Adolf Ehrnrooth ja Marja-Liisa Lehtonen: Kenraalin testamentti

Adolf Ehrnrooth ja Marja-Liisa Lehtonen: Kenraalin testamentti, WSOY, 1994, 177 sivua.

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth (1905 - 2004) on suuri suomalainen ikoni. Ulla Appelsinin kirjoittamasta Kenraalin vuosisata -teoksesta olen blogannut ja tyttärensä kirjoista täällä ja täällä.
Tämä kirja on linjassa Ulla Appelsinin kirjan kanssa, mutta antaa varsin erilaisen kuvan kuin Ehrnroothin Karin-tyttären kirjat. Tässä kirjassa Adolf Ehrnrooth on ylpeä lapsistaan, ja arvostaa ja ihailee vaimoaan.

Kirjan kirjoittanut toimittaja ja tiedottaja Marja-Liisa Lehtonen oli vaikuttunut kuullessaan jalkaväen kenraalin puheesta itsenäisyyspäivän juhlissa Turun Linnassa, Ehrnrooth puhui aina ilman papereita ja itse eletyn oikeudella. Tämä kirja on kirjoitettu vuonna 1993 Lehtosen ja Ehrnroothin välillä  käytyjen keskustelujen jälkeen.

Kenraalin testamentti  ei ole kronologinen, mutta siitä huolimatta hyvin johdonmukainen ja vaikuttava  teos. Seuraava teksti perustuu näkemykseeni kirjan tekstistä, eikä ole siis omaa mielipidettäni, joskin olen voinut ymmärtää jonkun asian väärin.

Adolf Ehrnrooth on Mannerheim-ristin ritari numero 162, ristin saamisen taustat on selvitetty ja Mannerheim-ristin ritareista on kokonainen luku. Koska toisen maailmansodan jälkeen elettiin vaaran vuosia ja suomettumisen aikaa, risti ei ollut uran kannalta välttämättä hyvä asia. Kenraalin mielestä liikaa nöyristeltiin naapuria ja unohdettiin veteraanit. Hänen mukaansa etujoukoissa palvelleet sotilaat olivat sodan päättyessä vain 19 - 35 -vuotiaita eli varsin nuoria. Ehrnrooth itse haavoittui kahdesti vaikeasti ja oli Vuosalmella, kun aseiden piti vaieta 4.9.1944, seuraavana päivänä hän miltei kaatui tulitukseen.

Jalkaväenkenraali puhuu jonkin verran taustastaan. Hänen suvussaan on paljon upseereita, vaikka isä olikin lääkäri. Perhe oli ruotsinkielinen. Sodan aikana hänet nimitettiin Tyrjän rykmentin komentajaksi. Hän johti savolaisia. Hän sai miestensä kunnioituksen ja Adolf Ehrnroothilla oli tapana aina johtaa miehiä edestä. Asemasodan aikana hän tutustui miehiinsä keskustelemalla heidän kanssaan rintamalla. Johdettavia oli neljätuhatta, ei mikään pieni määrä. Kirjassa puhutaan myös sodassa kaatuneista, heitä oli miltei 100 000. Lisäksi puhutaan pelosta ja rintamakarkureista, niitä kenraali ei tuomitse vaan pitää säälittävinä. Heitä kutsuttiin marjamiehiksi, joka on kuitenkin aika neutraali nimitys. Hermot eivät aina pidä (Ville Kivimäen: Murtuneet mielet -teoksen bloggaukseni on täällä). Kenraalin mukaan ei ole järkevää laittaa hermonsa menettäneitä miehiä etulinjaan. Enemmän paheksuntaa saivat metsäkaartilaiset, miehet, jotka tuottivat haittaa suomalaisille sotilaille sekä useissa kohdin pokkuroijat ja isänmaan petturit.

Oman lukunsa saavat Lotat. Kenraali oli ärsyyntynyt väitteistä, että Lotat olivat rintamalla viihdyttämässä herroja. Hän kuvailee kauniisti Lottien merkitystä, he olivat JSP:illä ottamassa haavoittuneita vastaan, he tekivät muonaa. Osa Lotista jäivät "mottiin" jatkosodan lopussa, he eivät ennättäneet lähteä, mutta he eivät menettäneet hermojaan.

Sodan jälkeisistä ajoista kenraalilla ei ole pelkästään hyvää sanottavaa. Valvontakomissiota hän arvostelee ja suomettumista sekä Suomi-Neuvostoliitto -seuraa.

Asekätkennän hän ymmärtää isänmaan kokemalla uhalla. Hän myöskin arvostelee operaation ilmiantajaa. Teoksen sävystä saa käsityksen lukemalla seuraavan lainauksen Asekätkentä osan alusta: " Paljon on sanottu asekätkennästä. Minä sanon, että se oli Suomen kansan parasta tarkoittavaa, jaloa toimintaa. Asekätkennän avulla tahdottiin järjestää mahdollisuus sissisotaan sen varalle, että valvontakomissio saisi entisen vihollisemme yrittämään Suomen miehittämisoperaatiota". Tässä ei jää epäselväksi, mitä mieltä puhuja on. Marja-Liisa Lehtonen on minusta loistavasti saanut siirtymään puheen paperille. Kenraalin mukaan vuonna 1993 voidaan sanoa, että "kommunismi on ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä", hänen mukaansa jotkut pokkuroivat neuvostomyönteisesti, ja Suomessa oli voimia, jotka odottivat vain oikeaa hetkeä Suomen siirtämiseksi kommunistiseksi valtioksi.

Kenraali, vaikka oli alkujaan ruotsinkielinen ja naimisissa tanskalaisen kreivittären kanssa, osoittautuu testamentissaan suomalaisuuden ja suomenkielisyyden suureksi puolustajaksi. Hän kiinnittää huomiota kielen amerikkalaistumiseen, ja löystyneihin tapoihin. Hänen vaimonsakin puhuu aina Kakskerran kentästä eikä Seaside-golfista.

Kenraali ei luota täysin sopimuksiin, sitoumuksiin ja rauhansopimuksiinkaan. Hän korostaa, että talvisodan jälkeen Suomi jätettiin yksin. Sota ei ollut vältettävissä. Hän korostaa, ettei Suomi ollut Saksan liittolainen, mutta puhuu Lapin sodan yhteydessä saksalaisista entisinä aseveljinä. Sotakorvauksia, jotka oli sidottu 1938 dollariin arvoon, hän piti suurina. Kuitenkin hän jyrisee voitetusta itsenäisyydestä ja valitteli unohduksen vuosia.

Myöskin aseistakieltäytymistä hän kipakasti arvostelee. Hänen mukaansa aseistakieltäytyjät ovat vapaamatkustajia. Kaikilla on vastuu isänmaasta. Pitää opettaa puolustamaan isänmaata.
--
Oma huomio: Adolf Ehrnrooth osallistui Lontoon olympiakisojen ratsastuskilpailuihin vuonna 1948 (ei mainita tässä teoksessa). Apulaisoikeusasiamiehen päätöksen vuoksi armeija poistanee urheilijoiden erivapaudet,  jotka ovat minua aina kummastuttaneet. Kuinka fyysisesti huippukuntoinen nuori asevelvollinen ei voisi suorittaa asepalvelusta. Enemmän haittaa asepalveluksesta voi minusta olla huippupianistille tai -viulistille, joiden sormet ja kuulo voivat olla kovilla asepalveluksen aikana. Moni taiteilija ja urheilija oli rintamalla viisikin vuotta maailmansodan aikana.
--
Paatos kirjassa on valtava. Tämä säväyttää. Kenraalin testamentti jyrisee paperistakin. Varsin suoraan sanotaan useista asioita sodan syntymisestä ja karjalaisten kärsimyksistä. Tekstiä on jaksotettu lukuihin ja välin on lauluja, kuten Elämää juoksuhaudoissa, Jääkärimarssi, Marssilaulu, Maamme ja Lippulaulu. Tämä  bloggaus "ilmestyy" Puolustusvoimien lippujuhlana.

Tämä kirja on minusta kuitenkin sodanvastainen, koska esimerkiksi sivulla 43 kenraali toteaa "sotimaan en kehoita". (Toinen maailmansota alkoi Saksan hyökättyä 1.9.1939 Puolaan, vaikka 3.9.1939 on "virallinen päivä", sillä Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta julistivat silloin Saksalle sodan, toinen maailmansota oli todella tuhoisa, siinä kuoli yli 50 miljoonaa ihmistä jopa 70 miljoonaa, joista suurempi osa oli siviilejä).

Adolf Ehrnrooth on tavannut kaikki Suomen silloiset presidentit ja kirjassa hän luonnehtii Suomen yhtätoista ensimmäistä presidenttiä: Presidentti Ståhlberg ylensi 19-vuotiaan Adolfin aktiiviupseeriksi, kornetti Ehrnroothiksi.  Adolf Ehrnrooth oli katsomassa, kun P.E. Svinhufvud palasi 1917 Siperiasta, hän  oli ollut karkotettuna sinne, presidenttinä Svinhufvud määräsi Adolf Ehrnroothin Ruotsin prinssi Gustaf Adolfin seuralaiseksi, josta alkoi herrasmiesten ystävyys. Hän toteaa, että Kyösti Kallio talonpoika, jolla oli 4000 hehtaarin tila. Risto Rytin uhrausta hän arvostaa, ja pitää hänen saamaansa tuomiota kovana kuten Airon kohtelua sodan jälkeen. Hän arvostaa kaikkia presidenttejä. Paasikiveä paljonkin, mutta piti parempana, että Suomi ei tehnyt rauhaa vuonna 1943, kuten Paasikivi "ajoi". Urho Kekkosta hän piti isänmaan ystävänä (ajatteli Suomen parasta), ja tapasikin kotonaan Kekkosen useastikin. Hän on tavannut myös rintamiespresidentin eli Mauno Koiviston. (ja myöhemmin mielestäni myös Ahtisaaren ja Halosen).

Yllä oleva urheilija-asiaa lukuun ottamatta on teksti tai sen henki jokseenkin suoraan kirjasta, ei siis ole omaa mielipidettäni. Itse en ole huippu-urheilija enkä edes urheilija, ja olen käynyt pisimmän varusmieskoulutuksen. Nämä (kirjan) mielipiteet ovat rintaman etulinjalla olleen upseerin mielipiteitä, joten sitä ei myöskään pidä irrottaa siitä viitekehyksestään. Teoksessa onkin kuvailtu sodan vaiheita ja hänen omaa "sotaansa". Teos päättyy tunteikkaaseen lukuun "Testamenttini Solgårdenissa" ja sen loppu kuuluu seuraavasti:

"Suomi on hyvä maa. Se on puolustamisen arvoinen maa. Ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."