Jane Austen: Järki ja Tunteet

Jane Austenin (1775-1817) Järki ja Tunteet -romaanin luin sen klassikkomaineen vuoksi, romaani on vuodelta 1811. Tällaisia teoksia lukiessani teen henkilölistan, joten oli heti alkuun selvillä sisaruksista, näiden velipuolesta, ja henkilöiden linkittymisestä toisiinsa.

Dashwoodit ovat hoitaneet perinnönjaot miehiseen tapaan, joten sisaruksille Elinor, Marianne ja Margaret oli jäänyt isosta pesästä vain muruset. Tyttärien äiti vuokraa toisen torpan, minne katras karauttaa teoksen alkupuolella, joskin Lontoossa myös lorvitaan. Sisarusten velipuoli oli antanut isälleen lupauksen hoitaa madamien massit täyteen, mutta ilkeä vaimo, sai siippansa tohvelin alle rutinoineen, miehenkin mielestä mammona pitää jättää vain omalle pojalle. Massi pidetään kiinni, ja äitipuolen eläke unohdetaan.

Austen kuvailee henkilöiden ulkonäön ja tunteet perinjuurin tarkkaan. Teoksen suurin fokus on Elinorin ja Mariannen naimahuolet, kuinka päästä hyviin naimisiin, joitain mieskandidaatteja on tyrkyllä, eli yhdestä ei tarvitse valita, mutta olisi ylkäkandidaateillakin muitakin ottajia. Lopulta vakka kantensa löytää. 

Teoksen teksti on äärimmäisen vanhakantaista ja humoristista. Pokkaripainoksessa 2011 teksti on pientä ja tiivistä, eli lukunautinto olisi noussut suuremmalla fonttikoolla. Tässä pokkarissa tarina on saatu puristettua 339 sivuun. Luettavana on hienojen herrojen ja daamien aviopeli, jossa korulauseiden alla on enemmän tai vähemmän teeskentelyä, mutta kuitenkin aina piikikästä okaa, jolla runnellaan toisen rakkauden kaipauksen tulehduttamaa sydäntä. Parahin piikittelypaini käydään Lucy Steelen ja Elinor Dashwoodin välillä, Lucy pääsee toisen hienotunteisuuden vuoksi liian helpolla.  Katala kuhnurikoiras Willoughbbyllä ei ole puhtaita villoja valloituksissaan. Teos on todellista seurapiirishakkia, missä daamit käyvät kylmää kyynistä gambiittia, ja kuhnurit pyörivät kunnes saavat perintönsä ja sitten kihlattunsa. Päähenkilöitä on noin tusina, joten parivaihtoehtoja on monta.

Austen on kirjoittanut aikansa romaanit nykyisin käytettävällä saippuaoopperaformaatilla. Parhaat pohdinnat poristaan, kun päähenkilöt ovat poissa. Samoja lemmen asioita vatkataan puoleen ja toiseen. Märehtiminen ja murehtiminen toisen asioista saa huvittavat mittasuhteet. Austenilta on naimakauppojen ratkaisemiseksi työkaluinaan järki ja tunteet, jolla rakkauden salat selvitetään, rahaa tarvitaan vain joutoelämän jatkamiseen. Nykysaippuaoopperan käyttövoima ovat vielä vahvat ja voimakkaat vietit, jotka monesti voittavat järjen ja tunteet.

Teoksen tekstistä seuraavat lainaukset antavat hyvän kuvan:
Vaikka metsämies antaakin arvoa vain sellaisille oman sukupuolensa edustajille, jotka niin ikään metsästävät, hän ei useinkaan halua lietsoa näiden harrastusta sallimalla heidän asettua asumaan omille tiluksilleen. s. 32

Piano oli auki, kaikki valmistautuivat olemaan ihastuneita ja Marianne, joka lauloi hyvin, esitti heidän pyynnöstään useimmat niistä lauluistaan, jotka lady Middleton naimisiin mennessään oli tuonut mukanaan ja jotka luultavasti siitä saakka olivat lojuneet pinossaan pianon päällä. s.33

Vaikka naimahuolista on puhe, ei kuitenkaan ole kyse kuten sivulla 42 todetaan ”pyydystämisestä”.

Muutamia huvittavia huomioita
Sir Johnilla on ilmeisen huono talo, koska siitä puuttuu kokonaan niinkin tärkeä osa kuin biljardihuone!
Eräs henkilö kyllä tuntee John Willoughbyn hyvin, mutta ei ole lainkaan puhunut hänen kanssaan!
Lucy on salakihloissa, jonka likimain koko Lontoon seurapiiri tietää, nykyisin salakihlat tietää vain kaikki juorulehtien lukijat!

Teoksen lopussa kaksi sisarusta saavat kumppaninsa, jonka järki ja tunteet ovat heille suoneet.

Enemmittä juonipaljastuksitta suositan kaikille romantiikan ja kartanoelämän ystäville.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Mario Vargas Llosan: Tuhma tyttö (Travesuras de la niña mala 2006, tarkoittanee suomeksi tuhman tytön temput, eli kuvaava nimi) on 2010 nobelistin teos. Selasin teoksen kerran eräillä sukujuhlilla, ja ostin sen pokkarina, vaikka olisin saanut sen silloin mukaani, kirjasta haluttiin eroon ja ymmärrän nyt miksi. Pikaluvun ansiosta tiesin kirjan juonen ja päätapahtumat ennen lukemista. Teos on kiinnostava, että se on nobelistin ja intellektuellin teos, joskin tämä on hänen myöhäistuotantoaan, Llosa on syntynyt vuonna 1936.

Teos on valaiseva ilman paha tyttö-teemaansakin, sillä se kertoo espanjankielisten maiden kuten Perun, Kuuban, ja Espanjan asioista esimerkiksi Espanjassa oli 1970-luvulle Franco vallassa ja Madrid on kansainvälinen kaupunki. Pariisi oli monen emigraatin asuinpaikka, mikä teoksessa tulee hyvin ilmi. Päähenkilö on Perusta muutettuaan Unescolla tulkkina, ja kääntää aivan pikku sivujuonteena Tsehovin novelleja ja Lessingin teoksen espanjaksi. Hän käy monessa maassa myös Suomessa josta s.284 lukee seuraavaa: Tämä oli toinen käyntini Helsingissä. Ensimmäisen kerran olin ollut siellä keväällä, jolloin saattoi kävellä kadulla tai mennä maalle katsomaan järvien täplittämiä koivikkometsiä ja kauniita puutalokyliä. Siinä maassa kaikki on kaunista: arkkitehtuuri, luonto, ihmiset ja ennen kaikkea vanhukset. Ehkä emme tarpeeksi arvosta maatamme.

Romaanin päähenkilö Ricardo Somocurcio on syntynyt Perussa vuonna 1935 ja romaanin tapahtumat alkavat kesällä 1950, jolloin tuhma tyttö ja hänen "siskonsa" eli Lily ja Lucy valehtelevat olevansa chileläisiä, mutta jäävät Lilyn valheesta kiinni. Valheen tarkoitus on peittää oma ankea ja alhainen syntyperä. Kiltti poika on jo pihkaantunut Tuhmaan tyttöön. Tämä Tuhma tyttö on opportunisti-psykopaatti ja vilahteleekin tarinassa vakiovälein, ja pielusten käy tie aina uusiin asemiin ja uusiin masseihin. Kiltti poikakaan ei ole aivan niin kiltti, vaan toimii kahden aviomiehen aisankannattajana. Tähän teemaan en halua pureutua, se on K18-asiaa, mutta sen totean, että kovan hinnan tuhma tyttö seikkailuistaan maksaa, ja teos sisältää voimakkaita ja muutamia erittäin kuvottavia kohtauksia, eli en suosittele teosta kuin täysikäisille.

Llosalla on kyky viedä tarinaa eteenpäin. Teos on jaettu seitsemään lukuun, jossa Tuhma tyttö esiintyy eri nimisenä ja eri asemissa. Tarina hyppii eteenpäin luontevasti ja uudet henkilöt tulevat hyvin taustoitettuna mukaan, tarinassa on ajankuvausta Euroopasta ja välillä katse suunnataan levottomaan ja epätasa-arvoiseen Peruun. Teoksen luvut alkavat päähenkilön elämäntilanteen kuvaamisella luvun lopussa pakkomielle vetää päähenkilöt yhteen, ja luvun lopussa tapahtuu dramaattisia asioita. Ranskan, Espanjan ja Perun lisäksi Japanissa käydään. Vaikka teos tuskin kuuluu Llosan parhaimmistoon, se paljastaa kirjalijan kyvyn luoda uskottavia tarinoita ja viedä päätarinaa eteenpäin. Pikkutarinoista parhaimpia oli hevosten muotokuvamaalarin tarina, johon liitetään hipit ja skinit, sekä aallonmurtajien asiantuntijan kertomus. Mykän pojan tarina oli sen sijaan sangen arvattava.

Teoksessa on pääteemansa tuhmatyttö-kilttipoika lisäksi monia ajankuvia ja teemoja kuten köyhyys, häpeä, pyrkyryys, juurettomuus, jotka puhuttelevat niitä, jotka ne havaitsevat ja osaavat ottaa niistä kiinni.

Lukukokemustani haittasi liian pitkä vatkaava tarina, koska toistoillakin on rajansa, lisäksi teos hakee turhia myrkkymausteita mukaansa ehkä erottuakseen muista vastaavista.

Ullan bloggaus tästä kirjasta löytyy täältä.
--
Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 1936) palkittiin siis Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 2010. Teoksessaan Vuohen juhla hän tutkii valtaa ja sen väärinkäyttöä sekä naisen asemaa mestarillisesti, bloggaus täällä.

Tuomas Kyrö: Miniä

Lahjakirjaa ei saa katsoa liian tarkasti. Tuomas Kyrön teosta Miniä jaettiin kylkiäisenä kirjakaupoissa 23.4.2012.

Luin Miniän heti ilmestymispäivän iltana, en malttanut jättää myöhemmäksi.

Tuomas Kyrön Miniä kertoo korkeasti koulutetun miniän ja sotaveteraani-appiukon viikonlopusta ja takautumina saamme muistoja ensikohtaamisesta, hiihtoreissusta ja auki jääneistä vessan ovesta. Mäkkärissä käynti ja muut tempaukset tuovat mieleen Team-Ahman vastaavat tapahtumat. Miniän valitus on turhaa, itse ainakin olisin pitänyt siitä, jos olisin saanut  Mocca Masterin joululahjaksi miltei 200 euron kahvinkeittimen. Myös 20 000 markan pesämuna olisi ollut mukava. Itse asiassa olen juuri harkinnut 27 euron kahvinkeittimen hankintaa.

Minun mielestäni Tuomas Kyrön Miniä oli muutenkin varsin kliseinen ja hiomaton. Kylkiäiskirjasta en kuitenkaan pahoita mieltäni, tällaiset tempaukset ovat hyviä. Kertoohan kirja, miten miniä ja appi sekä appi että naapurimaan kansalaiset voivat elää toisiaan ymmärtäen YYA-hengessä. Mainittu sopimus nostetaan esille, se oli voimassa 1948-1991.

Muutamia havaintoja

Pojan seinällä ovat olleet: Led Zeppelinin, Hurriganesin ja Jari Puikkosen julisteet. Kaksi ensin mainittua bändiä oli maineensa kukkuloilla 1970-luvulla, mutta Jari Puikkonen oli huipulla 1981-1989. Teoksen mukaan miniän esikoinen oli 17-vuotias, ja miniä oli saanut sen 28 vuotiaana, josta voi päätellä, että miniä oli syntynyt 1960-luvun puolivälin jälkeen, eli poika fanitti Puikkosta aika myöhään.

Appiukko muisti puolestaan Galina Kulakovaa, joka voikin olla totta, Kulakova hiihti huipulla 1968-1982, mutta Raisa Smetanina, jota ei mainittu, oli huipulla 1974-1992. Appiukko mainitsee myös taitoluistelijat Grigorijets-Plutsirenkova?, joka ei soita minulla mitään kelloja, luultavasti hän olisi voinut muistaa Rodnina-Zaitsev –parin, jos ylipäätään olisi katsonut taitoluistelua. Jalkapallomaalivahti Lev Jashin 1960-luvulta tuntuu olevan muistissa, joten appiukon urheilun seuranta on ollut pahasti jälkijättöistä.

Sivun 94 huonosti lukiessaan saa käsityksen Barabbaksen olleen Vanhan Testamentin hahmon, mutta Uudessa Testamentissa on hänen paikkansa.

Myös Breznev ja Reagan on koplattu yhteen. Breznev oli huipulla 1964-1982, ja Reagan presidenttinä 1981-1989, eli miksi heitä on vertailtu?
*****
26.8.2014

Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa: 
"Kyllä, minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta"

Ei voi muuta sanoa kuin oli yhtä vitsiä toistettu. Ongelma oli kohdallani siinä, että se ei edes ensimmäisellä kerralla naurattanut, eikä toistokaan auttanut vaan pahensi tilannetta.

Heitot kuten "Pankin vakavaraisuuden tietää kahvista ja avajaispullasta", ovat yhtä aikaansa eläneitä. Pankkikonttorit ovat häviävä urbaani ilmiö.

Luin oheisen kirjan juttuja, sitten selasin ja piilotin tämän bloggauksen tänne.

Kyllä on suositusta ilmiöstä kyse, eli tässä on Sorateiden erikoispainos, jossa aluksi mieli pahoitetaan, kun Voortti Eskortti jäi katsastukseen ...

Pukinkonttiin näitä ostetaan  ...

Antti Hyry: Aitta

Antti Hyry: Aitta.


Antti Hyryn Aitta on jo vuodelta 1999, minulla on 2009 painos. Olen aiemmin lukenut teoksen Uuni, ja tämä on hyvin samanoloinen rauhallinen kirja, sivuja vähemmän 189. Hyry muuten on syntynyt 1931 ja on valmistunut diplomi-insinööriksi. Hyry menehtyi kesäkuun alussa 2016.

Aitta -kirjan tyyli on verkkainen kuten Antti Hyryn Uunissa, ainoa ero on siinä, että teoksen alussa ja lopussa on runo, runoja on yhteensä kolme. Kuvailun kohteet ovat yhtä arkipäiväisiä kuin Uunissa. Ikkunalasit niiden leikkaus, urkujen osto, kalastus, verkon selvitys, kalojen jakaminen sukulaisille, Juhannusseurat, aittakaupat, hillan poiminta, uuni tuvassa, rieskan ja leivän paistaminen ja haju, rapeus, maku ja muoto, mies ja peräkärry, tavaroiden ostaminen. Esitys ei ole aivan niin valmista kuin Uunissa. Uuni on vielä verkkaisempi esitystavaltaan ja vaihtelee kerrontaa, tässä on kerronta hän-muodossa, ei minä kerrontaa, vielä on elämässä hieman vekkiä. Vaimoltakin kysytään, kerran "joko olet vihainen", ei ollut eikä sitä Uunissa enää kysytty. Uunissa tavaroita ei enää naapureilta ostettu, vaan käytettiin suoraan rautakauppaa. Uunissa kertojan nimi selviää, tässä päähenkilö jää nimettömäksi.

Aitassakin luetellaan nimiä, joiden voisi kuvitella olevan uskonnollisia Leevi, Tuomas, Johannes, Paavo (Paavali), Tapani (Stefanus), Tuomo (Tuomas) ja Esteri. Koska ollaan Iin nurkilla nelostietä ajetaan ja samoja havaintoja luonnosta tehdään kuin Uunissakin: pääskysistä on monia mainintoja, tuomen kukkimisesta, koivuista, suon laidalla ollaan, monia marjoja. Kiestinki mainitaan kuten Uunissa, ja samoin saadaan postia Ruotsista.

Viihdyn etelän kaupunkilaisena tämän tekstin äärellä. Kiireettömyydestä tulee isovanhemmat mieleen, vaikkeivät olleetkaan näiltä seudulta kotoisin.

Aitta ei ole aivan niin myötäsukainen kirja kuin Uuni. Päähenkilön pudottua katolta hän miettii näkikö naapuri. Hillametsällä hän pohtii, ehtiikö joku apajille ennen häntä, ja hyttyset kiusaavat. Uunissa näistä aatoksista on jo päästy eroon ja hyttysistä karkoitteen avulla.

Tekstilainauksen voisi ottaa melkein mistä vain, otan sen sivuilta 66-67 varsin pitkä sitaatti, mutta osoittaa Hyryn tyylin.
Tuon makin oveen, jonka edessä on keväällä tuomen kukan nuppujen valkoiset pallot kasvavat ja tuoksuvat, varisevat, joka nyt on vihreä, melkein tummanvihreä, mutta auringon valo panee loistamaan käpristyneet oranssinväriset oksienpäitten lehdet
-Onhan me käyty joskus hillassakin, hän sanoi.
-Muistatko, kun oli vetelä suo ja minä sanoin, astu aina samaan paikkaan niinku minä, ja pysyit pinnalla, mutta sitten astuit kerran oman harkinnan mukaan, ja upposit heti.
-Niinhän se taisi tapahtua, lanko sanoi.
-Saatiin onneksi ylös, käly sanoi. -Mutta eikö mennä nyt-
-Ottakaa kahvia ja voileipää, vaimo sanoi,  -laitan sillä aikaa nämä eväät
-Kiitos käly sanoi. -Tämä leipä on niin ihanaa.
-Niin on, lanko sanoi, kuului ratinaa, kun hän puri
Kaiken muun olennaisen olen sanonut Uuni -postauksessa.

Juonena tässä on, että mies ostaa aitan purkaa sen ja kokoaa sen uuteen paikkaan. Antaa elämästä tietyn kuvan, ja luin tätä mielummin kuin Rosa Liksomin Yhden illan pysäkkiä, jossa pohjoisenkin arjesta annetaan kuva a la Liksom.

Hyryn Aitta ja Uuni ovat hienoja kirjoja.

W. Somerset Maugham: Elämältä se maistui

W. Somerset Maugham (1874-1965) oli brittikirjailija. Luin häneltä teoksen Elämältä se maistui, romaani joka maistui varsinkin aluksi puulta. Teos on julkaistu 1930 nimellä Cakes and ale, julkaistu ensikerran suomeksi vuonna 1955, tämä on Suuren suomalaisen kirjakerhon painos vuodelta 1973. Teoksessa on Hannu Tainan piirroksia. Kakkuja ja olutta lienee alkuperäinen nimi? Teos sisältää 26 lukua ja on 235:n sivun mittainen.

Teos kertoo kirjailijoista, kirjoittamisesta ja kirjallisuuteen liittyvästä kaksinaismoralismista ja on rakenteeltaan varsin monimuotoinen, enkä pystynyt ennakoimaan kirjan tapahtumia enkä lopputulosta, koska sisällä on toinen tarina. Teos käsittelee kirjailijoiden menestystä, kriitikoita, ja teos antaa nykypäivänä valaisevan kuvan kirjailijan työn luonteesta julkaisuineen, cocktail-tilaisuuksineen, jossa myydään kirjaa, lehtikritiikit, ja kollegoiden teosten julkaisu mahdollinen menestys, heidän saamat kritiikit, elämänkertateoksissa ei  haluta kertoa koko totuutta, vaan silotellumpi versio.

Kirjan minä (Willie Asshende) tapaa suositun ja teflon-pintaisen kirjailijan  Alroy Kearin, joka on onnistunut pysyttelemään väleissä muiden kirjailijoiden, kriitikoiden ja yleisön  kanssa. Kear kokoaa elämänkertaa kuuluisasta Edward Driffieldistä, joka kutsutaan jälkiviktoriaanisen ajan suurimmaksi kirjailijaksi. Kirjan minä  on tuntenut kirjailijan (E.D) jo nuoruudessaan 1800-luvun lopussa ja opiskellessaan lääketiedettä, ja myös tämän vaimon ja ystäväpiirin, jossa on taitelijoita ja kirjallisuuden tukijoita ja onnenonkijoita. Driffield oli pitkään yleisen paheksunnan kohteena, varsinkin kotikonnuillaan Blackstablessa sekä alhaisen syntyperänsä että tarjoilijatar-vaimonsa vuoksi. Lisäksi Driffieldin hanttihommissa olot olivat väheksymisen aihe.

Tarjoilijatarvaimo näyttelee suurinta osaa teoksessa. Vaimo on varsin iloluonteinen ja värikäs persoona, jota Maugham ei tuomitse vaan tarkastelee ymmärryksellä. Vaimo onkin hyväntahtoinen ihminen, joka perustelee anteliaan käytöksensä, ja lukija asettunee hänen puolelleen muun tekopyhän toiminnan asemesta, vaikka vaimosta viljellään briteille kammottavia sanoja, mutta jota kirjan päähenkilö puolustaa metsälampivertauksellaan. Metsälammessa voi käydä uimassa, vaikka siellä olisivat olleet jotkut muutkin aiemmin tai välillä uimassa. Olisikohan vaimo kansikuvassakin.

Driffield oli ollut varsin tuottelias kirjailija, muttei kriitikoiden suosima. Teoksen eräs teema on se, miten kirjailijasta tulee suosittu, eli pitää elää vähintään seitsemänkymmenvuotiaaksi, ja julkaista jatkuvasti. Kriitikot nostavat jalustalle tai ampuvat alas kirjailijoita, kuten myös Driffieldin pääteoksen Elämän maljan, joka perustui jopa omakohtaisiin traagisiin kokemuksiin. Toinen mainittu teoksen nimi on Hedelmistään puu tunnetaan, eli varsin kliseisiä nimiä.

Kirjailija Driffield kuten kertojakin jäävät Maughamin teoksessa täydellisesti varjoon, ja minäkertojan muistoilla vaimosta ja siipijoukosta on teoksessa suurin rooli. Päähenkilö oli kirjailija, vaikka opiskeli lääkäriksi, tätä eikä hänen teoksiaan avata lainkaan.

Maughamin teksti on taitavasti rakennettu, mutta siinä on jatkuvaa ironiaa, ja havainnointia kulttuuripiirien, aatelisten ja muiden tekopyhistä ominaisuuksista. Sen takia tekstin lukeminen kesti aika pitkään. Luultavasti kritiikki oli pistävämpää 80 vuotta sitten, mutta kulttuuristen piirien ja aatelisten analyysi oli varsin osuvaa. Luultavasti osa jää nykylukijalta ymmärtämättä, sillä kirjailijoilla, taidemaalarilla ja kriitikoilla saattaa olla ollut esikuva elävässä elämässä.

En osaa kuitenkaan pukea sanoiksi lukukokemustani paljastamatta teoksen juonta. Kirja siis kertoo kirjailijan yhteydenotosta toiseen kirjailijaan, joka tunsi kolmannen kirjailijan, josta tehdään elämänkerta, mutta taustatarina eli kolmannen kirjailijan vaimon tarina on se kiinnostavin juonilanka. Lukukokemustani haittasi kirjan kertojan penseähkö asenne Keariin ja kirjaprojektiin ja myös itseensä, mutta rouva Driffieldiin liittyvät muistot ovat elävin osa teoksessa. Kirjassa oli (tähän laitokseen?) piirrettyjä kuvia, jotka eivät sopineet teoksen tunnelmaan. Penseä asenne minusta henkii Maughamin omaa kyllästymistä kirjallisiin piireihin tai koko kirjoittamiseen, tämä tuskin on Maughamin paras teos, netistä en löytänyt yhtään arviota.
Ihmisten kuvailu on piikikästä ” oli puutteellinen äly ja hurmaava olemus” ”ei ollut lukenut kestivieraittensa kirjoja”, ”Pääri olisi hallinnut maatamme kuin ihmisten tai luonnonlait ovat säätäneet”
***
Pistän aina merkille, mitä teoksia tai kirjailijoita teoksessa mainitaan. Tässä mainittiin Emily Bronte, Charles Dickens, Marcel Proust, muita mainittuja olivat Fizgerald ja Thomas Hardy, ja mainittuja teoksia oli ainakin Madame Bovary.

Kirjailijan syntyperää on tarkasteltu myös Bennetin teoksen Epätavallinen lukijan kansitekstissä ja luokkayhteiskunnan jäykkyys on eräs teema, kirjailijan sisäisen kirjan mukaiset teokset (kirjailija kirjoittaa koko ajan samaa teosta) on käsittelyssä myös Bayardin teoksessa Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut. Teoksessa puhutaan myös Proustista kuten tässäkin. Teoksen tunnusmerkkinä on että kertojan nimeä ei taideta mainita kokonaisuudessaan kertakaan, etunimi muutamasti ja sukunimi muutamasti.

Elämältä se maistui on teos, jonka teemat avautuvat parhaiten lukijalle, joka on perillä viktoriaanisen ajan kirjallisuuspiireistä, ja Englannin luokkayhteiskunnan olemuksesta. Teoksesta saa luultavasti enemmän irti lukemalla sen toistamiseen.

Tomas Tranströmer, samlade dikter 1954 - 1996

Ostin teoksen Tomas Tranströmer, samlade dikter 1954 - 1996, eli nobelistin 2011 runoja alkukielellä.

Haastekerrointa oli melkoisesti, mutta päätin, että käännöksinä en näitä lue. Runot olivat minusta varsin hyviä, mutta runojen lukemista haittasi se, että en tuntenut joko kaikkia sanoja tai niiden merkityksiä. Etsin sanakirjastakin, mutta en löytänyt, joko siksi että kyse on yhdyssanasta tai sana on liian vanha tai uusi. Tämän vuoksi ensin luin runot kertaalleen, sitten uudestaan pohtien niiden merkitystä. Tämä arvio on siksi torso, että taitoni loppui. Runot ovat merkityksellisiä, monimuotoisia, niissä on selvästi vivahteita, joita ymmärtää vain se, joka ymmärtää (paremmin kuin minä) ruotsia.

Tietyt sanat toistuvat näissä runoissa -havet, sten, sjö, morgon. Morgon itse asiassa on äänneasultaan yllättävä sana morgon (vai moron), enemmän saa irti morgon. Skugga -sanaa käytetään, ek, kvarn, glimma, joka on myös hyvin voimakas sana, glittra, stjärn, runot ovat minusta varsin mustanpuhuvia, ja monissa runoissa on sanat död, svart tai mörk tai kontrastia -vastakohtaa. Pisteitä on käytetty jakamaan ajatuksia, mikä selkeyttää ajatuksen kulkua.

Runo vuodelta 1996
TYSTNAD -runon kolme viimeistä säkeistöä (kuusi viimeistä riviä)

i sovrummet öppnar sig en hisstrummas
mörkä stav mot innandömena

Blommor i diket. Fanfar och tystnad.
Gå förbi de är begravda ...

Bordsilvret överlever i stora stim
på stort djup där Atlanten är svart.

Fanfar och tystnad ovat ainakin vastakohtia, viimeistä säkeistöä en ymmärrä, tarkoittaako Bordsilvret pöytähopeaa? Tässä tulee se haaste, en loppujen lopuksi ymmärrä kaikkea, en ehkä mitään!

STORM-runon  ensimmäinen säkeistö vuodelta 1954

Plötsligt möter vandraren här den gamla
jätteeken, lik en förstenad älg med
milsvid krona framför septemberhavets
                             svartgröna fästning
Tämä säkeistö on minusta ainakin ilmaisuvoimainen ja komea. Plötsligt tosin tuntuu minusta -ei niin kauniilta sanalta- plöts , toisaalta en ole ruotsinkielinen, eli ongelmia tulee runouden lukemisessa alkukielelläkin.


TVÅ STÄDER, runo vuodelta 1996 molemmat säkeistöt (otan toisen säkeistön alun pois, jotta ei ole koko runo). Runossa on sanapari fiende –vän. Toisen säkeistön loppu on varsin musertava, ja runossa on kontrasteja. Lauseet ovat pisteillä erotettuja.


På var sin sida om ett sund, två städer
de ena mörklagd, ockuperad av fienden.
I den andra brinner lamporna.
Den lysande stranden hypnotiserar den mörka

....

En tubastöt tränger in.
Det är en väns röst, tag din grav och gå.

Teoksen ostin kirjakaupasta, luultavasti tätä kirjaa on saatavissa, suosittelen nobelistien ystäville, ehkä saatte enemmän irti kuin minä, paneudun tähän vielä paremmin laajemman sanakirjan kanssa :)

Maiju Lassila: RAKKAUTTA

Maiju Lassilan Rakkautta on teoksen sisäkannen mukaan tragillinen lemmen tarina, se on parodiaksi kirjoitettu vuonna 1912. Rakkausromaanin parodian päähenkilön on Sortavalan vallesmannin tytär Maiju Lassila, joka tykästyy Petteriinsä, jolle lukkarin likka Elli myös osoittaa helliä huomioita. Maiju kamppaa Ellin yritelmät ja 110 sivun jälkeen ollaan teos saatu yllätyspäätökseensä.
Vitsin pitää olla lyhyt tai hyvin kerrottu. Rakkautta -tarina on liian pitkä, eikä minua naurattanut kertaakaan. Lukijaa puhutellaan ainakin yhdeksästi.

Aikalaisarviokin oli nuiva, totta tarina oli kuiva.

Teos alkukappaleesta saa kuvan teoksen tyylistä
 ”Tekö sitä olette se Maiju Lassila … tään Tohmajärven vallesmannin tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin tungetteleva oli mielestäni se kysymys.
"Vai tuliko tässä erehdys?" arveli siihen mies hölmön näköisenä, lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: "Niin jotta ettekös te todellakin ole se vallesmanni Lassilan tyttö?"
Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi, keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani halveksivasti:
"Fyi!"

Luin teoksen, koska ostin sen yhdessä Jotunin novellikokoelman ja Canthin Salakarin kanssa. Jos luet kaikki Lassilat, lue tämäkin, jos vain yhden, en suosita. Teos on Gutenbergissä, ja ilmaisena e-kirjana.

Maiju Lassila ei ollut oikeasti nainen vaan mies Algot Untola (1868 - 1918)

Naimisissa narsistin kanssa

Naimisissa narsistin kanssa on ohjekirja henkilöille, jotka ovat naimisissa narsistin kanssa. Teos on viisikon Marketta Joutsiniemi, Pia Kaulio, Raimo Mäkelä, Jyrki Pekola ja Gustav Schulman käsialaa. Viisikon vahvuus on kokonaisvaltainen tietämys. Schulman on lääketieteen lisensiaatti ja psykiatrian erikoislääkäri, Joutsiniemi OTK, Mäkelä on teologi ja pappi, eettistä pohdiskelua kirjassa on esim. avioerosta, Kaulio on kuntoutuspsykologi, ja Pekola on psykoterapeutti, muitakin asiantuntijuuksia on kirjoittajilla aihepiiristä.

Aluksi käydään läpi teoriaa luonnehäiriöistä ja personaallisuushäiriöistä, ja niiden yleisyydestä. Sitten pureudutaan narsismiin, ja kuvaillaan narsistin toimintatapoja ja narsisimin syntymekanismeja. Narsistin puolison asemaan paneudutaan, ja puhutaan narsismin hoidosta. Eritellään syitä, miksi narsistista ei pysty irrottautumaan, syitä on taloudelliset, sosiaaliset, mutta myös omat "solmut" on liian kiltti, häpeä, pelko ...

En avaa tätä psykologista puolta siksi, että se on teoksen tehtävä, kirjoittajat ovat ammattilaisia en minä. Vaikka ei olisikaan naimisissa narsistin kanssa,  narsistiin törmää elämänsä aikana hyvin todennäköisesti joko työpaikalla, koulussa, muussa elämässä, tai harrastuksissa. Toisaalta voi ymmärtää tai tukea narsismin uhria. Erotilanteessa narsistin mustamaalaus on ¨jatkuvaa ja uskottavaa, muttei totuudenmukaista.

Luin ennen blogiuraa tällaisiä "psykologisia" teoksia enemmän, tämä on minusta varsin hyvä, se pysyttelee asiassa, kuvauksia persoonallisuushäiriöistä on paljon, tapausesimerkkejä, lyhytterapiakertomus, lainopillisia vinkkejä.

Narsistissa on tämän teoksen mukaan yksi varsin ikävä piirre, hän tuhoaa toisen ja saa vielä uhrin uskomaan, että on itse syyllinen. Aika ajoin kannattaa omaa käytöstään peilata ja miettiä myös tärkeimpiä ihmissuhteitaan. Teoksessa tarkastellaan myös narsistista naista, joka on yleistymään päin. Äidin narsismin tuhovoima teoksen mukaan on varsin suuri esim. poikaan, sillä vaikutukseen kasvaa sisään. Puoliso sentään on nähnyt toisenlaisenkin systeemin.

Kuten Canth-bloggauksessa totesin, on äärimmäisen hyvä, että avioero on mahdollinen, ja on olemassa yhteiskunnan tukiverkot, pitää vielä päästä ulkopuolisten syyllistämisestä, moni kakku päältä kaunis, mutta mätä sisältä. Teoksessa annetaan vinkkejä irrottautumisprosessista lainopillisia neuvoja. Tämä voi olla rankkaa, koska narsisti ei tunnusta ongelmaansa, eikä päästä uhriaan irti. Narsistin on vaikea parantuakaan tämän vuoksi, mutta se on myös mahdollista teoksen mukaan.

***

Teoksen mukaan perheväkivaltaa esiintyy 22%:ssä perheistä, ja 30 naista menettää hengensä vuosittain. Luku voi nykyisin olla suurempiakin, mutta perheväkivalta on ongelma, joka on vaaraksi koko perheelle. Kirja ehdottaa nollatoleranssia uhrille. Teoksessa on lyhyet esittelyt Turvakodista, Rikosuhripäivystyksestä, Omaiset mielenterveyden tukena, Narsistien tuki ry:stä, Lastensuojelujärjestö Uhkasakkojen uhrit ry:stä ja Tukiasemasta.

***
Jokaisessa suhteessa pitäisi tarkastella valtaa ja vastuuta, onko toisella valta, ja toisella vastuu, kun normaalissa tilanteessa molemmilla pitäisi olla kumpaakin.

Teoksen lukeminen oli äärimmäisen rankkaa, mutta uskoisin että kirja on hyödyllinen. Siinä on teoriaa ja sopivasti tapausesimerkkejä.

Teos on Minervapokkari ja se on ostettu kirjakaupasta.

Minna Canth Salakari

Minna Canthin Salakari -teos on SKS:n julkaisu, mutta se on luettavissa myös Gutenbergissä. SKS:n julkaisussa on esipuhe, ja aikalaisarvioita.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Alma Karell on hyvissä naimisissa rehtorin ja valtiopäivämiehen John Karellin kanssa, ja lapsia on neljä, ja löytyy palvelijoissa ja kesäpaikassa. Miehensä ystävä ”viettelee” Alman ja Alma antaa jäisessä pusikossa luistinreissun aikana. Juoni on läheistä sukua Rouva Bovarylle,

jonka päähenkilö Emmalle vieras maistui vielä enemmän. Loppuetappi oli hyvin samanlainen.

Mielenkiintoisemmaksi kuin aviorikos nykyisin näkisin aikalaiskuvauksen ja teksti sinänsä on kaunista, mutta kuinka lapsekas Alma onkaan. Vaikka hän vielä imettää kuopustaan, hän mairittuu lemmenlurituksista, ja pahastuu, kun oma aviomies valitaan valtiopäivämieheksi. Olisiko joku muu pitänyt valita? Valituksia sitten vasta olisi kuulunutkin. Luultavasti Canthin muut teokset ovat naiselle edullisempia kuin tämä, en kerta kaikkiaan ymmärrä Alman ratkaisua. Joskaan maisteri ei ole herrasmies vaan turhake, herrasmies ei koske toisen vaimoon, eikä neljän pienen lapsen äitiin,  viettelee vain vapaita, vaan ei varattuja.

Nimi tulee seuraavasta katkelmasta

”Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan uskonnon kanssa.

Minkätähden ei?

Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.

Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.

Ja laittelee rajapylväitä.

Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden vaarapaikkojen merkkejä.

Salakarien—”?

Luultavasti tässä alkaa SE, leikkaan pois virkkeitä

"Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen jalkainsa juureen, … Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. ….

Joko lähdemme?

Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua.

Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.»

Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin".

Oliko tämä tosiaan jonkin arvoista, oliko romanttista, oliko hauskaa???
Minnalla ei ole ollut kanttia viedä teosta tasa-arvon nimissä loppuun. Miksei Alma ota eroa ja muuta mahtavan maisterinsa luo? Nyt Canth luistelee Flaubertin Bovaryn lailla, "synnin palkka on kuolema". Luistelutempuista "tulee rangaistuksena" tulirokko ja stigma, joka sekoittaa pettäjän pollan ja teos saa traditionaalisen maalinsa. Maisterille ei tietenkään tapahdu mitään.

En ymmärrä, miksi härnätä verta nenästä. Asetelma on kuin lauantai-yön taksi- tai grillijono, jossa uhkarohkea etuilee ja vinoilee, miksi sitten valittaa aamulla, jos nenä on vinossa, ja hampaat pinossa.

-
Luin tämän koska halusin kunnioittaa Canthia tasa-arvon edistämisestä. Hienoa, että naisilla on yhtälaiset osallistumisoikeudet poliitikassa, työelämässä ja koulutuksessa. Avioero on taloudellisesti ja sosiaalisesti mahdollinen, elatusmaksuja pitää maksaa, on lapsilisä, vanhempainvapaat, ilmainen terveydenhuolto, päivähoitomahdollisuus, maksuton peruskoulu, maksuton opetus sen jälkeen.

Silti en ymmärrä Salakarin liittymistä tasa-arvoasiaan, ehkä teos on Canthin (epä-)realismin kuvausta. Omppu on avannut kirjaa, joka ehkä avaa silmiä uudella tavalla.

Salakarin lähtökohta on varsin erikoinen. Yleensä miehet eivät liehittele valtiopäivämiehen imettävää kotiäitiä, jolla on neljä lasta. Pettämiskuvio menee useasti niin, että kotiäitiä petetään, eli valtiopäivämies vierailee vapaissa naisissa, tässä siis mulkeromaisteri vikittelee varattua. Aikakauteen ei ole varmasti kuulunut, että kotiin kahlehdittu imettävä äiti tarjoaisi kiellettyä hedelmää. Pettäminen tapahtuu miesten ja paheellisten naisten kanssa.

Minna Canthin näytelmiin löytyy linkki täältä.

Minna Canth bloggauksiani
Anna Liisa TÄÄLLÄ

Työmiehen vaimo  TÄÄLLÄ
Papin perhe TÄÄLLÄ
Köyhää kansaa TÄÄLLÄ
Hanna TÄÄLLÄ

Salakari Täällä

Antti Tuuri: Talvisota

Antti Tuurin Talvisota, on julkaistu 1984, ja minulla oli ostettuna 2009 painos. Sen kansikuvassa on kuva filmiversiosta, missä on dialogia ja  pohojanmaan murretta. Tässä teksti on minämuodossa, tai pelkkänä havaintojen toteamisena, myös todetaan, että "kylän nimi ei minulle koskaan selvinnyt" tai "Niin minäkin sen sitten unohdin". Tässä ei leikitellä vivahteilla, asia tulee ennen muotoa. Jokainen suomalainen tietää tai pitäisi tietää toisen maailmansodan alkamisen syyt Euroopassa, ja syyt miksi Suomi joutui talvisotaan ja miksi Suomi oli yksin koko kylmät 105 päivää. Talvisota syttyi 30.11.1939 ja päättyi 13.3.1940.

Tuurin Talvisota on minäkertojan muistelmat Talvisodasta. Päähenkilö on Martti Hakala, joka kutsutaan palvelukseen 13.10.39, ryhmässä on seitsemän miestä, ja ryhmänjohtaja, ja Hakalan tekstistä ilmenee, että hän oli ainoa, joka sodista selvisi. Koko joukkue on Pohjanmaalta koottu, Hakalan ryhmässä on veli-poika ja isän lehtolapsi Erkkilä. Kerronta on hyvin yksinkertaista tekstiä, jota on helppo seurata. Kirjan takakansitekstin mukaan teksti perustuu sotapäiväkirjoihin ja haastatteluihin eli eroaa hyvin paljon jatkosodasta kertovasta Tuntemattomasta sotilaasta. Tässä kirjassa ei ole mitään komiikkaa, vaan traagista taistelua eturintamassa juoksuhaudassa, kranaattikeskityksiä, ... kirjan loppusivulla summataan Talvisodan päätös "veti mielen katkeraksi, kun kuultiin rauhanehdot ..."

Hakala siirretään ensin idemmäksi, lopulta Karjalaan. Pojat ovat ostaneet uudet nahkasaappaat, joista jalat tulivat vesikelloille. Ensimmäiset päivärahat lahjoitetaan valtiolle aseiden ostamista varten. Ennen sotaa on linnoitustöitä, ja saadaan riesaksi syyhy, lomat eivät pyöri lainkaan ja pakkasta on paljon välillä -40 astetta. Marraskuun alun naapurin tekemä rajanylitys, Terijoen hallitus ja Mainilan laukaukset todetaan ... Hakalan joukkue lähtee 6.12 liikkeelle, ja 16.12.39 joutuu Taipaleelle .. Tuurin kuvausta "Venäläinen ampui meidän asemiamme kranaatinheittimillä ja meiltä rupesi menemään omia poikia, kun meidän piti olla ampumahaudoissa ylhäällä ja ampua jalkaväkeä, panssarivaunoja ja kranaatteja tuli koko ajan asemien eteen ..."  (s.60 ) eli varsin kertovaa tekstiä ilman mitään ylisanoja tai adjektiivejä. Päivämääriä luetellaan. Jouluaatto on musta Hakalan velipoika saa kranaatin keskivartaloon ja menehtyy, taistelut ovat kiivaita, ei jää aikaa surra, myöhemmin Erkkilälle tapahtuu samoin. Kirjan loppuosassa kerronta muuttuu lyhyemmäksi, loppukeskitykset ovat kaameita, ja tuho on hirveää, mutta asemista ei luovuta.

Pekka Tiilikaisen haastatteluretket mainitaan ja piispa Lehtisen, joka toimi sotilaana eli vänrikkinä jumalanpalvelus mainitaan, muuten kerronta on aika toimintapainoitteista. Niittykasematista taistelua kuvataan paljon, lopulta kasematti ammutaan seulaksi... Partioretkiä tehdään, jotta saataisiin vankeja ja tietoja ...

Kirja on asiallinen kuvaus traagisesta taistelusta, se ei paisuttele sotaa, ei romantisoi, siinä ei ole kielikuvia, ei metaforaa, vaan henkilön päiväkirjanomaista kerrontaa. Joitain kyynisiä kommentteja on "ruokaa ei tullut ja syöjistäkin olisi ollut puute". (s.217)

Jos etsit romantisoitua runollista ilmaisua, älä lue tätä kirjaa.

Jos haluat tietää, miltä talvisota on näyttänyt rivimiehen silmin, suositan. Lukukokemuksena en nosta tätä aivan  Tuntemattoman sotilaan tasolle.

Tästä kirjasta tehty elokuva pohjautuu kirjan tapahtumiin, mutta filmissä on selvät roolit ja murre-dialogia, kirjallisessa teoksessa ei ole kumpaakaan, paitsi kerran  "Salmenkaita oli murtunut, eikä ryssälle nyt mahda mitään. -Aina on mahrettu, me koitimme huutaa, mutta eivät ne uskoneet". (s.186). Filmi näytetään areenassa ja tv:ssä jaksoin ja on katsottavissa aina viikon ajan areenassa. (kuva (rajattu) osasta 3/5).

Suomi on onneksi vapaa maa. Itsenäisyys on kansankunnan kallein asia.

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry  Uuni  Otava 2009, kirjassa on 400 sivua ja 47 nimetöntä lukua.

DI ja kirjalija Antti Hyry (1931 - 2016) voitti Uuni -teoksellaan Finlandia-palkinnon vuonna 2009. 

Uuni on loistelias ylistys elämänmenosta, joka on valitettavasti häviämässä Suomesta. Kirjan juoni on yksinkertaisesti siinä, että mies päättää tehdä leivinuunin taloonsa. Hän suunnittelee, muuraa, tekee arinan, luukut, savukanavat kaiken. Työ etenee verkkaan mutta tarkaan harkittuna. Välillä on naapureita, serkkuja ja muita apumiehinä. Väliin mennään kauppaan, ja joskus pitää tehdä U-käännös, jotain on unohtunut. Aina kuitenkin on aikaa, eikä ole kiirettä, päämäärä on selvä, ja työ etenee.

Kertoja-ratkaisu on merkillepantava muutamassa ensimmäisessä luvussa on minä-kertoja, joka asteittain muuttuu kaikkitietäväksi, mutta lopussa muuntuu minäkerronnaksi. Päähenkilö Pietari on varttunut ja asuu vaimonsa Hannan kanssa välin pohjoisessa, välin etelässä. Mies muuraa uunia, ja vaimo tekee ruokaa, perkaa mansikoita. Aviopuolisoiden keskustelut ovat täynnä arkipäivän välittämistä ja lämpöä. Kertaakaan ei riidellä, ei kiroilla, tätä oli ilo lukea. Ruokailuhetkistäkin saadaan kiirettömiä ja välittäviä.  Muuraustyö etenee, ja apumiehiä kunnoitetaan, ja niitä on omista lapsenlapsista ja lääkäristä alkaen. Rautakaupassakin asiointi onnistuu, toisin kun yleensä väitetään. Teoksessa käydään tekemässä sähkötöitä pojan tykönä, retkellä Ruotsissa, ja puhutaan uruista, kaikessa henkii kiireettömyys ja paneutuminen, joku voi sanoa, että tylsä kirja. Mutta onko arki tai arjen kuvaaminen tylsää? Työ ei etene lineaarisesti vaan viipyilee, ja tulee muutama haaverikin. Lopussa kuitenkin uuni on valmis käyttöä varten.

Pietari on katsomassa vanhaa leivin uunia, ja mittailee, sman sivun 25 lopussa kuvaillaan uunia:
"Uuni oli rapattu ja valkoiseksi kalkittu. Se oli muurattu puolen metrin päähän seinistä, perältä ja sivulta, ja oli jäänyt loukku, jossa oli yhtä ja toista ja jonka kautta, jos siellä ei ole tavaraa, pääsee kiertämään uunin ympäri. Uunin suuaukon yläpuolella oli pieni syvennys", ... kuvailu jatkuu sivulla 26  ja loppuu sivun puolivälissä 26 "Ylhäällä otsalla oli kolmen savupellin varret, joitten silmukat oli liitetty katsosta roikkuviin kalkittuihin keppeihin, joitten alapäistä emäntä ylettyi peltejä aukomaan ja kiinni panemaan". ...

Ruokailua kuvaillaan luvun 11 aluksi sivulla 85
Hän pani pienemmässä pirtissä vettä kuumenemaan. Kun vesi kuumui ja kohisi hän laittoi sillä aikaa teekannun suulle pussi ja kouransilmästä kaatoi siihen sopivan määrän lapsangteetä. ...ja ryyppi teetä ja haukkasi sämpylää. Kuoritut kurpitsansiemenet olivat kananmunalla tarttuneet pintaan ja paahtuneet siihen kahdessasadassakahdessakymmenessäviidessäasteessa. Ne raksahtelevat hampaitten välissä ja maistuivat hyvältä, pehemeä sämpylän sisus ....

Marjoista puhutaan monesti hilloista, mesimarjoista, mustikoista, mansikoista ja puolukoistakin, luultavasti pääskyset ovat tärkeitä, niitä mainitaan vakiovälein. Kiireettömyyttä kunnioittaen en kirjannut asiaa ylös, mutta pääskysistä, niiden pesistä ja poikasista oli tosiaan paljon puhetta. Perhemalli on perinteinen, kirja on myös ylistys perheyhteisölle ja suvulle. Hanna-vaimo jää hieman taustalle, mutta tämä kertookin uunin valmistuksesta, hyvä, että miehellä on harrastus.

Tämä kirja on ainoa laatuaan, siinä kiireettömyys on teemana ja arvostus elämää kohtaan. Ollaan läsnä ilman kalenteria, joogaa ja ajanhallintaa. Tämä kirja on palkintonsa ansainnut.

Antti Hyryn Uuni on loitsva kirja, kuten myös hänen kirjoittama teos Aitta.

Ethel S. Turner: Seitsemän sisarusta ja Sisarusten varttuessa

Ethel S. Turnerin Seitsemän sisarusta, NTK, 1974 , 170 sivua, 22 lukua, Laila Järvisen suomentama tyttökirja. Australiasta alkukielellä Seven little australians.

Kapteeni Woolcottin australialaisperheessä on vilinää ja vilskettä. Perheessä on seitsemän sisarusta, joista vanhin on Meg 16 vuotta, Pip on 14 vuotias poika, Judy on 13 vuotias poikatyttö, Nell on kymmenvuotias enkelikasvo ja mallilapsi, Bunty on kuusivuotias, Pallero on nelivuotias  ja nuorin on uusiovauva Kenraali. Taloa kutsutaankin Hyrskynmyrskyksi. Perheen isä on kapteeni, joka on läheisessä varuskunnassa töissä. Isän ensimmäinen vaimo on kuollut ja uusiovaimo Ester on vasta 20-vuotias ja jo yhden oman lapsen äiti. Lapsista viisi on tyttöä ja kaksi poikaa.

Teoksessa on parasta suurperheen arjen kuvaus. Lapset ovat pääosin kotona, ja kahnauksia esiintyy, mutta niiden yli päästään järjellä ja välittämisellä. En ole lukenut muistaakseni australialaista kirjallisuutta, enkä juuri tämän tyyppistä nuorten kirjaa, ja lukeminen kannatti.

Ajan tapaan isä on tuikea ja heiluttaa ahkerasti ratsupiiskaa ja kuri on kovaa, mutta epäoikeudenmukaista. s.105 ”Puhu totta tai pieksän sinut henkihieveriin, sanoi kapteeni … tarttuen Esterin piiskaan  .. ei se minun syyni ollut …Senkin halveksittava heittiö, huusi hänen isänsä iskujen välissä .. pieksän tämän valehtelemisen …viuuh, viuuh …”. Isä hakkaa kuusivuotiasta poikaansa, vaikka poika ei valehdellut ja sivulla 109 ”Bunty on epärehellinen pieni lurjus. Häpeän tunnustaa häntä pojakseni”. Kysymys oli lähinnä siitä, että krikettipallo oli vierinyt hevoshakaan, ja hevonen astunut sen päälle. Kapteenin suhtautuminen Judyyn on myös yhtä joustamatonta, ja johtaa ei-toivottuihin reaktioihin. Vanhemmat sisarukset ja nuori vaimo joutuvat kantamaan kotitöistä suuren osan, isä ei näihin osallistu.

Monissa tämän ajan lasten kirjoissa keppi paukkuu tai piiska heiluu, esim. Tom Sawyerin seikkailut. Asia pitää ottaa ajan merkkinä. Onneksi ruumiillinen kuritus on nykyään pois kitketty, ja tilalle on saatu muita kasvatusongelmia, joita voi käsitellä tyttö- ja poikakirjoissa, kuten curling-vanhemmuus tai helikopterivanhemmat. (Aamupäivällä isä voisi soittaa kouluun lapsen erikoistoiveista ja huomioon ottamisesta, ja illalla äiti sitten puhuu lapsen ykköskentän paikan puolesta. Parin vuoden päästä poika lopettaa pallopelit ja vaihtaa punttisalille, lopettaa lukion, menee töihin ja suorittaa vuoden päästä iltalukion ja pääsee kauppakorkeakouluun ja viiden vuoden päästä väitelee tohtoriksi, siinä on hyvä nuorten kirjan aihe :)
Lukuunottamatta tätä ruumiillista kuritusta, pidin kovasti kirjasta. Tytöt ja pojat saivat olla lapsia Turnerin tapa kertoa kommelluksista, oli aitoa ja välittävää. Tarina oli elämänmakuinen. Uusioäiti Ester välitti lapsista, samoin kuin hänen vanhempansa lammasfarmilla teoksen lopussa. Teoksessa lapset tekivät parannuksen ja kotitöitä, jotka johtivat entistä pahempaan kaaokseen, Meg yrittää pienentää uumaansa ja kiristää korsettiaan pintaliitokaverinsa painostuksesta. Meg tutustuu myös poikiin ja treffien maailmaan, lopussa tapahtuu se tyttökirjojen vakiotragedia, ja yksi on joukosta poissa. Koska äiti on jo toisella puolella, lohtua on olemassa.

Pidin kirjasta piiskanheilutusta lukuunottamatta. Olettaisin teoksen soveltuvan ala- ja yläkouluiässä.

Ethelin käsitys matematiikasta on merkillepantava. s.20  ”Kapteeni   .. nyt hän ei olisi pystynyt laskemaan desimaalimurtolukuja ja toisen asteen yhtälöitä” Mikä on desimaalimurtoluku? on olemassa desimaaliluku esim. 0,6 ja vastaava murtolukuna 3/5, mutta mikä on desimaalimurtoluku, ei voi olla kovin monimutkainen asia. Nämä käydään Suomessa alaluokilla läpi. Toisen asteen yhtälön ratkaisukaava on täysin mekaaninen, ja se käydään läpi viimeistään lukiossa, mutta vaillinainen toisen asteen yhtälö otetaan haltuun neliöjuuri –käsitteen yhteyssä Suomessa jo yläkoulussa. Alkukielellä " He examined them with his head on one side. He was rather proud of them, seeing he had utterly forgotten now how to work decimal fractions, and could not have done a quadratic equation to save his life".

Ranskan yksityistunteja arvostellaan, opeteltavat lauseet eivät ole kovinkaan käytännöllisiä. Tämä lainaus on gutenbergistä, jossa teos on alkukielellä
"to learn how to inquire, in polite French, 

"Has the baker's young daughter the yellow hat, brown gloves, and umbrella of the undertaker's niece?" And twice a week, after they had answered irrelevantly, "No, but the surgeon had some beer, some mustard, and the dinner-gong," 
eli onko leipurin nuorella tyttärellä keltainen hattu, ja ..."




Luin jatkoksi Turnerin Sisarusten varttuessa. TaskuSet-kirja n:0 34, 1975, 159 sivua ja 25 lukua, sen on sujuvasti suomentanut myös Laila Järvinen.

Meg on nyt 21-vuotias, eli viisi vuotta edellisen kirjan tapahtumista on vierinyt. Meg on varaäiti ja parsii poikien sukkia. Pip tupruttaa sikaria ja Johnilla on vaikeuksia poikakoulussa. Sisarusten välit ovat rakkaudesta rakoilla, rosoa on, mutta toisesta välitetään. Nell tulee neidin ikään, ja pidentää, kuten Meg aikoinaan, mekkoaan. Nykyteineillä lienee toisenlainen haave! Eräs kirjan haasteista on päästä selville kenestä puhutaan, englanniksi ovat termit she ja he, suomeksi jokainen on vain hän. Kuopusta kutsutaan Kenraaliksi, Jumboksi ja Rupertiksi, ja ristimänimi on Peter, lapsi Ester on joko Essie, Poppet, Pallero .... Essien puhevioilla aikaan saadaan huumoriakin "Tenkin luljut" s. 29.

Pojilla on poikien ongelmat. Bunty (John) joutuu karkaamaan kotoaan "merille" väärien syytösten vuoksi, hänen krikettipallonsa (taas!) hajotti ikkunan ja lasikaapin, mutta hän ei varastanut rahaa. Poika karkaa, ja pikkusisko Poppet menee puhumaan rehtorille varkaudesta. Rehtori Burnham piti geometrian tuntia neljännelle luokalle sadalleviidellekymmenelle silmäparille, eli hieman suurempi luokkakoko kuin nykyisin. Australiassa oli normaalia, että ihmiset tekevät töitä, kuten Pipkin aikoi kosaistuaan ompelijatarta, mutta Meg heittää jarrua suunnitelmiin, morsio-ompelijatar luopuu Pipistä ja saa kattilakauppiaan. Ylkä yllättää ja seurustelee pian jo toisen neidin kanssa. Meg yrittää jarrutella myös Nell-siskoaan, joka tykästyy naapurin nousukasneiteihin, ja saa siitä basillipenaltin, jonka joutuvat kärsimään toiset. Valitettavasti viileä viikatemies niittää yhden hahmoista, mutta loppu on suhteellisen onnellinen.

Keppi-kapteeni ja Ester-vaimo ovat sivuroolissa, ja he ovat lopussa Intiassa komennuksella ja kulttuuriin tutustumassa, mutta palaavat paikalle loppuluvussa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin avausosasta, minusta tämä sopii vanhemmalle, ja toki tyttöjen ja poikien vanhemmille yhtä lailla, ei minusta ollenkaan lapsellinen kirja, vaan elämänmakuista ja -tuntuista. Molemmissa kirjoissa ihastutti oikea asenne lapsuuteen, aikuisuuteen ja elämään.
--

Ethel S Turner oli australialainen kirjailija, joka eli 1872-1958, Ethel syntyi Englannissa, ja hän kasvoi suurilapsisessa uusioperheessä, kirjailijasta on elämänkerta englanninkielisessä wikipediassa.

Nämä teokset on julkaistu Turnerin uran alkupuolella

Seitsemän sisarusta, Seven Little Australians (1894)

Sisarusten varttuessa, Family at Misrule (1895)

Kirjat ovat vaimoni. Ensin mainittu kirja on Gutenbergissä, toista ei ole.

Risto Isomäki: Ydinvoima Fukushiman jälkeen

Tässä sataviisikymmentä sivua kattavassa Ydinvoima Fukushiman jälkeen -teoksessa Risto Isomäki käsittelee ydinvoimaturvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja säteilyn ongelmia. Teoksen esipuhe on allekirjoitettu 2.5.2011. Osa kirjasta käsittelee Fukushiman ydinturmaa 11.3.2011, osa säteilyn vaarallisuutta, ja säteilyn lähteitä, sitten tarkastellaan päästöjen mahdollisuutta ja niiden suuruuksia, loppuosa teoksesta käsittelee ydinaseita, niiden leviämistä, ja ydinaseiden joutumista vääriin (todella vääriin) käsiin, ja eri ydinreaktorityyppejä ja loppusijoituksen ongelmaa terrorismin näkökulmasta.

Ihminen on dilemman edessä. Elintaso vaatii energiaa, eikä ongelmatonta energiaa ole. Fossiiliset polttoaineet nostavat hiilidioksidipitoisuutta, joka voimistaa kasvihuoneilmiötä, jäätiköt uhkaavat sulaa, merivesi nousta. Ydinvoima sisältää onnettomuuden mahdollisuuden, polttoaineen loppusijoitusongelman sekä terrorismin vaaran sekä uhan, että ydinaseet leviävät. Polttoaineesta rikastetaan aseuraania tai –plutoniumia. Sekä hiilidioksidin tason nosto että ydinvoimaonnettomuus voivat aiheuttaa peruuttamattoman ongelman. Jokaiselle puolesta ja vastaan ihmiselle olisi hyvä lukea alan kirjallisuutta. Olen lukenut Leggettin teoksen Viimeiset pisarat, Hupeneva öljy,lämpenevä ilmasto jonka valitettava sanoma minusta on, että kaikki öljy kuitenkin poltetaan, ellei asennemuutosta tule. Olen toki lukenut myös energiamyönteisiä julkaisuja, molempia tarvitaan.

Olen lukenut myös Isomäen teoksen Sarasvatin hiekkaa, josta arviointi on täällä. Teoksen lopussa varoitettiin  rakentamasta ydinvoimaloita rannikoille megatsunamien armoille, tämä oli ennen onnettomuutta. Isomäen mukaan muutama metriä isompi tsunami olisi tehnyt olennaisesti enemmän tuhoa Fukushimassa.

Insinöörin kirjahyllyssä on tämä kirja arvioitu jo elokuussa, täällä. ja varsin perinpohjaisesti.

Säteilyturvakeskuksen sivuilla on vastailtu kysymyksiin esim. Mitä radioaktiivisia aineita Fukushiman laitokselta tulee? täällä

Netistä saa tietoa, kuinka paljon radioaktiivista jodia tai cesiumia on vapautunut ilmakehään. Joka tapauksessa Fukushiman loppusavotta kestää monta kymmentä vuotta. Euroopassa Tsernobylin voimalaonnettomuus sattui noin 26 vuotta sitten, ja Harrisbugin onnettomuus noin 30 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa.

Isomäen pamfletissa käydään läpi säteilyn muodot (alfa, beetta ja gamma), ja säteilyn lähteet, Suomessa radon lienee suurin, ja monta sivua hän käyttää tupakan poloniumista, joka on peräisin teoksen mukaan uraanipitoisista lannoitteista. Köyhdytettyä uraania on käytetty ammuksissa ja leviää luontoon, osa on peräisin ydinaseista, osa on taustasäteilyä.

Olen joskus seurannut kolme kautta 24-sarjaa, ja siinä terroristeilla oli bio- ja ydinaseita, eli terrorismin uhkaa Isomäki myös käsittelee asutuskeskuksissa. Hänen mukaansa ydinasevaltioita oli yhdeksän, eli viisi ensimmäistä olisivat saaneet neljä seuraajaa. Isomäki puhuu paljon ydinjäteriskeistä aseiden raaka-aine- asiassa.

Tämä on teos, joka kannattaa yleissivistyksen vuoksi lukea, tai vastaava. Luultavasti tämä ei ole koko totuus, mutta joku osa sitä. Samalla kannattaa tutustua Suomen olemassa oleviin voimalaitoksiin hiili- ja ydinvoimaloihin, ja rakenteilla oleviin ja niiden ongelmiin, ja siihen kuinka paljon tarvitsemme energiaa (tämänkin bloggaukseen tekemiseen). Durbanin sopimusta olisi myös syytä tutkiskella, hyvä sopimus ehkä, mutta miksi se ei koske kaikkia, niin kuin ei Kiotokaan. Omaa energian käyttöään voi tutkia ennen kuin arvostelee ketään toista. Dilemma on olemassa: tarvitsemme energiaa, eikä ongelmatonta energiaa ole.

Eräs asia pisti silmään. Risto Isomäki kertoi laittaneensa useasti sähköpostia STUK:n Jukka Laaksoselle, ja kertoi, mitä Laaksonen oli vastannut. Eli onko niin, että Isomäki on siinä asemassa, että pystyy käymään yksityisiä sähköpostikeskusteluja Laaksosen kanssa, ei kai jokainen saa eriteltyä vastausta.

--

Kirja on ostettu Akateemisesta kirjakaupasta.

Lehtolainen Leena: Henkivartija, Tammi 2009,

Leena Lehtolaisen Henkivartija on Tammen kustantama teos, jolla on mittaa 24 lukua ja 355 sivua.

Teos kertomus Hilja Ilveskeron henkivartijuudesta, ilvestyttö on  "yksin pahassa maailmassa", onneksi on Queensin henkivartija-akatemia käytynä ja Mike Virtuen opit muistissa.

Teoksen juoni on varsin tyypillinen.  Hilja todistaa liian läheltä Anita Nuutisen surmaa Moskovassa. Ennen tätä Ilveskero on loikannut Nuutisen palveluksesta. Surma oletetaan liittyvän Nuutisen kiinteistökauppoihin Valentin Paskevichin kanssa. Ilveskero selviää kotiin, ja viivähtää lapsuuden maisemissa Itä-Suomessa, missä on kasvanut enon ja ilveksen kanssa. Hiljan ankeaa lapsuutta käydään läpi, äidin kuolema, nimen muutos, suhteet isään, terveydenhoitajan tempaukset, ilveksen kohtalo, inttikokemukset. Lisäksi juonessa on kaikki idän ”ihmeet” alkaen politikoista, kaasuputkesta, miliisistä, sitten on europolit, torpedot, salaiset kiinteistökaupat, mustasukkaiset runoilijamiehet, Obaman valintaprosessi, oligargit ja terrorismi eli taas teos kaikilla lisukkeilla.

Lehtolaisen kerronta on alussa sujuvaa, mutta puuroutuu kaikkien pää- ja sivuhenkilöiden koko elämän tarinan ja sukujuurten esittämiseen, jopa henkilöiden väitöskirjan aiheet mainitaan. Hiljan miesnaamioasu alterego Reijo Räsänen oli minusta täysin turha ja väkisin keksitty. Tarina soutaa eteenpäin ja Hilja saa uuden toimeksiannon, josta hän pääsee ratkomaan Nuutisen murhaa, mutta sitten ollaan taas sata sivua tyvenessä.

Tarina on viihteellinen ja se sisältää mysteerisen ihannemiehen David Stahlin hahmon, samalla käydään läpi Ilveskeron tuntemukset lakanoiden välissä läpi liian moneen kertaan, minusta turhan ihanteellista, viihteellistä ja pinnallista, jostain voi tuntua jopa piinalliselta lukea.

Eniten minua kuitenkin ärsyttivät vakiovälein tulevat muistukset Queensin henkijavartijakoulusta New Yorkista, noin viiden sivun välein toistellaan mitä Mike Virtue oli sanonut, ja mitä Queensin koulussa oli sattunut ja minkä maalainen rodeomies siellä oli mitäkin opettanut. Hilja osaa ampua, Hilja osaa lassota sen vuoksi, mutta judon mustan vyön tarina on toinen, eli kaikki oli ympätty 355:een sivuun. Myöskin suuri kontrasti Hiljan oletettujen taitojen ja soluasumisen välillä. Teoksessa on varsin stereotyyppinen henkilögalleria: eteenpäin menevä bisnesnainen, muutama peruspahis, erikoinen etsivä, idealisti politikko, utelias naapuri, ennakkoluuloinen opettaja, retku runoilija. Eniten jäin odottamaan ilves-asiaan paneutumista ja voimakkaampaa kytkentää luontoon

Kitinästä huolimatta tämä on best seller ja loistava teos, minua se ei puhutellut. Painii samassa sarjassa remesten ja mäkien kanssa, nimittäin "idästä itää uhka". Leena Lehtolaisen  ja toimintadekkarien ystäville suosittelen lukemaan ja kokemaan.

Tätä kirjaa on arvioitu blogistaniassa osana trilogiaa, josta on kaksi osaa ilmestynyt

Hilja Ilveskeron lyhyt-tarinoista pidin täällä.

Agatha Christie Kuolema ilmoittaa lehdessä

Kansikuvassa on tärkeä kellonaika ja eräs todiste

Agatha Christie ”Kuolema ilmoittaa lehdessä”
A murder is Announced 1950

Suuri suomalainen kirjakerho, 1991, on ilmestynyt myös SaPo-sarjassa.

Tämä Agatha Christien Jane Marple-dekkari sijoittuu näennäisesti rauhalliseen Chipping Cleghornin kylään, missä syödään aamuisin paahtoleipää ja luetaan lehtiä. Eräänä aamuna on ilmoitus, jossa lukee “Murhan ilmoitetaan tapahtuvan perjantaina, lokakuun 29. päivänä Pikku-Paddocksissa kello 6.30 i.p. Ystävät ottakaa kutsuna vastaan tämä ainoa tiedoksianto.”

Pikku Paddocks on paikka, jossa asuu neljä ihmistä neiti Blacklock, neiti Bunner, serkut Patrick ja Julia Simmons ja heidän ulkolainen palvelijansa Mitzi, ja puutarhatöitä tekee nuori leskirouva Heymes. Kyläläisiä saapuu ilmoituksen innoittamana ”kutsuihin”. Talon omistajatar, vaikka ei ole ilmoitusta laittanutkaan oman ilmoituksensa mukaan, ottaa vieraat vastaan. Valot sammuvat, kuuluu laukauksia, ja uhri on pikkurikollinen Rudi Scherz, aluksi epäillään itsemurhaa.

Mysteeriä selvittää poliisista Craddock, mutta lopullisesti neiti Jane Marple. Craddockin ja Marplen astuessa näyttämölle alkavat taustat selvitä, ja monia yksityiskohtia tulee päivänvaloon. Mahdollisia epäiltyjä on hieman yli tusinan verran, ikäneideistä, eversti evp:sta ja papista, näiden vaimoista, ja muutamasta äidistä ja pojasta, palvelijasta, puutarhurista ja elättiserkuista. Koska kyse on Christien dekkari, suurin osa epäillyistä ei tunnu tekevän niin rahvaanomaista asiaa kuin työtä, palvelijat ovat sitä varten. Pikku yhteisön asenteista tulee ilmi  penseä asenne muukalaisia kohtaan (Scherz ja Mitzi). Uhri oli rahvaanomaisesti töissä hotellissa, ja oli kotoisin Sveitsistä.  Myös luokkajako maaseututaajamassa on selvä, herrasväen poika ei saa lukea Worker-lehteä työläisen eli palvelijan läsnäollessa. Pahinta, mitä pula-aikana voi tapahtua, on jäädä lounaatta palvelijan suuttumuksen takia, mutta onneksi sherrypulloja riittää kaapissa.

Rikoksen motiiviksi tarjoillaan rahaa, sillä talon emäntä on varoissaan, mutta mahdollisesti saamassa isot pinot lisää, ellei kuole. ... Koska kyse on Christien dekkarista, kaikilla on jotakin salattavaa, eivätkä asiat ole, miltä ne näyttävät. Kaikkien pitää kohdata menneisyyden haamut ja ottaa vastaan totuuden kalpeat aamut. Jane Marplen kekseliäisyyden ja juonienkin avulla ratkaisu ja syyllinen löydetään, mutta muutama viaton henkilö menetti ainoansa ennen sitä. Rikoksen selvittämistä vaikeuttaa valheen määrä, syyllinen ei elä totuudessa, mutta monella muullakin on jotakin salattavaa.

Kerronta etenee jouhevasti eteenpäin, pidin dekkarin alun staattisesta asetelmasta ja jännitteistä, sekä niiden murtumisesta. Jane Marplessa on vanhan neidin terävää älyä, ja kykyä seuloa totuuden kiteet esiin näennäisen yksinkertaisesti, mutta joutuu hänkin ajatusvaskooliaan liikuttamaan ennenkuin kiteet ovat oikeassa järjestyksessä. Jane saa aikaan tunnustuksen imitoimalla (en muista muiden tehneen) ja huiputtamalla.

"Hämäys, väärät syytökset ja bluffi,  siinä monien dekkarien vakioviisaus, syyllinen tunnustaa ja loppuklaffi".

Dekkari poikkeaa esittelemästäni Christien (Poirot seikkailu) Kuolema Niilillä teoksesta, sillä rikoksen motiivin vihjeet annetaan tässä pikku hiljaa. Lukemalla teosta eteenpäin, vihjeet annetaan lukijalle, mutta myös paljon muita salaisuuksia tulee ilmi, joilla ei ole merkitystä itse päärikosten kanssa.

Hyvä dekkari!
---
Dekkarissa puhutaan Pipistä ja Emmasta, joiden henkilöllisyys selviää. Pip on ainakin Charles Dickensin hahmo, ja Emma Jane Austenin.
***
Yleltä tuli tämä jo aiemmin ja uudestaan 26.6.2016. Minusta loppuratkaisu oli hieman erilainen (miten syyllinen tunnustaa), mutta motiivi ja tekijä olivat samat.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Aila Meriluoto, Tältä kohtaa, Päiväkirja vuosilta 1975-2004

Aila Meriluoto, Tältä kohtaa, Päiväkirja vuosilta 1975-2004, toimittanut Anna-Liisa Haavikko. Aila Meriluodon päiväkirjoilla on siis mittaa lähes 30 vuotta, ja 412 sivua, kuvia, lista mainituista henkilöistä, lista tuotannosta. Hienot paperikannet löytyvät, ja etukannessa lisäksi kirjoitusta uurteina, eli teokseen on satsattu.

Sivulla 90 kirjoittaja toteaa edellisten julkaistujen päiväkirjojen sisällöstä (Vaarallista kokea?)"Pelkkää alkoholia ja miehiä ... Nytkö vain alkoholia". Totta, että Meriluoto mainitsee monesti  juoneensa viskiä, maljoja, juuri nyt olen päissäni, kännissä, punkkua, dokaamassa, olen taas kännissä, join punkkua Anssin kanssa ... mutta minusta nämä ovat vain yksittäisiä tapahtumia. Miehiäkin (ja lukumääriä) esiintyy ja intiimien asioiden esittelyä ja lopulta avioliitto. Pääpaino on minusta täysin arkisten asioiden kuvailussa perheen tapahtumat, ystävien kuolemat ja aviomiehen, apurahojen anominen, saamiset, palkitsemiset, palkitsematta jättämiset, kirjoittaminen, luominen (juominen), ja luomisen (juomisen) tuska.

Parasta teoksissa on sen oivaltaminen, että apurahasysteemi ja luomisen tuska sekä toimeentulo ovat kirjailijan elämässä raastavaa. Se teoksessa tulee ilmi hyvin. Toisaalta tulee niitä apurahojakin, kirjasto, Wsoy, ja tekijämaksuja, esim. pokkaripainos 7000 mk, ja 4000 mk:n summa, ja muita tuloja puusta 28 tmk (ilmeisesti myyty metsää), nämä ovat olleet 1970-luvulla isoja summia. Luomisesta Meriluoto toteaa välillä olevansa "tyhjiin ammennettu", mutta pian taas luominen jatkuu.

Meriluoto pohtii Helvi Hämäläisen loppu-uran teoksia, ja moittii hänen uskallustaan. Luultavasti tämän innoittamana hän itse julkaisee työstämänsä päiväkirjat "Vaarallista kokea", joka nosti Meriluodon taas suureen tietoisuuteen. Lasimaalaus oli ensimmäinen (en ole lukenut). Tämä vanhojen päiväkirjojen työstäminen (Vaarallista kokea), niiden julkaisun odotus, ja menestys on käsittelyssä tässä teoksessa.

Päiväkirjat ovat haastavia. Jokaisen ihmisen elämä on kuitenkin aika samanlaista: iloja ja suruja, lasten ja lastenlasten tekemisiä, rahahuolia, perintöriitoja, sairauksia ja kuolemia. Toisaalta en halua lukea mitään intiimejä "paljastuksia", fyysiset toiminnat ihmisillä lienevät hyvin samantyyppisiä, ja ovat henkilökohtaisia asioita. Herrasmies ei ainakaan kertoile sopimattomia, eikä myöskään urki. (En väitä olevani herrasmies). Toisaalta jos kukaan ei koskaan kerro mitään, asiat jäävät pimentoon, tabuttuvat, eli rohkeudesta kiitos Meriluodolle.

Miksi arvostella toisen päiväkirjaa, sekin on tarpeetonta? Mutta julkaisemalla itse omat asiansa luettaviksi altistaa arvioinnille, jota ei tarvitse kokea vielä arvosteluksi, mutta miksi kirjoittaa muista! Mika Waltarista hän toteaa esim. 28.12.78 "Waltari täysi lallus, kirjoittaa pelkkiä selviöitä, toistelee, ei uskalla", no Waltari oli uransa ehtoopuolella, kuoli 26.8.1979. Mutta kirjoittamalla näin Meriluoto altistaa itsensä, ei enää arvioinnille vaan kritiikille.

Jos omistat kirjan lue s. 120 ja päivä 22.9.1987 miksi kirjoittaa aviomiehestään näin?  Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa aviomiehestä kansantaloustieteen professorista  sanotaan näin: "Kuuluisa oli hänen tapansa aloittaa mikrotaloustieteen perusteiden kurssi lukemalla Lauri Viidan Moreenin alkukappaleet, jotka kuvaavat hyvin talouden kiertokulkua". Viita oli Meriluodon edellinen aviomies.

Sivulla 91 Aila Meriluoto kirjoittaa "Peter-Peter on NIIN TOTTA. Se on sitten pirun tärkeä kirja." Hän kirjoittaa, että naiset samastuvat siihen, miehet ovat penseämpiä. Allekirjoitan tämän, en pitänyt Peter-Peter -teoksesta.

Päiväkirjat ovat hyvin toimitetut, teksti on selkeää, ja sitä pystyy seuraamaan. Aikajana on katkonainen ja esimerkiksi vuodesta 1983 on vain yksi maininta sivuilla 108-109 ja vuodesta 1989 kaksi mainintaa sivuilla 129-131.

Wsoy:n toimintaa minusta kritisoidaan, ja tämä kirja ei ole WSOY:n painamakaan, vaan Siltalan.

Monia hyviä teemoja, kuten vanheneminen, ehkä tämä alkoholin käyttö ja rahahuolet. Rahahuolia en lopussa ymmärtänyt: hyvin toimeentulevia ihmisiä professorin eläke ja myyviä kirjoja, tosin oli lama-aika 1990-luvulla, mutta silti. Loppu on traagista, mutta lukemisen arvoista. Suositan!

Huomioita
-Meriluoto on lukenut nuoruudessaan Romain Rollandia, myöhemmin Gunter Grassia (esim. Peltirumpu), lukenut Mirkka Rekolan tuotannon.
Helvi Hämäläistäkin hän lukee (esim. 6.10.1993 Luen Helvi Hämäläisen elämän tarinaa), ja lopussa sama kuin Helvi Hämäläisellä ainakin jotenkin ei osaa ottaa kehuja vastaan " tunnen häpeää, aina kun minua kehutaan" , "44 vuoden takaisia lapsellisuuksia" (Lasimaalauksen 13:s painos).

--
Olen lukenut Helvi Hämäläisen päiväkirjat, jonka lainasin kirjastosta, tämä teos oli ostettu kirjakaupasta, kuten Peter-Peterkin.
--
Jaana on postannut tästä syyskuussa 2011 täällä,
ja Leena Lumi  lokakuussa 2010 täällä
sekä Karoliina huhtikuussa 2011 täällä
--
Aila Meriluoto on syntynyt 10.1.1924 Pieksämäellä, ja on siis 88 vuotias. Tämä teos on siis julkaistu kypsällä iällä. Kuten päiväkirjoista selviää, Aila sai Viidan kanssa neljä lasta. Wikipediassa Meriluodon nimeen on viivan jälkeen kirjattu toisen aviomiehen kansantaloustieen professorin sukunimi. Tämä herra oli Helsingin kauppakorkeakoulussa oppiaineen professori.

Lauri Törhönen Potut pottuina

Elokuvaohjaaja Lauri Törhösen teos,  Potut pottuina, Otava, 2007 kertoo tuplapotkujen (tuplapottujen) jälkeisistä ajoista. Kenkää työpaikalta ja potkut avioliitosta, jossa vaimo oli gourmet-kokki. (Minulle ei selvinnyt onko fiktiota, mutta voisi olla ehkä hieman faktapohjaistakin)

Törhönen tarinoi 192 sivua, teemalla "valtaa keittiö", puhuu perunoiden ja kalan sekä lihan ja myös teen valmistuksesta, kattauksesta erilaisista alkoholijuomista, ja paljon on muistelua menneestä ajasta.

Luin kirjan nopeasti, enkä voi sanoa sen puhutelleen itseäni.

Ongelma on kyllä todellinen, miehet jos syövät ensin äidin ja sitten vaimonsa valmistamaa ruokaa, ovat leskeksi tulon tai avioeron jälkeen todellisessa liemessä, joten keittiö kannattaisi ottaa haltuun jo ennen sen tarvetta.

Kirjan ostin alennusmyynnistä.

Aila Meriluoto: Peter-Peter

Kannen keskellä päivämääriä vuodelta 1970

Aila Meriluoto: Peter-Peter, (erään rakkauden asiapaperit) teos on vuodelta 1971, missä leski Sanna Auhto kirjastonhoitaja käy Peter Mackusin kanssa kirjeenvaihtoa, ja suhde syvenee ...

Olen selaillut Aila Meriluodon päiväkirjoja Vaarallista kokea samalta ajalta, kun hän asui Ruotsissa, tässäkin päähenkilö suomalainen Sanna asuu lapsineen Ruotsissa, ja on leski. Peter sen sijaan on perheellinen lääkäri ja emigranttirunoilija.

Teoksen alku koostuu Sannan kirjeistä Peter Mackusille. Selasin ensin kaikki kirjeet läpi. Ensimmäiset kaksi kirjettä sekä viimeinen aloitetaan virallisesti "Peter Mackus, ensimmäiset kaksi kirjettä lähetetään työn merkeissä ensimmäinen loppuvuodesta 1969, päivämääristä suurin osa on vuodelta 1970. Kolmannessa kirjeessä avaus lyhenee muotoon Peter M, sitten Peter, Peter rakkaani, Peter rakkaimpani, ja Peter-Peter erilaisin pilkutuksin myös teoksen nimen mukaan, ja tietysti myös Peter kulta, rakas ja sinä-Peter, ja ainakin kerran Peter, kanssaihmiseni. Näin tarkastellen pystyy päättelemään suhteen luonteen Sannan silmin, mutta Peterin tunteista ei pysty päättelemään juuri mitään. Teoksessa on otteita Sannan päiväkirjasta sekä "Sannan romaanin luonnostekstiä". Peterin kirjeitä ei ole, paitsi hänen kirjeensä päättää teoksen. Peterin ajatukset jäävät siis lukijan pääteltäviksi Sannan kirjeistä, päiväkirjasta ja romaanikatkelmista.

Koska suhde alkaa kirjeitse, he eivät ole olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Sanna tietää Peterin olevan perheellisen. Kesällä Peter soittaa ensimmäisen kerran, heinäkuussa tapaavat ensimmäisen kerran Sannan luona lyhyesti, Peterin vaimo ja lapset ovat autossa. Kesällä Peter ja perhe yöpyvät Suomessa Sannan mökillä, ja siellä "se" tapahtuu saunakamarissa.  23.7.70 päivätyssä kirjeessä Sanna kirjoittaa "Sinun kanssasi fyysisesti suorittaa tutkimusmatkoja .... kokonainen uusi Manner" Tuli mieleen Anja Snellmanin Rakkauden maanosat.

Peterin vaimo aistii kaiken, ja tulee ongelmia, josta Sanna naivisti kirjoittaa s. 123 "Vera (vaimo) kokee nimeen omaan uhkana sille (perheelle) ... Sinä ja minä -siihen ei kuulu muut eikä se kuulu muille". Seuraavaksi "se" tapahtuu Ruotsissa hotellissa.

Naivia ja ”vaarallista kokea”?! Tietenkin intiimi suhde vaikuttaa molempien perheeseen. Peter on naimisissa, hänellä on kaksi lasta. Sanna on leski, jolla on lapsia. En tiedä, onko teoksen tarkoitus näyttää kuinka naiivi Sanna on. Lukiessani Sannan kirjeitä Peterille silmään pistää Sannan tarve selittää entisistä miessuhteistaan ja lapsuudestaan ”Jantesta”, tuntuu olevan paljon, liian paljon purettavaa. Hän tilittää avioliitostaan Kivipään kanssa ja suhteestaan Harryn kanssa. Kivipää ajoi nokkakolarin rekan kanssa, ja Harry yliannosti unilääkkeillä itsensä. Vasta Peter-suhteen loppuvaiheessa Sanna toteaa s.186 "ruikutan jo kirjeissäkin". Minusta ruikutusta on ollut alusta lähtien ja koko ajan, ja rasittavaa tekstiä, joskin kuten Meriluoto kirjoittaa myöhemmässä päiväkirjassaan, naiset samastuvat Sannaan, miehet ovat penseitä. Isoja asioita on purettavanakin, moni ei olisi pystynyt edes ruikuttamaan.

Sannan kirjeet muuttuvat yhä intiimimmiksi paljon ennen ensimmäistä puhelinsoittoa ja tapaamista. Viidennessä kirjeessä Sanna tilittää ”en ole seksisymboli”. Kieltämällä tämän, Sanna odottaa Peterin kumoavan asian?  Muttei malta odottaa kirjettä, vaan lopuksi toteaa kertoessaan peilaamisestaan hotellihuoneessa alastomana ”olin kaunis”! Sivulla 57 Sanna toteaa olevansa ”kvasifilosofinen”, ja haluaako tähänkin kumoamisen, mutta tässä olen Sannan kanssa samaa mieltä. Hän on kvasifilosofinen ja naiivi. Kirjeiden pohdinnat eivät minusta ole filosofisia, eivätkä objektiivisia. Vaikka Sanna väittää objektiivisuuden tulevan omasta subjektiivisuudestaan, koska on rehellinen siitä, mitä itse kokee, noin yleistäen. Minusta objektiivisuus ei voi lähteä subjektiivisuudesta, omaa oloaan ei voi yleistää muihin, mutta monta subjektiivista kokemusta voidaan ehkä objektiivistaa induktion perusteella, otoksesta populaatioon perustellen. Kirjeiden kirjoittajat vaan lienevät näyte, jonka tuloksia ei voi yleistää perusjoukkoon, eli tämä ei ole objektiivista. MOT.

Minulla on jäänyt Aila Meriluodon Vaarallista kokea kahdesti kesken, olen selaillut sen loppuun ja myynyt pois. Se oli liian vaarallista lukea. Otin testiksi lukea tämän ja myöhemmin esiteltävän Haavikon toimittaman Meriluodon päiväkirjojen kakkososan. Pystyin siis lukemaan tämän  ja postaamaankin. Olen jo lukenut päiväkirjankin, ja se muutti käsitystäni tästä positiivisemmaksi, lukiessani en pitänyt tästä.

Peter Peter -teos on kolmessa osassa: tutustuminen, tohina ja tuhkaantuminen. Teos ei puhutellut minua, enkä tuntenut sympatiaa enkä empatiaa Peteriä enkä Sannaa kohtaan, koska he pilasivat oman elämänsä ja vaikeuttivat viattomien eloa.  Sannan haavemaailma, ja kivipäiset muistelot olivat pelkkä hatara haihattelijan korttitalo, joka kaatuikin Vera-viiman voimasta ja kun Peterin fyysinen nälkä oli tyydytetty, suhde sammui. Sannan kuvailut Peteristä kiteytyy termiin pienuus, ja omasta olostaan sanoilla unettomuus ja unipilleri. Vaikka suhteen aloittamisen pohjatyön teki vain Sanna, on mies aina yhtä syyllinen, tässä tapauksessa vielä enemmän, hänellähän oli vaimo ja lapset. Reilua olisi selvittää vanhat suhteet loppuun ennen uusia, ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Pieni mies.

Teoksessa Peterin toiminnan kuvailu kaikkine selityksineen ja esteineen oli merkille pantavaa ja osin loistavaa, ja myös Sannan naiivi rakkaus, tässä suhteessa teos on osuva ja samasta asiasta pohjimmiltaan on kysymys kuin Snellmanin Rakkauden maanosissa, nämä ovatkin erään rakkauden asiapaperit, pitäisikö nykykielellä puhua  suhteen elinkaaresta.

Naiivin naisen narinaa,
petollisesta pikkupojasta tarinaa,

En saanut otetta sanojen kahvasta
en vaikuttunut tunteen palosta vahvasta
Tämä ei puhututtanut Jokkea, niin rahvasta.

Nainen voi tämä silti olla sinun teos?

--

Intertekstuaalisuutta

ss. 154-155 Sanna kirjoittaa Peterille…”Asta toi Tolkienin Oxfordista   .. olen saanut haltuuni Hobbit-kirjan, sen trilogian esihistorian… tämä on lapsille kirjoitettu toisin kun se Lord of the Rings … Bilbo the hobbit muistuttaa sinua. … pieni, pyöreä…”

--
Karoliinan postaus teoksesta täällä.
--

Kirjan ostin alennusmyynnistä.