Roger Martin du Gard: Thibaultin suku

Roger Martin du Gardin pääteos Thibaultin suku, Les Thibaut (1928 - 1940) on kahdeksanosainen sukukronikka, jossa kuvataan vauraan väestön elämää ja heidän varttuvaa nuorisoa. Vanhempi polvi kutsuu itseään porvareiksi ja pitävät itseään yhteiskunnan tukipilareina. Nuoret asettavat vanhempien arvot puntariin. Tarina alkaa Pariisista vuonna 1904.

Roger Martin du Gard: Thibaultin suku 1,  Harmaakantinen vihko ja Kasvatuslaitos. Suomentanut Arvi Nuormaa, Otava 1964.  Sivumäärä 332.

Thibaultin suvun ensimmäinen osa Harmaakantinen vihko (Le cahier Gris, 1922) kuvaa paljon miljöötä ja  ranskalaista koulua. Koululainen Jacques Thibault on karannut kotoa, ja myöhemmin ilmenee, että myös Daniel de  Fontanin on kadonnut. Oscar Thibault, perheen pää ruotii tilannetta koulussa opettavan papin abbe Pinotin kanssa. ja raskauttavia asianhaarjoja on kaksi, ensinnäkin Harmaakantisessa vihossa on poikien kirjeenvaihtoa, lisäksi Jacquesilla on "paheksuttavia" kirjoja kuten Zolan Romahdus ja toiseksi Daniel de Fontanin on protestantti. Thibaultin perheen isä on mahtimies, mutta Jerome Fontaninin perheen pää on poissa kotoaan, hänellä  on suhde serkkunsa Noémien kanssa, mutta on karannut toisen (kolmannen) naisen (Noémie-serkun piian kanssa). Perheen äiti rouva Fontanin hoivaa tytärtään Jennyä, joka on kuolemassa aivokalvontulehdukseen.

Poikien kirjeenvaihto on harmaakantisessa vihossa, jossa varsinkin Jacques kirjoittaa runollisia rakkauden tunnustuksia Danielille ja ilmentää monisanaisesti kokemaansa tuskaa. Daniel ei puhu rakkaasta vaan ystävästä. Tässä osia muutamasta kirjeestä
Jacques; Minä olen yksin vihamielisessa maailmassa, rakas isäni ei ymmärrä minua. En ole kovin vanha, ja kuitenkin, kuinka paljon onkaan jo takanani poljettuja kukkia, räntäsateiksi vaihtuneita aamukasteita, tyydyttymättömiä aisti-iltoja, katkeria epätoivon hetkiä!
Anna minulle anteeksi minun rakkauteni, että olen tällä hetkellä synkkä. ..
Daniel: Miksi sinä, rakas ystäväni, miksi sinä, joka olet niin nuori kiroat elämän. Sehän on kaiken pyhän häväitsemistä! ...
Jacques vastaa: Anna anteeksi! Väkivaltainen, kiihkeä, talttumaton luonteeni on syynä kaikkeen, oi kallis rakkauteni.
Jacques on kirjoittanut aiemmin "En unohda koskaan niitä tuokioita, ah, niin harvoja tosin ja niin lyhyitä, jolloin olemme kuuluneet vain toisillemme. Sinä olet ainoa rakkauteni".

Helposti tässä lukija tekee väärän johtopäätöksen. Daniel on vain ystävä, se mitä Jacques perimmältään tarkoittaa, on epäselvää, mutta hän on etupäässä dramaattinen ja runollinen sielu. Tämä seikka vahvistuu, kun poikien pakomatkaa tarkastellaan Marseillesissa, missä varsinkin Jacques haluaisi jatkaa Pohjois-Afrikkaan. Pojat jäävät kuitenkin kiinni ja toimitetaan Pariisiin. De Fontainella on perhedraamaa, sillä häntäänsä heiluttanut Jerome-isä on jättämässä vaimoaan, ja sanonut tehneensä pettämisellä  onnelliseksi - ei itseään- vaan alemman sosiaaliluokan tytön. Daniel tapaa sisarensa Jennyn, joka on jo parempi.
Jacques selittää kotimatkalla Antoinelle, että rakastaa runoja ja on runosielu. Kotona odottaa pappi ja yllätys. Jacques jatkaa eloaan ja kouluaan kasvatuslaitoksessa. Osa päättyy dramaattiseen kirjeeseen, jonka Jacques kirjoittaa Danielille ja heittää ikkunasta, hän "uhkailee" itsemurhalla.

Roger Martin du Gard: Thibaultin suku, osa 2 Kasvatuslaitos  Le pénitencier 1922. 200 sivua.
Toisen osan alku on hyytävä, Antoine, Jacquesin 24-vuotias lääkäriveli menee käymään de Fontaninien luona, hän tivaa Danielilta, onko hän saanut Jacqueslta kirjeitä. Lukiessaan Jacquesin kirjeen, hän tajuaa sen olevat pötyä. Herra Thibault eli Oscar-Marie Thibault on Kunnialegioonan ritari, edustajistokamarin jäsen, Siveellisen Nuorisokasvatuksen seuran johtohenkilöitä, eli Jacquesin isä  on itse perustanut ankean Crouyn ojennuslaitoksen, joka on kuin vankila, ikkunoissa ristikot, koira vahtii pihalla, joka on ympäröity muureilla, jonka päällä on lasimurskaa. Isän mielestä sinne lähetetyn Jacquesin tahto pitää murtaa. Laitosta johtaa herra Faisme, todellinen tyranni. Antoinen ja Jacquesin käymässä keskustelussa lukija tajuaa, että Jacques on muserrettu, kaikki yksityisyys on viety, Tarpeetkin tehdään valvonnan alla. Antoine päättää saada Jacquesin pois, isän "lempilaitoksesta". Antoine käy puhumassa isänsä kanssa, joka -jos se nyt ensimmäisessä osassa jäi epäselväksi- on todellinen despootti, pöyhkeilevä ja tekopyhä tyranni. Isä aikoo läksyttää Faismea siitä, että päästi Antoinen laitokseen, eikä aio sallia Jacquesin tulla kotiin.

Jacques pääsee Antoinen luo, pitkän taivuttelun jälkeen, johon osallistuvat Antoine ja varsinkin herra Thibault'n rippipappi abbé Vecard. Antoine ja Jacques käyvät "leppoisilla" lounailla herra Thibault'n luona:
"Aterioilla hän (Jacques) pysyi vaiti ja tyytyi  kuuntelemaan isäänsä. Tuo ruumikas mies oli muuten käytökseltään niin käskevä ja rosoinen että ne, joiden  täytyi elää hänen läheisyydessään, kätkeytyivät kaikessa hiljaisuudessa naamioiden taakse. Neitikin (de Waitze), huolimatta hurskaasta ihailustaan, salasi häneltä todelliset kasvonsa. Herra Thibault nautti tuosta nöyrästä hiljaisuudesta, joka salli hänen  esteettömästi tyydyttää  häikäisyntarvettaan, ja hyvin lapsellisesti hän uskoi sen aiheutuvan yleisestä hyväksymisestä". s. 265

Eli herra Thibault on patavanhoillinen oikeistolainen despootti, joka ei pysty ottamaan palautetta lähipiiristään, henkilöiltä,  jotka näyttelevät näkymättömiä.

Danielin kotona Jenny on täysin tervehtynyt, ja pappi Gregory vaikuttaa perheen arjessa. Hän vaatii rouvaa antamaan miehensä syrjähypyt anteeksi. Näin tapahtuukin, vaikka Jerome laukkaa laulajan liepeissä ja seurustelee serkkunsa kanssa ja kiinnittelee maatiloja naisystävänsä velkojen pantiksi. Daniel kiinnostuu pikkuserkustaan Nicolesta ja yrittää lähennellä tätä.


Jacques kiinnostuu Lisbethistä, orvosta tytöstä joka käy hoitamassa Antoinen taloutta. Lisbeth osaa kääntää saksalaisia runoja ja he myöskin tunnustelevat toisiaan vaatteiden alta, joskin Jacques ilman lihallisia ajatuksia. Kun Lisbeth lähtee setänsä luo. Jacques alkaa itkeä pillittää, muutenkin Jacques on edelleen yliherkkä raivokohtauksia saava lapsi. Hän vierailee Danielin luona saatuaan veljelleen itkuraivokohtauksen. Kun Lisbeth tulee kasvattiäitinsä hautajaisiin, Jacques ja Lisbeth viettävät sängyssä yön. Mitä kaikkea tapahtuu, jää lukijalle avoimeksi, mutta Jacques tuntuu pääsevän poikarakkaudesta tytön makuun ja  peilailee itseään aamulla alastomana ja tyytyväisenä tyllerönä.

Lainasin kirjastosta tämän niteen ja tämä oli niin loistelias kuvaus, että päätin haalia käsiini enemmän sarjasta, ostin Huuto.netistä neljä kirjaa eli kaikki kuusi suomennettua osaa.

Roger Martin du Gard: Thibaultin suku 2, osa 3  La belle saison 1923, Kaunis vuodenaika. Suomentanut Arvi Nuormaa, Otava 1964.  Sivumäärä 328.

Viitisen vuotta on kulunut Thibaultin veljekset kulkevat Luxenbourgin puistossa katsomaan yliopistoon päässeiden nimiä. Jacques on kuvauksen perusteella edelleen oikutteleva hermokimppu. Jacques on päässyt yliopistoon, hänen ystävänsä Daniel sen sijaan on päättänyt ryhtyä taiteilijaksi ja on taidekauppias Ludwigsonin palveluksessa. Ludwigson on huijari.
Teoksessa kuvataan illan viettoa, jossa Jacques on juhlissa Danielin kanssa, keskushahmona on rouva Juju, joka on vanha huora, hänestä tosin käytetään nimeä prostituoitu, mutta kirjan kuvausta haittaa monet kiertoilmaukset. Juju-huoralla on uusi suojatti Rinette, josta Daniel kiinnostuu. Rinette kavahtaa Danielin sukunimeä de Fontanin.
Antoine puurtaa potilaiden parissa. Kirjassa on lavea kuvaus Antoinen potilaskäynnistä Dedeten luo, Dedette on nuori tyttö, joka jäi vaunujen alle. Potilaskäynnillä hän tutustuu Rachel-nimiseen naiseen. Rachel on itsellinen nainen, jonka mies on lähtenyt Sudaniin.
Jacques pitää Giselestä, joka on Thibaultin taloudessa asuvan neiti  de Waitzen veljen lapsi Madagascarilta. Jacquesia kiinnostaa myös Danielin pikkusisko Jenny, joka on varsin ylpeä ja nakkelee niskojaan. Jacquesin lyyriset jaaritukset vetoavat häneen. Jennyn äiti joutuu viemän ison summan rahaa miehensä porsastelujen peittelyihin Amsterdamiin. Jeromen rakastajatar on kuolinvuoteella Amsterdamissa. Therese maksaa lääkärit, velat ja hautauksen. Jerome lähtee Theresen siivellä Ranskaan. Noemien tytär Nicole on tullut jo aiemmin turvaan Jeromea Theresen luo. Jälleen näkeminen ei luonnollisestakaan ole helppo. Nicole "kelpaa" Antoinen lääkärikolleega kirurgi Hequet'lle, Heidän avioliittonsa on onnellinen, mutta lapsen tuleva sairastelu on kammottavaa.

Tässä muutama kuvaus Thibault'n poikien "naiskuvauksesta" Jacques näkee Jennyn.
"uuden ja oudon Jennyn, jonka piirteitä hänen sielunsa väkevät väreet vääristivät. Ja noiden kasvojen ilme oli niin verhoton, niin paljas, että Jacques vaistomaisesti peräytyi, aivan kuin tyttö olisi äkkiä näyttäytynyt hänen katseelleen alastomana". s.212

Antoinen tilapäisrakkaus Rachel
"Rachelin alaston ruumis vaikutti läpikuultavaan simpukankuoreen maalatulta allegoriselta kuvalta".
s. 217. Antoinella on fyysinen suhde Rachelin kanssa, jolla on värikäs menneisyys. Antoine kiinnittää huomiota Rachelin hiusten tuoksuun, myöhemmin puhutaan kukkivien lehmusten tuoksusta (s.145), aiemmin puhutaan hajallaan olevien hiusten tuoksusta, jossa on kirnutun voin aromi ja joka kiihottaa, pelottaa ja kuvottaa. Jos nainen tuoksuu, jutut haisevat. Rachel sepittää kummia tarinoita ja lopulta Rachel valehtelee menevänsä Belgian Kongoon, todellisuudessa tapaa entisen miehensä Hirschin, joka on ollut hieman aikaa näkymättömissä. Rachelia ei seuraavissa osissa tavata, mutta Antoine muistelee tätä hullaantumisensa vaihetta. Hän kuvaa Rachelia lämminverikseksi ratsuksi. Antoinella on myöhemmin niin ikään irtosuhteita. Vaikea uskoa, että itse tekopyhyys isä Oscar Thibault olisi hyväksynyt Antoinen ja Rachelin avioliiton, he eivät edes olleet edes kihloissa, eikä isä heistä tiennyt...

Jérôme etsii käsiinsä Rinetten, joka on ollut yksi hänen "rakkautensa" kohde ja jonka rakkauden hedelmän Rinette on saanut yksin hoitaa. Jérôme hoitaa Rineten pois ilotyttömarkkinoilta, mutta pistää vaimonsa maksamaan eläkelutkan elinkorot ...

Roger Martin du Gard: Thibaultin suku 3, Suomentanut Arvi Nuormaa, Otava 1964.  Sivumäärä 290.

Thibaultin suku osa 4 Antoinen potilaat , La consultation 1928, sivumäärä 125.
Tapahtuma-aika on kesä 1910.

Tohtori Antoine Thibault'lla on paljon potilaita, lisäksi  hän hoitaa isäänsä, joka on kotipotilaana, toinen munuainen on lakannut toimimasta, ja kipuja lievitetään morfiinilla. Kirurgi Hequetin lapsi on kuolemassa ja  vaimo Nicolen raskaus on ongelmallinen Rouva de Battaincourtin tyttärellä on tuberkuloosi. Eräällä potilaalla  on ilmeisesti kuppa, sillä häntä hoidetaan elohopeanitraatilla ja kokaiinilla. Toinenkin kuppatapaus tulee konsultoitavaksi.
Kuitenkin juonen kannalta olennaista on, että Jacques on kadonnut, on ulkomailla. Giselle kaipaa häntä, ja matkustaa Englantiin ja käyttää varoja hänen etsimiseensä. Gisellen äiti on "mulatti" (tätä termiä käytetään, eli hän on varmasti tumma ja kuvauksesta päätellen kaunis.) Antoine on selvästi ihastunut Giseleen, se onko heidän välillään ollut jotain. Suhde Rachelin palaa mieleen, Antoine olettaa Rachelin kuolleen. Hänellä on ollut muitakin suhteita.
Tämä osa on selkeä. Antoinella on paljon vastuuta, eivätkä tapaukset luo toivoa. Antoine pohtii moraaliaan. Häneltä yritetään saada morfiinia, joka on varsin käytetty lääke tuolloin. Useimmat Antoinen potilaat olisivat parantuneet antibiooteilla. Hän joutuu punnitsemaan moraalia myös parantamisen ja kuoleman jouduttamisen välillä. Hän ei jouduta kuolemaa, valtavista kärsimyksistä huolimatta.
Tämä osa kertoo lääkärin arjesta, isän sairaudesta ja Antoinesta ja hänen sisimmistä ajatuksista. Osa on helppolukuinen, sillä kerronta on suoraa, mutta potilaiden kohtalot ovat ankeita.

Thibaultin suku osa 5  La sorellina 1928, sivumäärä 165.

Tapahtuu 1913, sota on tulossa, tähän viittaavat eräät levottomat kommentit.

Viides osa alkaa herra Thibaultin sairaskertomuksella. Hän on hyvin sairas. Morfiinipiikit piristävät häntä ja hän jakelee silloin ohjeita. Hän on täysin muiden muiden armoilla, ja huomaa otteensa kirvonneen. Hän pohtii Jacquesin kuolemaa (Jacques löytyy kylläkin myöhemmin elossa). Oscar Thibault puhuu testamentistaan Antoinelle ja toivoo häneltä uskonnollisempaa asennetta.
Antoine haikailee Giseleä, joka oli ollut siis perheessä "kasvattina". Antoine avaa professori Jalicourtin kirjeen. Hän saa kuulla Jacquesin katoamisesta. Se oli vapaaehtoinen. Hän ei halunnut mukautua akateemiseen kuriin, vaan lähti ulkomaille ja  kirjoittaa salanimellä Jack Balthy. Antoine lukee Balthyn  La Sorellina teosta, jonka hän tajuaa kuvaavan Jacquesin omaa elämää. Siinä päähenkilö rakastaa kahta naista protestanttia, ja siskoa (Gisele on kasvattilapsi ei sisko), Jacques on omalla estyneellä tavalla kiinni kylmässä Jennyssä, mutta eräällä kotiin paluureissulla lankeaa aistilliseen Giseleen, siis romaanissaan, jossa henkilöiden nimet ovat vaihtuneet. Antoine, joka on ollut itsekin tuntenut fyysistä vetoa Giseleen, lukee hullaantuneena. Jacquesin tuotoksesta selviää myös välirikon syy. Isä, joka ei hyväksy pojan kihlausta protestantin kanssa, uhkaa lopettaa tämän kuukausirahan ja päättää lähettää pojan armeijaan. Poika uhkaa itsemurhalla ja katoaa. Näin yksinkertainen juonikuvio on, jota on jo selitetty aiemmin, mutta Jack Balthyn tuotoksena tästä on saatu paljon paatosta aikaan. Kirjoittaako Roger Martin du Gard Jacquesista kuin itsestään, joka Jack Balthynä kirjoittaa Jacquesista, ja du Gardin loihtima Antoine lukee ja eläytyy, tämä on kulttuuria ja taidetta, minusta tässä tämä toimii, toteutustapa taiteessa on ratkaiseva.

Thibaultin suvussa on minusta paljon samaa kuin Sebastian Flyten ja Charles Ryderin tarinassa teoksessa Mennyt maailma. Charles ja Sebastian ovat toisilleen läheisiä. Sebastian alkaa juoda, ja äidin uskonnollisuuden vuoksi vajoaa yhä alaspäin ja häipyy ulkomaille, Julia Sebastianin sisko on hyvin maallinen, mutta isän kuoleman jälkeen muuttuu "hyvin hurskaaksi".

Antoine selvittää Jacquesin olinpaikan ja porhaltaa Lausanneen. Kuten arvata saattaa Jacques murjottaa ja marisee, ja ilmenee, että mitään fyysistä toimintaa Jacques ei ole Jennyn eikä Gisellen kanssa touhunnut. Tässä lainaus sivulta 199 Jacquesin tuotoksestaan: "Vaatteet hajallaan, sekaisin, vastustamaton vetovoima, ruumis paljaana, vieraan ihon outo kosketus, ruhjonta, yhdyntä, miehen murskaava syleily, nöyrä, huumautunut alistuminen, otettu, otettu avion kipeä päihtymys, hurma". Mitään ei siis tapahtunut paitsi novellissa, jota on referoitu kirjassa. Kaverilla on vain vilkas mielikuvitus. Hän on elänyt tasaista elämää Sveitsissä, joskin karkumatkan alku oli hankalampi. Sai iskun päähänsä ja kärsii päänsäryistä.
Daniel on niittänyt mainetta maalarina, mutta on nyt asepalveluksessa.

Roger Martin du Gard: Thibaultin suku 4, Suomentanut Arvi Nuormaa, Otava 1965.  Sivumäärä 205. Osa 6 Isän kuolema, La mort du père 1929 .

Thibault'n veljekset saapuvat Ranskaan, isä on kuolemassa ja  kärsii (kymmeniä sivuja) jatkuvasti, Antoine jouduttaa prosessia morfiinipistoksella. Testamenttissaan Oscat Thibault haluaa sotilaalliset hautajaiset  ja ruumiin sijoitettavaksi Crouy'hyn, hänellä on titteleitä tittelien perän ja testamentissa tehdään litania herran nimeä kantavia säätiöitä ja hankkeita.
Jacquesin lisäksi Gisele tulee hautajaisiin, ja he tapaavat pitkästä aikaa. Jacques ei kaikessa lyyrisyydessään pysty kertomaan tunteistaan yhtään mitään, eli Jacques on tyypillinen runoratsu: kynä laukkaa paperilla, mutta puhe sakkaa kohdattaessa. Daniel lähestyy suurta lyyrikkoa kirjeellä, ja kertoo, että Jenny viettää nykyisin aikaansa parantelemassa terveyttään Provencessa. Nuoret olivat näköjään ennenkin sangen huonokuntoisia ja velttoja, Jacques on saanut vapautuksen armeijasta heikon sydämen vuoksi.

Antoine tutustuu isänsä kirjeenvaihtoon ja muistiinpanoihin. Isä on saanut vangeilta ja kasvateilta ylistäviä kirjeitä. Oscar Thibault on oivaltanut, että proletariaatti taistelee Jumalan luomaa vaihtelevaisuutta vastaan. Herra Kunnianarvoisuus on minusta tekopyhä ja epäilen, että ylistävät kirjeet on kirjoitettu vilpillisessä mielessä tai jonkun pakottamana. Jacques kohtaa isän kasvatuslaitoksen ja mielessään polttaa sen. Hän kuitenkin karkaa Pariisiin. Pariisiin tulee junalla myös Antoine, joka puhuu abbe Vecardin kanssa uskosta. Pitkän keskustelun lopussa abbe uskoo Antoinessa oleva uskon siemenen, joka joskus vielä kasvaa ja kannustaa Antoinea rukoilemaan.

Roger Martin du Gardin Thibault'n suvusta jäivät lukematta osat 7 ja 8, joita ei ole suomennettu, eri lähteistä päättelen, että osassa 7 L’Été 1914 ensimmäinen maailmansota on syttymässä ja sitten on mahdollisesti vielä osa 8 Épilogue.

Mr Rainfold bloggasi osista yksi, kaksi ja kolme näin.
****

Roger Martin du Gard sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1937.

Herge: Sininen Lootus

Herge: Sininen Lootus, Le Lotus bleu Casterman 1946, suomentanut Jukka Kemppinen, Otava TUPLATINTTI 1 1997.

Sininen Lootus alkaa suoraan Faaraon sikarien tapahtumista. Tintti on maharadza Rawhapoutalahin luona ja huumausainekoplan johtaja eli Rastapopoulos on karkuteillä, hän ei kuollut pudotessaan rotkoon. Tinttiä tulee tapaamaan mies Shanghaista. Ennen kuin mies saa kerrottua viestiään häneen ammutaan nuoli, jossa on hulluksi tekevää myrkkyä. Tarinan kuluessa myrkkyä ammutaan moneen muuhunkin. Tintti kiiruhtaa Shanghaihin ja kokonainen uusi Tintti-kausi voi alkaa.

Tämä on ensimmäinen albumi, jota varten Hergé teki runsaasti pohjatyötä niin kuvituksen kuin tarinan suhteen. Juoni kärsii minusta hieman siitä, että tapahtumia on jopa liikaa. Tämäkin ilmestyi mustavalkoisena Le petit Vingtiemessä.

Tintin vastaanotto Shanghaissa on tyly. Japanilainen Mitsuhirato valehtelee, että Tintin pitää palata Intiaan.  Tinttiä yritetään murhata monesti, mutta paikalliset pelastavat hänet useasti. Tintti puolustaa paikallisia (kiinalaisia) ja paljastaa japanilaismielisten sabotaasit. Alueella juonivat myös konna Gibbons ja kansainvälisen vyöhykkeen poliisipäällikkö Dawson.

Radjaidjahilla myrkytetään lisää ihmisiä, ja siihen keksitään lopussa vastalääke, ja Rastapopoulos paljastuu oopiumliigan johtajaksi. Sininen Lootus on oopiumpaikan nimi.

Tintti tapaa matkallaan kiinalaisen orpopojan Tsang Tsong-Jenin, jolla on myös esikuva elävässä elämässä. Tintti pelastaa Tsangin joesta, myös Tsang pelastaa Tintin hengen. Heistä tulee hyvät ystävät. Tsang ja Tintti voittavat lopuksi konnat ja Tsang saa uuden kodin Shanghaista.

Albumissa hölmöilevät myös Dupondtit.

Sininen Lootus on erinomainen albumi sanomaltaan ja piirrosasultaan. Albumi tuo esille japanilaisten ja eurooppalaisten itsekkäät intressit Kauko-Idässä ja lähinnä Kiinassa.

Tintin ystävyydessä Tsangin kanssa on paljon vertauskuvallisuutta. Suvaitsevaisuus ei ollut muodissa 1930-luvun lopulla.

Albumissa Tintti Tiibetissä (1960) Tintti lähtee Nepaliin ja Tiibetiin pelastamaan Tsangia lento-onnettomuuden jälkeen. Tintti Tiibetissä on loistava albumi, josta bloggaus TÄÄLLÄ.

Osallistun tällä Kurjen siivellä haasteeseen.

Dorothy L. Sayers: Striding Folly

Dorythy L. Sayers: Striding Folly, 1984, alunperin julkaistu 1972. Teos sisältää johdannon Dorothy L Sayersista, ja kolme Lordi Wimsey -tarinaa. Sivumäärä 124.

Johdannosta selviää seikka, että Dorothy Leigh Sayers opiskeli jo 1910-luvulla Oxfordissa, mutta sai Masters of Arts -tutkinnon vasta 1920, sillä  vasta silloin naiset voivat valmistua  Oxfordista. Sayers oli mainostoimistossa töissä varsin pitkään. Bloggaan tästä Juhlaillan jälkeen, sillä tästä selviävät Wimseyn ja Vanen avioelämän hedelmät.

Striding Folly -jutussa herra Mellilow pelaa shakkia herra Creechin kanssa keskiviikkoisin. Mellilow asuu yksin maaseudulla. Creech aikoo myydä maita sähköyhtiölle, mikä raivostuttaa Mellilow'ta.

Mellilow näkee merkillisen unen, missä esiintyvät silta, shakki ja ruumis.

Viikon päästä Creechiä ei kuulu pelaamaan. Mystinen mies tulee  sen sijaan pelaamaan, ja matittaa torneilla Mellilow'n.  Mies katoaa nopeasti. Mellilow hakee ulkoa rakkaat kalossinsa ja Creech löytyy kuolleena, valkoinen torni eli yksi shakkinappuloista (myös kirjan kannessa) on ruumiin vieressä. Poliisin epäilykset kohdistuvat Mellilow'hun, sillä poliisi ei usko hänen pelijuttujaan eikä kalossien hakua. Sen sijaan paikalle pelmahtava Peter Wimsey osoittaa jälkien, kalossien ja sillan avulla, että juonessa oli kaksi miestä, joista toinen on Creechin tuttu, mutta Mellilow on syytön.

Haunted Policeman -juttu alkaa nokkelasti, siinä vaikka ei alkuun uskoisi: Harriet Vane synnyttää potran pojan ja Wimsey on mukana synnytyksessä. Peter kipaisee kotiin ja hän pyytää poliisia lasilliselle. Poliisi kertoo muun jutustelun lomassa merkillisen tapauksen, jossa hän oli nähnyt ruumiin lattialla asunnossa, jonka osoite oli  Merriman's End 13:sa. Asiaa selvitellään ja kadulla on vain parilliseia numeroita.
Peter Wimsey menee paikalle ja selvittää arvoituksen. Hän puhdistaa poliisin maineen, häntä epäiltiin työmaajuopoksi.

Talboys -juttu alkaa, kun Peterin ja Harrietin esikoispoika Bredon tunnustaa, että on pihistänyt herra Putffitin palkintopersikat. Tunnustus on yliampuva, sillä pöllittyjä persikoita oli vain kaksi. Puffit ottaa asian hyvin. Wimseyn vieraana on omituinen neiti Quirk, jolla on joka asiaan mielipide. Neiti-ihmisenä hän tietää lasten kasvatuksesta kaiken.
Seuraavaksi Puffitin kaikki persikat nyysitään, ja Bredon on taas syyllisen viitassa. Lordi Peter, joka on tarinassa 52-vuotias osoittaa syyllisen/syylliset ja lopussa neiti Quirkia "koulutetaan" käytännön "kasvatuksen kautta".

Peterillä ja Harrietilla on tässä kolme poikaa: Bredon, Roger ja Paul. Jossain on tieto, että lopulta poikia (tai lapsia) olisi lopulta viisi.
*****
Dorythy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.
Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin 1928 –novellikokoelma
Myrkkyä 1930
Yksi kuudesta 1931
Kas tässä teille ruumis 1932
Mainosmurha 1933
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma, julkaistu postuumisti

Dashiell Hammett: Lasiavain

Dashiell Hammett: Lasiavain, The Glass Key 1931, suomentanut Kalevi Nyytäjä, sivumäärä 225.

Dashiell Hammettin Lasiavain on 1930-luvun kovaksikeitetty dekkari, jossa sikaria polttava Ned Beaumont ravaa alusta loppuun ratkaisten eteen tulevat ongelmat, joista konkreettisin on senaattori Henryn pojan kadulla kuolleena retkottava ruumis. Ned piipahtaa kysymään kyläpäällikkö Paul Madvigilta saako poliisit soittaa paikalle, ja sen jälkeen Ned Beaumont lähtee seuraamaan jälkiä. Ned Beaumont on itse peluri, ja ensimmäisellä etapilla ilmenee, että vainajalla oli pelivelkoja 1200 dollaria, ja velkoja Bernie Despain on häipynyt mukanaan myös 3250 dollaria Nedin voittorahoja.

Kaikki kytkeytyy toisiinsa. Senaattori Henry tarvitsee Paul Madvigiä uudelleen valintaansa. Paul, joka on 45-vuotias, on rakastunut senaattorin tyttäreen Janetiin, jonka senaattori on luvannut Paulille. Paulin tytär Opal on seurustellut vainajan siis senaattorin pojan Taylorin kanssa. Paul hommaa Nedille piirisyyttäjän virastosta paperin, jonka turvin hän seuraa Bernie Despainia New Yorkiin. Kaikki pikkukaupungin virat ovat vaaleissa auki, ja valta kiinnostaa ja vallattomuus kauhistuttaa. Valtaa hamutaan väkivallalla.

Ned Beaumont on tarinan sankari, joka joutuu ottamaan kolhuja, lyöntejä ja potkuja, mutta joka porskuttaa läpi seikkailun. Hän käy tasaamassa tilinsä Despainin kanssa, palaa takaisin, riitelee (lavastetusti?) Paul Madvigin kanssa, ottaa siipeensä rikollispomo Chad O'Roryltä, jonka Madvig aikoo ajaa kaupungista. Sikari tupruaa, whiskyä litkitään kieltolaista huolimatta, kuvio kuitenkin selkenee. Beaumont juo ruisviskiä, vaikka yleisempää on, että viski on tehty ohrasta tai maissista, vaikuttaako vallinnut kieltolaki asiaan, en tiedä en ole viskiasiantuntija.

Tässä selviää "kuka sen teki", mutta itse kuvaus on tärkeämpää. Ned Beaumont ottaa pataan paljon ennen kuin hän voi kertoa kuka olikaan syyllinen. Häntä hakataan mukiloidaan ja mankeloidaan, hoidetaan sairaalassa, yksi kaveri tappaa itsensä, ja eräs avaa ranteensa. Voittaja pokkaa naisen ja poistuu kaupungista.

Lasiavain on varsin mukiinmenevä kyyninen dekkari, joka ei sorru kuitenkaan mässäilyyn. Karikatyyriset henkilöt räpistelevät allikossaan, josta likaojat vievät löyhkäävää saastaa eteenpäin. Lasiavain liittyy löyhästi juoneen, tulee eräästä unesta.

Hammett kuvailee henkilöiden reaktioita Ned Beaumontin ilmoitukseen, että Opal epäilee isänsä ampuneen senaattorin pojan (sanoen samalla, että luulo on väärä):
Hänen (Opal) silmänsä olivat kauhusta niin levällään , että valkuaiset näkyivät kehäkalvojen ympärillä janiissä oli lasimainen kiilto.

Rusty ... kasvot kiukusta punaisina

Jeff ... naama virneessä

Eloise istui kuin jähmettyyneenä tuolillaan

Mathews vapisi; mies näytti kutistuneen kokoon

Shad O'Rory kasvot kalpeina ja jähmeinä   s.134

Dekkarien asiantuntija hdcanis on blogannut tästä näin.

Olen itse blogannut Hammettin esikoisteoksesta Maltan haukasta näin.
*****
Dashiell Hammett (1894 - 1961) lopetti varhain koulun ilmeisesti 13-vuotiaana ja toimi Pinkertonin etsivätoimistossa. Dashiell Hammett osallistui myös ensimmäiseen maailmansotaan.

Henri Bergson: Nauru, tutkimus komiikan merkityksestä.

Henri Bergson: Nauru, tutkielma komiikan merkityksestä. Le Rire. Essai sur la signification du comique 1900, suomennos: Sanna Isto ja Marko Pasanen, Loki-Kirjat 2000, sivumäärä 140.

Nauru, tutkielma komiikan merkityksestä on jaettu kolmeen osaan, Komiikasta yleensä, Tilanne- ja sanakomiikasta sekä Luonnekomiikasta.

Essee on minusta hieman kuiva, eikä lainkaan kuten komedia, joka on Bergsonin mukaan leikkiä, joka jäljittelee elämää. Bergson havaitsee, että nauru ja komikkaa ovat inhimillisiä, eläimet eivät siis naura, eivätkä esineet (tämän tietää vain nobelisti siis). Mitä enemmän on ihmisiä, sitä enemmän voidaan nauraa (vaikka voihan yksin nauraa esim. hyvää kirjaa), Itse olen huomannut, että nauru (ja itku) tarttuvat helposti.

Bergson analysoi ilmeitä, eleitä, yllätyksellisyyttä, vastakohtaisuutta ja valepukuja. Hän ottaa muutaman esimerkin. Hän väittää, että nauramme ihmisen mekaanisuutta ja mekanismeja, kuten Paroni Münchausenin tykinkuulalentoa, minä en naurannut. Enkä nauranut Sancho Panzollekaan, tai kun häntä kovisteltiin ja pompoteltiin kuin ilmapalloa. Don Quijotea Bergson pitää hyvin huvittavana, minusta kaveri (don Quijote) on lähinnä säälittävä, elää harhoissaan. Jotkut kirjan tapahtumat ovat minustakin hauskoja, ja Bergson nimeää ilmiön "järjestelmälliseksi epähuomioksi".

Naurulla on sosiaalinen funktio. Nauru toisaalta helpottaa, mutta vaikutus on kuitenkin ohimenevä. Mutta nauru voi olla myös "kovaa". Naurulla voidaan simputtaa yhteisön jäseniä.

Eleet ja liikkeet ja ulkonäkö voivat naurattaa. Usein näitä komediassa toistetaan ja liioitellaan. Toisto on kuin vieteri. Tietyin väliajoin joku tapahtuma tai tokaisu toistuu.

Bergson puhuu komiikan labyrintista, koomisuus on joskus tilannesidonnainaista ja ilmentää epätäydellisyyttä, ja nauru oikaisee sen. Minusta "liika täydellisyys" voi olla myös huvittavaa.

Bergson puhuu myös sanakomiikasta, mutta monet kirjan esimerkeistä ovat ranskankielisestä kirjallisuudesta tai teatterista. Suomenkielessä on omat sanaleikkinsä.

Komedia on Bergsonin mukaan yleispätevää, siinä tarkastellaan asioita usein ulkoapäin. Ihmisen turhamaisuus on yleensä naurettavaa (ja naurattavaa).

Bergsonin huomiot muuttuvat lopussa sangen merkillisiksi. Hänen mukaansa komiikka on järjenvastaista, kuten unitilakin. Tämä voi pitää paikkaansa osittan , mutta minusta vain osittain.

Loppukappaleessa Bergson maalaa kummallisen loppukuvan.
"... aallotkin käyvät keskeytymätöntä taisteluaan meren pinnalla, samalla syvemmissä kerroksissa vallitsee syvä rauha. Aallot törmäilevät toisiinsa, riitelevät, etsivät tasapainoa. Niiden ääriviivoja myötäilee valkoinen, kevyt ja iloinen vaahto.
Nauru syntyy vaahdon lailla. ... Naurukin on suolaista vaahtoa. Se poreilee iloaan. Ja filosofi, joka ottaa sitä käteensä maistaakseen, löytää pienestäkin määrästä tietyn annoksen kitkeryyttä. " s.140

Vaahto on elotonta, se ei ole iloinen eikä surullinen, aallot eivät myöskään riitele, enkä luule filosofien maistelevan abstrakteja asioita. Tästä viimeisestä en ole tosin varma, filosofien ruokapöydässä en ole vieraillut.

Komiikkaa lienee tämänkin jälkeen tutkittu. Tutkimuksia enemmän pidän itse komiikasta. Hauskoja tv-sarjoja ovat olleet esimerkiksi Mr Beanin  Nolojen tilanteiden mies. Siinä voi tarkastella ilmeiden ja eleiden merkitystä, myös yllätyksellisyyttä. Pulttiboisissa monet hahmot ovat pitkälti liioiteltuja ja "meikattuja". Pulkkisessa tietyt sketsit toistuvat ja naurattavat. Koko sketsisarjan parhaina paloina pidän Käsikirjoittaja-tuottaja -keskusteluja sekä Inkerin mummoja, jotka olivat huonommalla eli kolmoskaudella, jossa oli myös hyvä Cops-kyttäkaksikon seikkailut.

****

Henri Bergson (1859 - 1941) oli ranskalainen filosofi ja kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1927.

Hergé: Faaraon sikarit

Hergé: Faaraon sikarit, Les Cigare du pharon, Casterman 1955, suomentanut Jukka Kemppinen, Otava TUPLATINTTI1 1997.

Faaraon sikareita alettiin julkaista jatkokertomuksena 8.12.1932 Le petit Vingtiemessä mustavalkoisena.

Albumi piirrettiin väreihin vasta vuonna 1955, joten se selvittää miksi Päämääränä kuu -albumi (1953) on päätynyt albumin väriversioon.

Faaraon sikarit alkaa Tintin laivamatkalla Välimerellä. Laivalla hortoilee erikoinen professori F. Tornado, joka tutkii faarao  Kih-Oskhin merkkiä. Laivalla on tuleva Tintin arkkivihollinen Rastapopoulos, joka piilottaa Tintin hyttiin kokaiinia ja poliisiduo Dupond ja Dupont pidättävät Tintin, joka pakenee, mutta Tintti joutuu hautakammiossa huumatuksi. Hautakammiossa on valmiina Tintin ja Miloun sarkofagit ruumiita varten. Tässä seikkailussa on myös Rastapopouloksen apuri kapteeni Allan, joka laittaa sarkofagit merelle kellumaan.

Loppualbumi on Tintin halua selvittää konnat, ja konnien halua poistaa Tintti elävien kirjoista. Tintin pelastaa merihädästä senhor Oliveira de Figueira, kauppamies, joka jatkossakin esiintyy albumeissa. Yhteensattumia on paljon. Tintti törmää Rastapopoulokseen, joka on filmiryhmän tuottaja, seuraavaksi  törmätään konekivääreihin. Tintti pidätetään ja hän joutuu teloituskomppanian eteen. Dupondit pelastavat hänet, jotta voisivat pidättää hänet ase- ja huumekauppiaana. Menopeli vaihtuu lentokoneeksi, mutta Tintti putoaa viidakkoon, ja tapaa norsun. Ilmeisesti ollaan jo Intiassa. Tintti jäljittää roistoja joutuen jopa mielisairaalaan. Hän pelastaa maharadza Rawhapoutalahin hengen ja selvittää hänen poikansa kidnappauksen. Lopulta kaikki muut paitsi pääkonna ovat kiinni ja tarina päättyy.

Albumi on erittäin hyvin piirretty ja värikäs, mutta se on pitkälti juonivetoinen mutta toisaalta siinä on jännittäviä tapahtumia. Albumin nimi tulee sikareista, joita käytetään salakuljetukseen, niissä on "faaraon merkki", jota liiga käyttää merkkinään. Tässä on myös yllätys, eli liigaan kuuluu kunnianarvoisia ihmisiä, joilla on kunniallinen julkisivu, mutta he ovat paatuneita konnia.

Tästää albumista lapsena pidin paljonkin, aikuiselle tämä ei anna samaa illuusiota kuin lapselle.

Osallistun tällä Kurjen siivellä haasteeseen.

Dorothy L. Sayers: Juhlailta

Dorothy L. Sayers: Juhlailta, Gaudy Night 1935, suomentanut Kersti Juva, WSOY 1994, sivumäärä  490, liitteineen 511.

Dorothy L. Sayersin Juhlailta on ollut varmastikin kirjoittajalle itselleen varsin mieluinen teos. Hän saa kuvata Oxfordia omaa opinahjoaan, dekkarien kirjoitusta ja Harriet Vanen taistelua tunteitaan vastaan.

Teoksessa Harriet Vane on hieman vastentahtoisesti osallistumassa Juhlailtaan (Gaudyyn) Oxfordissa. Harriet on valmistunut (kuten Sayers itse) hyvin arvosanoin opinahjostaan pääaineenaan englantilainen kirjallisuus. Harriet Vane kuten Sayers kirjoittaa dekkareita.

Lordi Peter Wimsey pelasti Harriet Vanen hirsipuusta teoksessa Myrkkyä. Vanea syytettiin miesystävänsä Philip Boyesin murhasta ja epäsuorasti tai varsin suoraan moraalittomasta elämästä. Lordi Peter kosi Harrietia, mutta sai silloin ja säännöllisesti sen jälkeen rukkaset.

Harriet Vane osallistuu siis Oxfordin naisten Collegen Shrewsburyn juhlailtaviikonloppuun, jossa joutuu selostamaan entisille opiskelukavereilleen ja henkilökunnalle omia dekkarikirjoituksen niksejään, ja joutuu luonnehtimaan lordi Peter Wimsey'tä. Vane on ollut ratkaisemassa murhan myös teoksessa Kas tässä teille ruumis.

Oxfordissa ollessaan Vane saa törkypostia viitassa olevassa savukerasiassa, häntä pidetään edelleen murhaajana. Lisäksi Harriet löytää törkeän kuvaviestin maasta. Lontoossa hän saa nimettömän kirjeen. Oxfordissa törkyilyt jatkuvat ja itse asiassa pahenevat, lisäksi naisten yliopistokaapuja poltetaan.

Dekaani Letitia Martin kutsuu Harriet Vanen tutkimaan ikäviä tapahtumia. Collegessa opiskelee vain 150 naisopiskelijaa, henkilökuntaa on siihen nähden paljon, myös palvelijoita. Kaikki ovat mahdollisia syyllisiä ja siten epäiltyjä.

Ilkitöitä ilmenee monenmoisia. Neiti Lydgaten akateemisen julkaisun vedokset  turmellaan musteella pilalle, uudessa kirjastorakennuksessa viskellään kirjoja ja töhritään seiniä piirroksilla ja kuvilla. Onneksi Galsworthyn signeeraama Man of Property sentään säästyi. Kirjastonhoitaja neiti Burrows on poissa tolaltaan. Kirjastosta löytyy opiskelija, mutta hän on syytön tekoon. Moni touhu on myös tavallista eli pojat kollaavat puutarhassa ja joku opiskelijatyttö on punttiksella ja humalassa.

Toisaalla posti syytää leikekirjaimista tehtyjä täsmätörkyjä akateemisille naisille. Kaiken takana on syvä naisviha, ja viha naisten akateemisuutta vastaan.  Lisäksi esitellään naisten asialistaksi "Kinder, Kirche, Küche". Lista lienee saksalaista perua, mutta ihmetyttää sana kirkko, sillä naiset eivät tuolloin ole voineet toimia pappeina eivätkä piispoina. Sayers on oikealla tavalla feministi, hän ajaa naisten tasa-arvoa. Lasten hoito ja kasvatus, sielun hoito, ja ruuan laitto kuuluvat nykymittapuun mukaan onneksi molemmille sukupuolille.

Törkytapahtumat ovat alkaneet kun tutkija neiti de Vine on saapunut Collegeen. Raskauttavaa materiaalia alkaa löytyä eri henkilöiden hallusta, eniten neiti de Vineltä.

Harriet Vane törmää lordi Saint-Georgeen, joka muistuttaa setäänsä Lordi Peter Wimsey'tä, jolle kirjoittaa kirjeitä Roomaan ja Varsovaan. Lordi Peterkin on lukenut Forsytein tarun, sillä hän vastaa sivulla 218 James Forsyteinä: "Kukaan ei kerro minulle mitään". Wimsey saapuu sivulla 300 ja tutustuu tapaukseen Harrietin päiväkirjan avulla. Motiivi tai kaiken lähtökohta selviää sivulla 371, alun alkaen on kyse eräiden tutkimusten aitoudesta tai akateemisesta huijaamisesta. Sivulla 453, Harriet kopautetaan tajuttomaksi, eräs henkilö saa sydänkohtauksen (ei kuole, kuten ei Harrietkaan) ja eräs henkilö löytyy hiilikellarista. Sivuilla 461 - 482 Wimsey kertoo rikosen ratkaisun.

Itse arvoitus oli kuten Tylypahkan pulmat. Syyllinen oli täysin arvattavissa itse asiassa ainoa mahdollinen, ja motiivi oli täysin ilmeinen. Kaavuissa haahuillaan syyllisten perässä ja pimeässä kirjastossa harotaan tyhjää. Sairastuvalla parannellaan kolhuja. Samalla rakkaushuolia päivitellään ja päivitetään.

Itse Juhlailta -kirja oli minusta pelkkää piinaa sivun 100 jälkeen, sillä täysin ilmeisen syyllisen jahtaamiseen käytettiin peräti 400 sivua, ja Harriet Vanen ja lordi Peterin välejä, tai paremminkin Harriet Vane korvien väliä selvitettiin 489 sivua, ja viimeiselle sivulla 490, hän sanoo "Placet", eli Wimseyn kosinta hienohelmalle vihdoin sopii. Peter Wimseyn puolen vuosikymmenen epävarmuus on siis ohi, 45-vuotias uros kihlaa siis 32-vuotiaan naaraan.

Ymmärrän, että tämä on romantiikan nälkäisille mojovaa märehdittävää, mutta kaikella on sentään rajansa. Tämä Juhlailta oli minusta pitkäpiimäinen ja jopa tylsä, jossa kerrattiin moneen kertaan edellisten dekkarien seikkailut.

Hahmoista neiti de Vine sentään edusti järjen ääntä ja antaa sankarittarelle vinkkejä tunnetaidoista, mutta Harriet Vanella tuntuu olevan vaikkua korvassa ja toisessakin.

Myöskin Wimseyn selostukset syyllisestä tuntuivat pitkitetyiltä, puolen tuhatta  sivua dekkaria on liikaa. (Sayersin ystäville totean, että kaikista muista Wimsey kirjoista olen pitänyt, alla muutama jo blogattu ja 27.1.16 bloggaan Striding Follysta, 3.2 dekkarista Kuka ja Mistä, 10.2 dekkarista Luonnoton kuolema, sekä 17.2 loistavasta dekkarista Yksi kuudesta).

*****
Dorothy L.Sayers (1893 - 1957) on tunnettu Peter Wimsey -dekkareistaan, joista tämä on niitä viimeisiä.

Oxfordissa tapahtuu myös loistava Robert Robinsonin dekkari Kuolleet kirjatoukat, joka on kirjoitettu tosin parisenkymmentä vuotta myöhemmin.


Dorothy L. Sayersin tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928

Lordi Peter katsastaa ruumiin  1928 –novellikokoelma

Myrkkyä  1930

Yksi kuudesta 1931

Kas tässä teille ruumis 1932

Mainosmurha 1933

Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma

Kuolema kirkkomaalla 1934

Juhlailta 1935

Kuolema häämatkalla, 1937

In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma

Striding Folly, 1972 –novellikokoelma

Homeros: Odysseia

Homeros: Odysseia,  suomentanut Pentti Saarikoski 1972, Otava Seven 2012, sivumäärä 307.

Homeros on kirjoittanut teosparin Ilias ja Odysseia. Eepokset ovat syntyneet viimeistään 700 eKr, jolloin Homeros eli. Homeros oli sokea runonlausuja tai -laulaja. Se, kirjoittiko Homeros eepokset itse, on epäselvää, mutta ne kertovat ajasta noin 1600 - 1200 eKr.

Ilias -eepoksesta on blogattu täällä, se kertoo kymmenvuotisen sodan loppuvaiheesta ja koostuu kahdestakymmenestäneljästä runomittaisesta laulusta, jotka on käännetty  runomitassa suomeksi. Otto Manninen on tehnyt loistotyötä, hän on kääntänyt myös Odysseian. Pentti Saarikoski (1937 - 1983) on kääntänyt 1972 Odysseian uudestaan hyvinkin luettavaan ja sujuvaan muotoon. Saarikosken käännöksestä bloggaan.

Homeroksen Odysseia alkaa Ithakalla, missä kuningas Odysseuksen vaimoa Penelopea (Saarikoskella muodossa Penelopeia) ahdistelevat röyhkeät kosijat, jotka syövät talon putipuhtaaksi. Telemakhos Odysseuksen poika puhuu ithakalaisille ongelmistaan, hänen äitiään ahdistelevat kilpakosijat, jotka syövät talon perikatoon. Telemakhos lähtee etsimään isäänsä, joka on ollut 20 vuotta poissa, kymmenen vuotta sodassa ja kymmenen vuotta harharetkillä. Telemakhosta auttaa Mentor, ja myös Athene, joka nosti Telemakhokselle suotuisan tuulen, ja Athene esiintyy myös Mentorin hahmossa. Matkalla Telemakhos tapaa Troijassa myös Helenan (Saarikoskella muodossa Helene). Odysseus  on kateissa, Telemakhos palaa lopulta kotiin.

Odysseuksen kohtalo ja olinpaikka alkavat selvitä. Hän on Kalypso -nymfin vankina, joka haluaisi raavaasta uroosta miehen itselleen. Odysseus on sokeuttanut Polyfemos-kykloopin ja saanut Poseidonin vihat päälleen. Kyklooppi on nimttäin hänen jälkikasvuaan. Zeus päättää, että Odysseuksen on päästävä kotiin ja lähettää poikansa Hermeksen sanansaattajaksi. Poseidonin viha vainoaa kuitenkin Odysseuksen merimatkaa. Nausikaa Alkinoksen tytär saa vastaanottaa kovia kokennen Odysseuksen fajakien maahan. Alkinoksen luona avautuu Odysseuksen sanainen arkku. Odysseus miehineen on kotimatkalla joutunut ensin Kykloopin saarelle. Kyklooppi elää vuohia ja lampaita paimentaen. Kyklooppi ei pelkää jumalia ei edes Zeusta ja vangitsee Odysseuksen ja hänen mukanaan olevat 12 miestä. Hän ehtii syödä neljä näistä ennen kuin Odysseus juottaa Kykloopin känniin, ja puhkaisee tämän silmän. Odysseuksen juonen avulla teko ei tule ilmi muille kykloopeille, sillä Odysseus sanoo nimekseen Ei kukaan. Kyklooppien kysymyksiin pahantekijään on vastaus aina ei kukaan. Odysseus ja elossa olevat miehet pääsevät pois lampaiden vatsan alla. Odysseuksen rehvastelu ja oman nimen paljastaminen aiheuttavat Kykloopin isän Poseidonin vihan. Odysseus juuttuu vuodeksi Kirken tyköön. Jumalatar Kirke muuttaa osan Odysseuksen miehistä sioiksi, mutta Odysseus vastustaa loitsittuja liemiä Hermekseltä saadun vastalääkkeen voimin. Kirke haluaa Odysseuksesta "seuraa". Kirken luona vierähtääkin vuosi. Seuraavaksi Odysseus manaa kuolleita Haadeksen luona. Kalypson luona vierähtää seitsemän vuotta, ja Odysseus olisi saanut kuolemattomuuden, jos olisi nainut Kalypson.

Odysseus on lähellä kotia, mutta  Poseidon posauttaa laivan pirstoiksi. Pallas Athene auttaa taas kerran Odysseusta, jonka olomuoto muuttuu kerjälaiseksi ja hän tapaa jumalaisen sikopaimenen, jolle kertoo lisää tarinoita. Pallas Athene välittää näyn Penelopeialle ja vakuuttaa, että poikansa Telemakhos palaa ehjänä kotiin, vaikka Penelopeian kilpakosijat menevät hänen peräänsä tappamaan häntä. Odysseus odottaa Telemakhosta, joka tuntee isänsä ja he menevät kotiin. Odysseus on valeasuinen, mutta hän on ainoa, joka pystyy jännittämään Odysseuksen oman jousen. Piikoja raiskailleet ja mammonaa mässäilleet kilpakosijat surmataan, eli  Odysseys tekee selvää yli-innokkaista ylkäehdokkaista. Lopulta Penelopeiakin tunnistaa Odysseuksensa ja he suuntaavat vuoteeseensa.

Alussa kehuin Saarikosken käännöstä. Joidenkin mielestä se on liiankin sujuva, ja siitä on jätetty kohtia pois. Nämä ihmiset voivat lukea Mannisen käännöksen, tai teoksen alkukielellä muinaiskreikaksi.

Moni luku alkaa ilmaisulla "Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan  tällä aloitettiin" ainakin kahdeksan lukua alkaa näin. "Sisukas jumalainen Odysseus" aloittaa luvun ainakin kaksi kertaa. Muita toistuvia ilmaisuja ovat "järkevä Telemakhos", "viisas Penelopeia", ja älykäs, neuvokas Odysseus. Odysseus on neuvokas, mutta älykkyydestä en ole samaa mieltä, kaverin puhelahjat sen sijaan ovat ylivertaiset.

Odysseia  on yleissivistyksen vuoksi hyvä lukea. Esimerkiksi Mentor on Odysseuksen ystävä joka kouli ja neuvoi  Telemakhosta. Myös Athene ilmestyi  Mentorin hahmossa neuvomaan Telemakhosta.

Mika Kukkonen on paneutunut asiaan näin hienosti. Varsinkin kuvaa kannattaa katsoa, siinä on aikajanoja ja muita teoksen rakennetta koskevia asioita esitetty havainnollisesti.

Hergé: Tintti Amerikassa

Hergé: Tintti Amerikassa, Tintin en Amerique 1932, Tintin Seikkailut 22, Otava 2000, sivumäärä 62.

Hergén Tintti Amerikassa oli kolmas pitkä Tintin seikkailu ja se julkaistiin mustavalkoisena jatkosarjana syyskuusta  1931 noin vuoden ajan Le Petit Vingtiemessä. Aihe oli ilmeisesti annettu, ei Hergén oma.

Tintti on tulossa Chicagoon suitsimaan rikollisuutta, mutta gangsterit ovat päättäneet eliminoida Tintin. Hänet houkutellaan heti valetaksiin, mutta Tintti onnistuu selviämään ansasta, mutta tämä on vasta aivan alkua, murhasuunnitelmia on lukuisia, on salaluukkuja, annetaan pamppua, kaasutetaan, heitetään veteen. Tintti taltuttaa konnia, mutta vaikeuksia tulee, myös intiaanien taholta, joille on annettu väärää tietoa Tintistä.

Tintti selviää kaikista konnankoukuista myös Miloun kidnappauksesta.

Albumi on hyvin piirretty uudestaan, mutta juoni on huono, ja murhayritykset etovia. Tintistä yritetään lopussa tehdä lihasäilykettä, mutta työläisten lakon vuoksi tehtaan rattaat ja liikuhihnat seisovat, ei ole minusta hauskaa.

Tämä on minusta Tintti albumeista heikoin.

Uusintapiirustuksen aikana yhteen kuvaan on tallentunut konnista suurin eli Rastapopoulos.

****
Tintti Afrikassa (linkkejä muihin albumipostauksiin :)
Tintti ja minä postaus

William Faulkner: Kun tein kuolemaa

William Faulkner: Kun tein kuolemaa, As I Lay Dying 1930, Tammi Keltainen Kirjasto 1995, suomentanut Alex. Matson, sivimäärä 203.

William Faulknerin Kun tein kuolemaa on kerronnaltaan hyvin moderni. Siinä tarkastellaan Addie Bundrenin kuolemaa eri ihmisten näkökulmista, lähinnä aviomiehen ja lasten. Teosta ei ole jaettu lukuihin vaan toistuvasti vaihdetaan näkökulmia viidentoista eri kokijan kesken.

Teoksen tapahtumapaikka on pikku kylä New Hope Mississipissä, jossa pienviljelijä Anse Bundrenin vaimo Addie tekee kuolemaa. Cash Addien esikoispoika tekee ruumisarkkua, arkku on kirjan kansikuvassa. Muutama pojista on isänsä kanssa tienaamassa rahaa. Kaikki, paitsi ehkä pojista Jewel, tietävät, että äiti kuolee. Äidin kuoltua hänet on määrä haudata sukuhautaan Jeffersoniin, minne lähdetään vainajaa viemään. Cash nikkaroi arkun ja naulaa sen huolellisesti kiinni, mutta ruumista ei käsitellä mitenkään, seikkaan johon saattuetta seuraavat ihmiset kiinnittävät huomiota. Ruumis nimittäin alkaa haista pitkän ja mutkikkaan matkan aikana.

Perheen viidestä lapsesta vain Dewey Dell on tyttö. Äidin lemmikki on ollut keskimmäinen eli Jewel. Kukaan lapsista ei ole kerronnasta päätellen ruudinkeksijä, ja Darl on täysi kahjo, joka toimitetaan saattomatkan jälkeen lataamoon. Eikä kukaan muukaan nero ole. Matkalla on muita tarkoituksia. Dewey Dell haluaa kaupunkiin tai pohjimmaltaan abortin, jota varten Lafe on antanut 10 dollaria. Dewey Dell käy rohdoskaupassa, jossa ketku kolli  antaa talkkipillereita, ja sitä samaa hoitoa, millä Lafe sai lapsen Dewey Delliin. Dewey Dellkin ymmärtää, että "se ei tule auttamaan". Isä käy parturissa, hommaa itselleen hampaat ja haluaa vaimon. Ruumissaatto on absurdi ja minusta ahdistava ja pitkittynyt näytelmä, jossa Cashin työkalut vaipuvat pohjaan (ja niitä naarataan ylös), hänen jalkansa murtuu ja luultavasti joudutaan amputoimaan, hölmöt veljet valavat sen sementtiin. Tulipalokin syttyy tai sytytetään, ja arkku kärsii palovaurioita, niin kuin osa pojista. Ruumiskin saadaan lopulta haudan lepoon.

Näkökulmista ja henkilöistä
Kun tein kuolemaa on kirjoitettu huolella, ehkä liiankin huolella, sillä näkökulmien vaihto on ollut varmasti vaativaa. Vainaja saa itse puheenvuoron kerronnan keskivaiheilla. Addie on ollut opettajana koulussa, jossa hän on vihannut oppilaita ja hakannut heitä. Hän on avioitunut Ansen kanssa omasta halustaan, mutta kokee että hänen yksityisyytensä on raiskattu. Hän on kylmä äiti paitsi Jewelille, joka on hedelmä suhteesta saarnaaja Whitfieldin kanssa. Addie kertoo vihaavansa isäänsä, koska on siittänyt tämän. Hän katselee kaihoten villihanhia. Hän lisäksi luulee tappavansa Ansen, puhuu että Anse on kuollut, mutta luulee, että Anse ei huomaa sitä. Perheenäiti oli siis todella erikoinen, eikä siten ihmetytä, että lapset ovat todella omituisia. Ruumiin viennissä, joka on ollut vainajan toive, ei ole mitään järkeä, kuten ei koko kirjassakaan, eikä perheen elämässä. Väki ei ymmärrä todellisuutta, sillä Bundrenien tajunta tapahtuu fantasiamaailmassa.

Näkökulmat ja henkilöt
Darl saa 19 puheenvuoroa, ja on eniten äänessä, vielä silloinkin, kun viedään raudoissa lataamoon.
Vardaman saa 10 puheenvuoroa, on perheen kuopus, kaveri on suhteellisen pihalla kuuluisin tokaisu "äitini on kala", hän viittaa tähän ruumisarkun jouduttua tulvassa veden varaan.
Tull saa 6 puheenvuoroa. Tull on Bundrenien naapuri ja uskonnollisen Coran mies.
Cash saa 5 puheenvuoroa, perheen esikoinen joka rakensi ruumisarkun
Dewey Dell saa 4 puheenvuoroa, hän on perheen ainoa tytär ja 17-vuotias ja raskaana
Anse saa 3 puheenvuoroa, perheen isä
Cora saa  3 puheenvuoroa. Cora on Vernon Tullin eli Tullin aviovaimo
Peabody käyttää 2 puheenvuoroa, lääkäri.
Seuraavat saavat yhden puheenvuoron
Addie saa yhden puheenvuoron, jossa avaa ajatuksiaan, hän siis kuolee ja ruumista viedään Jeffersoniin.
Whitfield saa yhden puheenvuoron, hän on Jewelin isä, mies uskottelee puhuvansa Jumalan kanssa ja toteuttavansa Jumalan tahtoa. Kivesten kiimaa luultavasti on vain pantu toimeksi.
Jewel saa yhden puheenvuoron, kaveri on omituinen, ylpeä, ja äidin lemmikki ja Whitfieldin aikaansaannos.
Samson, maanviljelijä matkalta
Armstid, maanviljelijä matkalta
Moseley, rohdoskaupasta
MacGowan, rohdoskaupasta pahimman laatuinen hyväksikäyttäjä.
Tarinassa on siis 15 eri kertojaa ja 59 puheenvuoroa. Ilman ääntä esiintyvät Lafe, joka on Dewey Dellin vatsassa olevan lapsen isä.

Esimerkkejä Bundrenin perheen ajatuksenjuoksusta:
Äiti-Addie: "Odotin hetkiä jolloin he tekisivät jotain väärää ja pääsisin piiskaamaan heitä".  s.133. Henkilö toimi opettajana!
Isä-Anse: "Mutta nyt voin hankkia hampaat". s.87
Cash "... ikävää oli ettei Darl ollut mukana kuulemassa. Mutta näin oli parempi hänelle. Tämä ei ollut hänen maailmansa;" Tämä on päättöpuheenvuoro, minusta koko porukka olisi pitänyt laittaa kalibroitavaksi, kuten alla olevastakin ilmenee.

Darl: "Eteiseen astuessani on kuin ne puhuisivat ilmasta pääni yläpuolella" s.25

Jewel: "Olisin minä ollut kun Cash putosi katolta ja olisinpa minä ollut kuin isä kun isä makasi sairaana jäätyään puukuorman alle ... Olisi vain minä ja äiti korkealla mäellä ja vierittelisi kiviä niiden päälle" s.21
Dewey Dell: "Nousin ja vedin veitsen ulos verta vuotavasta kalasta joka vielä sihisi ja tapoin sillä Darlin". Kukaan ei siis tappanut ketään, eli tämä tapahtuu fantasiamaailmassa.
Vardaman : "Äitini on kala" -puheenvuoroa syvennetään sivulla 81: "Mutta äitihän on kala. Vernon näki sen. Hän oli siinä
Jewelin äiti on hevonen, Darl sanoo".
Veljekset aavistavat matkalla, että Jewelin isä ei ole Anse, vaan joku oiva ori.

Romaanissa on paljon traagisia tapahtumia, joista kahden kohtalot minua koskettivat.
Traagisin oli Dewey Dellin kohtalo. Ensin käytetään hyväksi, lähetetään aborttiin ja sitten käytetään hyväksi lisää. Kaikki on seurausta hänen äitinsä omituisuudesta ja henkisen läsnäolon puutteesta. Addie on henkilö, jonka olisi kannattanut elellä naimattomana, mutta pidättäytyä opettajan ammatista. Ehkä järkevä Cashkin olisi saanut pitää jalkansa.

William Faulknerin Kun tein kuolemaa kirja on karmea kuvaus omituisen perheen pettäjä-äidin ruumissaatosta. Vaihtuvat absurdit ja irvokkaat näkökulmat toistuessaan muodostavat mosaiikkisen todellisuutta vääristävän mestariteoksen.

****
William Faulkner (1897 - 1962) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1949. Alex. Matson kirjan suomentaja on kirjoittanut Faulknerista muutamia sivuja ja avannut myös romaania, ja Addieta. Poimin irralleen luonnehdinnan Addie Bundrenista. "Hän on sankarityyppi, antiikkisen sankarittaren perillinen, ihminen jossa tietty inhimillinen pyrkimys esiintyy puhtaana ja suurennettuna ja joka sortuu kykenemättömyyteensä tyytyä järkevästi kompromissiin. Hän on kuin ilmetty luonnotar, luonnonvoimien hallitsema" s.8. Tämä on hieno tulkinta, josta en tosin ymmärrä mitään. Minusta Addie Bundren neiti-ihmisenä oli kyllästynyt opettaja, joka halusi hakata ja hakkasi oppilaitaan pelkkien tekosyiden nojalla. Rouva-ihmisenä hän näki aviomiehensä kuolleena, ja tarjosi tavaraansa saarnaajalle, tullen siitä raskaaksi. Hän myöskin laiminlöi kaikennäköisen kasvatustyön kotona, ja halusi haudattavaksi kaupunkiin. Tätäkö tarkoittaa luonnotar, minusta hieno nimi perheen mustalle aukolle, joka vaatii kaikkea, imee kaiken, mutta mistä ei mitään hyvää ulospäin säteile.

Juuri tämä oli Ompun bloggauksen mukaan yksi David Bowien lempikirjoista. 

George Bernard Shaw: Pygmalion

George Bernard Shaw: Pygmalion, näytelmä, kirjoitettu 1912, Gutenbergissä englanniksi, suomeksi tämä on Kukkaistyttö.

Pygmalion on viisi näytöksinen, nimi Pygmalion viittaa kreikkalaiseen mytologiaan. Kuvanveistäjä Pygmalion rakastui omaan veistokseensa, jonka rakkauden jumalatar Venus herätti henkiin.

Juoni ja keskeiset henkilöt
Tässä päähenkilöinä ovat yksinkertainen "huonosti puhuva"  kukkia myyvä Eliza Doolittle sekä fonetiikan professori Henry Higgins, jolta Eliza Doolittle tulee pyytämään puhetunteja. Eversti Pickering lupaa maksaa tunnit, jos  Higgins koulii puolessa vuodessa rahvaasta Elizasta edustuskelpoisen ladyn, "herttuattaren", suurlähettilään juhlin. Puhetunnit sovitaan toisessa näytöksessä, jossa juoppo roskakuski Alfred Doolittle tulee tuomaan Elizan vähät tavarat, mutta vaatimaan tytärtään takaisin. Todellisuudessa hän haluaa rahaa ja saa viisi puntaa. Hän on isänä huono, Elizan äiti on kuollut. Eliza on reipas ja sinnikäs kukkien myyjä, jonka periaatteet eivät ole myynnissä. Ensimmäisessä kohtauksessa sateessa tulee ilmi puhetapa, ja monet vuorosanat osoittavat hyvinkin, mistä yhteiskuntaluokasta tai alueelta ihminen on. Ensimmäisessä kohtauksessa on nuori herra Freddy Hill, jonka äiti rouva Eynsford Hill ja sisar eivät jaksaneet odottaa. Freddy otti Elizan taksiin (ovatko sittenkin vaunut, sana on kuitenkin taxi), joka tapauksessa taksilla Eliza tuli professorinkin tyköön seuraavana päivänä  ja Eliza maksoi itse. Toisen näytöksen lopussa Eliza on kylvetetty ja puettu japanilaisittain. Roskakuski ei tunne tytärtään. Isä on puhunut Higginsille, että kannattaisi naida Eliza, koska hän on nuori eikä tiedä paremmasta.

Kolmannessa näytöksessä Higgins menee äitinsä rouva Higginsin  luo ja pyytää osaltaan koulimaan kadulta poimimaansa tyttöä. Äiti minusta haluaisi poikansa jo avioituvan. Poika kieltää avioaikeet. Minusta tässä on yksi käännekohta. Higgins ei minusta poiminut tyttöä, vaan tyttö tuli itse ja oli valmis maksamaan opetuksesta, he näkivät vain ensimmäisessä kohtauksessa. Äidin luo tulee Freddy, hänen äitinsä ja sisarensa, sekä eversti Pickering. Viimeisenä tulee jo tarkasti artikuloiva Eliza. Elizan puheet yllättävät kuulijat, hän selittää tätinsä kuolinsyyn ja kertoo ginin olevan isälleen äidinmaitoa. Higgins kuittaa Elizan puheet uutena small talkina. Freddy pitää aidosti Elizan puheesta, muut nauravat. Freddy haluaa tavata Elizaa uudestaan, mutta hänen äitinsä on Elizan puheista kauhuissaan. Rouva Higgins moittii poikaansa ja Pickeringiä nukella leikkimisestä. Viesti ei tavoita Higginsiä.

Neljäs näytös tapahtuu kutsujen jälkeen keskiyöllä. Higgins on voittanut vedon, Eliza on onnistunut juhlissa. Hän ilmoittaa olevansa onnellinen, että kaikki on ohi. Pickering on maksanut Elizan vaatteet, ja korut on vuokrattu, paitsi sormus, jonka Eliza antaa pois. Eliza nimittäin ajautuu riitaan ylimielisen ja kopean Higginsin kanssa. Higginsin mukaan hän teki sen, Eliza pitää Higginsiä ylimielisenä, ja kysyy mitä hän nyt tekee. Higginsin mukaan Eliza on vapaa tekemään mitä vain, vaikka avioitumaan jonkun kanssa, hän ja Pickering eivät ole avioituvaa tyyppiä. Perusta vaikka kukkakauppa, ehdottaa Higgins. Aikansa riideltyään Eliza lähtee pois.

Viidennessä näytöksessä Higginsin äiti on soittanut poliisille, etsimään Elizaa. Elizan isä roskakuski Alfred Doolittle saapuu, hienosti pukeutuneena. Hän syyttää Higginsiä olotilastaan, sillä hän on kirjoittanut Amerikkaan Moraalin uudistamissäätiölle, joka on antanut "eläkkeen", ja pitävät tätä " moraalin alkuperäistyyppinä". Doolittle on tuhottu, ja hän elää nyt keskiluokkaista elämää, eikä ole enää vapaa, puhuu keskiluokan kieltä, ei kunnon englantia (proper English). Tavallaan isä olisi nyt valmis kantamaan vastuun tyttärestään, joka raivostuttaa Higginsiä, jonka mielestä hän on aikaansaanut muutoksen. Higginsin mukaan hän on poiminut ja muokannut Elizan. Rouva Higgins avaa pojalleen, että hänen olisi kuulunut arvostaa Elizaa, kiittää häntä. Pojan mielestä Eliza tiesi olleensa hyvä. Äiti valistaa poikaansa kertomalla, että et kiittänyt, et paijannut etkä ihaillut häntä. Higgins puolustautuu eikä suostu ymmärtämään inhimillisen kanssakäymisen sääntöjä. Higgins syytää äidilleen, että hän olion poimi mudasta, hän ei ymmärrä olevansa ylimielinen ja julma ja jankuttaa saaneensa solmiot silmilleen. Eliza on ollut rouva Higginsin yläkerrassa ja saapuu sulokkaasti paikalle, alkaa ommella. Hän tiedustelee Pickeringiltä, pudotetaanko hänet nyt pois, kun koe on ohi. Hän vertaa itseään kaalin lehteen. Hän kiittää Pickeringiä, sillä hänen oppimisensa mahdollisti se, että Pickering kutsui häntä neiti Doolittleksi, hän oli jokin. Jo alkukohtauksessa Eliza puhuu siitä, että hän myy kukkia, ei itseään. Keskiluokkaistunut Doolittle aikoo mennä naimisiin naisystävänsä kanssa.

Loppuosa kohtauksesta on Henry Higginsin ja Elizan väittelyä, joka on varsin piikikästä. Higgins puhuu kopeasti, mutta tulistuu Elizan kertoessa, että Freddy lähettää rakkaudentunnustuksia useasti päivässä. Higgins toteaa, ettei halua mestariteoksensa avioituvan kuin riittävän hienolle miehelle. Minulle jää epäselväksi, pitääkö hän pohjimmaltaan itseään riittävän hienona, Higgins on niin kaavoihin kangistunut, että hän ei kykene kosimaan Elizaa, vaikka Eliza sitä nimeenomaan pyytää. Eliza ei toisaalta halua olla piikavaimo, eikä pidä siitä, että Higgins piikittelee ja nauraa Elizalle ja toivoo, että Higgins voisi luopua opettajan roolistaan. Higgins pillastuu lopullisesti, kun Eliza sanoo, että kukan myynnin sijasta hän voisi joko ryhtyä professori Nepeanin assistentiksi tai muuten mainostaa "herttuattareksi puolessa vuodessa" -valmennusta. Eliza myös toteaa, että jos puhe ja ulkonäkö riittävät, niin Higgins voi kuunnella magnetofoniaan, ja katsella valokuviaan.

Näytelmä päättyy, kun rouva Higgins ja neiti Doolittle lähtevät isänsä häihin. Loppu jää auki. Higgins luottaa vetovoimaansa, mutta ... ???

Bernard Shaw tavoittaa samoja teemoja kuin Ibsenin Nukkekoti. Higgins edustaa englantilaista sovinistisivistyneistöä, jolla on oma puhepartensa ja ylemmyyskäsityksensä. Tarvitaan monta Elizaa, jotta nämä urostelijat saadaan vielä sadankin vuoden jälkeen järjestykseen. Toisaalta en ole varma onko Higgins englantilaisen kasvatuksen päällystämä, ja että jotain myötätuntoa voi olla sisällä, mutta kaikki puhe naamioidaan ironiaksi tai sarkasmiksi. Pystyisikö aito rakkaus sulattamaan brittipaneroinnin pois?

Elinan bloggaus Pygmalionista täällä.

****
Bernard Shaw (1856 - 1950) oli Dublinissa syntynyt englantilainen näytelmäkirjailija, joka  voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1925.

Anekdoottina niin juuri tämän Pygmalionin käsikirjoituksesta Bernard Shaw sai "Parhaan sovitetun käsikirjoituksen" -Oscarin 1938. Pygmalionin pääosissa oli Tuulen viemässäkin Ashleyta näytellyt Leslie Howard, joka näytteli professori Henry Higginsiä sekä Wendy Hiller kukkaistyttö Eliza Doolittlenä. Pygmalionin eräs versio on kuuluisa filmi My Fair Lady, jossa kyynisenä puheopettajana on Rex Harrison, ja kukkaistyttönä Audrey Hepburn.

Tunnit Ritan kanssa on juoneltaan hieman samanlainen elokuva. Siinä alkoholisoitunut kirjallisuustieteen tohtori opettaa kirjallisuutta avoimessa yliopistossa kampaajalle, joka kasvaa, ja ei suostu pyörimään professorin lahkeissa vaan sivistyy ja saa oman ystäväpiirin. Pääosissa ovat Julie Walters ja Michael Caine.

Vaihtokaupoissa on minusta tämä sama idea kuin alkutekstissäkin. Rikkaat veljekset poimivat kadulta mustan kerjäläisen (Eddie Murphy) ja tekevät hänestä pörssimeklarin ja vanhan meklarin (Dan Aykroyd) he heittävät kadulle. He ovat lyöneet vetoa dollarista. Koe näyttää onnistuvan musta mies menestyy, ja valkoinen rappeutuu kadulla, joskin veljekset aiheuttavat vaikeuksia. He aikovat heittää mustan takaisin kadulle, mutta vaihdokkaat yhdistävät voimansa ja suistavat porhoveljekset perikatoon erään satoraportin avulla, veljekset nimittäin käyttävät sisäpiiritietoa hyväksi.

Hergé: Tintti Afrikassa

Hergé: Tintti Afrikassa, Tintin au Congo 1931/1970, Tintin Seikkailut 21, Otava 1978, sivumäärä 62.

Tintti Afrikassa ilmestyi toisena mustavalkoisena jatkosarjana kesäkuusta 1930 kesäkuuhun 1931. Hergé piirsi värillisen albumin vuonna 1946, se -uudelleen piirtämisestä huolimatta- on silloisia ennakkoluuloja pönkittävä, muttei minusta ilkeästi rasistinen, sillä valkoiset ovat tässä konnan roolissa. Tästä asiasta on kiistelty aikanaan, mutta tätä ei ole Suomessa sensuroitu.

Värillisen albumin alku on hämmentävä, sillä aivan kuin siinä olisi Dupond ja Dupont, eli nämä on varmasti lisätty vasta värilliseen painokseen. Tässä Tinttiä näyttäisi piirittävän partiolaiset, ja Miloulla on omat ihailijansa.

Tintti lähtee Belgian Kongoon Milou mukanaan. Laivamatkalla on salamatkustaja mukana, ja Miloulla on vaikeuksia. Pian ollaan jo perillä, jossa mustat toivottavat Tintin ja Miloun tervetulleiksi. Valkoiset lehtimiehet haluavat ostaa korkealla hinnalla Tintiltä jo toisaalle luvattua matkakertomusta. Tintin matka alkaa metsästellen, mutta alun salamatkustaja aiheuttaa monia murheita, lopulta hän paljastuu Amerikan gangsterien kätyriksi. Al Capone haluaa timanttikaupan käsiinsä. Tässä on yhteys seuraavaan albumiin eli Tintti Amerikassa.

Albumi on syytä ottaa huumorilla. Tämä on aikansa "matkailumainos", jossa Tintti ampuu antilooppeja,  ottaa kuolleelta norsulta syöksyhampaat, krokotiilien kanssa on yhteenottoja, sarvikuono räjähtää. Tintti ystävystyy paikallisten heimojen kanssa, ja Tinttiä ja Milouta jäädään kaipaamaan ja heitä muistellaan.

Tämä on ensimmäinen suomalainen painos, jonka tausta on tällainen.

Tintti-bloggauksia tulee keväällä muutamia lisääkin
Tinttialbumit
Tintti Neuvostojen maassa
Tintti Afrikassa
Tintti Amerikassa
Faaraon sikarit
Sininen Lootus
Särkynyt korva
Mustan saaren salaisuus
Ottokarin valtikka
Kultasaksinen rapu
Salaperäinen tähti
Yksisarvisen salaisuus ja Rakham Punaisen aarre
Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli
Mustan kullan maa ja Seikkailu Punaisella merellä
Päämääränä kuu ja Tintti Kuun kamaralla
Tuhatkaunon tapaus
Tintti Tiibetissä
Castafioren korut
Lento 714
Tintti ja Picarot

Tintti Haijärvellä

Tintti ja aakkostaide

Tintti ja minä postaus
Tintin juhlakirja ja Tintti & co
TINTIN Hergé & his creations

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti, alkuteos Lufslottet som sprängdes 2007, suomentaja Marja Kyrö, wsoy-pokkari, sivumäärä 782.

Stieg Larssonin Pilvilinna joka romahti alkaa siitä, mihin Milennium-trilogian edellinen osa Tyttö joka leikki tulella päättyi eli Lisbeth Salander ja hänen isänsä Aleksander Zalatšenko ovat käyneet kamppailua, jonka loppuvaiheisiin on tullut mukaan  Mikael Blomkvist. Lisbeth Salander nousi kamppailun aikana haudasta luoti päässään vielä isäänsä vastaan ja löi tätä kirveellä päähän. Lisbeth on viety kriittisessä tilassa sairaalaan, pahin vamma on luoti, joka on aivoissa. Myös Mikael pidätetään. Zalatšenko eli ruotsalaiselta nimeltään  Karl Axel Bodin ei tunnusta sairaalassa mitään ja hänen apurinsa ja Lisbethin velipuoli massiivinen kipua tuntematon Robert Niedermann on kadonnut.

Teknisiä juonipaljastuksia Millennium-sarjasta
Kirjan polttopiste on turvallisuuspoliisin perustama Salainen sektio, jolla on ollut ja on oma näkymätön budjetti ja paljon salaisuuksia, joista kuumin oli GRU-loikkari Zalatšenko. Sektio on vastuussa myös Lisbethin kaltoinkohtelusta. Jo eläköitynyt Sektion johtaja Evert Gullberg ryhtyy vastaiskuun. Organisaatio ei saa paljastua. Kaikki keinot otetaan käyttöön, puhelinkuuntelu, varjostus, todistusaineiston hävitys, ja murhat. Laittoman luupin alla ovat Mikael Blomkvist, hänen sisarensa Annika Giannini, joka on Lisbethin lakimies, Millennium-lehti, Lisbethin työpaikka Milton Securitas, ja sen johtaja Dragan Armanskij, nämä ovat kaikki hyviksiä lisättynä asianajaja Holger Palmgrenillä. He perustavatkin Typerän pöydän ritarit, ja taistelevat salaisen organisaation letaaleja lonkeroja vastaan.

Tässä kirjassa on kiinnostavia teemoja. Kuinka pitkälle mennään puhelinkuuntelussa, myöhemmät paljastukset paljastavat, että melkein kenen vaan puhelinta voidaan kuunnella?!?
 
Toisaalta voimalla on aina vastavoima, tai tässä tapauksessa voimalle hajautettuja vastavoimia. Mikael ujuttaa kännykän sairaalaan, ja saa toimitettua Lisbethin kämmentietokoneen sairaalaan. Lisbeth itse ottaa yhteyttä "hakkeritasavallan kansalaisiin", joista Trinity ja Bob the Dog tulevat paikan päälle hakkeroimaan tarvittavat  puhelimet ja tietokoneet, tarkkailuun joutuvat petollinen syyttäjä Eriksson ja psykiatri Peter Teleborian, jolla on sairaita mieltymyksiä alaikäisiin, ja näihin liittyviä tiedostoja koneellaan. Hakkerit kaappavat siis tietokoneet ja kännykät. Samassa yhteydessä puhutaan jo silloisen maailman meiningistä:
Trinity ja Bob the Dog käyttivät kirjan mukaan tekniikkaa, jonka oli kehittänyt NSA. "NSA:lla oli valtavat resurssit ja se keräsi suurella haavilla kännykkäpuheluita tietyllä alueelta yhtä aikaa. Jokainen puhelu eriteltiin ja prosessoitiin digitaalisesti tietokoneille ..." s.426

Kolmas osa Millennium-sarjasta on siis salaliittoteorioiden ytimessä. Lisbeth on yritetty hukuttaa mielisairaalan suljetulle ja unohdetulle osastolle ja nyt uudestaan ja lopullisesti. Zalatšenkoa ei ole virallisesti olemassa. Hän on ollut Säpon agentti tai tiedonantaja. Kirjassa otetaan yhteyttä jo nykyiseen hallitukseen ja entiseen pääministeriin viranomaisten taholta, eli myös viranomaiset tutkivat toisiaan. "Kissa hiiri" -leikki etenee, ja mukaan tulevat siis vallan vahtikoiratkin.

Aiempien osien tyyliin osan tyyliin kirjassa on paljon puhetta seksuaalisuudesta, alistamisesta ja näitä asioita ruoditaan liiankin syvältä. Erika Berger on syvissä vaikeuksissa Svenska Morgon Postenissa. Hänelle tulee kaikennäköistä törkyä, ja lehden taustaltakin paljastuu ikävä yllätys. Kotiin murtaudutaan ja viedään henkilökohtaisia kuvia ja videoita, perässä on stalkkeri, jonka perään "säntää" netissä myös Lisbeth ...

Stieg Larssonin trilogiassa on voimakkaita kohtauksia, monet liittyvät tavalla toisella naisten alistamiseen tai väärään kiinnostukseen lapsiin. Tämä on selvä jakolinja. Mikael sukeltaa kyllä kukasta kukkaan mutta vierailee aikuisten naisten sylissä heidän myötävaikutuksellaan, tahollaan Erika ja Lisbeth ovat toimeliata. Tässä osassa Mikael tutustuu agentti Monica Figuerolaan hyvin syvästi. Totuuden torvilla nämä aikuisten leikit siis kisaillaan vapaaehtoisuuden pohjalta, mutta ketkut konnat alistavat avuttomia ja alistettuja uhrejaan.

Tässä trilogiasta on paljon sananvapaudesta ja Mikaelin majakkana on Totuus. Oikeus lopulta voittaa, eikä kapina jää napinaksi.

Dekkarina ja trillerinä tämä on vaikuttavaa, kirjaa tulee luettua ja luettua, kunnes loppu on käsillä. Sivulatuja on minun makuuni liikaa ja vääränlaisia. Lopun perhetapaaminen on taas karmiva, sisarpuolten (Salander ja Niedermann) yhteenotto on vimmainen, ja aivan uskomaton, Lisbethin naulapyssy laulaa. Lisbeth Salanderin hahmo on kuin sarjakuvista yksiuloitteinen kaikkivoipa hakkeri, ja kuolematon taistelija, mutta samalla hauras kuin paperi, jolla ei ole tarttumapintaa muihin.

Tarinan oli tarkoitus jatkua, mutta Stieg Larsson kuoli 9.11.2004. Olisiko Lisbethin sisar Camilla tullut kuvioihin, on epäselvää?

Kalle Blomkvist vertauksia trilogiassa on useita. Kallesta täällä.
*****
Ruotsalainen Stieg Larssonin (1954 -2004) Millennium-sarjan osat ovat
1. Miehet jotka vihaavat naisia
2. Tyttö joka leikki tulella
3. Pilvilinna joka romahti

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa vahvistaa, Det som inte dödar oss 2015, suomentanut Outi Menna, sivumäärä 545.

Kymmenisen vuotta on kulunut edellisistä alkusysäyksestä. Mikael Blomkvist paistattelee päivää Millenniumissa, jossa on uusi osaomistaja.
Tekoälytutkija Frans Balder murhataan juoneen liittyy NSA, itämafia ja Lisbet Salanderin kaksoissisar Camilla (Thanos), joka yrittä listiä myös Lisbetiä ja Balderin autistista August-poikaa, joka kuten isänsä on algoritmeissä nero. Lisbet ja August hakkeroivat myös NSA:ta.
Mikaelin ja Lisbetin viilenneet suhteet lämpenevät.
Lyhyesti tämä on minusta parempi kuin odotin, mutta en lähde avamaan tätä enempää.

Luigi Pirandello: Mennyttä miestä

Luigi Pirandello: Mennyttä miestä, alkuteos Il fu Mattia Pascal, 1904. Suomentanut Liisa Ryömä, WSOY, 1992, sivumäärä 301.

Kirjan päähenkilö on erikoinen  Mattia Pascal,  Hän on kirjastonhoitajana ja väsää muistelmiaan, hän on "kuollut" ja aloittanut uudestaan ja taas  "kuollut" tämä on siis kolmas kerta, mutta ei varmasti sano totuutta, sillä Mattia Pascal on ajoin sangen epätarkka kertoja.

Mattia Pascalin lapsuus on äveriäs, vaikka isä kuoli pojan ollessa nelivuotias, isän kartuttama hulppea omaisuus annettiin Batta Malagnan hoitoon. Malagnaa Mattia pitää varkaana. Mattia ja veljensä rypevät rahassa eivätkä tee mitään muuta kuin tuhlaavat.

Luigi Pirandello luultavasti pohjimmiltaan yrittää sanoa, että Mattia on täydellinen laiskimus ja valehtelija. Sekä Mattia että hänen veljensä elävät hillittömästi, vaikka iän karttuessa veljekset voisivat itse perehtyä äitinsä omaisuuden suojelemiseen ja kartuttamiseen. Luultavasti Malagna on kyllä ottanut omaisuudesta osansa, mutta syy tuskin täysin on hänen. Mattia karkeloi mielellään naisten kanssa, mutta vastuun ottaminen tuntuu olevan vaikeaa.

Veli pääsee rikkaisiin naimisiin, mutta Mattia on ihastunut tilanhoitajansa tyttäreen Olivaan, jonka kuitenkin leskeksi tullut Malagna ottaa vaimoksi. Malagnan serkku Romilda on ihastunut Mattiaan, vaikka Mattia yrittää "naittaa" häntä Pominolle. Mattian kerrontatyyli on piikittelevä, hän arvostelee kaikkia, Romidan ulkonäöstä hän mainitsee niskassa olevan syylän ja Romildan äiti on hyvin vastenmielinen ja ilkeä. Seuraavassa kohtauksessa "heittäytynyt kaulaani ja vannottanut minua säälimään häntä, viemään hänet jonnekin pois kodista, kauas kaameasta äidistään, kaikesta heti, heti heti ..." Mattia saattaa Romidan raskaaksi sivulla 39, sivulla 41 vielä epäselvemmässä kohtauksessa Mattia saattaa Olivan raskaaksi: "Hän (Oliva) kävi minuun käsiksi ja kiljui että saisin varoa asettamasta hänen serkkunsa tyttären kunniaa ..."

Joka tapauksessa Malagna ei ilahdu, vaikka pitääkin pojan ja vaimon, ja Mattia nai Romildan. Romilda saa kaksoset, joista molemmat kuolevat, toinen heti synnytyksen jälkeen. Rahapulan vuoksi Mattia on kirjastossa töissä, jossa lukee kirjoja lähinnä siksi, että kukaan ei niitä lainaa. Kun vielä äiti kuolee, hän suuntaa hautajaisrahojen rippeiden kanssa Monte Carloon, jossa voittaa 83 000. Paluumatkalla hän näkee jutun "omasta kuolemastaan", eli joku vieras ruumis on tunnistettu häneksi.

Mattia päättää muuttaa ulkonäköään ajamalla partansa, ja ottaa Adriano Meis'n henkilöllisyyden. Aikansa kierreltyään hän vuokraa asunnon Rooomasta Talossa vaikuttaa vanha  Anselmo Paleeri, jonka hehkeän tyttären nimi on Adriana, toinen tytär on kuollut, hänen leskimiehensä Terenzio Papiano pyörii kuvioissa. Terenziolla on epileptinen veli. Lisäksi alivuokralaisena asuu laulunopettaja viinistä pitävä neiti Caporale.

En lähde kuvaamaan tapahtumia, mutta asunnossa on juonittelua ja kummaa peliä. Mattia houkutellaan silmäleikkaukseen, lepoajan kuluessa on yksi meedioistunto jota selostetaan vuolaasti. Sen tai sairauden aikana Mattialta varastetaan 12000, ilmeisesti Papiano on ollut rahan tarpeessa. Mattialla olisi tunteita Adrianaa kohtaan, (ja minulle jää epäselväksi tuleeko tyttökin raskaaksi, mutta he syleilevät kuten aiemmiisakin tapauksissa, josta raskaudet alkavat). Joka tapauksessa Adriano Meis on muninut asiansa ja lavastaa poistumisensa itsemurhaksi ja päättää kohdata menneisyytensä ja kostaa anopilleen ja vaimolleen Romildalle, josta hän aiemmin kirjoittaa: "Maalaisilma tekisi varmaan hyvää vaimolleni. Joka puu ehkä pudottaisi lehtensä hänet nähdessään,  ja linnut mykistyisivät; toivotaan vain ettei lähdekin kuivu. Minä jään ikuisiksi ajoiksi yksin Santa Maria Liberalen kirjastonhoitajaksi". s. 85. Mattiosta ei ollut edes kirjastonhoitajaksi kirjastoon, jossa ei käy asiakkaita.

Luigi Pirandellon Mennyttä miestä oli juoneltaan monipolvinen kirja, joka varmasti on äärettömän hauska ja hyvä. Minua ei naurattanut kertaakaan enkä nähnyt oikein sitä hyvyyttäkään, lisäksi minua kummastutti, mikä oli lopulta kaiken opetus. Tästä on kirjan takakannen mukaan tehty jopa tv-sarja. Kirjan ironisessa hengessä voi todeta, että luultavasti tv-ruudut menivät särölle, kun Mattian loistava äly säkenöi ruudusta kotikatsomoon.

*****

Italialainen Luigi Pirandello (1867 - 1936) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1934. Pirandello syntyi Sisiliassa, mutta oli Roomassa tyyliopin opettajana. Mennyttä miestä on hänen toinen julkaisunsa, ja ensimmäinen romaaninsa. Otavan Nobel-kirjailijat 2:ssa väitetään hänen teostensa johtoaatteen olevan: "persoonallisuuden  ykseys, todellisuuden ja kuvitellun rajojen sekä elämän illusorisuuden tarkastelu, totuuden suhteellisuus". Vaikka en tätä määritelmää aivan ymmärräkään, sopii se teokseen Mennyttä miestä, sillä
1. Mattia Pascal tiesi koko ajan olevansa Mattia Pascal, muusta hän ei ollut aivan varma.
2. Mattia Pascalilla oli tosiaan "vilkas mielikuvitus"
3. Ehkä Mattia Pascal koki, että elämä on näennäistä, hän ainakin kohteli muita sikamaisesti, luuliko, että elämä olisi näennäistä
4. Totuus on aina suhteellista, ja Mattialla erittäin suhteellista.