John Simon: Koneen ruhtinas

John Simon: Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä,  sivumäärä 416, sisältäen hakemiston, teos sisältää myös valokuvia.

Koneen ruhtinas kertoo Pekka Herlinin elämän tarinan läheisten silmin. Teoksen on kirjoittanut John Simon, joka on haastatellut Pekka Herlinin lähipiiriä, perheenjäseniä, koulutovereita, toimijoita Koneesta ja liikemaailmasta ja Pekan ystäviä. Lisäksi kirjassa on Pekan ja läheisten kirjeitä. Esipuheen on kirjoittanut Pekan vanhin poika Antti Herlin sekä alkusanat teoksen kirjoittaja John Simon, joka on ollut Koneella töissä.

Kirjassa on aivan uskomattoman runsas henkilögalleria ja mukana on antoisa valokuvasivusto. En levittele tässä bloggauksessa tarpeettomasti elossa olevien ihmisten henkilötietoja, ja tarkastelen kirjan teemoja osin oman kokemuspohjani kautta.

Pekka Herlin (1932 - 2003) oli suomalainen 1900-luvun suurimpia teollisuusvaikuttajia Koneen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Hänen kuolemansa jälkeen on keskusteltu Pekan vallansiirrosta Kone Oyj:ssä vanhimmalle pojalleen. Tämä toimenpide oli lopulta täysin Pekan tyylinen intuitiivinen ja pragmaattinen toimi.  kuten esikuvallaan Niccolo Machiavellillä (1469 - 1527). Kirjan nimi Koneen ruhtinas liittyy juuri Machiavellin teokseen Ruhtinas. Machiavelli antaa varsin hyviä neuvoja ruhtinaille, neuvoja on voinut soveltaa yrityskaupoissa ja ison organisaation johtamisessa. Kun yritys on otettu haltuun, sitä pitää hallita. Pitää joko vaihtaa johto, tai kuten Pekka Herlin teki monesti, yritys sai pitää omat tuotteensa, mutta maksoi ”veroa”. Machiavelli painottaa rohkeutta ja enemmin kitsautta kuin anteliasuutta ja puhuu kovienkin keinojen puolesta, jos oma turvallisuus on kyseessä. Machiavelli puhuu omien sotajoukkojen puolesta, ja uskollisuudesta. Neuvonantajien tehtävänä on antaa neuvoja, kun johtaja pyytää, ei muulloin. Pekka vietti aikaa Munkkiniemessä aamupäivällä töitä tehden yläkerrassa ja iltapäivällä alakerrassa. Hänen ympärillään oli lojaali tiimi. Pekka Herlinin Kone ei jäänyt paikalleen, vaan juoksi nopeammin kuin useimmat kilpailijansa.

Kirjan loppuosassa mainitaan, että Mario Puzon Kummisetä olisi ollut Pekan myöhäisajan lempiteoksia. Kummisedän organisaatio perustuu verisiteisiin ja uskollisuuteen. Toiminta on siinä suhteessa Machiavellististä, että tehdään nopeita, rohkeita ratkaisuja, ja pitää olla luottamuksen arvoinen.

Pekka Herlinin kolmas lempikirja on Tolstoin Sota ja Rauha, ja siinä Borodinon taistelu. Venäläisiä johti kenraali Kutuzov, jota Pekka ihaili. Taistelussa Napoleon epäonnistui tuhoamaan venäläisten joukot ja menetti kolmasosan miesvahvuudestaan. Kutuzov vetäytyi ja Napoleon eteni kohtalokkain seurauksin Moskovaan, josta joutui pian peräytymään.

Koneen ruhtinas -kirja, vaikka kattaakin koko Pekan elämänkaaren osin toisten silmin, on hyvin romaanimainen ja alkaa vuonna 1968, kun Koneen nuori toimitusjohtaja Pekka Herlin osti Asean tappiollisen hissitoiminnan. Tämä on monella tavalla käänteentekevä tapahtuma. Kone otti ensimmäisen askeleen hissibisneksensä kansainvälistymisessä, kauppa oli ensimmäinen merkittävä avaus, mutta samalla peli koveni, ja työn ja perhe-elämän tasapaino muuttui.

Pekka Herlin syntyi sukuun, joka omisti Koneen, hän meni naimisiin lapsuuden naapurinsa ja koulukaverinsa Kirstin kanssa. Kirsti, vaikka he eivät olleet kihloissa ja eivät ehkä seurustelletkaan, auttoi Pekkaa lukiossa. Pekka oli lahjakas, muttei kovin ahkera. Armeijakin sujui omista mielipiteistä huolimatta hyvin ja Pekka kotiutui vänrikkinä. Pekka suoritti toisin kun suvun miehet aiemmin ekonomin tutkinnon Helsingin kauppakorkeakoulussa. Opiskelut sujuivat kuten lukio-opinnot, alkuun velttoillen ja lopulta ahkeroiden. Hänen pääaineensa oli kansantaloustiede. Pekka ei tuntenut vetoa Koneeseen ja tähtäsi maanviljelijäksi ja toimi lihakarjan kasvattajana.

Kirjasta on nostettu paljon huonoja piirteitä, jotka useimmat liittyvät alkoholin käyttöön ja läheisiin ihmissuhteisiin. Tästä kirjasta ei minusta asia ei juurikaan selvene. Pekka arvosti selvästi vaimoaan, ja otti mukaan liikematkoilleen. Paineiden kasvaessa perhe-elämä kärsi. Kirjassa on Pekan luonteesta tuotu eri puolia esiin, ja perhe-elämä on ollut ajoin vaikeaa, ja lapset ovat kokeneet sen osin raskaaksi ja yhdistänyt heitä. Toisaalta tuskin on yhtään kotia, jossa kaikki menisi aina niin, että jokainen voisi toteuttaa itseään. Ilmeisesti nuorimmat lapset ovat kärsineet Pekan luonteesta ja työstä eniten. Pari nuorinta oikein ranskasti. Se, että aikuisten lasten asioihin puututaan,  on myöskin kiusallista, tästä on itsellänikin kokemusta. Tässä väitettiin professori Pentti Malaskan puuttuneen kuopuksen akateemiseen uraan, ei ehkä vieras kuvio muissakaan perheissä.

Pekka antoi ensin pikkusormensa Koneelle ja lopulta itsensä. Vuonna 1964 hän  aloitti 32-vuotiaana Koneen toimitusjohtajana, Kone-ura ei siis ollut itsestäänselvyys. Yrityksellä meni heikosti 1960-luvun puolivälissä ja vuonna1967 se listautui pörssiin. Asea-kauppa toteutettiin osakkeiden vaihdolla. Seuraavina vuosikymmeninä Kone laajentui lähinnä yritysostoin. Öljykriisikään ei kaatanut yritystä, vaan kasvatti nosturien myyntiä. Alkuvaiheissa vain Espanjassa sattui harharetki

Itse asiassa kirjasta voi päätellä paljon niistä paineista, mitkä myllersivät Pekan sisällä, ja jotka vaikuttivat sekä hyvässä että pahassa. Kone oli tärkeä. Kirjan tekstiä ja ratkaisuja ei voi täysin ymmärtää, ellei  ole lukenut Machiavellin Ruhtinasta. Maailma muuttui EEC-sopimuksen myötä 1970-luvulla ja 1980-luvulla orastavan globalisaation vuoksi. Koneen strategia muuttui 1990-luvulla. jolloin oli eri tilanne kuin aiemmin. Kirjassa on käsitelty vallanvaihtoa, jonka logiikan ymmärtää syvällisesti vain Machiavellin teoksen kautta, tosin kirjassa asiaan liitetään myös agraarinen perinne, jossa isäntä siirtää tilansa esikoispojalleen. Pekka valitsee esikoisensa Koneen isännäksi, kun tämä on siihen valmis, esikoisensa, joka on Pekan kotitilan Thorsvikin isäntä. Kirjan lukemalla voi ymmärtää sisarusten tuohtumuksen teosta, joka on tehty muiden tietämättä. Kirja on loistava, sillä se tuo kaikkien näkemyksen. Eniten seikka varmasti närästi keskimmäistä poikaa.

Kone oli aikaansa edellä 1960-luvulla, Pekalla oli visio, piti kasvaa yrityskaupoilla. Kone toteutti jo 1960-luvulla digitalisaatiota, ajantasaisraportointia, kansainvälistymistä sekä henkilöstön laajamittaista kouluttautumista. Pekalla oli oma tiimi, jotka menivät ja tekivät. Pekkaa kuvataan impulsiiviseksi ja kylmäveriseksi, mutta hän teki myös paljon ennakkotyötä ja oli perehtynyt ennakolta asioihin. Parhaina päivinä Pekka otti isoja riskejä, mutta pystyi tekemään päätöksiä. Pekkaa kuvataan ristiriitaisesti, toiset pitävät häntä kovana ja kylmänä, toiset kuvaavat Pekkaa ujoksi ja araksi. Myllersikö hänen sisällään pelko? Sitäkin pohditaan, kuten myös Pekkaa erilaisissa rooleissa. Kielteisimmät arviot tulevat koti-isän roolista. Tätä ei minusta kirjassa juuri avata, mutta jos arvata saan, se on juuri kirjassa mainittu äkkipikaisuus ja se, että Pekka dominoi kotona. Tämä jättää liian vähän tilaa toimia.

Pekka toimi myös järjestöissä. Kustaa Vilkunan kautta hän ystävystyi Urho Kekkosen kanssa. Koska Pekka ei ollut perässähiihtäjä, hänelle riitti yksi hiihtomatka, mutta hän oli kirjeenvaihdossa UKK:n kanssa. Pekkaa verrataan UKK:hon, herroilla oli samat metodit hajota ja hallitse ja kyvyttömyys luottaa lopulta kehenkään. Uusi tieto minulle oli, että hän oli yhtenä liikemiehenä ajamassa AKK:ta presidentiksi, UKK:n luovuttua presidentin virasta. Myöhemmin Valmetin hissiliiketoiminta myydään Koneen pahimmalle kilpailijalle Otikselle. Kirjassa asiaa ei liitetä aiempiin tapahtumiin, mutta omat ajatukseni koplasivat tämän aiempiin tapahtumiin. Kone osallistui myös idän kauppaan, ja toisin kuin muut yhtiöt, Kone investoi voitot tuotantoonsa tai laajentumiseensa, ei kelomökkeihin Lapissa.

Pekka on monella tavalla ristiriitainen, se tulee miltei joka asiassa esille. Hän tunsi myös kirjailijoita. Paavo Rintalan parhaiten, mutta myös Paavo Haavikon ja Antti Hyryn. Pekka luki myös paljon.

Pekka oli huippupurjehtija ja voitti purjehduskilpailuita. Purjehduksesta on oma pitkä lukunsa, ja purjeveneitä käsitellään monessa luvussa. Pekka myös ratsasti ja oli maanviljeljä ja maanomistaja, jonka hän toi luvattomille metsästäjille ja kalastajille selväksi. Kirja on tasapainoinen, sillä siinä myös luetellaan näitä tunteenpurkauksia ja niiden seurauksia.

Pekka oli suomenkielinen yritysjohtaja ja purjehtija, joka ei ollut 1960-luvulla kovinkaan yleistä.

Kaiken hyvän keskellä on tuotu Pekan alkoholinkäyttöä esille. Kansikuvassa päähenkilöllä on tupakka suussa, ja se oli varsin tavallista tuolloin siis juoda ja polttaa päivittäin. Idänkauppareissut tuolloin eivät olleet kuivia, mutta Pekan juominen oli alkanut jo ennen mutta Koneen paineet luultavasti pahensivat henkilökohtaisia ongelmia.

Pidin tätä loistoteoksena, josta suurin ansio luonnollisesti kirjoittajalle, mutta erityisesti lähipiirille, jotka antoivat haastatteluja, materiaalia ja lausuntoja.

Hesari on otsikoinut kirja-arvionsa, että Pekka rakensi Koneen ja repi perheensä.
Kirjavuoren peikko on blogannut näin. Hän tuo esille tämä Hesarin nostaman dilemman. Itse en käsittele kenenkään yksityiselämää, eikä sitä ole juurikaan tuotu esille kirjassa, Pekan "luonneanalyysiä" enemmän. Kirjanvuoren peikko on nostanut Pekan arvion, että pelit ovat aina Nollasuomipelejä. Nollasummapeliasia tuodaan loppuosassa. Kirjan alkupuolella tuodaan esille sitä, että Pekan on vaikea luottaa vilpittömästi toiseen.

Kuvat antavat teokseen oman lisänsä. Minusta kansikuva on hieno, ja myös värikuva, jossa Porkkalan luovutuksen jälkeen tehdään  Thorsvikin salaoija, hyvin elävä kuva. Toinen hyvä kuva on valokuva, jossa veljekset ovat isosiskonsa häissä, kolmas on mustavalkoinen kuva, jolle antaisin nimen Pekka ja hauki.
****
Anthony Jay on myös verrannut liike-elämää valtioihin teoksessaan Liikkeenjohto ja Machiavelli.

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Sophie Hannah: Suljettu arkku, alkuteos, Closed Casket, suomentanut Terhi Vartia, WSOY 2016, sivumäärä 324.

Sophie Hannah (s. 1971) on alkanut Agatha Christien perikunnan eli ilmeisesti tyttären pojan suostumuksella kirjoittaa uusia Hercule Poirot -tarinoita, tämä on jo toinen, ensimmäistä en ole lukenut.

Dekkarissa Suljettu arkku rikas kirjailija  lady Athelinda Playford on kutsunut viikonlopuksi kartanoonsa Hercule Poirot'n ja poliisikomisario Edward  Catchpoolin. Lady tekee uuden testamentin, jossa jättää omaisuutensa sihteerilleen Joseph Scotcherille. Joseph on kuolemansairas ja tuskin saa perintöä, eli perintö menee ehkä ladyn lapsille varakreivi Harrylle sekä  tyttärelle Claudialle, joka on menossa hyviin naimisiin. Kolmas lapsista on kuollut. Lady Playford on kuuluisa lastenkirjailija, hänen kirjojensa sankari on Sintti Seddon.

Kartanossa hiippailee paljon porukkaa:lakimies Orville Rolfe, ladyn uskottu orpo Michael Gathercole, tytär hyvin älykäs Claudia Playform, hänen kihlattunsa lääkäri ja patologi Randall Kimpton, poika Harry Playform Dorothy vaimoineen , sihteeri Joseph Scotcher ja hänen sairaanhoitajansa Sophie Borlet, hämärä hovimestari Hatton ja  sisäkkö Phyllis, joka on rakastunut myös Scotheriin.

Lady ilmoittaa aterialla testamenttinsa uusimisesta ja omaisuuden uusjaosta.

Murha tapahtuu, eikä uhri ole yllättävä: veriteko kohdistui perinnön saajaan, jonka naama vielä nuijitaan tohjoksi.

Murhan selvittely on aikamoista vatkaamista, ja motiivi juontaa menneisyydestä ja on hyvin erikoinen, kuten kaikki henkilöt. Kaikki tapahtumat ovat varsin kummallisia, mutta eniten ihmetyttää, miksi ladyn piti tehdä uusi testamentti.

Uutuuskirjasta en rohkene avata enempää asetelmaa.

Teoksen ajankohta on ilmeisesti 1920-lukua (tai 1930-lukua), sillä kartano on Irlannin vapaavaltiossa (1921 - 1937), Claudia on ensimmäisiä Oxfordista valmistuneita naisia, täydet opiskeluoikeudet naiset saivat vasta vuonna 1920 Oxfordissa.

Teoksen nimi ja motivaatio viittavat William Shakespearen näytelmään Kuningas Juhana. Laitan tähän alkuperäisen runomuotoisen näytelmän kohdan, johon motiivin osalla viitataan  ja siitä Cajanderin suomennoksen, tämä ei kyllä juurikaan selvennä asiaa ei britille ei suomalaiselle.

William Shakespeare: King John
Bastard:

All Kent hath yielded; nothing there holds out
But Dover Castle. London hath receiv'd,
Like a kind host, the Dauphin and his powers.
Your nobles will not hear you, but are gone
To offer service to your enemy;
And wild amazement hurries up and down
The little number of your doubtful friends.

King John: 

Would not my lords return to me again
After they heard young Arthur was alive?

Bastard:

They found him dead, and cast into the streets,
An empty casket, where the jewel of life

Paavo Cajanderin suomennos:
Bastardi:
Mennyttä koko Kent on; Dover-linna
Vain yksin kestää; kelpo isäntänä
Dauphin'in joukot Lontoo otti vastaan.
Teit' aateli ei kuule, palvelustaan
Viholliselle tarjomaan on mennyt;
Ja hurja säikky ajaa sinne tänne
Pient', epäröiväin ystäväinne laumaa.

Kuningas Juhana:
Palata eikö loordit tahtoneet,
Kun kuulivat, ett' Arthur vielä elää?

Bastardi:
Kuolleena hänet kadull' äkkäsivät,
Vain tyhjän lippaan, josta hengen helmen
Kirottu käsi oli ryöstänyt.

Kirjan nimi Suljettu arkku viittaa motiiviin, tässä puhutaan Juhanan veljenpojan Arthurin ruumiin löytymisestä. Vertauskuvallisesti puhutaan lippaasta. Englanniksi  empty casket kun kirjan nimi on siis closed casket.

Minusta kirjan suurin ongelma on siinä, että tämä ei ole "aito" Agatha Christien (1890-1976) kirjoittama Poirot-tarina, vaikka ainekset ovat oikeita, minusta tunnelma on tyystin toinen ja myös maailma. Tällä formaatilla, eli juonikuviolla olisi voinut kokeilla ilman Poirot'n "nimeä". Poirot on tässä pelkkä paperinukke. Agatha Christie viittaa usein Shakespeareen, muttei tällä lailla, kyse on joko vääristä vihjeistä, tai Shakespearesta yleensä.

Agatha Christie ei käynyt Oxfordia, mutta dekkaristi Dorothy L. Sayers sen sijaan "kävi", tämän kirjan motiivi ja teot ovat osin samanlaisia kuin Dorothy L. Sayersin dekkarissa Kuka ja mistä.

Tässä ei puhuta sukupolvien kuilusta, ei arkeologiasta eikä kehityksestä, verotuksesta, minusta tämä ei ole Agathan tyylistä, vaikka hänelläkin on kartanoviikonloppuja, joissa joku ottaa oikeuden omiin käsiin. Kohtalokkaassa viikonlopussa lady Lucy Angkatell kutsuu vieraita, ja murhakin tapahtuu ja Poirot pelmahtaa paikalle. Murhan motiivi on sekä nykyisyydessä että menneisyydessä, mutta tässä on minusta matkittu asetelmaa, mutta huonosti.Agatha Poirot oli sentään itsetietoinen ja hämääjä, ei tällainen sisäsiisti puudeli.

Myönnän olevani jäävi arvostelemaan, sillä olen lukenut kaikki Poirot-kirjat ja blogannut niistä kaikista, linkit löytyvät David Suchet'n kirjan Hercule Poirot ja minä bloggauksen lopusta täältä.
Olen blogannut aivan kaikista löytämistäni Agatha Christie -teoksista, ja linkit löytyvät  TÄÄLTÄ.

Hannele on pitänyt tästä, bloggaus ruotsiksi HÄR.

Niccolo Machiavelli: Ruhtinas

Niccolo Machiavelli: Ruhtinas, Il Principe, 1513, kääntänyt suomeksi O. A. Kallio, Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918, luettu Gutenbergissä.

Niccolo Machiavelli (1469 -1527) toimi valtiosihteerinä Firenzessä ja itse tutustui ruhtinaiden toimintaan ja juonitteluihin. Vallan vaihduttuaan Machiavelli kirjoitti legendaarisen opuksena Ruhtinas, jolla hän yritti päästä ruhtinassuvun eli Medicitien suosioon.

Ruhtinas on jaettu omistuskirjoituksen lisäksi kahteenkymmeneenkuuteen osaan.

Ruhtinaan kirjoitushetkellä Italia oli hajanainen, mutta Firenze kukoisti. Muodollisesti se lienee ollut 1400-luvulla tasavalta, mutta Medicit ovat keskittäneet valtaa itselleen ja toimivat "ruhtinaina". Teoksessa on uskomattoman runsas historiallisten tapahtumien viitekehys, jonka sivuutan bloggauksessani ja keskityn käytännön ohjeisiin, joista ehkä vieläkin puolen vuosituhannen jälkeen voi olla hyötyä yrityselämässä ja ehkä politiikassakin.

Machiavelli puhuu teoksessaan ruhtinaskunnista ja tasavalloista. Ruhtinaskunnat kirjoittaja jakaa perinnöllisiin ja uusiin. Jos ruhtinaskunta on perinnöllinen, kansa mukautuu valtaan. Jos ruhtinassuku sammuu, kansa mukautuu helposti uuteen ruhtinasvaltaan. Ruhtinaskunta otetaan haltuun joko omin voimin tai asevoimin.

Machiavellin teos on hyvin looginen ja siitä on minusta luettavissa hyvin konkreettisia ohjeita, ohjeet ovat toisinaan aika brutaaleja, esimerkiksi vallattaessa ruhtinaskunta on entinen ruhtinassuku tuhottava. Minusta tämä tarkoittaa yrityksen valtauksen kohdalla sitä, että vanha johto saa potkut, ja osakkeet otetaan entisiltä omistajilta. Valloitettu alue pitää ottaa hallintaan. Paras vaihtoehto on muuttaa sinne (mennä yritykseen), halvin ratkaisu on perustaa siirtokuntia, ja kallein pitää siellä asevoimia.

Machiavelli tarkastelee myös vallan rakennetta. Hän suosittaa suhtautumaan suopeasti heikoimpiin, mutta ei kuitenkaan vahvistamalla näitä. Jos maa on tiukasti hallitsijan käsissä, hallitsijan kukistaminen riittää. Jos hallitsija on heikko ja aatelisto vahva, valtaaminen on helppoa, mutta alueen hallinta on vaikeaa.

Vaaran voi parhaiten torjua huomaamalla se etukäteen ja estää hankala tilanne, Machiavelli käyttää tässä sairausvertausta, moni sairaus voidaan parantaa havaitsemalla se riittävän aikaisin. Sotaa Machiavellin mukaan ei kannata lykätä useinkaan, sillä se tulee kuitenkin. Machiavelli myöhemminkin vannoo rohkeuden nimeen.

Jos vallattu alue on ennen elänyt omien lakiensa mukaan, hallinta voidaan tehdä monella eri tavalla. Tuhoamalla tai pelkästään niin, että alue vaan maksaa veroa Ruhtinaalle. Kyvykäs johtaja pystyy ottamaan tilanteen hallintaan luomalla perustan etukäteen. Jos valtaantulo on tapahtunut sattumalta, on vallan pysymiseksi tehtävä perustukset pian. Uudistaja saa niskaansa ne, joilla on ollut asiat hyvin. Kansa on Machiavellin mukaan häilyväinen.

Jos valtias joutuu tekemään rikoksen, pitää sen olla kertaluonteisen ja perusteena olla oma turvallisuus. Porvarillinen ruhtinas on vaikeuksissa, sillä kansa ei tahdo totella, eikä porvarillinen johto halua komentaa. Jos ruhtinas on riippuvainen kansan tahdosta, pitää kansaa palvella.

Machiavelli käsittelee sotajoukkoja. Hän arvostelee palkka-armeijoita, vaikka italialaiset joukot ovat olleet kurittomia. Hänen mukaansa on parasta puolustautua omin voimin. Jos ruhtinas on suosittu, ruhtinaskunnan valtaaminen on vaikeaa, omin joukoin menestytään oivallisesti, sen sijaan toisten lähettämät apujoukot ovat hyödyttömiä. Ruhtinaan pitää olla kiinnostunut sotajoukoistaan, ja sotataidon laiminlyönti johtaa häviöön.

Ohjeet ovat selkeitä. Muista harjoittaa joukkoja, tunne puolustettava maasto, kiertele joukkojen keskuudessa. Lue kirjallisuutta ja pohdi miten muut ovat ratkaisseet ongelmat. Älä ole jouten rauhan aikana, vaan varustaudu.

Machiavelli käsittelee seuraavaksi kiitosta, häpeää ja antaa neuvoja pitääkö ruhtinaan olla lempeä tai ankara, antelias tai kitsas. Machiavellin mukaan paheita saa olla, mutta paheiden tuomaa häpeää pitää välttää. On turvallisempaa olla pelätty kuin rakastettu, sillä ihmiset ovat kiittämättömiä, horjuvia, teeskenteleviä ja arkoja. Vaaroissa ihmiset Machiavellin mukaan loukkaavat mieluummin sitä, jota rakastavat kuin sitä, jota he pelkäävät. Hannibal ei ollut mukava mies, mutta hänelle ei ryppyilty. Ruhtinaan silti  pitää koittaa välttää alaistensa vihaa. Ihmiset pitävät anteliaasta, mutta anteliaisuus ei tuo kunniaa, ja ruhtinas joutuu kuitenkin epäämään jotain, jolloin häntä  pidetään kitsaana ja häntä inhotaan. Kitsasta kunnioitetaan enemmän. Lisäksi kansa ymmärtää että rahat ovat joko "ruhtinaskunnan" varoja tai vieraita. Tätä ei minusta Suomessa ymmärretä. Kaikki julkinen kulutus on joko kansalaisten maksamia veroja, tai ulkomailta otettua velkaa. Ihmettelen, että on eletty velaksi, ja koko ajan löydetään uusia rahareikiä. Machiavellin mukaan on parempi olla saiturin maineessa.

Machiavellin mukaan ruhtinaiden ei ole aina pidettävä lupauksiaan, vaan voi selitellä, Hän varsin kyynisesti kehottaa  teeskennellä, että toimii eri hyveiden mukaan. Ruhtinaan pitää olla luja ja rohkea, arkaa, horjuvaa ja  kevytkenkäistä aletaan halveksua.

Koska puolustus nojaa omaan sotaväkeen, sitä pitää resursoida. Pitää olla tasapaino sotilaiden ja kansan välillä. Ruhtinas saa enemmän uskollisuutta ja tukea niiden puolelta, jotka ovat aluksi epäilyttäviä. Ruhtinaskunta saa kunnioitusta, kun se valitsee puolensa on joko ystävä tai vihollinen. Liittoutumattomille käy huonosti. Ruhtinas rohkaisee kansalaisia harjoittamaan ammattia, ja oikein tekemisestä palkitaan, ja järjestetään juhlia.

Machiavelli puuttuu "henkilöstöjohtamiseenkin". Ruhtinaan sihteerin pitää olla sitoutunut ruhtinaan asioihin, hän joko ymmärtää heti, ymmärtää,  kun hänelle selvitetään, tai osa ei ymmärrä lainkaan. Imartelijoita pitää karttaa. Ruhtinaan on valittava muutamia neuvonantajia, joiden on puhuttava totta. Ruhtinas kysyy heiltä kysymyksiä, kun tarvitsee apua, muuten he ovat hiljaa. Imartelijoita ei pidä kuunnella, he ajavat omaa asiaansa. Tämä pätee ehkä lobbareihin.

Machiavellin mukaan  Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa, sillä he ovat jääneet paikoilleen, ja ovat ajatelleet, että ajat eivät muuttua. Ruhtinas ei ole kokonaan kohtalon vietävissä, vaan kohtalon virta vie ne, jotka eivät siihen varaudu. Jos luottaa vain onneensa, hukka perii lopulta. Ole rohkea ja varovainen, kohtalo talttuu rohkeudella.

Teos päättyy ylevästi kehotukseen Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta. Machiavellin mukaan Medicien pitää tämä tehdä ja saattaa uudet lait ja järjestys valtaan italilaisilla sotajoukoilla. Machiavellin mukaan italialaiset ovat yksilöinä voimakkaita, eteviä ja nerokkaita, mutta sotajoukkoina huonosti johdettavia, osin johtamisen ongelmien vuoksi. Toisaalta Machiavelli perustelee, että kotimaiset joukot ovat uskollisia ja hyviä.

Machiavellin Ruhtinas on ajaton teos, jonka voi nähdä analogisesti ja symbolisesti. Kun sen näkee symbolisesti, siitä voi olla apua vieläkin yrityskauppoihin ja organisaatiofuusioihin.

The Washington Postissa  10.11.2016 David Ignatius on verranut Donald Trumpia Machiavelliin.  Machiavelli suhtautuu varsin kyynisesti kansanjoukkoihin, Trumpin puheet olivat varsin yksinkertaistavia, Trump on kova ja raivaa esteet. Se, mitä Ignatius ei (uskalla) kirjoittaa, niin toinen ruhtinattareksi kampanjoinut oli varsin epäsuosittu ja ylimielisen tuntuinen. Hän myöskin kosiskeli vähemmistöjä (ei enemmistöjä) ja lupasi kuluttaa valtion varoja, toisin kuin Machiavelli ehdottaa. Ignatius kirjoittaa, että Trump näkee maailman sellaisena, kuin se on, eikä tarkastele sitä moraalin kautta. Ignatius pitää huonona Trumpin kansan kosiskelua, koska on parempi olla kova ja pelätty kuin pidetty. Ignatius on kirjansa lukenut  ja kumarrus siitä hänelle.
Anthony Jay on myös verrannut liike-elämää valtioihin teoksessaan Liikkeenjohto ja Machiavelli.

Aapeli: Koko kaupungin Vinski

Aapeli: Koko kaupungin Vinski, Lasten Toivekirjasto WSOY 1972 seitsemäs painos, kuvitus Maija Karma, sivumäärä 124.

Aapelin Koko kaupungin Vinski -kirjan sankari on tietysti punatukkainen ja pisamainen Vinski, joka asuu Hömpstadin kaupungissa. Koulu on päättynyt ja Vinski ostaa apteekista näkymättömyyspulveria, jolla voi olla  näkymätön ja pääsee seinien läpi.

Vinskin luokan opettaja nuori nainen virittelee suhteen tynkää viiksekkääseen hotellissa asuvaan maisteriin, mutta näkymätön Vinski yrittää vesittää rakkauden liekkejä. Apteekkari, joka on myös näkymätön, tulee paikalle, ja parivaljakko lähtee hienon neidin Naranterin luo, jolla on Tyyny-seura, jossa on liuta niin hienoja neitejä ja rouvia. Naranterin hieno Tyyny-seura puhuu pahaa muista ja juoruaa ylikonstaapelin tyttären ja leipurin oppipojan käsikkäin kävelystä. Näkymättömät Vinski ja Apteekkari pukeutuvat näkyviin takkeihin ja ohjeistavat hienoja neitejä ja rouvia olemaan kiinnostuneita jatkossa vain omista asioistaan.

Vinski pyydystää nahkiaisia purosta, ja aikoo tehdä kepposen herra Haljuliinille, erakoituneelle herralle, jolla on vatsanpuruja. Vinski saa miehen sosiaalistumaan ilman kepposia, ja herra vie kukkia sekä Vinskin äidille että Leipurin rouvalle, ja kyläläiset alkavat pitää hänestä. (Luultavasti teko voisi myös saada toisen tulkinnan ja leipurilta korvapuustin).

Hanurinomistaja on vaimonsa tossun alla. Mies ei saa useinkaan pelata tammea kotinsa ulkopuolella, vaan potee vaivojaan. Mies on kuitenkin pelaamassa tammea ja Vinski etsii miehen tontilta kastematoja, kun varkaat murtautuvat Hanurinomistajan taloon. Vinski käyttää näkymättömyyspulveria ja pelottelee varkaita. Kun Hanurinomistaja saa omistamansa hanurin takaisin, konnat ovat Vinskin käsittelyn jälkeen kypsiä poliisin pahnoille.

Vinski saa Lutikkalinnan laiskat äijät, kännikalat kotiin ensin pyykkäämään ja sitten peräti töihin, jopa kirjailijan. Aapeli kuvaa kirjailijaa "Se on sellainen ihminen, joka on vähän parempi ihminen kuin muut ihmiset ja kirjoittaa kirjoja, paljon kirjoja". s.89.

Vinskistä tulee koko kaupungin Vinski pelastamalla pienen Liisan Kellotapulista.

Arki koittaa toki pikkupojallekin. Vinskillä on rahahuolia, ja näkymättömyyspulverikin loppuu apteekista.

Vinski on lasten kirjasankarina varsin yksinäinen. Hän toimii lähinnä yksin. Hän kasvattaa lähinnä vanhempia.

Kirjan kuvitusta ja kuvatekstejä pitää myös kiittää, Maija Karma on hyvin onnistunut. Tyyli on lapsenmielisille sopiva.

Aapelin Koko kaupungin Vinski on minusta mukava kirja, ehkä lapsi ei ymmärrä kaikkea Aapelin humaanista huumorista, mutta rittävästi kuitenkin.

*****
Aapeli oli oikealta nimeltään Simo Puupponen (1915 - 1967), tuottelias kirjailija Kuopiosta. Olen blogannut hänen pakinakokoelmasta Valitut ilot täällä ja kerrankin lyhyesti. Pikku Pietarin piha on blogattu pidemmin.

Maija Karma oli Aapelin aikalainen oikealta nimeltään Ann-Maj Kaarina Karma (ent. sukunimi Gustafson), hänen urastaan on tietoja pähkinänkuoressa Kuvataiteilijamatrikkelissa.

Juha Vuorinen: Dali-Ihantala

Juha Vuorinen: Dali-Ihantala, Diktaattori Oy 2016. sivumäärä 223.

Tämä on minusta lukemistani Juha Vuorisen kirjoista yllättävin. Kirjassa on vuoden ajalta kolumneja vaihtelevista aiheista. Kirjan tuotosta osa menee Helsingin Namikan yökoristoimintaan, Vuorinen pelasi kirjan mukaan junnuna korista.

Eletään huhtikuuta 2015 ja Juha Sipilä kasaa hallitustaan, oppositio ja ay-liike jarruttavat uudistuksia. Tässä kirjassa mikään osapuoli ei välty piikikkäiltä huomioilta.

Vuorinen asuu perheineen aluksi Maltalla. Vuorinen kirjoittaa itsensä humanistiksi. Maltalle suuntautuu ihmisvirtaa Afrikasta. Vuorinen kutsuu ihmissalakuljettajia kusipäiksi, mutta kirjoittaa monesti siirtolaisista, mutta suhtautuu heihin humanistisesti ja hyvin. (Suomen pakolaisavun sivuilla täällä on määritelmät pakolaiselle ja siirtolaiselle). Kirjan loppuosassa Vuorinen pohtii pakolaisuuden ja siirtolaisuuden eroa, tekstin sanavalinnasta on ollut puhetta kustannustoimittajan kanssa. En tiedä Maltan tilanteesta mitään, mutta Suomessa puhutaan turvapaikan hakijoista, eli he ovat henkilöitä, jotka ovat jättäneet turvapaikkahakemuksen. Siirtolainen on minusta henkilö, joka on muuttanut toiseen maahan pysyvästi. Turvapaikanhakija voi saada kielteisenkin päätöksen. (Tunnustan, etten ole asiantuntija tässäkään).

Juha Vuorinen muuttaa kirjan aikana Espanjaan, Andalusiaan. Hänellä on havaintoja asunnon vuokraamisesta, sähkökatkoista ja lasten koulun käynnistä. Kouluissa koulupuku on hyvä, sillä on yksi kiusaamisen aihe vähemmän. Vuorinen noteeraa Katalonian itsenäisyyshaaveet. Kansainvälistä politiikkaa Vuorinen havainnoi herkästi. Hän tajuaa, jopa mahdollisuuden, että Trumpista tulisi USA:n presidentti, ja pitää sitä ihmiskunnan ansaitsemana asiana, vaikka pitää Trumpia - ei niin arvossa.

Vuorinen luotaa myös menneisyyttään ja  jotkut sanailut ovat hyvinkin hauskoja, mutta monessa on elämän toinenkin puoli läsnä;
... minussa on edelleenkin puhelinmyyntityön raapaisema parantumaton haava. ... myytyäni ysikymppiselle mummelille Urheilulehden vuosikerran tunsin karman karmean vihlaisun.   ... Sain nimittäin myytyä lehden  vetoamalla hänen lapsenlapsiinsa, joilla olisi jännittävää luettavaa käydessään mummilassa. Vieläkin virtsaputkesta vääntää moinen kusettaminen. s. 27

Vuorisella on yllättävän hyvä yleistieto ja sujuva kirjoitustyyli. Tausta tulee ilmi kirjoituksissa. Juha Vuorinen on ollut ja on kova tekemään töitä  ja myöhemmin toiminut yksityisyrittäjänä. Jotkut mielipiteet ovat ilmeisesti kirvoittaneet pitämään häntä "demarien vihaajana".
"... työnantaja huolestuneena yhtiön tuottavuudesta asensi kokoonpanohalliin kameravalvonnan. Tempusta seurasi massamielensäpahoittaminen  Ruvetaan nyt saatana vakoilemaan, mitä duunarit puuhailevat työajallaan". s. 66
Kameravalvontaa en tässä mielessä itse kannata, mutta työtä kyllä tehdään työaikana työnantajan ohjein ja valvonnan alla, ja siitä saa palkkaa. Asiaa kylläkin säätelevät ainakin työsopimuslaki ja laki yksityisyydestä työelämässä.

Kommentteja on muitakin:
"Hyvinvointia - ei leikkauksia mielenosoitukseen osallistui 0,09% väestöstä".

Monessa kohtaa Vuorinen puhuu lakoista, ja lopulta numeroin. Vuonna 2014 Ruotsissa oli  5 lakkoa, Suomessa 143.

Ajankohtaisiin taide- ja viihdemaailmaan otetaan joissain jutuissa kantaa. Vuorinen pitää Aku Hirviniemen mediapyöritystä kohtuuttomana ja sitä se varmasti onkin, en ole tosin Hirviniemen ohjelmia seurannut, enkä juttuja hänestä, eli täällä on yksi syytön siihen pyöritykseen. Radiosta kuulin, että Akulla alkaa vuonna 2017 Nelosella TV-ohjelma.

Vuorinen kommentoi myös 3.12 kolumnissaan Laura Lindstedtin Finlandia-palkintopuhetta. Vuorinen ei ymmärrä -niin kun en itsekään- verottomia palkintoja ja isoja apurahoja. Vuorinen saa tulonsa kirjan ostajilta ja kolumneistaan.

Vuorisen teosten taso hieman vaihtelee, mutta tämä on minusta tavallaan hyvä, varauksella, että tässä on yllä kuvattuja mielipiteitä, joita en sellaisenaan allekirjoita. Onneksi hän ei noudattanut neuvoa (meillä ei tällaista paskaa paineta), jonka sai kustantamolta, jonne toimitti ensin  Juoppohullun päiväkirjan mahdollista julkaisua varten, sitten tuli Juoppis 2:n ...

Tällä voisi miltei osallistua Ompun novellihaasteeseen, mutta varsinaisia novelleja on vain muutama selkeimmin "Joulu on ovela", jossa käsitellään Vuorisen "lempilasta" AKT:täkin, myös Paperiliitto saa huomiota.

Dali-Ihantala oli ennakkokäsitykseni mukaan täydellistä hölynpölyä, enkä pidä kannestakaan. Kun luin kolumnit läpi, sivuilla oli kuulumisia, mutta myös viiltävää analyysia. Kaikesta en ole tietenkään samaa mieltä, mutta monessa asiassa hieman olen. Opposition ja ay-liikkeen lääkkein ei tästä velkasuosta nousta. Ei nousta valitettavasti kyllä hallituksenkaan keinoin. Koulutusleikkaukset ovat minusta ylimitoitettuja ja Sote-soppa johtaa luultavasti sekasotkuun. Tästäkin asiasta käydään näitä loputtomia eipäs-juupas -väittelyjä Eduskunnassa seuraavat kymmenen vuotta (ennustus, ei tieto).

Voltaire: Luonnonlapsi

Voltaire: Luonnonlapsi, L'Ingenu 1767, suomentanut Leena Rantanen, Viisas Elämä Oy 2016, sivumäärä 128

Voltairen Luonnonlapsi kertoo Ranskaan 1689  saapuvasta huronista, intiaanista, joka on vangittu Kanadassa. Historiallinen kehys on seuraava: Ludvig XIV (Aurinkokuningas) on vallassa ja Kanadassa on Uusi-Ranska, joka on siirtomaa. Alkuperäisasukkaiden eli intiaanien kanssa on yhteenottoja. Aurinkokuninkaan aikana protestanttisia hugenotteja vainottiin ja tapettiin. Ludvig XIV:n aikana kitkettiin pois jansenismia, joka vastusti jesuiittoja. Voltairen Luonnon lapsi -teos kritisoi juuri jansenistien ja hugenottien sortoa, sekä jesuiittoja, lisäksi se nostaa epäkohdat esille, korruption, virkamiesten irstauden ja uskonmiesten "yksisilmäisyyden". Tämä on ajaton kirja, ja hyvin moderni, sillä edelleen vähemmistöryhmiä vainotaan, vallassa olevat syyllistyvät sortoon ja hyötyvät omasta asemastaan.

Juoni
Luonnonlapsi on viety Englantiin, jossa ihmiset saavat olla sellaisia kuin ovat. Hän saapuu laivalla Ranskaan, jossa hänet ottaa vastaan Vuoren luostarin apotti de Kerkabon. Kaikki ihailevat moraalisesti puhdasta Luonnonlasta, joka on fyysisesti hyvässä kunnossa. Luonnonlapsella on mukanaan medaljonki, joka paljastaa hänet apotti de Kerkabonin veljenpojaksi, joka oli kuollut intiaanisodissa. Luonnonlapsi, joka osaa jo lukea, käännytetään kristinuskoon ja kastetaan. Käännytystyö on  hankalaa, sillä  Luonnonlapsi esittää teräviä kysymyksiä, esimerkiksi kasteesta ja ripistä. Hän haluaa kasteen virrassa, ja ihmettelee, miksi rippitunnustukset ovat "yksisuuntaisia" (Luonnonlapsi siteeraa Jaakobin kirjettä: "Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte ".). Lopulta Luonnonlapsi kastetaan Herkules de Kerkaboniksi.

Loppuosa kirjasta on tragediaa. Luonnonlapsi haluaa mennä naimisiin neiti de Saint-Yvesin kanssa. Tämä kielletään, sillä neiti on ollut kastetilaisuudessa mukana, ja hän on sen perusteella kummi, ja avioliittoon pitää pyytää lupa. Todellisuudessa neidin holhooja haluaa naittaa suojattinsa toisaalla, ja pistää uppiniskaisen neidin luostariin. Luonnonlapsi voittaa englantilaiset maahantunkeutujat, ja menee pyytämään naimalupaa ja lunastamaan rahoja Vertsailles'hin. Pahat kielet lähettävät paljastuskirjeitä edeltä käsin, Luonnonlapsi on kaikkien myös hugenottien ystävä ja siten jesuiittojen silmätikku. Luonnonlapsi teljetään tyrmään ilman oikeudenkäyntiä. Tyrmässä on jansenisti Gordon, joka käy keskusteluja Luonnonlapsen kanssa, joka lukee myös erilaista kirjallisuutta. Näin kuluu vuoden verran. Neiti de Saint-Yves pääsee luostarista ja päätyy etsintämatkalla Versailles'hin. Hän yrittää saada Luonnonlasta vapaaksi, tässä onnistumatta. Häntä kiristetään sänkytouhuihin ministerin kanssa. Neiti kieltäytyy, mutta häntä huijataan, ja vastarinta on turhaa. Luonnonlapsi ja Gordon vapautetaan, mutta häpeä kalvaa neitiä. Luonnonlapsi pitää tätä moraalisesti ja muutenkin puhtaana, mutta itsetunnon menetys vie neidin hautaan nopeasti

Voltairen Luonnonlapsi on sujuvasti kirjoitettu satiirinen tragedia, jonka lopputulos on hyvinkin apea.

Teoksessa on kritiikkiä petollisista jesuiitoista ja hovissa hyörijöistä. Teoksessaan Voltaire nostaa esiin nykyaikaisia arvoja: ihmisoikeuksia, mielipiteen ja uskonnon vapauden, tasa-arvon sekä oikeudenmukaisuuden. Sen sijaan hän ei arvostele Ludvig XIV:ä eikä monarkiaa, hän näkee ongelmat kirkon ja monarkian hallinnossa, hän ei myöskään arvostele Paavia eikä Katolista kirkkoa suoraan, vaan minusta kritisoi suvaitsemattomuutta.

****

Valistusfilosofi Voltaire (1694–1778) oli oikealta nimeltään François-Marie Arouet. 

Voltaire oli nuoresta asti "liian" satiirinen ja lähti maanpakoon Englantiin ja palasi vanhana Ranskaan, hän kirjoitti Luonnonlapsen 73-vuotiaana. Voltairen Candide on myös tunnettu kirja.

Voltaire oli minusta järkevämpi kuin hänen aikalaisensa Jean-Jacques Rousseau (1712 - 1778), joka kirjoitti kasvatuksesta, mutta pisti omat lapsensa orpokotiin! Kannatan itse lapselle rajoja ja rakkautta, enkä jättämistä selviytymään itsekseen. Minusta etenkin lukemalla voi oppia, minkä Rousseau kiisti.

Arvid Järnefelt: Isänmaa

Arvid Järnefelt: Isänmaa, 1893 - 1894

Isänmaa -romaani kuvaa Suomen henkistä ja aineellista tilaa 1800-luvun lopussa. Taivalkoskella alkaa teollistuminen, kun Niemelän talo myydään nousukkaalle, epämääräisillä metsäkaupoilla rikastuneelle karkealle miehelle. Niemelän uutena isäntänä hän siistii tapansa, ja alkaa ohjailla kunnan asioita. Kylän vanhin maatalo Vuorela katsoo karsaasti uudistuksia. Vuorelaan syntyy Heikki-poika, ja talossa varttuu kasvattityttö Liisa. Rovasti saa Vuorelan isännän ymmärtämään sivistyksen merkityksen ja Heikki lähetetään Helsinkiin, missä Heikki saa isänmaallisen kipinän ylioppilaiden riennoissa, mutta isä kutsuu hänet maalle kylvötöihin. Heikki tuntee haikeutta lähdön vuoksi. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi maalla, mutta työn kautta kotiutuu maalle. Ylioppilastoverit tulevat maalle tapaamaan Heikkiä. He luulevat, että Heikki viihtyy maalla Liisan vuoksi. Mukana ollut neiti Fanny vaikuttaa Heikkiin ihastuneelta. Heikki on täysikäinen ja palaa Helsinkiin. Rovasti haluaa hänestä kylän uutta pappia. Jo junamatkalla Heikki huomaa, että isänmaallinen huuma on alkanut haihtua. Heikki on ihastunut Fannyyn ja toimii perheen kotiopettajana. Fanny kuitenkin antaa Heikille rukkaset. Heikki pohtii jopa itsemurhaa, mutta väittelee tohtoriksi ja pääsee ujoudestaan. Helsingissä Fanny tulee puolitiehen vastaan. Taivakoskella Heikin isä on kuollut ja tila on annettu syytingillä Juholle, joka on avioitunut Liisan kanssa. Heillä on pikku-Heikki, jonka aikovat lähettää Helsinkiin. Iso-Heikki tuntee haikeutta, mutta lahjoittaa tilan avioparille ja suuntaa Helsinkiin täynnä rakkautta Isänmaata ja Fannya kohtaan.

Isänmaa -romaanin keskiöissä on suomalaisuuden kasvu snellmanilaisessa ja hegeliläisessä hengessä. Snellmanin ajatuksissa oli paljon Hegeliltä imettyä. J.V Snellmanin aikaansaannosta oli Suomen markan käyttöönotto, sekä kielisäädös, jolla suomi otettiin ruotsin rinnalle käyttöön virallisissa yhteyksissä.

Isänmaa -romaania voi verrata Leo Tolstoin teosten maanomistajiin Sodan ja Rauhan Nikolai Rostoviin ja  Anna Kareninan Konstantin Leviniin, joka  löytää kutsumuksensa työn kautta, sitä mitä Heikkikin yrittää. Konstantin Levin avioituu rakastamansa naisen kanssa ja jää maalle toisin kuin Heikki, joka suuntaa kaupunkiin naisen ja aatteen perään. Tolstoi päätyyy Järnefeltin ratkaisuun vasta  Ylösnousemus -kirjassa (1899) Nehljudov lahjoittaa maansa, kuten Heikki tässä kirjassa Juholle ja Liisalle, ja lähtee pois mahdollisesti Fanny-neidin luo?

Teos on hyvä kuvaus 1800-luvun lopun ylioppilaselämästä ja oman isänmaan rakkauden noususta. Kokouksia on kuvattu osuvasti kuten juominkejakin. Ajan keksinnöt kuten sähkölamppu ja puhelin on kuvattu hyvin.

Arvid Järnefeltin Isänmaa- teos päättyy hienosti Heikki tajuaa valistustehtävänsä isänmaalle ja kielelle, eikä ylistystä Jumalalle unohdeta:

Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön,—työhön niille, jotka häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta, mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa,—tälle armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle.

Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan. Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta. Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin puhaltanut oman henkemme humun.

Teoksessa käsitellään paljon vierauden tunnetta, ja Heikin itsensä etsintää.  Heikki on lapsena ollessaan kiteyttänyt olennaisen, jonka aikuisena oivaltaa:
- Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on tieto siitä, että on tarpeellinen -.

Arvid Järnefeltin Isänmaa on nationalismin noustessa hieno teos, se kuvaa isänmaan rakkautta, ei lainkaan vastakkain asettelua vaan rakkautta ja harmoniaa, ja itsensä löytämistä.
***

Arvid Järnefelt (16.11.1861 - 27.11.1932) oli suomalainen kirjailija, varatuomari koulutukseltaan. Järnefelt oli alkuun fennomaani, ja myöhemmin omaksui tolstoilaisia aatteita. Vaikka Isänmaa oli hänen ensimmäinen teoksensa, se on yksi merkittävämpiä. Arvid Järnefelt syntyi 155 vuotta sitten.

Minun Marttani on Järnefeltin myöhäistuotantoa. Romaanin alku on lupaava, mutta lässähtää.

Reijo Mäki: Enkelipölyä

Reijo Mäki: Enkelipölyä, Otava 1985,  Seven-pokkari 2016, sivumäärä 248.

Enkelipölyä on Reijo Mäen esikoisteos.

Teoksen päähenkilö on 25-vuotias Tommi Havu nuori ekonomi, joka on töissä Turussa Pakaste Oy:ssa. Tommi ei mukaudu porvarilliseen liikemaailmaan, eikä pidä tyttöystävänsä kosiskeluista, vaan mielummin kaljoittelee inttikaverinsa Oksamaan kanssa kuppiloissa kuten Hämeenportissa, Pinellassa, Börssin puistikossa sekä Samppalinnassa.

Kuva Samppalinnan ravintolasta, sieltä rinteestä päin.

Opiskelunsa varhain jättänyt ja intistä laistanut Tommin ystävä Matias Rissanen on jäänyt Tukholmaan, missä Matias ja Tommi ovat olleet kesätöissä, kuten Reijo Mäki. Matias on lähettänyt rahakäärön Tommille ja pyytää apua. Tommi alkaa seurata Matiaksen kylmenneitä jälkiä. Tommi menee asumaan heidän yhteisen ystävänsä Patrick Bomanin luo. Patrick on taidevalokuvaaja ja hänellä on miesystävä Stefan. Patrikin luona asuu myös Pia Nilsson, joka lähtee Matiaksen kanssa lenkille  joskin pian alkavat muut karkelot "tytön ylähuulen kaari likahti ja hänen hengittäessään syvään saattoi hänen sieraimissaan havaita selvän värähdyksen; kuin nuorella tammalla, joka keväisellä tantereella on teutaroinut itsensä hikeen..." pian ruohikko pöllyää. Kirjassa pöllyävät lakanat ja erilaiset huumeet, myös enkelipöly, jolla Pian kihlattu on sekoittanut päänsä ja on vaikeasti vammautuneena sairaalahoidossa moottoripyöräonnettomuuden vuoksi, mitään toipumistoivetta ei ole.

Kirja sisältää varsin monta käännettä, eli Tommi joutuu murhasta epäillyksi ja pakomatkalle, tällöin hän kohtaa Tukholman pohjasakkaa monet mamuja ja myös suomalaisia mamuja. Pia puolestaan kaapataan ja häntä raiskaillaan vankeudessa. Kirja on varsin kuvottava.

Matiaksellakin ovat pöllynneet sekä lakanat että huumeet ja hän on ollut ori, varakkaita rouvia on riittänyt, sen jälkeen hän on ollut kuin aasi, huumeet ja pelihimo ovat vieneet velkahelvettiin, stressi on tehnyt hänestä lopulta ruunan ja velkojen takia hän on joutunut konnien muuliksi.

Sankari pelastaa kuitenkin sankarittaren, ja pesämunakin löytyy. Lopuksi selviää Matiaksen yllättävä murhaaja.

Enkelipölyä -kirja sisältää varsin voimakkaita kohtauksia enkä erityisemmin pitänyt "kohtauksista" enkä motiiveista. Kirjan miljöö on tuttu Mäen maailma, luultavasti se on tarkasti kuvattu juottoloineen 1980-luvun Turussa ja Tukholmassa.

***

Reijo Mäki (s. 1958) on isojen painosten kirjailja ja yhteiskuntamme avokätinen tuloveronmaksaja. Vares-sarja on hänen tavaramerkkinsä. 

Luettelo Reijo Mäen Vareksista, ja tarinaa Varesten maisemista on täällä.

Mäki on kirjoittanut muutakin:

Mäellä on myös Roivas-sarja.
1. Kruunun vasikan TÄÄLLÄ
2. Liian kauniin tytön TÄÄLLÄ
3. Slussenin TÄÄLLÄ.
Rahan kääntöpiiri TÄÄLLÄ

Reijon Mäen scifi: Tatuoitu taivas, 1996

Anja Kauranen: Kultasuu

Anja Kauranen: Kultasuu,  WSOY 1985, Bestseller painos 2000, sivumäärä 111.

Kultasuu on Anja Kaurasen (s. 1954 nykyisin kirjoittaa nimellä Anja Snellman) kolmas romaani. Kultasuu on stadin slangilla kirjoitettu tekijänsä mielestä varmasti hyvä ja vitsikäs kuvaus kaikkia rajoja rikkovasta nuoresta naisesta.

Teos alkaa: "Aika siskokultia, joo, aika siskokultia me oltiin ja sivumennen sanoen jos Jim Davidov nyt olis tässä niin mä en ehtis alottaa kertoon tätä juttua tään pidemmälle ku  se jo ryystäs esiin ekat soinnut siitä ihme muulinnaurustaan joka panis taas kerran jyväjemmarit putoileen satulasta takuulla Andalusiassa saakka" ... ensimmäinen piste tulee runsaan kahden sivun päästä, pilkkuihin ei aina ole tuhlattu mustetta. Tämähän on luonnollisesti Kaurasen mielestä varmaan hyvinkin hauskaa, kuten kaikki lukijat tietävät Aika velikultia-lausahdus  päättää Tuntemattoman sotilaan, ja siinä vaiheessa äänessä ovat  Vanhala, Rahikainen, Sihvonen, Honkajoki ja Jalovaara, he jäivät joukosta henkiin.

Tässä siskokultia edustavat Blondi, Saldo, Lepakko ja päähenkilö (Kultasuu) ja teksti on minusta yliampuvaa, lapsellista ja loukkaavaa, tai mitä pidät lainauksesta "Saldosta arrogantti psykiatri, siinä et se mullistais vihdoinki koko suomalaisen dorkalasysteemin, tyyliin dillet kartsalle ja kaviaaria köpöille, maakuntiin pikku sekoilukeskuksia än äs kylähulluille sotavetskuille, boltsinsa räjäyttäneille exhipeille, narunpätkä SOL:in luentokansiossa hiippaleville stallarideekuille ...." lista jatkuu ja osoittaa minusta joko täydellistä tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä tai totaalista ylimielisyyttä aika siskokullilta. Siskokullat puuhaavat miesten kanssa 'sitä', Kultasuukin Saldon pikkuveljen ja isän kanssa, puuhataan  toistensa kanssa ja itsekseen ryhmässä.  Mielipiteitä on siis sotavetskuista ja aiemmin jyväjemmareista. Minusta maanviljelyssä on ollut pitkään maamme selkäranka, sotaveteraanit pelastivat maamme, tuskin tätä olisi punalipun alla kirjoitettu. Sotavetskujen ansiosta meillä on sananvapaus, minun mielestäni jyväjemmareiden skutseista tulevat paperit kaikenlaisten kaurasten kirjoihin.

Jim Davidov tuntuu fiktiiviseltä hahmolta, kunnes sankari pääsee petipuuhiin Kultasuun kanssa Enkelikaupungissa (Los Angelesissa?) kirjan loppuvaiheissa ennen kuin Jimin kytkin nousee tuhannen tempun tytön luota.

Kirja minusta  on minusta kertomus nuoren naisen rikkinäisyydestä. Kerronnassa samat tapahtumat toistuvat, useasti on mainittu samaan aikaan Blondin kanssa otetut abbikset, jota yritetään keventää toteamuksella, että oltiin taas yksikössä. Luultavasti Kultasuun hedelmöitys oli Saldon pikkuveljen tekoa.  Teoksessa vilisevät satiaiset, on  mooniksia, ja miesten eritteitä eritellään ja tahkoillaan mm. valokuviin. Valokuvien avulla muistellaan myös siskokultien Lepakkoa, jonka hautajaiset on kirjan yksi päätepisteistä ja monesti käsitelty tapahtuma. Saldolla kai menee hyvin ja Blondi on naimisissa ja on lapsikin. Lepakko oli runoilija, jolla oli anoreksia. Hänen problematiikkaansa ei juuri avata.

Kirja on monella tavoin minusta moraaliton. Tyttökullat ryöstävät pultsareilta, huumeita vedetään ja minusta kirjassa toistuvasti käytetään rienaavia ilmaisuja, joita en tähän kirjaa.

Kaiken räävittömyyden tekstin sisällä on tarinaa myös Kultasuun omasta perheestä.  Äiti on ketjupolttaja, isä on juoppo. Itse hän sanoo äidin olevan moralistin ja isän pluralistin ja Kultasuu on kehdannut kertoa himasta vain Jim Davidoville. Perhe on ortodoksinen. Isä on usein juovuksissa. Kultasuu lepyttelee isää öisin ja ilmoittaa komeroihin, koska paha henki on sammunut. Tämä kuvio toistuu kirjailijan teoksista niin Pääomassa kuin  Ihon ajassa (kertoo äidin kuolemasta ja on Anjan teoksista minusta paras). Kultasuu -kirja on osoitettu varsinkin Marulle ja tästä siskosta kerrotaan enemmän Anja Snellmanin teoksessa Pääoma. Sisarestaan Kultasuu toteaa: "Mun skidiaikojen yks suurista mysteereistä oli oma systeri, et mikä helvetti sitä vaivas". sekä "Ku mä kysyin syrralta jotain kuulumisii, se vaan nosti koukkusella etusormella rillejä nenällä ja kurnutti lisää ja mä tajusin hitaasti et mä en enää saanu selkoo sen puheesta, mä oli hukannu sen koodin". s.25. Seuraavalla sivulla ilmenee, että äiti ja isä häpesivät siskoa. Sisar kävi töissä ja osteli rahoillaan eläinkirjoja, joissa kauniita kuvia.  Kirjan viimeisellä sivulla sisaresta kirjoitetaan näin: "ja syrra, syrra darras jossain hikisessä duunimestassa ruoto kumaralla just niin  kuuromykän olosena ettei mikään ihme ettei kukaan niinä tulevina vuosina uskaltais kysyä siltä ees kelloo!" s.111

Anja Kaurasen Sonja O kävi täällä kirjan bloggaus on TÄÄLLÄ. Tämän kirjan tyyli on lähellä sitä.

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty. Otava 2005, tämä Seven 2010, sivumäärä 221.

Anna-Leena Härkönen jatkaa henkilökohtaisten asioiden käsittelyä romaanissaan Loppuunkäsitelty. Kirjan lähtökohtana on hänen Killi-siskonsa, joka on tarkoituksella hypännyt parvekkeelta alas eli tehnyt itsemurhan. Jäähyväiskirjeessä pyydetään antamaan anteeksi. Killi on kokenut, ettei jaksa tehdä töitä. Sairaslomalle jäänti on ollut rankkaa.

Kirja tarkastelee kirjoittajan tuntoja, taustoittaa tragediaa. Blogissani ei käsitellä ihmisten henkilötietoja, joten en voi kovin tarkasti kuvata, mitä kirjassa tapahtuu. Killin itsemurhan syytä pohditaan, oliko se keskimmäisen lapsen "syndrooma", eli  kiltti ja sopeutuvainen lapsi. Killi luki itsensä filosofian opettajaksi, hän oli monessa mukana ja tutki ihmisoikeusasioita ja hänen kirjansa Kunniallisen naisen taakka julkaistiin postuumisti. Päiväkirjassa oli kirjan mukaan merkintä "Tänään on hyvä päivä. Voi olla, että elän vielä vuoden", tähän kirjailija toteaa "olit väärässä". s.142

Anna-Leena Härkösen kirjallisiin hyveisiin kuuluvat helposti luettava teksti ja ilmaisun ymmärrettävyys. Suruprosessin edetessä kuvataan hautajaiset, Killin kämpän tyhjennys, lisäksi on otteita Killin päiväkirjasta. Itsemurhalle eivät varmaankaan läheiset voineet mitään. Taustalla oli mielenterveyshäiriö, johon liittyi itseinhoa ja jopa vihaa itseä kohtaan. Elämä on raskasta, joillekin liian raskasta. Jäljelle jäävät tarpovat eteenpäin, selviävät kuka kirjoittamalla, kuka soittamalla. Elämä jatkuu ja arki. Kirjoittajan taustalla on mies, ja poika, liuskoja naputellaan, tilaisuuksissa käydään ja paljon on aikaa ja rahaa matkailla, mutta suru on koko ajan matkaseurana.

Kirjan päätös on kuitenkin haikean toiveikas.

Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty on rankka kirja, rankasta aiheesta. Elämä on joillekin liian rankkaa, tämän kirjan lukeminen ei minusta niinkään, sillä kuitenkin elämä jatkuu, vaikka jokainen itsemurha on liikaa.

Nostan lopuksi vain yhden lainauksen: "Minä en osaa olla hurja oikeassa elämässäni, elän vain aanelosella". s. 55. Juuri tätä olen ounastellut, pätee moneen muuhun runoratsuun ja kynäniekkaan ehkä jopa tähän bloggariin. Mutta pitääkö olla hurja omassa elämässä, tai edes paperilla?

Mestariteoksia Guggenheim museosta

Mestariteoksia Guggenheim museosta, Mästerverk från Guggenheim-museet, toimittanut Sinisalo, Soili, 1994 Ateneum, sivumäärä 223.

Tämä paksuhko upea opus on painettu Ateneumissa 14.10.1994 - 15.1.1995 pidetyn taidenäyttelyn kunniaksi, teokset ovat olleet Guggenheimin museon kokoelmasta. Ostin teoksen kirpparilta, sillä Guggenheim on ollut tapetilla Helsingin museohankkeen vuoksi. En ole helsinkiläinen, mutta luettuani tämän kirjan tajusin, että Guggenheim tuo myös upeita teoksia ja osaamista. Bilbaossa on  Guggenheim-museo, jonka sopimus solmittiin vuonna 1991, ja sen piti teoksen mukaan valmistua vuonna 1997. Tarkastin netistä, niin se oikeasti valmistui vuonna 1997. Kirjassa on kerrottu Guggenheim-museon historia. Museo keskittyy abstraktiin (ei-esittävään, kuten kirjassa sanotaan) taiteeseen ja museon perusti Solomon R. Guggenheim. Suku on sveitsiläistä, ja suku vaurastui kaivostoiminnalla Amerikassa 1800-luvulla. Moderni museo-rakennus avattiin vuonna 1959, mutta museotoiminta alkoi jo parikymmentä vuotta aiemmin.

Pidän itse etenkin impressionismista ja myös expressionismin ja kubismista, vaikka en ole lainkaan itse taiteellinen, enkä ole edes taiteen tuntija. Olen ollut joissain näyttelyissä ja pidän "hyvästä taiteesta". Täytyy tunnustaa, että tämän teoksen luettuani olen myönteisempi Guggenheim-hankkeelle, jonka rahoittajiin ovat liittyneet Jane ja Aatos Erkon säätiö ja Tiina ja Antti Herlinin säätiö, uutinen täällä. Valtion rahaa ei ole menossa rakennushankkeelle, joten päätösvalta on Helsingillä. Saako museo valtion avustusta, jos se rakennetaan, on toinen kysymys. Kaikissa laitoksissa on rakennuskustannukset ja "vuotuiset käyttökustannukset". Rakennus on arkkitehtoonisesti mielenkiintoinen. Paikka sille on katsottu Etelärannassa, rakennuskustannukset lienevät siinä 120 miljoonaa? (Valtuusto äänesti hanketta vastaan, eikä museota siis tule).

Tämän teoksen suurin anti ovat upeat värikuvat näyttelyn teoksista ja niihin selitykset. 

Kubismia esittää Braquen teos Viulu ja paletti sekä Piano ja mandola, Picassolta on ollut näyttellä tässä osiossa pari teosta. Delaunayn Eiffel-tornin kubistiset tarkastelut ovat upeita.

Kansikuvan teos on Marc Chagallin Sotilas juo, joka on maalattu 1911 - 1912 öljyväreillä kankaalle, se on maalattu Pariisissa, mutta kuvassa on Venäjään viittaava samovaari, (en ole itse näin fiksu, tämä on selitetty teoksessa). Chagallilta on ollut toinenkin teos näytteillä.

Vaikka kyse on ei-esittävästä taiteesta alastomuutta esittävät Kupkan ja Modiglianin naista kuvaavat teokset, expressionismiin luokitellaan Marcin Poika ja karitsa, Kirchnerin Sotilaat suihkussa sekä Beckmanin Alfi ja naamio.
Upeita teoksia on ollut näytteillä, kubismia edustaa Matissen Laurette, expressionismia Marcin Kultainen lehmä ja Kandinskyn Sininen vuori.

Taitava teos on Beckmann Pariisilainen seurapiiri, kuvassa juhlatunnelma on outo, ilmeisesti teos kuvaa emigrantteja, se on maalattu vuonna 1931.

Konstruktivismista on teoksia, sekä otsikolla "Pariisi maailmansotien välissä" siinä sarjassa on Pablo Picasson Mandoliini ja kitara sekä  Legerin Meritähti.

Näyttelyssä on ollut mobilejakin esimerkiksi Alexander Calderilta.

Miro on todella tunnettu taiteilija, häneltä on ollut esillä mm. teos Kynnetty maa

Kaikista taiteilijoista on elämäkerrallisia tietoja, ja kirjan aluksi Soili Sinisalo on avannut näyttelyä ja sen merkitystä, hän on ollut Ateneumin johtaja.

Guggenheimin näyttely on ollut Suomessa jo vuonna 1957. Museolla on suuri eurooppalaisen taiteen kokoelma.

(Tätäkään bloggausta kukaan ei ole sponsoroinut).

Donna Leon: Ylimpiä ystäviä

Donna Leon: Ylimpiä ystäviä, Friends in High Places 2000, suomentanut Kristiina Rikman, Seven Otava 2015, sivumäärä 271.

Donna Leonin Ylimpiä ystäviä -teoksen tapahtumat sijoittuvat Venetsiaan, kuten kaikki muutkin Guido Brunetti teokset. Olen yrittänyt lukea ja pitää näistä, mutta en pääse oikeaan tunnelmaan lukiessani.

Tarina alkaa, kun poliisikomisario Guido Brunetin luo saapuu rakennustarkastaja Franco Rossi Ufficio Catastista. Rossi on lähettänyt edeltä kirjeen ja penää asiakirjoja lähinnä rakennuslupaa. Rossin mukaan vaikuttaa, että Brunetin asunto on laiton. Brunetit ovat asuneet toistakymmentä vuotta talossa ja talon myynyt välittäjä on kuollut. Rossi uhkaa talon purkamisella. Episodi on minusta hyvinkin kummallinen, omituisinta on minusta se, että Rossi tulee tonkimaan asiaa lauantaina. Asialle ei tapahdu aikoihin, sitten Rossi soittaa Guidolle, ja epäilee virastossa vilunkia. Guido käskee soittaa puhelinkioskilta (ei kännykästä jota voidaan kuunnella!), mutta puhelinsoittoa ei kuulu. Rossi on pudonnut rakennustelineeltä. Tapahtumapäivä on taas lauantai. Sairaalaan tuotu Rossi on kuollut. Guido Brunetti pistää pyörät pyörimään ja saa tutkimukset käyntiin (kunnon "salapoliisina" hän tutkii asiaa 24/7 yksin ja itse).

Minusta Donna Leonin teokset ovat hyvin "näsäviisaita". Brunetin pomo Patta on kuvattu epäpäteväksi. Tässä hänen poikansa on pidätetty huumekaupasta. Patta pyytää Brunettia käyttämään kontaktejaan ja poika pitää saada vapaalle jalalle. Brunetin tutkimuksissa törmätään myös yksityisiin rahanlainaajiin, joilla on yhteyksiä mafiaan (muistaakseni kyseinen  lafka toimii myös Donna Leonin synnyinmaassa USA:ssa ja Sopranos tv-sarjan Tony Sopranos asuu New Jerseyssä, missä Donna Leon on varttunut, ilmeisesti oikeasti NJ:ssä on Sopraanojen referenssit). Rahanlainaajien palveluja markkinoidaan pankkitiskeillä. Lisäksi kirjassa vihjaillaan kaikkia puheluja ja fakseja tarkkailtavan.

Tarina pyörii mielenkiinnottomasti eteenpäin. Brunetti hankkii tietoja entiseltä heilaltaan Francalta. Kotona vaimo Paola ei ole mustasukkainen, mutta oireilee keskiluokkaisesti. Lisäksi kirjassa väitetään monen Brunetin ikäisen kokeilleen huumeita nuorena. Huumeet tupruavat muutenkin monessa kohtaa, eräs arkkitehtiylioppilas on kuollut yliannostukseen.

Tämän kirjan lukeminen oli minulle miltei ylivoimaista. Vaivaista dekkaria kahlasin parisen viikkoa. Leon voisi tutkia kriittisesti myös kotimaataan. Hän kirjoittaa sivulla 210 "Hymy paljasti  tyypilliset italiaishampaat: ne oli kuoritettu kokoa lian isoiksi". Eikö Amerikassakin kaikki ole isoa? Puhelujen kuuntelemiseen vielä, NSA kuunteli puheluja sangen paljon, muistaakseni lafka toimii Leonin kotimaassa.

Brunetin kotona ei tapahdu muuta kuin pullantuoksuiset lapset Chiara ja ja Raffi kasvavat ja Paolan isä on hoitanut suhteillaan asunto-ongelman ja Brunettia harmittaa tämä asia vain silmänlumeeksi. Hän itse ei pidä koronkiskonnnasta, korruptiosta eikä ahneudesta, mutta elelee leveästi.

Lopulta leivotaan ratkaisu, missä löytyy sattumalta hullu murhaaja ja kaikki voi jatkua ennallaan. Pattan poika vapautunee taas kokailemaan ja kähminnät jatkuvat.

Donna Leon - vaikka  englanniksi kirjoittaa eikä anna kääntää näitä italiaksi - viljelee italialaisia sanoja, tämän opuksen saldo näyttää tältä:

Permesso, obitorio, telefonino, Zucchini trifolat, dottore, carabinieri, Questura, Ospedale civile, acqua alta (pienellä), piano rialzato, un'ombra, signore, signora, risi e bisi, papa, signorina, telefonino, carabinieri, riva, calle, antipatico, papa, carta d' idendita, laguna, Colpo di Sonco, ciao, cin cin, avanti, condono edilizio tästä puuttuvat enää buon giorno ja arrivederci.

Sanon tällä bloggauksella arrivederci Donna Leonille, ei ole kivaa kirjoittaa tällaisista kirjoista ilkeitä pilipalibloggauksia. Into laskee kuin Italian liiran arvo aikoinaan.

Bloggaus on umpisurkea, ja takki on tyhjä ja bloggari tyhmä. Sitä en kylläkään ymmärrä, miksi useimmat bloggarit kehuvat kaikkia "lukemiaan" kirjoja. Kirjoja on minusta hyviä ja huonoja. Oma omatuntoni ei jousta kehumaan huonoja kirjoja. Jos kehuu huonoa kirjaa, eikö se ole väärin hyvää kirjaa kohtaan?  Arrivederci!

Donna Leonin Ylimpiä ystäviä on Donnan perusdekkari ja hyvä lajissaan sarjan ystäville, tälle joskus italiaa lukeneelle junttibloggarille se oli pelkkää pitkää piinaa.
******
Donna Leon (s. 1942) on amerikkalainen New Jerseyssä syntynyt kirjailija, joka asuu nykyisin Venetsiassa ja kirjoittaa näitä dekkareita englanniksi.