Kolmas Irving toden sanoo. Luin John Irvingin teoksen Ystäväni Owen Meany. Se on kirjoitettu vuonna 1989, ja lukemani teos on Suuren Suomalaisen kirjakerhon painos vuodelta 1991, jossa sivuja 528, sisältäen muutaman sivun Irvingin haastattelua. Numeroimattomia lukuja on yhdeksän.
Teos alkaa ”rankalla juonipaljastuksella”: "Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen -ei äänen vuoksi, eikä siksi, että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi, että minun on kiittäminen uskostaan Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta". Tämä avajaisvirke johtaa päättelemään, että on tulossa kahdet hautajaiset. Teos on tyypillinen Irving, joten fanit hierovat käsiään innosta ja kriittiset inhosta. Teos on lisäksi amerikkalainen sukupolviromaani, kertoen 1940-luvulla syntyneiden nuorten Vietnamin sota -suhteesta. Koska teos on Irvingin, juonipaljastukset ovat oikeita, mutta harhaanjohtavia.
Teoksessa on samoja karikatyyrejä ja tapahtumia käytetty juonen ja kertomuksen rakentamiseen kuin Garpin maailma ja Kaikki Isäni hotellit -teoksissa. Vai mitä sanotte näistä
Teoksessa on samoja karikatyyrejä ja tapahtumia käytetty juonen ja kertomuksen rakentamiseen kuin Garpin maailma ja Kaikki Isäni hotellit -teoksissa. Vai mitä sanotte näistä
-Tapahtuu osin New Hampshiressa (kuten Kaikki Isäni hotellit)
-Kertojan isäpuoli on käynyt Harvardissa (esim. Kaikki Isäni hotellit -teoksen isä), toimii lyseossa opettajana, (kuten Kaikki Isäni hotellit -teoksen äiti), John on kirjallisuuden opettajana Kanadassa, romaaneja analysoidaan esim. Kultahattu, kuten Kaikki Isäni hotelleissa
-Kertojan äidin kuolema mainitaan heti alussa ja tapahtuukin ensimmäisessä luvussa onnettomuuden seurauksena, jota pohjustetaan todella monella enteellä: Owen Meanyn korttikeräily, erään pelin kuvailu, kuoleman moneen kertaan mainostaminen, eli syntyy jännite, että miten ja miksi? Luvun nimi toki kertoo jo paljon. Lopussa saadaan vastauksia.
-Äidin kuoleman jälkeen pompitaan aikatasoissa, mutta pääosin eletään aikaa jälkeen kuolemantapausta, mutta aikatasoja on ainakin kolme, mutta henkilöhistorioita on lukemattomia
-Owen Meany on kitukasvuinen (kuten Kaikki Isäni hotellit teoksen Lily)
-Tässäkin on täytetty eläin ja koira, joka haisee, ja mallinukke, joka seikkailee tarinan mukana
-Kertoja tarkkailee ja kertoo ihmisistä, mutta ei juuri omasta elämästään suoraan vaan on oman elämänsä sivustakatsoja, oikeammin outsider, tukeutuu toiseen, ja ihailee tätä
-Lapsuuden leikit, missä tyttö tarttuu poikaa, arvaatte mistä, ja sitten näitä puskajuttuja kaikkine seuraamuksineen
-Rampuuden esittelyä, esimerkiksi tässä sisäkön tarina
-Pojilla yleisavaimet koulun asuntolassa, ja nämä vakiojutut siitä seuraten
-Pojilla yleisavaimet koulun asuntolassa, ja nämä vakiojutut siitä seuraten
-Pelataan krokettia, baseballia, mainitaan rugby ...
-Päähenkilöt ovat syntyneet vuonna 1942, jolloin myös Irving on syntynyt
Teoksen kerronnassa Owenista kerrottaessa käytetään mennyttä aikamuotoa. Toisaalta hän on hyvä ystävä, mutta alussa häntä kiusataan tai nostellaan. Mutta Owen kääntää tilanteen toisin päin. Hän aikuistuu liian varhain ja on parempi kuin muut, mutta on myös täysin piittamaton säännöille ja monia pikkuesimeitä tarttuu hänen mukaansa (laskekaa itse). Owenin puhe on ISOILLA KIRJAIMILLA, kuvaa ääntä. John Wheelwrightin teoksen minäkertojan ihailu Owen Meanya kohtaan: johtuu varmasti Owenin teräpäisyydestä ja voimasta, joka huokuu kitukasvuisuudesta, ja ÄÄNESTÄ, joka laukoo viiltoja vailla estoja. Owenin vanhemmista isä on työhullu ja äiti muuten vaan hullu, joka asuu pimeiden verhojen takana. Owen asuukin Johnin tykönä, ja koulussa, mutta mikä on Owenissa suurta, se selviää teoksen lukemalla. John jää elämään varjoelämää, hänessä on samaa kuin Menneen maailman Charles Ryderissa. Owen ja Hester, kumpaakaan hän ei saa, Hester tosin olisi ollut hänen serkkunsa.
Irvingin kerronta on rikasta. Äidin kuolemaakin enteillään. Se tapahtuu jo muutaman kymmenen sivun päästä yli viisisatasivuisessa romaanissa. Kuitenkin ensimmäisen luvun jälkeen selvitellään äidin häät, isoäidin paheksunnat, sulhasen suvut ja serkkujen käymäläjärjestelyt häissä. Irvingillä on kyky kuitata tragediat vaahterasiirapilla, mutta kerronnassa on heikkoutensa: tragediat eivät pysäytä ja murhetta ei surra pois. Irving selittää ensimmäisistä englantilaisista Mayflower-siirtolaisista lähtien kaikki suvut ja luvut, maakaupat, koulutukset ja uskonnot, ja vyötiäisen kynnen kohtalot, juonen punainen lanka mataa eteenpäin eheänä, mutta huomaamattomana. Ihailen tätä kykyä, se tekee teoksen mielenkiintoiseksi, elämänmakuiseksi. Nämä puskaeritejutut ovat siten välttämätön paha, mitä Irvingin teosten lukemisesta joutuu kokemaan. Toisaalta viipyily yksityiskohdissa ja niiden vieminen sivuhenkilöiden vanhainkotiaikoihin asti rytmittää teosta, ja mahdollistaa saman asian eri puolten tarkastelun, toisaalta olin huomaavinani muutaman "klaffivirheen" luonteisen asian. Esimerkiksi sivulla 30 mainitaan Lydialta amputoidun oikean jalan, mutta myöhemmin mainitaan molempien jalkojen olevan amputoituja.
Teos on sodan vastainen eli Vietnamin sota ja Reaganin väli-Amerikan operaatiot (Irakin sodat vasta edessä). Kirjan alkuosassa on haastattelu, josta en erityisemmin pitänyt. Vietnamin sodan kritisointi on minusta turhaa jälkiviisautta, koska kritiikki annettiin jo 1960-luvulla, ja luultavasti sodan analyysi on myös USA:ssa tehty, ja virheet myönnetty ja kaikki niinkuin Irving kyllä kirjoittaa alkoi JFK:n aikana tämän sukupolven ihannoiman presidentin aikana. Vietnamin sodan teemaa käsitellään paljonkin. Toki tämä on "sukupolviromaani", ja uusia sotia on aina tarjolla.
Reaganin arvostelua en aivan ymmärrä, kuten en ymmärrä myöskään John Irvingin "mahdollisesti sanomaa" , s.6 " .. en usko, että romaanit voivat vaikuttaa ihmisten poliittisiin mielipiteisiin ...useimmat ihmiset, jotka lukevat romaaneja ovat jo ennestään demokraatteja". Amerikan puoluekartta on jakautunut osavaltionsijainnin vuoksi, ei lukemisen perustella, väitän osavaltioiden presidentin vaalien tulosten perusteella. Toiseksi demokraattipresidenttien aikana (Kennedy, Johnson) Vietnamin sotaan lähdettiin, ja republikaanipresidenttien aikana lopetettiin (Nixon 1972 ja lopullinen loppu 1975 Gerald Ford).
Teoksen kerronnassa Owenista kerrottaessa käytetään mennyttä aikamuotoa. Toisaalta hän on hyvä ystävä, mutta alussa häntä kiusataan tai nostellaan. Mutta Owen kääntää tilanteen toisin päin. Hän aikuistuu liian varhain ja on parempi kuin muut, mutta on myös täysin piittamaton säännöille ja monia pikkuesimeitä tarttuu hänen mukaansa (laskekaa itse). Owenin puhe on ISOILLA KIRJAIMILLA, kuvaa ääntä. John Wheelwrightin teoksen minäkertojan ihailu Owen Meanya kohtaan: johtuu varmasti Owenin teräpäisyydestä ja voimasta, joka huokuu kitukasvuisuudesta, ja ÄÄNESTÄ, joka laukoo viiltoja vailla estoja. Owenin vanhemmista isä on työhullu ja äiti muuten vaan hullu, joka asuu pimeiden verhojen takana. Owen asuukin Johnin tykönä, ja koulussa, mutta mikä on Owenissa suurta, se selviää teoksen lukemalla. John jää elämään varjoelämää, hänessä on samaa kuin Menneen maailman Charles Ryderissa. Owen ja Hester, kumpaakaan hän ei saa, Hester tosin olisi ollut hänen serkkunsa.
Irvingin kerronta on rikasta. Äidin kuolemaakin enteillään. Se tapahtuu jo muutaman kymmenen sivun päästä yli viisisatasivuisessa romaanissa. Kuitenkin ensimmäisen luvun jälkeen selvitellään äidin häät, isoäidin paheksunnat, sulhasen suvut ja serkkujen käymäläjärjestelyt häissä. Irvingillä on kyky kuitata tragediat vaahterasiirapilla, mutta kerronnassa on heikkoutensa: tragediat eivät pysäytä ja murhetta ei surra pois. Irving selittää ensimmäisistä englantilaisista Mayflower-siirtolaisista lähtien kaikki suvut ja luvut, maakaupat, koulutukset ja uskonnot, ja vyötiäisen kynnen kohtalot, juonen punainen lanka mataa eteenpäin eheänä, mutta huomaamattomana. Ihailen tätä kykyä, se tekee teoksen mielenkiintoiseksi, elämänmakuiseksi. Nämä puskaeritejutut ovat siten välttämätön paha, mitä Irvingin teosten lukemisesta joutuu kokemaan. Toisaalta viipyily yksityiskohdissa ja niiden vieminen sivuhenkilöiden vanhainkotiaikoihin asti rytmittää teosta, ja mahdollistaa saman asian eri puolten tarkastelun, toisaalta olin huomaavinani muutaman "klaffivirheen" luonteisen asian. Esimerkiksi sivulla 30 mainitaan Lydialta amputoidun oikean jalan, mutta myöhemmin mainitaan molempien jalkojen olevan amputoituja.
Häiden ja hautajaisten jälkeen päästään kirjassa joulukuvaelmaan, jolla on juonen ja teeman kannalta myös merkitystä, mutta on minusta varsin irvokas. Tähän asiaan liittyy myös heikkous. Kyse on 11-vuotiaista lapsista. Päähenkilöitä kuvataan 11-vuotiaina yli 200 sivua, he eivät voisi kasvaa henkisesti oikeassa elämässä, vaikka kirjan sivuilla pyörittävät koko showta. Kirjassa mainitaan Twainin Tom Sawyerin ja Hucleberryn Finnin seikkailut ja kirkkokuvailut ovat saman henkisiä kuin Tom Sawyerissa, mutta tämä on uskonnollinen teos, vai onko sittenkään? Arvasin kirjan olevan hieman samalla jujulla toimivan kuin Åsa Larsson Mustan polun, eli mietin miksi alle 150 cm pitkä henkilö harjoittelee donkkaamista, ja eräitä muita yksityiskohtia.
Teos ottaa koville, sivulatuja tallataan pitkään. Viimeisen sadan sivun aikana saadaan vastaukset kaikkiin avainkysymyksiin, ja luultavasti tarkallekin lukijalle osa on yllätyksiä (minulle oli), toki enteitä on tekstissä.
Teos on sodan vastainen eli Vietnamin sota ja Reaganin väli-Amerikan operaatiot (Irakin sodat vasta edessä). Kirjan alkuosassa on haastattelu, josta en erityisemmin pitänyt. Vietnamin sodan kritisointi on minusta turhaa jälkiviisautta, koska kritiikki annettiin jo 1960-luvulla, ja luultavasti sodan analyysi on myös USA:ssa tehty, ja virheet myönnetty ja kaikki niinkuin Irving kyllä kirjoittaa alkoi JFK:n aikana tämän sukupolven ihannoiman presidentin aikana. Vietnamin sodan teemaa käsitellään paljonkin. Toki tämä on "sukupolviromaani", ja uusia sotia on aina tarjolla.
Reaganin arvostelua en aivan ymmärrä, kuten en ymmärrä myöskään John Irvingin "mahdollisesti sanomaa" , s.6 " .. en usko, että romaanit voivat vaikuttaa ihmisten poliittisiin mielipiteisiin ...useimmat ihmiset, jotka lukevat romaaneja ovat jo ennestään demokraatteja". Amerikan puoluekartta on jakautunut osavaltionsijainnin vuoksi, ei lukemisen perustella, väitän osavaltioiden presidentin vaalien tulosten perusteella. Toiseksi demokraattipresidenttien aikana (Kennedy, Johnson) Vietnamin sotaan lähdettiin, ja republikaanipresidenttien aikana lopetettiin (Nixon 1972 ja lopullinen loppu 1975 Gerald Ford).
Kirjassa on huomioita tv:n saapumiseen 1950-luvulla ja on viittauksia Liberaceen ja Reaganiin, hän oli myös elokuvanäyttelijä. Tässä on varmasti aikalaisille paljon huomioita, itse bongasin vain Tarzan -elokuvien samankaltaisuuden. "SAMA ALLIGAATTORI", toteaa Owen Meany, itse olen huomannut saman, mutta minun mielestäni yksi jyrkännekin on miltei sama ja mitä siellä aina tapahtuukaan :)
Teoksen teemana on hieman myös eri kirkokunnat (episkopaalit, kongregationalististit, puritaanit ja anglikaanit), kyse lienee eri protestanttikirkkojen eroista. Minusta kalvinismi edustaa predestinaatio-oppia eli sen lähellä olevaa kristillisyyttä on mukana, muut protestanttisuunnat eivät liene näin ennalta määrämisopin kannalla, eivätkä myöskään teoksessa mainitut anglikaanit.
Perinpohjainen tarina, mutta puuduttavan pitkä, joskin loppu oli hyvin rakennettu.
--
Pähkinänkuoressa vielä
Teemat: Usko, epäusko, predestinaatio, enneunet, isän ja Isän etsintä, Vietnamin sota, amerikkalainen koulusysteemi, lapsuuden leikit, aikuistuminen, kaipuu, kirjallisuuden tutkiminen
--
Pähkinänkuoressa vielä
Teemat: Usko, epäusko, predestinaatio, enneunet, isän ja Isän etsintä, Vietnamin sota, amerikkalainen koulusysteemi, lapsuuden leikit, aikuistuminen, kaipuu, kirjallisuuden tutkiminen