Emile Zola: Nana

Emile Zola: Nana, ilmestyi 1880, Suomentanut Yrjö Weijola, Minerva, Helsinki, 1930. Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 632. "E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot".

Tokerön kansikuvan "tein itse".

Zolan Nana alkaa Varietes-teatterin esityksellä. Vaaleaa Venusta esittää 18-vuotias Nana, joka kiinnostaa teatterissa käyviä turhakkeita. Nana ei osaa näytellä eikä laulaa, mutta ihastuttaa yleisön, alkuun olemuksellaan ja kolmannessa näytöksessä alastomuudellaan. Naturalistinen keimaileva kiima huokuu katsomoon. Nanalla on alkuun kaksi rakastajaa, jotka maksavat hänen elämisensä. Nanalla on 16-vuotiaana saatu Louis-poika, joka on tädin kasvatettavana, Nanan apuna on järkevä palvelijatar Zoe. Nana on veloissa ja hän järjestää juhlat. Turhakkeita tulee juhliin 25 ja Nanan kiikarissa on kreivi Muffat, joka jää juhlista pois. Juhlissa on monia tarinan sivuhenkilöitä. Juhlien seurauksena Nana heittää vanhat elättäjät pois, ja vamppaa itselleen Steinerin saksalaisen pankkiirin. Juhlissa on myös 17-vuotias Georges eli Zizi, joka on hullaantunut Nanaan. Georgesilla on myös suhde Nanaan, joka on monesti katkolla, joko Nanan oikullisuuden vuoksi tai Zizin äidin vastatoimien vuoksi. Äiti pistää lopulta Zizin isoveljen Phillipen asialle. Nana osoittautuu perheen surmaksi, sillä Zizi vahingoittaa itseään ja kuolee, ja Philippe kavaltaa rahaa ja joutuu vankilaan, hänkin on Nanan pauloissa.

Nanan Vaalea Venus oli suosittu. Hän kuitenkin jättäytyy pois teatterista. Osa kirjasta tapahtuu teatterissa, osa on juhlien kuvausta, osa tapahtuu Nanan makuuhuoneessa. Nana on kallis kurtisaani, joka imee miehiä tyhjäksi ja parasiitti jättää heidät perikadon tapahduttua, hän on myös lemmenkipeä lutka, jolla on intohimoisia suhteita Ziziin, väkivaltaiseen naisenhakkaajaan Fontaniin sekä katutyttöön Satiiniin. Fontan on ruma koomikko, joka alkaa pahoinpidellä Nanaa, ja vie hänen rahansa. Nana nousee katuojasta uuteen keikarimaiseen kukoistukseen. Nana on tyypillinen rahvaan edustaja ja nousukas, joka on kateellinen muille, ja kutsuu muita roskaväeksi ja hutsuiksi. Nana on rikkaudestaan huolimatta tarinan halpamaisin huora. Nana myöhemmissä vaiheissa kaappaa Rosen osan ja Rosen rakastajaksi siirtyneen Muffatin uudelleen itselleen.

Teoksen aluksi kuvataan Vaalean Venuksen esitystä ja juhlia. Teatteria pitää herra Bordenave. Fauchery toimii sanomalehtimiehenä, Rose on näyttelijä ja maksullinen nainen, hänen miehensä on herra Mignon, parilla on pari lasta.  Naiset kuvataan yleisiksi, Caroline Héquet on 25-vuotias vakiotaksainen pikkuvirkamiehen tytär ja siis prostituoitu, Lucy Stewart on 39-vuotias vaununrasvaajan tytär, Maria Blondon vasta 15-vuotias katutyttö.

Tarinan aikana Nanan makuuhuoneen ovi käy, hänellä on Bordenavea ja herra Mignonia lukuunottamatta suhde kaikkien miesten kanssa. Erästä näytöstä on katsomassa prinssi Englannista, joka tulee vierailemaan Nanan pukuhuoneessa, jossa Nana asettuu naturalistiseen rooliasuunsa eli pelkkään ihomaaliin. Kreivi Muffat hullaantuu juuri Nanan alastomuuden vuoksi häneen. Nanalla on vaaleat hiukset ja leveät lanteet. Hän on usein alaston ja peilaa itseään. Muffat retkahtaa useita kertoja Nanaan ja talot ja tilukset kuluvat. Hänen kylmä vaimokin lämpenee ja alkaa elää hillittömästi ja solmii suhteen Faucheryn kanssa, joka kirjoittaa ilkeän pakinan "Kultakärpänen" Nanasta. Ennen kuin romaanin loppuun päästään on Nana vampannut myös Faucheryn, de la Faloisen, Foucarmontin ja eräitä muita, joita ei erikseen nimetä.

Koska netissä on juoni, niin voin todeta, että teos päättyy Nanan kuolemaan. Ilmeisesti sota Preussia vastaan on alkamassa. Bismarkista on puhuttu jo aiemmin. Teoksen sitominen politiikkaan on minusta harha-askel, samoin Steinerin juutalaistaustan esiintuominen vaikuttaa osoittelevalta ja etnisesti väärältä. Nanan henkilöhahmot ovat kaikki Zoeta lukuunottamatta hyvin vastenmielisiä, ja tapahtumat irvokkaita. Juhlissa kaadetaan viiniä pianoon, rahaa törsätään, ja miehiä ajetaan perikatoon. Miestä lappaa ja piiloutuu asuntoon, uhkapelejä harrastetaan ja vaimoja petetään. Teoksen edetessä Nana muuttuu yhä hillittömämmäksi, hän tuhoaa miehiä ja omaisuksia yhä nopeammin, Nanan narsismi pahenee ja pää pehmenee, ilmeisesti eetterin imppaaminen jouduttaa pehmenemisprosessia.

Nana on Pariisin Nefernefernefer, hän juoksuttaa, seisottaa odotuttaa miehiä ja imee heidät kuiviksi. Hän on liikenainen, tuote on ja sitä myydään äveriäille. Nana on kuitenkin pohjimmaltaan sivistymätön, kateellinen ihmisriekale, jota vaivaavat kateus, ikävystyminen ja hillittömyys. Hänen suhteensa omaan ruumiiseensa ja alastomuuteensa on varmasti omana aikakautena herättänyt pahennusta. Joku voi erehtyä pitämään Nanaa modernina naisena, minä en. Nana saa yhdennessätoista luvussa keskoset, ja hän huutaa raivoissaan "miksi nainen ei saattanut määrätä ruumiistaan oman tahtonsa mukaan ilman tällaisia välikohtauksia". Moderni nainenkaan ei voi kontrolloida raskauttaan. Minusta Zolan teos on hyvin sovinistinen, vaikka se esittää miehet kiimaisina kolleina, mutta Nanan antama naiskuva on minusta vieläkin irvokkaampi.
Edit 1.8.2015
Eräs sovinismin ulottuvuus on minusta se, että vahva nainen esitetään narsistisena psykopaattina, joka hyvin nopeasti hukkuu omaan harhaiseen hekumointiinsa. Sovinistisuus ilmenee muullakin tavoin, kuten ensimmäisessä kommentissa mainitaan naiset kuvataan varsin yksiuloitteisina. Mainittu Nefernefernefer sentään teki pitkän uran, toisin kuin ryysyistä rikkauksiin noussut narsisti-Nana.

***** 

Émile Zola (1840-1902) oli ranskalainen kirjailija. Romaani Nana oli aikakautensa sensaatio, sen kuvaus suuren diivan rällästyksestä on iätön. Nana on narsisti, hän peilaa itseään ihaillen ja tunteettoman psykopaatin tavoin hän manipuloi miehiä hakien omaa etuaan ja nautintoa ja saattaa heidät tuhoon. Elämässä kaikki kuitenkin joskus päättyy kuolemaan.

Lainauksia Nanasta:

Muffat kohtaa alastomuuden ja vaipuu onnettomaan valerakkauteen:

Kreivi Muffat ei tähän mennessä ollut avannut suutaan. Kerran hän oli vilahdukselta ovenraosta nähnyt erään palvelijattaren peseytyvän, ja muisto siitä vei häneltä aina rauhan, kunnes hän varttui mieheksi ja meni naimisiin. Sitten hänen vaimonsa oli ankarasti totellut aviollisia velvollisuuksia, jotka hänessä itsessään herättivät alistuvaa vastenmielisyyttä. Hän oli kasvanut mieheksi ja vanhettunut tuntematta lihan himoja ja nautintoja, noudattanut ankaroita hartaudenharjoituksia ja järjestänyt elämänsä lakien ja asetusten mukaan. Ja nyt hän havaitsi arvaamatta seisovansa näyttelijättären pukuhuoneessa, alastoman tytön lähellä. Hän, joka ei koskaan ollut nähnyt edes kreivitär Muffatin solmivan sukkanauhojaan, sai nyt katsella naisen pukeutumisen salaisimmatkin puolet, keskellä tölkkejä ja pesuvateja, vahvassa ja huumaavassa tuoksussa. Hänen koko olemuksensa oli järkytetty; hän kauhistui ajatellessaan, kuinka Nana jonkin aikaa pala palalta oli valloittanut hänet, ja hän muisteli niitä hartauskirjoja, joita hän oli lukenut, ja kertomuksia pahanhengen riivaamista ihmisistä, joista hänelle oli alituiseen lapsesta saakka kerrottu. Hän uskoi paholaiseen. Hänen sekaantuneessa mielikuvituksessaan Nana nauruineen, rintoineen ja himollisuutta uhkuvine lanteineen oli itse paholainen. Mutta hän päätti olla järkkymätön. Hän osaisi kyllä pitää puoliaan.

… Muffat suuteli tyttöä voimakkaasti niskaan, .. Nana kohotti jo kiukkuisena kättään, mutta huomattuaan suutelijan kreiviksi hän hymyili.

-- Asianlaita on, että minulla nyt on maatila... Niin minä ostan sellaisen läheltä Orléansia, paikkakunnalta, jossa käytte joskus.

Muffat jäi yksin katukäytävälle. Hänen korkeutensa oli muitta mutkitta ottanut Nanan vaunuihinsa.

Muffat, jonka päätä poltti, tahtoi mennä kotia jalkaisin. Hänen vastustuskykynsä oli

murrettu. ..Nanan pyöreitä käsivarsia ja valkoisia hartioita; hän tunsi, että tuo tyttö oli vallannut hänet, ja hän olisi kieltänyt kaiken, myynyt kaiken saadakseen juuri tänä iltana omistaa Nanan. Hänen nuoruutensa oli vihdoinkin herännyt, nuorukaisen koko ahne miehuus, joka sai hänet äkkiä ilmiliekkiin huolimatta hänen katolisen uskonsa kylmyydestä ja hänen arvokkuudestaan kypsyneenä miehenä.

*****

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut, Mrs McGinty's dead 1952, suomentanut Eva Sikarla, WSOY SAPO, 1973, sivumäärä 223.

Hercule Poirot'ta pyydetään apuun, kun James Bentley on tuomittu kuolemaan rouva McGintyn "ryöstömurhasta". James Bentley, joka on luihun näköinen hermostunut poikamies, on saanut potkut asunnonvälitysliikkeestä, hän ei ole osannut myydä eikä palvella asiakkaita. Hän on ollut sopiva syntipukki, joskin hänet on myös "taitavasti" lavastettu syylliseksi. Rouva McGintyn rahat on varastettu ja piilotettu. Maaseutupoliisi Spencellä on olo, että 33-vuotias työtön ja rahaton McGintyn alivuokralaisena asunut Bentley ei voi olla murhaaja. Eikä olekaan, mikä selviää loppuun asti luettaessa. Poirot ponnistelee vielä naittaakseen Bentleyn.

Tapahtumapaikkana on kyläyhteisö, jonne Poirot muuttaa asumaan Summerhayesien luo, joiden iso maalaistalo toimii "majatalona". Meno on sangen rauhatonta, mutta Poirot on päättänyt kärsiä. Poirot'ta luullaan kreikkalaiseksi kampaajaksi. Poirot ilmoittaa olevansa maailman paras yksityisetsivä ja  lähtee seuraamaan kylmenneitä jälkiä.

Rouva McGinty on käynyt siivoamassa kyläyhteisön asukkaiden asuntoja. Vainajan sisarentyttäreltä ei heru lisätietoja, mutta Poirot saa selville, että vainaja rouva McGinty on ollut varsin utelias. Pari päivää ennen murhaa hän on ostanut mustepullon ja ollut kiihtynyt. Poirot tutkii vainajan tavarat, jotka ovat sisarentyttären hallussa. Kengät on kääritty lehteen. Lehdestä on leikattu artikkeli. Artikkelissa on esitelty neljä vanhaa henkirikosta ja kysytään missä eräät henkilöt ovat.  Dekkari on rakennettu lasten lorun "kuka tappoi rouva McGintyn" -mukaan, parempi motto olisi "curiosity killed the cat". McGinty oli liian utelias ja uskalias uteliaisuutensa jälkeen.

En lähde avaamaan juonta enkä henkilöitä. Asioiden tonkiminen nostaa pintaan pelkoa, ja pelko johtaa peittelyyn ja toiseen murhaan. Hercule Poirotilla on vain hataria todisteita, vaikka tietää varmasti syyllisen ja motiivin. Poirot käyttää loppuselvittelyssään murha-asetta ja pelottelee murhaajan tunnustamaan.

Agatha Christien dekkari Rouva McGinty on kuollut on lajissaan varsin kelpo. Siinä motiivi on sangen voimakas ja liittyy perinnöllisyyteenkin. Seikka, joka Christien dekkareissa vaikuttaa kahteen suuntaan. Tässäkin syyllisellä oli kylässä serkkupuoli, jota sukurasite ei ollut kohdannut.

Rouva McGinty on kuollut -dekkarissa esiintyy mukava dekkarikirjailija Ariadne Oliver ja tarkastaja Spence, jotka ovat myös dekkareissa Norsun muisti ja Ariadne Oliver on kirjassa Totuus Hallavan hevosen majatalosta ilman Poirot'a. Ariadne Oliver törmää tässä Poirotiin dekkarin puolessa välissä  ja viskaa vahingossa omenan siemenkodalla Poirot'a. Oliver muistelee heidän kohtaamistaan Kortit pöydällä -tarinassa. Oliverilla on asiaa näytelmäkirjailija Robin Upwardin luokse. Rouva Oliverin dekkarit halutaan siirtää näyttämölle. Oliver napisee projektista. Hänen mukaansa kirjat tuottavat aivan tarpeeksi, toisin sanoen verenimijät vievät siitä suurimman osan  ja näytelmien jälkeen vielä suuremman osan. Tällä Agatha Christie (1890 - 1976) luultavasti viittaa englantilaiseen verottajaan. Christie ainakin joutui 1960-luvulla tiettävästi myymään korkean verotuksen vuoksi filmioikeuksia. Rouva Oliver ainakin kärsii kirjan dramatisoinnista. Hänen sankaristaan suomalaisesta hontelosta kasvissyöjästä Sven Hjerssonista ollaan tekemässä norjalaista vastarintamiestä. Oliverin mukaan hänen lukijansa eivät hyväksy muutosta. Agatha Christie itse kirjoitti näytelmiä ja päätti jo varhain, että valitsee itse kirjat, jotka siirretään näyttämölle ja miten. Sama ei ilmeisesti pätenyt filmeihin.

Kaikkien yllättävin vuoropuhelu käydään kirjassa salapoliisi Sven Hjerssonin ja jonkun Karenin ihastumisesta. Oliver väittää, ettei "Sven Hjersson ei ole koskaan välittänyt naisista". Näytelmäkirjailija toteaa tähän:"Mutta ei hänestä voi homoa tehdä tällaisessa näytelmässä, kultaseni" Tämä dekkarin julkaisuajankohtaan nähden on varsin kummallinen ja voimakas lause. Asiaan liittyy paljon muutakin, osoittaako kirjailija sen, että fiktiivinen näytelmäkirjailija itsekään ei ole kovin kiinnostunut naisista, vaikka päättääkin repliikkinsä Ariadne Oliverille sanaan "kultaseni".

(Tämä ylläoleva siis oli siis kirjassa, tämä blogi liputtaa suvaitsevaisuuden puolesta, ammattilaista sopii arvioida vain tulosten, menetelmien ja käytöksen pohjalta, ymmärrätte varmasti).
****

Yle-TV1:llä tuli tämä Rouva McGinty on kuollut 16.10.2015 klo 21:35,Jaksossa on kohtaus, jossa tosiaan Poirot lukee lehteä! Lehdestä puuttuu juttu murhaajista, ja kysytään, että missä he ovat nyt.

Tekninen juonipaljastus mahdollisesti (älä lue)
Saa katsoa puhutaanko tv-toteutuksesta Kainin merkistä, joka tulee Raamatusta, Kainhan tappoi Abelin ja Herra merkitsi Kainin. Ei minusta puhuttu.
Erään lehdessä olevan rikollisen nimi on Eva Kane. Kane ja Cain luultavasti lausutaan englannin kielessä samoin. Se, kuka syyllinen on ja lopulta miksi, ei ilmene tästä, eli nautinnollista elokuvailtaa.
****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Teetä kolmelle

Agatha Christie: Teetä kolmelle, Sad Cypress  1945, suomentanut Anna-Liisa Laine, Wsoy pokkari 2010, sivumäärä 234.

Kirjan rakenne on poikkeava, kertomus alkaa, kun Elinor Carlislea syytetään portinvartijan tyttären Mary Gerrardin murhasta morfiinilla. Tämän jälkeen palataan taaemmas, siihen kun Elinor Carlisle ja Roderick Welman ovat tapaamassa halvauksen saanutta tätiään Laura Welmania. Täti on leski eikä hänellä ole rintaperillistä. Elinor on hänen sukulaisensa ja Roderick on hänen miehensä veljen poika. Elinor ja Roderick ovat kihloissa.

Mary Gerrard lukee sairaalle vanhukselle ja on ihastuttava ihminen. Hänen isänsä on juro ja ilkeä. Elinor saa nimettömän kirjeen, jossa varoitetaan Maryn mielistelevän perinnön itselleen. Tätiä hoitaa liuta sairaanhoitajia Hopkins ja  O'Brien ja uusi lääkäri Peter Lord. Hoitotoimissa häviää morfiinia.

Kuukauden kuluttua täti saa seuravan sairaskohtauksen. Hän haluaa tehdä testamentin, mutta ei ehdi. Elinor perii tädin, myy talon ja lahjoittaa Mary Gerrardille summan tämän kouluttautumista varten. Elinor tulee paikalle myytyään talon. Hänen kihlauksensa on purkautunut. Roddy on ihastunut Maryyn, jonka kanssa Elinor ja Roddy leikkivät lapsina. Portinvartijan mökissä tarjoillaan teetä kolmelle, kun Elinorin kalatahnat ja sairaanhoitajan teet on juotu, Mary Gerrard kuolee morfiinin yliannostukseen. Kun Laura-tädin ruumiinavaus tehdään, huomataan hänenkin kuolleen morfiinin yliannostukseen.

Kaikki huipentuu dekkarin kolmannessa osassa, missä syyllinen selviää.

Pohjatyö tehdään toisessa osassa, kun Hercule Poirot Peter Lordin pyynnöstä selvittää rikoksen. Kuten usein kaikki valehtelevat estoitta Hercule Poirot'lle, mutta Poirot'n mukaan valheet kertovat yhtä paljon kuin totuus. Poirot pohtii myös, miksi ihmiset valehtelevat ja syyllinen selviää tätä kautta. Motiivit murhalle löytyvät ahneudesta, mutta juontuvat  menneisyydestä. Aika ei hautaa haureuksia, vaikka kyse on kauniista rakkaudesta ja sen hedelmän hoitamisesta.

Agatha Christien dekkarin nimi voisi olla Teetä kolmelle ja morfiinia kahdelle, se on varsin hyvin rakennettu. Sen toinen murha tapahtuu 27.7, jolloin bloggaus tulee ulos.

*****
Agatha Christie (1890-1976) rakensi kuten joudun monesti mainitsemaan dekkarinsa mestarillisesti.

Juonipaljastuksia älä lue, jos et ole lukenut dekkaria: Tässä on kyse hahmojen todellisesta henkilöllisyydestä, kuten dekkarissa Kuolema ilmoittaa lehdessä.  Tässä eräs henkilö ei paljasta todellista minuuttaan ja Mary Gerrard ei tiedä omaansa.  Vaikka henkilöt taustoitetaan dekkarissa Teetä kolmelle erittäin hyvin, lukijan on vaikea arvata syyllistä. Dekkarissa vielä säilytetään lääkkeitä huolimattomasti ja suoritetaan niillä murhat. Kirjan nimi Teetä kolmelle viittaa toisen murhan suoritustapaan. Ruusut ovat myös keskeisiä todistelun kannalta (ovat Zephiri drouhin ruusuja).

TV-toteutus alkaa oikeussalista, missä Elinoria syytetään. Takaumassa Roddy ja Elinor ovat olleet sängyssä. Minusta kirjassa he eivät olleet näin intiimisti. Seuraavaksi tulee törkykirje, ja nuori pari viillettää äveriän tädin luo, jossa on sairas täti ja hehkeä Mary Gerrard.
Hercule Poirot tulee mukaan jo alkuvaiheessa.  Laura Welmanin, sairaan tädin makuuhuone on kuin hollitupa, missä porukka ramppaa kunnes vanhus kuolee ja Elinor saa perinnön.
Kuten kuvasta selviää tv-toteutuksessakin kaikki valehtelevat Poirot'lle.
Jakson loppu on minusta hyvin toteutettu. Onneksi Poirot ei pidä teestä.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia

Agatha Christie: Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia, alkuteos While the Lights Last 1997, suomentanut Jukka Saarikivi, wsoy 1999, sivumäärä 203.

Agatha Christien kokoelma Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia sisältää yhdeksän kiinnostavaa novellia Damen kirjoitusuran alkuajoilta. Tarinoiden jälkeen on teoksen toimittajan Tony Medawerin lyhyet loppusanat julkaisuajankohdasta ja tarininoiden asemasta Christien tuotannossa.

Bagdadin kirstun arvoitus -tarina on julkaistu myöhemminkin hieman muunneltuna (katso alempana). Tässä versiossa Poirot selvittää ja selittää kapteeni Hastingisille aviomiehen murhan tekijän. Murhan motiivi on kilpailu miehen komeasta vaimosta. Kysymys on tavallaan kahden miehen eliminoinnista. Mies murhataan ja piilotetaan kirstuun.

Toinen Poirot -tarina on Jouluseikkailu, jossa Hercule Poirot viettää perhejoulun, jossa Poirot paljastaa rubiinivarkaat. Roistot piilottavat rubiinin jouluvanukkaaseen, mutta Poirot vaihtaa kiven. Lisäksi Poirot kätilöi tapansa mukaan lemmentarinaa.

Avaustarina on muunnelma Agatha Christien ensimmäisestä tarinasta. Tässä se on julkaistu nimellä Unen talo ja julkaisuajankohta on 1926, vaikka alkuperäinen versio lienee kirjoitettu jo 1913.

Päätöstarina on Niin kauan kuin valoa riittää. Tarinan ideaa on käytetty Medawerin mukaan Mary Westmacott -avaustarinassa. Tässä Deirde on mennyt naimisiin upporikkaan George Crozierin kanssa, Deirde on ollut muutamia kuukausia naimisissa Tim Nugentin kanssa, joka on kadonnut ensimmäisessä maailmansodassa. Mennessään miehensä kanssa tupakkaplantaasille Rhodesiaan, Deirde näkee Tim Nugentin elävänä ... Tämä ei ole salapoliisitarina vaan tragedia.

Ensimmäinen Mary Westmacott tarina on nimeltään Kaksi rakkautta, jossa päähenkilö joutuu sotavangiksi ja julistetaan kuolleeksi, mutta hän lopulta palaa Englantiin, kirjassa on paljon muitakin sentimentaalisia juonenkäänteitä, tässä tarinassa vain yksi.

Tunnetuin tarina tässä kokoelmassa lienee novelli Man-saaren kulta, jonka Agatha Christie on kirjoittanut 1930. Jutun tarkoituksena oli elvyttää Man-saaren turismia. Matkailijoiden piti etsiä vihjeiden mukaan aarrekätköjä. Tarina on sekä aartenetsintää, mutta siinä myös tapahtuu murha ja selvitetään murhaaja. Tarinan päähenkilöt ovat serkut ja rakastavaiset Juan ja Fenella. Medawerin mukaan he muistuttavat Tommya ja Tuppencea.

Agatha Christien Kirstun arvoitus -kokoelma on hyvä lisä kattamaan Damen tuotantoa, itsenäisenä teoksena sen merkitys ei tosin ole kovinkaan suuri.

The Adventure of the Christmas Pudding 1960, Fontana Collins, viides painos 1980, sivumäärä 224.

Tässä teoksessa on samoja tarinoita kuin yllä tai muissa teoksissa eli avaustarina on Jouluseikkailu, joka tunnetaan myös Rubiinitarinana eli englanniksi  The Adventure of the Christmas Pudding, josta on yllä lyhyt maininta.

Sitä seuraa tarina  The Mystery of the Spanish Chest, joka on uudempi versio yllä olevasta Bagdadin kirstun arvoituksesta. Tarina eroaa yllä olevasta siten, että Hastings ei ole mukana  -mainitaan kylläkin, mutta neiti Lemon lukee Poirot'lle espanjalaisen arkun arvoituksesta, jonka jutussa Hercule Poirot selvittää murhan arvoituksen. Majuri Rich pitää juhlat, jossa ovat paikalla sekä Spencen pariskunta että Claytonin pariskunta sekä eversti McLaren. Herra Clayton ei saavu paikalle, ja löytyy arkusta murhattuna. Poirot selvittää tekijän ja motiivin. Tässä konna yrittää siis saada kaksi kilpakosijaa lopullisesti pois tieltään. Poirot kysyy Lemonilta aluksi, mikä on espanjalainen arkku, johon Lemon ensin vastaa, että se on arkku, joka on tehty Espanjassa, mutta tarkentaa asiaa, sillä hänen siskollaan on sellainen. Neiti Lemonin sisko (tai yksin niistä) esiintyi teoksessa neiti Lemon erehtyy. Lisäksi neiti Lemon pohtii, että Poirot pitää naisista, jotka ovat naisia, värikkäistä ja eksoottisista, kuten ammoinen venäläinen kreivitär (Rossakoff), joka on teoksessa Neljä suurta sekä Herkuleen uroteoissa.

The Under Dog - tarinassa sir Reuben Astwell on murhattu. Murhasta on pidätetty sisarenpoika Charles Leverson. Vainajan vaimo lähettää seuraneitinsä Lily Margraven pyytämään Poirot'lta apua. Poirot'a kuvataan: "this funny little man, with the egg-shaped head and the enormous moustacher"
Sir Reuben on murhattu tornihuoneeseensa, jossa on käyty kipakan vainajan kanssa monia sanaharkkoja, niin myös syytetty. Lady Astwellin intuition mukaan eräs toinen henkilö on syyllinen (en kirjaa sitä tähän kuka). Kun tilanne on umpikuja, Poirot ehdottaa lady Astwellille hypnoosia. Tohtori Cazaletin hypnoosissa selviää, että vaimon ja miehen perheriidan aikana verhon takana on kohouma, ja tietystä esineestä lady tunnistaa hypnoosissa henkilön. Koska todisteita ei ole, Poirot huijaa syyllisen ansaan olemattomalla laatikolla tai sen sisällöllä.
Poirot'lla on teoria, että vaikka on motiivi ja tilaisuus, pitää olla lisäksi rikollisen temperamentti, jotta tekee rikoksen.

Four and twenty blackbirds eli Kaksi tusinaa mustarastasta -tarinassa ollaan kulinaristissa nautinnoissa. Poirot syö merianturaa ja kalkkunaa ja kastanjoita. Eräs ravintolan vakioasiakas on kuollut. Asiakas on ollut aina syömässä tiistaisin ja torstaisin. Poirot päättelee vatsalaukun sisällöstä ja hampaista valheellisen kuolinajan ja itseasiassa murhan ja tekijän. Murhaajan narautti makunautinnot, hän piti liikaa karhunvatukkapiiraasta ja oli lisäksi rahalle perso.
Tästä on tehty jakso tv-sarjaan, joskin murhan uhrista on tehty taiteilija, jakson nimi on Neljäkolmatta mustarastasta, jaksossa on mukana Japp ja Hastings.
Tarinan nimi viittaa englantilaiseen lastenloruun Sing a Song of Sixpence, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

Sing a song of sixpence,
A pocket full of rye.
Four and twenty blackbirds,
Baked in a pie.

Tästä lorusta on otettu idea myös Christien dekkariin Salaperäiset rukiinjyvät. Avaan 5.11.2015 asetelmaa tästä neiti Marple -dekkarista.

Four and Twenty Blackbirds -tarina on julkaistu myös kirjassa Hiirenloukku.

Minusta kirjan kannessa on punarinta eikä suinkaan blackbird, joka on mustarastas.

The Dream -tarinassa Poirot saa eksentriseltä miljönääri Benedict Farleylta kirjeen. Poirot menee erikoiseen tapaamiseen, missä miljonääri, jonka motto on "don't trust anybody" raakkuu voimakkaan valon takaa ja selviää, että mies näkee ahdistavaa unta, jossa ampuu itsensä. Myöhemmin kun Farley "on ampunut itsensä", Poirot piipahtaa paikalla, ja konnat ja heidän koukkunsa selviävät.

Greenshaw's Folly -tarina (Greenshawn hassahdus) on neiti Marple tarina, jossa seikkailevat myös hänen sisarenpoikansa kirjailija Raymond West sekä hänen vaimonsa Joan.
Greenshaw's Folly -tarina korvasi hyllytetyn Exeterin kirkon avustustarinan The Greenshore Folly (Hercule Poirot ja kuolleen miehen huvimaja).
Tarina itsessään on varsin lyhyt vain 25 (täyttä) sivua, mutta sisältää paljon ideoita ja toimintaa.
Tarinan alussa Raymond Westin ystävä Horace Bindler kuvaa Greenshaw'n kartanoa, sen erikoisuuden vuoksi. Horace Bindler on kirjallisuuskriitikko, joka kuvaa kamalan näköisiä taloja. Kartanolla on tuskin ollut arkkitehtia, kun nykyisen omistajan neiti Greenshaw'n isoisä sen rakennutti. Talossa on vaikutteita Taj Mahalista ja Venetsista. Vaikka talon rakennutti äkkirikastunut mies, ja talo myös vei hänet nopeasti vararikkoon. Kartano kuitenkin jäi suvulle, ensin pojalle ja sitten pojantyttärelle.  Kirjailija Raymond West ja Bindler joutuvat allekirjoittamaan yllättäen talon omistajan uuden testamentin.
Raymond Westin vaimon Joanin sukulainen Lou menee kirjoittamaan talon historiaa. Hän on paikalla, kun  neiti Greenshaw  murhataan jousella. En listaa epäiltyjä enkä syyllisiä, mutta tässä murhasuunnitelma on hyvin monimutkaisesti ja pitkälle lavastettu, on valepoliisia, valekuolemaa sekä testamenttivedätystä. Murhasuunnitelmassa on osia suunnitelmista dekkareista Hautajaisten jälkeen sekä Simeon Leen testamentti.
Asetelma on sellainen, että kuka tahansa olisi voinut tehdä rikoksen.
Neiti Marple selvittää oikean syyllisen, ja paikalla käynti tuottaa lopullisen todisteen. Erään miehen laiskuus todisti hänen alibinsa. Itse asiassa lavastuksessa uhri huutaa "he  shoot me", eli viitataan mieheen. Lopussa Greenshaw  Folly päätyy talon rakennuttajan lehtolapsen jälkeläiselle laiskalle puutarhurille. Kiireessä tehdyt puutarhatyöt ovat eräs todiste, eikä ole eroteltu arvokasveja rikkaruohoista, joka on anteeksantamatonta Englannissa.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Hannu Raittila: Canal Grande

Hannu Raittila: Canal Grande, WSOY 2001, Loisto-pokkari 2003, sivumäärä 328.

Hannu Raittila (s. 1956) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001 tällä Canal Grande -romaanillaan. Tämä on loisto kirja, joka kertoo suomalaisen delegaation oleilusta Venetsiassa pelastaakseen Unescon maailmanperintökohdetta. Venetsian palatsit ovat vaarassa vajota veden alle. Tapahtumat alkavat tammikuun kahdeksannesta ja päättyvät keväällä pääsiäisen jälkeen, jolloin projektin tila on sama kuin alussa, mutta muuten kaikki on levinnyt. Tämä on lopputulemaltaan kyyninen teos.

Delegaation innokkaimmat henkilöt ovat Marrasjärvi ja Heikkilä. Diplomi-insinööri Marrasjärvi innokkaana käynnistää vedenpinnan mittaukset muiden laiskotellessa, hän hankkii kartat valuma-alueista saaden tuloksia, mutta joutuu myös moniin kommelluksiin. Marrasjärvi on yksi romaanin minä-kertojista. Hänen seuraansa lyöttäytyy dosentti Heikkilä, joka luotaa Venetsian historiaa ja hän viittaa monesti Thomas Mannin teokseen Kuolema Venetsiassa, josta Marrasjärvellä ei ole hajuakaan. Marrasjärvi minusta kuitenkin ymmärtää teoksen sisällön, jossa vanha kirjailija kuolee Lidolla, ja tiirailee "ihailemaansa" poikaa.  Kirjallisia viitteitä on muutenkin varsin paljon, eli kirjan täydellinen ymmärtäminen vaatii jonkin verran yleissivistystä. Toisaalta kirjan teema on kulttuurien kohtaaminen. Pohjoiseurooppalainen "tehokkuus" kohtaa eteläeurooppalaisen tavan toimia. Suomalaisen delegaation henkilöt ovat myös täysin erilaisia, diplomi-insinööri Marrasjärvi ja dosentti Heikkilä täydentävät toisiaan, mutta ovat täydellisesti eri sarjaa kuin Snell ja Saraspää, eli todellista kohtaamista ei suomalaistenkaan kanssa tapahdu. Marrasjärvi on perinteisten arvojen suomalainen mies, perheen isä ja elättäjä tehokas ja rationaalinen, RUK:n käynyt rationaalinen suora tehopakkaus. Dosentti Heikkilä on historian tohtori, hän kohtaa maailman luennoimalla kaikesta ja kaikille, hän ei osaa italiaa, mutta puhuu italialaisten kanssa latinaa. Heikkilä on suora ja rehti.

Saraspäätä kuvaillaan kosmopoliitiksi, mutta kuvauksesta ilmenee, että mies on laiska hedonistinen kulttuuriturhake, joka pysyy enää liikkeessä pelkästään pillerien turvin. Hän halveksii käytännönläheistä ja loogista Marrasjärveä, ja myös dosentti Heikkilää. Toisin kuin Heikkilä Saraspää pitää Mannin teosta falskina, vaikka se liittyy hänen omaan kohtaloonsa, Saraspäällä on nimittäin omat motiivinsa olla Venetsiassa. Tarinassa on hänen omaa päiväkirjaa. Saraspää on toisaalta älykäs ja monessa asiassa oikeassa, että Marrasjärven ja Heikkilän suoraviivainen rehellisyys ei ole kovaa valuuttaa eteläeurooppalaisessa kulttuurissa, kaupunginhallinnossa ja projektissa yleensäkään. Kulttuuriasiainneuvos Snell, joka on "lihava nainen", lähinnä taivastelee miesten menoa, ja tilaa Suomesta "mukeja" markkinointitavaraksi ja "kirkastaa" niillä Suomi-kuvaa.

Projektin valtuuskunnan kokoukset alkavat. Britit arvostelevat raskaita öljykuljetuksia, saksalaisten mielestä teollisuutta pitää ymmärtää. Kun Marrasjärvi menee raportoimaan mittauksistaan ja mielipiteestään poistaa rahtiliikenne ruopatulta väylältä, on myrsky valmis, sitä pidetään brittien provokaationa. Marrasjärvi on varmasti ainoa, joka on teknisesti oikeassa, hän on selvittänyt vedenpinnan vaihtelut, virtaamat sekä rasitukset. Hän myös selvittää Gardajärven seudun lumitilanteen, hoitaa mittaukset ja tekee taulukot. Talven yllättäessä Marrasjärvi, joka on hiihtänyt Grönlannin halki, organisoi ja neuvoo paikallisia lämmityksessä ja muissa käytännön asioissa. Marrasjärveä kuvataan myös Pelle Pelottomaksi. Toimintaan tulee myös absurdeja piirteitä kuten saunomista katolla, Sulkavan soutuihin harjoittelemista, retkiluistelua kanavalla ja aasin pelastamista avannosta karnevaalien aikaan.

Suomalaisia auttaa paikalliset olot hyvin tunteva Tuuli, jonka poikaystävä Carlo on selvästi pikkurikollinen. Yhdessä Ettoren kanssa he pitävät yhteyttä Mike -nimiseen jenkkilentäjään. (Nato pommitti entisen Jugoslavian aluetta vuonna 1995 ja 1999). Tuuli lyöttäytyy jostakin syystä Saraspään kanssa ja saa kirjassa viimeisen (yllättävän) puheenvuoron. Loppuja tapahtumien avaaminen olisi juonipaljastusta, mutta Tuuli on varsin omituinen otus. Hänen motiivejaan on hyvin vaikea ymmärtää. Miksi hän on töissä? Mitä hän elämältään hakee? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Lopun kysymyksen asettelu on hankala, sillä Tuuli tietää myös ihmiskaupasta. Miten yksilön ja yhteiskunnan pitäisi suhtautua auttamiseen? Minusta Tuulin tapa reagoida on inhimillinen, mutta pitkällä aikavälillä tehoton ja huono.

Suomalaisena samaistun paljolti Marrasjärven motivaatioon tehdä konkreettisesti maailmaa paremmaksi. Tehdä ja ratkoa ongelmia.  Heikkilässä, jonka  jatkuva pulputus kuitenkin perustuu objektiiviseen tutkimustietoon, on paljon tuttua. Saraspään ja Tuulin toimintatavat ovat minusta moraalittomia ja rikollisia. Saraspään mukaan Snell on taas ainoa, joka sopii ympäristöön. Snell nauttii siitä ettei tapahdu mitään ja nauttii ajassa olemisesta. Konsuli Sarkola laittomine kattosaunoineen on myös sopeutunut paikalliseen elämään, joka ilmenee myös pakomatkana, kun talvi yllättää.

Hannu Raittilan Canal Grande on minusta objektiivisesti arvostellen erinomainen romaani, vaikka kerronta hajoaa lopulta rikollisten puuhiin. Kaikkien tarinat hajoavat eikä mitään yhteistä jää jaettavaksi. Marrasjärvi on selviytyjä, hän kutsuu itsensä takaisin ja jatkanee Päijänne-tunnelin tekoa, poikansa mopon korjaamista ja avioliittoaan. Hyvä mies, eikä lainkaan tylsä.

Canal Grande on minusta myöskin armoton romaani. Hyvää tarkoittava projekti on paikallisille täysin merkityksetön. Mitään valmista ei tule, vaan asioita jarrutetaan, mitään ei haluta muuttaa, kaikki on lopulta ajaan pelaamista. Paikalliset rikolliset puuhailevat pusseihinsa salakuljetustavaraa ja umpikieroina käyttävät umpirehellisiä ja sokeita suomalaisia puuhiensa peittoina.
Romaani osoittaa myös Euroopan kansojen kulttuurierot ja venetsialaisten inhon Rooman keskusvaltaa kohtaan. Toisaalta myös Suomen valtuuskunta koostuu todella erilaisista ihmisistä, jolla yhteistä säveltä ei ole.

Yli vuosikymmenen  jatkuva lainamiljardeja vaativa eurofarssi on minusta jollain tasolla samanlainen projekti. Pohjoisen pojat luulevat, että homma hoituu ja velat maksetaan. Jokke veikkaa, että lupaukset ja velat lopulta unohdetaan, eli olemme pelkkiä marrasjärviä.

Canal Granden alku on kepeä, mutta lopulta kaikki jumittuu. Idealismi kuolee ja lopulta vain raportoidaan, salakuljetuksesta, ihmiskaupasta ja suurista ongelmista. Ensimmäisellä kerralla lukiessani pidin  loppuratkaisuja varsin irrallisina, mutta toisella kertaa lukiessaan oletan sen olevan sitä toimintaa, jota on jokaisen pinnan alla, missä sameat vedet mylläytyvät. Itse edustan kantaa, että jokainen sivistysvaltio on vastuussa omasta kulttuuriperinnöstään, mitään mahdollisia Unescon operaatioita ei tarvita. Kuten Saraspää toteaa, Venetsiassa on kaikki epäaitoa.

Canal Grande on varsin kerroksellinen romaani. Siinä on syvällisiä viittauksia proosateoksiin ja historiallisiin tapahtumiin, joita dosentin puhemylly tuottaa. Siinä on myös uudempaa kulttuurillista näkemystä, jopa Tuurin kyläkauppaa, Aku Ankkaa ja Star Wars -trilogiaa luodataan, trilogian peruslähtökohta on juuri kapinalliset vastaan imperiumi, vapaus ja ihmisoikeudet vastaan orjuus.

Bloggasin Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili. Nobelisti oli ollut Venetsiassa vain talvisin. Tämänkin teoksen alkua ympäröi sakea sumua, jota Brodsky paljon kuvaa. Muuten yhtäläisyydet loppuvatkin. Tässä teoksessa mainittiin Canal Grande ainakin 29 kertaa (bloggauksen tekstissä kahdeksan kertaa), ja Acqua Altakin ainakin puolenkymmentä kertaa.

Agatha Christie: Kortit pöydällä

Agatha Christie: Kortit pöydällä, Cards on Table,1936, suomentanut Aune Suomalainen, suomennoksen tarkistanut Kirsti Kattelus, WSOY 1989, sivumäärä 222.

Agatha Christien kirjoittamassa esipuheessa Agatha itse kuvaa oikein tätä dekkaria, ratkaisu on psykologinen, ruumis retkottaa hengettömänä nojatuolissa, kortit ovat pöydällä ja yksi neljästä pelaajasta on tehnyt murhan. Tämä on Hercule Poirotin lempijuttuja, ystävänsä kapteeni Hastings piti sitä kuitenkin varsin ikävänä. Hercule Poirot selvittää murhaajan vain psykologisella päättelyllä ja ainoa vihje on täytetty neljän hengen bridge-taulukko.

Kohtalokas bridge-peli pelataan erikoisen herra Shaitanan luona, jonne pahaenteinen Shaitana on kutsunut neljä täydellisen murhan tehnyttä ihmistä ja neljä vainukoiraa. Murhaajat eli tohtori Roberts, rouva Lorrimer, majuri Despard ja neiti Meredith pelaavat bridgeotteluaan Shaitanan istuessa takkatulen ääressä. Hercule Poirot, muista Christien kirjoista tutut salapoliisikirjailijatar Aridane Oliver sekä poliisitarkastaja Battle ja eversti Race salaisesta palvelusta ovat vainukoiria, he pelaavat bridgeä toisessa huoneessa. Pelaaminen päättyy, kun huomataan Shaitanan kuolleen, häneen on upotettu pitkä koristeellinen tikari. Tähän asti tarinasta on kulunut noin kymmenes, eli asian selvittely kestää parisensataa sivua. Kansikuva on enteellinen, sillä lisää uhreja on tulossa.

Hercule Poirot lopulta selvittää syyllisen kolmella "kokeella". Hän pyytää ensinnäkin pelaajia kertomaan, mitä tavaroita he muistaavat huoneesta. Toiseksi Poirot analysoi bridgetaulukkoja ja kyselee kaikkien mielipiteitä ihmisten pelaamisesta ja pelityyleistä. Kolmanneksi muita kolmen vainukoiran apua käyttäen Poirot selvittää epäiltyjen menneisyyttä ja mahdollisia henkirikoksia. Shaitana vihjaili ikävästi kestien alussa eräistä "onnettomuuksista".

Agatha Christien Kortit pöydällä on minusta erinomainen klassinen suljetun huoneen brittihittidekkari.
******
Ariadne Oliver, joka oli seitsemässä Agatha Christien dekkarissa tekee debyytin tässä. Hän kirjoittaa salapoliisikirjoja kuten Ruumis kirjastossa, Lootusmurha ja Vahakynttilän arvoitus. Poirot on havainnut, että kaksi viime mainittua on olemukseltaan aivan samoja. Ariadne Oliverin salapoliisi on suomalainen, hän mainitsee saavansa Suomesta postia, hän ei nimittäin tiedä Suomen oloista mitään, ja toivoo, että olisi valinnut etsivän Bulgariasta, jossa ei lueta dekkareita. Ariadne Oliverin hahmo kehittyy ja hän on mukana teoksissa Rouva McGinty on kuollut, Kuolleen miehen huvimaja, Totuus Hallavan hevosen majatalosta (on tässä yksin, Poirot ei ole tässä), Kolmas tyttö ja Kurpitsajuhla sekä Norsun muisti.

Luultavasti kirjasta saisi vielä enemmän irti, jos osaisi bridgeä, itse olen pelannut vain marjapussia ja huutopussia, joten tässä eivät aivan kaikki "ristipelit" eivätkä sangit auenneet.

Eversti Race  esiintyy ensimmäisen kerran teoksessa Ruskeapukuinen mies vuodelta 1924, se on erittäin hauska ja jännittävä vakoilufarssi sekä dekkarissa Helmeilevä kuolema. Molemmista tulee niin ikään bloggaukset syksyllä 2015. TV:ssäkin näytetyssä Kuolema Niilillä on niin ikään eversti Race.

TV-toteutus tuli uusintana 18.9.2015 YLE TV1 klo 21.35.

Alku on toteutettu lupaavasti, nyt ollaan kuulusteluvaiheessa. Bridgetaulukot ovat olleet jo tutkittavana. Shaitanahan epäili ja vihjaili epäilyksistään, hän oli kerännyt neljä murhaajaa pelaamaan.

Täytyy sanoa, että loppu lässähtää, minusta eräitä tapahtumia ja henkilöiden motivaatioita on muutettu, ja motiivi on minusta eri kuin kirjassa, siis siihen ensimmäiseen murhaan, jonka vuoksi nukkuva Shaitana pistettiin hengiltä.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Joseph Brodsky: Veden peili

Joseph Brodsky: Veden peili, alkuteos Watermark, suomentaja Marjo Alopaeus, Tammi 2012, sivumäärä 116.

Joseph Brodskyn Veden peili alkaa kuvauksella vuonna 1972 Venetsiassa, jossa kirjailija odottaa ystävätärtään, joka on italialainen kommunisti. Kerronta on runollista ja hyvin oivaltavaa, ei niin toteavaa, miten itse bloggaukseni aloitin. Venetsia -kirjoista poiketen Canal Grande mainitaan vasta yhdennellätoista tekstisivulla (sivu 17), ja kirjassa yhteensä vain kaksi kertaa. Toisella kertaa Canal Grande mainitaan siksi, että paikalliset asukkaat eivät käytä gondolia, sillä se on liian kallista, he ylittävät kanavan kantaessaan vain tavaraa, esim pesukonetta asuntoonsa. Brodskyn mukaan kaupungin päästä päähän kävelee tunnissa.

Kirja on osin ironinen. Brodsky toteaa varsin sarkastisesti ystävättärensä arkkitehtimiehestä "arkkitehdin retale, sitä kaameaa sodanjälkeistä koulukuntaa joka on tehnyt enemmän vahinkoa Euroopan ääriviivoille kuin Luftwaffe konsanaan" s.19. Jostain syystä Brodskylla on herkkä nenä: "en missään nimessä tulisi tänne kesällä, en edes pyssyllä uhattuna. Siedän hellettä kovin huonosti, hiilivetyjen ja kainalokuopien valtoimia päästöjä vielä huonommin". s.25. Hiilivetyihin kirjailija viittaa myöhemminkin.

Venetsian kuvaus on koetun tuntuinen, Brodsky on käynyt talvilomillaan yliopistosta kaupungissa säännöllisesti, mutta enemmän luodataan runoilijan rakkautta veteen ja veden saartamaan Venetsiaan. Brodsky kuvaa talvista Venetsiaa, talvea, vettä, utua ja sumua
 Kirjassa puhutaan Kuningas Sumusta ja unohduksen ajasta. "Sumu tekee kaupungista ajattoman" s. 53.

Kirjallisia viittauksia on paljon, Brodsky viittaa useasti Danteeen ja Danten teokseen  Helvetti, Dante oli minusta kotoisin Firenzestä, viitatut Romeo ja Julia Veronasta. Ezra Poundista ja hänen naisystävästään Olga Rudgesta puhutaan ja kirjankustantajasta ja hännystelijöistä myös Pasternak mainitaan, näistä Pasternak neutraalissa ja arvostavassa valossa.

Turistikaupungissa asuu aina myös tavallisia ihmisiä. "En liioin päässyt kovin usein tämän kaupungin tavallisten asuntojen kynnysten yli. Mikään heimo ei pidä muukalaisesta ..."  sivulla 56. Samalla sivulla hän ruotii Venetsiassa asuvia muutenkin "Mitä venäjää puhuviin paikallisen korkeakoulun tyyppeihin tuli,  heidän tunteeensa synnyinmaatani kohtaan ja poliittiset katsomuksensa saivat minut yleensä voimaan pahoin".

Brodsky näkee rahassa "vihollisen": "Kaikilla tietysti suunnitelmia tämän kaupunkirakastetun varalle. Politikoilla ja suuryrityksillä varsinkin, sillä minkään tulevaisuus ei ole niin suurenmoinen kuin rahan". s.96 ja "rahalla kun on enemmän pataljoonia kuin kenraaleilla ..." s.97.

Pääpaino on kuitenkin vedessä ja kauniissa tunnelmassa.
"Vesi on ajan hahmo". s.40
Vedestä nousseesta kaupungista s.73  vesi nousee s.81
Brodsky toteaa, että "tämän kaupungin ihmisen reviirin on pakosta veden saartama".

Silmästä myös puhutaan ja atavistisyydestä.
"Tässä kaupungissa silmä saa samantapaisen itsenäisyyden kun kyyneleelä on". s. 42.

"Kyynel on yritys jäädä, viipyä aloillaan, sulautua kaupunkiin". s.116

Joseph Brodskyn Veden peili on hieno kirja.

*****
Joseph Brodsky (1940 - 1996) syntyi Leningradissa ja sai muuttaa Neuvostoliitosta vuonna 1972. Brodsky kuului toisinajattelijoihin ja sai viiden vuoden pakkoleirituomion, josta kärsi puolitoista vuotta. Hän arvosteli Neuvostoliitton toimia Unkarissa runossaan (lähde Mitä Missä Milloin 1997, s. 389). MMM pitää häntä esseistinä ja runoilijana, joka käytti perinteistä runorakennetta, loppusointuja, äännemaalailua sekä sidottua mittaa. Joseph Brodskylle myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1987.

*****
Hannu Raittilan Canal Grandessa ollaan Venetsiassa myös talvella, se on varsin eri tyyppinen teos.

Agatha Christie: Sininen juna

Agatha Christie: Sininen juna, The Mystery of the Blue Train 1928, suomentanut  Aarre Pipinen, tark. Kirsti Kattelus wsoy 2005, sivumäärä 257.

John Curran taustoittaa teoksessaan Agatha Christien murhasuunnitelmat tätä dekkaria. Murhasuunnitelma on löytynyt hyvinkin valmiina Agatha Christien muistikirjoista. Murhasuunnitelma on varsin monimutkainen. Pahaksi onneksi kirja julkaistiin "Agathan katoamisen" ja avioeron  jälkeen. Kirja viimeisteltiin Curranin mukaan Teneriffalla. Yleisesti kirjaa pidetään keskitasoa huonompana. Näistä lähtökohdista katsottuna kirja on kuitenkin "mainettaan" parempi.

Juoni
Juonen kannalta olennainen on Tulensydän eli kallisarvoinen rubiini, jonka miljonääri Rufus van Aldin hankkii naimisissa olevalle tyttärelleen, 28-vuotiaalle Ruth Ketteringille. Ruth on naimisissa retkun Derek Ketteringin kanssa. Isä haluaa tyttärelleen avioeroa, sillä Derek tapaa Mirelleä erästä tanssityttöä. Ruth on tosin myös retkahtunut nuoruuden ihastukseensa siipiveikkomaiseen kreiviin de la Rocheen. Isä hoitelee tyttären avioeroasioita ja antaa kolme säihkyvää rubiinia, jotka tytär ottaa mukaan Siniseen junaan, joka puksuttaa Calais'sta Nizzaan. Monen muun matkustajan määränpää on Riviera. Sinisessä junassa Ruth murhataan, kasvot murskataan, ja rubiinit varastetaan. Sattumoisin myös aviomies Derek on junassa, ja de la Roche siipeilee maisemissa.

Hercule Poirot osin Rufus van Aldinin toimeksiannosta selvittää monimutkaisen murhan motiveineen ja tekotapoineen tekemällä uusintamatkan Sinisellä junalla.

Rivieralle matkustaa myös neiti Katherine Grey St Mary Meadsin kylästä. Samasta kylästä, jossa neiti Marple ratkoo toistakymmentä murhaa. Grey on ollut kymmenen vuotta hoivaamassa erästä naista, ja perinnön turvin pääsee matkustamaan serkkunsa luo Rivieralle. Neiti Grey valittaa ettei St Mary Meadsissa tapahdu mitään. No neiti Marplen kannalta tapahtui St Mary Meadsissa liikaakin. Kylässä on kirjan päätyttyä yksi neiti vähemmän, sillä järkevä Katherine koppaa reissulta siipan itselleen.

Curranin mukaan Agatha Christie (1890 - 1976) ei tuntenut ylpeyttä tästä Sininen juna -kirjasta ja muistelmissaan Agatha itsekin vahvistaa tiedon, hänen avioliittonsa oli käytännöllisesti katsoen päättynyt. Agathan kirjaksi se voi olla keskikertainen, mutta sisältää ennen kokemattoman murhasuunnitelman ja ratkaisun. Tämä on lähtökohdiltaan sama tarina kuin lyhyttarinana julkaistu Plymouthin juna. Plymouthin pikajuna on vain noin 25 sivua. Olennaista on, että Plymouthin pikajuna laajennettiin dekkariksi ja siirrettiin Ranskaan.

*****

Myöskin murhakaava - älä lue pidemmälle, jos et ole lukenut kirjaa -   sisältää juonipaljastuksia - on sama kuin novellissa Plymouthin pikajunassa, eli ensinnäkin eräs henkilö on osasyyllinen, sillä hän pukeutuu murhatuksi ja näin saadaan "näköhavainto" elävästä rouva Ketteringistä. En kirjaa kuka teki mitä, mutta liittolaismurhasta on kyse, eli tämä voi selittää nuivan vastaanoton ja se, että yleensä ei "ammattirikollinen" ole syyllinen dekkareissa. Sinisen junan henkilösuhteet jäävät myös erittäin ohuiksi Katherine Greytä lukuunottamatta.

Kirja Sininen juna saavutti kuitenkin hyvät myyntiluvut.

****
Juha Makkonen Nipvetissä on blogannut Sinisen junan näin.

*****

TV-TOTEUTUS esitettiin viimeksi 11.9.2015.
Alkukohtaus on arvoituksellinen, mutta Tulensydän -timantti vaihtaa omistajaa.
Tämän jälkeen esitellään henkilöt Ketteringit, Ada Mason, Templinit ja rappiokreivi ja majuri Knighton ja Mirelle Melesi. Henkilöistä suurin osa suuntaa Sinisellä junalla Rivieralla. Rouva Ketterigin isä miljonääri Rufus van Aldin yrittää kovistella tyttärensä Derek-miestä eroamaan, lupaa pelivelkaiselle miehelle 100 000 puntaa, jota velkaveikko ei suostu ottamaan vastaan. Juoni etenee kuin kirjassa...
Ruth Kettering murhataan raa'asti ja Tulensydän varastetaan.
Poliisi ja Poirot tutkivat murhaa.
Katherine Grey on myös matkannut Rivieralle, missä  häntä yritetään murhata.
Katherinen huomautuksen avulla Poirot tajuaa rikoksen kaavan. Hän paljastaa polleana ratkaisun. Loppuratkaisu on dramaattinen. Elokuvaa kirjaan verrattuna on muutenkin  dramatisoitu. Myös Rufus van Aldinille on kehitetty tumma tyttöystävä, mikä on minusta hyvä idea.
****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Hercule Poirot ja salainen kaava

Agatha Christie: Hercule Poirot ja salainen kaava, näytelmästä sovittanut Charles Osborne, alunperin näytelmä 1930, suomentanut Leena Tamminen, WSOY 1997, sivumäärä 179.

Hercule Poirot ja salainen kaava -kirjan aluksi Sir Claud Amory soittaa Hercule Poirot'lle ja pyytää häntä viemään salaisen kaavan ministeriöön. Sir Claud on keksinyt hiukkaskiihdyttämisen periaatteen ja on tehnyt atomipommin "kaavan".

Ennen kuin Poirot ja kapteeni Hastings saapuvat paikalle sir Claud aterioi perheensä kanssa, johon kuuluvat viktoriaaninen vanhapiikasisko Caroline, ainoa poika, rahapulassaan kärvistelevä Richard ja hänen italialainen omituisesti käyttäytyvä vaimonsa Lucia. Barbara Amory on hehkeä veljentytär, Edward Raynor on fyysikon sihteeri. Fyysikon vieraaksi on itsensä tunkenut italialainen tohtori Carelli, jolla tuntuu olevan asiaa Lucialle.

Lounaalla on monenlaista ristiriitaa, myös henkilökohtaisuuksia. Lopulta Lucia puhuu myrkyttämisestä. Lopulta isäntä hermostuu, kun hän havaitsee kaavansa kadonneen. Hän saa neronleimauksen. Valot sammutetaan ja kaavan saa palauttaa. Kaava ei palaudu, mutta Sir Claud on kuollut kun valot sytytetään. Poirot ja Hastings tulevat paikalle, kun kuolema havaitaan.

Poirot joutuu ratkaisemaan sekä murhaajan henkilöllisyyden että kadonneen kaavan piilopaikan.

Käytetty myrkky on kasvialkaloidi skopolamiini, jota on ainakin hulluruohossa. Konna sekoitti myrkyn kahviin, josta näytelmän nimi.

Hercule Poirot ja salainen kaava on viihdyttävä kirja, joka ei kuitenkaan ole minusta samanlainen kuin Agathan omat dekkarit. Yleensä tarinat, joissa on Poirotin aisaparina on Hastings, on Hastingsin hassun hölmöä tilanneanalyysiä.

*****
Charles Osborne on australiainen 1927 syntynyt lehtimies, kriitikko ja kirjailija. Hän on kirjoittanut Hercule Poirot ja salainen kaavan lisäksi Agatha Christien (1890 - 1976) näytelmän Seitti kirjaksi.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Agatha Christie: Vaarallinen talo, alkuteos Peril at End House 1932, suomentanut O.A. Joutsen (tarkastanut Kirsti Kattelus) WSOY 2010, sivumäärä 258.

Agatha Christien Vaarallinen taloa on sen takakannen mukaan pidetty kriitikoiden taholta Christien uran siihen asti parhaana teoksena. Tämän on minusta oltava kyllä virheellinen tieto, sillä Christien yksi parhaista dekkareista eli Roger Ackroydin murha julkaistiin 1926.

Seuraava bloggaus ei paljastane juonta eikä syyllistä, mutta käsittelee jonkin verran asetelmaa, joten jos ajattelet lukea dekkarin, ei kannattane lukea pidemmälle bloggaustani. Juoni kokonaisuudessaan ja täydellisesti syyllisineen on paljastettu wikipediassa täällä.

Takakannessa todetaan lisäksi "Eh bien Christie vie lukijaa kuin pässiä narusta", tätä lukijaa ei vienyt.  Vaarallinen talo -dekkarissa on syyllisen osalta jotakin samaa kuin Roger Ackroydin murha -dekkarissa. Agatha Christie siis huijaa rankasti lukijaa. Mutta tämä on minusta varsin huono dekkari, sillä se ei tarjoa herkullisia psykologisia asetelmia, kuten parhaat Damen dekkarit. Juonikin on julkaisutavan mukainen eli jaksottainen. Hassu Hastings hölmöilee, mutta yhtä lailla Porot on kuin äimän käki, vasta lopussa Poirot saa jotakin tolkkua tarinaan. Hastingsia voi pitää kokonaisuutena ottaen tässä nokkelampana kuin Poirotia. Hastings on muuten kirjan aikana noin 40-vuotias, eli olisi siis syntynyt noin 1890, kuten Agatha Christie, se koska Hastings kuolee jää arvoitukseksi, ehkä samana vuonna kuin Christie eli 1976.

Poirot on Cornwallissa yhdessä Hastingsin kanssa, joka asuu Argentiinassa. He tapaavat tytön Nick Buckleyn, joka asuu sukutalossa Tien päässä. Poirot on päättänyt vetäytyä "eläkkeelle", mutta kiinnostus herää, kun joku yrittää ampua Nickiä, Nick itse luulee tilannetta ampiaiseksi, mutta Poirot huomaa luodinreiän hatussa ja löytää luodin. Ilmenee, että Nickin henkikulta on säästynyt jo kolmesti: taulun pudottua, kiven vieriessä veteen ja jarrujen petettyä.

Poirot asuu hotelli Majesticissa, jossa on Nickin mukaan kehnoin ruoka ja nylkyhinnat. Nickin ympärillä pyörii nuorta porukkaa kuten Freddie eli rouva Rice, jonka mies on huumekoukussa, kuten Freddiekin, sekä kapteeni Challenger, joka välittää huumeita. Lisäksi talossa on lisää rikollista ainesta. Lopulta kyse on rahasta ja testamenteista. Rahaan kytketään "kaksoisolentoja", lentosankareita ja testamenttiväärennöksiä.

Juhlissa tapahtuu sitten murha, jonka tekijää ja motiivia etsiskellään. Tapahtuu vielä myrkytysyritys ja ennen loppuselvittelyjä tapahtuu vielä huijaus ja "valespritistinen istunto", joka on näytelty.

Syyllisen Poirot päästää itse päättämään päivänsä.

Minusta Vaarallinen talo on Christien keitokseksi varsin mauton pöperö, mutta tulipahan tästäkin blogattua. Agatha Christie (1890 -1976) sanoo muistelmissaan, että tämän kirjoittamisesta ja julkaisusta on jäänyt hänelle varsin vähän muistoja.

*****
Muutenkin kirja sisältää kummallisia luonnehdintoja ihmisistä, Challengerilla on "väsyneen naukuva ääni" ja Freddie on kuin "väsynyt madonna" ja myöhemmin "katuva madonna", minusta tässä on madonnat hyvin kaukana. Jim Lazarus on taidekauppias, ja kuuluu kirjan "hyviin", häntä luonnehditaan positivisesti, mutta sävy on väärä ja viitataan hänen etniseen ryhmäänsä positiivista ominaisuutta vesittämään (en laita lainausta mutta löytyy  kolmannesta luvusta ja tästä painoksesta sivulta 42,). Jim Lazarus ja Freddie Rice lopussa kihlautuvat, mikä on usein Agatha Christien dekkareissa tapana.

Jos tosiaan haet juonipaljastuksia käytä tätä wikipedian sivua.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Kristin Steinsdottir: Omaa tietä

Kristin Steinsdottir: Omaa tietä, alkuteos Á eigin vegum 2006, suomentaja Marjakaisa Matthiansson, Lurra editions, Otava 2010, 191 sivua.

Kristin Steinsdottirin romaanissa omaa tietä kulkee Sigþrúður, joka kirjan alussa on hautajaisissa. Vanhemmiten seitsenkymppinen leskinainen  käy taidenäyttelyissä ja laulamassa hautajaisissa. Hän on sinut itsensä ja yhteisönsä kanssa mutta etsii vielä juuriaan.

Kirjassa eletään eri aikatasoissa. Sigþrúður on hyvin herkkä, mutta ystävällinen mutta toisaalta arka ja sielultaan haavoilla. Sigþrúður toimii nykyajassa lehdenjakajana. Hän on vaatimaton nainen, jonka koko elämä luodataan teoksessa läpi.

Juoni
Sigþrúður syntyy piian punatukkaisena äpärälapsena, hänen toinen kätensä on "epämuodostunut hylkeenevä". Sigþrúðurin äiti Petriina kuolee synnytyksessä. Talon rouva Hallfriður ottaa Sigþrúðurin omaksi lapsekseen ja rakastaa häntä. Sigþrúður kuitenkin joutuu yleisen tavan vuoksi sisäoppilaitokseen, jossa hän joutuu ulkomuotonsa takia rankasti koulukiusatuksi. Koulu päättyy konfirmaatioon, eikä jatku enää koskaan Kasvattiäiti Hallfriðurin kuoleman jälkeen Sigþrúður pestautuu sillin suolaajaksi.

Sigþrúður tapailee kotikylässään omitusta atomivoimaa ihailevaa Kjartania. Kjartan on maanisdepressiivinen romaaneja ja runoja lukeva ja kirjoittava haihatteleva turhake, joka unelmoi tiedemiehen urasta. Haihattelujen lomassa hän saattaa Sigþrúðurin raskaaksi. Raskauden ja synnytyksen Sigþrúður joutuu käymään yksin läpi. Kjartan on joutunut hoitoon ennen raskauden ilmituloa. Poikalapsi syntyy kuolleena. Sigþrúður solmii avo-ja avioliiton tasaisen Tomaksen kanssa, mutta he eivät saa lapsia. Pari elää vaatimatonta elämää ja muuttavat Reykjavikiin. Kun Tomas on kuollut, Sigþrúður alkaa etsiä juuriaan.

Islanti on pieni kansakunta. Teoksesta ilmenee, että väestötietoja on kerätty "Islendigabökiin", joka löytyy  löytyy netistä (englantilainen summary täällä), islantilaisilla on tunnukset tietokantaan, jonka esittelyssä sanotaan sen yltävän jopa 1200 vuotta taaksepäin. Tietokannassa on mahdollista tehdä hakuja eri ajanjaksolla syntyneistä ja monella muulla tavalla. Lisäksi teoksessa puhutaan Kansallisarkistosta.

Sigþrúðurin aarre on hänen kirstunsa, josta kuulee musiikkia. Laulaminen on hänelle muutenkin tärkeää ja Ranska, jossa on hänen sukujuuriaan, ja jonne hän suunnittelee matkustavansa.

Kirja vaikutti mittaansa nähden oivalta, ihmettelin hieman ranskankieltä taitamattomana toistuvaa ilmaisua "la tour d'Eiffel", netissä se on  eri muodossa eli  la tour Eiffel. (Voisiko olla muodot Eiffelin torni ja Eiffel-torni, jälkimmäinen on nykyään ehkä vakiintunein :)

Tässä kirjassa on minusta osin samaa "islantilaisuutta" ja naisen asemaa kuin Halldor Laxnessin Salka Valkassa, vaikka kertookin eri ajasta.

Omaa tietä on omassa islantilaisuudessaan kiinnostava teos, jonka päähenkilö suhtautuu hyvinkin järkevän herkästi elämään(sä). Kirja voi olla pettymys henkilöille, jotka etsivät voimakkaita vastakkainasetteluja ja keinotekoista draamaa. Omaa tietä on minusta uskottava kasvutarina, jossa koulukiusaus jättää (liian) syvät arvet. Sigþrúður selviää kuitenkin elämässään ja löytää juurensa.

Ulla on vuosi sitten blogannut kirjasta näin.
Osallistun tällä Kirjallinen retki Pohjoismaissa haasteeseen.
*****
Kristín Steinsdóttir (s. 1946) on takakannen mukaan islantilaisen kirjallisuuden kärkinimiä. Englantilaisen wikipedian ja kirjan esittelytekstin mukaan mukaan hän on myös lastenkirjailija. Islantilaisessa wikipediassa lukee: " Kristín fæddist og ólst upp á Seyðisfirðiþrjú". Toisaalla netistä löytyy, että Seyðisfjörður on kunta Islannin itärannikolla, siellä asuu noin  700 asukasta, ja se on Vantaan ystävyyskaupunki.

Hergé: Castafioren korut

Hergé: Castafioren korut, Tintin seikkailut 13, Otava, 1991, ensimmäinen suomalainen laitos 1974, alkuteos on 21:s Tintti, ja ilmestyi vuonna 1963 nimellä Les Bijoux de la Castafiore, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta, sivumäärä 63.

Castafioren korut on minusta kertakaikkiaan loistava kirja, ja minusta paras Tintti. Sen nerokkuus tosin ilmenee vain suhteessa muihin albumeihin. Tässä teoksessa ei tapahdu mitään dramaattista, vaikka suuren oopperadiivan Bianca Castafioren kallisarvoinen smaragdi häviää, mutta löytyy lopulta. Albumi on täynnä epäilyttäviä tapahtumia ja epäilyksiä, mutta ne ovat paljon melua tyhjästä. Albumi tapahtuu kokonaan Moulinsartin linnassa ja sen mailla.

Kertomus alkaa, kun Tintti ja Haddock tapaavat mustalaisia majoittuneina kaatopaikan viereen. Haddock kutsuu syrjityt linnansa maille. Kapteenille ennustetaan  onnettomuutta, ulkomaisen naisen saapumisen ja että hänen jalokivensä katoavat. Alku on samantyyppinen kuin Seitsemässä kristallipallossa. Eli ennustuksella luodaan jännitettä. Koko albumin ajan luodaan lisää epäilyksiä. Linnan ympärillä nuuskivat miehet eivät ole gangstereita vaan kilpailevien lehtien toimittajia.

Romanileiri saa tuntea ympäristön ennakkoluulot.  Heitä epäillään myöhemmin smaragdin katoamisesta, myös lukija voi epäillä heitä, sillä Miarka-lapsi leikkii Irman kultaisilla saksilla. Albumissa smaragdin ja kultasaksien varkauteen löytyy syyllinen jo albumin ensimmäisestä kuvasta eli harakka.

Linnut  ovat albumin keskiössä. Castafiorea kutsutaan Milanon satakieleksi, talon ullakolle on pesiytynyt pöllö tai paremminkin huuhkaja, joka herättää pelkoa huhuilullaan ja öisillä äänillään. Castafiore tuo kapteenille lahjaksi Cocon, puhuvan papukaijan, joka aiheuttaa hämmennystä huutamalla välirepliikkejä varsinkin puhelimeen ja tuomalla paljon eloa talon arkeen kommentillaan "Taivas koruni". Eräässä kuvassa on jopa vihertikka, (sivun 16 neljäs kuvaruutu). Harakka on albumin konna, varasteleva, kuten oopperan nimikin La  Gazza Ladra kertoo. Tintin koira Miloukin sanoo kissalle, että ihmiset lörpöttelevät kuin harakat.

Kapteenia kohtaa albumissa kaksi katastrofia linnan neljäs rappu on rikki (albumissa puhutaan kolmannesta askelmasta, mutta kuvassa se on alhaalta päin neljäs askelma) ja oopperalaulaja Bianca Castafiore tulee vierailulle. Castafiore tuo mukanaan Irman seuraneitinsä, sekä säestäjänsä Igor Wagnerin. Castafiore on vaativa ja impulsiivinen esimies, kaiken pitää olla niin kuin hän milloinkin haluaa. Wagnerilla on selvästi jotain salattavaa. Tintti seurailee häntä ja pääsee perille salaperäisistä retkistä. Castafiore tuo flyygelin paikalle, Wagnerilla on valmiiksi nauhoitettua sormiharjoitusta, ja menee nauhan ajaksi kylälle lyömään vetoa, ja kiipeää aina huoneeseen tikapuilla. Tintti narauttaa Wagnerin tästä. Castafiore tulee huoneeseen mutta ei tajua, että soitto tulee nauhalta. Tintti ei tietenkään paljasta Wagnerin huijausta.

Castafiore on aina kiinnostunyt särmikkäästä Haddockista, jonka nimeä ei koskaan lausu oikein. Kapteeni on lähdössä naista karkuun, mutta Castafiore saapuu ensin. Lisäksi Haddockille sattuu onnettomuus ja nilkkavamman takia hän on ajoittain rullatuolissa.

Castafioren nimi viittaa italiaan, mutta hänen suhteensa Tempo del Romaan on tulehtuneet. Lehden toimittajat ottavat hänestä salakuvan papukaijan kanssa. Diiva tulistuu kuvasta ja jutusta. Sen sijaan Paris Flashin perättömän jutun hänen ja kapteeni Haddockin avioaikeista hän ottaa nauraen vastaan. Juttuun löytyy syy professori Tuhatkaunosta. Professori Tuhatkauno on pohjattomasti rakastunut Castafioreen. Hän on muuten ainoa, joka ei kuule kuuroutensa vuoksi diivan laulua ja luulee tätä taidemaalariksi. Tuhatkauno kehittää salassa valkoista ruusulajia Castafiorelle. Bianca tarkoittaakin valkoista. Loppuvaiheissa Tuhatkauno lahjoittaa ensimmäisen kimpun valkoisia ruusuja idolilleen, jonka luulee siis olevan kuvataiteilija. Paris Flashin toimittajat tulkitsevat väärin keskustelun Tuhatkaunon kanssa ja aviohuhut saavat "vahvistuksen", joka johtaa Biancan nauruun ja tukkuun onnittelusähkeitä kapteenille ja paikallisten onnittelukonserttiin.

Moulinsartin linnan rappusten porras on rikki. Kapteeni Haddock yrittää epätoivoisesti saada herra Boullua korjaamaan vikaa. Milloin puhelu ei mene Sanzotin lihakauppaan, vastaa herra Boullu tai hänen vaimonsa, ja korjauslupauksia tulee, mutta paikalle asti ei päästä. Boullu vaikuttaa puhelimessa varsin kuivalta tyypiltä, mutta hän on kuitenkin onnitteluseurueessa soittamassa trumpettia, ja humaltuu Castafiren tarjoamasta samppanjasta. Ilmeisesti passiivisuus kuuluu vain miehen työminään. Vasen yläkuva on siirretty toisesta kohtaa albumia. Eli Boullu puhelimessa kuva on "väärässä" yhteydessä. En ole erikseen pyytänyt lupaa kuvasitaattiin, mutta katson, että tämä on korrekti lainaus. En ole nimittäin aiemmin tajunnut Boullun riehakkuutta pikku hiprakassa. Hergé on nero.

Albumi on erittäin värikäs ja äänekäs. Väritelevisiokuvaruudut ovat kokeellisia, ja aika on jonkin verran ajanut niiden ohi, mutta muuten median toiminta on esitetty hyvin.

Albumin aikana Bianca Castafiore sanoo Haddockia Kappockiksi, Kaddackiksi, Kasackiksi, Hoklockiksi, Hablockiksi, Maggockiksi ja Kapstockiksi. Bianca Castafiorella on varsin värikkäitä pukuja, myös kukallinen puku, jossa on valkoisia ruusuja. Tuhatkauno lopulta katkaisee kapteenin pinnan kuulemalla smaragdi sanan marmeladiksi.

Albumi lopulta päättyy katastrofiin eli vasta korjattu porras, hajoaa uudestaan. Viimeisellä rivillä nähdään myös linnut ja viimeisessä kuvassa ovat  harakka ja papukaija, joka toteaa "Loppu  tuli turskatti"

****
Belgialainen Tintin isä Hergé (1907–1983) oli ristimänimeltään Georges Rémi.

Dokumentin Tintti ja minä mukaan tässä albumissa edellisen albumin Tintti Tiibetissä dramaattinen asetelma on poissa, ja tässä on musiikkia ja huumoria. Ohjelmassa Hergé viittaa vaimonsa kukkaharrastukseen ja kesämökkiinsä, jonne oli tullut humalainen soittokunta, Hergé nauraa tapahtumalle. Tintti Tiibetissä albumi liittyy asiantuntijoiden mukaan psykoanalyysiin, jota Hergé kävi avioeronsa vuoksi. Tässä hän on hyväksynyt "syntinsä" ja päässyt partiopoikamaisesta hyveellisyydestään tai on sinut itsensä kanssa ja onnellinen.

Tämä albumi on esitelty Ylen ohjelmassa 10 kirjaa lapsuudestani. Itse tv-lähetyksessä puhuivat asiasta juontaja Anna Laineen kanssa räppäri Paleface ja kirjailija Sirpa Kähkönen. Olin vaikuttunut Palefacen omistamien albumien määrästä. Kähkönen puolestaan keskittyi paljon väreihin, ääniin  ja lintujen psykoanalyyttisiin tulkintoihin. Olin vaikuttunut molempien vieraiden tietämyksestä. Ylen sivuilla asiasta lisää täällä.

Agatha Christie: Kolmas tyttö

Agatha Christie: Kolmas tyttö, Third Girl 1966, suomentanut Laura Tetri,  2009 (ensimmäinen painos 1970), sivumäärä 235.

Agatha Christien myöhäistuotantoa oleva Kolmas tyttö -dekkari alkaa, kun parikymppinen Norma Restarick hakee apua suklaata (kaakaota) juovalta Hercule Poirot'lta. Norma pohtii, onko tehnyt murhan? Sekava Norma pinkaisee Poirot'n tyköä, Poirot on hänen mielestään liian vanha. Kolmas tyttö -kirja tapahtuu 1960-luvulla ehkä vuonna 1965, kun Poirot vuonna 1916 saapui Englantiin Stylesin tapauksessa, hän oli eläköitynut Belgian poliisista. Jos Poirot olisi ollut tuolloin 46-vuotias, olisi Poirot ollut kirjassa 95-vuotias. Toisaalta Poirot olisi voinut olla Englantiin tullessaan  66-vuotiaskin, jolloin hän olisi jo 115-vuotias. Ikinuorella Poirotilla on kuitenkin edelleen muhkeat viikset ja muutenkin hän on vireässä kunnossa. Dekkarikirjailija Ariadne Olivier on suositellut Normalle Hercule Poirot'ta. Ariadne Oliver mainitsee  kirjoittaneensa 43 dekkaria, joissa kaikissa päähenkilönä on Sven Hjersson, joka mainitaan Kortit pöydällä -dekkarissa suomalaiseksi. Poirot on tahollaan viimeistellyt teoksensa jännityskirjailijoista, jossa teoksessa hän kritisoi Edgar Allan Poeta, miksi, se jäi epäselväksi.

Hercule Poirot'n ylpeyttä on loukattu. Hän alkaa selvittää kummallista tapausta, jossa ei ole näkyvissä rikosta, eikä ruumista, mutta Norma on ajoittain kateissa, ja hän on hyvin harhainen. Poirot ja Oliver pitävät tyttöä Ofeliana ilman viehätysvoimaa, mutta lopussa häntä verrataan Ifigeneiaan, mikä minusta on hyvin osuva vertaus.

Norma Restrick asuu Lontoossa Chelseassa, hän asuu kahden muun "tytön kanssa", josta kirjan nimikin tulee. Kämppäkavereina ovat Claudia Reese-Holland sekä Frances Cary. Norman isä on karannut ulkomaille toisen naisen kanssa, kun Norma oli viisivuotias. Nyt isukki Andrew Restarick on palannut nuoren blondiäitipuolen kanssa takaisin ottaakseen suvun yrityksen ohjat käsiinsä veljensä kuoltua, myös Norman äiti on kuollut. Perheen välit ovat kireät. Normalla on jonkin näköinen suhde David Bakerin kanssa, joka on taidemaalari.

Ariadne Oliver tekee tahollaan tutkimuksia ja Hercule Poirot tahollaan. Loppujen lopuksi on tehty yksi murha ja toinen tehdään. Ariadne Oliveria kopautetaan päähän, mutta kolhuilla selvitään. Tarinan kuluessa tarvitaan psykiatri Stillingfleetin diagnoosejakin.

Juonen huikeudesta ja yllätyksellisestä lopusta huolimatta dekkari on varsin ulkokohtainen ja minusta jopa tylsä.  Siinä on kuitenkin samoja teemoja kuin muissakin Agatha Christien 1960-luvun dekkareissa eli huumeita, salakuljetusta, nuorison pukeutumista ja uusia käytöstapoja. Itse rikos Agathalla pysyy muuttumattomana ja se on murha. Murhan motiivi on raha ja muiden rikosten peittely. Tarinaan liittyy lisäksi sivujuonena taideväärennökset ja huumekauppa. Lisäksi tarinassa on herzlovakialainen au-pair Sonya, Herzoslovakia on Agathan kuvitteellinen valtio, joka mainitaan ensimmäisen kerran teoksessa Rakkauskirjeiden salaisuus.

Kolmas tyttö on Poirot ja Ariadne Oliver -trivialtaan hyvinkin kiinnostava teos, lisäksi kirjassa mainitaan eversti Race, joka esiintyy myös kirjassa Kortit pöydällä. Muuten dekkari on hyvinkin vaisu. Ihmettelin käännöksessä erään rikollisen nimeä eli George Orwell, englannin kielisessä wikipediassa se on mainittu muodossa Robert Orwell. George Orwell leipoi loistavan kirjan, mutta ankean dystopian eli Vuonna 1984.

****

TV-toteutus on vuodelta 2008, ja alkaa samoin kun kirja, eli Norma Restarick pyytää Poirot'lta  apua, mutta Norma lähtee kuitenkin pois ... Normalla on "harhoja", mutta muiden aiheuttamia. Lopussa tehdään lavastus, ja Poirot kiihtyneenä huutaa syylliset. Tätä oli jonkin verran "uudelleen käsikirjoitettu" kirjaan verrattuna. Tässä oli henkilönä Robert Orwell, eikä niin kuin eräässä käännöksessä George Orwell. Orwell ei ole Orwell vaan huijari, huijareita on muitakin ja Norma Restrick ei suinkaan ole hullu ...
****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Helvi Hämäläinen: Ketunkivi

Helvi Hämäläinen: Ketunkivi, WSOY 1995 kolmas painos, ilmestyi alunperin vuonna 1948, sivumäärä 243.

Helvi Hämäläisen Ketunkivi kertoo aluksi suomalaisen kylän elämästä hyvin runollisesti, mutta tarina muuntuu pian junnaavaksi jutuksi pölhöstä Paavosta ja lapsellisesta Lailasta.

Ompelijatar Laila kuuluu Ketunkiven kyläläisiin. "Laila asui mökkiläisen luona, Mies ja vaimo kävivät kumpikin töissä kylässä, mies talvisin metsätöissä, eikä heillä ollut lapsia. He olivat vuokranneet hänelle kamarin ja asuivat itse tuvassa". s 6.

"Ketunkiven ympärillä olevassa metsässä liikkuivat lehmät silloin märin lautasin ja selin, ne kulkivat metsissä, joissa mustikka valmisti mustat kiiltävät marjansa. Pienet harmaat vikkelät linnut, jotka pyydystivät hyönteisiä suurina parvina, pyrähtelivät kulkijan lähellä; niiden äänettömät varjot lennähtelivät sinne tänne". s. 7. Kuvaus on varsin tyypillinen kirjassa. En saa aivan kiinni siinä, miksi lehmät linkitetään mustikoihin ja kuvaus ylipäänsä lintuihin. Itse en ole koskaan kuullut varjojen olevan äänekkäitä, joten miksi pitää korostaa niiden olevan äänettömiä.

Laila on hiljainen kiltti nainen, joka auttelee Paavoa, poikamiestä, joka on siivo mies, joka ei ollut koskaan vielä kajonnut naisiin eikä kajoa. Paavo on enonsa kauppa-apulainen ja hänellä on lehmiä, sika ja kissa. Paavo poimii puolukoita, leipoo vehnäsiä kyläläisille.

Laila näkee unen satumaisesta vadista,"se oli ihmeellisen kaunis, yhtä suuri kuin miehen kämmen ja tehty läpikuultavasta posliinista, joka oli samanvärinen kuin oli ollut taivas silloin, kun hän oli käynyt pihalla tarpeellaan". s.25 . Miehen kämmen on suhteellisen pieni verrattuna vatiin, tarpeista puhuminen on varsin tarpeetonta.

Vadista tulee pakkomielle Paavolle, joka menee Lailan sänkyyn nukkumaan, jotta näkisi samaa unta. Mökkiläisen mies luulee Paavon olevan oman vaimonsa perällä ja heiluu kirveen kanssa. Paavo vannoo olevansa "alkamaton". Loppuosa kirjaa on pölhö-Paavon pölhöilyä. Hän yrittää kirnuta voita, kunnes sekoaa. Lailan kanssa Paavo lähtee myymään unta kaupunkiin "me haluaisimme myydä unen vadista", kukaan ei osta ja Ketunkivessä Paavo selittää, että kaupungissa on vati varastettu. Paavon ja Lailan suhde ei syvene.

Runsaan kahdensadan sivun jälkeen on viimeinen piste virkkeen lopussa, kuten tämän lukijan huumorintajussakin.

Helvi Hämäläinen, kuten alempaa ilmenee, on loistava lyyrikko, miten hän on voinut kirjoittaa tämän, pohdin onko tämä jotain suurta ironiaa, tai joku bluffi. Vaikka omaan suhteellisen siveän elämänkatsomuksen, väistämättäkin tuli mieleen, että Paavo kömpii Lailan "vierihoitoon" tupaan ja vie kaupunkiin, mutta ei halua sitoutua avioliittoon ja selittää tyhmille kyläläisille kaikkea puuta heinää ja pirtissä patjat pöllyävät ja peitto paljon heiluu.

Tässä teoksessa kaivetaan liian syvältä, kuten Paavon analyysi Miinan hyyskästä ja sen sisällön vetelyydestä ja Miinan ruokavaliosta.

Helvi Hämäläisen Ketunkivi on Pölhö-Paavosta kertova hölmöläissatu, jonka kaltaisilla tarinoilla on omat ihailijansa. Tämä bloggari ei kuulu niihin, sen sijaan Helvi Hämäläisen muistelmat lukeneena arvostan häntä lyyrikkona ja kirjailijana, vaikka tämä kuti oli hutien huti.

*****
Helvi Hämäläinen (1907 - 1998) oli suomalainen runoilija ja kirjailija, jonka tunnetuin teos oli Säädyllinen murhenäytelmä (1941), joka viittasi todellisiin henkilöihin ja muodostui sen takia skandaaliksi. Helvi Hämäläinen sai Finlandia-palkinnon vuonna 1987 teoksesta Sukupolveni unta. Olen lukenut Helvi Hämäläisen päiväkirjat 1955 - 1988 (toimittanut Ritva Haavikko), teos on hyvin valaiseva ja avaa myös aiempia tapahtumia. Helvi Hämäläinen oli naimisissa, mutta hänellä oli suhde ennen maailmansotaa Olavi Paavolaisen kanssa. Helvi Hämäläinen oli missi Ester Toivosen serkku. Helvi Hämäläinen julkaisi kirjan Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa salanimellä Annikki Heinä vuonna 1934 ja sai siitä luonnollisesti rahaa. Hämäläinen oli monesti taloudellissa vaikeuksissa, hän elätti poikaansa ja äitiään. Ylen elävässä arkistossa täällä on Helvi Hämäläisen haastattelu, hän sanoo monesti, että olin erilainen, en tiedä millä tavoin, mutta erilainen. Hän sanoo muuttuneensa, muttei kuvaa sitä muutosta. Hän oli omasta mielestään paljon rajumpi kuin ihmiset luulivat ja myös kuriton, hän mainitsee 1980 kuolleen Elina Vaaran ystäväkseen. Haastatelussa Hämäläinen mainitsee, että päivisin syntyy runoja, jotka ovat pitkiä. Jos ne syntyvät yöllä (unessa) ne ovat lyhyitä ja valmiita.

Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

Ilkka Remes: Karjalan lunnaat, ilmestynyt 1998, kuudes painos 1999, Best Seller WSOY, kokonaissivumäärä 459.

Ilkka Remeksen Karjalan lunnaat on hänen toinen trillerinsä. Teos on jaettu kolmeen osaan. Kirjan alussa terroristi Maria Fillmore (32 v) ruiskuttaa toksiinia huippukokoukseen osallistuvien USA:n, Venäjän ja Suomen presidenttien juomaan. Terroristi esittää huikean vaatimuksen, USA hyväksyy, että Nato ei laajene itään mutta Suomi saisi Karjalan takaisin lukuun ottamatta eteläisiä Pietarin läheisiä alueita. Yhdysvallat osallistuisi "Karjalatalkoisiin" kymmenellä miljardilla. Tämän tapahduttua Fillmore antaisi vastalääkettä. Tästä alkaa neljän vuorokauden kujanjuoksu, josta ei käänteitä puutu, neljässä vuorokaudessa toksiini vie nimittäin hautaan ilman vastalääkettä. Tapahtuma-aika on keskiviikosta lauantaihin 10.8 - 13.8.

Maria Fillmore on Remeksen tuotannossa varsin poikkeava "sankari", sillä hänet taustansa kerrotaan pätkittäin. Hän on syntynyt Namibiassa "Ambomaalla". Hänen isänsä on Suomesta lähtenyt karjalamielinen lähetysaseman työntekijä ja äiti on amerikkalainen. Tyttö osaa karjanlanmurretta, vaikka ei ole koskaan Suomessa asunutkaan. Maria os. Mankki ajautuu afrikkalaisten ystäviensä kanssa Swapon sisseihin ja joutuu eteläafrikkalaisten poliisien kidutettavaksi, ja menettää pikkusormensa. Maria saa koulutusta niin neuvostoliittolaisilta kuin yhdysvaltalaisilta. Hän toimii lisäksi Afrikassa avustustehtävissä, josta hänet entinen kontakti värvää terroristiksi. Maria vaan muuntaa suunnitelmaa ja toksiinia ja sen vastalääkettä.

Juoni on kuin suoraan 24-sarjasta, jota esitettiin vasta 2001 alkaen. Jack Bauer joutui 24:n kolmoskaudella kamppailemaan myös Cordillavirusta vastaan. Lukuprosessi on paljolti samaa kuin sarjan katsominen. Sarjan katsominen tekee pahaa ja on jännittävää, mutta on vaikea olla katsomatta. Sama pätee kirjan lukemiseen, sitä on vaikea jättää kesken, vaikka meno on liian tuimaa.

Maria on huolimaton ja saa itsekin tartunnan toksiinista, jonka hän huomaa matkalla lentokentälle. Vastalääke on Suomessa. Mutta hän haluaa nähdä vielä kerran kuolevan äitinsä, ja tehdä tilit selviksi.  Oliko äiti se henkilö, joka paljasti hänet Etelä-Afrikan hallitukselle? Lisäksi Maria potee huonoa omaatuntoa isänsä itsemurhasta. Marialla on viisivuotias tytär Anna, sekä ex-mies Tony Fillmore. Amerikassa on kuuma vastaanotto. Hän on jättänyt liikaa jälkiä itsestään.

Tarinaa limitetään eri aikatasoihin ja henkilöihin. On monenlaisia valtataisteluja, käänteitä ja hämäyksiä. USA:ssakin laitetaan iso pyörä pyörimään presidentti Robert Kay on pelastettava. Operaation johtoon kutsutaan Marylandista Harry McLeon, jolla on oma lapsuutensa traumat ja avioliitto ja lapsen kuolema ja uran päättyminen työstämättä.

Tarinan kuluessa Suomi on estoitta jenkkiammattilaisten temmellyskenttä. Perusoikeuksia ei kunnioiteta, kun kolkutetaan oville ja tietoja halutaan. Filmorella on lapsi, se ei helpota Fillmoren maanista missiota.

Peli muuttaa moneen kertaan asetelmia. Remes on rytmittämisen mestari. Ensimmäinen osan loppuosassa Maria pääsee kuin pääseekin takaisin Suomeen ja pääsee vastalääkkeeseen kiinni, mutta mutta sitten ampulli varastetaan. Toisen osan lopussa tapahtuu uusi käänne ja ratkaisu on etääntyy.

Kirjan nimi viittaa minusta Valter Juvan (1865 - 1922) runoon Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. 1901, joka laulu alkaa
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
käki kukkuu siellä ja kevät on,
vie sinne mun kaihoni pohjaton.

runo loppuu

Käki kukkuu siellä ja kevät on --
Vie sinne mun kaiho ponneton!

Valter Juvan runoja löytyy Gutenbergistä täällä.

Tämä on myös suosittu laulu, joka on kansanlaulu.

Toisin kuin monessa myöhemmässä Remeksessä Maria Fillmore on hyvin taustoitettu ja motivoitu henkilö. Yksinäinen susi tai käki, joka on hänen koodinimensä, mikä ilmenee myös kirjassa  ja käki esiintyy myös  Käki. Myöhemmissä Remeksissä päähenkilöt ovat usein juppeja, joille lopussa käy hyvin, tai he pääsevät pois Oravanpyörästä, kuten teoksessa Omertan liitto tai Horna. Maria ei ole juppi vaan vaihtoehtoihminen, joka joutuu tarinan kuluessa tekemään suuria uhrauksia, ja hän joutuu kantamaan teoistaan vastuuta.

Remeksen analyysi on varsin osuva ainakin Naton laajentumisen suhteen. Venäjä on globaali supervalta, jonka reaktiot perustuvat minusta politiikkaan, joka on johdonmukainen jatke Neuvostoliiton ajoista. Remes on oivaltanut jo 1990-luvulla monta nyt ajankohtaista asiaa.

Lisäksi Remes on oivaltanut jo tuolloin tietoliikennevakoilun ulottuvuudet, jotka ovat vielä kehittyneempiä tänä päivänä.

Lainaus sivulta 47.
... yhdysvaltalainen National Securiry Agency  NSA: tietokoneet kahlasivat rutiininomaisesti maailman tele- ja radioliikennettä ... Signaalit ohjattiin Cray-supertietokoneisiin, joiden tietokantaa oli syötetty suunnaton lista valikoituja puhelinnumeroita ...  tietokoneisiin syötettyjen avainsanoihin, jotka laukaisivat nauhoituksen ja tallensivat puhelun ...
NSA:sta on puhetta paljonkin, mutta Remes on ymmärtänyt tällaisen toiminnan mahdollisuudet varsin osuvasti ja julkaisuvuosi on 1998.

Toisaalta minua on aina kummastuttanut monet Remeksen aihevalinnat, ja niin tämäkin aihe. Toisaalta Ilkka Remeksen trilleri Karjalan lunnaat lukeutuu minusta Remeksen teosten parhaimmistoon. Itse en ole tämäntyyppisen trilerin ystävä.
****
Ilkka Remes (s.1962) on Suomen myydyimpiä kirjalijoita.
Karjalan lunnaat on saanut Vuoden johtolankapalkinnon 1999 juttu täällä.
Ilkka Remeksen esikoiskirjasta  Pääkallokehrääjä olen blogannut näin.
Ilkka Remeksen Aaro Korpi -kirjoista olen blogannut täällä.

Itäveri on blogattu NÄIN.