Eve Hietamies: Yösyöttö

 

Eve Hietamies: Yösyöttö, Otava 2010. MiKi -minikirja 2013, sivumäärä 696.

Kirjan päähenkilö Antti Pasanen on joutunut yllättäen ja yksin outoon maailmaan, jonka keskipisteenä on vauva, Paavo Pasanen. 

Isälle on vauvassa kaikki uutta, syöttäminen, kylvetys, nukutus, pukeminen, vaipat, koliikki, hampaiden tulo, ja sairastelu. Vauvan kanssa olo on palkitsevaa, mutta yöunet ja oma aika jäävät vähiin.

Antin kumppani Pia on oirehtinut jo odotusaikana, ja lähtenyt taksilla pois Kätilöopistolta, palannut kotiin sekavana ja lopulta hänet viedään ambulanssilla pois.  Antti on kaksin Paavon kanssa, maailmassa, jonka mies harvemmin ypöyksin kohtaa. Yksinhuoltajalla on  valtava vastuu vauvasta ja Antti on valmistautunut käymään töissä lehdessä ja olla vain mukana vauvan hoidossa, mutta niin, että päävastuu vauvasta on Pia-äidillä. 

Teos on on ollut suosittu, ja siitä on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt. Kirjan miljöö on rakennettu otolliseksi Antin yksinäisyydelle- Antin äiti on kuollut, ja Antin isä huolehtii Antin synnytyksessä vammautuneesta Janne-veljestä. Pian vanhemmat asuvat Espanjassa. 

Antti verkottuu naapurin Reposen perheen kanssa. Anna hoitaa välin Paavoa, ja Annan Ilkka mies pitää seuraa Antille. Ilkka sanotaan äijämäisesti Reposeksi, ja hän on poliisi. Annan ja Ilkan avioliitto on hyvä, ja siinä on paljon rakkautta ja lapsia. Antin avioliitto on ollut vaikea. Kyse on ollut kahdesta yksilöstä, Pialla on ollut ankea lapsuus ja nuoruus. Reposen poliisin kanssa vaihdetaan ajatuksia. Antti tukeutuu paljon neuvolan Ullaan ja  käy ainoana isänä neuvolan vertaisryhmässä, missä on äitejä ja vauvoja. Vanhempi-lapsi ryhmässä Antti tutustuu Enni-äitiin ja Kerttu-vauvaan.

Tarinan kuluessa Paavo kasvaa parivuotiaaksi, Antti tutustuu äitiryhmään, joka käy lähipuistossa, ja joutuu kuuntelemaan äiti-läppää.

Kirjassa on yllättävän tefloninen pinta, vaikka se käsittelee yllättävän kipeää asiaa, eli äidin psyykkistä oirehdintaa, ja aviopuolison sekoamista, ja tilannetta, missä äiti hylkää lapsensa.

Kirja oli helpolukuinen, ja sen luki nopeasti. Siinä oli paljon huomioita vauva-arjesta. Se on jonkin verran ilkeä. Siinä puhutaan finninaamaisista alokkaista, miestisseistä, ja läskeistä. Äideillä on minusta hieman ilkeät liikanimet. Puolukka-Pihla, Nelli-Tupperware, Linda-väsynyt ja Julia-Kauppakassi.

Useimmin tai kun itse olin hiekkalaatikolla ihmiset olivat Paavon isä, Kertun äiti, Pietarin ja Wilman äiti. Olen pohtinut olinko erilainen vanhempi, vai vain huonomuistinen, mutta en koskaan rutissut yövalvomisista, koliikeista, lasten leikkimisistä, tai siihen, että piti leikkiä lapsen kanssa, toisaalta en ollut yksin, mutta lapsia oli enemmän kuin vanhempia.

Eve Hietamiehen Yösyöttö avaa trilogian, joka jatkuu Tarhapäivällä ja Hammaskeijulla.

Yösyötön on blogannut myös Elina.

Eve Hietamies (s. 1964) on suomalainen toimittaja, kirjailija ja käsikirjoittaja. Olen blogannut häneltä teoksen Teräsmiehen morsian.

Goscinny -Sempe: Nikke on paras

 

Goscinny - Sempe: Nikke on paras, Pikku Niken uudet seikkailut 2, alkuteos Histoires inédites du petit Nicholas 2004, suomentanut Anna-Maija Viitanen, WSOY 2006, sivumäärä 330.

Nikke-tarinoiden tekstistä vastasi René Goscinny (1926 - 1977) ja tarinat on kuvittanut Jean-Jacques Sempe (s. 1932). Vuosina 1959-1966 parivaljakko teki tarinan viikottain Sud-Ouest Dimanche - sanomalehteen, aiemmin julkaistiin  viisi hulvatonta Nikke- kirjaa ( Nikke ja kaverit, Nikke ja Nenä,  Nikke ja kostajien sakki, Pikku Nikke, sekä Nikke kesälomalla).

Rene Goscinnyn kuoleman (5.11.1977) jälkeen 2000-luvulla julkaistiin Nikke-tarinoita, joita aiemmin ei ollut kirjoissa. Kirjan esipuheen on kirjoittanut tytär Anne Goscinny, Annen äiti kuoli ennen julkaisua, mutta kuvittaja Sempé oli aktiivisesti mukana. Teos Nikke on paras sisältää kolmasosan noista julkaisemattomista tarinoista.

Nikke on paras viittaa avausjuttuun, jossa Nikellä on oikeinkirjoituksessa vain seitsemän väärin (ranskaa lienee vaikeampi kirjoittaa kuin suomea?).   Nikke on huono koulussa, ja hänen luokkansa priimus on silmälasipäinen Albert, jolla on seitsemän virhettä ja lisäksi puuttuu i:n piste. Opettaja kehuu Nikkeä ja Nikke saa maistaa priimukseen kohdistuvaa kateutta: kaverit karttelevat, eikä isäkään osta luistimia, minkä on joskus luvannut ostaa, jos Nikke olisi jossain paras. Minua haittaa tässä opuksessa viittaukset selkäsaunoihin, lisäksi vanhemmilla on jatkuvasti riitoja. Isä hiiltyy Niken kysymykseen luistimista ja äiti tulee keittiöstä:

-Mitä nyt taas? äiti kysyi. 

Silloin minä selitin, että isä oli sanonut että saan selkääni. 

- Aika erikoinen tapa kannustaa poikaa, äiti sanoi. 

- Niin, minä sanoin , jos en saa luistimia, en kannustu yhtään.
-Mitä luistimia, äiti kysyi
-Ilmeisesti minun täytyy maksaa tästä sanelutehtävästä luistimilla
-Ponnistelu kannattaa  palkita, äiti sanoi
-Onneksi Niken isä on miljonääri, isä sanoi, ostan mielelläni luistimet palkinnoksi seitsemästä oikeinkirjoitusvirheestä
En tiennytkään, että isä on miljonääri. Täytyy kertoa Jorille, joka puhuu aina puhuu rikkaasta isästään ..  ....s16

Tuo sananvaihto on tosin loppuosiltaan hyvin hauska, ja tilanne tarinassakin palautuu ennalleen, kun Nikke saa matematiikan kokeesta nollan, ja isä vie hänet  elokuviin. Mutta muissa jutuissa on enemmän uhkailua. 

Kirjassa on tarinoita naapureista.  Bledurt ostaa kroketin. Isän ja Bledurtin peli menee tappeluksi ja mailamiekkailuksi. Nikke ihmettelee, mihin palloja tarvitaan? Bledurt ja Niken äiti järjestävät yllätyksenä Niken isän synttäreitä. Isä on  myöhässä, ja kiroaa sisään tullessaan läskimaha Bledurtin rotiskoauton olevan talon edessä. Ei kivaa kielenkäyttöä ja Bledurt suuttuu. Nikke leikkii Ann-Marien kanssa ja leikki sujuu hyvin, mutta Ann-Marie päättää leikkien säännöt. Nikke joutuu kärräilemään myös Mercellin vauvaa. Äiti puhuu pikkuveljen tilauksestakin. Juttuja on kaikenlaisia, Niken äiti kadottaa Niken tavaratalossa, ja toisessa jutussa Nikke löytää pudonneen lompakon, ja haluaa palauttaa sen poliisilaitokselle, josta isä on hieman pahoillaan. Isä  uhriutuu monesti työntekemisestään, kun äiti auttaa Nikkeä ristisanatehtävässä, ja mainitsee sanan soopeli, kun kysytään turkkia, isä saa kyynis-depreessisen kohtauksen. Isä vie myös Niken työpaikalleen. Nikke tekee paperilennokkeja isän sopimuksesta, joten se joudutaan konekirjoittamaan uudestaan, Niken toimistoon tulee Henrin isä, ja Nikke ja Henri tappelevat koulussa, ja lopulta Henrin isä vetää sopimuksen pois firmasta.

Lomalle lähdetään Bretagneen, ja mennään junalla. Tällä kertaa kanssa matkustajilla on kestämistä Niken perheen touhuista. Nikke huomaa, että vastapäinen mies lukee kirjaa, jonka sivua ei käännä koko junamatkan aikana.

Niken vanhemmat jättävät Niken kotiin, kun menevät kahdestaan syömään. He ovat tulleet tulokseen, että Nikke on kypsä olemaan yksin. He tekevät tarkastussoiton, ja rientävät takaisin, kun Nikke ei vastaa. Nikke on nukahtanut ja äiti toteaa, että he eivät ole kypsiä jättämään Nikkeä yksin. 

Nikke käy myös eläintarhassa, kaverit ovat kylässä ja hammaskin lähtee.

Nikke on paras sisältää kolmasosan Histoires inédites du petit Nicholas  -teoksesta. Osa jutuista eivät minusta ole niin hauskoja tai kepeitä, joten ymmärrän, että nämä jutut eivät ole mahtuneet viiiteen kokoelmakirjaan. Tämä kirja kuitenkin syventää tietämystä Nikke-sarjan luonteesta ja monesta henkilöstä. Kloku on jäänyt lastentarhassa luokalleen, ja on luokan vanhin. 

Ensimmäinen osa suomeksi käännetystä  ranskankielisestä teoksesta Histoires inédites du petit Nicholas on Nikke palaa lomilta ja kolmas osa on Nikke vauhdissa  josta siis bloggasin syyskuussa, sillä tämä kakkososa on minusta huonoin,

Alistar MacLean: Karhusaari

 

Alistar MacLean: Karhusaari alkuteos Bear Island,  suomentanut Seppo Loponen, WSOY 1971, sivumäärä 319.

Karhusaari on skottikirjailija Alistar MacLeanin (1922 - 1987) jännäri arktiksilta vesiltä. Ikäloppu alus Aamuruusu kyntää Barentsinmerta kokka kohti Karhusaarta, jossa aiotaan filmata. Laivassa on Olympus Productionsin henkilökuntaa, näyttelijöitä, ohjaaja, tuottaja, ja laivan henkilökuntaa. Tarina alkaa illallisella. Italialainen Antonio poistuu hyttiinsä, ja löytyy sieltä myrkytettynä. Laivan lääkäri tohtori Marlowe alkaa selvittää myrkytystä. Samoilla illallisilla kuusi muutakin sai myrkkyä, ja vainajia on kolme. Marlowe alkaa tutkia, miten myrkyttäminen on tehty. Hän itse pelastuu täpärästi omasta kuolemastaan, kun pidättäytyy whiskystä, joka on myrkytettyä. Myrkky-whiskyä juonut mies katoaa. Tilannetta mutkistaa, sillä radio on hajotettu. Laiva ankkuroidaan karulle ja kallioiselle Karhusaaren Sörhanan satamaan. 

Karhusaari sijaitsee Huippuvuorten eteläpuolella, se on karu kallioinen saari, joka kuuluu Norjalle. Retkikunta on matkalla lokakuussa, eli monen kuukauden kaamos on alkamassa. Karhusaaressa on rakennuksia, johon majoitutaan, ja aletaan kuvata ...

Alistar MacLean on hämäyksen mestari. Alkuun lukija ei tiedä, missä mennään, matkalla on aivan muita tarkoituksia kuin kuvausreissu. Filmijoukkiosta kuoriutuu pikku konnia, konnia ja yksi pääkonna. Myös Marlowella on toinenkin ammatti, hän on brittiviranomainen.

Tarina tapahtuu ensimmäisen kuumatkan jälkeen joko lokakuussa 1969 tai 1970. Kirjan mätien mulkeroiden lonkerot ja juuret ovat natsiaatteessa ja tähtäimenä natsien kulta. MacLeanilla on takataskussaan paljon muita yllätyksiä.

Olen blogannut teosparin Navaronen tykit ja Navaronen haukat tarinat tapahtuvat toisen maailmansodan aikana, ja natseja vastaan niissäkin taistellaan.

Macleanilla rikosten motiivi ja ratkaisu ovat yksioikoisia: "...täydellinen mielipuoli ja päättää päivänsä hullujenhuoneessa. ...... suljetaan tietenkin elinkaudeksi varmuusvankiloihin".  ss. 311-312.

Alex Haley: Juuret

 Alex Haley: Juuret, alkuteos Roots: The Saga of an American Family 1976, suomentaja Arto Häilä, WSOY 1976. Sivumäärä 591.

Romaani Juuret kertoo journalisti Alex Haleyn suvun historian, jota hän on selvittänyt aikuisiällään vuosia. Haleyn suvun juuret ulottuvat 1700-luvun Gambiaan. Kirja koostuu sadasta luvusta, jotka kertovat orjuudesta ja sen loppumisesta ja perheiden selviämisestä. 

Tarina alkaa hyvin onnellisesti 1700-luvulla Gambiassa, jossa Omoron ja Bintan perheeseen syntyy esikoisena potra poika, joka  saa nimekseen Kunta Kinte. Kuntan lapsuus on onnellinen, valoisa, ja perinteiden täyttämä. Hän saa oppia koulussa, läpäisee miehuuskokeensa, ja muuttaa omilleen. 

Alex Haley on orja Kunta Kinten jälkeläinen seitsemännessä polvessa. Nimittäin kun Kunta samoilee yksin, hänet otetaan kiinni, ruoskitaan, myydään orjaksi, ja rahdataan orjalaivalla Amerikkaan. Kunta Kinte saapuu Amerikkaan Marylandin Annapolikseen 1767 seitsemäntoista vuoden iässä, myydään John Wallerin plantaasille orjaksi ja annetaan nimi Toby. Kunta ei halua olla orjana, eikä sopeutua, vaan karkailee. Neljännen karkausyrityksen jälkeen, hänen toinen jalkateränsä katkaistaan, ja Wallerin lääkäriveli ottaa Kuntan orjakseen. Kunta Kinten on pakko nöyrtyä ja pohtia mitä elämältään haluaa. Kunta Kinte on ahkera, ja älykäs, hän menee sangen myöhään naimisiin keittäjätär Bellin kanssa, ja saavat Kizzy-nimisen lapsen. Kunta kertoo juuristaan Afrikassa, ja opettaa kieltä, ja pyytää Kizzyä jatkamaan perinnettä.

Juuret -tarinassa on oma temponsa, mutta hyviä ja seesteisiä aikoja seuraa taas romahdus, useimmin rasistista syistä. Kizzy on 16-vuotias, ja on ihastunut nuoreen orjaan Noahiin ja auttaa tätä pakenemisessa. Noah jää luonnollisesti kiinni. Rangaistukseksi Kizzy myydään 16-vuotiaana orjaksi taistelukukkoja kasvattavalle valkoiselle Tom Lealle, joka raiskaa heti Kizzyn. Kizzy synnyttää lapsen, jolle antaa nimen George, jolle myöhemmin selviää, kuka on hänen isänsä ja miksi. George kuitenkin on isänsä poika, ja kiinnostuu kukoista, ja on hyvä kukkojen valmentaja. Häntä aletaan kutsua Kukonpoika-Georgeksi. Kukonpoika-George on boheemi, ja pukeutuu myöhemmin knalli. George pääsee isänsä kanssa kukkotappeluihin. George ansaitsee raakkikukoilla dollareita, ja aikoo ostaa perheensä, jossa on vaimo Matilda ja kahdeksan lasta, vapaaksi. Kuitenkin Tom Lea on päättänyt jäädä eläkkeelle ja menee viimeiseen kilpailuunsa, eikä osaa lopettaa ajoissa, menettää kaiken ja jää velkaa. Tom Lea on pelannut myös Georgen säästöt, ja Georgen, joka muuttaa kukkovalmentajaksi Englantiin. Tom myy Georgen perheen Murrayn tupakkatilalle orjiksi. Kukonpoika-George menee orjaksi Englantiin kahdeksi vuodeksi, joka venähtää neljäksi vuodeksi. Palatessaan Kukonpoika ei tiedä perheensä kohtalosta, ja palaa Tom Lean farmille, kuulee äitinsä Kizzyn kuolleen ja perheensä myynnin. Tom on juomassa itseään hengiltä, George saa Tomilta vapautuskirjan ja lähtee Murrayn tupakkafarmille....  Teos jauhaa vielä neljä sukupolvea perheen historiaa, ja kertomuksen Alex Haleyn tutkimuksista Washingtonin arkistoissa, ja Afrikassa.

Alex Haley (1921 - 1992) oli akateemisen perheen vesa, joka opiskeli yliopistossa, osallistui toiseen maailmansotaan, toimi armeijassa tiedottajana, teki haastatteluja Miles Davisista (1926 - 1991) ja Malcolm X:stä (1925 - 1965), joita julkaistiin Playboyssa. Juuret oli hänen esikoisromaaninsa, ja ainoa romaani, jonka sai loppuun. Malcolm X:n haastattelu tosin julkaistiin kirjana 1965.

Juuret -romaani on monen afrikkalaisen kertomus, myyttinen sukupolvien ketju. Valkoiselle se osoittaa orjuudesta asioita, joita ei välttämättä muuten ajattelisi. Orja ei myyntinsä jälkeen saa pitää yhteyttä perheeseensä, eikä vanhemmat tiedä lastensa kohtalosta, eikä päinvastoin. Alkuun orjia yritettiin eristää ja pitää lukutaidottomina. Orjan lapset olivat plantaasin omistajan omaisuutta. Orjuuden loppuminen yhdessä osavaltiossa, tuo muita sosiaalisia ongelmia. Jotkut osavaltiot kieltävät vapaita mustia olemasta alueellaan.

Pahaa on myös nimittely, tässä mustia ei sanota edes "n**k*r*iksi" vaan "n*kruiksi". Pelton*kru on alinta kastia. Nimitys kuvaa kaikkia puuttuvia ihmisoikeuksia, ja mustat kutsuvat toisiaan tällä termillä. Tämä bloggaus ja kirja ovat rasisimin vastaisia.

Teos on filmattu sarjaksi kahdesti 1977 ja 2016. Juuret on käännetty monelle kielelle. Romaani on saanut osakseen plagiointisyytteitä, ja osittain sitä on varmasti "dramatisoitu" ja "romantisoitu".

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta, alkuteos La planete des singes 1963, suomentanut Outi Nyytäjä, Like 2001, sivumäärä 220.

Ranskalaisen Pierre Boullen legendaarinen scifi-teos Apinoiden planeetta on taipunut valkokankaalle lukemattomia kertoja. Ensimmäinen filmi tehtiiin Charles Hestonin tähdittämänä vuonna 1968, siihen tehtiin neljä jatko-osaa ja vielä vuonna 1974 tv-sarja ja piirrossarja. Vuonna 2001 Tim Burton filmasi Apinoiden planeetan, mutta tarinalle ei tullut jatko-osia. Kansikuva yllä on tästä filmistä. Apinoiden planeetasta tehtiin vuosina 2011, 2014 ja 2017 elokuvatrilogia. Olen nähnyt myös ensimmäisen Apinoiden planeetta -filmin, jossa retkikunta siirtyy ajassa eteenpäin. Kirjassa, johon alla oleva bloggaus pohjautuu, ollaan tulevaisuudessa ja matkustetaan toiseen aurinkokuntaan ja takaisin.

Boullen Apinoiden planeetta alkaa, kun avaruudessa aurinkopurjealuksella matkaava pari Jinn ja Phyllis löytävät  pullopostin, jossa on huikea tarina kirjoitettu maan kielellä.

Tarina
Tarinan kirjoittaja Odysseus Merou kertoo tutkimusretkestä Betelgeusen aurinkokuntaan, ja sen toiselle planeetalle, jonka retkikunta nimeää Sororiksi. Retkikuntaan kuuluu sen johtaja professori Antelle, fyysikko Arthur Levain ja lehtimies Odysseus Merou sekä simpanssi Hector. Retkikunta jättää avaruusaluksensa kiertoradalle ja laskeutuu maahan. He tapaavat siellä alastoman naisen, jonka he nimeävät Novaksi. Nova ääntelee ja käyttäytyy kuin eläin, ja tappaa heti Hectorin. Novan heimo vangitsee kolmikon. Vaatetetut apinajoukko hyökkää kylään ja tappaa suuren osan ihmisistä, loput he ottavat vangiksi ja vievät häkkeihin. Ihmisillä tehdään älykkyys-kokeita. Koeasemaa johtaa oranki Zaius, ja assistenttina on simpanssi Zira, joka huomaa Odysseuksen älykkyyden. 

Apinoiden planeetta -teos tarkastelee sivilisaatioiden kehitystä, ja tuhoa, evoluution valintaa, älykkyyttä, kulttuuria, rasismia ja vallankäyttöä. Näiden teemojen lisäksi Apinoiden planeetta on huikea juoneltaan, pääseekö retkikunta pois planeetalta, ja mitä sitten tapahtuukaan? Boulen Apinoiden planeetta on ajaton kauhu-scifin merkkiteos.

Juonipaljastuksia ja analyysia (älä lue jos et ole lukenut kirjaa).

Retkikunnan jojtaja professori Antelle on sivistynyt mies. Alus on hyvin varustettu, ja jäsenet ovat perheettömiä. Retkikunta suuntaa  aurinkokunnan toiselle planeetalle, jonka happi ja typpipitoisuus ovat maankaltaisia, he nimeävät planeetan Sororiksi, koska se on kuin maan sisarplaneetta. Päähenkilö Odysseus Merou tapaa planeetalla alastoman ja hyvin kauniin naisen. Nainen urahtelee, ja käytös on vaistomaista. He ristivät naisen Novaksi. Nova telmii miesten kanssa vedessä. Pian Novan heimo tulee ja vangitsee kolmikon. Retkikunta on ymmällään ihmisten apinamaisesta käytöksestä. Vaatetetut apinat hyökkäävät kylään ja apinat tappavat osan ihmisistä, fyysikko Levain kuolee, mutta Antelle ja Merou lähtevät pakoon, mutta juoksevat verkkoansaan. Ihmisillä ei ole vaatteita, ja retkikunnan vaatteet on jo revitty ja varusteet tuhottu. Vangit viedään apinoiden yliopiston koe-eläimiksi häkkiin.

Apinoiden yhteiskunta muistuttaa paljon maan yhteiskuntia. Planeetta on yhtä valtakuntaa, ja apinayhteiskunta koostuu kolmesta eri lajista: orangeista, gorilloista ja simpansseista. Gorillat ovat erikoistuneet sotilaiksi, ja usein voimaa tarvittaviin tehtäviin, simpassit ovat älykköjä, ja orangit hallitsevat mielellään. Tutkimuslaitoksen johtaja on oranki Thaius. Naarassimpassi Zira on etevä tutkija, hänen kumppani  on ihmisteoreetikko simpassi Cornelius. Ihmisille tehdään samanlaisia kokeita kuin Pavlovin eläinkokeet. Merou joutuu alistumaan kokeisiin, hän yrittää näyttää älykkyytensä, mutta sangen laihoin tuloksin, hyviä suorituksia pidetään matkimisena. Kuukaudet kuluvat ja Merou on vaipumassa sivistymättämyyteen, hän joutuu parittelemaan Novan kanssa, ja kerjäämään ruokaa. Merou kuitenkin keksii keinon, hän alkaa raapustaa matemaattisia merkintöjä, ensin Ziralle Pythagoraan lauseen, ja sen jälkeen kartioleikkauksia kuten ellipsi ja hyperbeli. Zira kiinnostuu uudestaan Odysseus Merousta ja opettelee ranskaa, jota Merou puhuu. Merou alkaa opetella apinakieltä, jonka hän vankeuden aikana oppii. Zira ja Cornelius alkavat valmentaa Therouta isoa konferenssia varten. Apinajoukko on ällikällä lyöty Odysseus Meroun esiintymisestä. Myös kateutta esiintyy. 

Merou selvittää miten professori Antelle voi. Hän on eläintarhassa ja valunut viettien ja vaistojen tasolle. Antelle ei tunnista enää Therouta, eikä osaa edes ranskaa.

Cornelius esittää arkeologisia kaivauksia Odysseus Theroulle. Apinat ovat kaivauksista innoissaan. Planeetalla on vallinnut korkeakulttuuri tuhansia vuosia sitten. Innostus muuttuu raivoksi, kun ilmenee, että se oli ihmisten luoma kulttuuri. Simpassitiedemies Helius on päässyt ihmiskokeissa atavistisille tasoille, ja soittaa nauhoituksia. Ihmiset ovat alkaneet koulia apinoita, ja käyttäneet apinapalvelijoita. Apinakapinan seurauksena apinat ovat ottaneet vallan. Ihmiset on tapettu ja ajettu luontoon, jossa he ovat taantuneet eläinten tasolle.

Nova on raskaana, ja synnyttää pojan. Poika Sirius-nimeltään alkaa jokeltaa, ja se on apinoille uhka. Zira ja Cornelius auttavat Theroun, Novan ja Siriuksen pakoon tai avarusalukselle. Kolmen vuoden matkan aikana Sirius oppii puhumaan, ja myös Nova, joka saa toisenkin lapsen.

Tuossa Theroun kertomus tiiviisti. Tarinassa otetaan kantaa minusta lajien alistamiseen, ja eläinkokeisiin. Siinä pohditaan evoluution valintoja. On sattumaa, miten evoluuto on edennyt. Tiedettä tehdään arvolähtöisesti. Apinoilla on tärkeä saada tieteestä pönkitystä apinoiden ylivallalle. Professori Antellen kohtalolla Boulle haluaa osoittaa, että sivistys voi karista alkukantaisessa ympäristössä nopeasti.

Juonipaljastus (älä lue)

Tarina on siis pullossa, josta Jinn lukee sen Phyllikselle aurinkopurjealuksessa. Theroun tarina päättyy, kun he saapuvat maahan. Maaassa ei juuri toimintaa näy, mutta vastassa on vaatettu gorilla ... ja Boulle paljastaa, että Jinn ja Phyllis ovat simpasseja, jotka pitävät tarinaa, missä ihminen olisi älykäs, täysin mahdottomana.

Apinoiden planeetan yllätyksellisyyttä ei minusta ole osattu saada siirtymään valkokankaalle. 

Tim Burtonin filmi on minusta surkea. Kuvassa filmin sankari kapteeni Leo Davidson (Mark Wahlberg). Filmi alkaa Davidsonin aluksen saapumisella planeetalle, muuten planeetan kuvaus on erilaisia. Apinat ja ihmiset puhuvat englantia, ja filmi on pelkkää taistelua, vain alku ja loppu ovat kiinnostavia. Filmi loppuu miltei samoin kuin kirja.

*****
Pierre-François-Marie-Louis Boulle (1912 - 1994) oli ranskalainen kirjailija. Hänen toinen tunnettu teoksensa on Kwai-joen silta. Kirjailijalla oli kumiplantaasi nykyisessä Malesiassa, ja hän toimi vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan aikana.

Jalkaväkirykmentti JR 14 Suomen sodassa 1941 - 1944

 

Vieno V. Vihanto: Jalkaväkirykmentti JR 14 Suomen sodassa 1941 - 1944, 1993, sivumäärä 253.

Tämän kirjan julkaisija on JR 14:n perinnetoimikunta ja siinä kuvataan tekstein ja pääosin valokuvin JR 14:n matkaa jatkosodassa. Vieno V. Vihanto on kuulunut toimituskuntaan, jossa ovat olleet myös Pekka Saine, Eero Järvelä, Helmer Laukoma ja Jorma Vuori. Kirjaa painettu 400 kpl ja sitä on ollut myynnissä antikvariaateissa hinnalla 150 euroa, joskin juuri nyt kirjoitushetkellä sitä ei ole saatavissa.

Jalkaväkirykmentti JR 14 oli Lounais-Suomen sotilasläänin  perustama reserviläisrykmentti. Perustamispäivä oli 17.6.1941. Miehiä tuli Turkuun ainakin seuraavista kunnista Eura, Hinnerjoki, Mynämäki, Nousiainen ja Yläne. Turusta suunnattiin ensin Ahvenanmaalle, sotatoimiin lähdettiin ensin Petsamoon, sieltä etelämmäs Kiestinkiin ja lopulta Maaselälle, ja 1944 kotiutus Turkuun. Rykmentissä oli ikäluokkia 1911 ja 1912. Matka Turusta rintamalle oli pitkä, eikä kunnon tiestöä ollut. Suomenhevosia käytettiin vetotöissä huonoimmilla teillä. Ilman uhreja ei päästä perille, vaan Ivalossa auto kaatuu, ja kaksi miestä kuolee. 

Miehet ovat olleet ainakin noin kolmekymmentävuotiaita (jos ovat olleet 1911 ja 1912 ikäluokkaa). Jatkosota alkoi taisteluin, sitten tuli asemasotavaihe, ja lopussa naapuri tuli isolla kalustolla rynnäköiden idästä. Kirjan toimituskunta on ollut oletettavasti kolme vuotta eturintamassa. Taistelut, kuolemanpelko, kaatuneet ja haavoittuneet ovat kirjassa läsnä. Kuvia on paljon, taisteluista ei ollenkaan, jonkin verran ruumiista, ja arkuista, mutta useimmin kuvia on hetkistä, jolloin koitettiin tehdä jotain muuta kuin sotia: saunotaan, uidaan, kieritään lumessa, otetaan aurinkoa, poltetaan Saimaata, katsotaan kesäteatteria ja  järjestetään urheilukisoja. Maisemista on kuvia, kalustosta, kaatuneista ja tietenkin korsuista. Hevoskuvia on paljon, mutta myös karhunpennuista, joista yksi lahjoitettiin Korkeasaareen. Kuvista ilmenee, että myös kuorolaulua harrastettiin.

Rykmentti siis suuntasi  Kalastajansaarentoon Petsamoon, missä oltiin saksalaisten alaisuudessa.  Neuvostojoukot hyökkäävät. Saksalaisia kutsutaan aseveljiksi, ja saksalaisten tavoite oli katkaista Murmanskin rautatie, sillä Yhdysvallat aseisti Neuvostoliittoa Saksaa vastaan. Rykmentti siirretään etelämmäs Jelettijärvelle, Ahvenlahteen, Kiestinkiin ja Röhöön. Uhtuassa tehdään Honkapirtti, joka siirrettiin sodan jälkeen Turun Ruissaloon. Rykmentti siirrettiin lopulta Kannakselle 1944, ja kotiutettiin, kun tuli aselepo.

Veteraanitoiminta on tärkeää, joskin miltei kaikki toisessa maailmansodassa sotineet ovat jo kuolleet. Minusta kirjassa on oma huumorinsa, joskin seuraavat lainaukset varmasti ärsyttävät hyvinvointivaltiomme uusimpia kasvatteja, heidän kannattaa toki muistaa, että sotaveteraanit pelastivat Suomen ja rakensivat hyvinvointivaltion. 

Sivulla 46 rintamakirjeenvaihtaja V.E Koskimäki muistelee, että "keskinäinen luottamus on täydellinen. Juuri kuten rauhaa rakastavassa Suomen kansanarmeijassa tuleekin olla. Siksi se kestää ja voittaa".  s.46 Tämä oli vuoden 1941 retoriikkaa,  ja on nähtävissä Talvisodan kokemusten kautta. 

Sivulla 29 on kuva sillasta, ja kuvateksti: "Rovaniemen silta ennenkuin aseveljemme räjäyttivät sen." s.29 

Tässä yllä on kuva sotatalvelta, miesten päällä lumipuku, ja kulkupelinä puusukset.

Jalkaväkirykmentti 14:n muistomerkki paljastettiin Säkylän Huovinrinteellä 7.6.1986.

Hyvää Itsenäisyyspäivää itsenäiselle isänmaallemme Suomelle.

Abdulrazak Gurnah: Den sista Gåvan

 

Abdulrazak Gurnah: Den sista Gåvan, alkuteos The Last Gift 2011, (= Viimeinen lahja), ruotsintanut Helena Hansson, Celanders 2021, sivumäärä 285. 

Zanzibarilla 1948 syntynyt Abdulrazak Gurnah voitti vuoden 2021 Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Palkintoa on perusteltu Gurnahin "tinkimättömästä ja myötätuntoisesta porautumisessa ​​kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisen kohtaloihin eri kulttuurien ja mantereiden välisissä kuiluissa", minkä toteuttaa myös Gurnahin kahdeksas romaani Viimeinen lahja. 

Romaanin päähenkilö on 63-vuotias Englannin Norwichissä asuva alkujaan siirtolainen Abbas, joka kirjan alkusivuilla saa sairaskohtauksen hikoillen ja täristen. Vaimo Maryam toimittaa miehensä ambulanssilla sairaalaan. Välillä Abbas on parempi, mutta kunto heikkenee. Sairasvuoteen äärellä käyvät myös parin jo aikuiset lapset Hanna ja Jamal. Sairauden edetessä Abbas paljastaa ensimmäisen kerran, miksi lähti synnyinpaikastaan, myös Maryam paljastaa elämänsä kipupisteen. Parin aikuisille -englantilaiseen keskiluokkaan pyrkiville-  lapsille paljastukset aiheuttavat traumaattisia ajatuksia.

Romaani kuvaa myös paljon Hannan ja Jamalin ja näiden ystävien elämää eri aikatasoissa. Tarinat osoittavat, että maahanmuuttajien lapsilla on erilaiset tarinat, ja kaikilla on ollut omat haasteensa. Abbas ja Maryam ovat kasvattaneet lapsiaan hyvin englantilaiseksi, tai niin, etteivät he halua mitenkään erottautua. Hanna, joka haluaa itseään kutsuttavan Annaksi, on valmistunut yliopistosta ja kumppaninaan on väitöskirjaa tekevä Nick. Jamal opiskelee, ja hän alkaa seurustella irlantilais-italialaisen Lenan kanssa.

Kun Abbasin tila heikkenee, hän lopulta kertoo ensimmäistä kertaa vaimolleen (ja myöhemmin lapsilleen) lapsuudestaan Zanzibarilla ja syistä, miksi lähti pois. Abbasin vaimo Maryam muistelee ensitapaamista Abbasin kanssa jonossa Exeterissä. Abbas on ollut merimies, ja työllistyy Englannissa tehdastyöhön. Maryam on löytölapsi, joka on hylätty sairaalan ulkopuolelle.  Maryamin sijaisperheet vaihtuvat ja lopulta hän on on intialaistaustaisen Vijayn  ja  siirtolaisen lapsen Feroozin kodissa sijaislapsena, lapsettomat kasvattivanhemmat rajoittavat Maryamia ja myös nuorta rakkautta, ja Maryam muuttaa pois kotoa. 

Kun vanhemmat Abbas ja Maryam paljastavat oman elämänsä kipeät käännekohdat, lapset ahdistuvat, mutta se antaa heille mahdollisuuden löytää juurensa toisaalta Zanzibarista ja toisaalta tavata Maryamin kasvattivanhemmat.

Abdulrazakin Gurnahin  Viimeinen lahja on helppolukuinen romaani, jossa teemoja on paljon. Abbasin ja Maryamin kerrottua tarinansa tärkeäksi nousee omat juuret ja niiden hyväksyminen, kertomukset omasta lapsuudesta ja myös perheenjäsenten salaisuudet ja niiden vaikutukset. Abbas on kertonut hauskoja absurdeja tarinoita lapsuudestaan, puhuvista eläimistä, ja on kutsunut itseäänkin "Apinaksi Afrikasta". Klovni on pelkkä rooli, ja vasta kuolinnaamion saapuessa Abbas pesee klovnin meikit kasvoiltaan. Lasten juurtuminen elämään alkaa vasta, kun Abbas on kertonut, mitä hänelle tapahtui Zanzibarissa. Kirjassa ei mässäillä sodalla, eikä kidutuksella, vaikka sekin nousee joissain keskusteluissa esille. Kyse on paljon tavanomaisemmista tragedioista, mutta jotka ovat jokapäiväisiä miljoonille siirtolaisille ja pakolaisille, vaikka he olisivat saaneet uuden asuinmaansa kansalaisuuden.

*****

Laitan tähän pidemmän oppimäärän, jossa avaan hieman enemmän romaania, mutta en paljasta Abbasin salaisuutta. 

Sairaskohtausten jälkeen Abbas alkaa kertoa lapsuudestaan. Hän on viisilapsisen perheen nuorin. Isä on saita ja ilkeä, mutta sodan jälkeen hän ainoana pääsee kouluun, ja jatkaa sisarusten luona asuen opintietään. Seminaari kestää kolme vuotta, minkä aikana hän käy yhä vähemmän kotonaan isänsä haukuttavana, mutta kaupungissa on omat houkutuksensa ja kaikessa on petoksen mahdollisuus. Abbas tuntee joutuneensa ansaan, josta lähtee käpälämäkeen.

Perheen äiti on tavannut Abbasin jonossa, ja Abbas on töissä tehtaassa, Maryam sairaalan ruokalassa. Maryam on muuttanut Abbasin luo nopealla aikataululla. Maryam on löytölapsi, jolla on ollut monia kasvattivanhempia, viimeiseksi intialaistaustainen Vijay ja vaimonsa Ferooz. Maryam on lopulta perheen piika, mutta piikuuden säilyttäminen komentelevan ja vastenmielisen Vijayn sisarenpojan tullessa taloon, ei ole helppoa. Hannan ja Jamalin elämää kuvataan paljon, muuton hankaluutta. Hannan nimipohdintaa (Hanna => Anna), suhtautumista Nickin  vanhempien kristilliseen taustaan. Pelkästään muutos tuoma naapuruston vaihdos, tuntuu ongelmalta. Kaikki muutkin pulmat esitetään hankaliksi. Jamal hakee identiteettiä islamilaisesta lukupiiristä. Kirja tapahtuu arviolta vuonna 2003, joten myös kaksoistorni-iskuja pohditaan. Jamal löytää yllättäen Magdalenan eli Lenan tai oikeastaan päinvastoin.  Abbasin sairaus etenee. Maryam ottaa pestin paikallisessa "pakolaiskeskuksessa", eli haluaa tukea tulijoita.

Hanna ja Jamal alkuhankaluuksien jälkeen hyväksyvät juurensa. Isän lähdön syyllä on vaikutusta koko perheeseen ja heihinkin. Lisäksi Maryam on ollut löytölapsi. Perhe tai siis Maryam, Hanna ja Jamal haluavat vierailla Zanzibarissa, ja he myöskin melko suurella varmuudella saavat tietää, kuka oli Maryamin äiti, ja jonkinnäköinen arvaus on isän kansallisuudestakin.

Abdulrazak Gurnah saapui Britanniaan Sansibarista vuonna 1968 pakolaisena vallan vaihduttua Zanzibarissa. Zanzibar oli itsenäistynyt brittivallasta 1963. Britit taas olivat "vapauttaneet" saaret arabien orjakaupalta, jonka jälkeen britit taas hallinnoivat saaria, monien vaiheiden jälkeen Sansibarin saaret kuuluvat nyt Tansanialle. 

Gurnah pääsi elämään kiinni, pääsi töihin yliopistoihin sekä Englannissa että 1980-luvun alussa myös Nigeriassa. Hän on julkaissut kymmenen romaania. Gurnah työllistyi ja lopulta akateemiselle uralle ja kirjailijaksi. Gurnahin "ensimmäinen kieli" on swahili, mutta hän kirjoittaa englanniksi, mikä on nykyisinkin postkolonialistisessa kirjallisuudessa yleistä. 

Olen blogannut hänen teoksestaan After lives