Günter Grass: Peltirumpu

Günter Grass: Peltirumpu, Otava kolmas painos 1979 alkuteos Die Blechrommel 1959 suomentanut Aarno Peromies. Kolme kirjaa, sivumäärä 547 ja sisällys

Peltirumpu -kirja kerrotaan parantolan pedistä, missä mielenvikainen minäkertoja Oskar Matzerath kertoo ja rummuttaa tarinaansa eteenpäin. Koko kirjan kestävä jännite syntyy siitä, miksi Oskar on parantolassa, ja mistä oikeudenkäynnistä puhutaan. Juonipaljastuksena voin todeta, että kirjan kerronnan luonteesta johtuen molemmat asiat jäivät minulle epäselviksi. Parantolassa Oskar oli minusta loppujen lopuksi sen vuoksi, että hän on hullu, ja oikeudenkäynti johtui luultavasti tapahtuneesta murhasta. Oskari tunsi naisen ja Oskarin säilytti naisen sormea lasipurkissa. Kumpikaan näistä ei ole juonipaljastus, sillä Peltirumpu ei ole juonivetoinen kirja, vaan siinä on absurdeja tapahtumia, sikin sokin kerrottuna, taustalla vilisee epäsymmetrinen aika. Oskarin muistot eivät ole loogisen lineaarisia vaan sumean sekavia. Aika naulataan historian merkkipaaluin tai niiden aattojen kautta. Yleensä tapahtuman aattona Oskarin joku läheinen kuolee tai katoaa, milloin oletettu isä, milloin tyrkky nainen.

Oskarin muistot lähtevät kelautumaan Danzigin liepeiltä vuodesta 1899, jolloin Oskarin isoäidin Anna Bronskin neljien hameiden alle piiloutuu puolalainen pyromaani Joseph Koljaiczek. Tästä tapaamisesta syntynee Oskarin äidin alkio. Joseph vaihtaa nimensä Wrankaksi ja piiloutuu uuden identiteetin taakse, mutta hänet ilmiannetaan ja Joseph Koljaiczek hukkuu, mutta Oskar elättää toiveita, että isoisä-Joseph olisi muuttanut Buffaloon ja olisi miljonääri. (Sama teema toistuu Grassin teoksessa Kissa ja hiiri. Mahlke siis hukkui, eikä pelastunut). Isoäiti jää. Anna Koljaiczekin hameita paljon myöhemminkin käsitellään.

Teos on jaettu kolmeen osaan. Useissa luvuissa ollaan alkuun parantolassa, jossa Oskaria hoitaa Bruno Münsterberg. Se, mikä ajanhetki kulloinkin on häilyvää, niin sekavaa tajunnanvirta on. Tarina etenee yli ensimmäisen maailmansodan. Oskarin äiti tapaa kaksi miestä Alfred Matzerathin ja Jan Bronskin, joka on luultavasti kuitenkin Oskarin isä, vaikka Oskarin äiti on naimisissa Alfred Matzerathin kanssa. Oskarin täyttäessä kolme vuotta 1926 hän saa rummun, jota jatkossa pärryyttää taukoamatta. Oskar ei kasva kolmivuotiaan jälkeen vuosiin. Johtuuko se kellariin putoamisesta, jää epäselväksi kuten kaikki muutkin tapahtumat. Houreinen kertomus jatkuu. Oskar on koulussa yhden päivän, ja sen jälkeen lukee Rasputinin seikkailuja ja Goethea, ja rummuttaa rikki rumpuja. Teoksen kummallisuutta lisää tässäkin fakta, että peltiä ei saa rummutettua puhki kapuloilla. Kapulat eivät kertakaan hajoa, mutta Oskar rummuttaa tuhansia punavalkoisia peltirumpuja puhki. Tarina puskee eteenpäin ykkösosan loppuun, jossa koetaan Kristalliyön aatto. Paikallinen lelukauppa tuhotaan, omistaja vangitaan ja Oskar suree menetettyjä rumpuja.

Oskarin äiti kuolee ja haudataan. Toisen maailmansodan aattona 31.8.1939 taistelee hänen puolalainen "isänsä" Jan Bronski postitoimistosta. Bronski teloitetaan tulituksen jälkeen. Oskarin isä Alfred menee naimisiin uuden kauppa-apulaisen seitsentoistavuotiaan Marian kanssa, jonka hameen alla Oskar on mönkinyt. Oskar väittää olevansa isänsä vaimon kauppa-apulaisen Marian lapsen Kurtin isä. Oskar on edelleen laiha vaaleansinisilmäinen yhdeksänkymmentäsenttinen kimeä-ääninen poika, joka saa raivokohtauksia rummutustensa välillä ja silppuaa lasia rikki kimeällä äänellään.

Hameet ovat toistuva teema. Oskar mönkii ilmeisen viattomasti isoäitinsä hameiden alla, mutta väittää touhunneensa aktiivisesti Marian, Kurtin äidin sekä erään partiojohtajan sairaan vaimon hameiden alla. Hajut ovat myös teema. Myös hameiden alla (siis kokonaan alla) haistellaan ja maistellaan. Varsin kuvottavaa, kuten moni muukin kirjan tapaus. Partiojohtaja Gref esitetään pojista pitäväksi kontrollifriikiksi, joka hirttäytyy sodan aikana, ehkä Oskarin mongerrusten vuoksi tai siksi että silloinen suosikkipoika on kaatunut rintamalla.

Oskar on manipuloiva raivokohtauksilla ympäristöä kontrolloiva rajaton pikkuvauva. Oskarin rumpua ei saa riistää, muuten huutaa kimeästi, lasit särkyvät, kerronnassa ei ole tolkun hiventäkään. Oskar esittelee itsensä murtovarkaaksi, joka huutaa näyteikkunoihin reikiä. Kumman koskematon Oskar on muutenkin. Hän purjehtii sodan läpi vahingoittumattomana kotikaupungissaan. Hän lähtee sirkuskiertueelle Ranskaan ja käy Normandiassa maihinnousun aattona. Hänen petikumppaninsa 99-senttinen Roswitha Raguna  saa kranaattiosuman ja kuolee. Taas on hautajaiset, joka on kirjassa toistuva teema, seuraavaksi sodan loppuselvittelyissä Oskarin virallinen isä. Hän yrittää päästä natsirintanapistaan eroon, ja nielee merkin, tukehtuu ennenkuin ammukset läjähtävät kehoon. Hautajaisissa Oskar päättää kasvaa ja saa mittaa 94 cm:n päälle 30 cm:a, mutta kasvaminen tuo selkään kiusallisen kyttyrän. Oskar on sodan jälkeen hautakivien muistokirjoitusten kirjoittaja.Oskar pakenee Danzigista Dusseldorfiin, missä hän on hautakirjoitusten kirjoittaja, taiteilijoiden alastonmalli, ja jazz-yhtyeen rumpali. Hän on luonnottoman kiinnostunut alivuokralaisena olevasta Doroteasta, ja hänen lääkäriystävästään, ja höyryttelee kirjeitä ja kietoo Doroteaa kookosmattoon. Loogiselta tuntuu pidättää kaveri, jos Dorotea on löytynyt murhattuna, ja Oskarin lasipurkissa on ollut sormi. Oskar on useasti erittäin väkivaltainen, pienenä laulaa lasit murskaksi, ja yrittää monesti ja eri tavoin vahingoittaa mustasukkaisuuden puuskissaan Marian vatsassa olevaa lasta, jota väittää (harhaisesti?) omakseen. Tämä asia kuten moni muukin jää selityksettä, koska juoni ei ole lineaarinen eikä looginen. Useaa parantolassa vierailevaa henkilöä on vaikea sijoittaa itse tarinaan aikatasolla ennen kuin koko kirja on luettu, jos sittenkään.

Pääosin Oskar on minä-kertoja. Hänen kerronnassaan eroaa monesti minä-taso ja Oskar, onko se merkki pään hajoamisesta.
Kuvailin äsken valokuvaa, joka esitti Oskarin koko vartalon rumpuineen, rumpupalikoineen ... mutta minun täytyy ottaa puheeksi ... s.51
Eli minäkertoja erottaa tasot Minä ja Oskar, Oskar on minäkertoja, joka käyttää vielä kolmatta persoonaa.
Nykyisin, hoitolaitoksessaan, kun hänen äänensä ei enää kykene liikauttamaan edes hammaslasia .... nykyisin muistelee Oskar äänensä arkaaista varhaiskautta. s.61
Kertoja Oskar on varsinainen satusetä esitelmöiden hameseikkailunsa ja erään kaverin kummat selän arvet, on toistoa olipa kerran -teemalla, mutta mitään selvää tai valmista ei tule.

Outo Oskar, outo kirja.

*****

Peltirumpu -teos harrastaa minusta joko tekotaiteellista kielellistä kikkailua tai on ajaton mestariteos. Lukijalla on oikeus valita kumpi. Kirjan kerronta toistaa asioita ja muuntelee lauseita, mutta tulos on joko pitkäpiimäinen paistos tai tajunnan kärhiä hivelevä klassikko.

*** kirjasta pitävä henkilö päätä luku-urakkasi tähän***
Kuvataanko Peltirumpu -kirjassa natsiaikaa? Onko se jonkun näköinen allegoria?
Oskar syntyy kaksikymmenluvulla. Hän lopettaa kasvamisen kolme vuotiaana vuonna 1926. Eli paljon ennen natsiaikaa, tai vuodet eivät täsmää puolueen nousun kanssa. Oskarin oirehdinta ei sovi muutenkaan minusta natsiallegoriaan, vaikka hän puhetilaisuuksissa. Natsivertaus ei sovi myöskään tarinan jatkuminen yli 1945:n, eikä moni muukaan hame- ta hajutapahtuma, kuten ei vertaus Saksaan tai Länsi-Saksaan. Oskar itse oli hyvin ilkeä ja infantiili. Mutta hänkään ei minusta kuvaa natsitodellisuutta edes infantiilissa ilkeydessään. Aattojen kuolemantapausten analysointi johtaa tulkintaan, että maailmansodan aattona kuoli puolalainen ja saksalainen kuoli Normandian maihin nousun alla. Sodassa kuoli miljoonia, Puolassa yli viisi miljoonaa ja Saksassa yli seitsemän miljoonaa, wikipedian listan mukaan Neuvostoliitossa yli 23 miljoonaa.
Pohdin ovatko rinnastukset oikeissa mittasuhteissaan. Minusta eivät, koska Kristalliyönä lelukauppaan murtaudutaan, ja Oskar ei saa enää uusia rumpuja. Kaverihan rummutti soittopelinsä puhki muutamassa päivässä tai viikossa (todellisuudessa rumpukapuloita pitäisi kulua eikä rumpuja). Lelukaupan nuket silvotaan ja rummut rikotaan. Kumpi on mittavampi ongelma vinksahtaneen vesselin peltirumpu vai se, että ihmisten elämisen mahdollisuudet riistetään ja omaisuus ryöstetään?! Kumpi on isompi ongelma onneton Oskar vai se, että viaton ihminen viedään keskitysleirille, mitä asiaa ei edes vaivauduta kirjaamaan ylös?!?
Myöhemmin puhutaan minusta kevyeen sävyyn Treblinkan keskitysleirin desinfioijasta Mariosz Fajngoldista, joka Treblinkasta tultuaan levittää rappuun lysolia. Treblinkassa lukemani perusteella tuhottin ehkä 1,4 miljoonaa ihmistä. Parantolan Bruno kertoo "Seisovia ihmisiä, jotka desinfioivat makaavia ihmisiä Treblinkan leirissä". Kyllä leirin tarkoitus valitettavasti oli muu kuin desinfiointi.

Sodan edeltävä aika esitetään kevyenä, ja sota lipuu ohi. Oskar mönkii naisten hameissa.
Natsiajan kuvausta tässä ei tarkastella lainkaan, paitsi muutama natsipuolueen aktiivi mainitaan eli Oskarin isä ja Gref. Grefissäkin irvitään hänen partiojohtajuuttaan ei natsiuttaan, ja sodan jälkeen esitetään kummassa valossa rojalisti Klepp, joka ihailee Elisabeth toista. Minusta Iso-Britannian ansiota on, että rauha palasi, yhdessä toki muiden liittoutuneiden kanssa. Englanti oli minusta kuitenkin länsimaisen demokratiakäsityksen puolustaja ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Sodan jälkeinenkin kirjan kuvaus on minusta erittäin kummallista, sillä Saksa on sodan jälkeen ollut pasifistinen ja vastuullinen lisäksi se on ollut demokratian ja vakauden ylläpitäjä, jolla on vahva teollisuus, ja rikas taide-elämä. Saksa on EU:n ydin ja muinoinen EEC rakentui paljolti Länsi-Saksan ja Ranskan yhteistyöhön. Se toinen tasavalta ei historian valossa ollut ehkä kovinkaan  demokraattinen.

Kirjassa esitetään paljon viittauksia uskonnollisiin kuviin, minusta  uskonnollisten vertausten käyttäminen on mautonta. Minusta Oskarista tehdyt kuvat olivat jo kerrottuina pöyristyttäviä.

Tämä on vain minun mielipiteeni. Kirja minusta on yhtä huono kuin yläkuvan rumpu, joka on todellisuudessa oma harrastelijamainen lavastukseni, kuten koko surkea sekava bloggauksenikin.

Oikean kirjan kannen peltirummun näet alemmasta kuvasta. Kantta kovasti ihmettelen, sillä siinä rummun päällä on kalvo, jonka luulisi menevän puhki. Kirjassa puhutaan, että pelti menee puhki, kertaakaan ei puhuta kalvosta.

***
Huomattavaa on että saksalainen Günter Grass (1927 - 2015) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1999 ja hänen tunnetuin teos on tämä Peltirumpu, jonka rinnastuksia ihmettelen, suuri kirja suurelta kirjailijalta.

Minä en suosittele Peltirumpu -kirjaa alle 18-vuotiaille, muille kyllä lukemisen arvoinen mestariteos, josta tosin en itse pidä edellä kertomistani syistä. Tämä on oma blogini, en lähde kaunistelemaan, jos en pidä teoksesta.

Günter Grass: Kissa ja hiiri

Günter Grass: Kissa ja hiiri, Seven-pokkari Otava 2000, Katz und Maus 1961, suomentanut Aarno Peromies, sivumäärä 156, kirjaston poistokirja ostettu eurolla.

Kissa ja hiiri avaa tarinansa kryptisesti, jossa pojat usuttavat mustan kissan Mahlken aataminomenan kimppuun: "Kissa harjoitteli. Mahlke nukkui tai näytti siltä. Podin hammassärkyä hänen vieressään. Kissa lähestyi harjoitellen. Mahlken aataminomena pisti silmään ja oli alati liikkeessä. ja loi varjon. Vahtimestarin musta kissa kyyristyi hyppyyn minun ja Mahlken välissä.   ...."

Näin alkaa aikuisen Pilenz -nimisen kertojan kuvailua nuoruusvuosista ja lyseoajoista toisen maailmansodan aikaan. Tapahtumapaikka on Danzigin rannikkokaupunki. Merenrannalla pojat uivat ja tutkivat hylkyjä. Pääosa teoksesta on kesäisten tapahtumien kuvailua. Euroopassa riehuva sota ei montaakaan kertaa takerru sivuille, vaikka kertoja isoveli ja isä ovat kaatuneet rintamalla. Kaiken keskipisteenä on Mahlke, joka on 14-vuotias isätön katolinen poika. Mahlke on jonkunnäköinen esikuva ja kummajainen  lyseolaisten keskuudessa. Mahlkessa merkittävää on iso aataminomena, jota kertoja jatkuvasti ja toistuvasti kuvailee ja kutsuu sitä hiireksi. Mahlke säilyttää kaulassaan kaikkein tärkeimpiä esineitä, kuten ruuvitalttaa, amuletteja ja muita tavaroita. Mahlke oppii myöhään uimaan. Mutta poikien sukeltaessa ruosteisella hylyllä, Mahlke sukeltaa kaikkein parhaiten ja sukeltelee hylyistä tavaraa, jota irrottaa kaulassa kantamallaan ruuvitaltalla. Kerran hän jää alas, koska on löytänyt hylystä hytin, jossa on ilmaa ja jossa vain hän voi oleskella.

Günter Grassin kerronta on hyvin hienovaraista. Kerronta on kaihoisaa, mutta muuttuu tummemmaksi. Vaikka Kissa ja hiiri, -teos on lyhyt tarina, se on ehyt ja vaikuttava. Kirjassa on useita käännekohtia, mutta puolenvälin jälkeen, kun kirjan kannen hely katoaa, paljastaa kertoja nimensä, Pilenz sekä pian surkean asemansa aikuisena Kolping-kodin sihteerinä.

Pilenz kertaa nuoruuden kesien tapahtumia ja muistoja. Uintiretket ovat pitkiä aallomurtajalta hylylle kestävät 25 minuuttia ja takaisin 45 minuuttia, hylyn ruosteisia pintoja, lokkien lantaa, jota he mutustelevat. Mukana ruipelo tyttö Tulla Pokriefke, ja myös "niitä touhuja" harrastetaan! Kirja on luotaus nuoruuteen. Se kuvaa yhteenkuuluuden tunteen kaverin, joka eroaa porukasta, eli Mahlke, jolla on sokerivesijakaus, isot korvat, ja mahtava häntä, ja se aiemmin mainittu alati liikkeessä oleva aataminomena.

Danzig on nykyisin Puolassa Gdansk, ja kovin ulkomaalaisilta tuntuvat eräät nimet kuten Klohse, Kupge, Bruinies sekä Marian kappeli isä Gusewski, joka muutti nimensä Gusewingiksi, mutta Mahlke ei vaihtanut nimeä, eikä kampausta. Mahlke puhuu paljon Neitsyestä, ja käy messussa. Myös kertoja on katolinen ja kokee joskus Gusewingin kädet.

Kerronta etenee ja lyseoon tulee entinen kapteeniluutnantti kertomaan sodasta ja sukellusvenekomennuksestaan.  Hän on sankari saanut ritariristin ja hän voimistelee tehden jättiläisiä lauantain päätteeksi. Voimistelun aikana ritariristi katoaa. Loppuosassa kirjassa selviää, kuka otti ristin, ja mitä siitä seuraa. Pilenz ei kuitenkaan kerro tarinaa vain ristin vuoksi vaan rintamaloman aikana katoaa joku muukin.

Kaupungissa on muuten ainakin kaksi lyseota Conradinum, johon Mahlke yrittää tulla helynsä kanssa puhumaan, ja josta hänet erotettiin helyn takia, sekä Horst Wesselin lukio. "Lyseomme ylioppilaaksi leipomat sotilaat" käyvät kertomassa ritamauutisia ja "motivoimassa" nuoria. Rehtori puhuu moraalin puhtaudesta, mikä minusta tuntuu moraalittomalta, mutta millä "moraalilla" silloin oikeutettiin laitonta sotaa. Kouluviikko päättyy lyseossa kahden tunnin liikuntatunteihin, jossa kapteeniluutnanttikin teki jättiläisiä. Se on rekillä tehtävä vaativa liike.

Itse tarina on monesti kerrottu, Mennyt maailma, ja Kuin jokin päättyisi kertovat itse asiassa saman tarinan. Kertoja katsoo kaihoisasti kesään itseään syyttäen tai tähyää turtana tuskasta taaksepäin ja muistelee nuoruutensa murhenäytelmää. Näytelmää, jossa joku ihailemansa henkilö tuhoutuu ja joka lukijan silmissä on nolo nolla. Qwertyä näppäillessäni minusta Mahlken tarina tuntuu kovin vähäpätöiseltä siihen nähden, että he asuivat nykyisessä Gdaskissa sodan aikana, joka sota tappoi kymmeniä miljoonia ja raunioitti koko Euroopan ja jonka sodan aloittajat on tuomittu ja syylliset rangaistu Nürnbergissä. Sota yllättävän vähän on poikien arkipäivässä, tuskin lainkaan, vain elintarvikkeet vähenevät ja sotasankarit tulevat kouluihin puhumaan kunniasta. Kunnia, palkitseminen tai kunniamerkki on itse asiassa teoksen eräs ydin. Mahlken isä on kuollut junaonnettomuudessa ennen sotaa ja saanut kuoltuaan kunniamerkin. Rumassa kaulassaan Mahlke kantaa helyjä, ja niitä helyjä hän haluaa keinolla millä hyväänsä itselleen. Hän menee pojista ensimmäisenä rintamalle ja saa ammuttuaan panssarivaunuja tuusaksi oman ritariristinsä, joka kaulassaan, hän tulee lomalle, josta hän ei enää palaa, ei palaa, koska rohkeus on mennyt, omien sanojensa mukaan ei ole koskaan arvostanutkaan militäärileikkejä.

Mahlken asenteessa näen jotenkin myös allegorian taistelutahdolle. Kunnia ja kunniamerkit voivat ruokkia yksiuloitteista naaivia uskoa hyökkäyssotaan ja saada puhtia panssarikaluston tuhoamiseen, mutta ulkoinen hely ei voi todellisuudessa oikeuttaa toisen tappamiseen tilanteessa jossa käydään laitonta hyökkäyssotaa. Pilenz meni pakosta rintamalle, kuten varmaan enemmistö nuorista, Mahlke oli vapaaehtoinen ja haaveili koko kouluajan vain ritarirististä ja pitämästään puheesta koulun opettajien edessä. Näen kirjan kiinnostavana aikalaiskuvauksena, vaikka tuskin tässä juuri on omakohtaisuutta, mutta loistavasti sommiteltu tarina, jonka kerronta aiheutti luettuna jonkin verran ahdistustakin, mutta lukija tuskin säälii Mahlkeä tai Pilenziä?

Vaikuttava teos, vaikka en siitä varauksettomasti pidäkään!

***

Günter Grass (1927 - 2015) on saksalainen kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja vuodelta 1999. Hänen tunnetuin teos on Peltirumpu.

Grass syntyi Danzigissa eli samassa kaupungissa mihin teoksen tapahtumat sijoittuvat. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla, Venäjällä putken lataajana kuten Mahlke. Tämä teos on ilmestynyt Peltirummun (1959) jälkeen, tämän jälkeen ilmestyi Koiran vuosia (1963).

Kissa ja hiiri -teoksen toisella sivulla (s. 6) on koko tarinan lähtökohta: pakko.
s.  6 mutta minun, joka toin Sinun hiiresi tämän ja kaikkien kissojen näkökenttään, minun on nyt pakko kirjoittaa. Teksti kuitenkin jatkuu "vaikka me kumpikin olisimme keksittyjä henkilöitä minun olisi kuitenkin pakko..."
Mahlken on pakko saada ritariristi, pakko puhua koulussa.

***
 Peltirumpu -teos on kuuluisampi, sen päähenkilö Oskar asuu Danzigissa, kirjassa on mainintoja lukioista Conradinum sekä Horst Wessel. Peltirummun Oskar on koulussa tosin päivän ja koulu oli kansakoulu. Peltirummussa on monia samoja elementtejä: päähenkilö on katolinen, taustalla oleva sota-aika, alapääjutut ja vinksahtaneet ihmiset. Teoksen ilmapiiri on kuitenkin varsin erilainen.

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu, WSOY, 1977, Sleeping Murder, 1976 suomentanut Anna-Liisa Laine, Suuri suomalainen kirjakerho, 1977. Sivumäärä 227 ja sisällys lukuja 25.

Neiti Marplen viimeinen juttu ilmestyi Agatha Christien kuoleman jälkeen vuonna 1976. Oletettavasti se on kirjoitettu joskus 1940-luvulla, mutta sitä on ehkä korjailtu. Jane Marple on herttainen vanhapiika St. Mary Meadin kylästä. Hänen terävä älynsä ratkoo murhia yhteensä viidessätoista dekkarissa ja joissain lyhytjutuissa, olen postannut teoksesta Kuolema ilmoittaa lehdessä vuodelta 1950.

Giles Reed ja Gwenda Halliday menevät naimisiin. Molemmat ovat orpoja ja ainakin Gwenda luulee muuttavansa ensimmäistä kertaa Englantiin Uudesta Seelannista. Gwenda ostaa talon Dillmouthista ja kokee kummia tuntemuksia. Onko joku kuollut talossa?  Gwenda piipahtaa Lontoossa, missä tapaa neiti Marplen. Selviää, että Gwenda on asunut Englannissa. Hän pohtii, onko murha tapahtunut menneisyydessä. Kuka on Helen, jonka hän luulee kuristetun? Mitkä ovat hänen muistamansa apinankourat. Yllä oleva kansikuva liittyy siis Gwendan muistoihin traumaattisesta näystä.

Neiti Marple yrittää saada Reedejä luopumaan murhan tonkimisesta. Ei pidä herättää nukkuvaa murhaa ja siten murhaajaa, mihin kirjan englanninkielinen nimikin viittaa. Giles ja Gwenda kuitenkin tonkivat menneisyyttä. Neiti Marple matkaa St. Mary Meadista perässä Dillmouthiin. Selviää, että Intiassa leskeksi jäänyt Gwendan isä Kelvin Halliday on mennyt naimisiin Helen Spenlove Kennedyn kanssa. Aikansa kun tongitaan, saadaan selville Helenin entiset jätetyt sulhaset ja lääkäriveli sekä Gwendan isän harhaiset viimemuistot. Pöyhintä tuo mutaa pintaan, ja entinen sisäkkö kuristetaan, seuraavaksi tapahtuu myrkytysyritys, ja lopulta Gwenda kohtaa apinankädet.

Neiti Marple on vaivihkaan taustalla, hänen ansiotaan on Helenin ruumiin löytyminen ja Gwendan pelastuminen. Syyllinen jää siis kiinni. Jälkinäytös tapahtuu Torquayssa, paikassa mistä Agatha Christie oli itse kotoisin.

Neiti Marplen tosiviisautta osoittaa seuraava lainaus
-Te uskoitte mitä hän sanoi. On todella vaarallista uskoa ihmisiä. Minä en ole uskonut vuosikausiin.

Neiti Marplen viimeinen juttu on varsin arvattava dekkarina. Arvasin syyllisen heti käytösmuutoksena. Ystävällisyydelläkin on usein tekosyynsä.

Tämä on kuitenkin paljon parempi sarjan lopetus kuin moraalisesti arveluttava Esirippu, Hercule Poirotin viimeinen juttu, jonka loppunäytös oli minusta irvokas, tämä loppu oli sen sijaan arvokas.

***

Lukemattoman kirjan välissä oli kirjakerhon postisiirtolomake ilman kenenkään henkilötietoja, kirjan hinnan päättelin olleen vuonna 1977 postikuluineen 27 markkaa.
*****
Neiti Marple jutut
Murha maalaiskylässä 1930, blogattu 11.11.2014
Kolmetoista 1932, novelleista koostuva kertomus, blogattu 18.9.2015
Ruumis kirjastossa 1942 blogattu 22.10.2015
Syyttävä sormi 1943, blogattu 13.8.2014

Kuolema ilmoittaa lehdessä 1950, blogattu 6.4.2012
Neiti Marplea ei petetä 1952, blogattu 8.9.2015
Salaperäiset rukiinjyvät 1953, blogattu 5.11.2015
Paddingtonista 16.50 1957, blogattu 16.9.2015
Lomahotellin murhat 1964,  blogattu 9,12,2014
Bertramin hotellissa 1965, blogattu 17.11.2015
Neiti Marple koston jumalattarena, 1971,  blogattu 9,12,2014

Neiti Marplen viimeinen juttu , 1976 blogattu 19.2.2014

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Miguel Angel Asturias: Herra presidentti, 1976, WSOY, sivumäärä 363 ja kaksisivuinen sisällys alkuteos El senor presidente,  englannin kielestä suomentanut Pirkko Lokka ja Pentti Saaritsa on suomentanut runot ja tarkastanut suomennoksen alkuteokseen, 1976, julkaistu ilmeisesti 1952.

Miguel Angel Asturias'n: Herra presidentti-teos on karmiva fiktiivinen kuvaus pienen amerikkalaisen tasavallan todellisuudesta, tasavalta on epädemokraattinen ja epätasa-arvoinen, jonka järjestelmä perustuu kaiken kattavaan urkintaan. Esimerkiksi kenraalin keittäjä urkkii ja raportoi kenraalin ja tämän sisäkön toimia, sisäkkö urkkii ja raportoi kenraalin ja keittäjän toimia. Kaikki presidenttiä lukuunottamatta urkkivat kaikkia, ja ne jotka ovat suosiossa, pelkäävät. Presidentin suosio on kuin sää, yhtä oikullinen. Urkinta ulottuu jopa vankityrmiin, joissa kuoleman kielissä olevien ihmisraunioiden ajatuksia ja houreita urkitaan.

Teos osoittaa  karmeasti diktatuurikoneiston toiminnan: epäluulot, lavastetut rikokset, korruption. Teoksen teho on siinä, kuinka hienosti urkinta- ja tappokoneiston toiminta kuvataan. Näkökulma on tavallisten uhrien, mutta uhrit ovat olleet itse pönkittämässä järjestelmää, mutta joutuneet epäsuosioon. Herra presidentti, joka on diktaattori, ei esiinny teoksessa kuin muutaman kerran. Hän on diktaattorien tavoin täydellisen omahyväinen. Kaikkien pitää ylistää ja lepytellä häntä. Pieninkin epäilys saa koneiston pyörähtämään käyntiin. Rattaat jauhavat epäillyn varsin nopeasti murskaksi joko teloituksella, hivuttamalla tai kiduttamalla vankilassa. Urkintajärjestelmä on monimutkainen peli, jonka säännöt eivät ole loogisia. Asturias'n kerronta on ironista, mutta ei liian osoittelevaa, moni epäkohta tulee esiin vaivihkaan, mutta vaikutus on karmaiseva. Valta on mielivaltaa. Diktatuurissa on pahaveli-verkostoja.

Laittoman toiminnan yksi edellytys on sotaylituomarin korruptoituneisuus. Hän tekee vain "oikeita" päätöksiä, tuomiot ovat joko vankeutta tai teloitus. Naisvangit tuomari myy omaan lukuunsa läheisen ilotaloon, lisätuloja hän saa muilla laittomilla toimillaan.

Kerronta vie tapahtumia hienovireisesti eteenpäin. Se, mitä juonesta selitän, tapahtuu 363 sivun aikana eikä ilmene näin selvänä, luin teoksen alun uudestaan, ja se linkittyy loppuun, vaikka sitä ei enää loppuun päästessään muistakaan. Kerronta on osin kuivan ironista, muttei ilkeässä mielessä vaan ja myös unia kuvataan ja juoni itsessään on monelta osin painajaismainen. Teos on kuitenkin myös lyyrinen.

Aluksi tarkastellaan kerjäläisten elämää, ja elämää kerjäläisten silmin, kun Tuomiokirkon pylväikössä  hullu kerjäläinen murhaa häntä piinavan eversti Jose Parrales Sonrienten. Teoksen hienouteen kuuluu se, että lukija ei ymmärrä tämän olevan suunnitelman solmukohta. Teoksen toisella lukemisella aavistaa, että Sonriente on houkuteltu ärsyttämään hullua. Murhan jälkeen tehdään syyttömän kerjäläisen pidätys, syytön kerjäläinen hirtetään, koska hän ei tunnusta käskystä huolimatta, että syyllisiä murhaan olisivat kenraali Eusebio Canales ja hänen lakimiehensä. Molemmat ovat siis syyttömiä. Toisaalla on annettu suullinen määräys salaiselle poliisille Lucio Vasquezille, että murhan oikeasti tehnyt hullu pitää ampua. Tämän jälkeen organisoidaan kenraali Canalesin pidätys. Presidentin mielitietyn Miguel Enkelikasvon pitää varoittaa kenraali Canalesia pidätyksestä. Tarkoitus on surmata kenraali pakoa yrittäessään. Suunnitelma epäonnistuu, sillä Canales pääsee oikeasti livahtamaan, koska poliisi alkaa ryöstää upporikkaan kenraalin taloa ja hoitaa pidätyksen huolimattomasti. Kenraalin tytär on aikomus siepata ja sotatuomarin on tarkoitus myydä hänet läheiseen ilotaloon, tämäkään ei onnistu, koska Enkelikasvo kaappaa tytön ensin. Suunnitelman epäonnistuminen aiheuttaa sen, että salainen poliisi Lucio Vasquez pidätetään ja ruoskitaan, ja lopulta hän kuolee vankeudessa. Vasquezin ystävän vaimo Nina Fedina Rodas pidätetään sattumalta ja myydään ilotaloon, hänen vastasyntynyt lapsi kuolee nälkään. Äiti kantaa kuollutta vastasyntynyttä lasta ilotalossa. Ilotalon asiakkaina ovat diktatuurin virkamiehet ja upseerit, toimintaa kuvataan paljonkin. Myös ilotytöt urkkivat ja paljastavat koneistolle asiakkaidensa upseerien ja "herrasmiesten" kumouksellisia mielipiteitä.

Kirjan juonen kannalta päähenkilöt ovat Miguel Enkelikasvo, presidentin mielitietty ja koneiston pyörittäjä sekä kenraalin tytär Camila. Miguel tuntee sääliä Camilaa kohtaan, eikä raiskaa tätä. Hän suojelee tyttöä piilottaen tämän sotatuomarin miehiltä ja sitten rakastuu tähän. He menevät naimisiin rakkaudesta, ja rakkaus muuttaa Miguelia. Avioliitto olisi ehkä onnellinen, mutta se on lyhyt, sillä sotatuomari kostaa Camilan vuoksi Miguelille. Miguel joutuu presidentin epäsuosioon ja koneisto jauhaa. Miguel on tehnyt diktatuurimaan pahimman virheen, hän on rakastunut ja rakastaa vaimoaan. Diktatuurissa voi rakastaa vain presidenttiä. Miguel houkutellaan ulkomaan matkalle, pidätetään satamassa ja virutetaan vankilassa aina kuolemaan asti. Miguelin minuus on tosin hajonnut murskaksi jo aikoja sitten. Mikään muukaan ei pääty onnellisesti diktatuurissa. Presidentin valtakausi jatkuu ja jatkuu myös pelko jää.

Ylläoleva ei näyttäydy näin selvästi. Kaikkitietävä kertojan silmin tarkastellaan eri ihmiskohtaloita.
Diktatuuri muuttaa ihmistä. Epäsuosioon joutuneen kenraalin Juan-veli irtisanoutuu välittömästi veljensä teoista vaikka ei tiedä asiasta mitään. Veljen perhe ei halua ottaa veljensä tytärtä heille asumaan.

Kirjassa tarkastellaan vankilan arkea tarpeiden tekoa myöten. Eräskin vanki oli lukutaidoton suntio, joka epähuomiossa otti presidentin äidin syntymäpäiväilmoituksen pois näkyviltä, se on riittävä syy pitkään vankilatuomioon. Toisaalta useimpiin pidätyksiin ei tarvita edes todellista syytä, keksitty riittää ja osa pidätetään ilman syytä.

Lainaus s. 322
KANSALAISET
Pelkästään mainitsemalla tasavaltamme presidentin nimen me valaisemme rauhan soihdulla nuo kansakuntamme pyhät päämäärät, jotka hänen viisaan hallituskautensa aikana on saavutettu ja vielä saavutetaan, tuon kaikilla aloilla tapahtuvan arvaamattoman arvokkaan edistyksen ...

Vapaina kansalaisina, tietoisina siitä että olemme vastuussa omasta kohtalostamme, joka on koko kansakunnan kohtalo, rauhan miehinä ja anarkian vihollisina julistamme täten, että tasavallan hyvinvointi on riippuvainen loistavan hallitsijamme uudelleen valitsemisesta ja ainoastaan siitä ...

Lainaus on paljon puhuva. Kirjan luettuaan tietää, minkälainen on pahoinvointivaltio.

***

Miguel Ángel Asturias Rosales (1899 – 1974) oli guatemalalainen diplomaatti ja kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1967. Tämä teos on julkaistu espanjaksi vuonna 1946 (luultavasti).
Asturias on kirjoittanut myös intiaanikulttuureista. Tässä teoksessa mainitaan intiaanit muutaman kerran, he ovat kadunlakaisijoina.

Agatha Christie: Esirippu

Agatha Christie: Esirippu, Poirotin viimeinen juttu,   Suuri Suomalainen kirjakerho, Helsinki ja WSOY 1976, alkuteos Curtain Poirot's last case, ilmestynyt 1975 suomentanut Anna-Liisa Laine. Sivumäärä 215. Esirippu-kuvan lavastus on omani, ei siis minkään kirjan kansi, joskin tekstit ovat teoksen sisäkannesta, paperikannet puuttuivat

Agatha Christien Esirippu, Poirotin viimeinen juttu päättää loistavan tv-sarjan, jonka pääosaa esitti legendaarinen David Suchet. Tämän jälkeen luin kyseisen Esirippu -kirjan. Tämä teos todellakin päättää Poirot'n tutkimukset. Agatha Christie (1890-1976) kirjoitti tämän jo toisen maailmansodan aikana 1940-luvun alussa.

Esiripun tapahtumapaikka on tuttu Styles Court Hercule Poirot'n ja kapteeni Arthur Hastingsin ensimmäisestä yhteisestä jutusta Stylesin tapauksesta. Stylesin tapaus julkaistiin vuonna 1920 (1921 Britanniassa), mutta, joka oli kirjoitettu jo sodan aikana. Kapteeni Hastingsin ystävän John Cavendishin äitipuoli on myrkytetty, ja Johnia syytetäänkin äitipuolensa murhasta. Apuun pyydetty belgialainen sotapakolainen Hercule Poirot osoittaa miten myrkytys on tapahtunut, ja selvittää murhaajan ja apurin toimet. Hercule Poirot asui muiden pakolaisten tavoin paikkakunnalla.

Kehä umpeutuu kun Hercule Poirot, joka on niveltulehduksen runtelemana rullatuolissa, houkuttelee kapteeni Hastingsin ensimmäisen yhteisen tutkimuksen näyttämölle. Kapteeni Arthur Hastings tullessaan paikalle muistelee Stylesin tapausta ja palaa vuoteen 1916. Hän tutustui vaimoonsa ja Judithin äitiin dekkarissa Golfkentän murha. Hastings on Esiripun aikaan leski, ja hänen neljästä lapsesta nuorin ja arvoituksellisin Judith on kartanossa. Hän on tutkimusapulaisena tohtori John Franklinin laboratoriossa. Franklinin vaimo Barbara on sairas, jota hoitaa sairaanhoitajatar nimeltä Craven. Lisäksi hoitolassa on Boyd Carrington, joka on ollut ihastunut Barbaraan. Elizabeth Cole on hieman yli 30-vuotias neiti, joka tunnustaa, että hänen siskonsa on tuomittu isänsä murhasta ja hän on vaihtanut sukunimensä Litchfieldistä. Stephen Norton -niminen lyhyen läntä (165 cm) väritön heppu tiirailee lintuja ja tekee teräviä välihuomautuksia. Hoitolaa pitävät ilmeisesti rahavaikeuksissa olevat Luttrellit. Naisten päitä sekoittaa nelikymppinen playboy Allerton. Itse asiassa kenenkään ei miesten eikä naisten päätä  tarvitse sekoittaa, koska kummia ajatuksia päissä pyörii ja kummia tekoja kumpuaa.

Poirot näyttää Hastingsille muistiinpanot viidestä kuolemantapauksesta, joista kolme on myrkytystapauksia. Kaikissa tapauksissa on ilmeinen tekijä, ja osassa hänet on tuomittu, osassa todisteet eivät ole riittäneet tuomioon tai syytteeseen, mutta epäilys on pilannut syytetyn elämän. Poirot väittää, että todellisuudessa murhat on tehnyt henkilö X ja odottelee, että pian tapahtuu seuraava murha. Hän pyytää Hastingsilta apua.

Pian alkaakin tapahtua. Väärän hälytyksen vuoksi herra Luttrell on ampua rouvansa. Tapauksen jälkeen rouva Franklin paljastaa itsensä ja sairautensa luonteen. Hän ei olekaan enää huomion keskipisteenä epämääräisine oireineen. Tarinan edetessä henkilöiden kytkennät alkavat paljastua. Kapteeni Hastings näkee punaista, kun Allerton yrittää iskeä parikymppistä tytärtään. Tämän jälkeen kuolee rouva Franklin. Tapaus todetaan itsemurhaksi, ja jollain tasolla se onkin sitä. Poirotin työ jatkuu, mutta lopussa kuolee vielä kaksi täyshoitolan asukkia.

***
Agatha Christie: Esirippu, Poirotin viimeinen juttu on useiden mielestä tyylikäs jännittävä ja yllättävä dekkari, joka päättää Hercule Poirotin uran ja elämän. Kirjan ymmärtämiseksi olisi hyvä lukea muutama Poirot'n ja Hastingsin yhteinen juttu. Agatha Christie piti Hastingsia Poirot'n watsonina kunniallisena, mutta hölmönä apulaisena. Hastings poistui kirjoista esiinnyttyään kahdeksan kertaa, mutta on siis tässä viimeisessä kirjassa Poirotin palveluskoira puudeli. Poirot pitää nimittäin Hastingsia uskollisena koiranaan.
Viidennen luvun lopussa "Ja eikö minulla ole täällä myös uskollinen koirani suojelemassa minua? Minun erinomainen ja luotettava Hastingsini!" Koiraihmisten rakastama vertaus, mutta todellisuudessa Poirot kuvataan tässäkin varsin ylimieliseksi itsekeskeiseksi päälle päsmäriksi, joka asettautuu muiden yläpuolelle.

Koko pelin kuvio paljastuu syyllisineen, motiiveineen, murhanhimoineen ja väärine uhreineenkin vasta kirjeessä tapauksen jälkeen -aivan kuten Eikä yksikään pelastunut -dekkarissa.

Se, onko loppu tyylitön, on jokaisen itsensä pääteltävä. Siinä on minusta samanlaista moraalista ongelmaa, kuin jo mainitussa Eikä yksikään pelastunut tai  Idän pikajunan arvoituksessa.

Minusta lukija on Hastingsin asemassa hänen hyväuskoisuutta ja tavallista järkeilyä käytetään säälimättä hyväksi. Vaikka Poirot syyttää Esiripun konnaa manipulaattoriksi ja katalyytiksi, eikö hän itse toimi samoin vai onko hän muka totta puhuva inhibiittori? Hercule Poirot ei tarinan aikana Hastingsille puhunut totta juuri lainkaan. Minusta loppu on arvoton. Suurin ongelma on minusta teoksen ihmiskäsitys. Useimmat ihmiset eivät ole kovinkaan helposti ohjailtavissa, useimmat eivät lainkaan. Edes koira ei ole hastings, koira ei aina tottele. Teoksessa viitataan Shakespearen Othello -näytelmään ja sen manipulaattori Jagoon (Iago), myös Venetsian kauppiaan termiin "A pound of mans flesh taken from a man" viitataan. Kovat tunteet ja kovat panokset ovat pelissä, mutta tarina on täydellinen suutari.

Kirjan julkaisuaika ihmetyttää, lokakuussa 1975, kun Agatha Christie kuoli tammikuussa 1976. Kirjan ilmestymisajankohtaa on perusteltu Idän pikajunan arvoitus -filmin menestyksellä

Esirippu -nimi  on loistava. Poirot on silmänkääntäjä ja hän paistattelee mielellään omassa erinomaisuudessaan, ja tämä oli sen tarinan päätepiste.
*****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Anatole France: Pingviinien saari

Anatole France: Pingviinien saari, Tammi 1976, L'Ile des Pingouins, 1924 (niteen tieto, muissa lähteissä vuosiluku 1908) suomentanut Joel Lehtonen, sivumäärä 287 ja kolmen sivun mittainen sisällys.

Anatole Francen Pingviinien saari on perinteinen yhteiskunnan satiiri, jossa kerrotaan Pingvinian historia. Tekstiä ryydittää sarkastiset sidokset moniin taruihin, ja hyvinkin pisteliäitä huomioita esitetään. Yhdeksän sivun mittaisessa alkulauseessa "todistetaan", että historian kirjoitus on kopiointia, lukija ei halua yllätyksiä, kansakunnan elämä on jono rikoksia, onnettomuuksia ja hassutuksia. Lisäksi jo kerrotaan, että pingviinit vihaavat merisikoja vain siksi, että merisiat sattuvat olemaan naapureita, isänmaallisuus eläköön, kuolema merisioille. He sotivat satoja vuosia. Merisikojen historiankirjat kuvaavat tapahtumat täysin päinvastaisiksi kuin pingviinien historioitsijat.

Pyhä Mael löysi pingviinit. Hän oli pyhä mies, joka perusti luostarin, jonka hurskas tosin loppui, kun Mael lähti lähetystyöhön. Nunnat aiheuttivat munkeille ylenmääräisiä kiusauksia. Lähetysmatkoillaan Pyhä Mael eksyi pohjoiseen Alkan saarelle, jossa hän saarnasi väkijoukolle, jonka myöskin kastoi. Väkijoukko oli tarkemmin analysoituna rauhaa rakastava pingviinilauma. Taivaassa pohdittiin, oliko kaste pätevä. Pingviinien kaste katsottiin päteväksi, ja heidät muutettiin ihmisiksi, ja Pingvinia oli syntynyt.

Rauha ja rinnakkaiselo jäivät lintujen maailmaan ja loppuosa kirjasta tarkastelee lempeän ironisesti Pingvinian yhteiskunnan "kehitystä". Linnut olivat riidelleet vain soitimella, nyt riidat muuttuvat jokapäiväisiksi. Omistusoikeus paalutetaan rajapyykein, ja maassa alkaa vallita vahvimman laki, josta muokataan siviilioikeus. Pingviinittäret verhotaan hameisiin, ja pakotetaan raskaisiin töihin. Kun maa on jaettu, niin valtiopäivillä kokoontuvat aateliset, jotka päättävät, että vain alhaiset maksavat veroa.

Kraakin pojasta Darkosta tulee Pingvinian ensimmäinen kuningas. Kraakki halusi tehdä suuria tekoja, hän otti vaimokseen Orberosen, joka oli neitsyt, ja Kraakki vei hänet kotiinsa ja lähti lohikäärmeeksi pukeutuneena hamuamaan toisten rikkauksia itselleen. Orberose sillä välin vietti vapaiden suhteiden aikaa ja karkeloi monen paimenen kanssa. Jotta lohikäärme voitettaisiin, tarjoutui Orberose Maelille neitsyeksi, ja hän "voittaisi" lohikäärmeen. Huijausten jälkeen Kraakki kohosi mahtavan rikkaaksi maanomistajaksi, ja Orberose pyhimykseksi. Kraakin lapsesta Drakosta tulee ensimmäinen kuningas, jonka kruununa on lohikäärmeen harjahattu. Tässä olen referoinut kirjan ensimmäiset 80 sivua, meno on varsin hulvatonta, ja sisältää viitteitä ilmeisesti ranskalaisiin ja roomalaisiin "taruihin", kerronta toisin kuin yleensä näissä on varsin humoristista ja hauskaa, eikä saarnaavan laahaavaa.
Lainauksia ss 86 -87
Bosco Jalomielinen nousi hänen jälkeensä valtaistuimelle, ja ollakseen varmempi murhasi huolellisesti kaikki sukulaisensa. Hänestä polveutui paljon mahtavia kuninkaita.... Drago Suuri saavutti suuren maineen soturina. Hän sai selkäänsä useammin kuin muut. Juuri tappioiden runsaudesta tunnetaan suuret sotapäälliköt. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän poltti enemmän kuin satatuhatta kylää ... "Sota ilman tulipaloa on sama kuin rullasyltty ilman sinappia, ylen tympeää"
Hurskaat miehet joutuvat pahan pauloihin, siveät neidit rietastelevat ja paholainen viekottelee monissa eri hahmoissa. Oivaa historiaa kirjoittaa munkki Talpa, joka tosin meni jo 11-vuotiaana eristettyyn luostariin, josta käsin hän kirjoitti aikansa elettyä historiaa, mutta eli erakkona.

Myös Pingvinian taidetta käsitellään, ja pyhien ihmisten kuvia analysoidaan, ja liikaa on keskitytty fyysisiin ominaisuuksiin. Kirjallisiin merkkipaaluihin Pingviniassa kuuluu Marbodin matka tuonelaan, minusta tässä on yhtymäkohtia Danten jumalaiseen näytelmään.

Maailman historiaa tässä matkitaan: Pingviniassa vapaa tutkimus johtaa kirkolliseen reformaatioon, joka johtaa pyhäinjäännösten tuhoamiseen, ja pyhimysten nimet joutuvat romukoppaan. Pyhä Orberose säilyttää pitkään asemansa, ja häneen liitetään tarinoita, jotka tiedämme täysin valheellisiksi. Pingviineillä on vaihe, jossa puhdas rotuajatus ja luonnon filosofia ovat voimissaan, samalla Trinac -niminen hallitsija valloitti puolet maailman tunnetuista maa-alueista. Kuningaskunta "muuttuu" tasavallaksi, maa pakko-otettaan aatelilta ja papistolle, porvareiden omistusoikeutta saamaan maahan lujitetaan lainsäädännöllä. Tasavaltaa hallitsi todellisuudessa muutama raha-mies. Tasavaltaa koitetaan emigranttiprinssien toimesta horjuttaa. Maanpakopaikaksi kelpaa Merisika-maa. Kamppailu jatkuu. Pääministerin suhde erään ministerin vaimoon johtaa kovaa mustasukkaisuusdraamaan ja eräiden vaiheiden jälkeen syntyy maailmansota. Se, että onko tämä kohta kirjoitettu vuonna 1908 vai 1924 on merkitsevää:  "Tuli maailmansota, koko maailma upposi verivirtoihin". Vai onko sillä merkitystä, maailmansotahan alkoi taas uudestaan vuonna 1939?! Tästä huolimatta itse tilanteen pohjustus tuntui hieman ontuvalta. Loppuosassa kirjaa tarkastellaan tilannetta viidenkymmenen vuoden päästä, ja korkeita taloja ja liike-elämän dominanssia ennustetaan. Ennustus meni ehkä oikein, mutta muutos hidastui sekä Neuvostoliiton vallankumouksen vuoksi ja varsinkin toisen maailmansodan vuoksi.

Anatole France: Pingviinien saari on täynnä hienoja viitteitä, joista osa menee Juntti-Jokkelta ohi. Tällaiset kirjat joko toimivat ja ovat hauskoja, mutta osoittavat olennaisen tai ovat pitkäpiimäisiä puuduttavia paatoksia tai sitten eivät.

Nobelisti France on onnistunut, Pingviinien saari -kirja on loistava pisteliäs satiiri.

***
Pariisilainen ja myös ranskalainen kirjakauppiaan poika Anatole France (1844 -1924) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1921. Palkinnon perusteluissa viitataan siihen, että hänellä on gallialainen luonto."in recognition of his brilliant literary achievements, characterized as they are by a nobility of style, a profound human sympathy, grace, and a true Gallic temperament". Viisaita nuo gallialaiset.

John Steinbeck: Ystävyyden talo

John Steinbeck: Ystävyyden talo, 1965, Tortilla Flat, 1935, suomentanut Jouko Linturi, Tammi Kurki -sarja, sivumäärä 200.

Tapahtumapaikka on Kalifornian rannikko Montereyn Tortilla Flat, jossa tarkastellaan paikallisten paisanoiden elämää. Etenkin tarkastelussa on Tortilla Flatissa asuvat juopot. Kuten ylläolevasta kansikuvasta nähdään on tarinan tärkein esine gallonan viinitonkka. Viinitonkkia erilaisissa kokoonpanoissa tyhjennetään. Tärkeintä on viini tai muu alkoholi, sitten ruoka, ja kolmanneksi raha, jos ei ole viinaa. Raha käytetään viinan hankkimiseen.

Tarinan tapahtuma-aika on "maailmasodan jälkeinen" aika. Julkaisuajankohdasta päätellen on kyse ensimmäisestä maailmansodasta.

Juoni: Danny on saanut perinnöksi kaksi taloa, ja niin entisestä kulkurista sukeutuu omistaja. Hän vuokraa toisen talon Pilonille, joka ei maksa 15 dollarin vuokraa Dannylle, joka ei karhua myöskään saataviaan. Pilon ottaa alivuokralaisekseen Pablon, joka ei myöskään maksa vuokraansa 15 dollaria. Omistamisen tuska ja vuokrahuolet haihtuvat, kun talo palaa, ja pian Pilon ja Pablo asuvat Dannyn talossa, johon tulee Merirosvo ja kolme koiraa.  Pilon on kiinnostunut Merirosvosta lähinnä oletetun rahamassin takia, joten onko tämä tarina todella ystävyydestä!?! Sama pätee Iso Joe Portugalilaiseen. Pilon varastaa hänen housunsa, mutta myynti ei onnistu toivotulla tavalla ja hän tuo takaisin housut. Pilon valehtelee naisen varastaneen housut. Joe pitää Pilonia hyväntekijänä ja "päätti joskus tehdä Pilonille jonkin hyvän työn".
Juoneen kuuluu  myös Teresina Cortezin lukuisat lapset lukuisten miesten kanssa, ja Dannyn ystävät varastavat hänelle ruokaa, ja tulevan lapsen isä on joku heistä.
Danny masentuu kasvanutta vastuuta ja elämää talossa ja kuolee. Hautajaisten jälkeen Dannyn  talo tuikataan tuleen.

En suosittele. Minua on alkanut puuduttaa Steinbeckin "humaani huumori", kirjan huumorista Pussinäätä on blogannut  ansiokkaasti täällä.

Steinbeckin miehet ovat heikkoja juoppoja, ja naiset lahjoja vaativia rikkaita miehiä petiinsä houkuttelevia narttuja. Teoskappaleen takakannessa lukee "Suuren ihmisystävän ja laajan huumorintajun luoma", eli olkoon sitten niin. Kirjan hahmoista vain Merirosvo -niminen kolmen koiran omistaja on oikeasti humaani. Hän elää symbioosissa kolmen koiransa kanssa, hän tekee sytykkeitä, myy ne ja säästää rahat. Hän asettaa massinsa juopporenttujen käyttöön. Merirosvon koiratkin ovat hauskoja.
***
John Steinbeck (1902 - 1968) on amerikkalainen Nobel-voittaja, ja voittovuosi oli 1962. Torstai on toivoa täynnä on blogattu täällä ja Helmi täällä. Eedenistä itään on yksi Steinbeckin pääteoksista

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck: Helmi, Tammi Kurki-kirja 1966, alkuteos The Pearl ilmesty 1947, suomentanut Alex Matson. Sivumäärä 118. Tiedot ovat peräisin kuvan teoskappaleesta, jonka luin.

Kino ja Juana ovat köyhiä intiaaneja. Heidän asumuksensa on risumaja. Heidän pientä lastaan Coyotitoa puree skorpioni, mutta ahne valkoinen lääkäri ei hoida "eläimiä". Juana rukoilee, että Kino löytäisi helmen, jotta lääkärille voitaisiin maksaa, Coyotito on yhä sairaampi.

Toive käy toteen lokin munan kokoinen helmi löytyy, sen pinnassa kuvastuu valoisia kuvia. Lihava lääkäri haluaa helmestä osansa, pappi haluaa jotain seurakunnalle. La Pazissa helmen myynti ei onnistu. Risumaja tuikataan tuleen ja kun Kinon perhe lähtee myymään helmeä muualle niin ryöstökolmikko seuraa perässä.

Kino on yksinkertainen alistetussa asemassa oleva alkuasukas, jolla ei ole yhteisössään mahdollisuutta kohota, on hänellä helmi tai ei. Helmen ostajat liittoutuvat eivätkä osta Kinolta Helmeä vaan tarjoavat mitätöntä summaa, lääkäri sortaa koko perhettä.

Kinolla ei ole tukena kehittynyttä laillista yhteiskuntaa, jossa voisi toimia.

Juana huomaa miltei heti, että helmi on heitettävä  mereen. Kinolla on unelmia mutta ne hukkuvat vereen. Helmestä kuvastuu pääkallo.

Kino aistii kaiken tapahtuvan lauluina, kerronta on hyvin vivahteikasta.

Kinon, Juanan ja Coyotiton traagisen tarinan kautta Steinbeck osoittaa, että alistettu yksilö pysyy läävässään potkaisee häntä onni tai onnettomuus.
***
Suketus on löytänyt minusta kirjan sanoman hyvin täällä.
Zephyr on löytänyt vihan ja ahneuden kirouksen täällä . 
Marilelle lukuaika oli väärä täällä 

Minusta teoksen laulut olivat liian mollivoittosia itkuvirsiä ja ankeus lisääntyi, lopussa lauloi enää kivääri.
***
John Steinbeck (1902 - 1968 ) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1962. Hän on syntynyt Salinasissa Kaliforniassa. Kirjojensa miljööt ovat usein juuri sieltä Tyynen valtameren rannikolta.

Eedenistä itään on yksi Steinbeckin pääteoksista