lauantai 2. heinäkuuta 2011

Mika Waltari: Jumalaa Paossa, Mikael Karvajalka ja Komisario Palmun erehdys



Mika Waltarin  Jumalaa paossa on Suomen Merimieslähetysseura 1925 julkaisema kirja. Tämä on näköispainos 2008, sivumäärä 71 ja sisällys

Se on helppolukuinen ja lyhyt, ja se on nuoren Waltarin "tilaustyönä" tekemä esikoisteos. Kirjassa on yhdeksän lukua. Päähenkilö Aarne Tammi on oppikoululainen, jonka isälle maittaa viina, äiti huolehtivainen. Aarne lähtee merille yllytyksestä, on ihastunut Sylvieen, mutta vihastunut, kun hän on kävellyt toisen miehen kanssa. Kyse on Sylvien veljestä.

Holger houkuttaa Aarnen alkoholin apajille, merille matka, ja merimatkat seuraavat toistaan, ja Australiassa Tammi puukottaa kapakkatappelussa kapteenia, ja pakenee Australian erämaahan ... Ehkä tässä liikaakin tapahtumia kerrottu, mutta jätän pääsanoman kertomatta ja se on tämä korkeamman kohtaaminen.

Lainauksia
”Kapakoitsija on lihava, vanha mies, jolla on filosofisia taipumuksia. Hän on nähnyt hyvin erilaisia ihmistyyppejä; hän osaa vieraan ulkomuodosta päätellä paljon. Hän on nähnyt tuhansia tapauksia merimiehen asteettaisesta rappeutumisesta, ja nähdessään whiskyn nostattamat tulipunaiset läikät Aarnen poskipäillä, hän päättelee, että Aarne on viimeistä edellisellä asteella ja ettei mikään ihmisvoima enää saata häntä pelastaa.

Pöydässä istujain keskustelu kiihtyy kiihtymistään. Kapakanisännän intohimona on kerätä tietoja mahdollisimman monelta alalta. Tässä hän kuulee vierasta, aivan tuntematonta kieltä ja syvällä, hartaalla innostuksella hän painaa muistiinsa tämän kielen pääominaisuuksia. Se helisi kauniisti, ja varsinainen, rakentava pääkirjain oli vahva, tukeva ja korostettu r.

Mutta isännän täytyy surukseen keskeyttää kielitieteelliset havaintonsa ja kiiruhtaa rauhaa rakentamaan, sillä vierasten keskusteluun alkavat myös nyrkit ja tyhjät pullot ottaa osaa sangen arveluttavalla voimalla”

Tässä siis kuvataan Aarnen alamäkeä Australiassa


Lopussa Aarne selvittää viinanhuuruiset vihanpitonsa verot, ja saapuu seesteisenä Suomeen, saa Sylvien ja puolet Sylvien isän valtakuntaa. No viimeinen kappale ehkä hieman liioittelua, koska menee vain kihloihin ja töihin faijan duunimestaan, ja äidin rukoukset eivät menneet hukkaan. Tässä on nopealukuinen ja helposti analysoitava teos, joka tosin on hengellinen ja sisältää varsin voimakkaan mustavalkoisen maailmankuvan. Olen lukenut joitain ankeita arvosteluja teoksesta, mutta itse olen kyllä huonompiakin kirjoja joutunut lukemaan, eli luen kyllä tämän mielummin kuin esim. Hepo, Koukussa, Liian lyhyt hame tai jonkun muun sen tyylisen päihdekirjan.

***

Mika Waltarin esikoisteoksen ja pääteoksen Sinuhen lisäksi olen lukenut myös dekkarin Komisario Palmun erehdyksen (1940) ja historiallisen teoksen Mikael Karvajalka (1948).

Mikael Karvajalka muistuttaa jollain tavalla Sinuhea, mutta on minusta huonompi kirja, siinä on 780 sivua ja 10 kirjaa. Teos kertoo turkulaisen bastardipojan nuoruuden seikkailuista pitkin poikin Eurooppaa uskonpuhdistusten aikaan vuoteen 1527 asti, Rooman hävitykseen päätetään, ja lisäkirja ilmeisesti tuli. Kirjassa on aivan loistavia oivalluksia mm. teologisia, harhaoppien ja noitien etsintää esim. kirjat Barbara ja Rovio. Jotenkin on tragikoomista kun päänuuskuttaja mestari Fuchs narrataan omaan ansaansa, oli huvittavaa. Toisaalta osaksi kirjan lukeminen oli minulle silkkaa tuskaa. Kirjassa on jopa puujalkavitsejä kun Mikaelin tutkinto Baccalaureus artium vääntyy Pirjon (kasvattiäiti) suussa paskalauriksi. Minusta kirja on yksittäisistä kohdistaan huolimatta hieman väkinäinen, sekava ja jopa tylsä, mutta sitä on netissä kehuttu ja siinä on paljon hyvää. Sinuhe on minusta loistava, ei jokaisesta kirjailijan kirjasta voi pitää, ja luin tämän Sinuhen jälkeen, joten se ehkä vaikuttaa liian paljon arviooni.


Komisarion Palmun erehdyksen kirjoittaminen ei sen sijaan ole ollut erehdys Waltarille. Tarina on tunnetumpi filminä, mutta kirja on kirjoitettu ensin. Kirja ilmestyi, se filmattiin 1960-luvulla, josta filmistä kannen kuvakin. Tämä painos on 2008, sivumäärä 272, ja miltei suoraan elokuvakäsikirjoitus, eli menee elokuvan mukaan lähes kokonaan.

Komisario on maanantaiäreä, ja kertoja-Virta saa oman osansa, kirjoitettuaan rouva Skroofin arvoituksen Palmun mukaan, jos haluaa olla Palmun mies, ei saa kirjoittaa kuin murhasta. ”murha on salapoliisiromaanien ainoa pätevä aihe”. Virta tottelee Palmua, ”vaikka tätini toinen mies onkin ministeriön kansliapäällikkönä voi Palmu sittenkin tehdä asemani kestämättömäksi”. Helikopterivanhemmista puhutaan vasta nyt.

Juonen ja henkilöt kaikki tietävät, mutta Mika Waltari on loihtinut hienon helsinkiläismiljöön, hienostotaloineen, palvelijoineen, keittäjättärineen, hovimestarikin on, ja jokaisella henkilöllä on motiivi, on keskeneräinen avioero, on mahdolliset alastonkuvat, on pelivelat, mustasukkaisuudet, kissan kuolema

Kirjassa vilisee viisauksia, kuten ”nerous ei koskaan ole puhtaasti myönteistä” ja Palmun toteamus tutkimusten luonteesta: suuret asiat kypsyvät hitaasti, murhaa ei voi estää, mutta sen voi selvittää, koska tekijä tekee myös virheitä

2 kommenttia:

  1. Mun mielestä toi Mika Waltarin "Jumalaa Paossa" on oikein hyvä päihdekirja. Se on nuoren Waltarin esikoisteos ja sen on aikanaan julkaissut Suomen Merimieslähetysseura (1925).

    Luin sen innolla. Ja suositan lämpimästi muillekin. Ihan hyvin soveltuu nykyihmiselle.

    VastaaPoista