Henning Mankellin Panokset



Kansi punasävytteinen, liittynee teemaan, ei minusta houkutteleva kansi


Panokset on Henning Mankellin esikoisteos vuodelta 1973. Teoksen uusintapainoksen alussa on kirjailijan saatesanat, jossa hän uudistaa teesinsä. Ruotsissa on olemassa gettoja ja tarpeellisten ja tarpeettomien ihmisten raja on olemassa. Tämä on sitä samaa pohdiskelua, jota romaanihahmo Kurt Wallander pohtii Mankellin muissa kirjoissa.

Teos Panokset  itsessään on helppolukuinen noin 271 sivun mitallaan. Noin on siksi, että välillä on tyhjiä sivuja. Teoksen kerronta vaihtaa jatkuvasti aikatasoa päähenkilö Oskar Johanssonin (synt. 1888) elämän vaiheisiin, joista dramaattisin on dynamiitin räjähtäminen käteen 1911. Oskarin elämä sammui vasta vuonna 1969, jolloin 58 vuotta jää elämistä yksikätisenä, yksisilmäisenä ja kaksisormisena.

Oskar Johansson on sosialisti ja sosiaalidemokraatti, tai oli, mutta panostaja hän oli koko työuransa. Hän pettyy aatteen muuttumista ja jäsenkirjavirkailijoihin. Luultavasti tämä on teoksen ydinsanoma, jonka 1973 Henning Mankell on halunnut sanoa, mutta tämä tulee erittäin huonosti läpi. Se johtuu ehkä siitä, että Suomessa arvostamme ruotsalaista yhteiskuntaa, mutta minusta Mankellin rappion argumentointi on silti hataralla pohjalla. Demarit eivät aiheuttaneet 1920-luvun lopun lamaa, 1930-luvun työttömyyttä, eivätkä ruotsalaiset 1956 Unkarissa ja 1968 Tsekkoslovakiassa olleet osapuolia. Johanssonin turhautumiseen ei minusta annettu muuta syytä kuin ohi mennen mainittu häätö uudisrakkenuksen tieltä, joka kovia kokeneelle miehelle tuskin olisi ollut edes se viimeinen pisara.

Sen sijaan rampautuneen työläisen vanhentumista Mankell on käsitellyt minusta osuvasti ja aidosti. Teoksen kerrontatapa on ajassa pomppivaa spiraalia, jossa samat faktat toistuvat liian monta kertaa. Ympäristön kuvaus tuntuu joskus hieman väkisin keksityltä. Mitä lähemmäs kirjoitushetkeä tullaan sen autenttisemmalta kerronta vaikuttaa.
Mikä Oskarin pelasti? No lääkärit, mutta sosiaalisesti mukava vaimo Elviira. Lapset saatiin ja he herroituivat, ja Oskar kalastelee loput vuodet leskenä varsin yksinäisenä ...

Enempää en kerro juonesta, mutta minulla tuli vanhuuden kuvauksesta mieleen UP:n Carl Fredriksson, joka saa myös häädön, mutta ei suostu pukumiesten marionetiksi.

Mankellin esikoisromaani Panokset on miltei vuosisadan mittainen työläisen kuvaus, joka tarkastelee yksilön elämää kertojan silmin, takakansitekstin sfäärejä ei saavuteta, mutta minusta onnistunut avaus maestrolta.

--
Kirjan ostin Suomalaisesta Kirjakaupasta, ja luin sen linja-automatkalla, eli teos oli nopealukuinen.

Tuotantoa

Mankell Henning: Panokset

Mankell Henning: Kasvoton kuolema
Mankell Henning: Riian verikoirat
Mankell Henning: Valkoinen naarasleijona
Mankell Henninga: Hymyilevä mies
Mankell Henning: Väärillä jäljillä
Mankell Henning: Viides nainen
Mankell Hennung: Askeleen jäljessä
Mankell Henning: Palomuuri
Mankell Henning: Ennen routaa
Mankell Henning: Rauhaton mies
Mankell Henning: Tanssinopettajan paluu

Mankell Henning: Leopardin silmä

Mankell Henning: Comedia Infantil

Hytti nro 6, Rosa Liksom

Rosa Liksomin Hytti nro 6 , WSOY 2011, 187 sivua. Nimettömiä lukuja.

Kirjassa esineenä pistää ensinnä silmään kannen karun kaunis taiteellisuus, joka toistuu sisäkansien kulahtaneissa kuvissa, ja vaikutelman kruunaa Pekka Pesosen tyhjentävä sisäkansiteksti. Kannessa on taittoreuna, jonka saa merkiksi, tämä on hyvä keksintö, kuten myös lisätarinat, joita webissä on. Pokkaripainoksessa sisäkansia ei ole, sivumäärä pokkaripainoksessa on 200.

Tapahtuma-aika:
1980-luvun suuri ja mahtava Neuvostoliitto, Tsernobylin vuotena 1986 kirja tapahtuu keväällä huhtikuussa.

Tapahtumapaikka:
Juna ja sen hytti, juna lähtee Moskovasta ja menee Udmurtian neuvostotasavallan läpi, ainakin seuraavat asemat tai paikkakunnat mainitaan, Balezinon ja Permin asemat, Omsk, Tomsk, Novosibirsk, Krasnojarsk, Irkutsk, Ulan Uden, Burjatinin autonominen tasavalta, Habarovsk mainitaan ennen Ulan Batoria, jonne mies jää, ja josta tyttö lähtee takaisin.

Henkilöt: 
Suomalainen nimettämäksi jäävä Moskovan yliopistossa opiskeleva tyttö, joka pakenee ajatuksiaan Moskovasta Ulan Batoriin. Tyttö miettii ihmissuhteitaan, ja päällimäisenä on Mitja, joka ei halunnut mennä Afganistanin sotaan vaan meni mielisairaalaan, ja hänen vanhempansa (?) Zahar ja Irina.
"Hyttikaverina" on Vadim Nikolajevts Ivanov, jota asemalle saattamassa ovat Katinka niminen nainen ja teini-ikäinen poika.

Teos alkaa kun rautatieasemalla tyttö näkee jäntevän, kaalikorvaisen miehen, joka tulee hänen harmistuksekseen samaan hyttiin.  Junaan hyttiin nro 6 menevät siis  tyttö ja Vadim Nikolajavits Ivanov, neuvostoliittolainen työläinen matkalla töihin Mongoliaan. Vadimilla on  "stiletti" "veitsen terä napsahti  ...ulos kahvasta,  sivulla 10. Mies kysyy tytöltä, vittuako hän junassa on myymässä. Tyttö ei vastaa, mutta yrittää lahjoa junailijaa antamaan toisen hytin, mutta ei onnistu. Vadim viljelee jatkossakin rumia sanoja kuin "vi??u", "lutka", "nu##ia", alatyyliä korkeakulttuurissa. Vi??u ja veitsi seuraavat tarinaa säännöllisesti, rivouksia teoksessa esiintyy tasaiseen tahtiin. Mies varmasti rakastaa Katinkaa, mutta tunnustaa, että hakkaa häntä, tosin vain kotona.

Vadim on varustautunut matkalle hyvin, teen juonti on toistuvaa, ja eväitä riittää.

Tyttö jättää Moskovaan ihmissuhteita, joita hän paljon muistelee. Vadimille junamatka on työmatka Mongoliaan, tytölle se on matka Moskovasta pois.

Kirjassa mies puhuu, tyttö on vaiti. Tyttö pohtii taakse jättämäänsä. Junan pysähtyessä voidaan piipahtaa kaupungeissa.

Teosta on kiitetty rappeutuvan Neuvostoliiton kuvauksena, ja totta on että toisen päähenkilön tytön ja muissa kohdin elintarvikepula ja muut talouden hankaluudet tulevat esille. Rautatiekuvauksessa ei niinkään. Rautatie on vain viiva suuressa äiti-Venäjässä. Onhan Suomessakin rautatie vierillä ruostuneita romuja, teollisuushalleja, ei hienosto asu junaradan vieressä. Vuonna 1986, jota kirja kuvannee, oli Suomi Pendoliinotta, junan vessassa oli reikä, jonne tarpeet ohjautuivat. Boris Pasternakin Tohtori Zivagon rautatiekuvaus on paljon runollisempi, mutta Liksominkaan ei ole huono.

Hytti nro 6 -teoksessa pisti silmään kaunakieli, ostjakit, samojedit ja monet muut kansat haukutaan Vadimin puheissa. Vadimilla on teoriat aika monen kuolemasta, ja hän on minusta avoimen juutalaisvastainen. Tätä ihmettelen. Pitääkö nostaa tämä esiin, ja poltetaan ma?isätkiä ja missä siis vi??u on vakiosana ja viina ja votka ovat vakiojuomia. Onko kaunokirjallisuus kaunakirjallisuutta ja kauneusko haetaan rumuuden kautta? Ymmärrän asiallisen tekstin, mutta kirjan omistavat voivat katsoa sivulta 80. -Mietit sä tuota äskeistä?   ...ja siis seuraavien rivien teoria, minusta tämä on ylilyönti niinkuin Stalinin ja Gagarinin kuolemien teoriat, ne olisi ehkä kannattanut jättää väliin! Mikä muuten on teoksessa mainittu "gagarinilainen hymy" s.77. Itse en pitänyt historiallisten henkilöiden nimien luetteloimisesta.

Kuten aavistin veitsi oli tärkeä esine, se oli Rosalle tunnusomaista jo Yhden yön pysäkillä. Kerronta on osin juopporetkun mellastusta, ja loput viileä kerrontaa, päähenkilöstä käytetään nimeä "Tyttö". Miehen taustan tultua ilmi päättelin hänen olevan 44 vuotta eli nuorempi kuin luulin. Tytön tausta jää muutaman maininnan varaan, on suomalainen kolmannen vuoden opiskelija Moskovassa ja isäkin oli ollut Moskovassa ja toi elinikäiset tuliaiset kotiin.

Hytissä nro 6 ei tule aika pitkäksi, juna nytkähtää raiteille ja puhisee läpi Siperian välillä pysähtyen kaupungeissa, jossa nyt tiettävästi pelataan jääkiekkoa, ja osin suomalaisvoimin tai komennossakin. Miljöön kuvaus on minusta parasta antia.  Joissain arvioissa puhutaan kertomuksen tapahtuvan hytissä, parhaat kohdat ovat kuitenkin minusta kaupungeissa, hotelleissa, mökeissä ja ulkopuolisen miljöön kuvauksessa.  Kulttuuri on muutenkin läsnä, klassinen musiikki soi. Kielikuvat eivät ole kaksisia, kuten s.109 alku "Tyttö kuunteli lintujen keväistä äänettömyyttä .... varpusen surullista piipitystä" , eli kuinka voi olla äänetön ääni, joka kuitenkin piipittää, toisaalta varpusen ääni on tsirp, tai tsilp riippuen lähteestä, paikkakunnallani ensimmäinen.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 on kaihoisan kaunis kuvaus osin rumasta ympäristöstä ja kaunaisesta miehestä ja kaihoisasta tytöstä. Teos on itsenäinen ja eheä ja ylilyönneistään huolimatta hyvä teos.
--
Muutamia huomioita
Oma tieni Hytti nro 6:n matkustajaksi oli pitkä, ja siihen on kuulunut Yhden yön pysäkki, Tyhjän tien paratiisit, Kreisland, ja sarjakuvakirja Roskaa ja muita. En odottanut kirjasta oikein mitään, se on hyvin otollinen tila lukukokemukselle, Liksomin junamatkan, maiseman ja tunnelmien kuvaus oli parasta. Rosa Liksom on tehnyt vastaavan matkan itsekin neljännesvuosisata sitten.

Kirjaa on arvioitu paljon.  Helsingin Sanomien Mervi Kantokorven arvio on minusta osuvin. Kannattaa minusta lukea sekin juttu. Minusta kirja sisältää myös uskonnollisia termejä ristin merkinkin, tätä ei ole juurikaan käsitelty

Mongolia on luonnonvaroiltaan rikas valtio. Japanissa ottelevat sumokat Asashoryu, Ama ja Hakuho ovat Mongoliasta. Ewan McGregor ("uusi" Obi van Kenobi)  teki myös matkaa Venäjällä, Mongoliaaan ja Siperiassa, tuli TV:stä jokunen vuosi sitten, nyttemmin Ville Haapasalo teki ohjelmaa Ulan Batorista.

Finlandiapalkinto vuonna 2011 Liksomille
Rosa Liksomin Hytti nro 6 sai Finlandia palkintoplaketin vuonna 2011, ja Liksom palkinnon verottomana. Raati oli varmasti yksimielinen. Pekka Milonoff tuskin äänesti voittajasta. Teos varmasti ansaitsi voittonsa.

Kopioston www-sivuilla lukee
Valokopioinnista perityt tekijänoikeuskorvaukset tilitetään Kopioston jäsenjärjestöille. Järjestöt jakavat korvaukset edelleen esimerkiksi erilaisina apurahoina ja palkintoina tekijöille sekä suorina korvauksina kustantajille. Esimerkiksi Warelius-, Mikael Agricola- ja Finlandia-palkinnot rahoitetaan pääosin Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla.

Suomen kirjasäätiön www-sivujen mukaan

Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaasta suomalaisesta romaanista. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa. Palkintosumma on valtiovarainministeriön päätöksellä veroton.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. Sammakko. 261 sivua IV osaa. on saanut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003, näen nimessä yhteyden Rosan Liksomin J.H Erkko-palkittuun Yhden yön pysäkkiin.

Vaikka kyse on romaanista näen tämän tuokionovelleista koostuvana Tora-alhontien tragediana, joka sekin sopii Liksomin novellikokoelman muutamaan osaan, koska tässäkään ihmisillä ei mene hyvin, vaan ennenaikaista kuolemantapausta on, lihavuusongelmaa, köyhyyttä, ja kipeyttä, muttei kepeyttä!

Korhosen ilmaisutapa on haastava, päähenkilöstä ei "novelleissa" tiedä alkuun edes sukupuolta, eikä tapahtuma-aikaa, pidän itse suoremmasta tyylistä, jännite säilyy näin pidempään, jos luku-urakka vaan jatkuu. Jo alussa selviää, että Tora-alhontiellä on tapana hyppiä parvekkeelta alas, kaatopaikan alta löytyy myrkkyjä, kaikki tapaukset eivät maadu muistojen mullaksi
Lauseita  rumista asioista:
s.18 Seurauksena on banaalia sisäistä draamaa, sietämätön tunne ajassa putoavan lähiöperheenisän räpiköinnistä avuttomuudesta ...
s.30  laasti mureni ja tuuli ja vesi tulivat sisään (tämä on myös traagista, kuten saastunut maaperäkin)
s. 36 Vitun lehmä! Jos sä et nyt kuvaa, mä sullon sen (kuollut mädäntynyt varis) sun suuhun
s.38  25,4 ... Minulle se tarkoittaa hänen pudotuksensa korkeutta...
s. 53 Muutaman vuoden päästä heidän ensimmäiset yliannostuksensa lennättäisivät kopteria.

Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalaisessa maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä. (Tätä Korhonen on lainannut Puhu viha kirjoituksessaan Grantassa TÄÄLLÄ).Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään.

Teoksessa käsitellään avaintilanne -asiaa, minusta tämän teoksen avainpelaaja on toisen osan räpylämies ja hänen polttoleikkinsä on avaintilanne, koska polttaminen toistuu monesti, milloin on nokea pikku tulipalon yläkatossa, milloin nukke tungetaan uuniin. Kuvataanko polttamisella siirtymäriittiä? En tiedä!

Viipyillään paljon näissä alapään asioissa, eikä mitenkään kauniisti tai rakentavasti ja usein tartutaan ranteeseen, ynähdellään ...

Toinen avaintilanne ovat unet, joita en lähde ruotimaan soveliaisuussyistä. Fantasiaa on muutenkin esim. Helmi ja Heikki -sarjakuvien henkilöiden petipuuhista. Itse olen sen verran mielikuvitukseton, että ei ole tullut mieleenikään. Kolmas avaintilanne on karkit ja niiden syöminen ja vilauttelu.

Olen asunut monessa lähiössä, tai voisi jopa sanoa slummissa, siellä oli hienoa porukkaa, köyhiä kuten minä, mutta ihan tavallisia ihmisiä. Tottakai on ongelmia, ne hoidetaan, rosvot otetaan kiinni, ja ongelmaisia autetaan. Tällaisen tekstin myötä maailma ei ainakaan muutu (paremmaksi), että kuvataan kaikkia rumia asioita tässä sävyssä. Juha Vuorinen kuvaa lähiöiden elämää paljon realistisemmin ja rakentavammin ja jopa empaattisemmin, tuleehan Juoppareiden Juhasta ja Kristianista kelpo kansalaisia.

Itselläni tuntuvat siirtymäriitit jääneen, olen henkinen pikkupoika, mutta minusta itse yrittämällä ja suhtautumalla pikkujäbän ennakkoluulottomuudella eteen tuleviin ongelmiin päästään parempiin tuloksiin.

Teos on siis saanut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon, Korhonen Riku siis sai parhaan esikoisteoksen palkinnon. Antti Majander on arvioinut teoksen Hesarissa 7.11.2003 ja ylistävästi, ja toteaa, että "kaikkea ei tarvitse märehtiä lukijalle valmiiksi". Lauseesta olen samaa mieltä noin yleensä, mutta tässä teoksessa koettu jäi leijumaan painajaisiin, kipeisiin kokemuksiin, ikäviin irvokkaisiin ilmeisiin. Eikö juuri teoksessa märehditä surkeutta surkeuden jälkeenkin?

Tämä bloggaus on ehkä huono, koska kirjahan kuvaa murheen märehtimistä. Se, mitä arvostelen, on irvokkaiden detaljien nostaminen esiin vastenmielisesti ja etenkin ilkeästi. Olisin myös toivonut jonkin näköisen kontekstin kenen silmin katsotaan ja koska, esim. Luku (N+1): Mauri, Tora-alhontie kevät 2001. Luultavasti Majanderin arvio on onnistuneempi kuin Jokken, sillä minä en todellakaan pitänyt tästä kirjasta.
--
PS, PAIKOISTA!
Miljöö? Tarinaa ollaan sijoittamassa Turkuun, ja löytyyhän sieltä Ruissaloa, Itäistä Rantakatua, Hansatoria ja IV-osassa on tarkkoja osoitteita, mutta itse sijoittaisin miljöön muualle, hieman idemmäksi. Miljöökuvauksessa eivät etäisyydet eivätkä paikat stemmaa, välillä ollaan meren rannalla, välillä ikkunasta näkyy Aurajoki, sitten on vanha kaatopaikka, miljööksi olisi kannattanut valita kuvitteellinen Tursenki.

Missä on Tora-alhontie?
Turussa Ilpoisissa on Tora-alhonkatu ja Tora-alhonpolku, joka päättyy umpikujaan ja kallion kautta pääsee Lauklähteenkadelle. Molemmat paikat ovat arvokkaita omakotitaloalueita, joissa on vanhoja omakotitaloja.

Tora-alhonkatu lähtee Rautsuonkadulta. Tora-alhontietä siis ei ole. Kuvan kaappasin Turun seudun opaskartasta, nuolet sentään taiteilin itse ja tekstin

Teoksen sivun  215 kuvauksen perusteella Tora-alhontie tuntuisikin olevan Ilpoisen, Haritun tai Uittamon suunnalla, mutta vain Uittamolta näkyy merelle ja korkeilta kallioilta, tämä on otettu Ilpoisten kalliolta.

Uittamo ei ole mitenkään huono asuinalue, kuten ei tietenkään Ilpoinenkaan, ja siellä on siirtolapuutarhaalue Luolavuoren Petreliuksen ja Ilpoisten välillä on "kukkula", joka on ollut 1960-luvulla jonkin näköinen kaatopaikka, ainakin maa-ainekselle, Luolavuoressa lienee ollut ampumarata, tosin eri paikassa. Paikalla on lisäksi laaja avokallioalue, jossa on paljon jääkautista kivikkoa. Olen suunnistanut ja lenkkeillyt alueella, ja se on hyvä alue, enkä ole kenenkään nähnyt hyppivän taloista.
Kerrostaloja on Lauklähteentiellä, ja siellä asuu mukavia ihmisiä, tunnen heitä monia henkilökohtaisesti.

Puhutaan myös Dynamosta, joka lienee Linnankadulla pääkirjastoa vastapäätä, jonne tulee kirjan mukaan nuoria Pansion, Jyrkkälän lähiöistä, Pansiossa asuu vähän ihmisiä, viereisessä Pernossa enemmän, (toiset isovanhempani asuivat Pansiossa). Mihin unohtuikaan Härkämäki, Varissuo ja Lauste ja Ylioppilaskylä? Yleensä luen kirjan ja bloggaukseeni katson muistiinpanojani ja selaan kirjan silloin uudestaan, nyt selasin vain Turun karttaa, olkoon se pohjatyö tähän bloggaukseen. Bloggasin tästä toistamiseen NÄIN,  Grantan kirjoituksen jälkeen.

Joyce Carol Oates Syntipukki

Joyce Carol Oates on vuonna 1938 syntynyt amerikkalainen kirjailija. Oates on tuottelias, mutta tämä on ainoa teos, jonka olen lukenut. Syntipukki on hänen vuonna 2002 julkaistu nuorten romaaninsa, teoksen nimi englanniksi on Big Mouth & Ugly Girl, joka sekin kuvaa tapahtumia hyvin. Teoksessa on 271 sivua, jaettuna kuukausiin. Tapahtuma-aika on tammikuu 2001 - huhtikuu 2001. Molempien päähenkilön Suurisuun ja Ronskin tytön silmin tarkastellaan tapahtumia ja kuvataan heidän tunteitaan. Myös sähköposteja on tekstinä. Tapahtumapaikka on hienostoalue Rocky River, luonnonkauniilla paikalla lähellä New Yorkia, missä muuten 11.9.2001 tapahtui hirveä tragedia, sitäkin voi verrata jollain tasolla tähän kirjan tarinaan, eli suu pitäisi myös osata pitää supussa ja mölinät mahassa.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava.
Matt Donaghy (Big Mouth) mallioppilas, komea ja karismaattinen lukiolainen laukoo lapsellisuuksissaan koulun ruokalassa ampuvansa ihmisiä ja räjäyttävänsä koulussa, jos hänen näytelmänsä reputtaa. Kyse on ex-tempore -vitsistä, mutta siitä alkaa virallinen mylly pyöriä poliiseineen, Matt ryhtyy maaniseen puolustukseen, joka johtaa masennukseen, yövalvomiseen jopa itsetuhoajatuksiin.
Big Mouthin siipiveikkokaverit lehahtavat joko itse lentoon, tai vanhemmat pitävät heidät poissa stigmaisen sällin läheltä ja kontrolloivat lankapuhelinta. Matt saa toki jatkaa koulua tutkinnan jälkeen. Mutta koulu ei unohda, joten Mattin on aika opetella elämään tautisena taviksena. Mattin vanhemmillekin tulee vaikeuksia, ja isälle on tapahtumassa se "pahin" asia Amerikassa, työpaikan menetys. Onko se lisäponnin siihen, että vanhemmat haastavat koulun oikeuteen ja vaatimukset ovat miljoonia taaloja riihikuivaa? Yhteisö toimii yksilöiden kautta, ja Mattin mukava Pampulakoira dognapataan. Lisäksi eräs lahkolainen on liian innokas Mattin syyttämisessä, eli selvitettävää on paljon....

Ursula Riggs (Ugly Girl) taas on kova urheilija, mutta arka ja epävarma koulutyttö. Koripallon peluu jää epäonnistuneisiin vapaaheittoihin, ja epäsuosittu tyttö puolustaa ainoana Mattia,. Toisaalla kuvataan Ursulan unelmia ja ihastusta ja kömpelöä kontaktin hakua. Pidin erityisesti Ursulan hahmosta. Aika suomalainen tyyppi minusta, Ursula on erittäin vastuuntuntoinen tyttö. Ursulan isä oli Harvardin lakimies ja myös järkevä, joskin liian paljon töissä. Ursula on hahmona hyvis, kun taas alkuperäinen Matt omaa suulaan kaverin käytöksen, jota minusta voi koulukiusaamiseksikin kuvata. Onko korrektia puhua ruokalassa räjäytys- ja ampumisjuttuja, väittääkö Oates, että kaikki pitää sietää ja painaa villaisella. Oates kuvaa minusta Ursulaa rosoisemmaksi, mutta minusta juuri Ursula ja hänen isänsä ovat täysjärkisiä...

Kirja on  amerikkalainen ja vanhanaikainen ollakseen alle kymmenen vuotta sitten julkaistu. Rocky Riverin hienostolapsilla ei muka olisi kännyköitä, vaan he olisivat kodin lankapuhelimen varassa, internetin keskustelupalstoja ei muka olisi, mutta sähköposti kulkisi, ja poliisit muka lukisivat niitä, tai ainakin sitä kovasti pelätään sananvapauteen uskovassa maassa. Lapset ja aikuiset ovat tiedonvälityksessä vain huhujen ja tv-uutisten varassa. Amerikkalaisuuden tuntu voimistuu, koska statukset ja positiot ovat perheille ja yksilöille tärkeitä. Koulujärjestelmä näyttää vaativan sekä massia että mainetta.

Itse tarinan aihe ja teema ovat kuitenkin tärkeitä. En ole lukioikäinen tai yläkoululainen, joille kirja on suunnattu, mutta minua hieman ärsytti saarnaava tyyli, varsinkin alussa. Teoksen loppuosissa päästään siloisen pintakiillon alle tekopyhyyden alttarille, jossa nuhteeton ja varsinkin vauras saa synninpäästön. Teoksessa käsitellään uskonnollisuutta fanaattisuutta, erästä Amerikan j-vähemmistöä, ja heidän pilkkaamistaan, mikä tuntuu olevan vakioteema näissä kirjoissa ja minusta ikävä asia. Sivulauseissa mainitaan nuorten satunnaiset huumehörhöilyt, barbituraatit ja muut ikävät ilmiöt: äitien masennukset ja lääkeriippuvuudet.

Tukka hyvin kaikki hyvin, ja kun Amerikassa small talk on  kunnossa, on kaikki muukin kunnossa. I'm OK, you're OK. Mutta kuten Pulp Fiction -elokuvassa todetaan, joskus on v*!?:n kaukana OK:sta, ja sekin olisi pystyttävä kertomaan ja muiden lajitoverien hyväksymään.

Teos on kirjoitettu kuukausittain ja käsittelee välin Mattin näkökulmasta välillä Ursula Riggsin. Ursulasta esitetään henkilöhahmo Äkäpussi (Ugly Girl?), ja Mattista Suurisuu, mutta vähemmän ja Mattilla on välillä tunnetila sysimusta ja Ursulalla tulipunainen. Kun teoksessa päästään puolenvälin yli ruoditaan pintakiillon takaa löytyviä ilmiöitä: nousukasmaisuutta, oikeita piirejä, pelkoa, naisten yksinjuomista, Prozacin kulutusta, terapiaa, miesten poissaoloa, uhkauskirjeitä ... Koulussa rehtori joutuu sitten taiteilemaan kovien ristipaineiden alla, toisaalla vanhempien painostus toisaalla korvaushaaste. Kouluiskuja oli jo ollut, ja tulossahan oli 11.9.2001 ja myöhemmin lisää.

Vanhemmissa on Harvardin lakimiehiä ja muita silmää tekeviä, yhteisön suvaitsevaisuus tuntuu olevan olematonta.

On teoksessa tai käännöksessä ongelmiakin. Ursula Riggs pelaa koripalloa. Koripallon kuvaus on kiihkeää, mutta epärealistista. Ursulaa kampataan, tönitään ja lyödään pallollisena ja vahingoitetaan, mutta vapaaheittoja ja virheitä ei tule, vaikka vammoja tulee. Kun peli on loppumassa ja vastustaja tekee korin, niin korin jälkeen Ursula saakin kaksi heittoa, jotka nakkaa ohi. Missä tilanteessa vastustajan korin jälkeen voisi tulla vapaaheittoja, ei missään! Ainoa tilanne on tekninen virhe tai eu (epäurheilijamainen) ja kummastakaan ei ole kyse. Jos kirjoittaa teokseensa peli-episodeja kannattaa tarkastaa säännöt. Samasta asiasta kirjoitin Love Storyn lätkäkuvauksessa, missä sivuttiin myös j-ongelmaakin. Ursula on aiemmin harrastanut uintia, mutta se loppui, kun hän ei pystynyt hyppäämään ponnahduslaudalta. Uinnissa hypätään pieneltä korokkeelta altaan päästä ja selkäuinnissa ei hypätä ainakaan. Ursula siis harrasti kerroshyppyjä tai ponnahduslautahyppyjä, eikä uintia. Kirjassa tarkastellaan tanssiharrastuksen sitovuutta ja liian kovaa treeniä ja anorektistä laihuutta, kuten myös koripallon vammaherkkyyttä. Lääkkeiden ja steroidien käyttökin mainitaan urheiluun yhteydessä kerran. Tyttöjen pilleriasia mainitaan myös, eli sivulauseissa on paljon pippuria, olisin toivonut sitä myös päälauseisiin.

Koulun kuvaus auttaa näkemään erot koulutuksessa Suomen ja USA:n välillä. USA:ssa tehdään paljon ryhmässä työtä, ja harrastetaan urheilua. Toisaalta hierotaan asioita äidinkielen tunneilla pitkään. Kultahattu teosta tavataan ja Gatsbyn ratkaisu ottaa Daisyn yliajon syyt niskoille käsitellään perin juurin loppuun asti.

Matt ja Ursula kasvavat henkisesti prosessin edetessä, se oli merkille pantavaa. Varsinkin Matt on aluksi aivan "kakara", niin kuin pojat monesti ovat (kokemusta on :).

Syntipukki on nuorille suunnattu romaani, jonka teema on tärkeä. Käsittely on yllättävän vanhakantaista. Jos tämä on koulun lukuohjelmassa, säilyttäkää. Jos ei ole, etsikää vielä parempi saman teeman teos, jos markkinoilla on!

--
Tekstilainauksia
s.57 anorektiset yksitoistavuotiaat –mikäs siinä puhutaan balettitanssijoista Ursulan mielipide

s. 86 ”kaikki sähköposti on nettiavaruudessa, se on ikuista" Isoveli valvoo

s.112 äiti masentunut

Sitten  maininta e-pillereistä, (samanlaisia on barbituraateista, steroideista minusta kuvaa aika paljon )

s 189 Onko tämä joku kuulustelu äiti? … Olen kuusitoistavuotias. Rocky Riverin tytöt ovat käyttäneet pillereitä kolmetoistavuotiaasta lähtien, ja jotkut heistä ovat ystäviesi tyttäriä …

…  Olisit tyytyväinen Iso Ursula on N-E-I-T-S-Y-T

Lankapuhelin oi lankapuhelin, missä on rikkaan vesan matkapuhelin?

s 214 ”Kaksi iltaa myöhemmin puhelin soi ja minä vastasin. ”Sinä et usko mitä on tapahtunut, Ursula. Mitä meille on tehty”.

Niin se on olikin: minun on vaikea uskoa sitä.

Sinä iltana Äkäpussi itki. Raivosta ja säälistä”.

Charles Dickens: Suuria odotuksia

Charles Dickens: Suuria odotuksia Karisto 2010, sivumäärä 519, alkuteos Great Expectations, suomentanut Arvo Kupiainen. Kirja on julkaistu myös nimellä Loistava tulevaisuus.

Charles Dickensin (1812 - 1870) kirjoittama Suuria odotuksia on hänen myöhäistuotantoaan, julkaistu 1860-1861 (jatkokertomuksena?). Se on kertomus orvosta Pipistä, joka on ankean sisarensa ja tämän mukavan miehensä kasvatettavana. Teoksen näen satiirisen traagisena draamana, se on todella taiten kirjoitettu, koska rivien välistä tihkuu parodiaa, ironiaa, asenteita ja elämyksiä, mutta antaa kaikki vastaukset teoksen tapahtumiin. Siinä on samoja elementtejä kuin Oliver Twistissä, kuten orpoutta, köyhyyttä ja köyhän tapaa elää, oppipoikasysteemiä, ahneutta, mutta myös lontoolais kuhnurikoiraiden tuhlailua ja turhailua. Tarina ulottuu poikalapsen elämässä pidemmälle kuin Oliver Twist, ja tarkastelee pojan silmin rahaa, sen saamista, sosiaalista asemaa, rangaistusvankisysteemiä, rakkautta, sen raakuutta, tuhlavaisuutta. Vastikkeettoman varallisuuden saaminen, ja vaarallisen vapaa-ajan yhdistelmä on juonen moottori.  Kuhnurien ainoa vapaa-ajan muoto ovat kalliit lounaat ja vippien metsästys. Tässä nuorista tehdään omien toteutumattomien unelmiensa marionetteja, joiden pakkoliikkeitä rahapussin avaajat seuraavat, toisaalta tuoni kun korjaa, nuoret voivat nousta siivilleen.

Suuria odotuksia -teoksen juonessa on useita huikeita mestarillisia käänteitä ja ensimmäinen tulee miltei heti: Pip törmää rangaistusvankiin, jolle vie elintarvikkeita ja viilan pelottelun jälkeen, vankeja nähdään aina vakiovälein. Toinen juonen käänne on läheisellä asuvan äveriään ikäneidon kutsu leikkimään morsiusmuseoonsa tämän ylpeän ja oikullisen kasvattityttärensä Estellan kanssa. Morsiusmamma on murheisten muistojensa keskellä homehtunut hääkakku pöydällä, ikineidolla ei ole punapaulaa, vaan virttynyt hääpuku, tähän tulee lisävaloa  toisen juonilangan kautta, joka on hienosti punottu yhteen. Absurdit henkilöt juonilangoissaan kohtaavat toisiaan, jotkut sattumalta, osa tieten. 

Oppipojaksi tullut Pip saa komennon tuntemattoman hyväntekijän rahoin tulemaan herraksi Lontooseen, Lontoossa esitellään liuta uusia tuttavuuksia kuten uusi holhooja Jaggers, ja joitain henkilöitä, joista jo maaseudulla morsiustalossa liehakoivia henkilöitä kuten Pocketit... en uskalla avata juonta yhtään enempää, koska siinä on yllätyksiä monenkinlaisia.

Teos on jaettu kahteen osaan. Painoksessani on peräti 519 sivua, ja 59 nimetöntä lukua, oikeastaan tarina jakautuu ainakin kolmeen osaan, ja jokaisessa on jännite. Kuka rahoittaa ketä? Saadaanko pääkonna kiinni? Teos on minäkertoja Pipin eli Phillip Pirripin murheellista, mutta analyyttista ja jälkiviisastelevaa muistelua elämänsä tarinasta. Minäkertojan moralisoivan monologin takaa minusta kuitenkin Pip on sisimmässään herttainen hemmo, jolla vaan oli lähtökäsi niin huono, että nokituskierrokset olisi pitänyt jättää väliin. Tällaisia me ihmiset olemme, nousukiidossa on helppo unohtaa tosi ystävät, ja kerätä siipiveikkoja. Laskuliidossa siipiveikot pyrähtävät ensinnä pakoon.

Dickensin henkilökuvaus on ylitseampuvaa, kenet hän kuvaa terrieriksi, kenen kasvot pöhöttyneeksi, kuka on kuihtunut ja huippuna on neiti, joka muistuttaa puuta ja postilaatikkoa. Välillä tuntuu Dickensin virtuoosimaisten vivahteiden ja kyynisten kynäilyjen nakertavan reikää tarinan teeman tammitynnyriin. Attribuuttiarmada täyttää lauseet, joista viivähtävät virkkeet, josta kokoontuvat kappaleet, lauseet ovat monesti niin moniselitteisiä, että tarkkana saa olla, siksi luin teoksen rauhassa ja huolella, ja Dickens kynänsä mittainen mestari. Kirjan ostin jo kesällä, mutta luin ensin Oliver Twistin.

Dickensin sarkasmi riisuu ihmiset irvokkaiksi. Teos on mitä suurimmalla ammattitaidolla kirjoitettu ja kuvailtu paikkoja. Teos sijoittuu Lontooseen ja maaseudulle suoalueen viereen. Miljöötä on veikkailtu Dickensin synnyinsijoiksi ja tapahtuma-aikaa 1800-luvun alkuvuosikymmeniksi. Miljöönä on alkuun maaseudun sepän paja ja ankea orvon läävä, ja jonka hartaana toiveena tulla herraksi. Herrahissille löytyy tuntematon rahoittaja, ja hissi hinaa Pipiä ylöspäin puntien panostuksella pääkaupungissa, guineoiden kilinä on liiallista. Lapsuudessa Pipille on jaettu sökökätenä seiskahai, joten äkkirikastuminen ja -rakastuminen johtavat tilanteeseen, johon hänellä ei ole kelvollisia ratkaisuja, mutta peliareenalle tulvii väärää rakkautta ja väärää rahaa. Pipin kasvattajan siskon antamat korvapuustit eivät ole huonointa sökökättä paremmat, ja ikimorsion tahallaan kylvämä siemen on saastunut. Pipillä olisi välittäviä ihmisiä lähellään kuten mukava maatiaisnainen Diddy ja kasvatti-isä seppä Joseph, mutta nousukkaalla neste nousee nopeasti nuppiin. Estelle on estynyt eteerinen etena, ja korea kylmä  kaunokainen. Mutta jokaisen taustasta löytyy yllätyksiä, ja vain tyhmä ei ota opiksi.

Lukukokemuksena Suuria odotuksia oli varsin miellyttävä, tosin monesti tuli mieleen Oliver Twist. Teos kuuluu tarinoihin turmiolantommista, jolla oli elämänvalttikortit liivin taskuissaan, tästä kaiken menettämisestä on ollut Mennyt maailma ja monet muut.  Tämä on klassikko.

--
Nimissäkin on ehkä jotain takana: Havisham, Magwitch, Pocket, Jaggers, Skiffins, Orlich, Diddy ... ja kaikilla henkilöillä on vielä käyttöä tarinassa, eli kannattaa pistää mieleen, ja majatalot kuten Kolme iloista laivuria, Sininen Karju  ovat myös tapahtumapaikkoja. Kaikilla tapahtumillakin  (miltei) on merkitystä, ja niihin saadaan täydellinen selvyys, viimeiseen sivuun asti kannattaa lukea ja sekin loppuun :)

--
13.3.2012 Alkoi BBC:n TV-sarja Suuria odotuksia. YLETV1:llä.
Tarina alkoi Pipin katsoessa vanhempiensa hautaa, ja vankikarkurin tapaamisella. Tapahtumia oli tiivistetty ja Diddy-henkilö oli ainakin poissa. Neiti Havisham oli eteerinen, mutta sentään liikkui, kirjassa istui vain paikallaan, ja hääkakkunsa oli pöydällä homeisena, hääkakkua en nähnyt tv:ssä. Pocketin poika oli jo jaksossa, Pip tapaa hänet Lontoossa uudestaan.

Minusta varsin laadukas sarjan avaus. Osa satiirista on poissa, esimerkiksi kirjassa Pip pölli jouluateriat, tässä vain voileivän ... Ensimmäisen osan lopussa Pip paiskattiin herrahissiin Lontooseen.... toisessa osassa Pip tuhlaa rahaa, tapaa Estellen ja häpeää kasvattivanhempiaan ja velkaantuu. Pocketin pojan ystävänä järjestelee hänen asioitaan, Estelle kylmä kuin  kala, Pipille selviää hyväntekijä, minusta tämä päättökohtaus on tehty eri lailla kuin kirja, en tiedä selviääkö katsojalle eenen ensi osaa, kuka on  Magwitch?... hän on kuitenkin hyväntekijä, ja viimeinen jakso on dramaattinen ...

27.3.2012 klo 19
Tänään tulee päätösosa. Pipille on selvinnyt siis hyväntekijä, eli rangaistusvanki Magwitch, Magwitchin, Estellen ja neiti Havishamin kohtalot selviävät, ja selviää kuka on ollut taustalla monessa traumaattisessa asiassa.
Minusta sarjan henkilöiden luonnetta - tai minä koen niin - on muutettu. Pip esitetään kirjassa tuhlaavaisemmaksi ja kiittämättömäksi, Estelle vielä kylmemmäksi, Havisham vieläkin manipuloivammaksi, ja Provis tai Magwitch oikeastaan kirjassa hieman tasaisemmaksi. Diddy voi tulla viimeiseen osaan, mutta kirjassa hänet esiteltiin ennen.

Toivottavasti viimeinen osa tarjoaa selitykset. (ja tarjosi ja tapahtumat olivat teoksen mukainen ja loppu myös, olisi voinut huonomminkin käydä :)

Edgar Rice Burroughs: Tarzan apinain kunigas ja sananen jatko-osista

Edgar Rice Burroughsin Tarzan

Edgar Rice Burroughs (1875 - 1950) kirjoitti Tarzan of  the Apes -teoksen vuonna 1912, jatko-osia hän kirjoitti peräti 25, ja valkokankaalle Tarzan siirtyi Johnny Weismullerin tähdittämänä vuonna 1932, Weissmuller oli uinnin olympiavoittaja ja hän oli Tarzanina vuoteen 1942 asti, myöhemmin mm. Disney on tehnyt Tarzanista minusta varsin hyvän animaation. Burrough kirjoitti myös Mars-sarjan, jonka ensimmäinen osa on Marsin sankari.

Tarzan ja apinain kuningas -teos on siis ensimmäinen Tarzan kirja, ylimmän kuvan painovuosi on 1973 ja sen on suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 279 ja lukuja 28.

Tarzanin lähtökohta (juoni) on seuraava:
John Clayton, Greystoken lordi on avioitunut Alice Rutherfordin kanssa, Clayton sr on hallituksen palveluksessa vaimo mukanaan. Laivakapinan vuoksi heidät jätetään Afrikan rannikolle. Heidän henkensä säästetään, siksi, että lordi esti kapteenin ampumasta erästä miehistöön kuuluvaa miestä. Alice on raskaana ja synnyttää pojan "Tarzanin" Claytonin tekemässä majassa. Viidakko on vihamielinen ja Alice menettää järkensä ja sitten henkensä, ja urosapina Kerchak tappaa John Claytonin. Claytonien majassa on kirjoja, kuten aapinen, lastenkirja ja tietosanakirja sekä kuvia ja tavaroita. Apinaemo Kala on menettänyt Kerchakin vuoksi oman pienokaisensa ja "adoptoi" Tarzanin ja jättää apinavauvan majan kehtoon. Tarzan on tuolloin 13 kuukauden ikäinen. Kymmenen vanhana Tarzan tajuaa olevansa erilainen ja alkaa käydä majalla, katsoo kuvia, ihmettelee kirjaimia. Aapisesta hän lukee "A is for Archer ..." ja kahdeksantoista vanhana Tarzan osaa lukea ja kirjoittaa englantia sujuvasti, muttei puhua. Apinaheimon välienselvittelyssä Tarzan tappaa Kerchakin. Eräs alkuasukas tappaa Kalan, jonka kuoleman Tarzan kostaa. Kalan kuoltua Tarzanilla ei ole siteitä apinaheimoon ja hän muuttaa majaan. Samaan aikaan eurooppalaisia rantautuu majan lähelle. Taas on ollut kapina laivalla, ja professori Archibald Porter, hänen tyttärensä Jane Porter sekä William Cecil Clayton saapuvat viidakkoon. Tarzan pysyttelee piilossa ja kommunikoi kirjelappusten avulla, ensimmäinen kirjelappu on tosin varsin erikoinen: "TÄMÄ ON TARZANIN MÖKKI. TARZAN ON SURMANNUT PALJON PETOJA JA MUSTIA MIEHIÄ. ÄLKÄÄ VAHINGOITTAKO TARZANIN OMAISUUTTA. TARZAN TARKKAILEE TEITÄ. allekirjoituksena APINAIN TARZAN". Tarzan on opetellut selviämään ensin viidakossa ja seuraavaksi Tarzan kohtaa "valkoisen rodun edustajan" eli  William Cecil Claytonin, jonka pelastaa leijonan kynsistä, kuten Janenkin. Janen isä on hajamielinen professori, joka viidakossakin väittelee tiedemiessihteerinsä Samuel T Philanderin kanssa kanssa 1500-luvun Espanjan politiikasta. Terkaz kaappaa Janen, jonka Tarzan pelastaa ja sulkee herrasmiehen vaistoilla syliinsä. Tarzanin kirjallinen ulosanti kehittyy "Kaipaan sinua. Olen sinun, Sinä olet minun. Elämme aina yhdessä ...". Rakastavaisten väliin tulee valtameri, kun pelastuslaivasto tulee paikalle, ja vie länsimaalaiset pois, mutta jättävät luutnantti Pau d'Arnotin villien armoille. Tarzan on ollut poissa majalta lähtöhetkellä, sillä hän oli pelastamassa d'Arnotia. Miehet ystävystyvät ja Paul opettaa Tarzanin puhumaan ranskaa. Samalla d'Arnot saa pikku-Tarzanin sormenjäljet hänen isänsä päiväkirjasta. Rakkaus riuduttaa Tarzania, ja hänelle selviää jäähyväiskirjeestä, että Janen tavatakseen hänen pitää matkustaa Amerikkaan ...

Tarzanilta elämä sujuu viidakossa, hän vie d'Arnotin kaupunkiin ja he poimivat aarteen mukaan. Jane on rahasyiden vuoksi menossa naimisiin amerikkalaisen Robert Canlerin kanssa. USA:ssa kulosta leimahtaa tulipalo, jonka seasta tulee Tarzan... Loppu jää jännittävästi kesken, sillä Tarzan sormenjälkiensä perusteella on lordi, ja omaisuuden ja arvonimen haltija. Jane on lupautunut valelordille. Uskooko Jane, että Tarzan selviäisi "vapautta rajoittavassa yhteiskunnassa"?
***
Jane Porter on amerikkalainen niinkuin kirjailija Edgar Rice Burroughskin! Claytonit ovat englantilaisia d'Arnot on ranskalainen. Kirjassa lordin arvonimi on menossa Tarzanin serkulle, joka on  valelordi, Tarzanhan on oikea lordi. Valelordista annetaan varsin erikoinen kuva, samoin kuin eurooppalaisista.  Tämä saattaa olla avain koko teoksen ihmiskuvaan, jossa on selvästi amerikkalainen näkemys, minusta tahallaan Burroughs kärjistää ja  käyttää voimakasta ironiaa. Janekin pohtii William Cecilistä, että olisipa hän amerikkalainen herrasmies. Claytoneihin ei minusta kuitenkaan kohdisteta ironiaa, sillä Tarzanin isä, ja serkku tulevat Afrikkaan ilman hovimestaria, ja laumaa keittäjiä. Janella sen sijaan on musta palvelija Esmeralda, ja professorilla on sihteeri. Janen jäähyväiskirjeestä selviää kirjan tapahtuma-aika eli vuosi 1909, eli sen mukaan Tarzan olisi syntynyt suunnilleen vuonna 1890 tai 1891. Jenkkien matkan syy on minusta erikoinen, eli he ovat ostaneet kirjan, jossa on aarrekartta. Tarzan oppii kuitenkin myös amerikkalaiset tavat, hän tuo aarteen Eurooppaan, ja vaihtaa sen shekiksi, jonka ojentaa appiehdokkaalleen Baltimoressa.

Kirjan tapahtumat ovat jännittäviä alkaen Tarzanin vanhempien, ja Tarzanin selviytymisessä, apinaheimon välienselvittelyissä, Tarzanin ja heimon suhteessa, ja sitten valelordin ja Janen tuloon asti. Tarzan osaa vain kirjoittaa, joten hänen pitäisi vielä oppia puhumaan. Jo elekielellä hän saa Janen sydämen puolelleen, koska lordin ja herrasmiehen vaistot toimivat, lihaksissa löytyy ja kirjeitä kirjoitellaan ja hän hurmaa naisen. Tarzan matkustaa toiselle mantereelle Baltimoreen, pelastamaan Janen myös sivityksen viidakossa, mutta Tarzan ei saa tai ei halua vielä Janeaan ensimmäisessä osassa. Hän sanoo Janelle suoraan ymmärrän, ettet  voi olla onnellinen apinan kanssa. Omituinen on myös vuoropuhelu, kun Tarzan kovistelee Canleria, ja kysyy Janelta jättääkö hän Canlerin henkiin. Jane vastaa "en tahdo, että sinusta tulee murhaaja".

Edgar Rice Burroughs on selvästi kirjoittanut kirjan suunnitelman mukaan. Viidakon eläimillä on omat nimensä, kuten Sheeta (pantteri, ei siis simpassi, tässä kirjassa ei ole Cheetahia), norsu Tantor, leijonat Sabor, Numa, Bolgoni, Horta, Dango... Tapahtumilla on selvät syyt ja ne on perusteltu hyvin, ja useimmat uskottavasti, ja koko ajan ollaan jonkun henkilön nahoissa. Useimmin Tarzanin ajatuksia  peilataan. Tarzanin herrasmiesmäisyyttä ja älyä korostetaan, samalla hänen setänsä ja serkkuja saamattomuutta ironisoidaan. Tarzan on moraalisesti ylempänä eläimiä ja "villejä", mutta myös valkoisia vierailijoita, d'Arnotia lukuunottamatta. Tarzanilla on myötäsyntyinen kyky tajuta ja oppia abstraktioita, mitä voi kritisoida paljonkin. Tarzan haluaa oppia ja oppiikin apinakielen lisäksi englantia kuvakirjoista lukemalla. Ranskalainen opettaa hänet puhumaan sekä ranskaa että myöhemmin vielä englantia. Burrough antaa ylipäätään ihmisistä Tarzania ja hänen vanhempiaan lukuunottamatta kyynisen kuvan. Teoksen lähtökohdassa on viitteitä myös Kiplingin Viidakkokirjasta, missä Mowgli kasvaa susilaumassa, ja on ylivertainen sekä viidakossa että ihmisten kylässä. Myös Kipling on nimennyt eläimiään, mutta pitää niitä älykkäimpinä.

Vaikka Tarzanin mökkipaikka ei ole mikään satama Kongossa, lappaa sinne laivoja jatkuvien ja toistuvien kaappausten jälkeen. Alkuasukkaita pidetään raakoina ja  he ovat myös kannibaaleja, mutta erääksi syyksi tähän mainitaan siirtomaan valkoiset (eurooppalaiset) upseerit, myös merimiehet kuvataan kapinoiviksi kitisijöksi ja lordit henkisiksi laardeiksi. Minusta tästä voisi saada paljon analysoitavaa ihmiskuvasta kaiken kaikkiaan. Ihmisapinan luuranko kehdossa sekoittaa Tarzanin tunnistusta, mutta häneltä otetaan sormenjälki.

Harvassa poikakirjassa on näin monia huikeita juonenkäänteitä ja tunteiden esittelyä.

***
Alkuperäisen Tarzanin idea oli se, että "Tämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, ... "eli kuullaan totena seuraava tarina. Tarina itsessään on kaikkitietävän kertojan. Jatko-osissa kaikkitietävä kertoja suoraan rakentelee ilman kiemuroita sopivan verran hahmoja, heimoja, himoja ja jännittävän juonen kautta päästään tarinan loppuun.

Tarzanin paluu, The Return of Tarzan, 1913, WSOY 1973 SiniSet no: 128, suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 260. Tarzan palaa Amerikasta, ja törmää matkalla petolliseen Rokoffiin. Kaveri aiheuttaa monenmoista vaivaa ja yrittää monesti tappaa Tarzanin. Pariisissa Tarzan joutuu kaksintaisteluun, jossa antaa kreivi de Couden ampua itseään kolmesti, kaksintaistelu on Rokoffin syytä. Rokoff on myös Afrikassa, ja heittää Tarzanin laivastakin, mutta Tarzan ui Afrikan mantereelle. Toisaalla Jane empii häitä ja päätyy Afrikkaan. Jane saa tiedon Hazelilta ystävältään, että Tarzan on kuollut. Janekin joutuu vangiksi Opariin ja on joutumassa uhrattavaksi, minne Tarzan tulee pelastamaan Janen ja lopussa saadaan  tuplahäät Tarzan ja Jane sekä Hazel ja lordi Tennington.

Tarzanin pedot, The Beasts of Tarzan, 1914, WSOY 1973 SiniSet no: 129, suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 194.
Pahin peto on edellisestä osasta "tuttu" Rokoff, joka pakenee vankilasta Ranskasta ja kaappaa Tarzanin ja Janen Jack-pojan Englannista, missä lordi ja lady Grekstoke kasvattavat pienokaistaan. Vauhdikkaassa seikkailussa suunnataan Afrikkaan, missä lopulta Rokoff kuolee, ja poika saadaan takaisin. Kirjassa on ruotsalainen laivakokki nimeltä Sven Andersson, ja kahta s-kirjainta ihmetellään. Yhden pahan miehen Sheeta-pantteri syö.

Tarzanin poika, The Son of Tarzan, 1914 tätä en ole lukenut, eikä ole teostakaan, mutta on SiniSet no: 130

Tarzan ja Oparin aarteet,Tarzan and the Jewels of Opar, 1916, WSOY 1974 SiniSet 131, suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 202.
Tarinan konna luutnantti Albert Werper on jätetty yksin Kongoon, ja hän muistelee mukavaa Brysseliä. Kongon "matkalla" hän vältti sotaoikeuden. Werper on vastuussa Janen joutumisesta vangiksi. Tarzan kuitenkin tästä tietämättömänä pelastaa hänet. Tarzan saa Oparin kullat, jolla rakentaa uuden kodin perheelleen. Hän saa haltuunsa myös timantteja. Werper kuolee seikkailun tiimellyksessä.

Tarzanin viidakkoseikkailuja Jungle Tales of Tarzan, kooste vuosilta 1916, 1917 ja 1919, WSOY SiniSet no: 132, suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 237.
Teoksessa muistellaan Tarzanin nuoruusseikkailuja, aikaa jolloin hän ei ollut ylähuoneen jäsen eikä lordi, tai ei siis tiennyt näin olevan. Tarzanin suhteita Teekaan -naarasapinaan tarkastellaan, Tarzan käy Mbongan kylässä ja joutuu vangiksi. Teeka on löytänyt puolison. Tarzan käy myös isänsä rakentamassa majassa.

Talttumaton Tarzan, Tarzan, the Untamed ,Tarinoita vuosilta 1919 ja 1920, WSOY 1975 SiniSet no: 133, suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 335.
Ensimmäinen maailmansota syttyy ja saksalaiset hyökkäävät Tarzanin kodin kimppuun. Kirja on varsin pitkä, mutta Tarzanin tarina jatkuu.

Kauhea Tarzan, Tarzan the Terrible, 1921, WSOY SiniSet 1975, suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 288.
Kauhea Tarzan lähtee etsimään Janea, joka on edellisen seikkailun kohdalla kaapattu ja Tarzan kuulee että Jane on elossa. Tarzan lähtee etsimään armastaan, ja saa matkaansa "apinamiehen" ja jonkun karvaisen häntämiehen. Toisen hei-mon kaik-ki ni-met kir-joi-te-taan ta-vu-vii-voin. Ra-sit-ta-vaa! Tarzan yhdessä karvaduon kanssa lähtee viidakon halki. Trio joutuu taisteluihin, väijytyksiin ja vangiksi. Teoksessa on kyllä oma hohdokkuutensa: Tarzan opettelee, kuten Jake Sully Avatarissa (lentämään), ratsastamaan Gryf-liskolla. Jane pakenee, vainoojiltaan ja Tarzankin, ja lopulta viimeisellä eli sivulla 280. Niin ratsastivat Jane, Korak ja Tarzan ... esihistoriallisen triceratopsin selässä!

Tarzan ja kultaleijona, Tarzan and the Golden Lion 1922- 1923, WSOY 1975 SiniSet no: 135, suomentanut Seppo Ilmari, sivumäärä 260.
Kultainen leijona on Saborin pentu, täplikäs pentuna kuin leopardi. Pentu jää orvoksi ja Tarzan ja Jane ottavat sen hoitoonsa. Kirjassa Tarzan menee Opariin aarejahtiin ja saa seikkailuissaan apua kultaleijonalta.

Tarzan ja pikkuväki, Tarzan and the Ant Men, 1924 Tarzan ja pikkuväki  SiniSet: 136.
Tässä Korakilla on lentohärveli. Tarzan kokeilee härveliä ja innostuu, lentää liian pitkälle putoaa ja taintuu, tointuu, mutta liian myöhään, naisolento, jolla olla nuija, on vienyt Tarzanin nuijanaisten vangiksi. Tarzanin pötkii pakoon, sitten pelmahtaa kääpiökansa paikalle, muutaman Numan hyökkäyksen ja orjana olon jälkeen Tarzan pusuttelee taas Janea. Tässä teoksessa on sivujuonena valetarzan ja hänen seikkailunsa.

Tarzaneita on vielä tukku lisääkin SiniSet-kirjoina ainakin:
137 Tarzan ja viidakon valtias
138 Tarzan ja kadonnut valtakunta
139 Voittamaton Tarzan
140 Urhea Tarzan
141 Tarzan ja kultakaupunki

Jos löydän näitä, niin luen ja liitän tähän bloggaukseen.

Thomas Bodström, Pakenija

Thomas Bodströmin Pakenija on esikoisteos, jonka ostin suurin odotuksin muutama vuosi sitten alennusmyynnistä, nyt se on vielä edukkaammin myynnissä. Kirjailija on Ruotsin entinen oikeusministeri, ja rikosromaani kertoo oikeusministeristä ja hänen ponnisteluistaan länsinaapurissa sekä vankilassa tapahtuvasta murhasta ja sen tutkinnasta.

Teos alkoi lupaavasti, mutta ei pystynyt täyttämään odotuksiani, yritin silti rivien välistä päätellä, mikä olisi voinut olla oikeastikin mahdollista, vaikka ei olisi koskaan tapahtunut. Kirjan juoni on monipolvinen, henkilöitä on liikaa ja siihen on liimattu syrjähyppyjäkin. Pakenija viittaa pääjuoneen, jossa eräs vanki pakoilee vankilasta useaankin otteseen. Teoksessa käsitellään sen sekavuudesta huolimatta tärkeitä teemoja, kuten turvapaikan saamista, vankilaturvallisuutta, ministerien paineita, asianajajan moraalia, mutta teemat syövät toistensa tehoa. Minusta jaarittelut olisi pitänyt karsia 509 sivusta pois. Kirja on jaettu kuukausiin lukuja taisi olla jopa kuusikymmentä. Luin kirjan jo kaksi vuotta sitten, ja nyt joulu- tammikuussa uudestaan.

Oikeusministeri Gerd Lundin kuvataan varsin kovaksi opportunistiksi, joka on porvari, mutta salaisesti kirjan alkupuolella toivoo opposition voittoa vaaleissa, koska tuntee, että ei voisi enää tulla valituksi ministeriksi. Oikeusministerin tuoli on heittoistuin: neljä edeltäjää on lähtenyt rivakkaasti pois. Imagoa pitää nostaa, ja Gerd, joka on nainen äiti ja isoäiti, kuuntelee Petran lehdistöavustajansa neuvoja. Hän on suosiossa aivan pohjasakkaa, ja osallistuu siksi Skanssenin yhteislauluun, jolloin live-tv-yleisö näkee, että Gerd ei hallitse edes tavallisten laulujen sanoja ja nainen yrittää nykiä vielä laulukirjaa pikkulapselta. Lisäksi monenmoista muuta vastoinkäymistä tulee, mutta politiikassa ja kansansuosiossa kaikki on mahdollista...

Ruotsin vaalijärjestelmä poikkeaa suomalaisesta. Käsitykseni mukaan on käytössä pitkät listat, eli puolue käytännössä päättää kenellä on mahdollisuudet tulla valituksi. Tästä on mahdollisuus äänestyksessä poiketa, koska vaalipiirien lisäksi on käytössä tasauspaikat ja äänikynnys.

Eräässä juonilangassa tarkastellaan rappiolakimiehen tapaa tehdä työtä. Tärkeintä ei ole lopputulos vaan vain tulos, joka jää viivan alle. Kun moraalinsa on myynyt,on sillekin olemassa hinta.

Nimettömistä todistajista myös puhutaan, ja jengisodista ja liian monesta muusta asiasta.

Kirjassa on joitain mielenkiintoisia teemoja, mutta 509 sivun mitta oli minulle liian suuri.
--
Kirsin kirjanurkka on ollut edellä kävijä Pakenijan analyysissä. Kirsi on kiteyttänyt paljon minunkin ajatuksiani jo etukäteen täällä, esim. luulin Gerdiä mieheksi miltei koko kirjan verran.

Maija Poppanen, P.L Travers

Lasten Toivekirjaston sarjaa

Maija Poppanen on P.L Traversin 1934 kirjoittama teos, jolla on jatko-osia. Luin teoksen, joka on kolmas painos vuodelta 1963 Tyyni Tuulion suomentamana. Netistä katsoin, että 2010 on tullut uudistettu Maija Poppanen, jonka on suomentanut loistava potteroitsija Jaana Kapari-Jatta ja kuvat Marika Maijalan WSOY:lta 176 sivua, minun painoksessani oli joitain mustavalkokuvia ja sivuja oli 148 eli ilmeisesti kuviin on uudessa painoksessa panostettu. Maija Poppasen ykkösosa oli varsin perinteinen, kuvat ja suomennos olivat hyviä, oletan kuitenkin jatko-osien päästäneen vallalle Maija Poppasen tenhon, joka poiki myös filmin 1960-luvulla. Katsoin filmin trailerin ja kohtauksia, päättelin, että Disneyn filmi Julie Andrewsin näyttelemänä on siirappisempi ja laulavampi kuin tämä ensimmäinen kirja. Kirjassa Maija Poppanen on varsin tavanomainen lastenvahti, joka tulee itätuulen tuomana ja lähtee länsituulen mukana. Tapahtumia on kahdentoista luvun verran. Pankin nelilapsinen perhe asuu Kirsikkatie 17:ssä, isä käy tekemässä päivisin rahaa leikkaamalla sitä seteleiksi, perheellä on äiti ja lastenhoitaja, joka irtisanoutuu ja jonka tilalle Maija Poppanen tulee.
Teos ei ole looginen, eikä se esitä maailmaa sellaisena kuin se on. Minusta tämä tulee ilmi Poppasen kompassiin loihtimassa maailmanympärimatkassa, ja siinä vieraat kulttuurit esitetään stereotyyppisesti ja myös väärin, ei Pohjoisnavalla asu eskimoita.

Maija Poppanen osaa myös eläinten kieltä. Tämä on yleinen teema brittiläisissä lastenkirjoissa: Potter taitaa kärmeskielen, Tohtori Tattinen eläintenkielen, Carbonelissa ja Keskiyönkansassa kissat osaavat puhua, kuten muutkin eläimet, kuten Narniassa.

Poppasella on kavereita Tulitikkumies, jonka taulussa käyvät teeretkellä, herra Peruukki, jonka kanssa leijaillaan, naapurien koira-asiat laitetaan kerralla kuntoon, mutta lehmä ei lennä vaan tanssii. Eläintarhassa käydään ja eläimet osaavat puhua, kuten Kuussa tuulee -teoksessa. Minusta tuntuu, että näin legalisoidaan eläintarhat, minun käsitykseni mukaan villieläimet kuuluvat luontoon.
Maija Poppasella on kassissaan yllätyksiä, mutta tärkein tavara on papukaijapäinen sateenvarjo, joka lennättää Maija Poppasta. Maija Poppanen on lastenhoitajana varsin tiukka, oikeudenmukainen ja ymmärtävä. Maija Poppasen teksti on suoraa aikatasossa eteenpäin liikkuvaa kaikkitietävän kertojan kertomaa selkeää tekstiä. Vääristä tiedoista maailman tilasta huolimatta, kertomus ei ole "lässytystä lapsille" vaan luultavasti lapsille sopivaa tekstiä. Poppanen leijuttaa ja puhuu eläimille, mutta rajoistaan hän pitää kiinni, eikä avaudu taikuudestaan. Ensimmäisessä osassa Poppasen hahmo jää arvoitukseksi.

Kirjailija on wikipedian  mukaan australialainen kirjalija Pamela Lyndon Travers, (1899-1996), joka oli pankinjohtajan tytär. Uudessa suomennoksessa pääperhe Pankki on vaihdettu Lippaaksi, mikä on hyvä, sillä monet sukunimet (Kampela, Peruukki, Korinen ...) tuntuivat väkisin keksityiltä. Kirjan esittelyissä Poppasta verrataan Peppi Pitkätossuun, joka minullekin tuli tekstistä mieleen, joskin Peppi on minusta ykkönen.

Sivulla 103 alustetaan ihmisen elämän uran lähtökohta Jukka lapsi tilittää:
"Minusta ei tule sellainen kuin muut. Minä sanon, ettei tule, sanokoot nuo" ...
Maija Poppanen hymyili salaista kyllä-minä-sen-paremmin-tiedän-hymyä  ..."

jo sivulla 105
"Se on sitten siis tapahtunut   ... Maija nyökäytti päätään ... Tiesinhän, että se tapahtuu"
Näin useimmille tapahtuu, vanhemmiten muutumme, olemme monesti juuri sellaisia, joiksi emme olisi halunneet tulla. Tässä lapsi tosin menettää herkkyyden kommunikoida rastaan kanssa, useimmin lapsista tulee vain velvollisuudenpakosta "murjottavia" aikuisia, kaikkine hyveineen ja paheineen.

Adolf Ehrnrooth - kenraalin vuosisata, Ulla Appelsin

Ulla Appelsin on kirjoittanut Kenraalin vuosisata teoksen jalkaväenkenraali Adolf Ehnroothista, lähteistä päätellen osin haastattelemalla kenraalia ja hänen poikaansa, joka on ollut silloin majurina, lisäksi hänellä on ollut kirjallisia lähteitä, joista ensimmäinen on 1994 ilmestynyt WSOY:n Kenraalin testamentti.

Adolf Ehrnrooth - kenraalin vuosisata teos on Ajatuskirjojen painama, 12 lukuinen ja 248 sivuinen, jossa on myös valokuvia, muutamia samoja kuin Karin Ehrnroothin teoksessa "Isäni oli nuori sotilas", jonka kansikuva on tämän teoksen sivulla 124, joka on otettu muuten Vuosalmella, ja on SA-kuva, laskin näitä samoja kuvia yhteensä viisi ja tämän teoksen kansikuva on toisessa kirjassa eri rajauksella. Tämä teos on painettu ensin.

Teokseni on hankittu kirjakaupasta, ja kiinnostus nousi alun alkaen jalkaväenkenraalin tyttären Karin Ehrnroothin romaanista Vinoon varttunut tyttö. Olen etsinyt siksi materiaalia suuresta sinivalkoisesta ikonista, jota arvostan Mannerheim-ristin ritarina ja upseerina, mutta joka on esitetty myös ihmisenä vikoineen.

Tämä teos maalaa kuvaa 1900-luvun sortokautisesta Suomesta, kun Adolf Ehrnrooth syntyy viisilapsisen aatelisperheen kuopuksena 1905. Lapsuusmuistoja kerrataan, rotan pyyntiä rahasta (kuten myös Mikael Niemen teoksessa tehtiin), Adolfin Karin -siskon karu kohtalo, oppikoulu, itsenäistyminen ja  vapaussota. Ehrnrooth toteaa sivulla 39 syntyi vapaussota, josta valitettavasti tuli myös kansalaissota kaikkine veljessodan ikävine seurauksineen. Tämän jälkeen jatkui kansan kahtiajako ja tapahtumia vyörytetään, mutta minusta varsin ulkokohtaisesti johtuen ehkä siitä että haastattelut kirjaa varten on tehty varsin myöhään. Lapsuusvuosien jälkeen siirrytään kadettivuosien myötä syksyyn 1939.

Siitä alkaa teoksen mielenkiintoisin osa, on Mainilan laukauksia s100, traagisia kaatumisia, sotakokemuksia ja Suomen jättäminen yksin, vellova maailmansota Euroopassa, Suomen joutuminen uuteen sotaan, josta Ehrnrooth oli sitä mieltä, ettei sitä voinut välttää. Äyräpäässä mainitaan 134 upseerin kaatuminen 110:stä, eli reservitkin menetettiin. Teoksen mukaan Adolf Ehrnroothin rintamalta kirjoittamat kirjeet hävitettiin Valpon pelossa (s 171), perheen omistuksessa oleva Tyris oli vaarassa joutua Porkkalan luovutusalueelle ja Porkkalan talojen kunto 1956.

Ammattisotilaalle, siis henkilölle, joka on armeijan vakinaisessa palveluksessa, on sota hieman erilainen kokemus kuin reserviläiselle, johtuen siitä, että ammattisotilas on saanut "alalle" koulutuksen, ja joutuu kaikkein vastuullisimpiin tehtäviin. Ehrnroothin tapana oli ottaa vastuu "täysillä" ja johtaa etulinjassa, ja se johti myös haavoittumiseen jatkosodan alussa heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Takaisin kuitenkin palattiin, mitä voi pitää suurena ihmeenä. Sodan jälkeen ammattisotilaat jatkavat luonnollisesti armeijan harmaissa, ja he kantoivat myöskin huolta Suomen asemasta, joka johti esim. asekätkentään, jota teoksessa luonnollisesti sivutaan, kuten sotarikostuomioita, joita  kommentoidaan kitkerästi. Sodan jälkeisistä tapahtumista Ehrnrooth nostaa esiin Rakuunakiven purkamisvaatimuksen, johon päähenkilö ei suostunut Helsingistä kuuluneista vaatimuksista huolimatta.

Idoli oli idolillakin, ja Ehrnroothiile se oli Mannerheim. Teoksessa Ehrnrooth toteaa, että Mannerheim haettiin esille, aina kun maa oli vaarassa ja kun kaikki oli mallillaan hän sai mennä, ensiksi jo vapaussodan yhteydessä.Mannerheimin miekantuppi päiväkäskyä sivutaan s.136 ja vaatimuksia jo vuonna 1931 armeijan kalustamisesta.  Mannerheimista on useita mainintoja aina sotamarsalkan kuolemaan asti. Mannerheimin arkkua kantoi kaksi kenraalia, kaksi everstiä, kaksi aliupseeria ja kaksi sotamiestä, kaikki Mannerheimin ristin ritareita, ja Ehrnrooth tietenkin yhtenä. Adolf Ehrnrooth puhuu marsalkasta Suomen pelastajana.

Ehrnrooth oli todistamassa sekä Neuvostoliiton itsenäistymistä että hajoamista ja myös 1970-luvulla vasemmistoradikalismin nousua, josta on muutama sana. Hänellä on monia mielipiteitä naapurista tällä välilläkin.

Perheestä on yllättävän vähän mainintoja, lapsista ei juuri lainkaan, muutamia valokuvia on, esimerkiksi kuopuksen ristiäiskuva on, ja eräitä muita perhekuvia, lisäksi on lasten koko nimet ja syntymävuodet, joita en tähän tietenkään laita.

Teoksessa muuten puhutaan, että kuningatar Ingrid oli Ruotsin kruununprinssi Gustaf Adolfin sisar. Karin Schack, jonka kanssa Ehrnrooth avioitui, oli teoksen mukaan Ingridin ensimmäinen hovineito. Gustaf Adolfin Ehrnrooth tapasi Ruotsin armeijan ratsastuskoulussa 1920-luvulla. Prinssi Gustaf Adolf menehtyi vuonna 1947 onnettomuudessa ja oli nykyisen kuninkaan Kaarle XVI Kustaan isä.

Sivulla.200 Schackenborgin linnan kohtalosta on todettu kirjassa lakonisesti: "Karin Birgitte Schackin lapseton veli palauttaa linnan tiluksineen kruunulle ....", tätä samaa tapausta käsitellään pitkästi Karin Ehrnrooth romaanissa ja varsin eri sävyssä, lopputulos on sama. Myös Vänrikki Stoolin tarinoihin viitataan tässäkin

Suhdetta Urho Kekkoseen Adolf Ehrnrooth myös ruotii. Sain teoksesta sen käsityksen, että Ehrnrooth arvosti Kekkosta, ja piti tämän pohjimmaisen päämääränä Suomen itsenäisyyttä. Aina he eivät olleet samaa mieltä, mutta Kekkonen ei lähettänyt Ehrnroothille myöskään myllykirjeitä, vaan ilmeisesti arvostus oli molemmin puolista.

Neljäs leijona myönnetään, ja Kekkosen viimeinen surullinen vierailu Solgårdenissa 1980 todetaan kuten Karin Ehrnroothin esikoisessakin. Kekkonen oli muuten Akateemisessa Karjalaseurassa, Ehrnrooth ei. Aktiiviupseereilla ei kirjan mukaan ollut tuolloin edes äänioikeutta.

Ratsastusta tässä teoksessa käsitellään paljonkin jo 1920-luvulta alkaen. Lontoon olympiakisoissa Adolf Ehrnrooth edusti Suomea lajissa ja oli teoksen mukaan 1952 ratsastusjoukkueen johtajana. Katsoin Urheilun pikku jättiläisestä, mutta ratsastustuloksia oli niin vähän, että suomalaisia ei mainittu. Meksiko voitti kultaa ratsastuksessa 1948, muita sen aikaisia ratsastusmenestyjiä olivat Sveitsi, Ruotsi, Ranska ja Yhdysvallat.

Pidin teosta joiltain osin sangen mielenkiintoisena, toisaalta yleistä poliittista viitekehystä olisi voitu supistaa, sillä olen lukenut aiheesta muita aikalaisten näkemyksiä ja vastaavasti lisätä Ehrnroothin osuutta tapahtumissa, toisaalta tämä palvelee paremmin nuorempaa sukupolvea.

Ulla Appelsinin panos on ollut hieno kerätessään tämän kirjan haastatteluin ja kirjallisin lähtein. Appelsin antaa Adolf Ehrnroothin näkemyksen vuosisataansa, eikä se ole sitruunaa. Karin Ehrnroothin Isäni oli nuori sotilas kertoo tyttären näkökulman ja hieman kritisoi, ja Vinoon varttunut tyttö vielä täydentää unenomaisesti muistikuviaan romaaniksi unohtamatta kirpeitä huomioita väärinymmärryksistä äidin ja isänkin kanssa, joita muistikuvia ei perhe ole kommentoinut.

Selasin kirjan Robert Bratberg: EHRNROOTH  läpi.  Nimeä täydennetään termillä Jalkaväen kenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnroothin elämänkerta. Se oli analyyttinen ja objektiivinen, mutta ei sisällä mitään omakohtaista suoraa kokemusta, vain välillistä, pidin teosta kuitenkin erittäin valaisevana.

Louisa M. Alcott: Viimevuotiset ystävämme

L.M Alcott: Viimevuotiset ystävämme, wsoy, suomentanut Annikki Haahti.

L.M Alcottin Viimevuotiset ystävämme on jatko-osa Pikku Naisiin. Kirja kertoo Marchin perheestä, johon kuuluvat äiti ja sisällissodassa ollut isä, ja tyttäret ikäjärjestyksessä vanhin eli Meg, Jo, Beth ja Amy. Naapurissa asuu isoisänsä kanssa Laurie. Marchit ovat köyhtymässä tai köyhtyneet, mutta Laurie on varakas. Meg on mennyt naimisiin John Brooken kanssa, ja hänen avioliiton alkutaipaletta seurataan, kuten myös sitä, lähentyykö Jo ja Laurie miehenä ja naisena, ja kuka nai Amyn. Se, että tervehtyykö Beth on teoksen kiperiä kysymyksiä.

Viimevuotiset ystävämme on erittäin  hyvä teos, josta pidin. Se vaalii jokseenkin perinteisiä arvoja, varsinkin Meg ja John ovat perinteinen aviopari, jossa mies käy töissä ja nainen hoitaa kotia, ja tuhlaa rahaa, kunnes ymmärtää shoppailla vähemmän. Tämä teos on myös uudempana painoksena nimeltään Pikku Naisia II.

Pidän Alcottin tavasta kirjoittaa, ja muistelen pienenä nähneeni kirjoja meillä kotonakin, kuten myös Anna-kirjoja, vaikka niihin en kumpikaan koskenutkaan. Tästä olen päätellyt äitini lukeneen kirjoja, lukemani teos on kuitenkin vaimoni omaisuutta vuodelta 1967, eli sen alkuperää en tiedä. Luulen saaneeni äidiltäni varsin alcottilaisen kasvatuksen, eli olen saanut huseerata tietyissä rajoissa, mutta ruotuun on aina palauteltu. Alcottilaisuutta on myös lukemaan kannustus, joka ei pienenä edennyt kuin sarjakuviin, poikakirjoihin, scifiin ja dekkareihin. En tiedä näkyykö blogissani, mutta useasta asiasta minulla on varsin konservatiiviset mielipiteet liberaalilla painotuksella, jokainen voi tehdä mitä vaan, jos se ei haittaa muita, ja omista valinnoista ei kannata syyttää muita ja mokan jälkeen otetaan opiksi. Konseravatismi on monesti statusquon säilyttämistä, ja kuten Pikku Ystävissä, säilömisessä on oma ongelmansa, mikään ei muutu. Olen saanut tietyn kasvatuksen ja välitän joitain arvoja blogissani eteenpäin, eli  naisen ja miehen tasa-arvo on tärkeä, molempiin suuntiin kaikissa tilanteissa (myös avioeron kohdatessa), koulutusmahdollisuuden tasa-arvoisuutta ja sivistyspalvelujen maksuttomuutta kannatan, lisäksi tiedon etsiminen ja oikean tiedon perusteella toimiminen ovat monesti hyödyllisiä, ja monesti kannattaa kiinnittää tekoihin huomiota eikä vain puheisiin.

Pikku ystävien juonesta sen verran, että Jo aloittaa kirjallisen uransa lehtilukemistoillaan palkkioiden vuoksi, köyhällä on kurjaa, ja Jo julkaisee jopa romaanin, mutta ottaa sitten etäisyyttä naapurin poikaan  ja muuttaa New Yorkiin, jossa tapaa professori Bhaerin, joka elättää itsensä lisäksi siskonsa orvot lapset, Amylla on omat matkansa Euroopassa, ja Amyltä ja Jo:lta saamme tietoa kirjeiden muodossa ja Euroopassa tapahtuu muutakin.

Beth on sairauden jälkeisessä eteerisessä tilassa ja kamppailee henkensä puolesta.

Amyllä puolestaan kuten Jo:lla on puolison valinta-aika. Amyn kirjeistä päätellen  hän on päätynyt samaan johtopäätökseen kun Uuno Turhapuro vuosisata myöhemmin, kunnon rikkaisiin naimisiin on jonkun siskoista päästävä.

Juonipaljastuksia haluan välttää, mutta voin todeta, että pidin erityisesti tästä teoksesta, vaikka se on ehkä muille pelkkä välivaihe seuraavaan. Teoksen on suomentanut Annikki Haahti, eli kaikilla lukemillani Alcottin teoksilla on ollut eri suomentajat, se ei minusta näy, eli voisi olla jopa samat. Yhtään käännöskukkasta en tästä löytänyt, eli Tyyni Haapasen verbaliuden tasolle ei päästy.

Kirja on minusta jopa konservatiisempi kuin muut Alcotin teokset, kuolemaan suhtautuminen ja avioliitot. Avioliittoja ja perheitä rakennetaan ja ne päivittyvät, teoksessa esitellään lisäksi seuraavan teoksen kaksoset Demijohn ja Margaret (Daisy) ja monia muita hahmoja kuten herra ja rouva Bhaer, ja kerrotaan Plumfieldin alkutaival. Hakkailun alkeiskurssikin annetaan, ja hakkailuhan on jonkinnäköistä puolisokandidaatin iskemistä. Alkeiskurssilla kerrotaan, että miehet eivät pidä lörpöttelijöistä eivätkä keimailijoista, vaan herttaisista ja vaatimattomista tytöistä. Myöskin Alcott antaa ymmärtää, että köyhyys ja vilpittömyys ovat tärkeitä, ei syntyperä, liian samanlaiset mies ja nainen eivät sovi toisilleen, ja sydäntä pitää käsitellä yhtä hellävaraisesti kuin kukkaa, eli antaa sen itse avautua, ja perusalcottilainen viisaus on seuraava vaikka joku käyttäytyisi huonosti älä käyttäydy itse niin, tässä voi olla periaatteessa mikä huonoa käytöstä ilmaiseva verbi vain. Alcottin asenne, että jos joku asia on hullusti, pitää yrittää uudelleen on hyvä, ei jäädä märehtimään eikä murehtimaan, eikä syyttelemään muita. Meg muuttaa kurssiaan suhteessa Johniin.

Tämäkin on "amerikanenglanniksi" gutenbergissä yhdessä Pikku Naisten kanssa täällä

"Pateettisen romanttinen ja opettavainen ajaton tyttökirja"

--
Tästä on tehty 1994 filmi Pikku Naisia, eli kattaa Pikku Naisia kirjan ja tämän Viimevuotiset ystävämme.

 Jo:ta esittää itse Winona Ryder, legendaarinen Susan Sarandon on äitinä ja filmi on varsin kirjojen mukainen, mutta kattaa miltei pari tuntisena myös myös Viimevuotiset ystävämme, missä professori Bhaeria esittää Gabriel Byrne, joka esiintyi sarjassa Terapiassa Paul Weston-nimisenä.

Tarina jatkuu Pikku miehissä ja Plumfieldin pojissa.

Leedsiläisen teurastajan pojan Alan Bennettin Epätavallinen lukija

Luin Alan Bennettin Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader). suomentanut Heikki Salojärvi. Basam Books. 115 sivuisen kirjan siksi, että kirjan sivukannen tekstin mukaan tekijä on leedliläisen teurastajan poika. Teurastaja -sana on jo pahaenteinen, voisiko joskus tarkoittaa vain lihakauppiasta?

Epätavallinen lukija kertoo, miten kirjastoautoon "törmänneestä" Kuningattaresta tuli intomielinen lukija ja miten se vaikutti häneen ja valtakunnan protokollan hoitoon. Asioiden proiriteetti vaihtuu ja asiat eivät enää etene kuin hoviherrat haluavat.

Kirjassa on monia lukemiseen liittyviä havaintoja, kuinka pienestä lukuharrastus voi alkaa, ja minkä maailman se lukijalle avaa, ja kuinka ulkopuolella muut siitä ovat.

Kirjan puitteissa voi analysoida englantilaisuutta, kuninkaallisia, sanavapautta ja henkistä kasvua. Monarkiaa jossain määrin kaunokirjallisissa teoksissa arvioidaan, ja myös Johnny English elokuvassa, missä Kuningattaren koiralla ja Canterburyn arkkipiispalla oli rooli. Tässäkin jälkimmäinen mainitaan, ja tapahtumien alkupisteessä koirat kävellyttävät majesteetin rahvaan kirjastoautoon. Kirjastoauto kohtauksessa kirjaston byrokraatti tuskin Suomessa antaisi periksi, pitää olla aina kirjastokortti, oma tunnusluku ja pitää käyttää sähköistä lainausautomaattia. Joskus en jaksa kirjastobyrokratiaa, kun hyllyjärjestyskään ei ole aina looginen vaan ostan kirjat joko huuto.netistä tai alennusmyynneistä tai pengon divareista tai kirppikseltä, niin hankalaksi olen kokenut monesti kirjastossa käynnin kuten Kuningatarkin. Kuningattaren lähikirjastoauto lopetetaan säästösyistä, ja oman kirjaston kirjat on niin hienoja, ettei niitä saa lukea, eli monenko taviksen tai aatelisen hyllyssä klassikot ovat vain koristeena pölyttymässä.

Kirjassa ironisoidaan aatelointia, uusseelantilaisuutta ja hovimiesten säätämistä, ja todetaan kirjojen lukemisen olevan tasa-arvoista, ja kirjojen olevan pommeja, ja onhan kirjoja roviolla poltettukin, sensuroitu ja kielletty.

Leedsiläistä teurastajan näkökulmaa jäin kaipaamaan, koska sisäkannessa luki "Alan Bennett on Oxfordissa opiskellut leedsiläisen teurastajan poika ...", kun kirjailija on syntynyt 1934 niin suuriko merkitys on itse asiassa isän ammatilla, englannissa varmasti. Minulle ei ole. Leedsistä tulee minulle mieleen Leeds United valkoisissa ja keltaisissa paidoissa pelaava brittifutisjoukkue, joka viimeksi voitti liigamestaruuden 1992, mukana Eric Cantona ranskalaispelaaja, joka tuolloin oli varmastikin Englannin liigassa harvinaisuus. Leedsin suuruuden ajat olivat 1970-luvulla, ja 2000-luvulla käytiin pohjalla taloudellisesti ja pelillisesti, mutta nyt tahkotaan toiseksi ylintä sarjatasoa, mukana suomalaiset Mikael Forssell ja Mika Väyrynen. Leedsiläisyyttä en kirjasta löytänyt. Terry Butcher (butcher = teurastaja) oli Englannin legendaarinen maajoukkuepelaaja, ja asenne oli Terryllä aina kohdallaan, ja taklauksetkin.

Tarina lähti rullaamaan mukavasti ja oli oivaltava, mutta oma tuntemus englannin kirjoista ei näköjään ollut kovinkaan hyvä tunsin vain Hotelli Firenzen E.M Forsterin, Dickensin, ja siitä myös Loistavan tulevaisuuden Pipin, Bronten sisarukset ja joitain muita.

Kirja jatkanee joitain huhuja, koska siinä mainitaan Lewis Carroll seuraavassa yhteydessä:
s 36 Piti pienistä tytöistä. "Niinkö", kuningatar sanoi. "Vähän niinkuin Lewis Carroll." "Pahempi madam". Hyvä tavaton....
Myös Masefield mainitaan, ja John Masefieldiltä olen lukenut Keskiyön kansaa jossa myös englantilaisuutta ja aateluutta ruoditaan. Keskiyön kansassa myös monesti ollaan teurastajan tykönä ostamassa lihaa, ja puhutaan paljon myös sianverestä, jota lukiessani kirjaa hieman kummastelin. Eräs kaapparikonna Keskiyön kansassa aateloidaan, ja asiaa hieman ironisessa sävyssä puidaan. Potterit mainitaan, Babarkin eli kirjallisia viittauksia oli ja minulle jopa liikaa.

Kirjan eräs teemoista on lukeminen: lukeminen on tasa-arvoista, itsekästä, ei liikene intohimoa muualle, en tiedä millä kannalla Bennett lopulta on, teoksen luettuaan jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä.

Olen varsin suomalainen. Olen onnellinen suomalaisuudestani ja hyvinvointivaltiosta, ja koulutuksen ja yhteiskunnan tasa-arvosta. Ilman mitään suurempia perusteluja väitän brittiyhteiskunnan sisältävän monia elementtejä, jotka vievät yhteiskuntaa epätasa-arvon suuntaan: kuninkaalliset, aateli, maanomistus, sisäoppilaitokset, ja maksulliset koulut, kaksi (kolme) puoluejärjestelmä eli vaalipiirijako ja vaalijärjestelmä. Tietenkin jako on karkea, ja brittiläisyydestä meidän pitää kiittää monesta kulttuurihelmestä, iltapäiväteestä ja oikeusvaltioiden puolustamisesta 1910- ja 1940-luvun raskaina vuosina. Tämä teos pohjaa ironiansa tietystä jalustasta, joka yhteiskunnassa on, ja jossa ihmisiä seisotetaan mykkinä monumetteina. Wodehouse irvi tätä asetelmaa minusta jo 1930-luvulla. Christien dekkareissa on aistittavissa tietty jähmeys, joka kulissiperheissä vaikuttaa. Kuinka todellista tämä on? En tiedä, mutta leedsiläistä teurastajan pojan näkökulmaa yhteiskuntaan olisin halunnut vielä enemmän. Pääponnin tarinassa on, mitä seurauksia on kirjallisuuden lukemisella, tiedon ja sivistyksen kasvamisella, asia jota käsitellään myös filmissä Tunnit Ritan kanssa, jossa työläisnainen kasvaa henkisesti. Kasvun jälkeen kaikki on erilaista.

Pimeyden sydän Conrad, austenilainen hienovarainen jako, viittauksia soljuu, mutta myös teoksen Kuningatar kasvaa, saadaan pönöttävät rituaalit inhimillisemmiksi todellisine kommenteineen. Teoksessa otetaan kantaa myös tunteiden ilmaisemisineen, esimerkkinä Diana. Mitä asiasta pitäisi lausua? Avioero, avioliiton kariutuminen, lasten elatus, ne ovat varmasti aina kamalia tragedioita, ihmisen ennenaikainen kuolema myös, tapaturma, hirveää. Tämä on jokaiselle selvää, jälkeenpäin voivottelu tosin ei enää estä tapahtumia.

Kuitenkin mehukkaimmat kohdat ovat kulttuurihistoriasta peräisin olevia oivalluksia, kuten
PM kertoo lähi-idästä, vastasi Kuningatar s.81
"Se on muuten sivistyksen kehto"
"Ja on vielä oleva, madam. pääministeri sanoi, "jos meidän annetaan pitää pintamme"

Yksi asia, joka minua tietämättämyydessäni on ihmetyttänyt, yhteiskunnassa on sanavapaus, mutta eikö monarkeilla ole sananvapautta, näitä tapauksia on välillä uutisoitu lehdissä. Tässäkin sitä käsitellään.

Leedsiläinen teurastajan poika Bennett kirjoitti brittiläisen kirjallisuuden ja yhteiskunnan tuntijoille lyhyen satiirin, jossa lukeminen muuttaa maailmaa peruuttomattomasti.

Teoksesta lopuksi viisaus "lukeminen on lihas, jota pitää harjoittaa"

---

7.2.2012: Helsingin Sanomat kertoo, että 6.2.1952 Elisabethin saavuttaa tieto isänsä kuolemasta. Nyt 2000-luvulla vain kuningatar Viktoria on hallinut vähintään yhtä kauan, Hesarin tiedon mukaan Elisabeth toinen on vanhin monarkki, Elisabeth toinen on syntynyt 21.4.1926 ja kunigataräiti eli yli 100-vuotiaaksi. Elisabeth II oli siis tuolloin 85-vuotias, ja oli ollut vallassa 60-vuotta 6.2.2012.