maanantai 15. lokakuuta 2012

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta


Haruki Murakamin teos Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on 175 sivun mittainen kirjailijan omista juoksukokemuksista kertova kirja, ja hän sivuaa myös romaanikirjailijana olemista. Pääpaino tekstissä on juoksemisessa ja juoksemissaan maratoneissa. Tämä postaus on vain omaa tajunnanvirtaani teoksen lukemisen aikana.
***
Oma urheilutaustani on olematon, mutta olen innokkaasti harrastanut squashia, salibandya, suunnistanut, mutta nykyisin vain lenkkeilen (tai silloin kun nilkka on parempi) ja suunnistan kuntorasteilla. Joten pystyn ymmärtämään jotakin Murakamin juoksuun hurahtamisesta, omat juoksemiset ovat vain rippunen Murakamin määrien rinnalla. Murakami ei ole joukkueurheilija, hän toteaa ja jatkaa ettei ole vailla kilpailuviettiä ja on pelannut squashia. Minusta Murakamin tekstissä tulee kuitenkin ilmi epäsuorasti, että "aika" on hänelle tärkeää, ja kehitys ja se, että ylämäessä ohittelee kanssakilpailijoita.

Murakami kuuntelee juostessaan jazzia ja Red Hot Chilipeppersiä. RHC:lla on kovia biisejä, mutta niitä voisi kuunnella kotonakin, itse en kuuntele lainkaan musiikkia korvanappien kautta, en urheillessa enkä muutenkaan. Murakamilla on mahdollisuus matkustaa ympäri maailmaa ja levätä, ottaa nokosia ja palkata valmentajia, romaanikirjailija on itse itsensä ja ansioidensa herra. Murakamin tavoissa on kuitenkin jotain samaa kuin minulla. Oma painokin nousee, jos en lenkkeile. En pidä mielellään viikossa yhtä kahta vapaapäivää enempää, kun nilkka on terve. Joskin jaan yleensä viikon liikunnan salibandyyn, lenkkeihin ja talvella hiihtoon, kesällä suunnistukseen ja katukorikseen, lisäksi pyöräilen.
***
Murakami alkoi juosta joka päivä 33-vuotiaana, juokseminen on helppo harrastus aloittaa, se vaatii vaan kengät, juoksuvaatteet ja sisua juosta. Murakamikaan ei pidä venyttelystä, itsekin lähden vaan juoksemaan, tiedän, että se on väärin, mutta niin on minulle paras. Itsekin olen totuttautunut lihasta pois, syön vain kalaa. Murakami kuvaa ensimmäistä maratooniaan yksin Ateenassa. Itse en pysty maratooniin, puolikkaaseen pystyisin, mutta en ole ollut viivalla, sillä miksi maksaa siitä, että on numerolappu rinnassa. Olen ollut vain noin 10 km hölkässä firman joukkueessa, ja kilpasuunnistamassa, missä matka on monesti suhteellisen lyhyt esim. 4-6 km, mutta suoritus kestää varsin pitkään joskus jopa tunnin (minun tasollani) ja tapahtuu maastossa.

Ateenan maratooniin liittyy teoksessa hauska toteamus kreikkalaisten kohdalla. Useimmat "soolomaratoonit" jäävät juoksematta, otetaan vain kuvat ja filmit, mutta koko matkaa ei juosta, eikä ole tarkoituskaan. Murakamin maratooniaika Ateenasta on äärimmäisessä helteessä yksin juostuna hyvä 3:51, itse en haaveilisikaan alle 4.12 ajasta, tuskin pääsisin alle viiden tunnin. Murakami on mäkijuoksija. Itsekin paransin suunnistuskuntoani yksi vuosi punttisalilla, ja juoksemalla pujottelumäkeä ylös joka toinen päivä. Tulokset paranivat, mutta laskivat hiljalleen, kun lopetin harjoitukset. Tämän Murakami kirjoittaa hienommin. "Lihaskin haluaa laiskotella".

Murakami on ultrajuoksija, hän on juossut jopa sadan kilometrin kisoja, ja luonnollisesti käynyt hierojalla, itse en ole käynyt.
***
Murakami harrastaa myös triathlonia. Avovedessä uiminen nopeasti on aika iso haaste, kunnon kilpapyörän hankkiminen ja kuljetus ovat kustannuskysymyksiä, Murakamin mielestä pyöräily on ikävä laji. Itse pidän pyöräilystä, mutta nilkkavammojen aikoihin olen kuntopyöräillyt ja se on minusta tylsä laji, olen lukenut samalla, Murakamin lepopulssi on alle 50 ja juoksee hihattomassa paidassa, itsellä lepopulssi on luokkaa 46-48 päivällä, ja verenpaine on alhainen, joka johtaa että vaatteita pitää olla juostessakin...

Ehkä en avaa kirjaa enempää, sen voisi sanoa, että liikunta vie mukanaan jopa romaanikirjailijan. Säännöllisenä elämäntapana suosittelen liikuntaa. Liikahurahtaminen lienee pahasta on kyse urheilusta tai jostain muusta. Sairaana en halua harjoitella, enkä loukkantuneena.

Tajunnanvirta loppuu.
***
Kolme huomiota
1. Murakami puhuu Boston Red Socksin tappiosta. Tämä lienee tärkeä joukkue, sitä käsitellään useissa teoksissa, esimerkiksi Lostissa.
2. Murakami nostaa monesti esille F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun, jota pitää loistavana romaanina, ja jonka kirjailija oli kirjoittanut 29-vuotiaana. Sanoo lenkkeileensä John Irvingin kanssa, joka myös teoksissaan kehuu samaa opusta.
3. Murakami toteaa "lehmät pureskelevat laiskasti heinää tien reunamilla. Juoksijat eivät kiinnosta niitä vähääkään. Niillä on liian kiire pureskella heiniään"...
Tästä olen eri mieltä, itse olen huomannut, että lehmälauma katsoo ohi meneviä ihmisiä, mutta ei aktiivisesti, eikä lauma liiku niiden suuntaan, elleivät ne tunne ihmisiä tai ihminen tuo ruokaa, tällöinkin lauman johtaja yleensä ottaa aloitteen. Se ei silti tarkoita, etteikö joku lehmä laumassa kiinnittäisi huomiota koko ajan ympärillä tapahtuvaan. Toisekseen lehmä pureskelee yleensä ruohoa tai heinää, mutta varsinkin märehtimisessä ei ole lainkaan kiirettä. Lehmä olisi tyhmä eläin, jos maratoonarin perässä juoksisi.
***
Minusta kokonaisuudessaan tyhjänpäiväinen teos, jonka ostin Akateemisesta hintaa 3,90 Hulluilta Päiviltä.

Olen omana aktiiviaikana lukenut omia ja muiden urheilublogeja, harjoituspäiväkirjoja ja raportteja kisoista. Minusta niissä on ollut enemmän tätä kokemuksellista ja asiantuntevaa juttua, intoa, yritystä, erehdystä, epätoivoa, huumoria, toiveita, kehittymistä, pettymyksiä ja elämää, tässä ei minusta ollut mitään näistä, latteaa.

Tämä oli huono kirja kuten Murakamin Lammasseikkailu, joka on sikahuono.
***

Tessalta löysin monta Murakamia, mutta en tätä, mutta tästä postauksesta on hyvä aloittaa.

6 kommenttia:

  1. Ääh, no harmi kun et pitänyt (tai no ei kai siinä oikeasti mitään harmittelemista ole), minusta tämä kirja on tosi hyvä! Siinä oli seesteinen tunnelma ja juoksemisesta ei tehty vaikeampaa kuin se on. Ja minusta koko kirja oikein motivoi juoksemaan, teki siitä vähän henkisen harjoituksenkin ja pani miettimään, miksi itse juoksen.

    Toisaalta juoksemisesta maksaneena pitää kyllä todeta: Eihän se ole vain numerolappu vaan tavoite, tunnelma, sparraavat kilpailijat, hurraavat ystävät (ei ole nimittäin normilenkkieni varrella näkynyt :)) ja lopuksi vielä mitali kaulassa!

    VastaaPoista
  2. Harmi minustakin, odotin teokselta liikaa, mutta episodit eivät päättyneet minusta minnekään.
    Ehkä kuitenkin lattea oli sitä seestymistä, eikä aina tarvitse tapahtua.
    Minusta, en ole kylläkään ollut, mutta Naisten kuntovitosen tapaisissa hölkkäkisoissa on leppoisa meininki. Monissa pikkuhölkissä on varsin totinen meno, itsekin olen ollut sellainen suorittaja.
    Kuntorasteissa on se hyvä puoli, että kukin voi mennä omaan tahtiin.
    Totta, että kirja kannustaa liikkumaan, ja minäkin.

    VastaaPoista
  3. Minusta tämä oli mahtava kirja, lukiessani huomasin nyökytteleväni usein saman henkisesti. Ja samoin kuin Tessalla, juoksuhinku heräsi!

    Mutta aina ei kirja voi kolahtaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samaa mieltä kanssasi. Kuten tajunnanvirrassa luki samanhenkisyyttä oli.

      Entisen blogitaustani takia odotin enemmän, jotakin uutta oivallusta, ei niitä, mitä itsekin olen huomannut.

      Luulin pitäväni teoksesta ja ihmettelen miksi en pidä, mutta en pitänyt. Olen ehkä liian ankara kirjalle, luultavasti sen tarkoitus on erilainen, siinähän on kerätty puolenkymmentä "esseetä" yhteen.

      Yleensä pidän lukemistani kirjoista. Luultavasti luen tämän ensimmäisen maratonini jälkeen, ehkä sitten pidän kirjasta enemmän, saattaa olla että olen urheilussani liian suorituskeskeinen, en voisi mennä massajuoksuun vain taistelemaan maaliin pääsystä, minulla pitäisi olla joko aikatavoite tai sijoitustavoite, surullista, mutta näin on, ehkä siksi en ole saanut koskaan nilkkaani kuntoon :)

      Poista
    2. Kurjaa kuulla nilkasta, minä parantelen akillesjännettäni... Urheilija ei tervettä päivää näe!

      Poista
    3. Tosiaan, olen luullut jo kolmesti, että nilkka on kunnossa, mutta nivelsiteet on löysällä, joten ympärimeno uusiutuu helposti. Pitäisi polkea kuntopyörää, olla tasapainolaudalla, ja vahvistaa lihaksia, olen liottanut lisäksi lenkkien jälkeen jääkylmässä vedessä. Teippauksesta olen luopunut, koska lihaksisto muuttuu, joskin kevyttä teippausta olen joskus suunnistamaan lähtiessä harrastanut.
      ***
      Akillesjännevaivat ovat myös yleisiä ja kiusallisia, toivon, että paranet :)

      Poista