John Irving Ystäväni Owen Meany



Baseball on eräs kirjan esineistä

Kolmas Irving toden sanoo. Luin John Irvingin teoksen Ystäväni Owen Meany. Se on kirjoitettu vuonna 1989, ja lukemani teos on Suuren Suomalaisen kirjakerhon painos vuodelta 1991, jossa  sivuja 528, sisältäen muutaman sivun Irvingin haastattelua. Numeroimattomia lukuja on yhdeksän.

Teos alkaa ”rankalla juonipaljastuksella”: "Kohtaloni on  muistaa tuo surkeaääninen -ei äänen vuoksi, eikä siksi, että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi, että minun on kiittäminen uskostaan Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta". Tämä avajaisvirke johtaa päättelemään, että on  tulossa kahdet hautajaiset. Teos on tyypillinen Irving, joten fanit hierovat käsiään innosta ja kriittiset inhosta. Teos on lisäksi amerikkalainen sukupolviromaani, kertoen 1940-luvulla syntyneiden nuorten Vietnamin sota -suhteesta. Koska teos on Irvingin, juonipaljastukset ovat oikeita, mutta harhaanjohtavia.

Teoksessa on samoja karikatyyrejä ja tapahtumia käytetty juonen ja kertomuksen rakentamiseen kuin Garpin maailma ja Kaikki Isäni hotellit -teoksissa. Vai mitä sanotte näistä

-Tapahtuu osin New Hampshiressa (kuten Kaikki Isäni hotellit)

-Kertojan isäpuoli on käynyt Harvardissa (esim. Kaikki Isäni hotellit -teoksen isä), toimii lyseossa opettajana, (kuten Kaikki Isäni hotellit -teoksen äiti), John on kirjallisuuden opettajana Kanadassa, romaaneja analysoidaan esim. Kultahattu, kuten Kaikki Isäni hotelleissa

-Kertojan äidin kuolema mainitaan heti alussa ja tapahtuukin ensimmäisessä luvussa onnettomuuden seurauksena, jota pohjustetaan todella monella enteellä: Owen Meanyn korttikeräily, erään pelin kuvailu, kuoleman moneen kertaan mainostaminen, eli syntyy jännite, että miten ja miksi? Luvun nimi toki kertoo jo paljon. Lopussa saadaan vastauksia.

-Äidin kuoleman jälkeen pompitaan aikatasoissa, mutta pääosin eletään aikaa jälkeen kuolemantapausta, mutta aikatasoja on ainakin kolme, mutta henkilöhistorioita on lukemattomia

-Owen Meany on kitukasvuinen (kuten Kaikki Isäni hotellit teoksen Lily)

-Tässäkin on täytetty eläin ja koira, joka haisee, ja mallinukke, joka seikkailee tarinan mukana

-Kertoja tarkkailee ja kertoo ihmisistä, mutta ei juuri omasta elämästään suoraan vaan on oman elämänsä sivustakatsoja, oikeammin outsider, tukeutuu toiseen, ja ihailee tätä

-Lapsuuden leikit, missä tyttö tarttuu poikaa, arvaatte mistä, ja sitten näitä puskajuttuja kaikkine seuraamuksineen

-Rampuuden esittelyä, esimerkiksi tässä sisäkön tarina
-Pojilla yleisavaimet koulun asuntolassa, ja nämä vakiojutut siitä seuraten

-Pelataan krokettia, baseballia, mainitaan rugby ...

-Päähenkilöt ovat syntyneet vuonna 1942, jolloin myös Irving on syntynyt

Teoksen kerronnassa Owenista kerrottaessa käytetään mennyttä aikamuotoa. Toisaalta hän on hyvä ystävä, mutta alussa häntä kiusataan tai nostellaan. Mutta Owen kääntää tilanteen toisin päin. Hän aikuistuu liian varhain ja on parempi kuin muut, mutta on myös täysin piittamaton säännöille ja monia pikkuesimeitä tarttuu hänen mukaansa (laskekaa itse). Owenin puhe on ISOILLA KIRJAIMILLA, kuvaa ääntä. John Wheelwrightin teoksen minäkertojan ihailu Owen Meanya kohtaan: johtuu varmasti Owenin teräpäisyydestä ja voimasta, joka huokuu kitukasvuisuudesta, ja ÄÄNESTÄ, joka laukoo viiltoja vailla estoja. Owenin vanhemmista isä on työhullu ja äiti muuten vaan hullu, joka asuu pimeiden verhojen takana. Owen asuukin Johnin tykönä, ja koulussa, mutta mikä on Owenissa  suurta, se selviää teoksen lukemalla. John jää elämään varjoelämää, hänessä on samaa kuin Menneen maailman Charles Ryderissa. Owen ja Hester, kumpaakaan hän ei saa, Hester tosin olisi ollut hänen serkkunsa.

Irvingin kerronta on rikasta. Äidin kuolemaakin enteillään. Se tapahtuu jo muutaman kymmenen sivun päästä yli viisisatasivuisessa romaanissa. Kuitenkin ensimmäisen luvun jälkeen selvitellään äidin häät, isoäidin paheksunnat, sulhasen suvut ja serkkujen käymäläjärjestelyt häissä. Irvingillä on kyky kuitata tragediat vaahterasiirapilla, mutta kerronnassa on heikkoutensa: tragediat eivät pysäytä ja murhetta ei surra pois. Irving selittää ensimmäisistä englantilaisista Mayflower-siirtolaisista lähtien kaikki suvut ja luvut, maakaupat, koulutukset ja uskonnot, ja vyötiäisen kynnen kohtalot, juonen punainen lanka mataa eteenpäin eheänä, mutta huomaamattomana. Ihailen tätä kykyä, se tekee teoksen mielenkiintoiseksi, elämänmakuiseksi. Nämä puskaeritejutut ovat siten välttämätön paha, mitä Irvingin teosten lukemisesta joutuu kokemaan. Toisaalta viipyily yksityiskohdissa ja niiden vieminen sivuhenkilöiden vanhainkotiaikoihin asti rytmittää teosta, ja mahdollistaa saman asian eri puolten tarkastelun, toisaalta olin huomaavinani muutaman "klaffivirheen" luonteisen asian. Esimerkiksi sivulla 30 mainitaan Lydialta amputoidun oikean jalan, mutta myöhemmin mainitaan molempien jalkojen olevan amputoituja.

Häiden ja hautajaisten jälkeen päästään kirjassa joulukuvaelmaan, jolla on juonen ja teeman kannalta myös merkitystä, mutta on minusta varsin irvokas. Tähän asiaan liittyy myös heikkous. Kyse on 11-vuotiaista lapsista. Päähenkilöitä kuvataan 11-vuotiaina yli 200 sivua, he eivät voisi kasvaa henkisesti oikeassa elämässä, vaikka kirjan sivuilla pyörittävät koko showta. Kirjassa mainitaan Twainin Tom Sawyerin ja Hucleberryn Finnin seikkailut ja kirkkokuvailut ovat saman henkisiä kuin Tom Sawyerissa, mutta tämä on uskonnollinen teos, vai onko sittenkään? Arvasin kirjan olevan hieman samalla jujulla toimivan kuin Åsa Larsson Mustan polun, eli mietin miksi alle 150 cm pitkä henkilö harjoittelee donkkaamista, ja eräitä muita yksityiskohtia.

Teos ottaa koville, sivulatuja tallataan pitkään. Viimeisen sadan sivun aikana saadaan vastaukset kaikkiin avainkysymyksiin, ja luultavasti tarkallekin lukijalle osa on yllätyksiä (minulle oli), toki enteitä on tekstissä.

Teos on sodan vastainen eli Vietnamin sota ja Reaganin väli-Amerikan operaatiot (Irakin sodat vasta edessä). Kirjan alkuosassa on haastattelu, josta en erityisemmin pitänyt. Vietnamin sodan kritisointi on minusta turhaa jälkiviisautta, koska kritiikki annettiin jo 1960-luvulla, ja luultavasti sodan analyysi on myös USA:ssa tehty, ja virheet myönnetty ja kaikki niinkuin Irving kyllä kirjoittaa alkoi JFK:n aikana tämän sukupolven ihannoiman presidentin aikana. Vietnamin sodan teemaa käsitellään paljonkin. Toki tämä on "sukupolviromaani", ja uusia sotia on aina tarjolla.

Reaganin arvostelua en aivan ymmärrä, kuten en ymmärrä myöskään John Irvingin "mahdollisesti sanomaa" , s.6 "  .. en usko, että romaanit voivat vaikuttaa ihmisten poliittisiin mielipiteisiin ...useimmat ihmiset, jotka lukevat romaaneja ovat jo ennestään demokraatteja". Amerikan puoluekartta on jakautunut osavaltionsijainnin vuoksi, ei lukemisen perustella, väitän osavaltioiden presidentin vaalien tulosten perusteella. Toiseksi demokraattipresidenttien aikana (Kennedy, Johnson)  Vietnamin sotaan lähdettiin, ja republikaanipresidenttien aikana lopetettiin (Nixon 1972 ja lopullinen loppu 1975 Gerald Ford).

Kirjassa on huomioita tv:n saapumiseen 1950-luvulla ja on  viittauksia Liberaceen ja Reaganiin, hän oli myös elokuvanäyttelijä. Tässä on varmasti aikalaisille paljon huomioita, itse bongasin vain Tarzan -elokuvien samankaltaisuuden. "SAMA ALLIGAATTORI", toteaa Owen Meany, itse olen huomannut saman, mutta minun mielestäni yksi jyrkännekin on miltei sama ja mitä siellä aina tapahtuukaan :)

Teoksen teemana on hieman myös eri kirkokunnat (episkopaalit, kongregationalististit, puritaanit ja anglikaanit), kyse lienee eri protestanttikirkkojen eroista. Minusta kalvinismi edustaa predestinaatio-oppia eli sen lähellä olevaa kristillisyyttä on mukana, muut protestanttisuunnat eivät liene näin ennalta määrämisopin kannalla, eivätkä myöskään teoksessa mainitut anglikaanit. 

Perinpohjainen tarina, mutta puuduttavan pitkä, joskin loppu oli hyvin rakennettu.
--
Pähkinänkuoressa vielä
Teemat: Usko, epäusko, predestinaatio, enneunet, isän ja Isän etsintä, Vietnamin sota, amerikkalainen koulusysteemi, lapsuuden leikit, aikuistuminen, kaipuu, kirjallisuuden tutkiminen

Joseph Conrad Pimeyden sydän ja Francis Ford Coppola Ilmestyskirja Nyt



Teoksen ostin huuto.netistä

Joseph Conradin Pimeyden sydän (1902) teoksen mielenkiintoiseksi tekee sen kytkennät Francis Ford Coppolan legendaarisen kyynisen painostavaan vietnamelokuvaan Ilmestyskirja Nyt, jonka pisin versio on vaikuttava, mutta ei niin miellyttävä kokemus.

  

Conradin Pimeyden sydän alkaa Thamesin rannalta, jossa Marlow vertaa aikoja ja tapoja (o tempora o mores), eli aikaa jolloin Britannia oli Rooman SPQR:n valtikan alla. Sivistys ja sen asteet käsitellään epäsuorasti, tällöin Rooma oli länsimaisen sivistyksen airut, Britannia ei, teoksen kirjoitusaikoihin Britannia oli airut sivistyksessä, mutta myös siirtomaavalta. Belgian Kongo, jonne mennään, on sivistysasteeltaan eri tasolla kuin Eurooppa, eurooppalaista idealismia on vain puheissa ja ajatusten kuorrutteena, norsunluu on toiminnan polttoaineena Afrikassa ja ahneus on motivaatiotekijänä. Kirjassa on ripaus Borroughsin Tarzanien tematiikkaa, koska eurooppalaisia ei esitetä puhtoisina, eikä alkuasukkaita sivistyneinä. Kirjassa on lisäksi ripaus Kärpästen herraa, koska hulluus ja pimeys valtaa ihmismieliä. Idealismi rappeutuu, mädäntyy, kun hulluus alkaa.

Pimeyden sydämen kertojaratkaisu on mielenkiintoinen. Kertojia on kaksi. Pääosa teoksesta on Charlie Marlowin kertomusta minämuodossa, hän kuitenkin kertoo tarinaa Englannin rannikolla aluksessa, jossa kertojana on toinen henkilö minä -muodossa. Välillä esimerkiksi sivulla 97 Marlow pistää tupakaksi. Tämä ratkaisu on haastava, mutta paljastaa heti lukijalle, että Marlow todellisuudessa selvisi pimeyden sydämestä. Marlowin alkuperäisenä tarkoituksena on mennä kauppa-asemalle ja Marlow on kapteeni. Matka alkaa ensin mustien maanosaan, ja sieltä hiljalleen syvemmälle  jokea pitkin. Jokivartta reunustavat viidakko, vitsaukset, vainajat ja vaikeroijat. Myyttisen  norsunluukauppias Kurtzin maine kasvaa kuin pyy maailmanlopun edellä. Viivästysten aikana selviää, että mustien kuolleisuuden lisäksi valkoisten ura sekä sairastumisten että kuoleman tapausten vuoksi on varsin lyhyt ja lyhyt aika koitetaan täyttää norsuunluun keräämisellä. Ilmassa on lisäksi kummaa kuiskintaa, uppotukkeja joella, nuolisuihkuja ja viimein päästään kauppa-asemalle Kurtzin tukikohtaan. Miehellä, jolla on pää kuin norsunluinen pallo, mies, jolla on ääni, mies, jonka kanssa ei keskustella, vaan kuunnellaan... lopusta en paljasta enempää, eli kannattaa lukea itse, joskin minusta odotuksiin nähden varsin laimeaa. Kurtzin runonlausunta ja runojen kirjoitus mainitaan, ja kuvaillaan kallot tikun nokassa, mutta näitäkään lankaoja ei keritä loppuun, ei keritä, koska ... :) Toisaalta Kurtzin vanhempien "eurooppalaisuus" mainitaan, mutta lopun Kihlatun tapaamisella kuopataan sekä eurooppalaisuus, että vilpittömät motiivit (lähdön motiivi olikin köyhyys), myös kauppaseurakritiikki vesitetään, koska symbolitasolta tarina tuodaan henkilötasolle.

Ilmestyskirja Nyt -elokuvan lähtökohta on erilainen. Ei ole siirtomaiden ryöstämistä, on sota, jossa sen oikeutusta voi pohtia samoin kun Conradin kolonialismin lähtökohtia. Sekä filmissä, että kirjassa alkuperäiset tarkoitusperät olivat varmasti vilpittömät, ainakin joidenkin toimijoiden silmin. Ilmestyskirja Nyt -filmin pääosan esittäjä kapteeni Willard (Martin Sheen) saa tehtäväksi etsiä ja eliminoida entisen huippusoturin eversti Kurtzin (Marlon Brando). Meneillään on Vietnamin sota, jonka menestys muuttuu menetyksiksi, ja vaarassa on myös järjen menetys, sivistyksen ja hengen menetysten lisäksi. Pelko jäytää taistelumoraalia. Willardille hankitaan vene ja miehistö, jolle toivotetaan onnea, ja hyvää menomatkaa, mutta takaisin tulosta ei ole varmuutta, edelliset eivät ole palanneet. Kapteeni Willard on jo itsekin jo sekoamisen alkutaipaleella, ja hän joutuu ottamaan kiinni miehen, joka on ollut hänen kaltaisensa, ja joksi hän voisi hyvinkin muuttua. Kummisetäelokuvissa consiglieriäkin näytellyt Robert Duvall esittää sivuosassa sotahullua lainelautailevaa upseeria, Harrison Fordilla on pieni osa alussa, ja Dennis Hopperilla lopussa. Näyttelijöitä näkyy elokuvan pitkässä trailerissa, nähtävissä youtubessa, löytyy esim Apocalypse Now (1979) - Original Extended Trailer. Hyvä traileri.

Willard on siis itse ajautumassa Kurtzin tielle, hänen pitää kohdata itsensä, toisin kuin kirjassa, jossa Kurtzin kohtaaminen ei ole alkuperäinen tarkoitus, vaan pakkomielle, joka syntyy. Filmissä pelko ja kauhu nousevat, ja the Doorsin musiikki pauhaa. Mieletön napalmin kylväminen, pommitukset ja lainelaitaileva Lance Johnson  (jossain versiossa tekstitetty Armstrongiksi !) ovat vain alkusoitto, mitä sodan kauhut ovat. Filmi on monella tavalla mestarillinen, se näyttää sodan mielettömyyden monessa kohdassa, se näyttää vihollisen pelon ja päihteet ja puputytöt. Pelko ajaa hulluuden partaalle, ja silmittömään tulitukseen. Se näyttää bensan hinnan taistelutantereella, puputytöt ostavat bensaa miehistöltä. Sodan keskelläkin on saarekkeita, jotka haluavat säilyä eheinä ja rauhassa. Sitä esittää ranskalainen siirtokunta.

Lopulta lipuu vene Kurtzin tukikohtaan, ja Coppola on pelkastään paikallisen väestön liikehdinnällä saanut kauhuefektejä aikaan … Lopulta Kurtz on täysin luovutuskunnossa, neuvotellaan vain ehdoista. Toisin kuin teoksessa filmi päättyy Vietnamiin, Pimeyden sydän Eurooppaan. Kurtzin "testamentti" jää epäselväksi, ja morsian jää huijatuksi.

Pääpaino on matka rappeutuneen sotatantereen läpi, pelokkaiden sotilaiden, ja monien muiden tapahtumien läpi, ja mitä tapahtuu yksinäisen soturin päässä.  Vasta pisimmässä versiossa kaikki otokset linkittyvät toisiinsa.

Pimeyden sydän kirjassa ilmenee kaiken myös kulttuurin ja sivistyksen suhteellisuus paremmin kuin filmissä. Filmin jännite on taas isompi ja hulluus aistittavissa alusta saakka. Molemmissa Kurtzin kohtaaminen on pääosissa, filmissä ei niin tärkeänä, vaikka se on koko matkan tarkoitus. Minusta Conradin teoksen nuolisuihkut, lähetyssaarmaajien toimien kuvailu, ja norsunluusta puhuminen ovat ajankohtaisia nytkin. Myös Coppolan näkemys sodasta on merkille pantava, sota muokkaa eikä hyvään suuntaan. Coppolan tarinan loppu on uskottavampi ja huolitellumpi kuin Conradin. Todella hyytävä filmi, jonka tunnelmaa luovat musiikki ja valotus.
--
Saman aikakauden Kauriinmetsästäjien ydinjoukon sodan kauhujen kokemus on toisenlaista, mutta varsinkin Nickin (Christopher Walken) järjen menetys on mitä koskettavinta. Kurtzilla ja Nickillä olisi ollut nainen odottamassa, mutta mikä pistää miehen jäämään. Nickhän lähetti rahaa USA:han, se oli viimeinen side sivistykseen.
***
Tässä on Otavan delfiinikirjan kansikuva, tämän 1968 painoksen on suomentanut Kristiina Kivivuori, kannen tekijästä ei tietoa. Kuvassa on yö, kuu, viidakkoa ja laiva. Kuva on varsin hyvä, siinä viidakko on suuri, laiva on varsin pieni. Tässä painoksessa on 140 sivua.

Joseph Conrad  syntyi nykyisen Ukrainan alueella Venäjällä 1857 , hänen isänsä oli puolalainen. Joseph Conradia kutsutaan kirjassa Keltin uni nimellä Konrad Korzeniowski, jonka muutti myöhemmin muotoon Joseph Conrad, Josef oli hänen alkuperäinen ensimmäinen etunimensä, Konrad oli neljäs. Conrad oli laivurina ja aloitti kirjoittamaan 1895, Pimeyden sydän ilmestyi vuonna 1902.   Conrad kuoli vuonna 1924.

Reijo Mäki: Black Jack

Reijo Mäki Black Jack, Otava 2003, Seven-pokkari 2010, sivumäärä 395. (last edit 19.6.2022)

Reijo Mäen dekkari Black Jack luotaa vaihtoehtonuoriin ja perintösotkuihin.

Ensimmäinen kuvaus: Kupittaan Citymarketin biojäteastia, vaihtoehtonuoret dyykkaamassa ruokaa. Kun ei enää huvita, lähdetään taksilla pois Ilmari Ice Suurlahden johdolla ja tyköön. Ice on vähemmän empaattinen nykysysteemin vihaaja, jolla on suurperinnön turvin yllin kyllin rahaa ja komea kämppä. Ilmari vihaa suoritusyhteiskuntaa ja kaikkia sen yksilöitä. Itse hän ei tee yhtään mitään, mutta pelkkä osakesalkku on 75 miljoonan euron arvoinen.

Toisaalla on eteläinen kaveri Jack Abu-Omar soluttautunut Suomeen ja hänellä on suomalainen vaimo Riitta ja lapsi. Sattumaa tai ei kaverien vaimon Riitan  kesäpaikka on Kupittaan CM:n viereisellä siirtolapuutarhakaistaleella. Vaimo kuokkii kasveja, mies muutakin.

Vares taas yksityiskyttää  laulaja Mirkoa tämän vaimon käskystä. Marilyn Mansner kerää kuuluisia laulajia sänkyynsä, eli kyse ei ole henkisestä suhteesta vaan yhdestä kerrasta, joka tapahtuu myös Mirkon kanssa. Vares jututtaa Marilyniä saadakseen todisteita. Marilynin kaksoissisko Norma Jean puolestaan kerää linnakundeja, ja yksi on tulossa siviiliin monta yllätystä kassissaan ja kasseissaan. Marilyn ja Norma Jean ovat upporikkaan Ilmari Suurlahden serkkuja, mutta jääneet perinnön jaossa pikkusummiin uuden testamentin vuoksi. Vares saa pestin Timo Barkilta, pitää etsiä kadonnut kettutyttö Mielikki Bark. Ilmarin kuollut isä teollisuusneuvo Kauko Aatos Suurlahti oli myös kadonneen kettutytön Mielikki Barkin oikea isä. Vares jututtaa Mielikin uskovaista äitiä Almaa, jotta pääsee eteenpäin Mielikin katoamisessa. Alma oli Suurlahden taloudenhoitaja.

Tarinassa on laaja konnakaarti. Harry Hallanvaara pesee rahaa yhdessä Jack Abu-Omarin kanssa pizzeriassa. Hallanvaaran setä on parturi monsieur Lada (monsieur Mosse oli suomalainen maskeeraaja ja parturi), vanha linnakundi, joka on muuttanut nimensä Lauri David Loittonevaksi. Norma Jeanilla on ollut suhde konna Erkki Vauhkosen kanssa, joka pääsee vankilasta. Vankilasta on tulossa myös uusi poikaystävä Adam Aragiri.  

Tämä on Reijo Mäen Vares-sarjassa mukiimenevä teos (julkaistu 2003)  ja kestänyt aikaa hyvin. Tässä on paljon teemoja, kuten globalisaation vastustaminen, kettutarhaiskut, terrorismi, ja ikuinen ahneus.

Koodisanoja ovat vielä La Palma ja Black Jack. Varesten tyyliin lankoja ja hahmoja on paljon, juonitaan, huijataan, tapetaan ja lopussa kaikki kietoutuu yhteen.

Tässä on monta erillistä juttua tai rikosta, Mielikin katoaminen, Ilmarin puuhat, mutta myös Luusalmi on kadonnut. Hän on kirjoittamassa teosta jättitsunameista ja niiden vaaroista (tämän kirjoitusaika oli ennen Tapaninpäivän tsunamia 2004).

Suurin mysteeri on Operaatio Black Jack, onko se kaikkien aikojen paukku vai suutari?

Kirjan loppu on oikea konnien kiihkeä tulitaistelukimara, jossa moni konna hiljenee lopullisesti.

****

Black Jackin maisemia ja kavereita

Vares "ihailee" Ylioppilastaloja Hämeenkadun alussa. Sinne Jussi muutti, kun saapui Merikarvialta opiskelemaan oikikseen. Opinnot eivät edenneet, mutta Jussi Vares jäi Turkuun. Merikarvialla oli Black Jackin aikaan vielä setä Valtteri Vares.

Vareksen kaveripiiri koostuu tässä kirjassa toimittaja Ruuhiosta, antikvariaatin pitäjä pastori Alasesta,  novellikirjailija Luusalmesta ja setämies Valtteri Vares lähettää kortin. Kadonnut Luusalmi löytyy ehjänä. Hän haluaa myös riimitellä ”olen saunatakkinen tyttö, hän on nähnyt pefletin …” . Vareksella on hetken aikaa seuralainen Gun Snell, josta paljastuu yllättäviä asioita. Gun palaa takaisin Helsinkiin ja Vares jää taas yksin

.

Varekset sisältävät Turun tarkkaa kuvailua. Tässä mainitaan Old-Bank eli entinen HOP:n konttori, ja Ravintola Koulu, jossa on ollut entinen ruotsinkielinen ala-aste. 

Uusi-Apteekki

Apteekki oli Aurajoen vieressä ja nyt Uusi Apteekki Kaskenmäessä, siellä vielä Otto.

Olavin Krouvi on hyvin lähellä Uutta Apteekkia nurkan takana Hämeenkadun alussa.

Olavi Krouvi

Hirvensalon saaressakin käydään ja Papinsaaressa, josta rimastuttavasti Reijo Mäki lohkaisee: "Papinsaari oli entinen kesäslummi, josta tehtiin rytinällä haluttua kovanrahan asuntoaluetta". s. 253. Juuri näin ja pätee koko Kaistarniemeen, jonka päässä on Papinsaari.

Kirjassa käydään Lausteellakin, josta Vares tulee gorillapuvussa linja-autolla takaisin. 

Alasen antikvariaatti on Itäisellä pitkälläkadulla.  Elokuvan antikkana on kuvattu Brahenkadun Vaskikarin antikkaa

Puutorilla häämöttää entinen yleinen vessa, joka on nykyään Ravintola Puutorin Vessa, jossa Vares on käynyt tuopillisella.

Turun Linnan lähellä on jokilautta "turun murteella" ”Föri”. 

Wanhassa Portissa tai Hämeenportissa Vares käy myös, mutta se lienee nyt Wanha Mestari tai Portti, on siis Hämeenkadun ja Kerttulin kadun kulmassa.

Hämeenkadun ja Kerttulinkadun kulman Portti

--

*****

Reijo Mäki (s. 1958) on isojen painosten kirjailja ja yhteiskuntamme avokätinen tuloveronmaksaja. Vares-sarja on hänen tavaramerkkinsä. 

Reijo Mäen esikoisteos on Enkelipölyä.

Luettelo Reijo Mäen Vareksista, ja tarinaa Varesten maisemista on täällä.

Mäki on kirjoittanut muutakin:

Mäellä on myös Roivas-sarja.
1. Kruunun vasikan TÄÄLLÄ
2. Liian kauniin tytön TÄÄLLÄ
3. Slussenin TÄÄLLÄ.
Rahan kääntöpiiri TÄÄLLÄ

Reijon Mäen scifi: Tatuoitu taivas, 1996

Anton Tsehovin Lokki

Kansikuva skannattuna

Luin pokkarina ostamani kirjan Anton Tsehov: Lokki. En ole Romeota ja Juliaa lukuun ottamatta lukenut näytelmiä eikä minulla ole teatterien kanta-asiakaskortteja, vaan käyn teatterissa ehkä kerran vuodessa tai harvemmin. Lokki teoksessa on sivuja sata, josta Kirsikka Moringin esittely kattaa osan. Esittely on asiallinen, mutta paljastaa näytelmän lopun. Kuitenkin näytelmä oli hyvä, ja paljon parempi kuin ennakolta luulin. Teksti on normaalia puhe- tai kirjakieltä, eikä sisällä mitään ah, voih -ilmaisuja eikä mitään sonetteja eikä runonlausuntaa, vaan minulle sopivaa tekstiä, vaikka sisältää rakkautta, joka ei kohtaa oikeaa kohdetta ja luoteja, jotka kohtaavat kohteensa välillä kuolettaen, välillä haavoittaen.

Näytelmässä on alle kymmenen henkilöä, jotka Sorinin maatilalla eräänä kesänä puhuvat kirjoittamisesta, taiteesta ja rakkaudestakin, krokettia pelataan ja ongitaan, mutta ensimmäisessä näytöksessä on myös näytelmä. Konstantin Treplev niminen kirjailijan alku on kirjoittanut näytelmän näytelmän. Pääosan esittäjä Nina, on perinnöttä jäänyt tyttö, joka haaveilee näyttelijän urasta ja pommittaa kysymyksillä kirjailijaa Trigorinia. Tässä on hullunkuriset parit, sillä Trigorin taas riiustaa Irina Arkadinan (Treplevin äiti) kanssa, eikä ole lainkaan arka. Irinan poika Konstantin Treplev on aika parka, koska on ihastunut Niinaan, joka on lätkässä Trepleviin ... Jouduin aluksi plaraamaan monesti alkuun ja katsomaan henkilöitä, koska joskus henkilöistä käytetään etunimeä välillä sukunimeä.

Näytelmässä on neljä näytöstä, ja jännite kasvaa, ja viimeiselle sivulle tultaessa loppu ei ole ennakoitavissa, vaikka viitteitä on toisaalta ollut. Lokki on lopputulemaltaan tragedia, mutta siinä tarkastellaan ajankohtaisia asioita, kuten rakkautta, kuuluisuutta, taidetta, kirjailijan uraa, ja pieniä mustasukkaisuuden piikkejä, epätasapainoa, häpeää ja köyhyyden kahleita.

Kirjailijan työtäkin käsitellään: Trigorin kirjoittaa, ja kirjoittamisen jälkeen kirjoittaa, kirjoitettuuan hän kokee tyydytystä, mutta teoksen ilmestyessä ahdistusta ... Toisaltta hän sanoi että joko kirjoittaa tai onkii, ja jos onkii on sama, jos tulee kiiski tai ahven. Itse ongin mielummin ahvenia, ovat hyviä, ja vähemmän piikkisiä kuin kiisket, jotka varsinkin verkossa ovat ikäviä.

Lukubloggausharrastuksen innoittamana uskalsin tarttua Lokkiin, se on osin naurulokki, mutta lopputulemaltaan siis surulokki. Lokki on yksi mutta vain yksi kantava sana. En täysin ymmärtänyt lokin merkitystä. Treplov ampuu lokin puolessa välissä, joka myöhemmin täytetään. Nina kirjoittaa ja puhuu Trigorinin pauloista päästyään Treploville, että hän on Lokki, haluaako hän kuulaa, vai mistä fantasiassa on kyse, se jäi minulta oivaltamatta. Kuten näytelmässä todetaan, "on helpompi olla filosofi paperilla, kuin oikeasti", eli en ymmärtänyt lokin merkitystä, voisin toisaalta kirjoittaa ymmärtäväni, mutta oikeasti en ymmärtänyt, Niinakin sanoo näytelmässä, ettei ymmärrä. Selityksiä vapaudesta voi tarjota, olihan Nina Treplovin näytelmää näytellessään tunteistaan vapaa, mutta ei haaveistaan.

Kannen yksityiskohta, kaksi naurulokkia

Toisessa näytöksessä eli näytelmän puolivälissä  sivulla 50 on tämä avainkohtaus: Treplov on ampunut lokin ja antaa sen Ninalle, jos lokki kuvaisi Ninan ja ”Kostjan” rakkautta ei se sovi myöhempiin tapahtumiin, Nina toisaalta tunnustaa, että ei ymmärrä ammutun lokin symboliikkaa. "nähtävästi lokki on vertauskuva, ... en ymmärrä sitä ... (panee lokin pöydälle)  Minä olen niin yksinkertainen, etten ymmärrä teitä". Treplov puhuu tämän jälkeen näytelmän epäonnistumisesta ja rakkauden saamumisesta...

Oliko Niinalla valkea puku, oliko hän viaton? Viattomuus on alas ammuttu, vai onko kyse Treplovin viattomuudesta tai naiiviuden haaksirikosta?

Hahmoista Treplov on ehkä tyypillinen kirjailija, taiteellinen ja kunnianhimoinen uraa uurtavakin, voimakkaita visioita näkevä, ja ailahtelevainen ja herkkä. Trigorin vaikuttaa niljakkeelta, kuten hieman Treplovin äitikin, molemmat sammuvia tähtiä, ja miksi Trigorin menee "avokkinsa pojan haavepesälle", jos ei kanna vastuuta tekosistaan. Nina ja Masa ovat nuoria ja naiiveja neitoja, heidän hairahduksensa ovat anteeksi annettavia, kun rahastakin on puute ...

Tsehov on kirjoittanut yli sata vuotta sitten näytelmän, jossa on ytyä vielä tällekin päivälle. Suosittelen näytelmän ystäville.
--
Kirja on ostettu pokkarina.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Rimmiselle Finlandia sopi kuin nenä päähän. Kirja on kiitosta saanut, joten tartuin innolla kirjastosta lainaamaani opukseen Mikko Rimminen: Nenäpäivä, Teos 2010.

Nenäpäivä -kirja on epätasapainoisen Irman minäkerrontaa. Irma on verbaalisti lahjakas, mutta minäkertoilu on viipyilevää ja uussanaisaa. Rimmisen kirjoituttaa äidinkieltämme uudestaan, kerrontaa soljuu ja vaihtaa rytmiä, soittaa kielikelloja ja tarttuilee tajuntaan.

Teoksessa on 339 sivua neljään osaan ja nimettömiin lukuihin jaettuna. Uussanasto alkaa menettää tehonsa sadan sivun jälkeen ja minua se ärsytti jo sivulla 150 ja aloin kirjata uussanoja (sivunumero suluissa):

Verbejä: kuorsahti (143), siipaissut (146), ungersin(150), ölähti (182), hakkelehtiva (156), noupin (165), paarustaessaan (157), hohtelivat (159), upahdin (164)

Pronomiini: Kekä?

Substantiivejä: hikunupit (179), hyökkäisyistä (180), jeesuslappujenjakelija (yhdyssana), kaunistumus, sohina, hätky, surkukylveskely, smytkähtely

Adjektiivejä ovat käreä ja lenseä, ja mynkänä (331).
Kuvailu menee muutenkin pidemmän kaavan kautta kuten s.298 ”Mustat, jonnekin hävinneen hatun alta karkuun päässeet hiukset lepahtelivat vaisusti pakoputkesta puskevassa ilmavirrassa.”

Näin kirjoitettuna ne kuulostavat tietysti hauskoilta, mutta kyllä ne puuduttavatkin, ja loppua kohti tuntuvat joskus väkisin keksityiltä, johtuen siitä, että teos sisältöönsä nähden oli minusta liian pitkä ja välillä räntä sataa pumpulipyyhkeen kokoisena ja seuraavaksi lumi tulee alas perunalastuina.

Kirjan teema tuo mieleen Kari Hotakaisen  Juoksuhaudantien, eli on olemassa ihminen, jonka elämä on raiteiltaan, ja poloisella on itse keksitty maniansa missio, ilman sairaskertomusta tai taustaa sitä on vaikea lukijan ymmärtää. Irman tilanne nimittäin jää arvoitukseksi, miksi toiminta alkoi ja jatkuuko se. Alussa tekosyynä on peikonlehden noutaminen, mutta se ei ole uskottava selitys, koska tuppautumiseen työstetetään tekosyy. Irman ilmestymiset jatkuvat ja toistuvat on hajujen huomioiminen ja kahvin kittaus, joka vapauttaa vapinoita. Teoksessa jäävät kaikki vastauksia vaille, eli onko poika vankilassa, miksi Irma on eronnut, mistä elämiseen eväät siis ”myntit” saadaan, töissä Irma ei ainakaan käy. Loppukin on auvoista, mutta vain kesäistä kuvittelua, - Irman illuusiota- tarina jää päättämättä.

Arviointiraati on Finlandialla klorifoinut Nenäpäivän, joten pitää vaan uida vastavirtaan ja tunnustautua sivistymättömäksi ja tyhmäksi. Voin samalla tunnustaa, että tv:n Nenäpäivän ajatus on mitä kannatettavin, mutta en näe punaisessa nenässä mitään hauskaa, eli toteutus ontuu. Tässäkin punanenävaihetta kesti liian kauan, eikä Nenäpäivää sidottu teemaan mitenkään. Nenä jäi irtonaiseksi vitsiksi.

Eikö muuten Rimminen pidä ongelmana ihmisten ovikelloa päivittäin pimputtavaa sekavaa naista? Voi  aiheuttaa oikeaa pelkoa ja ahdistusta. Kaksintaistelussa Hätilän herranterttu ja illuusioissaan itkuileva Irma, hän asettuu yllättäen Irman puolelle. Minusta on todella omituista, että Irma käy saman kerrostalon samassa rapussa jatkuvasti samojen ihmisten ovien takana kerta toisensa jälkeen, ja se on varmasti koko kirjan yksi kantava teema, mitä ei kyllä myöskään avata. Kirjan kannessa ovat nimet, jotka rapussa asuvat, paitsi ei Näätälää, jonka ovikellon rimpautuksesta Irma on vain kerran vastuussa.

Avainesine on kello. Irma havainnoi aina kellot, milloin pepsikello, milloin pahkakello, on digitaalikelloa, eli mikä kelloissa on niin äärimmäisen tärkeää, tai viisareissa tai digitaalinumeroissa? Tämä motiivi tai teema toistuu monesti. Samoin matkaa Hakaniemestä Keravalle usein kuvataan, mutta tarina ei kasva vaikka tullaan kerran vähän vilkkuvin valoinkin. Onks teillä kaikki okei? on toistuva tokaisu, joka ei myöskään koskaan johda itsetutkisteluihin eikä vastauksiin.

Eräs merkille pantava seikka on Irman tuntemukset. Hyvä on aina ja joka kerta lämmintä, ja paha on vastaavasti kylmää. Loppu on onnellinen, koska Irman mieleen tulee ”pyöreää ja lämmintä”.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä on kiinnostava kirja sen saaman Finlandiapalkinnon vuoksi, mutta myös siksi, että siinä poraudutaan maanisen mamman mielettömyyteen mukaan. Kieli on rytmikästä, uusilmaisuja viljevää, rikasta ja tarkasti kuvailevaa. Kirjan tapahtumien vähäisyys kiinnittää huomiota sanojen liikakeksintään ja vastauksien vähäisyyteen. Ei elämässäkään vastauksia anneta, ne pitää itse päätellä.

Sen sijaan Rimmisen Pussikaljaromaanista pidin

Pasila, Vasikka ja Orvot koirat, sarjakuva, Helsinki-kirjat

Pasila tv-sarjan ykkös- ja kakkoskauden avausjaksoista on tehty sarjakuvakirja. Ykköskausi alkaa jaksolla Vasikka, ja kakkoskausi jaksolla Orvot koirat. Ensin on  ”kuka kukin on”-osio ja siinä on tuttimies Pöysti, ylikomissario Rauno Repomies, poliisit Helga, Pekka Routalempi ja Tommi Neponen.

Luulen, että itsenäisenä kirjana teos ei olisi saanut suurtakaan suosiota, mutta Pasila-fanit ovat hankkineet teosta, kuten minäkin. Teoksessa on parasta kaikkien vuorosanojen lukeminen puhekuplissa. Kuvat ovat kuin animaatiossa, tosin liike puuttuu, ja jotkut kuvat ovat varsin tummia.

Vasikka jaksossa poliisi Nikanderin (kuoli omien tulitukseen) hautajaisia pidetään, kun Kyösti Pöysti tulee mukaan remmiin, ja heti alkavat tutut teemat, liian imelän aamujuontajan ohjelma, jossa Kontiovaara esittelee tällä kertaa puisen keittokirjan keksinyttä henkilöä, Repomiehen ja Pöystin nokittelua ja arvovaltataistelua, ja poikamies Pöystin naisen iskua ja Repomiehen lääkitystä. Tälläkin kertaa tarkasteltiin elokuvaa Amelie, jonka ostin ihan yleissivistyksen vuoksi, ja oli parempi kuin Pöystin puheista luulin, vaikka ehdoton suosikki ei olekaan. Pöystiä luennehditaan psykologisoivaksi poliisimieheksi, joka käytännössä tarkoittaa piiritystilanteessa kettuilua megafonin välityksellä. Ensimmäisessä jaksossa tulee tämä Pöystin into pleikkaripeliin, joka on esitetty juuri tyypilliseksi räiskintäpeliksi, ja tässä ehtii lukea vuorosanat, animaatiossa tulee äänenä varsin nopeasti. Pelaajalle annetaan eliminointitehtävä, joka suorietaan takomalla näppäimiä, ja usein Pöysti eliminoi vähän liikaakin eli kaikki.

Kakkoskausi alkoi jaksolla Orvot koirat. YLE TV2 on tehnyt hienosti panostaessaan sarjaan. Käsikirjoittaja Atte Järvinen on tehdyt ”hienoa duunia”, kuten ääninäyttelijät Juho Milonoff ja Jani Volanen, Mari Lehtonen ja Kari Hietalahti. Kakkoskauden ykkösjakson alku on mielestäni todella hyvä. Siinä Milja Orpojen koirien yhdistyksestä tulee puhumaan Pöystille  koirista, koirista ja koirista. Toisaalla Rutanen on linnottautunut dynamiitteineen hometaloonsa, ja piiritystilanne saadaan purettua, mutta Routalempi ampuu singolla ja talo räjähtää. Valitettavasti sattuu onnettomuus Marsalkka-koira hyppää takaisin, siis onnettomuus jota setvitään jälkiseuraamuksineen. Tässä törmätään median tapaan kärjistää asiaa, ja muuntaa mielikuvia, ja selviää, että Kontiovaara neljä kertaa armeijan kerranneena tekee aina kunniaa Marsalkka-koiralle.

Kirja on ostettu kirjakaupasta, ja se on tarkoitettu siis faneille, tai henkilöille, jotka ovat katsoneet piirrossarjaa. Kahden ensimmäisen tuotantokauden jälkeen sarjassa oli tauko, mutta palkintojen jälkeen tehtiin vielä 20 jaksoa, joista yli puolet on jo näytetty.

Kirjoja ja kirjoittamista käsitellään kolmannen kauden kakkosjaksossa Pöysti prosaistina, jossa Unto Vilske hävittää uusimman kirjansa käsikirjoituksen. Vilskeellä käy vilske, kun hän joutuu jakamaan ”vuoronumeroja ihmisille, jotka haluavat kertoa miten Vilskeen kirja muutti heidän elämäänsä”. Kiinnostavaksi jakson tekee se, että se käsittelee kirjoittamista. Repomieskin kirjoittaa useita ”novelleja” (minusta ihan hyviä). Vilske puolestaan ihailee Routalemmen esikoisteosta Mies seuraa ruohon kasvua joka oli kustantamon mielestä huonoin teos, mutta Vilske piti sitä ”vastalauseena tai satiirina aiheesta, kun taas Routalempi näki asian kuin oli kirjoittanut. Pöystin prosaistin ura ei alkanut, vaikka pumppasi Viskeeltä ohjeita, ja sai lopulta käsikirjoituksenkin, keskittyminen vain ei riittänyt

Segal Erich: Love Story

”Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä joka on kuollut?”,  alkaa Love Story ja 153 sivun jälkeen se on todella loppu. Love Story on alun perin ilmestynyt vuonna 1971 Tammen kustantamana, ilmeisesti Anna-Liisa Suurpään käännös on alkuperäinen.

Harvardissa opiskeleva Oliver Barrett IV on rikkaan suvun vesa, jonka isä on olympiaurheilija, rikas, suosittu, hyvin koulutettu, mutta pojan mielestä Kivikasvo ja ”paskiainen”. Poika opiskelee neljättä vuotta Harvardissa ja rakastuu katoliseen Jennifer Cavilleriin. Rikas ja köyhä seurustelevat. Jenny on köyhän lisäksi fiksu ja opiskelee musiikkia. Ollie tähtää lakimieheksi ja jääkiekkoilee Harvardin väreissä. Avioliiton jälkeen on vain kaksi köyhää. Kirjan alku on hapuilua, kuten varmasti nuorten suhde, mutta rakkaustarina tiivistyy, avioliitto ei synny ilman uhrauksia, eikä lakimieheksi valmistuta helposti. Kun kaikki on valmista, haikara ei tule käymään, eikä onni odota oven takana.

Kirjan pääpaino on Oliverin minäkerrontaa, ajatuksia, ja dialogia, joka on hyvinkin napakkaa. Varsin Oliver Barrett IV ottaa yhteen III:n kanssa, mutta Jennyn kanssa Oliver ei pärjää. Rakkauden yksityiskohtia ei juuri kuvata, mutta tunnelmana ne välittyvät.

Kirjan tarinan lopputuloksen tietää jo takakansitekstistä ja ensimmäisestä virkkeestä. Kirjassa on silti jännitettä miten sukupolvien kuilu murretaan, ja miten arjesta selvitään. Minua hieman ärsyttivät lukuisat kirosanat, jotka olisi voitu käännöksessä välttää. Mikäli käännös on alkuperäinen, ymmärrän sanavalinnat. Aiemmin mainitsema naseva sanailu  ja alun suvannon jälkeen ripeä kerronta tekevät kirjasta lukemisen arvoisen, luultavasti kannattaa lukea alkukielellä. Teos on minusta hyvin amerikkalainen (Kaikki Isäni hotellit, Kultahattu, Jumalat juhlivat öisin, Sieppari ruispellossa ja Meren urhoja)

Kirjan lukee yhdessä illassa, mutta teoksen muistaa varmasti pidempään.

Kirjan sain syntymäpäivälahjaksi, se on painettu 2010, ilmiesesti kirjailijan poismenon vuoksi.

--

Kirjassa on monta hyvää teemaa.

WASP-termi avaa ovet eli walkoinen, anglosaksi, protestantti oli kuulemma 1970-luvulla valttia lakimiesmarkkinoilla.

Lapsen tekeminen, eli Oliver toteaa, että ensin yritetään olla saamatta lasta, ja sitten yritetään kovasti saada sitä. Tässäkin ajaudutaan tutkimuksiin, minusta tämä lyhyt teema on käsitelty asiallisesti.
Lukukausimaksut, tämäkin teema tulee ilmi
Isän odotukset pojasta, urasta, avioliitosta, hyväksyminen ja anteeksianto

Ilkka Malmbergin Tuntemattomat sotilaat

Ilkka Malmbergin Tuntemattomat sotilaat, Helsingin Sanomat, taustatietoa kirjaan, 2007 tuntuu hienolta opukselta.

Malmbergin kirja toimii kahdella tavalla se voi olla joko johdatus Tuntemattoman sotilaan -maailmaan tai lisälukemistoa asian harrastajilla.

Teoksessa on kaivettu faktoja, ryhmitelty asioita uudestaan, sekä pyydetty asiantuntijalausuntoja, lisäksi on runsaasti todellista taustatietoa, piirroskuvia ja karttoja.

Kirjan esipuheessa jo todetaan, että luutnantti Lammiolla on koira, Lammiosta on pitempi juttu myöhemmin, tämä ei-niin-rakastettu hahmo on kuitenkin kiinnostava.

Teos kuitenkin alkaa kutsunnoilla. Väinö Linna oli teoksen mukaan kutsuntaiässä  166 cm ja  67 kg, Malmberg toteaa, että silloiset varusmiehet olivat lyhyempiä, kevyempiä kuin nykyiset, jotka ovat isokenkäisempiäkin.

Teoksen alussa mainitaan Mäkinen, tuntematon mäkinen, josta on puhetta ensimmäisessä luvussa ei myöhemmin. Tarina jatkuu ensimmäisellä esitellyllä kaatuneella eli kapteeni Kaarnalla.

Konekivääri komppanian kaavakuva on esitelty hyvin ja tehty kuvakin Koskela, jonka oikea käsi on Hietanen, 1-kivääriä johtaa Lehto  2:a  Lahti. Konekiväärin melua on tarkasteltu, samoin kuin painoa: Maxim 09-konekivääri painoi yli 30 kg lisälaitteineen...

Henkilöt on kategorisoitu häntäheikki Rahikainen, yltiöisänmaallinen Kariluoto, vasemmistolainen Lahtinen, jousipyssymies Honkajoki, ja näitä on höystetty lainauksilla ja kirjailijoiden kommenteilla.

Henkilöiden todellinen tausta jää oikeassa kirjassa aika hataraksi, vain Vilho Koskelan oloista tiedämme Täällä Pohjantähden trilogian ansiosta.

Riitaojaa pidetään  tärkeänä henkilönä, hänhän pelkää ja tuntee, olisi teoksen mukaan pitänyt siirtää, ja kärsi ainakin pelkoneuroosista. Toisesta mielenkiintoisesta henkilöstä on avaava juttu, eli ”rätei ja lumpui” miehestä eli laihialaisesta huoltoalikersantti Mäkilästä

Lopuksi on taulukko, kuinka kävi: ketkä haavoittuivat ja ketkä kaatuivat aakkosjärjestyksessä, ja mm. Rahikainen selvisi, mutta oli siellä muitakin.

Minusta Tuntemattoman Sotilaan taustakirjana arvoisensa kirja, Tuntematonta sotilasta on tulkittu johtamisen kannalta, tässä on pääpaino muualla, eli kaikkia hahmoja on avattu, sotajoukkoo kuuluvat kaikki yksilöt ja heidän suhteensa.

--
Tuntemattomasta sotilaasta postaus täällä.

Tuntemattoman sotilaan nimeltä mainittujen sotilaiden tulot ja poistumiset myös ylemmässä linkissä.

Ilkka Malmberg (1954 - 2016) oli Helsingin Sanomien loistava toimittaja, jonka laadukkaita juttuja jäämme kaikki kaipaamaan. Linkki Helsingin Sanomien sivulle tänne. Siellä lisää Ilkka Malmbergistä hänen juttujensa kautta.

Superisä isänpäivän kunniaksi

Isänpäivän kirjaksi voi lukea lapsilleen SuperIsä ja Pelé lasten kirjaa. Kirjaa haastaa  kuvillaan, ideallaan ja teksteillään. Varsin erikoisia ja kuvia, mutta kun teoksen pääsee loppuun käy selville, että Super-Isä on sellainen, joka on läsnä, ja välittää, eikä sellainen, joka on aina menossa tai töitä tekemässä. Lasten kirja on ollut vuosi sitten Happy Meal kylkiäinen, mutta on varmasti myynnissäkin tekijänä Anette Saugestad Helland. Tässä kuvien "rumuudesta" ja tekstin "rosoista" huolimatta on sanomaa, ja saa ajatuksia. Luulisin, että tietyn ikäiset lapset tykkäävät, koettelee toki huumorintajua.

Nuorten kirjallisuudessa yleisesti isyys on hieman piilossa. Pertsalla ja Kilulla on isä (eri perheistä, ovat naapurukset), mutta työssäkäyvä sellainen. Varsinkaan Pertsan isä ei juuri myötävaikuta poikien ideoiden toteutumiseen.

Remeksen sankari Aaro Korven isä Antti Korpi  on puolestaan uraputkessa, ja Aarolle jää paljon aikaa seikkailla, eikä isä ole läsnä pojan arjessa juuri ollenkaan, mitä nyt seikkailuissa järjestää jonkun "pikku jutun". Antti Korpi, Pertsan ja Kilun isät toisaalta hoitavat kotiasiat kunnialla, muistaakseni Antti Korven puoliso ei ole töissä Brysselissä vaan Sveitsissä - uraputkessa hänkin.

Tom Sawyerin isää ei esitellä, Hucleberry Finnin isä taas on juoppolalli, eli hänestä on vain haittaa. Robinson Crusoen isä oli puritaani ja Robinson ottaa hatkat himasta. Aarresaaren Jim Hawkinsin oli leskiäidin kontolla.

Moni kirjasankari on orpo. Vihervaaran Anna ja Tarzan ovat orpoja, mutta isät olivat hyviä. Isä voi olla poissa, kuten Pikku naisten isä, tai henkisesti poissa arjesta kuten Scarlett O'Haran Gerald-isä.
Punapäisen Pepin isä puolestaan oli kuningas etelämerellä, ja  poissa Pepin arjesta, äiti oli muuttanut jo taivaaseen.

Humisevan Harjun isät eivät olleet kovinkaan vastuullisia, eivätkä hyviä isän malleja.

Isät voivat maanisia "maratoonareita", kuten Juoksuhaudantien Matti-isä omassa mission impossiblessaan. Jari Tervon Kallellaan tarjoaa paljon välittävämmän ja inhimillisemmän isän.

Niken isä on huolehtiva, mutta turhaan stressaava, käy töissä ja pingottaa aivan liikaa. Hän lisäksi kehuskelee nuoruuden saavutuksilla ja on hieman yllytyshullu, sitä paitsi ärsyyntyy naapurinsa Bledurtin naljailuista.

Tintin, Asterixin ja Lucky Luken isästä ei ole tietoa, eikä heillä myöskään ole lapsia.

Harry Potterin isä on tunnetusti kuollut. Ron Weasleyn isä on varsin työorientoitunut ja pienipalkkainen. Hermione Grangerin isä on jästihammaslääkäri, ilmeisesti ihan mukava. Draco Malfoyn isä sen sijaan asettaa pojalle paineita ja vaatimuksia, joihin poika ei yleensä yllä, ja siitäkös isä "riemastuu", ja kuraverikommentit kuplivat. Tom Valedron isä sen sijaan oli jästi, kuten Kalkaroksenkin, kummastakaan ei ollut vastuun ottajaksi kasvatuksen saralla.

Oliver Twistin isä syrjähyppi ja poika ajautui orpokotiin.

Narnian tarinoissa Pevenssien (Lucy, Susan, Edmund, Peter) vanhemmista ei lainkaan puhuta. Ilmeisesti olivat hyviä vanhempia. Eustacen isä ja äiti puolestaan ovat "edistyksellisiä" ja C.S Lewisin verbaalin virnuilun kohteena.

Häräntappoaseen Allun isä oli kuollut teoksen tapahtuma aikaan. Solveigin isä Börje kupitteli viinaa, mutta oli hieman inhimillisempi kuin Saara-äiti.

Kaikki isäni hotellit kirjan isä oli kiinnostuneempi hotelleista, moottoripyöristä, ja karhuista enemmän kuin lapsista. Garpin maailman isän malliakaan ei voi kehua hyväksi.

Meren urhojen isä taas oli liikaa rakentamassa uraa, mutta kalastusalukselta löytyi se oikea meristarba isän malli, joka miehiä kasvatteli.
***
Raitis, reipas koti-isä
lienee paras isä.
Välin töissä,
mutta kotona ollessaan läsnä

Solveigin laulu, Lassi Sinkkonen

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu, Suuri Kirjakerho 1974, alun perin WSOY, 1970, 248 s

Lassi Sinkkosen, oman käden kuolleen kirjailijan romaani Solveigin laulu on saanut varsin myönteisiä arvioita. Kirjan nimi on eeppinen ja mahtipohtinen, ja kirjan takakansitekstin tiivistelmä antoi odottaa ”uljasta romaania, heikkojen puolesta puhujaa, protestia arkipäivän väkivallalle”, tekstiosa taas kertoi juonen lyhykäisyydessään. Teoksen etusivuilla lukee: ”Perhe on pyhä, viisas ja kaunis”. Tämä viimeksi mainittu on ironiaa, ja tiivistelmän lupaus jäi suutariksi, mutta kiinnostava ja lukemisen arvoinen teos ehdottomasti on.

Solveigin laulu -teos on jaettu neljään säkeistöön, säkeistöt roomalaisin numeroin jaettuina. Säkeet alkavat lauseella jossa subjektina ”mä”, mutta säkeistöt eivät ole loogisesti jaettuja, eivätkä sisällä selkeää sävelmää tai rytmiä. Itse asiassa teos on mahdollisimman kaukana uljaasta ja eeppisestä ja laulusta, kuten postauksesta tai teoksen lukemisesta selviää.

Kyse on työläisromaanista, jossa käsitellään Solveig Nummisen syntymää, karmeaa lapsuutta, seestyvää nuoruutta. Sinkkosen teoksen päähenkilö on Solveig, joka syntyy noin vuonna 1933 ei-toivottuna lapsena kuitenkin avioliittoon. Äiti manaa lapsen, ja toivoo sen vietävän pois tai annettavan mustalaisille. Ilmari-eno toimittaa lapsen ja äidin anoppilaan, isä kun on ryyppy- ja pelireissuillaan, eikä heillä edes ole omaa asuntoa. Isä-Börje palaa kotiin ja opettelee isyyttä, äiti sen sijaan karkailee, ja karkaakin kolmeksi vuodeksi pois Sulon tyköön.  Itse asiassa romaanin toinen keskeinen teema on äiti-tytär –suhde. Solveig ei käytä äidistään muuta nimeä kuin Saara, paitsi kerran ironisesti "äiti rakas". Börjestä käytetään termiä isä, ja tärkeästä isän äidistä termiä Famu (farmor, ovat Fafan kanssa ruotsinkielisiä). Saara on äiti, joita toivottavasti ei ole, eikä tule. Romaanin aikana hän tekee kaikki ne temput, joita ei saisi tehdä tyttärelleen, miehelleen eikä kenellekään tehdä. Hän pettää, piikittelee, haukkuu, juonittelee, hän on hyvin väkivaltainen ja miltei tappaa tyttärensä. Isä kutsutaan sotaan, ja sodan aikana Saaralla on suhde ainakin yhden saksalaisen upseerin kanssa, ja yhden suomalaisen kanssa. Lapsi lukitaan öiksi keittiöön, ja kerran …

Kirjassa on naseva alku  ”mä synnyin vähän ennen sotia” ja ensimmäinen säkeistön alkupuoli, mutta kirjoitustyyli menettää tehonsa. Luulen sen johtuvan siitä, että tekstiä ei ole hiottu tarpeeksi. Perheriitojen dialogi tosin oli nasevaa ja osuvaa, niin, että melkein itseenkin sattuu.

Kirjassa ärsyttivät eräät pikkuasiat, jotka olisi saatu helposti pois. Stadin slangia käytetään silloin ja tällöin, eli miksi sitten ollenkaan. Välillä mennään skoleen tai himaan, useimmin kouluun tai kotiin, kerran käydään duunissa, kerran jobissa, muuten töissä. Olisiko sattunut lipsahdus, eli olisi pitänyt karsia vielä snadisti lisää. Lisäksi tarinassa kuvataan lapsuuden Inkoon reissu ja mihin se päättyi (”lääkärileikki”),  mutta Solveig käy kolmena kesänä Inkoossa, mutta niiden kuvaus jää mainintojen tasolle ulkokohtaiseksi, samoin kuin koko koulun käymisen kuvaus. Useat asiat jäävät käsittelemättä törröttämään tarinassa, ja tekstin pintaa tarkasteltaessa jää tikkuja sormiin. Tarinan syvin olemus jää osin hahmottumatta, koska avainsanat, toistot, syyt ja seuraukset, taustat ja motiivit jäävät puuttumaan. Saaran ja Börjen, Fafan ja Famon taustat jäävät pääosin avaamatta.

Moni asia kerrotaan ikään kuin ranskalaisella viivalla, mutta se jää siihen, kuten eräiden suomalaisnaisten kohtalo sodan jälkeen saksalaisten lähtiessä, sotalapsien "houkuttelu" ja kohtalo. Helsingin kuvauskin jää pintapuoliseksi.

Aikataso sen sijaan on looginen ja lineaarinen. Tarina vierii eteenpäin ja koetaan sotauhot, talvisodan ja jatkosodan pommituhot ja Lapin sota sekä yleislakko, mutta ei esimerkiksi Helsingin olympiakisoja, eikä vaaleja, eikä Mannerheimin hautajaisia mainita.

Solveig varttuu vain äidin tuhoisien ja järjestelmällisten raivokohtausten, ivapuheiden ja kovien lyöntien ja potkujen tahdittamina. Isä puolestaan hakkaa äitiä, ja äiti sitten tytärtä kostoksi. Saara pääsee lopulta niskan päälle ja nakkaa tyttären asunnosta, joka muuttaa Famun luo.

Romaanissa on paljon hyvääkin. Risaisen elämän kuvauksena se on oiva. Mitä tapahtuu, kun köyhyys kuristaa, rohkeus puuttuu ja viina vie rahojen lisäksi tolkun. Isä on tuurijuoppo, jonka henkinen selkäranka notkahtaa lopullisesti yli viiden rintamavuoden jälkeen. Juoppohulluuskauden jälkeen pääsee rintamamiehenä nokkamieheksi ja alkaa veneillä. Tätäkään ajatusta ei viedä mainintaa pidemmälle, vaikka isällä on matkalla toinen nainenkin. Sen sijaan Saaran ilkeys, irvokkuus ja itsekkyys on tuotu ilmi loistavasti ja jatkuvasti. Teosta ja Solveigia kantaa kuitenkin se pääteema  isoäidin ja lapsenlapsen rakastava ja arvostava suhde, joka "lauluna" sujuu normaalien nuottien mukaan ja viimeinen lause sinetöi suhteen. Solveig on muutenkin ongelmaton lapsi, ja jopa esimerkillinen siihen nähden, mitkä kortit hänelle on jaettu.

Teos kertoo köyhyydestä, vähäosaisuudesta ja juoppoudesta. Tavallaan se kertoo myös yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Esimerkiksi Solveigin työpaikan naisten suhteet ja pomojen päättämättömyydestä vihjaillaan, mutta nämäkin langat jäävät keräämättä ja yhteen solmimatta. Näin maailmassa on, usea asia jää ilman selvitystä, ja sen kanssa on elettävä-

Teoksen eräs ansio on hyvä aikalaiskuvaus.

Solveigin laulu on on tytön kasvutarina, jota kannattelee suhde isänsä äitiin. Köyhyys, katkeruus ja ivapuheet yhdessä nyrkkien kanssa pyrkivät moukaroimaan kasvun murskaksi. Teos sisältää pieninä ja isoina annoksina perheväkivallan kuvausta, jossa nyrkki ja silitysrauta vuoronperään heiluvat, ja osuvat maaliin ja heiluu parabellumkin, mutta onneksi osuma on huti. Lisäksi teoksessa on avoimia kuvauksia seksistä, joten en voi suositella teosta alle 16-vuotiaalle, ehkä teos sopii vasta täysikäiselle. Toisaalta teos käsittelee myös teemoina nuoruuden muuttumista aikuisuuden kynnyksellä, kodista muuttamista ja suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Huomattavaa, että naisen kasvusta on kirjoittanut mieskirjailija.

--

ps1.anni.M on postannut Solveigin laulusta enemmin ja se löytyy täältä.

ps2. Kirja jonka luin oli täysin lukematon, ja lienen teoksen kolmas tai neljäs omistaja, mutta tämäkin kirja oli lukemisen ja postauksen arvoinen.
--
ps3. 3.4.2012 alkoi Solveigin laulu Yle Teemalta, ja kovin oli kirjan oloinen ensimmäinen osa, ja myös toinen osa, joka alkaa sillä kun äiti pahoinpitelee Solveigia, kirjassa kohtaus oli vielä etovampi, minusta sarja on kyllä loistavasti siirretty tv:seen, myös viimeinen osa. Viimeinen kohtaus näyttää Solveigin äidin pohjattoman ahneuden ja omaan napaan tuijottamisen. Minusta todella hyvin toteutettu sarja, jonka näin kirjan lukemisen jälkeen.

Doris Lessingin Myrskyn varjossa

Doris Lessingin Myrskyn varjossa (A Ripple From the Storm, 1964, suomeksi. 1980, ja Seven 2007) on  Väkivallan lapset -sarjan kolmas osa viidestä. Takakannessa lukee mm ”Nobel 2007 … naisten tuntojen vahvalle eeppiselle kuvaajalle ..Martha Quest polttaa sillat takanaan ja löytää miehen, jota voi kunnioittaa”.

Luin todennäköisesti saman kirjan.

Martha Quest löytää uuden miehen Antonin, mutta menee säälistä naimisiin (lopulta), ja mies ei edes pysty solmimaan vuokrasopimusta, eikä organisoimaan muuttoa, vaan Martha sen tekee, eikä Martha mitenkään arvosta miestä, tähän on monta syytä. Naisten tuntoja kuvataan asiallisen hienosti, muttei mitenkään eeppisesti. Minusta teoksen pääpaino on Rhodesian kommunistipuolueen kokousten kuvauksella, lentotukikohdan poikien naissuhteiden ja poliittisten kytkentöjen kuvaamisella. Teoksessa on teemoja lisäksi abortti, esiaviolliset suhteet, värillisten, mustien, kafferien, ja valkoisten suhteet, suurin osa teoksen sivuista kuluu poliittisten kokousten kulun kuvaamiseen ja julkilausumista taisteluun. Luulen, että takakansiteksti viittaa koko Väkivallan lapset -sarjaan, ja koko Lessingin tuotantoon.

Minusta teos oli silti äärimmäisen kiinnostava, hyvä ja paikoin humoristinen, onneksi luin teoksen kolmannella yrittämällä loppuun. Tunnustan, että ostin sen Nobel-leiman takia. Vasta kirjanurkan kirjoittaminen sai minut lukemaan (onneksi) teoksen.

Teoksessa puhutaan marxilaisesta dialektiikasta, kommunisteista, lentotukikohdan sotilaista, paikallisista kommunistinaisista, työväenpuolueesta, kuvataan valkoista tuomaria, ja hänen mustia palvelijoitaan, ja rahan valtaa. Olen blogissani esittänyt joitain ivallisia huomioita englantilaisuudesta, mutta tässä englantilaisuus ilmenee edukseen. Luulisi olevan ongelma, että lentotukikohdan sotilaat juoksevat ”salaisissa” kommunistisissa kokouksissa. Itse asiassa kokoukset eivät ole kovinkaan salaisia, koska kaikki niistä tietävät, joko suoraan tai ”vakoilijoiden kautta”. Luulen, että tämä on ollut myös Lessingille itsestään selvää, kuten jotkut muutkin rivien väliset asiat. Kommunistien kokoukset jäävät puheiden tasolle, jossa teoreettisesti käsitellään tilannetta ja toimintaan ei kuitenkaan päästä, vain kommunistilehteä Vahtikoiraa myydään Neuvostoliiton hyväksi, joka on kommunistien ihannevaltio. Teoksen tapahtumat ajoittuvat toisen maailmansodan Stalingradin taistelujen aikaan. Kommunistien kokouksissa tapellaan myös siitä kuka on marxilainen, kuka trotskilainen ja kuka sosiaalidemokraatti. Englantilaisuus ilmenee myös toiminnan päältä katsomisena, ja epäsuorasti paheksutaan, mutta se kuitenkin sallitaan. Mutta jos aita ylitetään, toimintaan puututaan, ja punainen sotilas siirretään muualle, eli tuskin vallankumoukselle olisi ollut tilaa. Osa sosialisteista yrittävät ottaa mustat mukaan, mutta kulttuurierot ovat suuria sekä valkoisten joukossa että koko yhteisössä.

Kerronta tapahtuu paljolti päähenkilö Martha Questin eli, Martha Knowellin, silmin, mutta muidenkin silmin toimia tarkastellaan. Aiemmissa osissa Martha on ilmeisesti jättänyt sekä miehensä että tyttärensä, tämä teema jää muutamaan viittaukseen. Seurustelu uuden sotapoikaheilankin kanssa katkeaa, kun hän ihastuu puolueen nokkamieheen Antoniin ja avioituu. Naisnäkökulma ja feminismi näyttäytyvät teoksessa monissa kohdissa sekä epäsuorasti että suoraan. Epäsuorasti siten, että miehistä annetaan aivan oikea kuva, meillä miehillä luulot ovat useasti tekoja suuremmat (sama pätee kyllä naisiinkin, mutta tällöin naisen asema ei ollut likikään tasa-arvoinen). Valkoiset naiset hoitavat kodin, lapset, miehen ja vielä sivistävät itseään (kuten muuten Tuulen viemää teoksessa Etelän plantaasin vaimot). Valkoisten lentosotamiesten riiuretkiä värillisten asuinalueille tarkastellaan epäsuorasti, ja myös valkoisten naisten kanssa tapahtuu hedelmöittymistä, ja ajaudutaan aborttikeskusteluun. Naisten käyttäytyminen on varsin vapaata, mutta sitä kyllä konservatiivi piireissä paheksutaan. Valkoisen naisen (Maisie) abortti estyy, kommunistimiehen kosintaan, ja kommunisti ottaa vastuun toisen sotapojan lapsesta. Tässä pätee idealismi hienosti, mutta lopulta realismi voittaa. Koko asiaa tarkastellaan kylmän viileästi, myös Marthan suhdetta Antoniin ruoditaan myös fyysiseltä kannalta varsin piikikkäästi, mutta osin myös kliinisesti, mikä on ollut varmasti poikkeuksellista teoksen ilmestyessä.

Jokaista aatetta idealismi nostaa, mutta raadollinen realismi rajusti kiskoo alas. Tässäkin päähenkilöiden ilta toisensa jälkeen täyttyy punapuheesta, väittelystä ja julkilausumista (salaisista). Asialistakin on hyvä: rotusorto, naisen asema ja taloudelliset suhteet, paljon on tehtävää ja saavutettavaa, mutta kuten Martha toteaa itselleen, hänen läsnäolonsa ei asiaa hyödytä.

Kirja on feministinen, kuten aiemmin ilmeni. Monessa avioliitossa nainen pyörittää koko palettia ja on viisas, ja miehet ovat jättimäisiä pikkupoikia, jotka ovat vaimonsa palveltavina. Vanit ovat hyvä esimerkki. Rouva Van on koko kaupungin sivistynein, ja sivistys on aitoa ja itse iltaisin hankittua. Luulin, että Doris Lessingin kuva olisi ollut Martha Quest, ja varmasti onkin, mutta rouva Van, asianajajan vaimo ja johtava työväenpuolueen jäsen, kirjassa sosiaalidemokraatti, on luultavasti nainen, jota Lessing ihailee.

Kirjailija tiesi, miten maailmansota päättyi, mutta hän ei tiennyt Neuvostoliiton romahduksesta. Kun me tiedämme, miten maailma meni 1940-luvun jälkeen, aate ilmeisesti kaatui kahteen asiaan (minusta): maailmalla toteutettiin muutokset, eli naisen asema koheni, työläisen oikeudet paranivat, rotusorto poistui (en tiedä kertooko nykyisestä Zimbabwesta tai Sambiasta, mutta valkoiset eivät ole vallassa enää näissä maissa), ja toisaalta talousjärjestelmää koskevat olettamukset olivat vääriä eli Adam Smithin näkymättömän käden teoria oli oikeampi. Markkinat pystyvät hinnoittelemaan paremmin kuin virkakoneisto. Kysyntä ja tarjonta, niukkuus, hinta, ihmisten ahneus, resurssien allokaatio, ja markkinoiden tasapaino ovat taloustieteen teoria mutta myös käytäntö. Valtio verotuksella saa tuloja ja sitä kautta rahoitetaan sosiaaliturva, (valuuttamarkkinat ovat tehokkaita, ei oikeudenmukaisia, eli 50 vuoden päästä voidaan nykyismejä tarkastella skeptisesti kuten tässä Vanin tekimiä yhtiösopimuksia :). Marxismin markkinointi on nykyisellään vaikeaa. Kommunismin kaatumiseen oli varmasti muitakin syitä. En arvostele tässä historiaa enkä aatteita enkä jälkiviisastele. Joka tapauksessa kommunistien kokoukset ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja Marthan asenne siihen on minusta vahvasti hiipumaan päin.

Kerronta on viileän viiltävää, että tarinoissa on varmasti omakohtaisia kokemuksia ja asioiden seuraamista. Luin, että Persiassa 1919 syntynyt Lessing olisi asunut Etelä-Rhodesiassa ja osallistunut kommunistiseen toimintaan, mutta eronnut siitä petyttyään. Pettymys voisi johtua juuri siitä, raadollisuus voittaa monesti idealismin, joka kuvastuu tässäkin teoksessa miesten ja naisten välisissä suhteissa, kun nainen valitsee kumppanin, mies mustasukkaistuu ja äkkipikaistuu, idealismi jää, individualistinen vaellus ja vaikerointi alkavat. Avioiduttuaan Lessingin mukaan mies myös pikkuvauvaistuu, eli on jatkuvan hoidon tarpeessa, ja ruikuttaa vielä kaikki fyysiset vaivansa vaimolle. Myös sosialistien hajanaisuus näkyy kokousten kuvauksessa.

Kaupungin tuomarista annetaan asiallinen, mutta puolueellinen kuva. Laki on kaikille sama, mutta tuomiot vain vaihtelevat. Tuomari kuitenkin on tietyllä tavalla yhteisön konservatiivinen tukipylväs, johon on hyvä nojata. Tuomari ei käy riiureissuilla lähiöissä, vaan asenteellisenakin on yhteisöä kannattava voima. Valitettavasti yhteisö pohjautuu ihmisten eri arvoisuuteen, valkoiset, värilliset ja mustat selvästi asuvat eri kaupungin osissa, ja taloudellisesti eräällä ryhmällä menee muita paremmin. Erään asianajajamiehen ja hänen vaimonsa (herra ja rouva Van) toimia kuvataan, miehen toimien kuvauksessa on lämmintä, mutta kuivaa huumoria. Poliittisten kokousten kuvaus on pelkästään kuivaa. Teoksessa on ihmisryhmä, joka saa mieleen Mankellin afrikkakirjojen epäluuloiset valkoiset, tässä neuroottisena pelkää rouva Carson Marthan vuokraemäntä, jokainen avoin ikkuna ja ovi ovat hänelle liikaa, pahoja silmiä tuijottaa.

Minusta romaanissa tapahtuu yllättävän vähän, ja aihe kuulostaa tasapaksulta. Sain kuitenkin paljon tietoa ja mielestäni se auttoi ymmärtämään siirtomaan suhteita, sekä emämaan kannalta että paikallisen väestön kannalta. Rotusorrostakin puhutaan eli minusta parasta on sellaisen hiljaisen tiedon saaminen, joka tulee ympäristön ja elämän kuvauksesta.

Minulla on seuraavaksi osa eli Lumous haihtuu, ja selasin kirjaa ja se on tämän teoksen jatko-osa. Kuten arvelin Martha käyttää lapikastaan nahjukseensa. Lumous haihtuu -nimi on väärä, koska Marthalla ei enää mitään lumousta olekaan, ainakaan enää miehiin eikä ehkä aatteeseenkaan. Myrskyn varjossa, on minusta huono nimi, ellei taustalla riehuva sota ole se myrsky. Ripple tarkoittaa minusta väreilyä, eikä mitään varjoa, ja peruskäännös Landlocked -termille lienee sisämaa, joka on Lumous haihtuu -teoksen alkukielinen nimi. Parempaa nimeä en ehkä keksi, mutta nelos osa voisi olla "Saarroksissa" ja kolmososa "Myrskyn väreilyä" tai humoristisesti "Aatteen poreilua".

--

Huomasin toisella kerralla lukuyrityskerralla että kirjan nimi on Myrskyn varjossa, mutta takaselkämyksessä lukee Myrskyn vajossa

Kolmas kerta sanoi siis toden, luin teoksen loppuun.

--
Tekstinäytteitä

Suomennos ei ole aina aivan helppoa: s.35 Rouva Bussin mielestä Martha kuului siivellä eläjiin - oli "naimisiinmenevää lajia", kuten hän asian ilmaisi ystävällisesti mutta arvostelevasti naurahtaen, joskaan ei ollut juuri tällä hetkellä naimisissa. Hän, rouva Buss, ei sitä ollut, vaikka hänellä olikin aviomies. Tälle pohjalle perustui näiden kahden naisen ystävällinen työsuhde"
--
s 213. Zambesian kommunistipuolue (eli onko kyse Zambiasta vai Rhodesiasta)
... Maisie oli liittynyt ryhmään , jotta "ei tulisi riitaa Andrewin kanssa", ... Haluaisin tietää erään asian, mitä hyötyä tästä on? Me emme voi edes osallistua vaaleihin.
Maisiehan oli kaksinkertainen (lentäjien) leski, vaikka oli nuori, ja odotti lasta, ja meni kolmannen kanssa naimisiin, josta ilmeisesti eroaa?

s. 300 "Martha pani merkille, että tavallisesti kuivan oikeusopillinen herra Van oli iloisen innostunut. Hänen puheessaan oli  voimakas afrikaansin kielen nuotti, ja hänen melkein englantilainen arkipäiväisyys oli kadonnut "...
-
Kirjan olen ostanut pokkarina.
***
Doris Lessing (1919 - 2013) sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vanhimpana 88-vuotiaana. Lessingin tyyliä kuvataan feministiseksi, ja näissä muutamassa kirjassa, jotka olen lukenut, on voimakas yhteiskunnallinen peruvire. Hieno kirjailijatar.
Nobelin kirjallisuuden palkinnot annetaan kirjailijoille varsin iäkkäällä iällä. Lessing on syntynyt vuonna 1919, ensimmäinen palkinto, joka annettiin joko 1919 tai myöhemmin syntyneelle kirjailijalle oli vasta vuonna 1982, jolloin sen sai vuonna 1927 syntynyt Marquez. Marquez oli siis vain 55-vuotias saadessaan palkinnon.

Vitello löytää isän

Aiemmin kirjoitin Mäkkärin kirjoista,.Vitello löytää isän teos oli herättänyt keskustelua sopiiko kirja lapsille.

Etsin ja pyysin kirjaa ja sain sen arvosteltavaksi ja tässä subjektiivisen objektiivinen arvostelu, jonka objektiivisuuutta lisää se, että pyysin kolmen pojan äidin lukemaan teoksen, ja hän oli pitkälti samaa mieltä kanssani, että kirja oli hellyyttävä ja (ironisen) hauska. Huumori on vaikea taiteenlaji, eli vanhempien kannattaa esilukea kirjat ennen varsinaista lukemista.

Juonipaljastuksia, lukutaitoisille :)

Vitello on hellyyttävä pikkupoika, joka asuu äidin kanssa  lähiössä, "...lähellä moottoritietä. Liikenteen melu haittasi, mutta kaupunkiin oli lyhyt matka" Mutta lause kumoaa aina edeltävän asian, ja kirja esittääkin elämän nurjia puolia, mutta kuitenkin selvitään naapurienkin kanssa. Naapurin kaksoset kyselevät Vitellon isästä. Äidin mukaan isä on hulttio, ja Vitello ei ole nähnyt isää.

Kohukohta kuuluu seuraavasti: 

-Isäsi on hulttio, nyt tiedät sitten senkin, äidillä oli tapana sanoa.

-Minäkin rupean isona hulttioksi, Vitello sanoi -Ja riehun puukko kädessä.

-Etkä tasan rupea! sanoi äiti

Vitello alkaa etsiä isää, kun "rivitalon lapsilla oli isä. Ainakin osalla heistä". Rivitalon kaksoset, joilla oli "vähän väliä autoaan pesevä" isä, kyselevät Vitellon isästä, ja Vitello alkaa etsiä sitä.

Tässä kuvastuu pikku pojan luonnollinen halu löytää omat juurensa saada isä tai äiti, tai kuvitella ne. Isän löytämisessä Vitellon silmin nähdään isien auton pesu- kännykkäriita- meininkiä. Vitello tapaa myös mukavan sähkömiehen, jota pyytää isäksi. Sähkömies, joka on omien lasten isä, vettynein silmin antaa pojalle pulloja, joista saa rahaa... Lopulta Vitello löytää isän mallin ja tarinan voi kuvitella päättyvän onnellisesti ja hän uskaltaa kohdata kaksoset ja pystyy elämään rivitaloyhteisössä.

Lapsen maailma on nykyään haastava. Vertailu ja  läheisten saavutusten kertailu ovat tärkeitä, tärkeämpää, kun minä olin joskus pikku poika.

Minusta Vitello-kirja oli hyvä, hellyyttävä ja hauska, en ota kantaa siihen minkä ikäiselle se on hyvä ja olisiko puukko-sana pitänyt ottaa pois. Voihan lukija sensuroida kohdan, jos tuntuu pahalta. Kaikki eivät tykkää kaikesta, särmää kirjassa on.

Lasten kirjoissa on leskeyttä ja yksinhuoltajuutta käsitelty jonkin verran. Tom Sawyerin isästä ei ole mainintaa, Huckleberry Finnin äidistä ei ole tietoa, isä oli kirjailijan mukaan juoppo, Pepin äiti oli kuollut, isä oli merillä. Anna Vihervaara oli orpo. Vitello auttaa ymmärtämään lasta, joka ei näe toista vanhempaansa.

Olen arvioinut hyviksi myös lasten kirjat Pekka ja Pupu lääkärissä ja Jussi kirjat. Itse minulle luettiin pienenä kirjaa, jonka nimi oli Kani kuriton. Kanilla ei homma mennyt ihan äidin toivomalla tavalla, vaan hän piirsi seinään ja oli kovin kuriton. Kani kuitenkin muistaakseni paransi tapansa. Jussin eläinystäviä pidän erittäin hauskana, kun pallo osuu jonkun päähän. Jonkun mielestä pallon päähän osuminen ei ole hauskaa, mutta siinä on koko jutun idea, osuma aiheuttaa röhkimistä, ammumista ja haukkumista ja sitten arvuutellaan eläntä, ja tarinaan tulee rytmi.

Kirjoihin voisi tietenkin laittaa ikärajan, mutta nekin ovat ehkä keinotekoisia, joku voi lukea Harry Pottereita kymmenvuotiaana, toinen 18-vuotiaana.

--

Tasokkaan kirjan tekijöinä ovat Kim Fupz Aakeson ja Niels Bo Bojesen. Aakeson on kirjoittanut yli 60 lasten kirjaa. Bojesen piirtää kuvat. Kuvat ovat modereneja yhdellä pohjavärillä ja perspektiivit ovat ovelia, tässä on sama kuin kukan elämää, kuvat voivat jakaa mielipiteitä, mutta taidokkaita ne ovat.
--

Viime vuonna oli jaossa ilmeisesti Vitello ja ällöttävä tyttöystävä. Se tarkastelee Vitelloa ja naapurustoa ymmärtävästi ja viiltävästi. Kuvat ovat taidokkaita ja perspektiiveiltään ovelia ja tarinana on uuden perheen muutto naapurustoon, ja Vitello tutustuu perheen tyttöön, jonka leikit ja huone on kovin toisenlainen kuin Vitello on tottunut.  Tytöllä on hamsteri, koruja, taitoa tarjoilla pikkuleipiä ja leikkiä prinsessaa. Vitello taas pitää pyssyleikeistä. Siinä sitten prinsessa ja lännen mies leikkivät ja jo kansikuva kertoo paljon.
Väritys on usein vaaleanpunaista ja tyttöjen ja poikien maailma kohtaavat.

Pidin enemmän Vitello löytää isän teoksesta, mutta oli tämäkin hyvä.

Kannattaa lukea ennen itse, ennenkuin lukee lapselle. Minusta maailmaa voi tarkastella näin sekä kuvin, että tekstein. Minusta laadukas lastenkirja.