutaan baconilaisuudesta. Pornokirjojen tuojan "nimi" on Immanuel Kant. Lisäksi opiskelijoilla on kaikenlaisia tempauksia. Perusenglantilaiseen tapaan puhutaan Guy Hawkesin yöstä.

Kirjan nimi ja kansi kertovat olennaisen, kirjasta on lopulta kyse ja kaksi, jotka lukivat erästä kirjaa ja keksivät salaisuuden, kuolivat.

Dekkari on kuitenkin hyvin brittiläinen ja akateeminen. Murhat eivät opiskelijoiden ja henkilökunnan keskuudessa herätä levottomuutta lainkaan. Itse ratkaisun tullessa, kaverin nerokkuus tunnustettiin, todellista brittiläistä kylmäkiskoista suhtautumista. Moni henkilö tunnustaa, että heidän mielestä Machipin oli hyvä kuolla. Manchip ei syyllistynyt kaikkiin lueteltuihin synteihin. Venäläistaustainen opiskelija oli tullin agentti, joka selvitti laittoman kirjallisuuden maahantuontia. Kirjassa on paljon hämäyksiä ja hyviä oivalluksia. Brittiläisyyttä kuvataan soutukatsomosta käsin. Manchip oli ahkera golfaamaan, lisäksi kriketti mainitaan.

Alla selviää, miksei näitä dekkareita tullut lisää, Robinson valitsi radion ja tv:n.

*****
Robert Robinson (1927 - 2011) oli ja on tunnettu journalisti Englannissa. Hän on nettitietojen mukaan syntynyt Liverpoolissa ja opiskellut Oxfordissa. Englanninkielisen wikipedian mukaan, hänen ohjelmassaan olisi ensimmäisenä sanottu "fuck" tv:ssä, lähde täällä. Hän julkaisi, The Guardinin muistokirjoituksen mukaan, tämän teoksen vuonna 1956.

Itse kirjan ytimessä on Geoffrey Chaucer (n. 1343 – 1400), yksi Englannin kirjallisuuden isistä (josta en ollut aiemmin sivistyksen puutteen vuoksi kuullutkaan).

Geoffrey Chaucer on kirjoittanut monia teoksia, kuten The Book of the Duchess, muttei ehkä kirjassa käsiteltyä Leijonan kirjaa, jonka kymmentä riviä tarkkaan luetaan, ja jotka Robinson on riimitellyt sivulla 292

Caste now royal eie on everich hond
How pleyn disordinaunce is in your lond …

(alaviitteen käännös Katso ympärillesi, kuningas, ja näe missä ilmi-sekasorrossa maasi on; … Chaucerin englanti on hieman erilaista kuin nykyenglanti).

Oikeaa Chauceria löytyy täältä koko portaali täältä.

Balade to Rosemounde alkaa lumoavasti 8 ensimmäistä riviä eli ensimmäinen säkeistö

Madame, ye ben of al beaute shryne

As fer as cercled is the mapamounde,

For as the cristal glorious ye shyne,

And lyke ruby ben your chekes rounde.

Therwith ye ben so mery and so jocounde

That at a revel whan that I see you daunce,

It is an oynement unto my wounde,

Thogh ye to me ne do no daliaunce. (Lines 1-8).

Englanniksi kirjasta Landscape with dead dons on blogattu täällä.

Oxfordissa tapahtuu myös Evelyn Waughin Mennyt maailma.