Muumit ja muumikirjat elämässäni

Meillä oli jo ollessani lapsi muumikirjoja, joita luettiin iltaisin ja joita itsekin luin. Meillä oli tai äidillä oli myös Atelier Faunin  muumeja. Atelier Faunin muumit olivat ja ovat upeita. Niitä oli eri väreissä, äidin Pikku Myyn vaatetus oli sininen ja Nipsu oli vihertävä. Muumit ovat siis olleet aina läsnä "elämässäni". Lapsuuden kodissa meillä oli kaikki muumikirjat, myös vaimollani on kaikki kirjat, myös myöhemmin julkaistut teokset ja tutkimukset.

Meillä on myös muita muumihahmoja. Pehmo-Esi-isä on suhteellisen uusi muumihahmo.

Olen katsonut japanilaisen muumi-tv-sarjan kaikki jaksot, eräästä lempijaksostani oheinen kuva. Siinä Niisku on saanut lentohärvelinsä toimimaan ja pian hän suuntaa kohti etelää ja muumit suuntaavat talviunille.

Muita lempijaksoja on Kuuma lähde, jossa Muumilaaksoa koitetaan "kaupallistaa", mutta noita säätää säätä sekä upea Kultakala, jossa lapsikatsoja tajuaa vapauden merkityksen.

Olen katsonut osan huopamuumijaksoista. Olen katsonut lisäksi luultavasti 1970-luvulla tehtyä näyteltyä muumisarjaa, joka tuli uusintana ainakin ruotsiksi, joka on muumien äidinkieli.

Naantalin Muumimaailmassa olen käynyt useasti.

Tämä kyltti opastaa kävijää Kailossa

Hemulin talo on yksi suosikeitani.

Vaikka Muumitalokin on hieno

Drontti-hahmokin pulikoi nykyisin Kailon rannassa.

Tämä upea CD:n kansi on hankittu Muumimaailmasta

Tampereen Metsossa olen ollut useasti, kun Toven tekemä Muumitalo ja vitriinit olivat siellä, ohessa CD:n kuva, jossa on kuvia talosta.

Muumikirjoista ensimmäisiä "lukemiani" olivat Kuinkas sitten kävikään, tämä kirja on ollut äitini omaisuutta kuten myös seuraavan teos eli

Kuka lohduttaisi Nyytiä? jonka värimaailma, tarinan lopun onnellisuus sekä Kirsi Kunnaksen käännös jo lapsena viehättivät.

Pidin lapsena paljon seikkailuista Muumipapan uroteot joka on minusta mukavin muumiseikkailuromaani, mutta myös Muumipeikko ja pyrstötähti on upea kuten

Taikurin hattukin, kunnon seikkailutarina.

Aikuisena olen alkanut arvostaa myös muita muumikirjoja, kuten

Taikatalvea jossa koetaan autiutta, mutta selvitään.

Taikatalven kansikuvaa olen avannut täällä.

Bloggauksin olen avannut Vaarallista juhannusta

Muumipappaa ja merta, jonka olen lukenut ruotsiksikin. Upea kansikuva ja upea kirja.

sekä Muumilaakson marraskuuta, joka päättää muumikirjat, hieno aikuinen muumikirja.

Muumilaakson marraskuun luvusta 3 oli äidinkielen esseekokeen ylioppilastehtävä keväällä 2014, analyysi siitä täällä.

Muumeista, vieraanvaraisuudesta ja omistamisesta olen kirjoittanut täällä.

Olen blogannut myös teoksista myös sarjakuvista, joita en pienenä lukenut, meillä ei luettu sarjakuvia, mutta nyt luetaan

Muumisarjakuva klassikot 1-2

Muumisarjakuvaklassikot 3

Myös myöhemmin julkaistut muumit olen lukenut, ne ovat vaimoni omaisuutta.

Outo vieras muumitalossa

Muumit ja suuri tuhotulva

Näkymätön lapsi

Sirke Happosen Muumiopas ja väitöskirja muumiteosten kuvasta

Ei-muumikirjasta eli Tove Janssonin novellikokoelmasta Nukkekoti on blogattu täällä.

Ikuisen pikkupojan elämä ei olisi mitään ilman tietokonepelejä, yllä on kuvia joistain CD-peleistä, mitä olen pelannut. Kaikki kivoja pelejä, joista Muumit piilosilla oli ensimmäinen, jota pelasin.

Tähän ylempänä olevaan kuvaan. olen poiminut pelin loistavan idean, eli Tahmatassu pitää löytää, ensin ulkoa ja sitten sisältä, kuvatasojen välillä on runomuotoista hienoa tekstiä.

*****

Tänä vuonna 2014 vietetään Tove Janssonin satavuotisjuhlavuotta. 9.8.2014 tuli hienoja dokumentteja tv:stä. Juhlavuosi ei muuta suhdettani muumeihin eikä Tove Janssoniin. Juhlavuoden ajattelin viettää matalalla profiililla. Itseä on närästänyt kova muumirummutus, jotenkin tuntuu, että tätä on jo liikaa. Toven elämänvaiheet olen jo aiemmin itselleni selvittänyt. Yleensä nautin taiteesta, enkä halua tirkistellä kenenkään yksityiselämään. Tove on ollut hieno taiteilija, vahva persoona ja oman tiensä kulkija.

Minä luen siis joka vuosi Tove Janssonin kirjoja, en pelkästään juhlavuonna. Sommarbokenin olen myös lukenut ruotsiksi.

Postaus on tämän näköinen osin linkkikokoelma muumipostauksiini.

*****

Last edit 21.10.2017

Pompomin syntymäpäivä ja Pikkutarinoita

Sininen keskitie eli bleue on haastanut minut täällä, "Blogien lastenkirjaviikko 2014 -haasteeseen! (24.-30.3.2014), Tavoitteena on saada lastenkirjojen lukemista ja arvostusta näkyville. "

Sinisessä keskitiessä näin bloggauksen Pompom aamusta iltaan. Se Pompom on eri kuin yläkuvan Pompom. Tämäkin Pompom on mukava pupu, jonka syntymäpäivän tiimoilla harjaannutetaan lapsia laskemaan ja houkutellaan lukujen maailmaan. Postikantaja herra Hepo vie ensimmäisen kirjeen Tiikereille, toisen Hiirisille. Tarina jatkuu ja viiteenkymmeneen päästään luvuissa ja synttärit saadaan vietettyä iloisissa tunnelmissa. Kukaan ei kiusaa ketään ja kaikki otetaan huomioon.

Pompom on lapsille sopiva rimmaava ja soiva nimi.

Mukavaa meininkiä ja positiivista otetta, niistä on minusta hyvä lastenkirja tehty.

Kirja on painettu 1986 ja Laila Niukkanen on kääntänyt ja Kirjalito kustantanut.

Satukustannus on painanut mukavia Pikkutarinoita vuonna 1990, Jukka Torvisen suomennoksin.

Hiekkalinna kirjassa pikkunallet Sami ja Salli ovat rannalla, rantaleikeissä menee koko päivä, ja Samia hieman harmittaa, hän  on kaatunut rannalla hiekkaämpäriin ja hajottanut hiekkalinnan. Äiti on ostanut jäätelötötteröt ja harmi unohtuu.

(Äiti ei siis huuda Samille ja käske lopettamaan ulvomista, eikä ala itse huokailla ja itkeä. Äiti ei soita isälle ja käske puhua pojan kanssa, kun poika on niin mahdoton. Toimintaterapeutille ei soiteta, jotta Samin lihaskoordinaatioon saataisiin parannusta. Samille ei tehdä eskarissa hojksia. Äiti ei syyllistä eikä etsi syyllistä Samin hiekkaämpäriin kompastumiseen. Kenenkään muunkaan vanhempi ei vaadi hyvitystä rikotusta hiekkalinnasta. Rantavalvojaakaan ei näy päivittelemässä nykyajan nuorison huolimattomuutta. Eduskunta-aloitetta hiekkaämpärien myyntirajoituksista ei kerätä. Iltapäivälehtiäkään ei informoida. Äiti ei myöskään ole haastamassa ketään oikeuteen eikä kirjoita asiasta someen. Äiti on läsnä, iloinen aurinkoinen ja on reipas, kuten lapset ja kirjakin =).

Hienoa lapset, hienoa äiti ja hieno kirja :)

Missä on Nalle?
Pekka ja Pipsa etsivät Nallea, aikuinen näkee Nallen jo kakkossivulla.

Nalle on pyykkikorissa yläkuvan nuolen kohdalla. Pipsa ja Pekka etsivät sitä seitsemän aukeamaa sisältä ja ulkoa, viimeisellä sivulla äiti näyttää Nallen, jonka on pessyt pesukoneessa.

Tämäkin Pupu-äiti ottaa rauhallisesti, äiti on turvallinen ja hymyilevä.

Mikä onkaan parempi kuin hyvä äiti, joka puhaltaa pipin pois ja puhuu pahanolon pois, ja hyväksyy.

Näissä Satukustannus-kirjoissa on hyvä idea ja toteutus.

Minusta lapsen kehitystaso pitää ottaa huomioon. Näissä on värikkäitä ja selkeitä kuvia, tunnistettavia hahmoja. Lämpimät iloiset värit ja kuvat luovat turvallisuutta ja iloa kuten selkeät ja helpot tekstitkin.

Ongelmat ratkaistaan ja lapsille annetaan selviytymisen malli.

Elämässä siis selviää :)

Steinbeck: Oikutteleva bussi

Steinbeck: Oikutteleva bussi, 1966, The Wayward Bus, suomentanut Alex. Matson, Tammi Kurki -sarja, sivumäärä 223.
Oikutteleva bussi -kirja tapahtuu sodan jälkeisessä Kaliforniassa, Kapinoitsijan kulmassa huseraa Juan Chicoy ja kumppaninaan rehevä mutta epäilevä Alice. Alice on kärpäskammoinen, mustasukkainen ja hieman neuroottinen. Juanilla ja Alicella on kahvila-lounaspaikka, bensa-asema ja autokorjaamo, lisäksi Juan ajaa bussia San Juaniin. Juanin apuna on finninaamainen poika Näppylä, jonka oikea nimi on Edvard Carson, Ed ei pidä nimestä Näppylä vaan haluaisi itseään kutsuttavan Kitiksi. Näppylä on erityisen perso makealle. Hän unelmoi myös naisista. Alicen apuna on nuori Norma, jonka haaveena on päästä Hollywoodiin. Hän kirjoittelee kirjeitä Clark Gablelle.
Tarina alkaa siitä, kun Kapinoitsijan kulmalla joutuu bussin hajottua yöpymään bussimatkustajia. Juan ja Näppylä korjaavat bussin ja San Juaniin lähtee kourallinen ihmisiä..
Kapinoitsijan kulmassa ovat yöpyneet Pritchardit. Elliott- isä on keskisuuren yrityksen pääjohtaja, omissa piireissään viihtyvä tyypillinen keski-ikäinen valkoinen mies. Hänen elämänsä syrjähypyt ovat olleet kertakäynti ilotalossa ja pelännyt sen jälkeen tautia, kerran äänestänyt kommunistia. Elliott on huolissaan tyttärestään Milredistä, joka opiskelee yliopistossa, ja kerännyt apua Espanjan sisällissodan punaisille. Elliott elää puutteessa, vaimo Bernice ei anna ja arvostelee "sellaisia naisia", jotka antavat. Bernice kärsii ummetuksesta oikeasti ja leikisti päänsäryistä. Ernest Horton on Ihmevempainten kiertävä myyjä. Hänellä on näytekappale jalan päälle vedettävästä tekoverisestä varvasmössöstä, ja väriä vaihtavista nenäliinoista. Hänellä on paljon ideoita muistakin "keksinnöistä", joihin haluaisi rahoitusta Elliot Pritchardilta. Van Brunt on vanha äreä valittava mies. Bussiin tulee mukaan vielä Camille, ilotyttö, joka suuntaa Los Angelesiin. Bussissa on kuskina Juan, joka jättää neuroottisen Alicen yksin. Alice alkaa juoda ja puhua peilikuvalleen. Norma on saanut Alicen itse teosta kiinni. Alice on lukenut Norman kirjeen Clark Gablelle. Normakin suuntaa Los Angelesiin. Bussissa on mukana myös Näppylä, joka haluaisi joko Meksikoon tai Kiinaan, syynä elokuva jonka oli nähnyt. Bussimatka katkeaa tulvan ja sillan kunnon vuoksi. Juan yrittää kiertotietä, mutta tie on varsin mutainen ....
Bussissa ihmiset muodostavat kiintoisan sosiaalisen yhteisön. Eri ihmiset löytävät toisensa, mutta tiettyjä jännitteitä alkaa muodostua. Ernest Horton selittää keksintöjään herra Pritchardille. Molemmat vanhemmat miehet, sekä lemmenkipeä nuori Näppylä katsovat nuoria naisia. Ernest lupaa viedä aluksi Norman kirjeen Clark Gablelle. Palkinnoksi Norma kertoo, että Clark Gable ei olisi halunnut Rhett Butlerin osaa Tuulen viemässä, sillä Butler oli rotta. Minusta Rhett Butler roolihahmona on renttumaisuudestaan huolimatta varsin järkevä.

Rouva Pritchard eli Bernice on aviolittossa "nunnan huppu päällä", Camillella ei ole avioliittoa eikä nunnan huppua. Hän menee Norman viereen istumaan, sillä ei halua miesten lääppivän itseään. Norma ihailee Camillen kykyä käsitellä miehiä. Milredkin ihailee Camillea. (Mitä ihailtavaa on huorassa, joka elannokseen myy itseään, tätä ihmettelen Steibeckin teoksissa). Norma avautuu haaveistaan Camillelle (joka lienee kansikuvassa). Camille näkee toisen lapsellisuuden ja ajattelee paljastavansa ammattinsa, on sanonut olevansa hammaslääkärin apulainen

Näppylä on kiinnostunut naisista, kuten myös Ernest. Ernest haluaisi apua keksintöjensä rahoitukseen Pritchardilta, joka ei halua muutosta, vaikka kärsii avioläheisyyden puutosta.

Juan on päättänyt lähteä ja jättää Alicen, hän hakee itselleen varmistusta Neitsyeltä. Juan ajaa busin tahallaan ojaan, hän lähtee ja Milred perässä. Alkaa ihmisten välienselvittely. Patoutuneet tunteet purkautuvat ja naamarit kiskotaan pois. Moni patoumista on seksuaalisia.

Tämä on hyvä kirja, jossa  ihmiset oikuttelevat enemmän kuin bussi. Sen johtopäätelmät ovat kuitenkin lohduttomia. Ihminen ei pysty muutokseen. Tässä ihmisillä ei riitä motivaatio muutokseen tai he pelkäävät sitä. Varsinkin Elliott osoittautuu todelliseksi vellihousuksi. Hän antaa vaimonsa määrätä pelisäännöt ja aikoo hankkia kalliin orkideakasvihuoneen. Teko on varmasti ritarillinen ele, mutta vaimo manipuloi ja murjotti sen itselleen. Ilmeisesti muutkin jäävät kitumaan näennäiselämäänsä ja vain haaveet olivat lennokkaita.

***
John Steinbeck (1902 - 1968) on amerikkainen Nobel-voittaja, ja voittovuosi oli 1962. Torstai on toivoa täynnä on blogattu täällä.
Eedenistä itään on yksi Steinbeckin pääteoksista

Kapinoitsijan kulman kuvaus aloitetaan steinbeckmäiseen tapaan  jo vuodesta 1862, jolloin siellä piti majaa kentuckylaiset Balkenit. He toivat mukanaan ennakkoluulonsa ja kannattivat orjuutta, vaikka heillä itsellä ei ollut orjia. Sisällissodan aikana he liittivät paikan etelävaltioihin, josta nimi. Steinbeck irvii, että jenkit ottivat paikan haltuunsa ja jotka jenkit olivat enimmäkseen meksikolaisia, saksalaisia, irlantilaisia ja kiinalaisia. Tätä ihmettelen. Maa, joka on ollut intiaanien kokonaan asuttama vielä 1400-luvulla, ja jonka "asuttaminen" alkoi laivoilla 1600-luvulla Euroopasta ja mantereen idästä, ja johon tuli siirtolaisia vielä 1800- ja 1900-luvulla paljon, kai siellä ihmiset ovat monesta eri lähtökohdasta.

Eyvind Johnson: Tulta ja ruusuja

Eyvind Johnson: Tulta ja ruusuja, Otava 1953, Drömmar om rosor och eld, 1949, suomentanut Arvi Kivimaa, sivumäärä 478. Teoksessa on kaksi osaa Menneisyys marssii esiin ja Kertomus samaa tarinaa molemmat.

Eyvind Johnsonin Tulta ja ruusuja -kirja käsittelee noitavainoja eteläisessä Ranskassa 1620- ja 1630-luvulla. Tapahtumapaikkana on kaupunki, jossa asuu ennen ruttoa yli 25 000 henkeä. Rutto ei ole kovinkaan kuvattu asia, mutta merkityksellinen sikäli, että kirjan kertojan mukaan ruton toivat vitsaukseksi vierailleet demonit. Demonit riivaavat paikallisia ursula-sisaria, joiden todistusten perusteella kaupungin ristitulessa ollut pappi  Urbain Grainier poltetaan kammottavien kidutusten jälkeen roviolla. Häneltä on "löydetty" demonin merkki. Urbainin syyksi luetaan kirjelmä pappien selibaattia vastaan. Urbain itse rikkoo selibaattia Madeleine de Bronen kanssa. Taustalla on myös suurvaltapolitiikkaa ja uskonriidat hugenottien kanssa myös muurien repimisestä on kiistaa.

Kirjan kerronta on monipuolista. Kertoja tarkastelee eri henkilöiden taustoja, ja osa kirjasta on asessorin Daniel Drouinin päiväkirjanomaisia tekstejä. Daniel on virkamies, joka on Urbainin luokkatoveri jesuiittakoulusta ja voimaton sivustakatsoja. Urbainia on kadehdittu jo pitkään ja hän on ollut tutkimuksissa ja vankilassakin, sekä erotettuna virasta.

En ole historiallisten teosten ystävä vielä vähemmän kirjojen, jossa uskonnollisia tapoja kovalla kädellä ruoditaan. Näin ilmaistuna kyse on kammottavista demonijahdeista, joissa lapset ilmiantavat vanhempansa ja kuulustelijat keräävät nunnilta tunnustuksia demonien ahdisteluista. Syytökset ja vastasyytökset sinkoilevat, eikä lopputulosta voi ennustaa. Useimmin kidutettu tunnustaa, silloin tuomitaan roviolle, jos et tunnusta, kidutetaan lisää, lopulta Urbain joutuu roviolle, vaikka ei tunnusta.

Kirja voi sisältää humoristisia piirteitä, mutta koin kirjan ahdistavaksi ja moralisoivaksi. Kirjan kirjoitusajankohdan perusteella voisi yrittää löytää yhtymäkohtia myös 1900-luvun totalitaristisiin aatteisiin. Niitä ei kyllä helposti löydä, joskin ihminen on aina valtataistelussa toiselleen susi, eikä koskaan lammas.

Eyvind Johnsonin tyyli ja aihe ei minusta ole mitenkään kovin ruotsalainen. En halua arvostella, mutta oletettavasti Ruotsin historia saattaa sisältää käsiteltäviä aiheita, koska juuri  tapahtuma-aikana käytiin uskonsotia, johon Ruotsi myös ponnekkaasti osallistui. Käsitykseni mukaan kolmikymmenvuotinen sota käytiin vuosina 1618 - 1648 Ruotsi oli sangen aktiivinen sotatoimissa kaukana Euroopan mantereella. Kirjassa on paljon huomioita hugenoteista. Käsitykseni mukaan hugenottisodat olivat loppuneet jo 1590-luvun lopulla.

Kirjan kerronta sen sijaan on monipuolista ja näkökulmat täydentävät toisiaan ja nivovat uskottavan kertomuksen. Teksti on suhteellisen asiallista ja päiväkirjanomaiset osiot antavat omakohtaisen näkökulman. Kirjassa ei aiheesta huolimatta ole minusta ylilyöntejä.

Lainauksia kirjan ensimmäisestä ja toisesta luvusta
Hugenotti-kysymyksestä esimerkkejä
Oliko väli-Drouin katolinen vai hugenotti? s. 12
rouva Drouin kuoli (ystävällinen, tinkimättömän protestanttisesti asennoitunut nainen ... s.13

Naisen asemasta
Daniel Drounilla oli tiettyjä ajatuksia naisten vapauttamisesta. Hänellä oli myös vahvoja ruumiillisia taipumuksia... s. 16 ja jatkuu s.18 Naista ei saa rasittaa enemmällä kuin seitsemällä tai kahdeksalla lapsella, ja ne pitää saada niin nopeasti kuin luonto ja hänen ruumiinsa sallivat ...

Toisen luvun Per flores alku
Ihmiset kuolevat -  useimmat tulesta. Epäilemättä monet kuolevat kukistakin, mutta silloinkin kuolemansyynä on tuli. Hitaan tai kiivaan tuoksun tuli ja rakkauden tai vihan. s.24

Madeleine kertoo Urbainille  ... he ajattelevat: Siinä menee papin huora, eräs papin lutkista. s.33
Urbainin vastaus puolen sivun tilitykseen on minusta yllättävä:
Tiedätkö, mitä he ajattelevat nähdessään minut kadulla Madeleine.  ... Siinä menee sen kauniin naisen rippi-isä. Kadehdittava. s.33

Toiminnan eräs alkusyy Johnsonin tekstin mukaan s.38
Eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä kolme paholaista kiipesi ursulaluostariin. s.38 ja jatkuu s.40 Kuukauden kuluttua saapuu rutto ...

***
Ruotsalainen Eyvind Johnson (1900 - 1976) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon yhdessä toisen ruotsalaisen Harry Martinsonin kanssa vuonna 1974. Martinson puhuu Kulkijan pilvilinnat -teoksessaan kulkijan pakosta kulkea, ja vertaa sitä Kaarle XII:ta (1682 -1718). Tämä on minusta Martinsonilta hyvä vertaus, sillä Ruotsin kuningas Kaarle XII  (kuninkaana 1697-1718) oli soturi, joka laukkasi sodasta toiseen ja kuoli lopulta Norjassa luotiin. Se kummalta puolelta luoti oli ammuttu, ei ole tiedossa tässä blogissa. Se on tiedossa, että 1974 Nobelin kirjallisuuden palkinto jaettiin, ja hienoja kirjailijoita molemmat ja palkintonsa ansainneet. Vaikka voittajat ovat maanmiehiä, kovin erilaisia he ovat tyyliltään ja aihevalinnaltaan.

Nobelisti Eyvind Johnsonin ristimänimi on ruotsalaisen wikipedian mukaan Olof Edvin Verner Johnson.

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat, WSOY 1964, Vägen till Klockrike 1948, suomentanut Annamari Sarajas, sivumäärä 255, sisällys ja kirjailijan esittely

Kulkijan pilvilinnat kertoo sikarintekijä Kristoffer Teodor Bollen kulkijan taipaleen. Kirja tapahtuu Ruotsissa vuosisadan vaihteen (1800- 1900-luvun) molemmin puolin.

Juoni lyhyesti
Bolle tekee käsin sikareja. Bolle on levoton sielu, mutta rakastaa työtään. Hänen isänsä on ollut sikarimestari, ja äiti on lähtöisin nuuskasuvusta. Äiti kuitenkin karkasi toisen matkaan. Ajat ovat ankeat, ja paljon siirtolaisia lähtee Amerikkaan paremman elämän toivossa. Bolle kerää kaverinsa Ahlbomin kanssa Amerikan laivan lippuun rahaa, mutta vain Ahlbomille matka mahdollistuu ja Bolle jää Ruotsiin. Laiturilla Bolle näkee Dollyn laivan kannella miehen kanssa. Hän on kilpaillut Dollyn suosiosta Cagliostron kanssa, mutta hävinnyt. Laivassa Dolly on kuitenkin kolmannen miehen kanssa.

Bolle lähtee kulkijan taipaleelle, joka kestää hänen loppuelämänsä, muutamia katkoja tosin taipaleessa oli, välillä Bolle oli töissä ja myös pakkotöissä, koska irtolaisia laitettiin vankilaan. Kirjassa pääpaino on kulkijan aseman, tunteiden, ajatusten ja luonnon kuvaamisessa. Ilmi tulevat kulkureitten elämäntapa, pahimmat pelot, ja suhtautuminen heihin. Irtolaisia pelättiin, ja kulkureille voitiin tuomita pakkotyötä. Yhteisö siis pelkäsi kulkureita ja kulkurit pelkäsivät tätä pelkoa, joka rajoitti muuten heidän varsin vapaata kulkemistaan. Kulkureilla on myös näkemyksiä maailmanmenosta: koneellistumisesta, työttömyydestä ja suorittamisesta. Bolle kulkee ja kerjää yksinään, mutta hän kulkee osan ajan muiden kulkureiden Växdammin ja Axnen kanssa. Kuningaskulkuri Sandemore perustaa lopussa Laiskuuden lahkon, jota poliisit  tosin ahdistavat, ja ajavat Sandemoren kuolemaan. Sandemoren kulkurintaival ulottui pitkälle Venäjään Suomen kautta. Sandemore ylittää muuten rajan Yli-Tornion kohdalla, ja kävelee Suomen (suuriruhtinaskunnan) läpi Venäjälle. Sandemore on jalostanut kulkemista pitämällä mukanaan karttoja ja kevyttä mutta hyödyllistä tavaraa, kuten kasvien siemeniä ja silmäneuloja, käy myös vaihdon välineenä, eikä tarvita rahaa.

Kirjan lopussa otetaan kantaa sielunvaellukseenkin.

Kannen kyltissä lukee Klockrike, sillä ei lopulta ollut juurikaan tekemistä itse teeman kanssa. Se vain oli poliisien piirittämänä paikka, eikä liity viisauteen  eikä kelloon (klok =viisas, en klocka = kello).

Kirjan herättämiä ajatuksiani teemoista
Koneellistuminen ja suorittaminen
Harry Martinson tuo koneellistumisen muutoksen esille Bollen kautta. Sikarin teon koneellistuminen vie hänet tielle. Sikarilaatikkoihin pistetään menekin edistämiseksi sekä satuja, joita isä voi lukea lapsilleen että maalattuja kuvia vähäpukeisista naisista. Bolle käy autiossa nuuskatalossa, jonka pienimuotoinen tuotanto loppui suurten yritysten vallattua markkinat. Myös tupakan poltto vei markkinoita nuuskalta ja sikarilta. Bollen mukaan nuuska kuten tupakka on peräisin intiaaneilta.

Kulkureitten älykkö Sandemore arvostelee kulkureitten syyllistäjiä ja haluaa tuoda heille lohtua. Hän inhoaa suoritusten farisealaisia, jatkuvaa kilpailua, suorittamista, ihmisillä ei aikaa laiskuudelle ja vain suorittamista arvostetaan. Sandemoren mukaan irtolaisuus on harvinaista ja suhteellisen vaaratonta

Miksi kulkureita on?
Bolle on kulkuri, koska on levoton sielu, eikä hän suostu orjuuteen, mikä tarkoittaisi työtä tehtaassa. Sikarin tekijänä hän on voinut säädellä työtahtiaan, ja on ylpeä ammattitaidossaan, lisäksi hän saa itselleen palkan lisäksi myös tupakkaa. Kulkijana hänen on luovuttava kaikesta, vaikeinta hänelle on luopuminen  naisesta. Tarinassa kulkija-Bollella on suhde erään hyljeksityn karjakon kanssa. Bolle ja nainen karkeloivat öisin, ja naisen vaalea maidonväristä ihoa ja eräitä muita yksityiskohtia kuvataan. Kulkureita pelätään, ja heidän mahdollisia tekemiä raiskauksia. Tämän vuoksi Bolle lähtee uudestaan taipaleelle. Kulkijat joutuvat olemaan alati varuillaan.
Luopuminen esitetty teoksessa hyvin, alkuun Bollella on ajatuksia elämän uransa vaihtoehdoista, trumpetistin urasta armeijassa ja vanhemmistaan, mutta pikku hiljaa pohdinnat unohtuvat ja jää vain kulkijan taival. Martinson kertoo, että kulkijat ovat myös hyödyllisiä. He ovat viestin viejiä eri paikkoihin ja he ovat ainoita, jotka puhuvat mielipuolien ja parantumattomasti sairaiden kanssa. Kirjassa on tarina, missä kolmekymmenvuotias vesipää saa seuraa kulkijasta aina vuosittain. Tarina on surullinen, sillä äiti tappaa lopulta vesipää-poikansa ja itsensä. Kuuro isä viedään kunnan hoiviin, ja talo takavarikoidaan, talossa auttamassa ollut Bolle karkotetaan. Bolle myös varoittaa punaisesta kukosta, eli tulipalosta, mutta ei voi jäädä kiitoksille, koska aina pitää pelätä yhteisön epäilyksiä.
Martinson toteaa, että 1850-1890 lukujen aikana olisi Ruotsista lähtenyt peräti miljoona ihmistä Amerikkaan, ja Europasta yhteensä 20 miljoonaa. Samaan aikaan jopa 60000 kulkuria kulki paikasta toiseen. Tällä toimella tasattiin myös ihmisten ruokkimisesta aiheutuvia kuluja. Kun autotehtaat tulivat, maanteille ilmestyi autoja, vastaavasti kulkurit vähenivät. Silloin työttömät pojat jäivät perheensä ruokittavaksi. Tekstissä annetaan ymmärtää, että kulkureitten niskoille kannettavaksi syydettiin paljon negatiivisia tunteita, heitä syyllistettiin ja syytettiin.
Itse olen pohtinut, miksi vieläkin osa ihmisistä muuttaa pois yhteiskunnan kontrollista metsään, ja käy päiväkeskuksissa, tai muualla hakemassa ruokaa ja vaatteita. Tarkkailemalla katuja, päiväkeskusten ulkopuolella, näkee samoja minusta harmittomia ihmisiä, useimmin miehiä. Onko yhteiskunnassa joku ominaisuus, joka altistaa käytökselle? Onko se vapaaehtoinen valinta, vai syrjäyttääkö joku mekanismi miehiä yhteisön ulkopuolelle? Mikäli median antamat tiedot pitävät paikkaansa väestön osa, joka elää toimentulotuella, ja asuu vuokralla, on kasvamaan päin. Heitä ei ole julkisessa keskustelussa ainakaan kannustettu jatkamaan elämäntapaansa. Toimentulotuki on tosin tarjolla jokaiselle, jos ei ole tuloja, mutta toimeentulotuki on tarkoitettu väliaikaiseksi tueksi.

Arviointia kirjasta
Kulkijan pilvilinnat on hyvin runollinen kirja, se on myös hyvin ruotsalainen, Martinson ei ole tyytynyt pysymään kulkijoissa, vaan kertoo samanlaisia tarinoita kuin toinen nobelisti Selma Lagerlöf, Brandevaalin taikatalosta ja peikoista sekä murhatapauksen peittelystä olkinuken avulla. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa kansantarut tuntuvat olevan kovinkin arvostettuja.

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat, on loistava kaunis kirja, lopuksi satunnaisesti valittu lainaus sivulta 143, jossa kulkijat havainnoivat maailman muutosta.
Ja tuolla kaukana vasemmalla on tuulimylly. Kaksi siipeä on särkynyt. Tuuli on joskus katkaissut ne eikä sitä ole korjattu. Kukaan ei ole välittänyt.
-Ne kuuluvat menneeseen aikaan. Ja ymmärrän hyvin talollisia. Olisi keinotekoista pitää kiinni sellaisesta, jolla ei ole mitään taloudellista arvoa. Niitä on rakennettu taloudellisen hyödyn vuoksi eikä taivaanrannan koristukseksi.

***
Harry Martinson (1904- 1978) jakoi Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974 toisen ruotsalaisen Eyvind Johnsonin kanssa.

Harry Martinsonia pidetään runoilijana, ja hänen tunnetuin runoteos on Aniara. Upea teos, jossa avaruusalueella "paetaan" ydinsodan tuhoja, mutta ei päästä määränpäähän ...

Martinson isä kuoli kun Harry oli lapsi ja äitikin lähti, joten pikku-Harry kiersi orpokodeissa. Harry Martinson lähti 15-vuotiaana merille. Martinson vietti muutenkin kiertolaisen elämää. Hän oli kahdesti naimisissa. Martinsonin mainitaan vuonna 1939 olleen Suomen puolella siis fyysisesti ja aatteellisesti. Vuonna 1949 hänet valittiin Ruotsin akatemiaan. Tämän teoskappaleen esittelyssä hänet luokitellaan modernistiksi. Pääteosta Aniara mainitaan varoitushuudoksi ihmisille.

Toni Morrison: Solomonin laulu

Toni Morrison: Solomonin laulu, Song of Solomon, 1977 suomentanut Seppo Loponen, Tammi, sivumäärä 359.

Toni Morrisonin Solomonin laulu tarkastelee Michiganissa asuvan mustan Macon III "Maitomies" Deadin (jr) elämää. Macon syntyy kolmantena lapsena Macon II Deadille ja hänen vaimolleen Ruth Foster Deadille. Maitomiehellä on kaksi vanhempaa sisarusta Magdalena eli Lena, sekä Ensimmäinen Korinttolaiskirja eli Korintto. Tässä vaiheessa pitää todeta, että kertomus laajenee koko Deadin ja Fosterin perheiden ja mustan yhteisön kertomukseksi ja osin myyttiseksi tarinaksi. Toni Morrison syventää kertomustaan ottamalla eri ihmisten näkökulmat huomioon. Se, mitä juonesta kirjaan on tapahtumajärjestyksen mukainen, ei kerrontajärjestys, joka on Morrisonin kirjan hienous ja Morrisoni kirjoissa yleisempikin ilmiö. Morrisonin tapa tarkastella aina uudelta puolelta tarinaa muuttaa koko ajan lukijan tulkintaa siitä. Kirja monista ikävistä tapahtumista huolimatta ei ole raskas eikä ankea, vaan pikemminkin toiveikas. Solomonin laulu -romaani on jaettu kahteen osaan, ja toisen osan lopussa tarina täydentyy myyttisiin mittasuhteisiin ja legenda lähtee liitoon. Lukija asetetaan Maitomiehen asemaan, joka oppii uutta omasta elämästään, ympäristöstään ja suvustaan. Jokainen uusi totuuden sirpale asettuu mosaiikkimaiseen tarinaan ja tuo siihen uuden näkökulmaan, joka hohtaa eri värein.

Tapahtumapaikka ja aika
Tapahtumapaikka on pikkukaupunki Michiganissa, ja lopussa Virginiassa. Maconin perhe asuu isossa talossa, joka on ollut Sonnyn kauppa. Maitomies syntyy oletettavasti vuonna 1931 ja kirja päättyy vuoteen 1963. Kuitenkin kertomuksissa avataan tapahtumia 1860-luvulta alkaen.

Henkilönimistä
Mustilla on kummia nimiä kuten Rautatie-Tommy, Sairaala-Tommy, Empire State Building, Kitara Bains. Maitomiehen isoisälle annetaan nimi Dead. Koska tämän isä on kuollut sisällissodassa hänen nimekseen laitetaan siis DEAD, ja etunimeksi Macon, joka näytti periytyvän pojille. Kirjan lopussa selviää, että todellisuudessa isoisällä olisi ollut oma nimi Jake Solomon. Naisten nimet ovat usein otettuja Raamatusta.

Juoni
Tarina alkaa vuodesta 1931, jolloin vakuutusmyyjä yrittää lentää pois. Lentoyrityksestä tulee mahalasku ja vasta kirjan puolivälissä selviää, että hän oli musta Robert Smith ja hän kuoli, lisäksi selviää, että miksi hän hyppäsi. Hän kuului Seitsemänpäivää järjestöön, joka kostaa mustien murhat valkoisille. Hän ei nähnyt toiminnassa tulevaisuutta ja halusi lentää pois valkoisine siipineen. Alkukohtauksessa Lena ja Korintto keräävät paperikukkasiaan kadulta. Samalla esitellään miljöötä.
Kirja kuitenkin tarkastelee pääosin Deadin muita perheenjäseniä, mutta samalla kirja kertoo mustasta todellisuudesta ja kuinka paljon tai vähän valkoiset antavat mustille tilaa. Tarinan juuret ovat sisällissodan jälkeen. Macon I Deadin vaimo on vaalea paljon intiaaniverta omannut Laula Byrd, joka kuolee ennen toista synnytystään, sikiönä ollut tyttölapsi pääsee maailmaan itse ja joutuu elämään hyljeksittynä ilman napaa. Tytöille annetaan nimi Raamatusta ja sormi osuu Pilatuksen nimen kohdalle. Maitomiehen isoisä (Macon I) viljeli suurta tilaa eli 65 hehtaaria, josta 20 viljeltyä loput metsää ja muuta maata. Macon II ja Pilatus varttuivat hieman toiselle kymmenelle, sitten isoisältä huijattiin tila ja myöhemmin tapettiin. Maitomiehen isä Macon II Dead joutuu tekemään murhan. Tätä murhaa ja ruumiin ja mahdollisen aarteen kätkentää käsitellään paljonkin ja reaaliaikaisesti romaanin toisessa osassa. Sisarukset joutuvat erilleen ja Macon II muuttaa Michiganiin. Hän avioituu mustan lääkärin ainoan tyttären Ruth Fosterin kanssa. Avioparin suhteet ovat ongelmalliset, tilanne näyttäytyy monen henkilön näkökulmasta, mutta saatuaan kaksi tyttöä, Macon hylkää Ruthin selibaattiin, ja keskittyy vuokrataloyrityksiinsä ja kerää paljon mammonaa. Macon Deadin pikkusisko Pilatus on tarinassa tärkeä henkilö. Hän hakeutuu kaupunkiin ja hänellä on Rebeka niminen tytär, jota kutsutaan Rebaksi. Reballa on tytär nimeltään Hagar, johon Maitomies 12-vuotiaana rakastuu. Maitomiehen syntymä on Pilatuksen "ansiota". Pilatuksen rohtojen avulla Ruth sai Maconin kerran kiinnostumaan itsestään, hän tulee raskaaksi, mutta Macon koittaa nyrkein, potkuin ja risiiniöljyin hankkiutua sikiöstä eroon. Pilatus suojelee Maitomiehen sikiötä, ja hän varttuu. Ruth imettää häntä varsin pitkään, josta liikanimi. Maitomiehellä on kaveri Kitara Bains, joka on Seitsemän päivää järjestön aktiivi. Ruth Foster on ollut kaupungin ainoan mustan lääkärin ainoa lapsi. Maconin perhe asuu Lääkärin vanhassa talossa Sonnyn kaupassa, ja Macon ostaa maata ja hökkelikyliä, ja kunnostaa ja vuokraa näitä mustille.
Tapahtumat etenevät ja Maitomies varttuu. Kun Maitomies on 32-vuotias, isä syöttää tarinan Pilatuksen asuntoon kätketystä kullasta. Sekä Maitomies että Kitara etsivät kultaa. Kitara katkeroituu Maitomiehelle useista eri syistä, mutta pääosin siksi, että kultaa ei löydy. Maitomies lähtee yksin isoisän farmille, missä tapaa ikivanhan Circe-kätilön kummallisessa talossa täynnä koiria, hän käy luolassa, jossa ei ole kultaa. Tämän jälkeen hän suuntaa etelään Virginiaan, jossa hän löytää juurensa ja kuoriutuu kotelostaan....

Kirjan naiskuva
Kirjan äidit ovat varsin vahvoja: Ruth ja Pilatus. Ruth hoitaa kolme lasta ja kodin. Hän joutuu kuitenkin elämään miehensä alistamana ja selibaatissa. Myös Pilatus on vahva. Hän joutuu napansa vuoksi elämään yksin, hankkiessaan Rebaa, hän oli peittänyt napansa. Molemmat kärsivät Macon Deadista, joka valehtelee heidän toimistaan ja motiiveistaan. Valehtelun motiiveja voi vain arvailla, mutta epäilen syyksi joko vallankäyttöä, alemmuudentuntoa tai ilkeyttä, luultavasti motiiveissa on näitä kaikkia. Hylkääminen on yksi teema, sillä Maitomies hylkää pitkän suhteen jälkeen Hagarin ilman mitään objektiivista syytä, ei vain kiinnosta. Tyttölapset Hagar, Reba, ja Lena sekä Korintto asuvat vaan kotona. Korintto on suorittanut jopa yliopistotutkinnon ja asunut Ranskassa, mutta ei löydä miestä. Korintto sentään pääsee kotoa, kun tavallinen musta työläinen ja Maconin vuokralainen Porter ihastuu häneen, siinäkin muutossa isä haraa vastaan. Korintto on sentään 44-vuotias. Valkoisista naisista ei anneta samanlaista kuvaa, esimerkiksi Empirellä oli ranskalainen valkoinen vaimo, joka rakastaa koko rotua ihan käytännössäkin ja fyysisestikin kuten eräät muutkin.

***
Yhdysvaltalainen musta naiskirjailija Toni Morrison (synt. 1931) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1993. Toni Morrisonin nimi on alun perin Chloe Anthony Wofford.

Hän on ollut ainakin toimittajana, tämä on hänen kolmas romaaninsa. Palkinnon perusteluissa mainitaan, että "romaanit ovat visionäärisiä ja runollisia ja antavat näkemyksensä amerikkalaiseen todellisuuteen", käännös ei ole ollenkaan sanatarkka, mutta minusta ajatus jotenkin välittyy tästä.
"who, in novels characterized by visionary force and poetic import, gives life to an essential aspect of American reality". Song of Solomon on sijalla 79. The Guardianin 100 suurimman romaanin listalla. Olen boggannut Morrisonin kirjasta Jazz sekä  Paratiisi.

Solomonin laulu -romaani on kasvukertomus, jonka tarina nousee myyttisiin mittasuhteisiin.

***
Richard Wright on kirjoittanut omaelämäkerrallisen Musta poika -teoksen, joka kirja ei sisällä samanlaista sukujen tarinaa, mutta jossa valkoisten ja mustien suhde esittäytyy samoin. Wright osoittaa kuinka paljon mustan henki tai koskemattomuus painaa vaakakupissa. Morrisonin teksti väittää, että 1800-luvun lopussa mustan murhasta ei valkoinen ole joutunut edesvastuuseen, ei ole yhtään valamiehistöä tuomitsemaan valkoista mustan murhasta. Oikeudenkäyttöä tarkastelee myös loistava valkoisen naisen Harper Leen kirjoittama Kuin surmaisi satakielen. Mustien Morrisonin ja Wrightin kirjoista minusta ilmenee, että mustat tietävät hyvin omat sukujuurensa eli "verensä", samoin he ovat hyvin uskonnollisia.
Samoin esitetään tapahtumat koskien ensimmäistä maailmansotaa. Mustat kyllä kelpasivat maailmansotaan, mutta paraateihin eivät.
Mustat käyttävät sekä tässä kirjassa, että Richard Wrightin kirjassa sanaa "n**k*ri" ja myös myös jopa "n*kru", kyse ei ole minusta pelkästään oman maamme sanasuositukset tai siis aikaiset käännösvuodet.
Lainaus siisteimmastä päästä:
"Eihän n**k*rit pidä vedestä." Korintto kikatti
"Pitää kyllä jos ne omistaa sen", sanoi Macon
Minusta n-sanat ovat loukkaavia, mutta niitä minusta käytetään juuri siksi, että tilanne ei ole tasa-arvoinen vaan kaukana siitä ja yhteisön jäsenet tietävät sen. Tässäkin kirjassa todetaan, että valkoiset välittävät koiristaan enemmän kuin mustista. Kehotan katsomaan nykyamerikkalaisia mustia stand up -koomikoita, juttu on roisia, ja lyhyempi n-sana on varsin viljelty. Itse kannatan tasa-arvoa, mutta lukemalla päivän lehden näkee useita tapauksia, että ihmiset eivät ole tasavertaisessa asemassa. Minusta köyhän ja rikkaan asema ei ole tasavertainen, eikä kyse ole pelkästään rahasta vaan tilanteista joita tapahtuu aivan jokapäiväisessä elämässä koulussa, työnhaussa, pomon penska pääsee töihin - duunarin ei pääse.

Boris Pasternak: Tohtori Živago

Boris Pasternak: Tohtori Živago, osa 1, Suuri Suomalainen kirjakerho 1991, alkuteos: Doctor Zivago 1957, Suomentanut Juhani Konkka, runot ovat suomentaneet Helvi Juvonen ja Arvo Turtiainen, sivumäärä 304. Tämä teoskappale on hyvä, siinä on alkuun perinpohjainen henkilöluettelo, lempinimineen ja henkilöiden sukulaissuhteista.

Tarina alkaa 1900-luvun alusta Venäjän ja Japanin sodan jälkeisistä levottomuuksista. Päähenkilöiden taustaa tarkastellaan. Vuoden 1911 eräät tanssiaiset ovat merkittäviä, seuraavaksi syttyy ensimmäinen maailmansota ja heti sen jälkeen helmikuun ja lokakuun vallankumoukset ja sitä seurannut sisällissotamainen ajanjakso.

Keskeisiä henkilöitä ovat
Tohtori Zivago on ristimänimeltään Juri. Juri Andrejevits Zivagon äitiä haudataan kirjan alussa. Juran eno Nikolai Nikolajevitš huolehtii hänelle kasvattiperheen. Nikolai on kirjailija, joka muuttaa Sveitsiin, jossa hänen aatemaailmansa muuttuu punaisemmaksi. Vielä Venäjällä ollessaan hänen mielestään "laumahenkisyys on lahjattomien piilopaikka" Jura kuten Juria lapsuudessa kutsutaan päätyy Gromekojen taloon professoriveljesten talouteen Moskovaan. Veljeksistä Aleksandr Gromeko on naimisissa ja hänellä on tytär Antonina eli Tonja. Jura sopeutuu perheeseen hyvin ja hänellä on myös ystävä Mihail "Misa" Gordon. Jura on hyvin taiteellinen ja kirjoittaa runoteoksenkin, mutta pitää taidetta kauniina harrastuksena ja aloittaa kymnaasin jälkeen lääkärinopinnot. Tonjan äidin kuolinvuoteella äiti pyytää Tonjaa ja Juraa avioitumaan. Tonja ja Jura avioituvatkin ja saavat lapsen ja vielä toisenkin. Juran isä on toiminut holtittomasti ja tuhlannut rahoja. Juralla on velipuoli Jevgraf. Meneillään on perintöriitoja oikeusistuimissa, mutta niistä ei ole odotettavissa rahaa. Asianajajana häärii  Viktor Ippolitovits Komarovski. 

Larissa eli Lara on kotoisin Moskovasta, jossa asui leskiäitinsä Amalian kanssa. Lara on herkkä tyttö, joka kymnaasiaikana joutuu irstaan Viktor Ippolitovits Komarovskin kynsiin. Lara karkaa kotoaan rikkaan silkkitehtailija Kologrivovin lasten kotiopettajattereksi. Laran kadettiveli Rodion pelaa hallussaan olevia rahoja, ja pyytää Laralta apua. Tilanne kärjistyy ja Lara yrittää ampua tanssiaisissa 1911 Komarovskia, jolla on jo seuraava nuori tyttö pihdeissään. Ampumistapaus painetaan villaisella. Lara menee naimisiin Pavel Pavlovitš Antipovin kanssa. Lara tunnustaa taustansa, joka aiheuttaa Pavelille huolia. He saavat lapsen Katinkan, mutta ensin Pavel eli Paša lähtee ensimmäiseen maailmansotaan, jossa katoaa. Hän putkahtaa vallankumouksen aikana esiin ja on tehokas punakenraali Strelnikov. Lara menee maailmasodassa vapaaehtoisena rintamalle, ja on siellä sairaanhoitajana, tai kuten Pasternak ilmaisee laupeudensisarena. Juri joutuu rintamalle lääkäriksi ja loukkaantuu räjähdyksen paineaallosta. Hän on Laran hoidettavana. Jura arvostaa Laran puhtautta ja laupeutta. He työskentelevät molemmat sairaalassa. Juri ihailee Laraa, ja ihastuu, mutta suhde on ensimmäisessä osassa kauniin puhdas ja platoninen.

Kirjan kerronta on herkkää ja hyvin runollista. Monesti ankeatkin tilanteet muuttuvat hyvin kauniiksi. Lokakuun vallankumouksen jälkeen talvella puutteellisilla varusteilla ja nälkäisinä Zivagon perhe on evakkomatkalla itään, kun junamatka keskeytyy lumikinosten vuoksi, ja matkustajat lapioivat lunta puutteellisessa varustuksessa. Kuitenkin Pasternak kuvaa Jurin tunteita seuraavasti. "Mutta aurinko säteili lumitasangoilla niin häikäisevästi, että lumen valkoisuus sokaisi silmiä. Miten säännöllisiksi paloiksi lapio leikkasikaan sitä! Miten timantinkirkkaina kipinöinä se varisikaan lapion jäljiltä! Miten nämä päivät palauttivatkaan mieleen etäisen lapsuuden, jolloin pieni Jura päässään vaalea, reunusnauhalla koristettu huppu yllään lyhyt lammasnahkaturkki, joiden nappulanapit olivat tiukasti ommeltu nahkaan, rakensi kotipihalla samanlaisesta häikäisevän kirkkaasta lumesta pyramideja ja kuutioita, kermatorttuja, linnoituksia ja luolakaupunkeja. Ah, kuinka ihanaa olikaan silloin elää, kuinka lumoavaa kaikki ympärillä. Mutta myös tämä kolmipäiväinen elämä rakkaassa ilmassa synnytti kylläisyyden vaikutelman. Eikä aiheetta. Iltaisin työssä kävijöille jaettiin kuumaa juuri paistettua leipää, jota tuotiin ties mistä ja kenen määräyksen nojalla. Leipä oli maukasta, sivuilta hauraasti murenevaa, suurenmoisesti paistunutta, alakuoressa oli pieniä hiilenmuruja". s.277   Viidestoista osa Loppuvaiheet osio 15. Pasternakin luonnon ja tapahtumien kuvailu on olennainen osa teosta, ei irrallisia paloja. Hän pystyy kuitenkin kertomaan ihmisten tunteista ja tapahtumista kaiken olennaisen kuitenkaan paisuttelematta, vähättelemättä tai moralisoiden.

Kirja etenee myös historiallisessa ajassa eteenpäin. Moskovassa on Japanin sodan aikasia ja jälkeisiä levottomuuksia vuonna 1905 ja 1906, seuraavaksi tarkastellaan vuotta 1911, ja seuraavaksi riehuu jo maailmansota, jonne monet päähenkilöistä menevät joko vapaaehtoisesti tai pakosta. Maailmansota päättyy rintamalta poistumiseen, ja alkaa vallankumousten sarja. Tilanne on hyvin kaoottinen. Juri toimii sairaalassa, mutta Jevgraf kehoittaa heitä levottomuuksien vuoksi siirtymään Uralille sukutilalle.

Ensimmäinen kirjan osa päättyy junamatkaa Jurjatiiniin ja Varykinoon. Juri käy ensimmäisen keskustelun Strelnikovin kanssa. Molemmat tietävät Larasta tai heidän suhteestaan Laraan.

Boris Pasternak: Tohtori Živago, osa  2, Suomentanut Juhani Konkka, Suuri Suomalainen kirjakerho 1991, Doctor Zivago 1957, runot suomentanut Helvi Juvonen ja Arvo Turtiainen, sivumäärä 366. Viimeinen tekstisivu on 314, sitä seuraa osio Tohtorin Zivagon runot.

Tarina jatkuu ykkösosasta suoraan, eli juna tuo matkustavaiset perille, myös Jurin. Varykino on maaseudulla, lähimmässä taajamassa paloi, pahiten Gigantti valaisintehdas. Juri ja Tonja asettuvat asumaan, etäisyydet näyttivät pelastavan heidät, mutta rauhaa ei kestä kauan, vaan levottomuudet leviävät lännestä. Varykinossa asuu Averkij Stepanovits Mikulitsyn , entinen tilanhoitaja, jonka poika on  partisaanipäällikkö Liverij Mikulitsyn. Sisällissota riehuu, mutta myös Juri rinnassa riehuu. Hän tapaa Jurjatinin kirjastossa Laran, joka asuu tyttärensä kanssa kaupungissa. Laralla ja Zivagolla, kuten he toisiaan nimittävät on raju suhde. Juri kamppailee kertoako suhteesta Tonjalle, kun partisaanit kaappavat hänet, ja hän joutuu partisaanien lääkäriksi. Sotaretki on raskas ja kestää yli 1,5 vuotta ja tohtori tympääntyy joukon eripuraan ja teloituksiin. Valkoiset ovat ottaaneet vallan Varykinossa, ja tohtori on hyvin huolissaan perheestään ja muistelee myös Laraa,. Ihailtuaan pihlajia ja lintuja, hän  karkaa, ja saapuu nälkiintyneenä Jurjatiiniin, jossa majoittuu Laran asuntoon. Lara on ollut käymässä tyttärensä Katinkan kanssa Varykinossa. Hän on auttanut Tonjaa synnytyksessä. Jurilla on tytär Miša. Perhe on kutsuttu takaisin Moskovaan. Lara ja Zivago kuten he toisiaan nimittävät ovat ahtaalla. Epävakaitten olojen vuoksi molemmat ovat vaarassa Lara Strelnikovin vuoksi, Zivago rikkaiden sukulaistensa vuoksi ja siksi että karkasi partisaanijoukoista.

Lara puhuu rakkaudestaan Pašaan ja Pašan lahjakkuudestaan ja herkkyydestään sekä matematiikassa että humanistisissa aineissa. Zivago kysyy voisiko Strelnikov muuttua uudestaan Pašaksi, puhuu virheestään ja Pašan sotaan lähdöstä. Zivago hoiti kolmea tointa, esim. sairaalan päivähoitolassa. Zivago pelkää että hänet vangitaan, Tiverzin ja Paša Antipovin isä ovat mahdollisesta tuomioista päättämässä. Tonja ilmoittaa että hänet ja isä karkoitetaan oikeistososialisteina ulkomaille (kuten kirjailijan isä Leonid Pasternak, joka kuoli 1945). Tonja rakastaa Juria, mutta tajuaa Jurin vieraantuneen.

Lara törmää Komarovskiin, jota ei halua kahdestaan tavata. Komarovski ehdottaa heidän mukaan tuloa Kauko-Itään, jonka tasavallan oikeusministeriksi menee. Komarovski hoiti Jurin isän perintöasioita ja oli hyväksikäyttänyt Laraa. Zivago lähtee pakoon Varykinoon, oma talo on tuhottu murtautuu Mikulitsynien taloon. Juri etääntyy Larastakin, ja tunne lähdöstä lähenee, susien piirittäessä hän rustaa runonsa paperille. Komarovski taivuttelee Laran lähtemään Vladivostokiin, minne Juri ei lähde. Juri tapaa Laran miehen Pavelin. "Strelnikov" kertaa suhteensa Laraan, avioliittonsa ja sotaan lähtönsä sekä vallankumoukseen uppoamisensa motiivit. Hän on etsittyjen listalla, mutta päättää päivänsä itse revolverin laukaukseen. Hahmo on kuin Kauriin metsästäjän "Nick" jota Christopher Walken esitti hienosti.

Loppuosa kirjasta on Jurin alamäkeä ja loppuvaiheita. Jurin kuoltua Lara tulee hautajaisiin, on lähtenyt Vladivostokiin Komarovskin kanssa pelätessään pidätystä. Entisessä asunnossaan hän tekee tiliä menneisyytensä kanssa ajatuksissaan. Kun hän poistuu talosta, hän katoaa.

Epilogissa eletään toista maailmansotaa, jossa Misa Gordon ja Dudorov ovat upseereja. Jevgraf hoitaa Tanjaa Bezotseredevaa, joka on henkilöluettelon mukaan  Laran ja Zivagon yhteinen lapsi, elämä siis jatkuu

Misa Gordon ja Dudorov, professorimiehiä molemmat, muistelevat Juria  toisen maailmansodan jälkeen.

Teos päättyy.

Hellä rakkaus tähän pyhään kaupunkiin ja koko maahan ja tämän kertomuksen henkilöihin ja  heidän lapsiinsa täytti heidät onnen ja turvallisuuden tunteella, joka levisi kaikkialle heidän ympärilleen ...

Käännekohdat
Käännekohtien kannalta sekä Komarovski että Jevgraf ovat hyvin merkittäviä. Komarovski oli Jurin ja Jevgrafin isän perintöasioiden hoitajana, josta Juri ei saanut tiettävästi kopeekkaakaan. Komarovski käytti Laraa hyväksi ja haavoitti hänen sisimpänsä. Kun Lara tunnustaa asian Pavel Antonoville häävuoteessaan, särkyi Pavelin unelma, ja hänen kujanjuoksunsa alkoi päättyen itsemurhaan. Komarovskin sormet olivat monessa epäedullisessa käänteessä. Jevgraf vastoin odotuksia toimii hyvän velipuolen tavoin.

Teemat
Usean roolihenkilön sisin hajoaa. Laran illuusio neitsyydestä hajoaa, seuraavaksi Antipovin sisin kovettuu ja Strelnikovin viitta jää päälle. Jurin minuus murenee hiljalleen, hänen tarttumakärhet reaalimaailmaan katoavat, kun alamäki on alkanut, hän vielä korjailee runojaan, mutta elämän viime vuodet hän on tylsistynyt, ja kuolee sairaskohtaukseen raitiovaunusta poistuessaan.
Myös vanhat rakenteet hajoavat. Tsaarinvalta hajoaa, yhteiskunta repeää ja pirstoutuu, kaikki hajoaa muruiksi.

Kannanottoja
On mahdotonta sanoa, mikä on kirjassa poliittista kannanottoa, ja mikä on historian subjektiivista tulkintaa ja juonta, mutta seuraavia poimintoja ainakin löysin.
Kansasta: Pitääkö kansaa lellitellä sekä kansa on lapsi
Venäjä tarvitsee kouluja ja sairaaloita ei fauneja eikä efebejä
Kirjassa tarkastellaan Zybusinon tasavallan syntyä ja tuhoa ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa.
Kirjassa vuorosanoissa todetaan, että marxilaisuus ei ole tiede, koska se ei ole objektiivista
Viimeisessä luvussa ennen epilogia on suurin kannanotto
Kerran Larissa Fjodorovna lähti talosta eikä enää palannut. Ilmeisesti hänet pidätettiin niinä päinä päivinä kadulla ja hän katosi ties minne todennäköisesti unohdettuna,   ... s297/II. Lainauksen loppuosa siis spekuloi minne.

Jurin mielestä vallankumouksen eräs ongelma on siinä, että ihminen syntyy elääkseen eikä valmistautuakseen elämään.

***
Boris Pasternakille myönnettiin Nobelin kirjallisuudenpalkinto vuonna 1958 ja jota palkintoa hän ei voinut tai halunnut noutaa, mutta jonka hän kyllä minusta ansaitsi. Tohtori Zivago pelkästään on herkkä taiteellinen kudelma, joka jatkaa venäläistä kirjallisuusperinnettä. Pasternak kirjoittaa Zivagossa sekä mystiikasta että dekadenssista. Minusta tässä ei ole positiivisessa mielessä kumpaakaan, asiat on selkeän runollisesti kerrottu, ja dekadenssia rappeutumisen tai liian hienon tai itsensä jalustalle asettamisen muodossa ei ole. Minusta Pasternak jatkaa mainitsemiensa suuruuksien  kirjallista työtä

Pasternakilla on monia kirjallisia viitteitä, joista eniten hän puhuu Tolstoista ja Sodasta ja rauhasta. Pasternak ihailee Tolstoita, mutta asettuu eri kannalle historian etenemisessä. Tekstissä ainakin painotetaan yksilöiden merkitystä enemmän kuin Tolstoi Sodassa ja rauhassa. Kirjassa todetaan myös, että "en rupea saarnaamaan tolstoilaisittain". 35/II
Dostojevskiin viitataan monesti ja Raskolnikoviin, ja taiteeseen Rikoksessa ja rangaistuksessa. Taide ja runous ovat muutenkin keskiössä.  Pušhkinista puhutaan ja Tsehovista ja myös minulle tuntemattomasta Aleksandr Blogista, joka oli teoksen mukaan varsin suosittu runoilija ja jota pidettiin Pushkinin seuraajana. Eniten teos ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan kuvauksen osalta muistuttaa toisen neuvostoliittolaisen nobelistin eli Mihail Šolohovin teosta Hiljaa virtaa Don.  Šolohovin teoksessa käsitellään paljon ensimmäistä maailmansotaa ja sisällissodan aaltoja ja erillisiä kapinajoukkoja. Pasternakin teoksessa Juri toteaa, että partisaanit ovat pohjasakkaa, perusteena juonittelut ja omien salaliittolaisten teloitukset. Molemmat kirjat on muuten kääntänyt Juhani Konkka. Kirjojen antamaa kuvaa voi verrata, ja miettiä olisiko kuohuvassa tilanteessa ollut muita mahdollisuuksia. Sisällissodalla on aina omat ylilyöntinsä, joista kertoo myös teos Täällä Pohjantähden alla. Pasternakin tekstissä partisaanit kehuvat suomalaista puukkoa, sillä saa sisälmykset pois.

Boris Pasternak on syntynyt vuonna 1890 ja Mihail Šolohov 1905, Pasternak selvästi käsittelee oman ikäluokkansa edustajia, olettaisin, että Juri ja Lara ovat olleet ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen aikaan olleet hieman yli 20-vuotiaita.

***

Tohtori Zivago -elokuva englanniksi Doctor Zhivago on  viidellä Oscarilla palkittu filmi. Katsoin filmin 60's Century Collection -DVD:ltä, elokuvassa on kaksi levyä.

Filmi alkaa Jevgraf Zivagon (loistava Alec Guiness) tekemistä etsinnöistä. Hän haluaa löytää Laran (Julie Christie) ja velipuolensa Jurin eli tohtori Zivagon (Omar Sharif) yhteisen lapsen. Hän puhuu karussa miljöössä erään nuoren naisen kanssa. Hän näyttää Juri Andrejevitšin runoteosta, jossa kyrillisin kirjaimin lukee Lara ja on Laran kuva.
Takaumalla siirrytään Jurin äidin hautajaisiin, josta leikataan suoraan lääkärin opintoihin. Juoni etenee kirjaa suoremmin. Sivuhenkilöitä on karsittu paljon ja keskiössä ovat Juri ja Lara ja heidän perheensä. Jevgraf myös esiintyy säännöllisin väliajoin.

Lara joutuu filmissä Komarovskin raiskaamaksi, ja Paša lähtee rintamalle, ja sieltä vallankumoukseen, ja on jäinen Strelnikov. Juri asuu Gromekojen luona, ja nai Tonya Gromekon (Geraldine Chaplin), ja he saavat lapsen. Ensimmäinen maailmansota ja vallankumoukset ovat typistetty vähälle ajalle, sen sijaan junamatkaa Varykinoon näytetään paljon. Matkalla Juri puhuu Strelnikovin kanssa. Elämä Varykinossa näyttää vakiintuvan, mutta Juri löytää Jurjatinin kaupungin kirjastosta Laran, jonka kanssa aloittaa kiihkeän fyysisen suhteen. Juri kaapataan partisaanien lääkäriksi, josta karkaa ja tarpoo Laran luo. Komarovski tulee tarjoamaan apua. Lara ja Juri ovat molemmat vaarassa. Kauniita talvimaisemia näytetään filmissä paljon ja siitä leikataan loppukohtaukseen, missä Jevgraf ja Tanja puhuvat, miksi Tanja menetti otteensa Larasta. Jurin alamäkeä filmissä ei kuvata.
Filmin esine on punainen balalaikka, joka annetaan nuorelle Jurille äidin kuoltua, ja Tanjalle filmin lopussa.

Filmi on varsin värikäs, kauniit kuvat ja upeat maisemat vievät elokuvaa eteenpäin. Klassinen musiikki soi vienosti taustalla, tunnusmelodia on mielestäni puuduttava. Junia ja junarataa on käytetty paljon filmin eteenpäin viennissä. Tiettävästi maastokuvaukset on tehty  Itä-Suomessa. Elokuvaversio on minusta varsin konservatiivinen ja ei-poliittinen, miltei kaikki voimakkaat ideologiset vastakkainasettelut puuttuvat, jopa vallankumous ja ensimmäinen maailmansota on häivytetty pitkälti taka-alalle. Laran kohtalosta ei hiiskuta lainkaan, kirjassa vihjataan keskitysleiristä, tässä suhteessa nobelisti Pasternakin teos sisältää erittäin heikon yhteyden nobelisti Aleksander Solženitsyniin, jonka teoksen Ivan Denisovitsin päivä olen blogannut täällä.
Tohtori Zivago -teos on kuitenkin miltei seitsemänsataa sivua pitkä ja ilmaisu on hyvin runollista ja pääpaino on aivan muussa, kuten filmissäkin, jossa Jurin runokirjaa näytetään heti ensimmäisessä otoksessa, ja runoista kovasti puhutaan, vaan ei minusta lainkaan lausuta.

Runonurkan nurkan puolella Pasternakista on postaus täällä.

Francois Mauriac: Käärmesolmu

Francois Mauriac: Käärmesolmu, Gummerus 1969, Le Nœud de vipères 1932, suomentanut Mary Ohlström, sivumäärä 236 (Käärmesolmussa 200 sivua) sisältäen kirjailijan esittelyn, jonka on kirjoittanut Kai Laitinen, josta alempana on huomioita. Kirja on jaettu kahteen osaan ja kahteenkymmeneen lukuun. Suurin osa on päähenkilön päiväkirjoja, teos sisältää myös jonkin verran dialogia, ja päähenkilön lasten kirjeitä toisilleen. Mauriacin Käärmesolmu on mestariteos.

Vihan repimä päähenkilö Louis on kirjoittanut kirjeen vaimolleen valmistautuessaan kuolemaan. Hän mainitsee itsensä rasittuneeksi ulkopuoliseksi lakimieheksi, joka kuolee 67-vuotiaana. Hän lohduttaa vaimoaan, että ei ole hävittänyt arvopapereitaan, vaikka on tehnyt mieli jättää perhe rahoitta, joita rahoja he ovat koko elämänsä halunneet ja tavoitelleet. Kirje muuttuu päiväkirjan omaiseksi tunnustukseksi ja itsetutkielmaksi, jonka kuluessa Louis toteaa sydämensä olevan käärmesolmu, josta tulee kirjan nimi. "Älä ainakaan luule, että kuvittelen itseäni paremmaksi kuin olen. Tunnen sydämeni, joka on käärmesolmu. Käärmeitten tukahduttamana ja näiden myrkkyjen kyllästämänä jatkaa se sykintäänsä niiden sihinästä huolimatta. Ja tuota käärmesolmua on mahdotonta avata, se täytyisi katkaista veitsellä tai  miekaniskulla ..."   s 128-129

Tätä toteamusta ennen kuolemaa odottava aviomies, huippulakimies ja mittavan omaisuuden omistaja on tunnustanut kolkon, vihan ja mammonan palvonnan täyttämän elämänsä tarinan etupäässä vaimolleen, jonka luulee olevan epätietoinen siippansa ahneudesta ja irstaudesta ja jolle haluaa keventää käärmesydäntään. Kirjeen hän aikoo jälkeensä. Teoksen edetessä kuvio muuttuu olennaisesti, omaiset kyllä kyttäävät perintöä ja koettavat päästä rahojen jäljille, mutta kuolema vierailee saattoväen keskuudessa. Louis etsii yhä uusia tapoja jättää rahat jollekin toiselle, ja Louisin poika ja vävy taas yrittävät keplotella omaisuutta itselleen.

Kirjan toisen osan jännitteeksi jää miten mammonan käy, ja katuuko Louis, pystyykö hän tekemään sovinnon itsensä, sukulaistensa tai Jumalan kanssa, johon hän ei kirjoittamansa mukaan usko vaan piikittelee uskovia ja vihaa kristittyjä. Avautuuko käärmesolmu ennen Louisin kuolemaa?

Juoni ja henkilöt
Louis syntyy vuonna 1862 ja hänen isänsä kuoli pojan ollessa pieni ja poika jäi äidin hoiviin. Äidin omaisuus oli suuri, ja äiti kartutti omaisuutta, hän rakasti rahaa, ja siirsi rahan rakkauden ainoaan poikaansa. Louis oli pedantti koululainen, joka luki ja ponnisteli aina, kunnes oli kuolla verensyöksyyn. Parannuttaan hän opiskeli itsensä lakimieheksi. Asianajajana hänen tavoitteensa oli kerätä vain rahaa ja mammonaa.
Isa Fondaudeg on Louis'ta viitisen vuotta nuorempi. Heidän vanhempansa sopivat Isan ja Loisin avioliitosta, joka solmittiin ja josta syntyi kolme lasta Hubert, joka on Louisin kuolinkamppailun aikana noin 40-vuotias. Tästä päätellen, eletään 1920-luvun loppua, teoshan julkaistiin vuonna 1932. Tyttäriä on kaksi Geneviéve ja Marié, joista Marie kuolee nuorena. Isalla on sisko Marinette, joka naitettiin 60-vuotiaalle paronille. Kuoltuaan paroni laati testamentin vaimonsa hyväksi, vain jos hän pysyy naimattomana. Marinette menee naimisiin ja kuolee synnyttäessään poikaansa Lucillea. Hubert ja Geneviéve menevät naimisiin ja saavat lapsia, joiden puolisot kärkkyvät myös omaisuutta perinnönjaossa. Tärkein lapsenlapsista on Genevieven tytär Janine, joka on naimisissa Philin kanssa. Louisilla on myös avioton poika Robert suhteestaan erään puolustamansa opettajattaren kanssa.

Louis'in tunnustus on armotonta tekstiä. Avioliitto meni heti sivuraiteille. Louis, joka haluaa olla aina paras, pitää olla ihailtu ja rakastettu. Hän kärttää Isalta tunnustusta. Isa tunnustaakin olleensa kihloissa Rodolphen kanssa. (Rodolphesta minulla tuli mieleen Madame Bovary samanniminen rakastaja). Tämä rikkoo avioliiton Louis'n mustasukkaisissa aivoissa, ja hän tulkittsee kaikki merkit ja eleet itseään vastaan kohdistuneiksi epäluottamuslauseiksi. Tällä Louis perustelee työnarkomaniansa ja toistuvat irstailut, ja aviottoman lapsen. Hän kätkee kaiken tunteellisuuden lukuunottamatta kolmea poikkeusta. Kuopukseensa Marié'hin hänellä on lämpimät ja hellät välit, myös Isan siskoon hän tuntee hellyyttä, kuten hänen poikaansa Luciin. Kaikki kolmesta menehtyvät traagisesti.
Louis pyhittää elämänsä mammonan kokoamiseen ja saituuden riivaamana hän kätkee omaisuuttaan pois kenenkään muun ulottuvilta. Vaimonsa kanssa on vain kylmät välit, mutta lapsiaan hän halveksii ja jopa vihaa. Tytärtään Geneviéveä hän kuvaa vaimonsa lihavaksi kuvaksi ja hän on naimisissa rommikauppias Alfredin  kanssa, ja joka yrittää lainata 400 tuhatlappusta, mutta tekee pian vararikon. Saattoväki on tekopyhyydestään huolimatta moraalisesti rappeutuneita. Louis kokee olevansa tuhatfrangisia syytävä kone. Hän ei ole antanut lapsilleen myötäjäisiä, mutta on järjestänyt elinkorot. Hän on toisaalta armoton, ei tee yhtään myönnytystä raha-asioissa.

Louis pitää itseään pahana ihmisenä. Hän laittaa ihmiset vihaamaan itseään. Hän  piikittelee vaimoaan myös sillä, että tämä ei parantanut häntä. Louis olisi odottanut rakkautta. Isa tunnustaa kirjan kuluessa, että hän tiesi miehen uskottomuuden, ja kaikki vuodet odotti miestään makuuhuoneeseensa, turhaan.

Kirjan loppuosassa kuvio muuttuu olennaisesti. Kuusikymmentäkahdeksanvuotiaana käärmesolmu alkaa höllentyä, niitä, jota Louis olisi voinut rakastaa, ovat jo poissa. Louis ottaa suojiinsa Janinen tyttärensä tyttären, jonka Phili on kylmästi jättänyt. Louis  tukee Janinea, mutta ymmärtää myös Philiä. Louis on luopunut omaisuudestaan ja näkee sydänten sydämen ja aidon rakkauden. Lapset suhtautuvat kuitenkin vihamielisesti ja syyttävästi isäänsä. Mammonan himo ja sen aiheuttama sokeus pitää otteessaan seuraavaa sukupolvea. Hubert ja Genevieve arvostelevat hengellisyyttä, ja pitävät isänsä kirjoittamaa tunnustusta ja eheytymistä osoituksena tämän mielenvikaisuudesta.

Mammona ja alemmuuden tunne
Louis kerää ja hamuaa rahaa, ei voi olla kenellekään velkaa. Raha ja omaisuus on hänelle pakkomielle. Paljon parempia eivät ole sukulaisetkaan. Louisin itsetunto tuntuu hauraalta. Hän haluaisi olla rakastettu, mutta ei asettaudu alttiiksi sille, ei pyydä anteeksiantoa, ei myönnä olevansa heikko. Hän laittaa jarrun päälle intohimon kynnyksellä. Hän elää varjoissa. Fondaudegit ovat ylempää syntyperää. Louis tuntee alemmuuden tunnetta syntyperästään. Hän halveksii myös aviottoman lapsensa äitiä, joka käy jokapäiväisessä työssä ja on konekirjoituksen tylsistyttämä. Myös Robert-poika käy töissä. Tarkemmin analysoituna hän halveksii kaikkia, jotka tekevät töitä, myös itseään, hän on lakimies. Louis vihaa omaa ulkonäköään, hän inhoaa lihavia sukulaisiaan  ja rakastettujaan "lihava rakastamani naisen irvikuva". Viha on kuitenkin ihmiskunnan ominaisuus. Isa vihaa sisartaan ja tämän lasta. Kaikki kirjan henkilöt tavoittelevat maallista mammonaa. Louis osaa keinot haalia mammonaa, piilottaa sitä ja juonia, toisaalta haukat vaanivat rahoja. Tekoystävällisyyden kaavuin sukulaiset yrittävät puhkoa Louis'n kovaa kyynistä panssaria.

Uskonto
Louis julistaa alussa tuomitsevansa uskonnon ja kristityt. Hän kuitenkin pohtii, että jos kuitenkin aloittaisin uuden elämän, jos pyytäisin anteeksiantoa, olisinko vapaa? Rakkausko auttaisi vai sokea voima? Hän pohtii kieltäytyvänsä viimeisestä voitelusta. Luultavasti voitelu suoritettiin, koska Louis hengellistyi. Jokaisen kuitenkin täytyy nöyrtyä ja eheytyä itse, Hubert ja Genevieve ovat täysin mammonan vietävissä.

Lopuksi
Nykymittapuun mukaan arvioituna Käärmesolmu on loistava teos. Klassikon tunnistaa teemoista ja motiiveista, joita ajan hammas ei kalua tyhjiksi. Vaikka nykyisin jokainen voi vapaasti valita elämänkumppaninsa, olemmeko vapaita mustasukkaisuudesta, rakkaudettomuudesta ja anteeksiannosta. Keräämmekö mammonaa mammonan vuoksi emmekä voi luopua siitä? Eivätkö perintöriidat ja -spekulaatiot revi monia sukuja.

Käärmesolmu aukeaa lukijalle rehellisenä itsetutkiskeluna. Mammonan palvoja etsii tapoja jättää omat lapsensa ja lapsenlapsensa nuolemaan tyhjiä näppejään. Aikeille löytyisivät keinot, mutta käärmesolmu löystyy ja myrkky suonissa laimenee. Viha lientyy. Sukulaissuhteissa ei löydy kuitenkaan tilaa armolle, anteeksiannolle eikä edes rakkaudelle.

***
François Mauriac (1885 – 1970 ) oli ranskalainen kirjailija ja Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaja vuodelta 1952. François Mauriac syntyi tilanomistajaperheeseen vuonna 1885, mutta isä kuoli pojan ollessa noin puolentoista vuoden ikäinen. Hän sai katolisen kasvatuksen, opiskeli Pariisissa ja meni naimisiin vuonna 1914. Hän ilmeisesti osallistui ensimmäiseen maailmansotaan, jossa sairastui vakavasti, mutta selvisi. Suudelma spitaaliselle myös nimellä Pyhä suudelma vuonna 1922 oli hänen läpimurtoteoksensa.

Käärmesolmua pidetään François Mauriacin pääteoksena.

Kai Laitinen pitää kaikkia Mauriacin teoksia uskonnollisina, ja ovat tutkielmia pahuudesta tai inhimillisestä heikkoudesta, eli uskonnollisuus on piilossa. Minusta tässä Käärmesolmussa on samoja teemoja kuin Evelyn Waughin Menneessä maailmassa. Jossa lordi Marchmain häipyy perheensä luota, ja pohtii, mitä rahoilleen tekee. Uskonto ja uskonnolliset kysymykset hallitsevat kirjaa näkymättömän langan tavoin, ja lopussa lankaa sitten nykäistään. Lordi vastaanotti viimeisen voitelun. Charles Ryderin rakkauden korttitalo kaatui minusta enemmän Julian  hengellistymisen vuoksi. Waughin tekstistä voi ounastella, että Julian pyhyys oli lähinnä tekopyhyyttä ja hänen moraalinsa on ollut rappeutunutta, Julia ei tietenkään luopunut linnasta eikä arvonimestä vanhemman veljensä hyväksi, vaikka hylkäsi Charlesin ja sai siten isänsä testamenttaamaan koko omaisuuden ja arvonimen itselleen..

Käärmesolmussakin tarkastelukulma on erilainen, mutta mammonan himo oli molemmissa ja uskonnolliset kysymykset esitäytyvät osin samoin, Menneessä maailmassa Sebastian hakeutui luostarin suojiin. Charles tapasi perheen tyhjin käsin, ja tyhjin käsin ja sydämin hänet myös jätettiin. Molemmat kirjat ovat "omia tunnustuksia tai muistelmia"

Kai Laitisen mukaan Mauriacin kirjoissa raha hallitsee ihmisten mielikuvitusta. Laitisen mukaan kirjojen aihe on synti, mutta ei niinkään synnin vastapuoli sovitus tai armo esiinny kirjoissa. Tässä minusta Louis sovitti syntinsä ja sai armon, muttei anteeksiantoa lapsiltaan vaan hullun leiman. Ajatuksia suvussa hallitsevat vain raha ja viha.

Wikipedian mukaan Mauriacia pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista katolisista kirjailijoista. Myös Waugh oli katolinen ja kirjailija.

Kai Laitinen (1924 - 2013) oli suomalainen kirjallisuuskriitikko. Monessa kirjassa, kuten tässäkin on hänen korkeatasoisia alkukirjoituksiaan.

Thomas Mann: Pyhä syntinen

Thomas Mann: Pyhä syntinen,   Gummerus, 1964, Der Ervählte (1951), suomentanut Jorma Partanen, sivumäärä 284 ja sisällys.

Thomas Mannin Pyhä syntinen -teos perustuu Hartmann von Auen runoteokseen, jonka pohjana on edelleen vanha keskiaikainen tarina.

Mannin teoksessa kertojana ja tarinan henkenä on munkki Clemens Iiriläinen, joka kertoo tarinaa, ja lausuu välihuomautuksia.

Pyhä Syntisen päähahmona on lopulta Grimaldin lapsenlapsi Gregorius.

Juoni
Herttua Grimald nai ylhäisen Baduhennan, joka tuli lopulta raskaaksi ja synnytti kaksoset ja kuoli. Kaksoset Wiligis ja Sibylla varttuivat isän hellässä hoidossa. Wiligis varttuu ritariksi ja Sibylla tulee naimaikään, mutta isä ei suvaitse kilpakosijoita, joten Sibylla on neito ja pysyy neitona.

Grimaldi on kuolemassa ja antaa pojalleen Wiligisille ohjeita, joista tärkein on rakasta Jumalaa ja hänen vanhurskauttaan. Oli myös muita ohjeita, kuten ole tosi ja luotettava, älä tuhlaa, mutta älä himoitse omaisuutta. Isän ohjeet unohtuvat heti hänen kuolemansa jälkeen. Kun Grimaldi makaa ensimmäistä yötä ruumiina, Wiligis makaa Sibyllan kanssa kuin mies vaimoa, ja tappaa linnan Hanegiff-koirankin, jonka ulina haittasi miehen touhuja. Sibylla tulee raskaaksi.
Wiligis kysyy neuvoa.  Eisengreinin suunnitelman mukaan edetään. Wiligis poistuu Pyhälle haudalle ja Sibylla synnyttää lapsen, joka lähetetään tynnyrissä merimatkalle. Tynnyriin pakataan suku(rutsa)kirjat, ja kultaa ja ohjeet kasvattaa lapsi Herran nuhteessa.
Ote Mannin tekstistä:
... Grimaldin lapsenlapsi, pahojen lasten lapsi, onnellisesti pääsi maihin tynnyrissään. Väkevä virtaus oli vienyt sen ohjauksettoman laapion, villien tuulien leikkikalun, kapeasta salmesta, missä maat ovat vain askelen päässä toistaan, ja kuljettanut sitä Merenhihaa myöten sen syrjäisen saaren lähettyville, jonka korkea viisaus oli valinnut kodittomalle kotipaikaksi s.86

Tynnyri ajautuu saarelle paikallinen hurskas apotti sijoittaa vauvan kalastajaperheeseen. Lapsi ristitään Gregoriukseksi. Poika on siro ja älykäs, hän kartuttaa tietojaan luostarissa. Varttuessaan hänelle selviää rutsainen tausta. Hän lähtee etsimään vanhempiaan. Hän haaveilee myös ritariudesta Grigorss-nimisenä. 

Sibylla hallitsee valtakuntaansa, mutta ei huoli edelleenkään miestä. Hän hylkää kaikki naimatarjoukset. Roger Pujoparta kimmastuu rukkasista ja aloittaa sotatoimet iki-immen valtakuntaa vastaan. Piirityksen läpi murtautuu ritarin taivalta urheasti käyvä Grigorss. Grigorss voittaa kaksintaistelussa Pujoparran ja nai Sibyllan, äitinsä. He myös saavat lapsia. Avioliitto on ankea. Sibylla hautoo aiempia syntejä ja Grigorss häpeää taustaansa. Sukutaulun nähtyään Sibyllalle selviää koko karmea tilanne ...

Juonta ei voi avata lainkaan enempää. Kirjan loppuosassa selviää, miksi kirjan nimi on "Pyhä syntinen" ja minkä kamalan rangaistuksen Gregorius ja Sibylla joutuvat läpikäymään tai minkä he itselleen asettavat ja mitä sen jälkeen tapahtuu asianosaisille. Katumus ja kärsimys kyllästävät tarinaa, mutta tarinan loppuosiin osallistuu myös paavi.

Thomas Mannin teksti on upeaa. Hän on saanut rutsan runtelemista syntisistä kerrottua eheän tarinan. Alkuperäistä tarinaa tosin kovasti kummastelen, erikoinen ja etova tarina alussa ja lopussa varsin uskonnollisia näkökohtia esiintuova.

***
Thomas Mann (1875-1955) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon 1929. Thomas Mannin pääteoksiin  kuuluvat esikoisromaani Buddenbrookit (1901),  ja Taikavuori (1924). Thomas Mannin Nuori Joosef on blogattu täällä.
Nuori Joosef on ilmestynyt vuonna 1934 ja Pyhä syntinen vuonna 1951. Mann muutti Saksasta Sveitsiin ja sieltä USA:han ja 1952 takaisin Sveitsiin. Tämä on kirjoitettu siis USA:ssa.  Pyhä syntinen -teoksessa latinankieliset termit ryydittävät mukavasti muutenkin rikasta tekstiä.
In nomine Domini, Symbolum Christi, Sancta Maria, De laudibus sanctae crucis, magna parens, Anima mea laudabit tua ....