torstai 16. helmikuuta 2017

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut



Nikolai Gogol: Kuolleet sielut, Alkuteos Мёртвые души ilmestyi 1842, suomentanut Juhani Konkka, Otava, sivumäärä 344.

Nikolai Gogolin Kuolleet sielut -teos alkaa romaanin päähenkilön  Pavel Ivanovitš Tšitšikovin saapuessa palvelijansa Petruškan sekä kuljettajansa Selifanin  kanssa pienehköön kaupunkiin. Tšitšikov kyselee virkamiehistä, sairauksista ja maanomistajista, sekä imartelee kaupungin silmäätekevät virkamiehet ja maanomistajat. Tšitšikov menee vierailulle ensin maanomistaja Manilovin luokse. Vierailua on kuvattu laveasti. Keskinäinen kehuminen jatkuu, kunnes Tsitsikov ehdottaa ostavansa talonpojat, jotka ovat kuolleet edellisen väestölaskennan jälkeen. Hän siis haluaa sielut, jotka todellisuudessa eivät elä, mutta ovat elossa muodollisesti ja laillisesti. Tšitšikov on selittänyt olleensa urallaan paljon kärsinyt virkamies, hän vakuuttaa, että toimi ei ole ristiriidassa siviililain kanssa.

Tšitšikovin ajurin  Selifanin ajaessa harhaan, Tšitšikov vierailee myös leskirouva Natasha Petrovna Korobotškan luona ja ostaa tältä lisää kuolleita sieluja. Samaa Tšitšikov yrittää helppoheikki Nozdrevin luona, mutta Nozdrev on niin paatunut peluri, että kauppoja ei synny. Vaikka Sobakevitš haukkuu kaikki kaupungin virkamiehet ja pitää kuolleita sielujaan kuin elävinä, niin kaupat syntyvät hänenkin kanssaan. Itara leskimies Pljuškin on kadottanut kopeekan venytyksessään todellisuudentajun, mutta kaupat syntyvät hänenkin kuolleista sieluista.

Tšitšikovin kuolleiden väestökirjanpidossa olevien talonpokien eli kuolleiden sielujen ostamista on kuvattu hyvin. Miljöö ja henkilöt on kuvattu elävästi. Jokainen myyjä pitää toimea moraalittomana, ja samaa mieltä on lukijakin, joka kuten myyjät arvuuttelevat kaupan järkevyyttä. Tšitšikov selittää ostavansa talonpoikia saadakseen arvostusta ja vakuuttaakseen morsiamensa vanhemmat. Mutta epäilys jää kytemään. Kun virastossa kaupat vahvistetaan, asia tulee kaikille tietoon, ja alkaa juoruilu talonpoikien siirrosta, kohtelusta, johtamisesta. Huhumylly kiihtyy, kaikki kohtelevat Tšitšikovia kuin miljonääriä, hän viehättää kuvernöörin vaimon, ja liehittelee tytärtä ...

Kohokas uhkaa lässähtää, kun Nozdrev saapuu  juhliin kyselemään kuolleiden sielujen ostamisesta. Tätä pidetään vielä panetteluna, mutta sitten leskirouva Korobotška saapuu kaupunkiin ja totuus paljastuu. Toisaalta Nozdrevin jutut ovat niin yliampuvia, että sellaisia pikku kaupungissa ei ymmärretä. Tšitšikovin pyrkimykset jäävät salaisuudeksi, eikä sitä ehkä lukijakaan ymmärrä. Aikooko herra hakea lainaa vai pantata "kuolleita sieluja", ja saada epärehellisesti rahaa? Kaupungin virkamiehistö ei osaa päättää, pidättääkö mies heidät vai he miehen, ja arvuuttelevat kuka ostaja ylipäätään on.

Nikolai Gogol aikoi kirjoittaa Kuolleista sieluista trilogian, mutta poltti ja repi toisen osan pariinkin kertaan, ja jäljellä on vain joitain raakileita. Tämän kirjan lopussa Gogol paljastaa Tšitšikovin menneisyyden. Tšitšikovin isällä on ollut pahainen maatilkku ja yksi maaorjaperhe. Isä on laittanut pojan kouluun, jossa tämä on isän ohjeiden (on totellut ja imarrellut opettajaa ja ollut hiljaa) avulla menestynyt. Tšitšikov sai ilman suosituksia vain vaatimattoman virkamiehen paikan, hän kuitenkin nilvisteli osastopäällikön suosioon ja otti sen jälkeen lahjuksia, mutta johdon vaihduttua joutui kiinni ja häipyi. Tšitšikov yritti uudestaan tullissa, missä osoitti suurta ponnekkuutta toimessaan. Saatuaan puoli miljoonaa ruplaa lahjuksin,  kävi käry. Rötösherralle jäi vain 10 000 ruplaa, loput menivät oikeudenkäynnin välttelyyn ja takavarikkoon. Tšitšikov on sitkeä, sen jälkeen hän yrittää asianajan uraa, minkä aikana hän keksi kuolleiden sielujen käyttämisen, Jos omistaa maata ja maaorjia, niitä voi pantata ja saada niitä vastaan rahaa, kukaan ei tarkasta elävätkö ihmiset, jotka ovat listoilla. Tšitšikov haalii siis sieluja ja maata, hän aikoo hankkia syrjäisestä kuvermentista, missä maata saa ilmaiseksi....

Gogol käyttää kertojaa, joka välillä kuvaa omaa näkemystään tarinaan ja 'venäläisyyteen'. Gogol pystyy minusta näyttämään varsin raadolliet ihmiset ja tilanteet hyvin kauniina hyväksymällä heidät sellaisina kuin ovat. Kaikki näyttäytyy hyvin elävinä ja inhimillisinä. Kirjan ihmistyypit voi tavata, missä tahansa, ja ihmisyhteisöjen kuhertelu ja käyttäytyminen on nykyisinkin outoa.  Suurimman osan kirjaa Gogolin kerronta on verkkaista, ja lempeää ja vain vähän ironista. Käännekohdan eli Tšitšikovin toimien paljastumisen Gogol antaa tapahtua varsin myöhään. Koska trilogiaan ei saatu lisäosia, lukija saa kuvitella mieleisen lopun, luultavasti "ei kaksi ilman kolmatta" eli päättyisikö tämäkin mahalaskuun, myös henkinen kasvu ja vastuunotto ja anteliasuus olisivat olleet mahdollisia.

Kirjan tarkkaa tapahtumapaikkaa ja -aikaa ei ilmaista. Se tapahtuu kuitenkin Napoleonin sotien jälkeen. Seinällä on tauluja, mutta myöskin sankarin eli kenraali Kutuzovin muotokuva, myös kenraali Bagration mainitaan, hänkin  oli Borodinon taistelussa 1812, Bagration kuoli samana vuonna. Tolstoin teos Sota ja rauha valottaa Napoleonin sotaretkeä itään.  Hurjimmissa huhuissa Tšitšikovia pidetään Napoleonina ja sodassa olleena kapteeni Kopeikona, mikä on kovin kummallista, sillä Kopeikon oli pahasti raajarikko. Gogolin maisemien kuvaus on upeaa, hän kuvaa myös  pihamaata, jossa on  kanatarha, kasvimaa, missä viljellään kaalia, sipulia, perunoita ja punajuuria sekä hedelmäpuita. Lisäksi Gogol puhuu lisänimistä ja venäjänkielen voimasta  "(lisänimet) "niin suoraan sydämestä ponnahtanut, kuohuisi ja värähtelisi niin elävänä kuin sattuvasti singottu venäläinen sana".

Nikolai Gogolin Kuolleet sielut on hyvin luettava ja kaunis kirja, kuten Gogolin teokset muutenkin.

*****
Nikolai Gogol (1809 - 1852 ) oli venäläinen kirjailija, joka oli myös alempana aikalaisensa Puškinin ystävä. Gogolilta olen blogannut Nevan valtakadun täällä. Reviisori on Gogolin hauska näytelmä, jonka perusasetelma on sama. Mies saapuu pikku kaupunkiin, ja kaupunkilaiset pitävät häntä arvossa ja kestitsevät, kun luulevat tämän olevan reviisorin.

2 kommenttia:

  1. Hieno analyysi hienosta kirjasta. Isävainajani sai Kuolleet sielut joululahjaksi vuonna 1945 ja minä luin tuon kirjan koululaisena joskus 1960-luvulla ja olin syvästi vaikutettu. Kirjassa oli vielä P.Boklevskin osuva kuvitus. Gogol tietää mistä kirjoittaa - venäläisestä sielusta. Noita tyyppejä tapaa siellä edelleenkin. Kuolleista sieluista on lyhyt hyppäys Vladimir Nabokovin Nikolai Gogol -teokseen, jossa liikutaan jo itkun ja naurun ytimessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)

      Gogol on tosiaan sanataituri, tässä ei valitettavasti ollut kuvitusta, kuvittelin mielessäni vain Ville Haapasalon "matkoja" eri puolille Venäjää ja maaseuduilla ja niitä "tv:n maisemia".

      Poista